AULIHAKUUNEN FRED KARLSSON SKS
NYKYSUOMEN LAUSEOPPIA
NYKY¬
SUOMEN
LAUSE
AULI
HAKULINEN
FRED
KARLSSON
SKS
OPPIA


NYKYSUOMEN
LAUSEOPPIA


AULI HAKULINEN FRED KARLSSON
NY KYSUOMEN LAUSEOPPIA
SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURA • HELSINKI


Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 350
3. 	muuttamaton painos (1. p 1979, 2. p 1988)
ISBN 951-717-844-1 ISSN 0355-1768
Gummerus Kirjapaino Oy Jyväskylä 1995


Sen uskominen, että tieto on saavutettu, on vaarallista. Sen uskominen, että tieto on lopullisesti saavutettu, on erittäin vaarallista.
Taolainen filosofi


Sisällys
ESIPUHE 13
LYHENTEIDEN JA MERKKIEN SELITYKSET 15
1. SYNTAKSIN TUTKIMUKSEN LUONTEESTA
1.1. Tieteellisen tutkimuksen yleispiirteet 17
1.2. Syntaksin tutkimuskohteen luonteesta 18
1.3. Syntaksin teorianmuodostuksesta 21
1.4. Syntaksin menetelmistä 24
2. SYNTAKSIN MALLEJA
2.1. Yleistä 28
2.2. Perinteisen kieliopin syntaksi 28
2.3. Diderichsenin positiomalli 30
2.4. Konstituenttianalyysi 31
2.5. Dependenssimalli 33
2.6. Systeemikielioppi 34
2.7. Transformaatiokielioppi 35
2.8. Sijakielioppi 37
2.9. Relaatiokielioppi 40
2.10. Teema/reema -malli 41
2.11. Logiikan vaikutus syntaksin käsitteistöön 42
3. SYNTAKSIN ASEMA KIELESSÄ
3.1. Leksikko ja säännöstö 46
3.2. Syntaksi, morfologia ja leksikko 47
3.3. Leksikkomuodon syntaktinen informaatio 48
3.4. Syntaksi ja semantiikka 51
3.5. Syntaksi ja pragmatiikka 55
3.6. Syntaksi ja teksti 58
4. LÄHTÖKOHDAT
4.1. Tutkimuskohteen rajaaminen 61
4.2. Teoreettisesta taustasta 63
4.3. Keskeisimmät käsitteet 63
4.3.1. Yksiköt 64
4.3.2. Kategoriat 66
4.3.3. Rakennesuhteet 67
4.3.4. Funktiot 69
4.3.5. Piirteet 70
4.3.6. Säännöt 71


8
Nykysuomen lauseoppia
5. MORFEEMI- JA SANALUOKAT
5.1. Sidonnaiset morfeemit 73
5.2. Sanaluokat 74
5.2.1. Yleistä 74
5.2.2. Substantiivit 75
5.2.3. Adjektiivit 76
5.2.4. Pronominit 79
5.2.5. Kvanttorit 81
5.2.6. Verbit 82
5.2.7. Adverbit 83
5.2.8. Pre-ja postpositiot, konjunktiot ja interjektiot .... 85
5.3. Verbien ei-finiittiset muodot 87
5.4. Morfeemityyppikaavio 90
6. PERUSLAUSETYYPIT
6.1. Lausetyypin käsitteestä ja sen kriteereistä 91
6.2. Suomen peruslausetyypit 93
6.3. Marginaalisia lausetyyppejä 97
6.4. Peruslausetyyppien semantiikkaa 101
6.4.1. Yleistä 101
6.4.2. Valenssiroolit 101
6.4.3. Peruslausetyypit ja verbin merkityspiirteet 104
7. NOMINAALILAUSEKE
7.1. Lausekkeen käsitteestä 107
7.2. Yleistä NP:stä 109
7.3. NP:n rakenne 113
7.3.1. Tarkennekenttä 114
7.3.2. Vaikutusalakysymyksiä tarkennekentässä 115
7.3.3. Genetiiviattribuutin paikka 116
7.3.4. Kuvailukenttä 117
7.3.5. NP attribuuttina 119
7.3.6. Jälkiattribuutit 120
7.3.6.1. Substantiivilausekkeet 120
7.3.6 2. Infinitiivit 123
7.3.6.3. 	Lauseet 125
7.4. NP:n sisäiset kongruenssisuhteet 127
7.4.1. Luku-ja sijakongruenssi 127
7.4.2. Possessiivikongruenssi 128
7.5. NP:n referenssi 130
7.5.1. Yleistä 130
7.5.2. Spesies 132
7.5.3. Luku 133
8. MUUT NOMINAALISET LAUSEKKEET
8.1. 	Adjektiivilauseke 134
8.1.1. Adjektiivijonot 134
8.1.2. Adjektiivin vapaat määritteet 136
8.1.3. Adjektiivien rektio 137
8.1.4. Vertailurakenteet 139
8.1.4.1. Positiivimuodon sisältävät rakenteet 139
8.1.4.2. Komparatiivirakenteet 141


Sisällys 9
8.1.4.3. Superlatiivirakenteet 143
8.2. Kvanttori lauseke 144
8.2.1. Kvanttorit ja kvantifiointi 144
8.2.2. Kvanttorilausekkeen rakenne * 145
8.2.3. Kvanttorit ja kvanttori lauseet 148
8.2.4. Kvantifioidun lausekkeen erikoispiirteitä 149
8.3. Adverbiaalilauseke 151
8.4. Post-ja prepositiolauseke 153
8.4.1. Yleistä 153
8.4.2. Postpositiolauseke 154
8.4.3. Prepositiolauseke 155
9. NP:N FUNKTIOT YKSINKERTAISESSA LAUSEESSA:
SUBJEKTI, OBJEKTI JA PREDIKATIIVI
9.1. Yleistä 157
9.2. Subjekti 158
9.2.1. Subjektin neljä lajia 158
9.2.2. Subjekti ja teema 160
9.2.3. Kieliopillisen subjektin kriteerit 163
9.2.4. Subjektin sijanmerkintä myöntölauseissa 166
9.2.5. Kieltolauseiden subjekti 170
9.2.6. Erikoistapauksia 171
9.3. Objekti 172
9.3.1. Objektin kolme lajia 172
9.3.2. Objektin rajaamisen ongelmia 174
9.3.3. Transitiiviobjekti, okkasionaalinen objekti ja OSMA 177
9.3.4. Objektin osallistuminen transformaatioihin 180
9.3.5. Objektin sijanmerkintä 181
9.3.5.1. Partitiiviobjekti 182
9.3.5.2. Akkusatiiviobjekti 186
9.4. Predikatiivi 189
9.4.1. Predikatiivin rajaaminen 189
9.4.2. Identiteetti-ja luokituspredikatiivi 192
9.4.3. Predikatiivin sijanmerkintä 194
9.4.4. Predikatiivin luku 197
10. ADVERBIAALI
10.1. Yleistä 200
10.2. Adverbiaalin syntaktiset päätyypit 202
10.2.1. Yleistä 202
10.2.2. Integroituneet adverbiaalit 203
10.2.3. Irtonaiset adverbiaalit 206
10.3. Adverbiaalin semantiikkaa 207
10.3.1. Yleistä 207
10.3.2. Lokatiiviadverbiaalit 207
10.3.3. Habitiiviadverbiaalit 209
10.3.4. Ajan adverbiaalit 210
10.4. Predikatiiviadverbiaali 211
10.4.1. Muodolliset tuntomerkit 211
10.4.2. Jakauma ja merkitys 213
10.4.3. Ns. appositioadverbiaalista 214
10.5. Objektinsijaiset määrän adverbiaalit (OSMA:t) 216


10 Nykysuomen lauseoppia
10.5.1. OSMA:ien syntaksia 216
10.5.2. Onko OSMA erillinen kategoria? 217
10.6. 	Adverbiaalien lukumäärästä ja sijainnista 218
11. VERBI JA VERBIRAKENTEET
11.1. Yleistä 223
11.2. Predikaatti, verbilauseke ja verbiryhmä 224
11.3. Verbiryhmät 230
11.3.1. Liittomuodot 230
11.3.2. Verbiketjut 230
11.3.3. Kiteytyneet verbiliitot 234
11.4. Verbin leksikaalinen kuvaus 235
11.4.1. Valenssi 235
11.4.2. Verbien johtaminen 239
11.5. Tempus 245
11.5.1. Yleistä 245
11.5.2. Tempusjärjestelmä 246
11.5.3. Perifrastiset ajan ilmaukset 250
11.6. Persoona 252
11.6.1. Perusjärjestelmä 252
11.6.2. Passiivi 254
11.6.3. Persoonakongruenssi 256
12. MODAALISUUS, LAUSETYYPIT JA PUHEFUNKTIOT
12.1. Yleistä 259
12.2. Modaalisuus 262
12.2.1. Modaaliset asteikot 262
12.2.2. Propositionaaliset asenteet 265
12.2.3. Kielto 266
12.2.3.1. Kiellon lajeista ja vaikutusalasta .... 266
12.2.3.2. Kiellon syntaksista 269
12.2.3.3. Kielto ja illokutiivinen sävy 272
12.3. Modus 273
12.4. Lausetyypit ja niiden käyttö 276
12.4.1. Yleistä 276
12.4.2. Väitelause 277
12.4.2.1. Puhefunktiot 277
12.4.2.2. Lisämerkitykset 278
12.4.3. Kysymyslause 281
12.4.3.1. Rakenne 281
12.4.3.2. Epäsuorat kysymykset 284
12.4.3.3. Puhefunktiot 285
12.4.4. Käskylause 288
12.4.4.1. Rakenne 288
12.4.4.2. Puhefunktiot 291
12.4.5. Huudahduslause 292
12.5. Keskustelun periaatteet 294
13. LAUSE TEKSTISSÄ
13.1. Yleistä 297
13.2. Lauseen tematiikka 298
13.2.1. 	Käsitteitä 298


Sisällys 11
13.2.2. Sanajärjestys 301
13.2.2.1. Peruslausetyypit 301
13.2.2.2. Siirtosäännöt 302
13.2.3. Fokus 308
13.2.4. Suomi SVO-kielenä 311
13.3. Sidoksisuus 312
13.3.1. Käsitteitä 312
13.3.2. Pronominit ja PRO-adverbit 313
13.3.3. Vertailun sidoksisuus 320
13.3.4. Substituutiot 320
13.3.5. Ellipsit 323
13.4. Liitepartikkelit ja niiden käyttö tekstissä 327
14. 	LAUSEIDEN SULAUTUMINEN YHDYSRAKENTEIKSI
14.1. Yleistä 331
14.2. Lausemaisuuden asteista 337
14.3. Verbien ei-finiittisten muotojen järjestelmä 340
14.4. Lauseet ja ei-finiittiset rakenteet subjektina 346
14.4.1. että-lause 346
14.4.2. Partisiippirakenne 347
14.4.3. Infinitiivirakenne 349
14.4.4. Epäsuora kysymyslause 351
14.5. Lauseet ja ei-finiittiset rakenteet objektina 351
14.5.1. Yleistä 351
14.5.2. että-lause 353
14.5.3. Epäsuora kysymyslause 354
14.5.4. Partisiippirakenne 356
14.5.5. Infinitiivirakenne 358
14.6. Sijanmerkintä ja refleksiivistäminen yhdysrakenteissa . . 362
14.6.1. Sijanmerkintä 362
14.6.2. Kiellon vaikutus objektin sijanmerkintään .... 365
14.6.3. Refleksiivistäminen 366
14.7. Ei-finiittiset rakenteet NP:n osana 368
14.7.1. Yleistä 368
14.7.2. Partisiippistaminen 369
14.7.2.1. 1. ja 2. partisiippi 369
14.7.2.2. Kielteinen -m/i/Ott-partisiippi 375
14.7.2.3. Agenttipartisiippi 375
14.7.3. Infinitiivi attribuuttina 378
14.8. Ei-finiittiset rakenteet adverbiaalina 381
14.8.1. Yleistä 381
14.8.2. Paikan ja suunnan adverbiaali 381
14.8.3. Tavan adverbiaali 385
14.8.4. Ajan adverbiaali 388
14.9. Nominaalistus 391
14.9.1. Yleistä 391
14.9.2. -minen-tyyppi 393
14.9.3. Muut nominaalistetut rakenteet 397
KIRJALLISUUTTA 400
ASIAHAKEMISTO
415


Esipuhe
Tämä teos sai alkunsa keväällä 1976, kun olimme Suomen Akatemian rahoittaman ja tutkijaprofessori Nils Erik Enkvistin johtaman Tekstilingvistiikan tutkimusryhmän jäseninä. Ryhmä toimi Äbo Akademin tiloissa. Lukuvuoden 1977-1978 työskentelimme professori Alho Alhoniemen käyttöömme järjestämissä tiloissa Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitoksessa.
Kirja on ensisijaisesti tarkoitettu suomen kielen kurssikirjaksi lähinnä syventäviin opintoihin, mutta toivomme, että sitä voitaisiin soveltuvilta osin käyttää myös vieraiden kielten koulutusohjelmissa. Teosta suunniteltaessa pidimme silmällä kahta päätavoitetta. Ensinnäkin halusimme laatia synteesin eräistä suomen lauseopissa paljon tutkituista kysymyksistä ja ottaa huomioon sellaisetkin tutkimustulokset, joita ei aikaisemmin ole sisällytetty mihinkään yleisesitykseen. Toiseksi halusimme esitellä suomen kieleen sovellettuina joitakin viimeaikaisia lauseopin kuvauksessa käytettyjä näkemyksiä ja käsitteitä, joiden arvelimme voivan hyödyttää meikäläistä lauseopin tutkimusta ja suomen lauseopillisten ominaispiirteiden ymmärtämistä.
Jo näiden tavoitteiden perusteella voinee päätellä, että tämä teos ei ole yksi yhdenmukainen lauseoppi. Siinä on monenlaisia lukuja. Ensimmäiset neljä luovat teoreettista ja käsitteellistä taustaa. Luvut 5 ja 9-11 eli morfeemi- ja sanaluokkia sekä lauseenjäseniä koskevat osat perustuvat paljolti kotimaiseen tutkimukseen, jonka viitekehyksenä on ollut perinteellinen kielioppi. Niihin on pyritty kuitenkin tuomaan mukaan myös uusia näkökulmia. Luvut 6-8 sekä 14 käsittelevät sekä yksinkertaisen että kompleksisen lauseen lausekerakennetta. Nämä luvut perustuvat edellisiä suuremmassa määrin uudempiin kieliteorioihin sekä tekijöiden omaan tutkimukseen. Luvut 12 ja 13 kytkevät lauseopin semantiikkaan, pragmatiikkaan ja lauseenulkoiseen kontekstiin. Etenkin näiden lukujen sisällössä on ymmärrettävästi pikemminkin viitteellisiä ja alustavia tuloksia kuin lopullisia ja varmoja selvityksiä, koska tutkimusperinne on näillä alueilla lähes olematon.
Kirjan nimessä oleva partitiivimuoto on tulkittava kirjaimellisesti: yksissä kansissa ei voi selvittää tai edes valottaa kaikkia lauseopin ongelmia.
Teoksella ei ole yhtenäistä taustateoriaa, vaan otteemme on ollut valikoiva. Lähtökohtana on ollut paitsi perinteellinen kielioppi myös strukturalismi ja transformaatiokielioppi. Koska painopiste on ongelmien ja ilmiöiden nostamisessa esiin eikä teorian johdonmukaisessa soveltamisessa, olemme käyttäneet näiden lisäksi muistakin malleista peräisin olevaa välineistöä. Lähinnä hyödyksi ovat olleet dependenssikielioppi ja teema/reema -malli.
Kiijan lopussa oleva bibliografia on yritetty laatia mahdollisimman täydelliseksi. Tämän lisäksi on kunkin luvun lopussa lueteltu keskeinen siinä luvussa käsiteltyihin aiheisiin liittyvä kirjallisuus.


14 Nykysuomen lauseoppia
Nykysuomen lauseoppia on yhteistyön tulos. Valtaosa tekstistä on laadittu niin, että molemmat tekijät ovat osallistuneet jokaiseen työvaiheeseen. Joissakin jaksoissa toisen tekijän osuus on kuitenkin ollut olennaisempi. Auli Hakulinen on päävastuussa luvusta 12 sekä jaksoista 6.2-3., 8.1.,
9.2.1.-3., 13.3.2., 14.4.-6. ja 14.8. Fred Karlsson on laatinut luvun 1, jaksot 7.4., 9.3.5., 11.4.2., 11.6., 13.4., 14.7., 14.9. sekä kirjallisuusluettelot. Lopullisen sisältönsä nämäkin jaksot ovat saaneet siten, että molemmat tekijät ovat osallistuneet niiden työstämiseen.
Professorit Alho Alhoniemi ja Pentti Leino ovat ystävällisesti lukeneet luvut 1-12 ja esittäneet lukuisia oikaisuja ja parannuksia, jotka olemme ottaneet kiitollisina varteen. Professori Lauri Karttunen on tutustunut lukuihin 1-11 ja esittänyt joukon eräisiin perusratkaisuihimme vaikuttaneita korjauksia ja lisäyksiä, joista olemme syvästi kiitollisia. Jäljelle jääneet puutteet ja virheet ovat yksinomaan meidän vastuullamme.
Kohdistamme kiitoksemme myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, joka on ottanut kirjan julkaisuihinsa.
Lopuksi kiitämme Valtion humanistista toimikuntaa, jonka myöntämän rahoituksen turvin tällaiseen hankkeeseen ryhtyminen on ylipäänsä ollut mahdollista.
Jyväskylässä ja Turussa kesäkuussa 1979
Tekijät


Lyhenteiden ja merkkien selitykset
Versaalikirjainten käyttö -ssA, -kO, -tU
NOMINAALISTUS AGENTIIVI mennä KOTIIN
Kategoriasymbolit
S, 	V, O, A, P, PA
S
N, A, Kv, PRON
Adv
Ad-A
Pr, Po
KONJ
NP, AP, KvP
AdvP, AdvlP
VP
PP
Muut merkit =>
=> =>
♦
?*
??
?
+
”rooli”
’pullo’
arkkifoneemit A, O, U = vokaalisointuparit a-ä, o-ö, u-y
transformaation nimi (yleensä versaalilla) valenssiroolin nimi (aina versaalilla) fokusoitu konstituentti (esimerkkilauseissa aina versaalilla)
subjekti, verbi, objekti, adverbiaali, predikatiivi, predikatii viad verbiaal i lausenoodi (puissa ja muissa konstituentti- rakenteissa)
substantiivi, adjektiivi, kvanttori, pronomini
adverbi
ad-adjektiivi
prepositio, postpositio
konjunktio
nominaalilauseke, adjektiivilauseke, kvanttori- lauseke
adverbilauseke, adverbiaalilauseke verbilauseke
p-positiolauseke (prepositio- ja postpositiolauseke)
toisinkirjoitussääntö transformaation sovellus
useamman kuin yhden transformaation sovellus epäkieliopillinen ilmaus; (joskus: rekonstruoitu
muoto)
melkein epäkieliopillinen ilmaus kieliopillisuudeltaan hyvin kyseenalainen ilmaus kieliopillisuudeltaan kyseenalainen tai epäselvä ilmaus
on erilainen kuin
edustaa samaa kategoriaa; on korvattavissa toisella ilmauksella
kuuluu samaan paradigmaan käsite tai termi ilmauksen merkitys


16 Nykysuomen lauseoppia
[±jaollinen] syntaktinen tai semanttinen piirre
+ morfeeminraja
^ sananraja
kala pääpainon paikka (')
/ erottaa konstituentteja toisistaan
& konjunktio ’ja’
v disjunktio ’tai’
-► implikaatio ’jos . . . niin’
= ekvivalenssi ’jos ja vain jos’
negaatio
g kuuluu joukkoon
3 eksistenssikvanttori
V universaalikvanttori
[ ]s konstituentti (tässä: lause)
| x j pitää valita x tai y
(x) x on valinnainen
Si, S2, S3 puissa olevien kategorioiden (yleensä lauseiden)
numerointi; yhdysrakenteissa S\ = matriisilause, S2 = upotelauseita
NPi. .. NPi samat alaindeksit = samaviitteisiä; eri alaindeksit
eriviitteisiä
x > y x on historiallisesti muuttunut y:ksi


1. 	Syntaksin tutkimuksen luonteesta
1.1. 	Tieteellisen tutkimuksen yleispiirteet
Empiirinen tutkimustyö voidaan kaavamaisesti jakaa viiteen vaiheeseen, jotka kuitenkin käytännössä nivoutuvat monin tavoin toisiinsa. Ensimmäinen askel on tutkittavan ongelman valinta ja tutkimuskohteen rajaaminen sekä näiden tarkempi määrittäminen huomioon ottaen olemassaolevan tiedon sekä varhemmin saavutetut tulokset. Esimerkkiongelmamme olkoon suomen subjektin sijanvalinnan, ts. nominatiivin ja partitiivin jakauman ja siihen vaikuttavien seikkojen kartoittaminen. Tämän tutkimuskohteen rajaaminen edellyttää vastauksia mm. seuraaviin kysymyksiin: Pitäisikö muunkinlaisia seikkoja ottaa huomioon, esim. objektin sijanvalinta? Onko mahdollisesti muitakin subjektin sijoja (esim. genetiivi), jotka alusta lähtien pitäisi sisällyttää tutkimukseen? Tutkimmeko sijanvalintaa sekä yksinkertaisissa että yhdys- lauseissa?
Toinen vaihe on mahdollisten ratkaisujen hahmottaminen ja alustavien hypoteesien esittäminen sekä näihin toimintoihin pohjautuva havaintojen teko ja tutkimusaineiston keruu. Minkä seikkojen voidaan ajatella vaikuttavan sijojen jakaumaan (esim. verbin argumenttien lukumäärä, verbin merki- tyspiirteet, subjektin merkityspiirteet, subjektin paikka lauseessa)? Mitä etukäteishavaintoja meillä on? Mitä aineistoa pitäisi käyttää: puhuttua kieltä, kirjoitettua kieltä, "hyvien kirjailijoiden kieltä”, intuitioita, itse tuottamiamme lauseita?
Kolmannessa vaiheessa aineistoa käsitellään ja analysoidaan sekä tehdään aineistoon perustuvia yleistyksiä, jotka suhteutetaan lähtöhypoteeseihin. Vaikuttavatko kaikki mainitut tekijät sijojen jakaumaan? Onko jokin tekijä muita tärkeämpi? Onko jokin alkuoletuksista osoitettavissa vääräksi tai vain ehdollisesti paikkansapitäväksi?
Neljäs vaihe on selitysten etsiminen ja kokeileminen sekä teorian ja mallien rakentaminen. Miksi sijojen jakauma on semmoinen kuin se on? Pystymillekö rakentamaan teorian, joka selittää todetun sijojen jakauman? Voidaanko tämä teoria tehdä niin yleiseksi, että se selittää myös objektin ja predikatiivin sijanvaihtelun? Pitäisikö teoriamme pohjautua sekä syntaksiin että semantiikkaan? Mitä käsitteitä siinä on? Millä konkreettisemmilla malleilla voimme kuvata sijanvaihtelua?
Tutkimuksen viimeinen askel on tuloksista tiedottaminen asiasta kiinnostuneille - tämän sivuutamme pelkällä maininnalla. Tiedottaminenkin on keskeinen osa tutkimustyötä siitä syystä, että tuloksista tulee tieteellistä tietoa vasta sen jälkeen kun muut tutkijat ovat hyväksyvästi ottaneet niihin kantaa.
Tämä selonteko on pelkistetty. Tutkimusprosessin eri vaiheet eivät nimittäin suinkaan ole tiukasti perättäisiä, eikä niitä voi kovin selvästi erottaa toisistaan. Erityisesti on syytä panna merkille, että teoreettiset taustaoletukset


18 Syntaksin tutkimuksen luonteesta
vaikuttavat suuresti yhtä hyvin ongelman hahmottamiseen ja tutkimuskohteen valintaan kuin havaintojen tekoon ja tutkimusaineiston keräämiseenkin. Tutkittava ongelma asetetaan aina joistakin teoreettisista lähtökohdista käsin. Niinpä tutkimuskohdetta tarkastellaan lähtöteorian tarjoamien käsitteiden ja hypoteesien valossa, ja sitä analysoidaan menetelmin, jotka teoria tarjoaa käyttöön. Tällaisia teoriansisäisiä käsitteitä ovat esim. ”subjekti”, "objekti” ja ”sija”.
Teoria siis luo tutkijalle sen nSkökulman, josta hän lähtee liikkeelle, ja se määrää myös pitkälti hänen tutkimustensa sisällön. Jos valitsemme tausta- teoriaksi esim. perinteisen kieliopin syntaksin, tarkastelemme kieltä semmoisten tähän teoriaan kuuluvien käsitteiden valossa kuin ”substantiivi”, ”indefi- niittipronomini”, ”subjekti”, ”appositio” ja ”alisteinen lause”. Jos taas lähdemme liikkeelle vaikkapa transformaatiosyntaksista, käytämme osittain toisia käsitteitä, esim. sellaisia kuin ”nominaalilauseke”, ”syvärakenne”, "derivointi” ja ”PRONOMINAALISTUS-transformaatio”. Vastaavasti myös tutkittavat ongelmat valitaan teoriasta riippuen osittain eri tavoin, käytetään erilaisia tutkimusaineistoja, esitetään erilaisia analyysejä ja yleistyksiä ja rakennetaan erilaisia kuvauksiapa malleja. Tämä pätee siitä huolimatta, että eri teorioissa on useimmiten paljonkin yhteisiä aineksia.
Miksi on olemassa toisistaan poikkeavia teorioita ja erilaisia tapoja tutkia? Yksinkertaisesti siksi, että maailman rakenne, sen olemus, on äärettömän monimutkainen eikä ole itsestään selviä oikoteitä totuuteen (jota ei voi lopullisesti saavuttaakaan). Tutkimusta tekevät erehtyväiset ihmiset, jotka voivat hahmottaa maailman eri tavoin ja joitten lähtökohdat eivät ole samanlaiset:
”Yhtä hyvin kuin ihminen voidaan kouluttaa näkemään asioita ja eroja asiain välillä, hänet voidaan kouluttaa näkemään asiat ja erot eri tavoin, ja joskus hän näkee olemattomia asioita tai olemattomia eroja asiain välillä.” (Ketonen 1976:17)
1.2. 	Syntaksin tutkimuskohteen luonteesta
Tieteet on tapana jakaa kahteen pääryhmään, empiirisiin ja apriorisiin, käyttämällä ensisijaisena jakoperusteena kulloisenkin tieteen tutkimuskohteen luonnetta. Tällöin katsotaan empiirisiksi ne tieteet, joitten tutkimuskohteet ainakin joiltakin osiltaan ovat aikapaikkaisia eli spatiotemporaalisia ilmiöitä, kuten useimmat luonnontieteet sekä yhteiskunta-ja humanistiset tieteet. Tätä ei kuitenkaan pidä käsittää niin, että mainittuihin ryhmiin kuuluvat tieteet olisivat tutkimuskohteidensa luonteen ja metodiensa puolesta samanlaisia. Viime aikojen tieteenfilosofisessa keskustelussa on päinvastoin voimakkaasti korostettu sitä, että ihmistieteillä (ts. yhteiskunta- ja humanistisilla tieteillä, vrt. Juntunen & Mehtonen 1977) on oma luonteensa. Niitä ei pidä liian oivallisesti mallittaa luonnontieteiden hallitsevan prestiisimallin ja -metodiikan mukaisiksi (vrt. myös artikkelikokoelmia Tuomela & Patoluoto 1976, 1977). Apriorisia tieteitä ovat lähinnä matematiikka ja logiikka, joissa ei tutkita mitään aikapaikkaisesti olemassa olevaa.
Lingvistiikka on ihmistiede ja näin ollen perusluonteeltaan empiirinen tiede, mutta sen suhde ulkomaailmaan ei kuitenkaan ole ongelmaton. Konkreettisesti katsoen kielitieteen tutkimuskohteet näyttävät usein aikapaik-


Syntaksin tutkimuksen luonteesta 19
kaisilta. Ovathan yksittäiset kielelliset ilmaukset fyysisesti olemassa joko akustisesti todettavina ilmahiukkasten liikkeinä (puhuttu kieli) tai paperille pantuina merkkeinä (kirjoitettu kieli). Ahtaamman empiristisen näkemyksen mukaan kielitiede tutkiikin konkreettisia ilmauksia ”semmoisinaan” samaan tapaan kuin vaikkapa orgaaninen kemia tutkii hiiliyhdisteitä "semmoisi- naan” tai valtio-oppi tutkii poliittisia järjestelmiä ”semmoisinaan”.
Kielen osajärjestelmiä - fonologiaa, morfologiaa, syntaksia ja semantiikkaa - ajatellen empiristinen näkemys voidaan kuitenkin leimata virheelliseksi ainakin semantiikan osalta. Merkitykset eivät nimittäin tutkimuksen kohteina ole aineellisia, niitä ei voi konkreettisesti todeta ja havainnoida samaan tapaan kuin esim. ihmisen ulkonaista käyttäytymistä tai koneen toimintaa. Eräiden behavioristisesti ajattelevien varhaisstrukturalistien kuten Bloomfiel- din (1933) yritykset tulkita merkitykset ulkonaisesti havaittavan käyttäytymisen, erityisesti mekaanisen ärsyke/reaktio -mallin pohjalta, eivät tuottaneet tulosta.
Syntaksissa on tiukan empiristinen näkemys tutkimuskohteen luonteesta ilmennyt oletuksena, että tutkitaan pelkkiä todettuja konkreettisia lauseyksi- löitä (vrt. Penttilä 1971:9). Jos tämä käsitys pitäisi paikkansa, kaikkien todettujen lauseiden ja lausekatkelmien tulisi olla yhtä lailla kelvollisia ja relevantteja tutkimusaineiston osia. Tällöin esim. seuraavat päivälehdistä ja television lähetyksistä poimitut lauseet pitäisi ottaa huomioon laadittaessa kuvausta suomen lauseopista.
(1) *Eivätkö missien pidä olla kauniita?
(2) * Vaikeasti sairaita ihmisiä on kokenut äkkiparantumisen.
(3) ^Teatterin tulevaisuus riippui siitä, miten on vahvistettavissa sitä, mikä meissä sittenkin on myönteistä ja selkärankaista.
(4) *Toivotamme, että teidät menevät pois. (pohjoiskorealaisen lausuma)
(5) *Näiden tekijöiden ei saisi johtaa sellaiseen politiikkaan.
Nämä lauseet ovat kuitenkin selvästi epäkieliopillisia, ja siksi niitä ei intuitiivisesti sen enempää kuin teoreettisestikaan voi hyväksyä kieliopillisten lauseiden kanssa tasa-arvoisiksi tutkittavaan perusaineistoon. Toisin sanoen syntaksissa ei tutkita "lauseita semmoisinaan”, vaan korrekteja eli kieliopillisia lauseita, systeemilauseita, joiden ilmentymiä yksittäiset havaitut lauseyk- silöt ovat. Viimeksi mainitut ovat todistuskappaleita kielen systeemilauseiden rakenteesta.
Käsitteellisesti "korrekti lause” ei olekaan enää aikapaikkainen samalla tavoin kuin ”lause” todettuna konkreettisena yksilönä (vrt. Esa Itkonen 1974). Tämä johtuu siitä, että lauseita voi luokitella korrekteiksi ja epäkor- rekteiksi viime kädessä vain viittaamalla syntyperäisten kielenpuhujien intuitiiviseen kielitietoon, heidän sisäistämäänsä sosiaaliseen kielinormistoon. Lauseet (1-5) tietää epäkieliopillisiksi, vääriksi, jos hallitsee normiston eli on kielen syntyperäinen puhuja.
Juuri tämän intuitiivisen tiedon turvin epäkieliopilliset lauseet pystytään sulkemaan pois siitä perusaineistosta, jota pitää käyttää kuvattaessa suomen kielen lauserakennetta. Tämä on perusteltua siksi, että tehtävänä on korrektien lauseiden eikä minkä tahansa todettujen kieliopillisten yhtä hyvin kuin epäkieliopillistenkin lauseiden kuvaaminen. Epäkieliopilliset lauseet eivät siis kuulu tutkittavaan aineistoon. Niiden esiintymisen ovat voineet aiheuttaa monet kielitieteellisesti merkityksettömät satunnaistekijät: puhujan ajatusten-


20 Syntaksin tutkimuksen luonteesta
juoksun katkeaminen, puheenaiheen äkillinen vaihtuminen, jokin kielellinen vajavuus (esim. aivovamma tai ulkomaalaisen puutteellinen kielitaito (4)), sairauskohtaus, puhekumppanin aikaansaama keskeytys tai kirjallisissa tuotteissa painovirheet.
Intuitioiden käyttäminen tutkimusaineiston seulonnassa on kuitenkin menetelmä, johon pitää suhtautua varovasti (vrt. Labov 1975). Intuitiot ovat nimittäin luonteeltaan yksityisiä eivätkä julkisia. Siksi on lähellä vaara, että tutkija pääsee liian vapaasti manipuloimaan aineistoaan, ts. koostamaan aineistonsa siten, että se tukee hänen ennakko-oletuksiaan. Räikeän epäkieli- opillisten lauseiden suhteen (1,4,5) eri ihmisten intuitiot yhtenevät: lauseet tajutaan yleisesti epäkieliopillisiksi. Mutta tietenkin on rajatapauksia, joitten kieliopillisuudesta voidaan olla eri mieltä, ja näitä ongelmia tutkija ei voi yksioikoisesti ratkaista omaan yksityiseen intuitioonsa vedoten. Tällöin tarvitaan empiirisiä tutkimuksia: on kerättävä lisää konkreettisia kyseistä tyyppiä olevia lauseyksilöitä sekä selvitettävä muidenkin ihmisten kuin tutkijan omia intuitioita. Tällainen tapaus on lauseet tyyppiä (2), partitiivin käyttö objektil- lisen lauseen subjektin sijana. Sellaisia lauseita esiintyy joskus, mutta ihmisten intuitiot niiden kieliopillisuudesta vaihtelevat. Intuitiot voivat olla häilyviä myös siinä tapauksessa, että kahden kilpailevan variantin olemassaolo ennakoi kielenmuutosta (vrt. T. Itkonen 1976).
Mitä intuitioita syntyperäisellä kielentaitajalla on? Ainakin selvissä tapauksissa hänellä on tietoa siitä, mitkä lauseet ovat kieliopillisia, mitkä eivät. Niinpä hän tietää esim., että lauseet (1,4) ovat epäkieliopillisia, niitä vastaavat lauseet (6,7) taas kieliopillisia.
(1) ^Eivätkö missien pidä olla kauniita?
(4) 	^Toivotamme, että teidät menevät pois.
(6) Eikö missien pidä olla kauniita?
(7) Toivomme, että (te) menette pois.
Lauseopillisen kuvauksen vähimmäistavoitteena voidaan pitää kieliopillisten ja epäkieliopillisten ilmausten erottamista toisistaan. Intuitiiviseen syntaktiseen tietoon kuuluu kuitenkin paljon muutakin kuin tieto lauseiden kieliopillisuudesta. Tämän tietonsa nojalla kielenpuhuja tuottaa ja ymmärtää kieleensä kuuluvat rajattoman monet lauseet. Mutta kielentaitajalla on myös intuitioita lauseiden rakenteesta sekä lauseiden keskinäisistä suhteista. Lauseiden (8,9) kursivoidut osat tajutaan rakenteellisesti samankaltaisiksi, ja lauseet (10,11) tajutaan sukulaisiksi, keskenään tietyssä suhteessa oleviksi. Tällaista suhdetta ei vallitse lauseiden (10,11) ja lauseiden (8) tai (9) välillä.
(8) Ilaskivi oli ääniharava.
(9) SMP:n puheenjohtaja, tullineuvos Veikko Vennamo, ei päässyt kunnanvaltuustoon.
(10) Vaalilautakunnan puheenjohtaja totesi, että Ilaskivi oli saanut 15000 ääntä.
(11) Vaalilautakunnan puheenjohtaja totesi Ilaskiven saaneen 15000 ääntä.
Olemme maininneet muutamia keskeisiä intuitioita: kyvyn erottaa kieliopilliset lauseet epäkieliopillisista, kyvyn tajuta lauseiden osien rakenteellisia samankaltaisuuksia sekä kyvyn tajuta lauseiden välisiä syntaktisia suhteita. Mutta kielentaitajalla on muunkinlaisia, toisiin osajärjestelmiin liittyviä


Syntaksin teorianmuodostuksesta 21
intuitioita. Fonologiasta suomentaitaja hallitsee kielensä foneemisegmentit ja niiden esiintymistä ohjaavat fonotaktiset säännöt (12), morfologiasta hän tietää vaikkapa miten sanat taipuvat (13) ja miten niitä voi johtaa (14), ja vihdoin merkityksestä hän tietää mm., onko tietty sana tai lause moniselitteinen (15), ja mikä on kahden lauseen totuusarvojen suhde (16,17).
(12) pullo, *luopl
(13) lasi : lasin; käsi : käden; lasi : *laden; käsi : *käsin (gen.)
(14) yskä+htää, kahvi+la, *yskä+lä, *kahvi+htaa
(15) Lääkärij pyysi potilastak kiipeämään pöydälleen^.
(16) Kaikki tietävät, ettei Vennamo käynyt kertaakaan valtuuston kokouksessa.
(17) Vennamo ei käynyt kertaakaan valtuuston kokouksessa. (Ts. jos puhuja lausuu (16) ja uskoo sen ilmaisemaan asiasisältöön, hän samalla sitoutuu siihen, että (17) on tosi.)
Palaamme syntaksiin. Äsken sanottu osoittaa, että intuitiot ovat syntaksin kuvauksessa välttämättömiä, koska ne ainakin selvissä tapauksissa määrittävät, mitkä lauseet ovat kieliopillisia, mitkä eivät. Ongelmallisissa tapauksissa on tämän ohella turvauduttava havaintoihin todellisesta kielenkäytöstä. Ei siis pidä tehdä sitä johtopäätöstä, että intuitiivis-normatiivinen kielitieto olisi syntaksin ainoa tutkimuskohde. Kielentaitajan sisäistämä kielitietohan todentuu vain konkreettisina lauseyksilöinä, jotka siksi ovat myös tärkeitä.
Tutkimuskohteensa luonteen puolesta lauserakenteen kuvaus ei siis ole puhtaasti empiirinen yritys. Metodiikan kannalta on pantava merkille, että tutkittavat lauseet kulkevat normatiivisuuden seulan läpi. Syntaksin tutkija ei kerää empiirisiä tosiseikkoja aivan samalla tavalla kuin vaikkapa luonnontutkija; eihän luonnonilmiöitä ja -tapahtumia voi luokitella "korrekteiksi” ja ”epäkorrekteiksi” samalla tavoin kuin lauseita suhteessa johonkin sääntöön. Luonnossa tapahtuu mitä tapahtuu, esim. vuorovesi vaihtelee maapallon ja kuun etäisyyksien ja asentojen mukaan, mutta ei ole mielekästä kysyä, onko tämä "korrektia” vai ei (vrt. Esa Itkonen 1974).
Teorianmuodostuksensa ja metodiikkansa puolesta syntaksi - muun lingvistisen tutkimuksen tapaan - on silti empiiristä tutkimusta, jota harjoitetaan suurin piirtein samaan tapaan kuin muissakin ihmistieteissä.
1.3. 	Syntaksin teorianmuodostuksesta
Empiirinen tutkimus ei ensisijaisesti kohdistu todettuihin yksittäistapauksiin, vaan yleisyyksiin, toistuviin säännönmukaisuuksiin, jotka sitovat yhteen yksittäistapauksia ja (tieteellisesti formuloituina) osoittavat, millä tavoin yksittäistapaukset ovat samanlaisia, missä rajoissa ne voivat vaihdella, mitkä niiden suhteet ovat, mikä niiden rakenne on ja miksi ne ovat semmoisia kuin ovat. Konkreettisille ilmiöille eli yksittäistapauksille pyritään siis esittämään yleisiä kuvauksia ja selityksiä.
Kaikissa empiirisissä tieteissä ovat induktiiviset yleistykset tärkeitä eräänlaisina ensimmäisen asteen kuvauksina. Induktiivisten yleistysten välityksellä siirrytään yksittäistapausten kuvauksista yleisiin, kaikkia kyseisiä yksittäistapauksia kattaviin kuvauksiin. Induktiivisia yleistyksiä ovat esim. seuraavat suomen morfologiaa ja syntaksia koskevat kuvaukset.


22 Syntaksin tutkimuksen luonteesta
(A) Johtiroet sijaitsevat kannan jäljessä mutta ennen taivutuspäätteitä.
(B) Kieltolauseiden objekti on partitiivissa.
(C) Subjekti ei voi olla partitiivissa, jos lauseessa on predikatiivi tai objekti.
(D) Adjektiiviattribuutti kongruoi pääsanansa kanssa sijassa ja luvussa.
Nämä yleistykset on tietenkin voitu esittää vasta sen jälkeen, kun on tutkittu suurta joukkoa yksittäistapauksia. Esim. yleistykseen (B) on päästy tutkimalla ja kuvaamalla yksittäislauseiden objektin sijanmerkintää tarkasti esitettynä suurin piirtein seuraavaan tapaan.
AINEISTO
(a) En voi niellä pilleriä. (= korrekti)
(b) Tuuli ei kaatanut kaikkia puita.
(= korrekti)
(c) Yhtään suomalaista osanottajaa ei hyväksytty loppukilpailuun. (= korrekti)
(n) ’
KUVAUS
Korrektin kieltolauseen (a) objekti on partitiivissa.
Korrektin kieltolauseen (b) objekti on partitiivissa.
Korrektin kieltolauseen (c) objekti on partitiivissa.
YLEISTYS (B): kaikkien korrektien kieltolauseiden objektit ovat partitiivissa.
Induktiiviset yleistykset ovat aina falsifioitavissa eli kumottavissa. Vaikka tiedetäänkin jotain varmaa esim. 1000 todetun lauseen objektin sijasta (se on partitiivissa lauseissa (a,b,... n)), ei silti voi olla täysin varma siitä, että yleistys (B):kin pitää paikkansa. Saattaa nimittäin olla huomaamatta jääneitä yksittäistapauksia, jotka kumoavat yleistyksen. Tämä pätee (B):hen: tiettyjen ehtojen vallitessa kieltolauseen objekti voi tosiaan olla akkusatiivissakin (esim. Eikö osteta oluet?) ja tällöin yleistystä (B) joudutaan korjaamaan ja täydentämään.
Yleistykset (A-D) eivät ole suoranaisia havaintolauseita. Niissä käytetään nimittäin sellaisia teoreettisia käsitteitä kuin ”johdin”, "kanta”, ”kieltolau- se”, ”objekti”, "subjekti”, "attribuutti” ja ”kongruoi”. Vasta nämä käsitteet ovat suoremmassa yhteydessä todettaviin lauseyksilöihin, niiden osiin ja niissä tavattaviin erilaisiin ilmiöihin, mutta tämäkin yhteys on olemassa vain tieteellisen sopimuksen varassa. Syntaksin teoriassa, joka äskeisessä esimerkissämme on perinteisen syntaksin teoria, on nimittäin sovittu siitä, että näitä ja monia muita käsitteitä käytetään viitattaessa konkreettisten lauseiden osiin ja rakenneominaisuuksiin. Voidaan siis päätellä, että käsitteenmuodostus on olennainen teorianmuodostuksen osa. Muodostetaan käsitteitä semmoisia ilmiöitä varten, joilla on jotakin yhteistä, jotka jossain suhteessa muistuttavat toisiaan tai käyttäytyvät samalla tavoin. "Substantiiveja” ovat tietyt vapaat morfeemit, ”johtimia” tietynlaiset sidonnaiset morfeemit ja "subjekteja” tietynfunktioiset lauseen osat. Käsitteiden sisällön määritteleminen on käsitteenmuodostuksen tärkein tehtävä.
Käsitteenmuodostus (käsitteiden olettaminen maailman ilmiöiden ryhmittelyä ja vertailua varten) sekä perustavat yleistykset toimivat teorianmuodostuksen runkona. Mitä teoria sitten on? Se on joukko keskenään sopusointuisia yleisiä käsitteitä ja oletuksia, jotka kokonaisuutena kuvaavat ja selittävät tutkimuskohteen selvitettäväksi otetut ominaisuudet. Erityisesti on


Syntaksin teorianmuodostuksesta 23
huomattava, että aidossa teoriassa on aina myös semmoisia käsitteitä, joille ei yksitellen tarkasteltuina voi esittää suoria aistein todettavia vastineita. Tällaisten abstraktisempien käsitteiden suhde havaittavaan todellisuuteen on sillä tavalla epäsuora, että niiden sisältö ja tehtävä paljastuvat vasta kun teoriaa tarkastellaan kokonaisuutena. Ne kuvaavat usein konkreettisten peruskäsitteiden välisiä suhteita: esim. käsite ”KYSYMYS-transformaatio” kuvaa kysymyslauseiden suhdetta vastaaviin väitelauseisiin.
Teorianmuodostus perustuu ratkaisevasti oletuksien testaamiseen. Tutkija kiinnostuu jostain ongelmasta, jota hän haluaa selvittää. On tieteellisesti merkityksetöntä, miten hän keksii oletuksensa ja ongelmansa; hyvän idean voi saada vaikkapa kylpyammeessa tai omenapuun alla. Ongelmaan on esitettävä ratkaisuhypoteesi, alustava selitys, jonka on oltava niin seikkaperäinen, että sitä voidaan kokeilla: Pitääkö se alustavasti paikkansa vai onko se kumottavissa heti?
Eri teorioiden käsite- ja hypoteesivarastot eroavat toisistaan, koska niiden tutkimustavoitteet ovat yleensä erilaisia ja koska ne voivat hahmottaa tutki- muskohteensa eri tavoin. Esimerkiksi transformaatiosyntaksi käyttää osittain samoja peruskäsitteitä kuin perinteinen syntaksikin, kuten sanaluokkia "substantiivi”, "adjektiivi” ja ”verbi”, mutta myös monta semmoista käsitettä, joille ei perinteisessä syntaksissa ole suoranaisia vastineita, esim. ”syvära- kenne”, ”nominaalilauseke”, ”sääntöjen järjestys”. Nämä ovat teoreettisia käsitteitä, joille ei voi yksitellen osoittaa välittömiä kokemusvastineita. Ei siis ole mielekästä kysyä ”Miten syvärakenne voidaan todeta suoraan lauseesta
(18)?” tai ”Miten lauseesta (19) näkyy, että siihen on sovellettu AUKKO- AMIS-transformaatiota?”
(18) Poliisit saivat riittävän näytön pimeistä alkoholikaupoista, mutta 0 eivät saaneet riittävää näyttöä huumemyynnistä.
(19) Poliisit saivat riittävän näytön pimeistä alkoholikaupoista, mutta 0 eivät 0 huumemyynnistä.
''Syvärakenne” on nimittäin teoreettiseen muotoon laadittu kuvaus lauseiden (18,19) yhteisestä semanttis-syntaktisesta aineksesta, ja kyseinen ”transfor- maatio” taas on hypoteettinen kuvaus lauseiden keskinäisistä suhteista. Tämän transformaation tarkoitus on kuvata sitä intuitiota, että (19) on (18):n tai oikeammin sanoen näiden yhteisen syvärakenteen muunnos ja että
(19):ssä on jotain ”enemmän” ja "monimutkaisempaa” kuin (18):ssa, nimittäin eriytyneempi rakenne.
Teoreettiset käsitteet on siis aina nähtävä koko teorian suomaa taustaa vasten eikä ole mielekästä tarkastella teorian osia irrallisina, koska ne saavat sisältönsä vasta teorian kokonaisuudesta. Toisaalta teoriaa ei saa rasittaa turhilla tai tarpeettoman abstraktisilla käsitteillä ja oletuksilla, vaan sen kytkennän todellisuuteen tulee olla mahdollisimman läheinen. Kahdesta muuten yhtä kuvaus- ja selitysvoimaisesta teoriasta yksinkertaisempi on parempi.
Mallilla tarkoitetaan empiirisissä tieteissä tutkimuskohteen kanssa rakenteellisesti samankaltaista kuvausta (vrt. Ekelund 1976), ne ovat eräänlaisia kohteen keskeisimpien piirteiden kuvia. Esim. lauseen konstituenttirakennet- ta esittävää puukuvainta voi pitää lauseen rakenteen mallina. Paul Diderich- senin kuvausjärjestelmän mukainen positiokaava on sanajärjestyksen yksi mahdollinen malli (2.3.). Mutta mallit voivat olla abstraktisempiakin, jolloin niiden suhde tutkimuskohteeseen ei ole kuvanomainen, ikoninen. Transfor-


24 Syntaksin tutkimuksen luonteesta
maatiosyntaksin lausekerakennesääntöjä voidaan pitää peruslausetyyppien syntaktisen rakenteen mallina, vaikka nämä säännöt eivät enää ole suorassa suhteessa yksittäisiin lauseisiin (vrt. 2.7.).
Teorian ja mallin välillä ei ole jyrkkää eroa. Abstraktisempi ja vähemmän kuvanomainen malli lähenee teoriaa sikäli kuin siinä esiintyy teoreettisia käsitteitä. Toisaalta kaikki teoriat ovat malleja, koska ne pyrkivät kuvaamaan kohteen ominaisuuksia. Jatkossa emme tee selvää eroa teorian ja mallin välillä; niinpä puhumme luvussa 2 yleistävästi lauseopillisista malleista, vaikka jotkin käsiteltävistä kuvaustavoista ovat pikemminkin (laajempia) teorioita kuin (suppeampia) malleja.
1.4. Syntaksin menetelmistä
Esittämästämme teoreettisen suhteellisuuden periaatteesta seuraa, ettei ole mitään kertakaikkisen oikeaa tai suotavaa syntaktista menetelmää. Päinvastoin menetelmien valintaan vaikuttavat monet seikat: kohde, taustateoria ja tarkempi ongelmanasettelu. Teoria kaikkineen määrää siis metodin eivätkä metodit teoriaa, vaikkei toisaalta teoriaa ja metodiikkaa voi selvästi erottaa- kaan toisistaan.
Kaikilla empiirisillä menetelmillä on muutamia yhteisiä ominaisuuksia: pyrkimys induktiivisiin yleistyksiin ja pyrkimys hypoteesien deduktiiviseen testaamiseen eli niiden todentamiseen tai kumoamiseen. Luonnontieteissä "menetelmällä” tarkoitetaan usein juuri jälkimmäisen tapaista testaamista. On kuitenkin tarpeetonta nähdä jyrkkää ristiriitaa induktiivisen ja deduktiivisen metodin välillä: oikein käsitettyinä ja käytettyinä ne täydentävät toisiaan. Induktiiviset yleistykset ovat vain harvoin jos koskaan sillä tavoin ”teoriatto- mia”, että ne perustuisivat pelkkiin havaintoihin. Esimerkiksi edellä käsitelty yleistys (B) ”Suomen korrektien kieltolauseiden objektit ovat partitiivissa” sisältää ainakin kolme teoreettista käsitettä, nimittäin ”kieltolause”, ”objekti” ja ”partitiivi”, joitten käyttö perustuu tiettyihin etukäteistietoihin ja -oletuksiin suomen kielen rakenteesta. Oletusten käyttökelpoisuus mainitussa yleistyksessä voidaan todeta vasta kun yleistystä verrataan uusiin yksityistapauksiin ja muihin vastaavantasoisiin yleistyksiin, jotka saattavat koskea esim. subjektin sijanmerkintää tai objektin rajaamista. Kuten Popper (1963) on todennut, ei ole havaintoja eikä yleistyksiä ilman teoriaa. Induktio ja deduktio ovat keskenään jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Joskus metodi käsitetään niin laajasti, että siihen sisällytetään kaikki teorian rakentamisen toiminnot. Tällöin metodiksi katsotaan myös teorian kuvaus- ja selityskielen hallinta; tämän katsannon mukaan konstituenttianalyysin metodiin kuuluu mm. tutkittavien lauseiden IC-puiden laatiminen (2.4.); dependenssikieliopin metodin hallinta edellyttää kykyä erottaa aktantit vapaista määritteistä (2.5.); transformaatiosyntaksin metodi edellyttää kykyä hahmottaa lauseiden välisiä rakennesuhteita ja formuloida syntaktiset transformaatiot sääntöjen muotoon (2.7.) jne.
Aineistonhankintaan liittyy useita keskeisiä metodiongelmia. Verratkaamme tässä suhteessa kahta teoriaa, perinteistä kielioppia ja transformaatioteoriaa. Aineistonhankintajäijestelmänä edellinen käyttää etupäässä havainnointia (observointia): tutkija kerää muiden tuottamia lauseita eikä tutkimusaineistoksi hevin katsota hänen itse tuottamiaan lauseita tai introspektiivisia havaintojaan. T-syntaksi taas käyttää havainnon lisäksi intuitiotakin, ts. introspekti¬


Syntaksin menetelmistä 25
ota, jolloin pyritään saamaan selville, mitä kielentaitajat "tietävät” lauserakenteesta, mitkä lauseet he katsovat kieliopillisiksi jne. Introspektion käyttö menetelmänä perustuu paitsi siihen, että tg-syntaksilla on osittain toisenlaiset tutkimustavoitteet kuin perinteisellä kieliopilla (nimittäin sisäisen kielitiedon kuvaaminen), myös siihen, että tutkijakin on sisäistänyt tutkimansa kielen säännöt, jolloin hänellä on täysi varmuus monen lauseen kieliopillisuudesta ilman että niitä tarvitsee joka tapauksessa empiirisesti muiden ihmisten tuottamina todeta. Tämän näkemyksen mukaan ei ole välttämätöntä, että tutkija selvittäessään vaikkapa suomen part.subjektin sääntöjä käyttää aineistonaan vain todettuja lauseita. Selvissä tapauksissa on metodisesti täysin tyydyttävää, että käytetään introspektiivisesti kieliopillisiksi todettuja lauseita (esim. Paikalla oli naistenkin edustajia). Yhtä kiistatonta kuin intuition käyttö tällaisissa tapauksissa on, pitäisi olla senkin, että toiset syntaksin ongelmat ratkeavat vasta huolellisen empiirisen aineistonkeruun kautta. Tällainen part.subjektiin liittyvä ongelma on sen esiintyminen objektillisessa lauseessa. Useimpien kielioppien sääntöjen mukaan tällaisia part.subjekteja ei ole (esim. *Poikia rakastaa tyttöjä). Mutta todellisen kielenkäytön tarkkailu osoittaa silti, että tällaisia lauseita esiintyy, erityisesti silloin kun subjekti sisältää kvanttorin (esim. Töitä tekee joka vuosi useita satoja henkilöitä; vrt. Yli-Vakkuri 1979 ja jaksoa 9.2.4.). Intuition menetelmä ja empiirisen keruun menetelmä eivät siis ole ristiriidassa keskenään, vaan täydentävät toisiaan - kumpaakaan ei pidä viedä yksipuolisesti liiallisuuksiin. Havainnointiin liittyy aina introspektiotakin sikäli kuin aineistosta seulotaan pois epäkieliopillisia lauseita (vrt. 1.2.). Introspektiota taas täytyy tavallisesti täydentää kielenkäytön tarkkailulla, koska intuitiot yksityisluonteisuutensa vuoksi saattavat vaarantaa tutkimuksen luotettavuuden ja koska monet lauseopillisessa kuvauksessa pohdittavat ongelmat ovat sellaisia, ettei niihin pelkän introspektion avulla tulisi kiinnittäneeksi huomiotakaan. Tällainen ilmiö on esim. part.subjektin pyrkimys esiintyä objektillisessa lauseessa silloin, kun lausekkeessa on kvanttorisana.
Menetelminä saatetaan käyttää myös kokeita ja joskus laitteitakin. Lauseopissa käytettyjä kokeita ovat erityisesti kirvoitus- eli elisitaatiotestit, joissa kysytään koehenkilöjoukon mielipiteitä esim. erilaisten lauseiden kieliopillisuudesta tai niiden hyväksyttävyyden asteesta.*) Mekaanisia laitteita ei sen sijaan lauseopin tutkimuksessa tarvita sillä tavoin kuin äännerakenteen foneettisessa selvittelyssä. Eri teoriat ovat usein kehittäneet operationaalisia testejä joidenkin rakennepiirteiden toteamiseksi. Tällaisia ovat transformaa- tiosyntaksissa mm. pronominaalistus, siirto ja substituutio, joiden avulla kokeillaan esim. onko jokin sanajono konstituentti vai ei. Lauseen Yhtenä iltana Tuula istui kotona kaksi ensimmäistä sanaa voidaan pronominaalistaa (Silloin Tuula istui kotona) tai siirtää loppuun yhtenä kokonaisuutena (Tuula istui kotona yhtenä iltana). Molemmat ominaisuudet ovat merkkejä konstitu- enttiudesta.
Useimmissa syntaksin teorioissa ei käytetä kvantitatiivisia menetelmiä. Näiden käyttö on ominaista erityisesti sosiolingvistisesti asennoituneelle syntaksille, joka voi pyrkiä selvittämään vaikkapa sitä, miten yleisesti jokin tietty rakenne tai piirre esiintyy eri sosiaaliryhmien kielenkäytössä. Kvantitatiiviset tiedot saattavat kuitenkin tuoda tärkeää lisävalaistusta "laadullista” rakennetta selvittäviin kuvauksiinkin (vrt. 4.1.)
*) Vrt. Savijärvi (1971) ja T. Itkonen (1976).


26 Syntaksin tutkimuksen luonteesta
On hyvä pitää mielessä, että oleellinen mutta jokseenkin näkymätön osa mitä tahansa metodiikkaa ovat kaikki sellaiset käytännön temput tai "niksit”, joiden mukaan teoriaa viime kädessä sovelletaan käytäntöön. Tällaisia temppuja opetellaan joko implisiittisesti tai aivan jäijestelmällisesti missä tahansa tieteellisessä alkeiskoulutuksessa: seminaarityöskentelyssä, haijoitusaineiden kiijoittamisella jne. Tällöin opetellaan selviytymään seuraavanlaisista kysymyksistä: Miten ongelma asetetaan? Missä suhteissa se on lähiongelmiin? Mistä saa ongelmaan liittyvää tietoa? Onko ongelma pelkistettävissä? Kannattaako sitä ollenkaan tutkia? Miten keskeiset yleistykset löydetään: etsimällä samanlaisuuksia, vertailemalla, ryhmittelemällä aineistoa uudelleen, rakentamalla analogioita? Tästä konkreettisen tason metodista ei tehdä yleensä selkoa tutkimustuloksista tiedotettaessa, sillä teorian ja perusmetodin tunnistettuaan teoksen lukijat tietävät (tai ainakin heidän oletetaan tietävän), mitä tämän tason keinoja käyttämällä tuloksiin on päästy.
Kirjallisuutta lukuun 1*)
Bach (1974), Bailey (1973), Bloomfield (1933), Ekelund (1976), A. Hakulinen & J. Ojanen (1976), Hempel (1965), Esa Itkonen (1974), T. Itkonen (1975b, 1976), Juntunen & Mehtonen (1977), F. Karlsson (1977a), Ketonen (1976), Kuhn (1970), Labov (1971, 1975), Nagel (1961), Penttilä (1971), Popper (1963), Rosing (1978), Savijärvi (1971), Tuomela & Patoluoto (1976, 1977, toim.), Vakkari (1967), Wallen (1971), Vennemann (1973), Yli-Vakkuri (1979).
*) Jokaisen luvun lopussa mainitaan siinä käsiteltyjen asioiden kannalta keskeisin kirjallisuus. Suomen lauseopin perusteoksia emme kuitenkaan luettele jokaisessa luvussa; nämä teokset ovat Setälä (1963, 1966), Setälä & Sadeniemi (1976), Penttilä (1963a), Siro (1964a), L. Hakulinen (1968) ja Ikola (1964, 1976a).


Uusien ratkaisujen pahin vika on sey että ne on pakko sovittaa vanhoihin ongelmiin.
Emo Paasilinna


2. 	Syntaksin malleja
2.1. 	Yleistä
Seuraavassa esitetään lyhyt katsaus erilaisiin lauseopin malleihin eli tapoihin, joilla lauseita ja niiden rakennetta on kuvattu. Esiteltäviksi on valittu yhdeksän mallia: perinteinen kielioppi, Diderichsenin positiomalli, konstitu- enttianalyysi, dependenssimalli, systeemikielioppi, transformaatiokielioppi, sijakielioppi, relaatiokielioppi ja teema/reema -malli. Jaksossa 2.11. teemme vielä lyhyesti selkoa siitä, miten logiikka on vaikuttanut syntaksin kuvaukseen; tässä yhteydessä pohditaan myös kategoriakielioppia luonnollisen kielen kuvauksen välineenä.
Kaikkia mainitsemiamme malleja ei voi pitää itsenäisinä kielioppiteorioina. Mallin ja teorian rajahan ei ole selvä. Vielä on otettava huomioon, että osa malleista liittyy läheisesti samaan tutkimusperinteeseen eikä niitä siksi voi jyrkästi erottaa toisistaan.
Tämän ylimalkaisen katsauksen tarkoituksena on osoittaa konkreettisesti, että samaa lauseopillista perusainesta voidaan tutkittaessa tulkita ja painottaa eri tavoin. Toisaalta käy myös ilmi, etteivät tulkinnat ja painotuserot ole välttämättä toisilleen vastakkaisia. Pidämme tällaista esittelyä tarpeellisena senkin vuoksi, että tällä tavoin itse suomen kielen lauseopin tarkastelussa ei enää tarvitse esitellä kutakin uutta käsitettä ja sen yleislingvististä taustaa.
2.2. 	Perinteisen kieliopin syntaksi
Monien muiden tieteenalojen tapaan ei kielitiedekään alun perin ollut itsenäinen, vaan filosofian, "yleisen tietämisen” osa. Kun Platon jakoi lauseen subjektiin ja predikaattiin, hän ei erottanut luonnollisen kielen lausetta logiikan propositiosta. Lauseen subjektilla hän tarkoitti sitä, mistä jotakin sanotaan, predikaatilla taas sitä, mitä subjektista sanotaan. Edelleen Platon määritteli subjektin ja predikaatin avulla substantiivit ja verbit. Substantiivit olivat termejä, jotka voivat toimia lauseessa subjektina, verbit taas sellaisia, jotka voivat ilmaista predikoitavan toiminnan tai laadun. Kielellisten kategorioidensa määrittelyperusteina Platon ei siis käyttänyt lauseen rakennetta.
Tästä universaalisesta alusta kehittyi vähitellen ensimmäinen kielioppimalli, perinteinen kielioppi, jonka käsitteistö luotiin kreikan ja latinan kuvausta varten. Tämän teorian ainekset olivat heterogeenisiä sikäli, että vaikka esim. subjekti ja predikaatti ovat suhteellisen helposti yleistettävissä kreikasta ja latinasta moniin muihinkin kieliin, niin toisaalta semmoiset kategoriat kuin tempus, suku ja sija olivat selvästi sidoksissa näiden kahden kielen morfosyn- taktisiin ominaispiirteisiin. Kieliopin kokonaisuutta pidettiin tästä huolimatta yleispätevänä, ja sitä yritettiin satojen vuosien ajan soveltaa enemmän tai vähemmän sellaisenaan etupäässä Euroopan eri kieliin.


Perinteisen kieliopin syntaksi 29
Perinteisen kieliopin käsitteistöstä tuli hyvin voimakas lingvistisen ajattelun ja tutkimuksen muokkaaja. Ensimmäinen suomen kielioppi (Petraeus 1649) katsoi suomen kielessä olevan samat kuusi sijaa kuin latinassakin. Petraeuksen kuva suomen sijajärjestelmästä näyttää seuraavalta (1968 [1649]: 14).
(1) 	NOMINATIIVI GENETIIVI DATIIVI AKKUSATIIVI VOKATIIVI ABLATIIVI
palvelia
palvelian
palvelialle
palvelian, palveliasta palvelia
palvelialta, palveliasta, palveliassa, palvelialla
Suomen verbeillä taas katsottiin olevan mm. latinan kaltainen monipersoo- nainen passiivitaivutus: minä rakastetaan, sinä rakastetaan, hän rakastetaan jne. (Kieliopillisen ajattelun varhaisesta kehityksestä Suomessa ks. lähemmin Vihonen 1978.)
Perinteisen kieliopin kehittymisen myötä ruvettiin tekemään yhä enemmän oikeutta kuvattavien, kreikasta ja latinasta poikkeavien kielten omille morfologisille ja syntaktisille ominaisuuksille. Olennaisimmilta osiltaan perinteinen kielioppi kanonisoitui kuitenkin sen muotoiseksi, kuin me sen tunnemme koulukieliopista. Se suosi notionaalisia määritelmiä, oli tavallisesti sanakes- keinen ja oletti lauseenjäsennyksen olevan jäännöksetöntä ja yksiulotteista. Syntaktisen analyysin peruskäsitteitä olivat sanaluokat, sekundaariset kieliop- pikategoriat kuten tempus ja modus sekä sanaluokkien pohjalta määritettävät lauseenjäsenet. Seuraavassa esimerkki perinteisen syntaksin metodiikan sovelluksesta (Vakkari 1967:61).
(2)
SANALUOKAT
TAIVUTUSMUODOT
LAUSEEN¬
JÄSENET
Isäntä
subst.
yks. nom.
subj.
antoi
verbi
akt. ind. imperf. yks. 3. p.
pred.
rengille
subst.
yks. ali.
dat.adv:li
ankaran
adj.
yks. akk.
adj.attr.
varoituksen,
subst.
yks. akk.
obj.
kun
al.konj.
tämä
dem.pron.
yks. nom.
subj.
oli \
verbi
akt. ind. pluskv. yks. 3. p.
pred.
unohtanut J
verbi
sulkea
verbi
1. inf. lyh. muoto
obj.
veräjän.
subst.
yks. akk.
obj.
Renki
subst.
yks. nom.
subj.
syytti
verbi
akt. ind. imperf. yks. 3. p.
pred.
mielessään
subst.
yks. iness.
adv: li
piikaa,
subst.
yks. part.
obj.
joka
rel.pron.
yks. nom.
subj.
rehevine
adj.
mon. kom.
adj.attr.
olemuksineen
subst.
mon. kom.
adv:li
oli
r» verbi
akt. ind. pluskv. yks. 3. p.
pred.
hänen
pers.pron.
yks. gen.
gen.attr.
vakaita
adj.
mon. part.
adj.attr.
ajatuksiaan
subst.
mon. part.
obj.
häirinnyt.
» verbi


30 Syntaksin malleja
Rajoituksistaan huolimatta perinteinen kielioppi jatkaa elämäänsä tavalla tai toisella kaikissa uudemmissa kielioppimalleissa. Idea morfeemien luokittelemisesta (sanaluokat sekä sekundaariset kielioppikategoriat) on keskeinen, joskin luokittelun lopputulos saattaa vaihdella kielestä toiseen. Samoin lauseen jäsentämistä funktionaalisiin osiinsa harrastetaan muodossa tai toisessa, joskaan ei enää uskottane, että lausetta voidaan tyhjentävästi käsitellä yksiulotteisena, kuten perinteellinen kielioppi edellyttää.
Selvimmät uudistukset perinteelliseen kielioppiin nähden ovat rakenteellisten ja semanttisten ilmiöiden erottaminen toisistaan, monimutkaisten lauseiden analysoiminen kaksiulotteisesti, lauseiden välisten suhteiden kuvaaminen sekä lauseen pragmaattisen puolen mukaanottaminen (esim. presuppositiot ja tekstiyhteys). Lisäksi selviä tuloksia ollaan saavuttamassa siinä suhteessa, että aletaan erottaa universaalisia ja kielikohtaisia piirteitä toisistaan.
2.3. 	Diderichsenin positioinani
Melko paljon huomiota on Pohjoismaissa saavuttanut tanskalaisen Paul Diderichsenin (1946) kehittämä syntaktinen analyysimalli. Tätä voi sanoa malliksi pikemminkin kuin varsinaiseksi syntaktiseksi teoriaksi, koska sen tavoitteena on luoda (pinta)lauseille sopiva, positioihin perustuva syntaktinen luokitusjärjestelmä. Kyseessä on siis eräänlainen konkreettisten lauseiden muotti, yleinen lausekaava.
Diderichsenillä on kaksi perustavaa lausekaavaa, toinen päälauseita ja toinen sivulauseita varten. Päälauseen kaavassa on kolme peruskenttää, nimittäin fundamentti, neksus ja sisältö. Neksus ja sisältö jakautuvat edelleen kolmeen positioon, verbiin, nominiin ja adverbiaaliin. Tällä käsitteistöllä voidaan esittää seuraavanlaisia kuvauksia (vrt. Teleman 1972:36).
(3) .. ..
FUNDAMENTTI NEKSUS SISÄLTÖ
S
A
v
s
a1'2'
Vl.2...
S',2...
AU...
Hän
har
ju
glömt
skorna
här
Sä
har
hän
visst
glömt
skorna
här
Skoma
har
Kalle
knappast
glömt
idag
Här
har
du
väl inte
lämnat
skorna
Vem
har
skrivit
dikten
Lite senare
sprang
en
över
hare
väeen
Igär
regnade
det
troligen
i Abo
Selityksiä: s,S = nomini, a,A = adverbi(aali), v,V = verbi
Diderichsenin mallia on sovellettu etupäässä skandinaavisiin kieliin. Sköld (1976) on kokeillut mallin soveltamista suomeenkin. Seuraavasta esimerkistä näkyy, miten Diderichsenin malli erottelee suomen ja ruotsin toisistaan sanojen jäijestyksen perusteella (F = fundamentti; n,N - nomini).


Perinteisen kieliopin syntaksi 31
(4)
FUNDAMENTTI NEKSUS SISÄLTÖ
konj.
F
V
n
a
V
N
A
_
Huoneissa
oli
_
_
lämmin
_
-
I rummen
var
det
-
-
varmt
-
-
Viime
syksynä
olin
-
ajoissa
osta¬
nut
hyviä
halkoja
maalta
frän
I höstas
hade
jag
i tid
köpt
fina
vedträn
landet
ja
-
olin
-
-
saanut
vara¬
tuksi
rautatie-
vaunun
-
och
hade
fätt
reserve-
rad
en järn- vägsvagn
-
Ne
olisi
-
-
osta¬
nut
kuka
tahansa
-
Dem
skulle
vem
som
helst
ha
köpt
Näistä esimerkeistä eivät kuitenkaan käy ilmi selvästi ne ratkaisevat sanajärjes- tyserot, joita on suomen ja ruotsin välillä ja jotka tekevät mallin soveltamisen suomen kieleen melko hankalaksi. Ensinnäkin suomessa subjekti inkorporoituu verbiin kun kyseessä on ensimmäisen tai toisen persoonan persoonamuoto: tu- le+H, tule+//e. Toiseksi suomessa ei ole sellaista rakenteellista rajoitusta kuin ruotsissa, että finiittiverbin eteen voi tulla vain yksi nominaalinen konstitu- entti, joka täten on helppo nimetä fundamentiksi. Suomessahan voi verbin edellä olla jopa kolmekin nominaalista jäsentä:
(5) 	[Joka maanantai] [tällä laitoksella] [vanhan tavan mukaan] valitaan uusi kahvinkeittäjä.
Diderichsenin lausekaavat kuvaavat siis pintajärjestystä. Ne eivät ota huomioon lauseiden välisiä suhteita eivätkä myöskään erottele peruslauseita johdetuista. Painottaessaan syntaksin yhtä puolta, lineaarisuutta, malli ei tee täyttä oikeutta sellaiselle kielelle, jossa sanajärjestystä käytetään muihin kuin kieliopillisiin tarkoituksiin tai jossa on muita tärkeämpiä syntaktisia keinoja kuin lineaarisuuteen perustuva järjestys, esim. taivutus ja kongruenssi.
2.4. 	Konstituenttianalyysi
Amerikkalainen strukturalismi, jonka vaikutusvaltaisimpana varhaisedustaja- na pidetään Leonard Bloomfieldiä*) (1933), pyrki eroon perinteisen kieliopin notionaalisuudesta, kieliopin kategorioiden käsitteellisestä määrittelemisestä.
*) Bloomfieldin alulle panemaa suuntausta ruvettiin myöhemmin sanomaan »taksonomiseksi strukturalismiksi». - Amerikkalaisesta varhaisstrukturalismista puheen ollen ei sovi unohtaa myöskään Edward Sapiria, jonka harrastukset menivät enemmän antropologian suuntaan eivätkä siksi ottaneet sopiakseen tuolloin vallitsevaan positivistiseen ilmapiiriin.


32 Syntaksin malleja
Kieliopin kuvauksen perusyksiköksi otettiin morfeemi, ja lauseopillisen kuvauksen tarkoituksena oli saada selville kielen eri lausekonstruktiot tarkastelemalla morfeemien jakaumaa ja käyttämällä korvaus- eli substituutiomene- telmää. Tärkeä tämän strukturalismin haaran uudistus oli myös lausekkeen käyttäminen; implisiittisenä lauseke oli toki esiintynyt myös perinteisessä kieliopissa subjektiosan ja predikaattiosan hahmossa.
Konstituenttianalyysi (muodostinanalyysi, IC-analyysi) keskittyy lauseen hierarkkisen rakenteen selvittämiseen. Kuvaus on muodoltaan kerroksinen. (6) on esimerkki lausekkeiden monimuotoisuudesta ja substituutiotestin soveltamisesta.
(6)
Kaikki
kolme
kenraa¬
lia
olivat
joutu¬
neet
laati¬
maan
pitkän
selos¬
tuksen
tästä
asiasta
Kaikki
kenraalit
joutuivat
laati¬
maan
selostuksen
asiasta
Kenraalit
laativat
selostuksen
siitä
He
laativat
sen
He
onnistuivat
Erimuotoiset morfijonot voivat muodostaa kategorialtaan samoja lausekkeita. Tämä on yksi tapa kuvata eri lauseiden rakenteen samuutta. Seuraava esimerkki taas kuvaa yhden lauseen konstituenttirakenteen kerroksisuutta (NP = nomi- naalilauseke, VP = verbilauseke, N =substantiivi, A = adjektiivi, P = persoona,C = sija, PS = possessiivisuffiksi).
(7)
NP
N
lehti
julkaise+e rehtori+n avajais+puhee+n huomise+ssa numero+ssa+an


Dependenssimalli 33
2.5. 	Dependenssimalli
Konstituenttirakennetta kuvaavista puista ilmenee, mitkä lauseen osaset kuuluvat samaan muodostimeen ja miten muodostimet ryhmittyvät laajemmiksi muodostimiksi. Sen sijaan niistä ei yleensä käy ilmi, minkäluonteista tämä yhteenkuuluminen kulloinkin on (vrt. kuitenkin Jackendoffin (1977) kehittämä ns. x-syntaksi). Ei esim. osoiteta, mikä on jossakin rakenteessa pääsana, mikä taas määrite, ei myöskään sitä onko kyseessä neksus vai rinnastus tai alistus. Eräänlaisena näiden IC-analyysin heikkouksien korjaajana voidaan nähdä dependenssikielioppi (D-kielioppi). Tämän kielioppimallin on informaalisesti esittänyt mm. Lucien Tesniere (1959) sekä formalisoinut Hays (1964); vrt. suomeksi Tarvainen (1977a,b).
Dependenssikieliopissa kuvataan juuri sitä, mikä IC-puista tavallisesti jää puuttumaan, nimittäin muodostinten keskinäisiä riippuvuuksia. Tämä edellyttää lauseen osien valenssisuhteiden selvittämistä; kemiasta lainatulla valenssin käsitteellä tarkoitetaan elementin (erityisesti verbin) suhteita kiinteisiin määritteisiinsä. D-kieliopista puhutaankin myös valenssiteoriana.
Verbin valenssiin kuuluvat sen edellyttämät pakolliset tai fakultatiiviset nominaaliset lausekkeet, substantiivin valenssiin mm. eräät paikallissija- attribuutit (mestari pelaamaan) ja preposition valenssiin sen »objekti». Valens- sinmukaisia määritteitä kutsutaan D-kieliopissa aktanteiksi. Aktanttien lisäksi elementeillä voi olla vapaita määritteitä; näitä ovat esim. substantiivien adjektiiviattribuutit ja verbien vapaat adverbiaalit. Seuraavat kaksi puuta havainnollistavat dependenssisuhteita.
(8) järjestettiin
(9) 	on valmisteltu
ETYK
Suomessa
kokous
huolellisesti
Belgradin hyvin
Dependenssipuussa (8) verbinmuoto järjestettiin on lauseen napa, jonka ympärille ryhmittyvät aktantit ETYK ja Suomessa. Puussa (9) taas ilmaus on valmisteltu on lauseen keskus; kokous on pakollinen aktantti, huolellisesti vapaa määrite. Näihin kumpaankin liittyy myös vapaa määrite, genetiiviattribuutti Belgradin ja adverbi hyvin.
Dependenssimallin mukaisessa syntaksissa on tapana erotella useita lause- malleja eli peruslausetyyppejä verbien aktanttien lukumäärän ja pakollisuuden mukaan. Suomen osalta voidaan erottaa ainakin seuraavat seitsemän lausemallia; lausekkeiden funktiot on eroteltu symboleilla S, V, O, A, P (subjekti, verbi, objekti, adverbiaali; P = predikatiivi ja predikatiiviadverbiaa-
li.*)
*) Predikatiivista ja predikatiiviadverbiaalista voitaisiin myös käyttää termiä »komplementti» (vrt. Quirk & ai. 1972:37-). Meikäläisessä kirjallisuudessa Yli-Vakkuri (1970) on komplementeiksi katsonut muut pakolliset jäsenet kuin subjektin. Bartens (1972:15) sisällyttää subjektitkin komplementteihin; tämä käytäntö rinnastuu Siron (1964a:28) suhdesääntöön.


34 Syntaksin malleja
(a) V Sataa. (e) SVP Bokassa on Keski-Afrikan keisari.
(b) SV Vaari nukkuu. (0 SVOA Pekka pani maljakon pöydälle.
(c) SVO Äiti hankki auton, (g) SVOP Tuomari osoitti väitteen vääräksi.
(d) SV A Isä on kylvyssä.
Lausemalleja on neljää päätyyppiä: nolla-aktanttiset V, yksiaktanttiset SV, kaksiaktanttiset SVO, SVA, SVP sekä kolmiaktanttiset SVOA ja SVOP. Tyyppiluettelo ei kata kaikkia erikoistapauksia; mallille (b) sukua on esim. yksiaktanttinen kausatiivinen OV-rakenne kuten Minua nukuttaa. Kolmiak- tanttisissa malleissa tuntuu olevan aukko sikäli, ettei suomessa ole SVOO- rakenteita; suomen »epäsuora objektihan» on aivan tavallinen adverbiaali, vrt. toisiinsa esimerkkiä (f) ja lausetta Pekka antoi suukon Maijalle. Pari lisäesimerkkiä SVOP-mallista: Mies hieroi jalan terveeksi; Nimitimme hänet kuninkaaksi; Pidän häntä idioottina. Sellaiset lauseet kuin Metsästäjä ampui hirveä lapaan; Laukaus osui metsästäjää silmään ja Hän veti miestä kädestä ovat tyyppiä SVOA^ Tarvaisen (1977a:92) mukaan suomessa olisi vielä neliaktant- tinenkin lausemalli, jota edustaa Kirjailija kääntää kirjan suomesta saksaksi.*)
Dependenssimallia muistuttavia ajatuksia on esittänyt myös Otto Jespersen (1969 [1937]). Tämä melko vähälle huomiolle jäänyt järjestelmä ottaa depen- denssisuhteiden lisäksi huomioon konstituenttien funktiot lauseessa. Esim. Koira haukkuu on rakenteeltaan SV, Koira haukkuu pihalla on SV(A), Karvainen koira haukkuu pihalla S21V(A), Hyvin karvainen koira haukkuu äänekkäästi pihalla S321V (A) (A), missä sulkeet ilmaisevat valinnaisuutta ja numerot pääsanan määritteiden riippuvuussuhteiden syvyyttä. Numerokon- ventio vastaa tarkalleen dependenssipuiden hierarkiaa. Edelleen Jespersenin mallissa on operaattoreita lauseen modaliteetin tai upotusten kuvausta varten, esim. Kuka sanoi näin? S?VA; Mies, jonka Kalle näki, oli Jyrki Hämynen S(12(OS^V))VP. Jälkimmäisessä esimerkissä alku S( 12 . .) ilmaisee relatiivilauseen subjektille alisteiseksi; (OS2V) taas rajaa relatiivilauseen yhdeksi konstitu- entiksi; S2 = alisteisen lauseen subjekti; P = predikatiivi.
2.6. 	Systeemikielioppi
Englantilaisen M. A. K. Hallidayn kehittämä systeemikielioppi (S-kielioppi) poikkeaa melko tuntuvasti edellä esitellyistä teorioista. Sen teoreettisena taustana on Prahan strukturalistinen koulukunta sekä englantilaisen J. R. Firthin lingvistinen ajattelu. Halliday katsoo kieliopin koostuvan kolmesta päällekkäisestä systeemistä. Kukin systeemi vastaa yhtä kielenkäytön perusfunktiota. Transitiivisuussysteemi kuvaa kielen ideationaalista eli kielenulkoisesta maailmasta kertovaa funktiota. Modaalisuussysteemi puolestaan vastaa kielen interpersoonallista eli vuorovaikutusfunktiota ja temaattinen systeemi kielen tekstuaalista funktiota (Halliday 1967).
Puhuja joutuu lausetta tuottaessaan samanaikaisesti ottamaan huomioon kaikki kolme systeemiä. Transitiivisuussysteemiin kuuluvat tekemisen tyypit kuten toiminta, tapahtuma tai oleminen ja niihin osallistuvien nominaalisten lausekkeiden semanttiset roolit kuten tekijä, kohde, alkuunpanija ja attribuu- tion kohde. Modaalisuussysteemistä puhuja valitsee lauseenjäsenet (kuten
*) D-kielioppia on eniten sovellettu saksan kielen kuvaukseen. 1970-luvulla tätä mallia on ruvettu soveltamaan suomeenkin, esim. Vuoriniemi (1973, 1974, 1976b) ja Tarvainen (1977a,b). Vrt. myös Yli-Vakkuri (1970) ja Tuomikoski (1971b) sekä F. Karlsson (1979).


Trans formaatiokielioppi 35
subjektin, predikaatin ja komplementin sekä lausetyypin (esim. kysymys, käsky, väite)), johon sovittaa transitiivisuussysteemin määräämät semanttiset kategoriat. Hallidayn mukaan kielen käytön perusyksikkö on teksti. Näin ollen puhuja joutuu lausetta tuottaessaan aina ottamaan huomioon sen tekstiaseman. Temaattisen systeemin kategorioita ovat teema ja reema ja näihin läheisesti liittyvään informaatiorakenteeseen kuuluvat tuttu (given) ja uusi (new). Seuraavassa esimerkki yhden lauseen monisysteemisestä analyysistä (Halliday 1976).
(10)
TRANSITII- [ I I
VISUUS I I K1.IÄ PROSESSI ALA (RANGE)
Niinen on tii\i\n\t ansaita melko lailla rahaa
MODAALI- r T 1 1 ^
SUUS ADJU N KII ADJU N K Tl SUBJEKTI PREDIKAATTI OBJEKTI
Vainun uumaan hiinen ontii\t\n\i melkolailla
ansaita rahaa
TEEMA (I)
TE E M A
DISKURSSI Vai mm
TEEMA (2)
MODAALINEN
varmaan
INI ORMAATIO- YKSIKKÖ (I)
KOGNITIIVINEN
hiinen
on tii\t\n\i ansaita melko lailla rahaa
INEORM \AT10- YKSIKKÖ (2)
TUNNET II Vai niin
UUSI
varmaan
TUNNETTU hiinen on lay- t\ '■ \t ansaita
UUSI
melko lailla rahaa
2.7. 	Transformaatiokielioppi
Transformaatioteoria (T-teoria) on melko selvästi hallinnut yleislingvististä keskustelua vuoden 1957 jälkeen, jolloin Chomskyn kirja Syntactic Structures ilmestyi. Varhaisempi strukturalismi oli keskittynyt etupäässä fonologian ja morfologian tutkimiseen; foneemia ja morfeemia onkin sanottu strukturaalikielitieteen kulmakiviksi. Syntaksin harrastus oli selvästi vähäisempää, joskin strukturalismi toki jäntevöitti lauseanalyysia kehittämällä IC-analyysin menetelmän.
T-kielioppi on ennen muuta syntaktinen teoria, mutta lauseopillisen pääpyrkimyksensä ohessa se pyrkii myös ottamaan huomioon fonologian, morfologian ja semantiikan. Tavoitteena on yhdentynyt, kaikki kielen rakenteen osajärjestelmät kattava teoria.
T-syntaksi rakentuu monessa suhteessa varhaisemman IC-analyysin varaan; eräässä mielessä T-syntaksin peruskomponentti on IC-analyysin tarkempi muunnos. Konstituenttianalyysi taijoaa käsitekaluston, jolla voidaan paljastaa valmiiden lauseiden lauserakenne. T-syntaksi pureutuu puolestaan IC-puiden "taakse” pyrkiessään tavoittamaan niitä yleisiä ehtoja, ns. lausekerakennesääntöjä, jotka määrittävät minkärakenteisia kielen perus- lausetyyppien IC-puut voivat olla. Lausekerakennesäännöt generoivat lauseita siinä mielessä, että ne eksplisiittisesti kuvaavat, mitä perustavia konstituentti-


36 Syntaksin malleja
rakenteita eli rakenneluurankoja kielessä voi olla. Seuraavassa yksinkertainen esimerkki lausekerakennekieliopista.
(a) S -> NP + VP
(b) VP -> V + (NP)
(c) NP -> (A) + N
Lausekerakennesääntöjä (a-c) soveltamalla ja olettamalla lisäksi leksikaalisia sijoitussääntöjä voidaan johtaa, derivoida, suuri määrä perusrakenteisia lausekkeenmerkitsimiä eli puita, esim. seuraavat.
c.
veri
virtaa
SAK esitti vetoomuksen
kaupat vät
meitä
T-syntaksin sääntöjen toinen päätyyppi ovat transformaatiot. Nämä määrittävät, miten peruslause(rakente)ista johdetaan toisia lause(rakente)ita. Transformaatiot kuvaavat siis lause(rakente)iden suhteita, ne suhteuttavat lauserakenteita toisiinsa. Tätä eivät yksittäisten lauseiden IC-puut pysty tekemään. Niinpä esim. transformaatio TOPIKAALISTUS suhteuttaa lauseen (13) lauseeseen (12) siirtämällä adverbiaalin alkuun:
(12) Tekstiilialan työnäkymät on selvitettävä toimikunnassa.
(13) Toimikunnassa tekstiilialan työnäkymät on selvitettävä.
ja AUKKOAMIS-transformaatio suhteuttaa lauseen (15) lauseeseen (14):
(14) Asemakaavaehdotuksesta tulisi poistaa Metsämäentien kohta ja sen kaava tulisi laatia uudelleen.
(15) Asemakaavaehdotuksesta tulisi poistaa Metsämäentien kohta ja sen kaava 0 laatia uudelleen.
PRONOMINAALISTUS puolestaan suhteuttaa lauseen (17b) lauseeseen (17a) korvaamalla täyden NP:n pronominilla:
(16) Koivukangas on keskustapuolueen ehdokkaana.
(17) a. Vapaa-aikoinaan Koivukangas heittää moukaria,
b. 	Vapaa-aikoinaan hän heittää moukaria.
T-kieliopin standarditeorian mukaan (Chomsky 1965) syntaksi on kieliopin ydin ja muut komponentit ovat tälle alisteisia eli interpretatiivisia, tulkitsevia (interpretatiivisesta semantiikasta ks. Jackendoff 1972). Generatiivinen semantiikka taas esittää, että merkitys on kieliopin keskeinen osa ja että


Sijakielioppi
37
syntaksi on semantiikalle alisteinen (Postal 1972). Standarditeoriassa semanttiset säännöt kehittävät merkitystulkinnan morfeemeja sisältäville syntaktisille rakenneluurangoille, generatiivisessa semantiikassa taas syntaktisten ja semanttisten sääntöjen välillä ei ole periaatteellista eroa. Syntaktiset säännöt kuten transformaatiot voivat rakenteen johtamisen näkökulmasta olla silti myöhempiä kuin perustavat semanttiset säännöt (vrt. Bach 1974). Standardi- teorian ja generatiivisen semantiikan näkemyseroja voidaan havainnollistaa seuraavilla kaavioilla.
(18) 	STANDARDITEORIA (19) GENERATIIVINEN SEMANTIIKKA
Semanttinen kuvaus Semanttinen kuvaus
.5'io1 ^ c
H:S?
Syntaktinen syvärakenne
Ǥ.S S cd 2 g H E
\/
Syntaktinen pintarakenne
cd
cd
c
S*
Syntaktinen pintarakenne
Kun standarditeoria käyttää kahta sääntötyyppiä, syntaktisia transformaatioita, jotka johtavat syvärakenteista pintarakenteita, sekä semanttisia tulkintasääntöjä, jotka johtavat syvärakenteille semanttisen tulkinnan, generatiivinen semantiikka käyttää vain yhtä sääntötyyppiä, transformaatiota. Transformaatiot yhdistävät siis merkityskuvauksen syntaktiseen pintarakenteeseen suoraan, ilman mitään välissä olevaa syntaktista syvärakennetta.
Ns. laajennetussa standarditeoriassa (esim. Chomsky 1972) semanttiset tulkintasäännöt voivat soveltua paitsi syvärakenteisiin, myös pintarakenteisiin. Merkityksen kuvauksesta tulee tällöin monitasoinen.
T-kieliopin eräiden alueiden edelleenkehittyminä voidaan pitää seuraavak- si esiteltäviä kielioppimalleja, sijakielioppia sekä relaatiokielioppia. Itse T- kieliopin "perusversio” on kaiken aikaa kehittelyn kohteena; yksi tämän hetken keskeisiä ongelma-alueita on syntaksin ja leksikon, lauseopillisten ja sanastosääntöjen suhde.
2.8. 	Sijakielioppi
Sijakielioppi, jonka on ensimmäisenä luonnostellut Fillmore (1968a) ja jota ovat edelleen kehittäneet mm. Anderson (1971, 1977) ja Fillmore itse (1972a,


38 Syntaksin malleja
1977), on oikeastaan yksi ehdotus T-kieliopin syvärakenteeksi. Se ei siis ole itsenäinen syntaktinen teoria. Ajatuksellisesti siinä on monia yhtymäkohtia Hallidayn systeemikieliopin transitiivisuusjäijestelmään. Sen formalisointiin taas sopii parhaiten dependenssimalli.
Sijakielioppi ”kuorii" ensin pois lauseen modaalisen ja temporaalisen aineksen, ja keskittyy tutkimaan sen ydintä.
(a) lause -► modus + propositio
(b) propositio -* tempus + ydin
Lauseen ydin sisältää verbin suhteet siitä riippuviin nominaalijäseniin. Tämä riippuvuussuhde käsitetään semanttiseksi. Sijalla tarkoitetaan sijakieliopissa näitä semanttisia riippuvuussuhteita; kysesssä eivät siis ole mitkään moifolo- giset pintarakenteen sijamuodot kuten suomen inessiivin -ssA tai genetiivin -n. Semmoisessakin kielessä kuin englannissa, missä ei juurikaan ole morfologisia ilmisijoja, verbin ja sen argumenttien suhteet ovat kuvattavissa (syvä)si- joilla.
Fillmore (1968a) olettaa kuusi syvärakenteen sijaa, joiden nimistä käy ilmi, mitä merkityssuhteita kukin niistä oli tarkoitettu kuvaamaan. Sijat olivat seuraavat: AGENTIIVI, INSTRUMENTAALI, BENEFAKTIIVI, KOHDE (factive), LOKATIIVI ja OBJEKTIIVI. Aikaa myöten osoittautui, että jotkin näistä sijoista olivat riittämättömän eriytyneitä (esim. AGENTIIVI ja LOKATIIVI), ja niin Fillmore (1972a) esitti uuden sijahierarkian, jossa on yhdeksän jäsentä. Uusi hierarkia on seuraavanlainen: AGENTTI, KOKIJA, INSTRUMENTTI, OBJEKTI, LÄHDE (source), KOHDE (goal), PAIKKA, AIKA, POLKU (itinerative). Sijojen ominaisuuksiin kuuluu, että ne esiintyvät lauseessa vain kerran; tältä osin ne siis rajoittavat lauseiden pintasyntaktista rakennetta."')
Toinen sijakieliopin pääedustaja, Anderson (1971), on puolestaan päätynyt neljään sijaan, jotka ovat NOMINATIIVI, ERGATIIVI, LOKATIIVI ja ABLATIIVI. Andersonin sijateoriassa paikan ilmaisemisen kuvaus on näkyvästi esillä, ja siksi sitä kutsutaankin lokalistiseksi sijateoriaksi. Sijaroolien lukumäärän supistaminen edellyttää kuitenkin muidenkin kuvauskeinojen käyttöä; tässä tapauksessa niitä ovat lauseen ja verbin piirteet. Seuraavat yksinkertaistetut esimerkit perustuvat Andersonin sijajärjestelmään, jota suomeen on soveltanut Siro (1977); Fillmoren järjestelmän sovelluksesta suomeen ks. Leiwo (1977b).
(20)
*) Sama ajatus sisältyy Siron (esim. 1956) "useamman objektin välttämisen periaatteeseen”, joka (kuten Tuomikoski 1978 on huomauttanut) koskee muitakin pakollisia lauseenjäseniä.


Sijakielioppi 39
(21) V
Osoitukseksi siitä, että kyseessä ei ole mikään poikkeuksellinen ajatuskulku ja ettei sijojen määrää ole mahdollista lyödä kertakaikkisesti lukkoon, otamme tähän rinnalle kaksi muuta, edellisestä hiukan poikkeavaa syväsijojen luetteloa, nimittäin Sgallin & ai. (1973) sekä Hallidayn (esim. 1970). Sgall & Hajiöovä & Benesovä ovat kehittäneet generatiivisen kieliopin prahalaista versiota, jossa yhtenä osana ovat argumenttien suhteet predikaattiinsa. Argumenttien eli osallistujien alustavaksi hierarkiaksi he ehdottavat seuraavaa (1973:67): AGENTIIVI, AIKA (milloin, mistä lähtien, mihin saakka, kuinka usein, kuinka kauan), PAIKKA, TAPA, INSTRUMENTTI, DATIIVI, OBJEKTI tyyppiä "kenestä” (intransitiiviobjekti), OBJEKTI (patiens), SUUNTA, OBJEKTIPREDIKATIIVI, EHTO, TARKOITUS, SYY. Tämä hierarkia puolestaan on kommunikatiivinen. Mitä alumpana luettelossa jokin argumentti on, sen neutraalimpi temaattisesti on sellainen lause, jossa ao. argumentti edeltää predikaattia.
Hallidayn systeemikieliopissa katsotaan, etteivät lausekkeiden roolit voi olla samat predikaatioltaan erityyppisissä lauseissa. Hän jakaa roolit kahtia: osallistujiin ja taustarooleihin. Osallistujat ovat lauseen ydinjäseniä ja ne vaihtelevat sekä voivat olla päällekkäisiäkin; toimintalauseessa on AGENTIIVI, KOHDE ja HYÖTYJÄ (benefaktiivi), ja VAIKUTUKSENALAINEN (affected) voi olla joko AGENTIIVI tai KOHDE. Lauseessa Vangit marssitettiin joka aamu NP vangit on paitsi AGENTIIVI (marssija) myös kausatiivin VAIKUTU KSENALAINEN kohde. Mentaalisessa lauseessa keskeisrooleina ovat PROSESSOIJA (vrt. Fillmoren KOKIJA) ja ILMIÖ, nominaalilauseessa taas ATTRIBUANTTI ja ATTRIBUUTTI tai IDENTIFIOITU ja IDENTI- FIOIJA riippuen siitä, mitä tyyppiä nominaalilause on. Se, että näitä viimeksi mainittuja rooleja vastaavat sijat puuttuvat sekä varsinaisesta sijakieliopista että Sgallin & ai. (1973) mallista johtuu siitä, että nominaalilausetta ei pidetä syvärakenteeseen kuuluvana omana lausetyyppinään, vaan niissä oleva predikatiivi käsitetään syvärakenteen predikaatiksi.
Sijakieliopissa on vähemmän kehitelty ratkaisuja siihen, millä tavoin peruspredikaatioista päädytään lopullisiin pintarakenteisiin. Tärkein sääntö- tyyppi, jota suhteuttamiseen tarvitaan, on siirtosääntö. Esim. Fillmorella on SUBJEKTIVOINTI, joka soveltuu sijoihin tietyssä hierarkkisessa suhteessa: Mikäli lauseessa on AGENTIIVI, tämä joutuu SUBJEKTIVOINNIN kohteeksi. Jos AGENTIIVIA ei ole, sääntö soveltuu hierarkiassa seuraavana olevaan sijaan jne. Tämä muistuttaa suuresti prahalaista sijahierarkiaa, jota kuitenkin käytetään lähinnä tematisoinnin perustana. Tämä ero ilmentää etupäässä tutkittavien kielten välistä eroa: englannin kielessähän sanajärjestys on selvemmin kieliopillisessa käytössä kuin slaavilaisissa kielissä.


40 Syntaksin malleja
2.9. 	Relaatiokielioppi
Relaatiokielioppi (R-kielioppi) on yksi transformaatioteorian muunnos, jota on kehitelty 1970-luvulla. Se on syntynyt toisaalta transformaatioiden luonteen pohtimisesta, toisaalta kiinnostuksesta syntaktiseen typologiaan.*) Transformaatioteorian standardimuunnoksen kannattajista poiketen R-kieli- opin edustajat katsovat, että lauseopilliset relaatiot kuten subjekti, objekti ja adverbiaali (joita jäljempänä nimitämme funktioiksi: ks. 4.3.4.) on pakko ottaa huomioon lauserakenteen kuvauksessa. Chomskyn (1965) mukaanhan esim. nominaalilausekkeen subjektius käy automaattisesti ilmi siitä, mikä sen sijainti konstituenttien hierarkiassa on. Subjekti olisi se NP, joka on kauimpa- na vasemmalla ja suoraan S:n dominoima (tällainen subjektin luonnehdinta ei alkuunkaan päde suomeen, vrt. 6.2. ja 9.2.3.).
R-kieliopin mukaan on monia sellaisia lauseopillisia sääntöjä, joiden kuvausta helpottaisi, jos voitaisiin käyttää myös relaatiokäsitteitä (funktioita) eikä pelkkiä kategorioita kuten NP, AP ja VP. Edelleen syntaktinen typologia käy mielekkääksi vasta kun voidaan vertailla kieliä keskenään siinä suhteessa, miten konstituenttien funktiot vaikuttavat eri sääntöihin.
Transformaatiosääntöjä voidaan jakaa kahteen ryhmään sen mukaan, vaikuttavatko ne jonkin konstituentin funktioon vai eivät. Sellaisia sääntöjä, jotka eivät vaikuta lauseenjäsenyyteen, ovat esim. VERBIKONGRUENSSI, PRONOMINAALISTUS, EKSTRAPOS1TIO, TOPIKAAL1STUS ja tavallisesti SIJANMERKINTÄ. Lauseenjäsenyyteen vaikuttavia sääntöjä puolestaan ovat sellaiset kuten NOSTO SUBJEKTIKSI (esim. [[näkyy] [Tikkanen tulee]] => => Tikkanen näkyy tulevan), DATIIVINSIIRTO (esim. ruotsissa Vi gav en ros ät mamma => Vi gav mamma en ros), ns. TOUGH-siirto (esim. [[ei ole helppo] [x täyttää pätevyysvaatimukset]] => Pätevyysvaatimukset eivät ole helppoja täyttää) ja PASSIVOINTI (esim. ruotsin ja englannin tapaan tai suomen vastaava tyyppi Pelto on Jussin raivaama, jossa NP pelto on syvärakenteen objekti). Nämä säännöt joko muuttavat lauseenjäsenfunkti- oita yksinkertaisen lauseen sisällä (DATIIVI, PASSIVOINTI) taikka yhdysra- kenteessa kuten TOUGH ja NOSTO SUBJEKTIKSI.
Etenkin funktioita muuttavat säännöt ovat osoittautuneet kielitypologisesti kiinnostaviksi. On esimerkiksi mahdollista verrata kieliä keskenään siinä suhteessa, voiko PASSIVOINTI tehdä uusia subjekteja paitsi objektista myös esim. epäsuorasta objektista ja ehkä muistakin NP:istä. Edelleen voidaan tarkastella, onko kielissä yleisempää, että niissä on NOSTO subjektista OBJEKTIKSI (kuten ruots. [[Jag säg] [hon gä]] => Jag säg henne gä) vai subjektista SUBJEKTIKSI (vrt. ed.). Tällaisten tarkastelujen pohjalta relaa- tiokieliopissa on päädytty sellaisiin yleistyksiin ja sääntöihin, jotka ratkaisevasti nojaavat lauseenjäsenfunktioiden käsitteisiin. Sitä silmällä pitäen, missä määrin eri lauseenjäsenet ovat "syntaktisesti aktiivisia" eli osallistuvat keskeisiin lauseopillisiin prosesseihin, R-kieliopissa on päädytty seuraavaan hierarkiaan:
(22) 	SUBJEKTI - OBJEKTI - EPÄSUORA OBJEKTI - MUU NP-AKTANTTI
Tästä hierarkiasta voi johtaa erilaisia sääntöjen välisiä implikaatiosuhteita, esim. seuraavia:
*) Vrt. erityisesti Keenan & Comrie (1977), Johnson (1974, 1977) ja Pullum (1977).


Teema/reema -malli 41
(23) 	a. Jos kielessä on NOSTO subjektista OBJEKTIKSI, siinä täytyy olla myös NOSTO subjektista SUBJEKTIKSI.
b. Jos PASSIVOINTI tekee subjekteja epäsuorista objekteista, se tekee suoristakin.
c. Jos kielessä on sääntöjä, jotka luovat uusia objekteja, siinä on subjektejakin muodostavia sääntöjä.
Hierarkia (22) valaisee myös sitä, missä määrin subjektin tai hierarkiassa alempana olevien funktioiden voi katsoa toimivan tavallisten transformaatio- sääntöjen laukaisimina. Onko esim. REFLEKSIVOINTI mahdollinen vain subjektiin nähden (Tutkija näki väsyneet kasvon+ttsa peilistä), vai myös muihin NP:ihin nähden? Voidaanko relatiivilauseita liittää muihinkin nomi- naalilausekkeisiin kuin subjektina olevaan? Esiintyykö muutakin verbi- kongruenssia kuin subjektin laukaisemaa? Aivan vastaavasti näitä ilmiöitä selviteltäessä saadaan implikaatiosuhteita kuin tapauksessa (23). Jos objektit ja adverbiaalit voivat sisältää relatiivilauseita, myös subjekti voi. Jos kielessä on objektikongruenssi (objektikonjugaatio), siinä täytyy olla subjektikongru- enssikin, jne.
Kuten näkyy, R-kielioppi ei ole oma itsenäinen kielioppiteoriansa, vaan se rakentaa toisaalta perinteisen kieliopin lauseenjäsenten, toisaalta T-syntaksin sääntökäsitteen varaan. Hyödyntämällä T-syntaksia se pystyy osoittamaan perinteisen kieliopin käsitteille typologisesti kiintoisan ulottuvuuden.
2.10. 	Teema/reema -malli
Lauserakenteen tarkasteleminen funktionaaliselta kannalta (ns. funktionaalinen lauseperspektiivi eli FSP) on ollut ominaista Prahan koulukunnan syntaksille 1930-luvulta saakka (esim. Danes 1964, Mathesius 1975). FSP tarkoittaa, että lause analysoidaan pikemminkin tekstuaalisiin jäseniin (teema, reema) kuin kieliopillisiin (subjekti, predikaatti). Tulkitaan siis lauseen informaatiorakennetta siltä kannalta, miten tuttua ja uutta informaatiota ilmaisevat konstituentit sijaitsevat lauseessa. Lausetta ei tällöin tarkastella autonomisena yksikkönä, vaan tekstin osana. Informaatiorakenteen tutkiminen on käytännössä pitkälle samaa kuin sanajärjestyksen tutkiminen. FSP- teorian tällaiseen painottumiseen on ratkaisevasti vaikuttanut slaavilaisten kielten sanajärjestyksen tekstuaalinen käyttö.
1960-luvun puolivälistä alkaen on yritetty yhdistää perinteistä prahalaista FSP-analyysia transformaatioteoriaan (esim. Sgall 1967, Dahl 1969). Varhainen T-teoriahan keskittyi lauseen sisäisen konstituenttirakenteen kuvaamiseen. Teema ja reema (topiikki ja kommentti) käsitettiin tuolloin kuuluviksi pintarakenteeseen, ja ne saatettiin kuvata transformaatioteitse esim. käyttämällä TOPIKAALISTUS-transformaatiota, jonka tekstipohjaista syytä tai laukaisinta ei kuitenkaan lähemmin pohdittu. T-teorian semantisoitumisen ja funktionaalistumisen myötä on kuitenkin käynyt ilmi, etteivät teema ja reema ole pelkästään pintarakenteen mekaanisia saattoilmiöitä. Ne kuuluvat olennaisena osana lauseen merkitykseen, ja siksi ne on tässä mallissa haluttu ottaa huomioon syvärakenteenkin kuvauksessa. Tai vaihtoehtoisesti juuri tämä ilmiö on johtanut laajennetun standarditeorian käsitykseen, jonka mukaan pintarakennekin vaikuttaa merkitykseen. T-syntaksi ja teema/reema »rakenteen yhdistämisen ovat vieneet pisimmälle Sgall & Hajitovä & Benesovä


42 Syntaksin malleja
(1973), joitten jäijestelmää seuraava yksinkertaistettu esimerkki havainnollis- taakin. Syvärakenteesta käyvät ilmi argumenttien ja verbin keskinäiset semanttiset suhteet, sijat, jotka on osoitettu yläindekseillä kuten AG(ENTII- VI) ja BENEF(AKTIIVI). Lisäksi kunkin argumentin alaindeksillä on osoitettu numeroitu asema argumenttien keskinäisessä hierarkiassa (esim. AGEN- TIIVI on hierarkkisesti tärkeämpi kuin LOKATIIVI ja KOHDE), sekä kolmanneksi se, poikkeaako lauseen temaattinen rakenne argumenttien hierarkian sanelemasta normaalijäijestyksestä.
(24)
piti
Lauseen temaattinen erikoisjärjestely on merkitty syvärakenteeseen numeroinnin ja järjestyksen ristiriitana; alkuasemassa esiintyy alaindeksillä 3 merkitty konstituentti puolueneuvostolle, loppuasemassa taas alaindeksillä 2 merkitty konstituentti puheen; näiden järjestys ei ole argumenttien hierarkian neutraalisti edellyttämä. Syvärakenteesta (24) voidaankin nyt johtaa kaksi tekstuaalisilta kytkennöiltään erilaista pintarakennetta, joissa hierarkiasta poikkeaminen näkyy fokusointina.
(25) 	a. PUOLUENEUVOSTOLLE Saarinen piti puheen, b. Puolueneuvostolle Saarinen piti PUHEEN.
Lauseessa (25a) on kontrastiivinen painotus teemakonstituentilla, lauseessa
(b) 	taas reemaksi sijoittuneella konstituentilla, jolloin argumentti 3 puolestaan on tekstuaalisesti sidonnainen.
Yksi FSP-teoriassa esiintyvä konstituenttien tunnettuuteen eli niiden infor- maatiopitoisuuteen liittyvä käsite on kommunikatiivinen dynaamisuus (vrt. Firbas 1964, 1975). Tällä tarkoitetaan sitä, että konstituentin ”informaatiopa- nos” lauseelle ei ole käsiteltävissä kaksijakoisena tuttu/uusi -ilmiönä (vrt. myös 3.6. ja 13.1.). Se mikä sijarooli konstituentilla on, määrää osittain sen kommunikatiivisia käyttömahdollisuuksia. Mitä alempana sijahierarkiassa jokin konstituentti on, sen enemmän kommunikatiivista dynaamisuutta sen katsotaan sisältävän silloin, kun ao. konstituentti sijaitsee lauseen alussa taikka ylipäänsä verbin edellä, normaalista tunnusmerkittömästä poikkeavassa paikassa. Mitään yksiselitteistä kommunikatiivisen dynaamisuuden mittaa ei kuitenkaan - ymmärrettävistä syistä - ole pystytty kehittämään.
2.11. 	Logiikan vaikutus syntaksin käsitteistöön
Loogikot ja filosofit ovat pitkään olleet kiinnostuneita luonnollisesta kielestä. Tärkein syy tähän on se, että kaikki viestintä edellyttää jonkin viestintävälineen käyttöä, ja yleensä tänä välineenä toimii jokin luonnollinen kieli. Mikä tahansa väite maailmassa vallitsevista asiaintiloista (kuten Ulkona sataa lunta), jonkun ihmisen sisäisistä tiloista (kuten Päätäni jomottaa) täi vaikka¬


Logiikan vaikutus syntaksin käsitteistöön 43
pa jonkin tieteellisen teorian käsitteiden keskinäisistä suhteista, sen teorian ilmaisemasta tiedosta (kuten Kontekstittoman transitiivilauseen sanajärjestys on suomessa S VO), on aina pakko pukea kielelliseen muotoon ennen kuin se ylipäätään on esitettävissä. Kun toisaalta tiedetään luonnollisen kielen raken- teellis-semanttinen moniselitteisyys ja monien sanamerkitysten hämäryys sekä näiden aiheuttamat väärinkäsitykset ja erimielisyydet, on selvää, että luonnollinen kieli on tärkeä tutkimuksen kohde myös loogikoille ja filosofeille. Mainittujen kielenkäytön aiheuttamien tulkintavaikeuksien poistaminen onkin formaalisten kielten kuten erilaisten logiikkojen luomisen perimmäinen tarkoitus.
Kielifilosofian, semantiikan ja modaalilogiikan vaikutusta kielitieteelliseen syntaksiin ja semantiikkaan käsitellään tarkemmin tuonnempana (ks. 3.4-5.,
12.1.). Tässä jaksossa esitellään vain muutamia sellaisia loogisessa syntaksissa esiin tuotuja käsitteitä, joista on hyötyä ja joita on käytettykin luonnollisen kielen lauseopin kuvauksessa.
Kaksi logiikan keskeistä alaa ovat lauselogiikka (eli propositiologiikka, lausekalkyyli) ja predikaattilogiikka (eli predikaattikalkyyli). Lauselogiikassa tutkitaan päätelmien loogista pätevyyttä, lauseiden välisiä loogisia suhteita ja kompleksisten lauseiden totuusarvoja niihin sisältyvien yksinkertaisten eli atomisten lauseiden sekä lauseita yhdistävien lausekonnektiivien funktiona.
Lauselogiikassa käytetään yleensä viittä lausekonnektiivia, jotka ovat konjunktio & (ja), disjunktio V (tai), implikaatio -> (jos ... niin), ekvivalenssi = (jos ja vain jos) sekä negaatio - (ei). Lauselogiikassa on eniten tutkittu juuri näiden konnektiivien totuusarvo-ominaisuuksia. Millä edellytyksellä esim. implikaation ja konjunktion sisältävä kompleksinen lause (26) on tosi?
(26) 	Jos tuulee ja sataa, niin lehdet lähtevät puista.
Lauselogiikan syntaksin formalisoinnissa käytetään yksikköinä mm. lause- variaabeleita kuten p, q, r, konnektiiveja kuten &, V sekä sulkeita ( ), jotka osoittavat konstituenttirakennetta. Lauselogiikan syntaktiset säännöt määrittävät mitä kompleksisia lauseita voidaan muodostaa. Tästä lyhyestäkin esityksestä näkyy selvästi, että lauselogiikka on vaikuttanut mm. T-syntaksin sääntöjen hahmottumiseen ja esitystapaan (vrt. myös Allwood & Andersson & Dahl 1977).
Predikaattilogiikassa selvitetään lauseensisäisiä loogisia suhteita, esim. sitä, miten jokin ominaisuus predikoidaan jostakin yksilöstä. Predikaattilogiikan keskeisiä yksikköjä ovat mm. vakiot ja variaabelit, jotka molemmat voivat koskea yksilöitä ja predikaatteja. Toisin kuin perinteellisessä aristoteelisessa logiikassa, jonka propositiot jakaantuivat subjektiin ja predikaattiin, predikaattilogiikan predikaatit voivat olla yksi- tai useampipaikkaisia, niillä voi toisin sanoen olla yksi tai useampia argumentteja. Esimerkiksi yksilövakion o ja yksipaikkaisen predikaattivakion N sisältävä (27b) ilmaisee lauseen (a) loogisen rakenteen.
(27) 	a. Olli nukahti, b. N (o)
Edelleen kaksi yksilövariaabelia x, y sekä kaksipaikkaisen predikaattikonstan- tin F 'flirttailla’ sisältävä ilmaus (29) kuvaa kaikkien (28) -tyyppisten lauseiden loogista rakennetta.


44 Syntaksin malleja
(28) Ismo flirttailee Lempin kanssa.
Impi flirttailee Uolevin kanssa.
Virpi flirttailee Kallen kanssa.
Jyrki flirttailee Isolden kanssa.
(29) F(x,y)
Lisäksi predikaattilogiikassa käytetään kahta kvanttoria, eksistenssikvanttoria 3 ja universaalikvanttoria V, jotka sitovat vaikutusalaansa (engl. scope) variaabeleita, sekä samoja konnektiiveja kuin lauselogiikassakin. Ilmaus (30b) kuvaa täten lausetta (30a) ja ilmaus (31b) lausetta (31a).
(30) a. Kaikki ihmiset nukkuvat, b. Vx (I(x) - N(x))
(ts. ’Jos x on ihminen, x nukkuu’.)
(31) a. On olemassa yksisarvinen, b. 3x (Y(x))
(ts. ’On olemassa sellainen olio, jota voi luonnehtia yksisarviseksi’.)
Lingvistiseen lauseoppiin on enemmän tai vähemmän suoraan lainattu useita predikaattilogiikan käsitteitä: sijakieliopissa puhutaan verbien nominaalisista argumenteista ja verbeistä syväpredikaatteina; dependenssimallin aktantit vastaavat myös logiikan argumentteja; monet pronominit ja adjektiivit voidaan tulkita kvanttoreiksi (vrt. 5.2.5.); variaabelin käsitettä käytetään sekä T-syntaksissa että -(morfo)fonologiassa. On jopa esitetty, että predikaattilogiikka tai jokin sen laajennettu muunnos sopisi syvärakenteen kuvaukseen, näin erityisesti generatiivisessa semantiikassa (vrt. G. LakofT 1971) mutta osittain myös D-kieliopissa.
Viime aikoina on kategoriakielioppi saanut paljon huomiota osakseen luonnollisen kielen syntaksin ja semantiikan kuvausmallina; K-kielioppi perustuu loogiseen syntaksiin ja on pääasiassa loogikkojen kehittelemä (vrt. Lyons 1968:227-). Yksi K-kieliopin perusajatuksista on syntaksin ja semantiikan isomorfia, niiden kuvauksia ei pidä erottaa toisistaan kuten yleisesti tehdään eikä kumpaakaan tarvitse valita "ensisijaiseksi” tai ”syväksi”, vaan ne käsitetään sillä tavoin rinnakkaisiksi, että syntaksi toimii ikään kuin karttana, joka osoittaa miten kompleksisten ilmausten merkitykset johdetaan perusilmausten merkityksistä.
Kategoriakieliopissa oletetaan olevan vain kaksi peruskategoriaa, ”yleisni- met” eli substantiivit (N) ja lauseet (S), joilla kummallakin on perustava semanttinenkin tehtävä. Nimet ovat referenssin kannattajia, niillä puhuja viittaa eli poimii tarkoitteita, ja täydellinen propositio taas voidaan ilmaista vain lauseena, jossa yksinkertaisissa tapauksissa jotakin predikoidaan poimitusta tarkoitteesta. Kaikki muut kategoriat ja ilmaukset johdetaan konkate- naation eli lineaarisen yhdistämisen periaatteen avulla. ”Verbi” esimerkiksi on sellainen ilmaus, joka yhdistyessään substantiiviin muodostaa lau: seen: V = S/N. Tämän Bar-Hillelin (esim. 1964) kehittämän aritmeettisen merkintätavan oikeanpuoleisen murtoilmauksen nimittäjä kuvaa yhdistelmän toista parikkia (N) ja osoittaja taas konkatenaatiosta syntyvää ilmausta (S).
Muille perustaville sanaluokille on nyt helppo antaa vastaavanlaisia johdettuja kategoriakuvauksia. Adjektiivi on kategoria, joka substantiiviin yhdistyessään muodostaa substantiivin: A = N/N. Lausetason konjunktiot ovat kategorioita, jotka kahteen lauseeseen liittyessään muodostavat uuden lauseen


Logiikan vaikutus syntaksin käsitteistöön 45
eli yhdyslauseen: KONJ = S/SS. Myös johdettuja kategorioita voidaan käyttää uusien kategorioiden määrittelemiseen. Esimerkiksi tavan adverbiaali on kategoria, joka verbiin liittyessään johtaa uuden verbin. Koska verbi on johdettu kategoria, saadaan seuraava murtoilmaus kuvaamaan tavan adverbiaalia: TAPA = (S/N)/(S/N). Kyseessä on siis kategoria, joka liittyessään verbiin (nimittäjään (S/N)) johtaa verbin (osoittajan (S/N)), esim. kuorsata äänekkäästi, joka puolestaan liittyessään substantiiviin (nimittäjään N) johtaa lauseen (esim. Seppo kuorsaa äänekkäästi).
K-kieliopissa ei operoida konstituenteilla eikä lausekerakenteellakaan samaan tapaan kuin esim. IC-mallissa tai T-syntaksissa. Kaikki endosentriset rakenteet kuten A + N tai V + TAPA tulkitaan kategorialtaan samoiksi kuin pääsana (tässä N tai V), eikä siis oleteta eikä tarvitakaan varsinaisia lausekkeita kuten NP tai VP.
Käytännössä K-kielioppia ei toistaiseksi ole luonnollisten kielten osalta sovellettu kuin pikku katkelmiin.
**********
Kirjallisuutta lukuun 2
Akmaijan & Heny (1975), Allvvood & Andersson & Dahl (1977), Anderson (1971, 1977), Bach (1974), Bar-Hillel (1964), Bartens (1972), Bloomfield (1933), Chomsky (1957, 1965, 1972, 1975), Dahl (1969, 1974), Danes (1964), Davidson & Harman (1972, toim.), Diderichsen (1946), Enkvist (1975), Fillmore (1968a, 1972a, 1977), Firbas (1964, 1975), Gleason (1955), Halliday (1967, 1970, 1976), Halliday & Hasan (1976), Hays (1964), Helbig (1971, toim.), Hockett (1958), Jackendoflf (1972, 1977), Jacobs & Rosenbaum (1968), Jespersen (1969), Johnson (1974, 1977), F. Karlsson (1979), Keenan & Comrie (1977), G. Lakoflf (1971), Leivvo (1977b), Lyons (1968), Mathesius (1975), j. McCavvley (1968), Montague (1974), Peters (1972, toim.), Petraeus (1968), Postal (1972), Pullum (1977), Quirk & ai. (1972), Searle (1969), Sgall (1967), Sgall & Haji£ovä & Benesovä (1973), Siro (1956, 1977), Sköld (1976), Stalnaker (1972), Tarvainen (1977a,b), Teleman (1972), Tesniere (1959), Tuomikoski (1971b, 1978), Vakkari (1967), Vihonen (1978), Vuoriniemi (1973, 1974, 1976b), Yli-Vakkuri (1970).


3. 	Syntaksin asema kielessä
Nimensä mukaisesti tämä kirja käsittelee syntaksia. Ei ole kuitenkaan oikopäätä selvää, miten rajat on vedettävä kielen eri osajäijestelmien välille, koska ne sekä jossakin määrin limittyvät toisiinsa että ovat keskenään vuorovaikutussuhteessa. Sen vuoksi on aiheellista selvitellä aluksi syntaksin suhdetta muihin osajärjestelmiin ja sen asemaa koko kieliopissa.
Ensin tarkastellaan leksikkoa: leksikon ja kieliopillisen säännöstön suhdetta, leksikon koostumusta sekä erityisesti leksikaalisten yksikköjen eli leksik- komuotojen sisältämää syntaktista perusinformaatiota. Jokaisen leksikko- muodon syntaktinen informaatio määrittää, miten tämä yksikkö suhtautuu syntaktisiin sääntöihin, miten se käyttäytyy lauseissa ja mitä syntaktisia operaatioita siihen voi soveltaa. Leksikon ja syntaksin suhteiden käsittelyn yhteydessä joudutaan myös ottamaan kantaa syntaksin ja morfologian suhteisiin, koska sananmuodostus (sanojen johtaminen ja yhdistäminen) käsitetään kuuluvaksi leksikkoon. Toisaalta sananmuodostussäännöillä on selvä kytkentä syntaksiinkin siten, että lauseita voi transformoida yhdyssanoiksi (vrt. ihminen, joka on liikkeellä => liikkeelläolija).
Tarkastelemme myös lauseopin suhdetta sellaisiin ilmiöihin, joita ei ole aina käsitetty kielioppiin kuuluviksi. Näitä alueita ovat erityisesti semantiikka ja pragmatiikka. Tällöin joudumme jossain määrin liikkumaan myös kielitieteen ja (kieli)filosofian välimaastossa. Lausesemantiikka ja pragmatiikka ovat nimittäin ne alueet, joilla filosofinen tutkimus, erityisesti logiikka, looginen semantiikka ja ns. arkikielen filosofia, on vaikuttanut eniten lingvistiikkaan.
3.1. 	Leksikko ja säännöstö
Kielen käyttö on luovaa. Yhtenä osoituksena tästä on se, että lauseiden ja puhunnosten määrä on rajaton. Eihän voi ilmoittaa, miten monta lausetta suomen kielessä on. Siksi kielen kuvauksessa ei myöskään voi lähteä siitä, että kaikki mahdolliset sanat, lauseet, virkkeet ja niiden merkitykset varastoidaan muistiin semmoisinaan, yksitellen, valmiina käyttötuotteina. Päinvastoin on oletettava, että kieli sekä konkreettisesti käytettynä että rakenteellisesti kuvattuna käsittää sanakirjan, leksikon, ja varsinaisen kieliopin säännöstön, joka määrittää, miten leksikon perusyksiköt yhdistetään pitemmiksi jaksoiksi kuten lausekkeiksi ja lauseiksi. Säännöstössä on neljänlaisia sääntöjä, jotka kuvaavat kielen osajärjestelmiä: fonologiset, morfologiset, syntaktiset ja semanttiset säännöt. Leksikko ja säännöstö muodostavat yhdessä kielen kieliopin.


Syntaksi, morfologia ja leksikko 47
3.2. 	Syntaksi, morfologia ja leksikko
Yksittäisen kielen kieliopintekijä joutuu monissa yksityiskohdissa päättämään, missä ja miten leksikon ja syntaksin sääntöjen välinen raja kulkee ja myös sen, onko oletettava että leksikossa on myös sääntöjä eikä pelkkiä morfeemeita. Seuraavassa käsitellään ensin leksikon kokonaisrakennetta eli kysymystä siitä, mitä leksikkoon kuuluu. Sen jälkeen pohditaan sitä, miltä yksittäisten leksikkomuotojen rakenne näyttää.
Syntaksin perusyksikkö on (vapaa tai sidonnainen) morfeemi, ja leksikko onkin ensisijaisesti yksittäisten morfeemien luettelo. Sen lisäksi leksikkoon kuuluu tiettyjä kokonaisina varastoituja monimorfeemisia elementtejä kuten läpinäkymättömät ja epäproduktiiviset johdokset (esim. alo+kas, ava+in, mun- +i(a), toipi+las) ja vakiintuneet yhdyssanat (esim. elo+kuva, ilma+kivääri, puna+tulkku, turva+vyö, veri+teko). Tällaisia sanoja ei voi kuvata yleisten ja produktiivisten sääntöjen avulla, eikä niiden merkitystä voi johtaa osasten merkityksistä kuten johdosten ja yhdyssanojen valtaosan voi, vrt. katso+ja, kylpe+minen, lyijy+kynä, oppi+ma+ton, vaate+kaappi, vuoren*huippu.
Epäproduktiiviset johdokset ja yhdyssanat on siis lueteltu leksikossa siinä missä minimaaliset perusmorfeemitkin, yhtä hyvin kielentutkijan olettamassa kielen rakenteen leksikossa kuin hakusanoina käytännön sanakirjassakin, esim. Nykysuomen sanakirjassa. Toisaalta on ilmeistä, että vapaiden morfeemien kaikkia taivutusmuotoja ei pidä luetella leksikossa semmoisinaan, esim. talo, talon, talossa, talosta, taloon, taloissa, taloista, taloihin,...; tulla, tulen, tulet, tulee, tulemme, tulin, tulit, tuli, tulimme, tulisin, tulisit, tulisi,..., koska nämä ovat kuvattavissa kielen sääntöjen avulla. Näinhän ei myöskään tehdä käytännön sanakirjoissa; Nykysuomen sanakirjassa on vain perusmuoto talo mutta ei tähän paradigmaan kuuluvia taivutusmuotoja.
Produktiivisten johdosten ja yhdyssanamuodosteiden asema kieliopissa on epäselvempi (vrt. Teleman 1970). Nämä voidaan kuvata samalla tavoin kuin vapaiden morfeemien taivutusmuodot, siis johtamalla ne kielioppisäännöillä, jolloin ne eivät olisi leksikon osia vaan sääntöjen tuotoksia. Mutta ne voidaan myös ajatella perusleksikon jatkeeksi; tällöin leksikko koostuisi paitsi perus- morfeemeista myös produktiivisista sananmuodostussäännöistä. Produktiivisia johdoksia ja yhdyssanoja ei tarvitsisi luetella erikseen, sillä luetteleminen antaa sen vaikutelman, että niitä on rajallinen määrä. Näin on tosin tehty eräiden hyvinkin produktiivisten johdinten kohdalla mm. Nykysuomen sanakirjassa ja siihen perustuvassa Suomen kielen käänteissanakirjassa. Viimeksi mainitussa on esim. lueteltu -sfj-johdoksia noin 4300 kappaletta kuten iloisesti, surullisesti, toverillisesti, trooppisesta unisesti, -^-johdoksia kuten kiskoja, puntaroitsija, tahtoja, tarvitsija noin 2100, sekä -tOn-johdoksia noin 2100, esim. jalaton, kaatamaton, lattiaton, liivitön, ojaton, piimätön, tekstitän. Produktiivinen -minen-tyyppi sen sijaan on eräitä idiomaattisia tapauksia lukuun ottamatta jätetty luettelosta pois.
Produktiivisen ja epäproduktiivisen sananmuodostuksen ongelmat sijaitsevat syntaksin, morfologian ja leksikon välimailla. Näihin ongelmiin puututaan tämän kirjan eri kohdissa;*) esim. -sf/-johdin tulee esille sanaluokkien käsittelyn yhteydessä ja johdintyyppi -minen silloin kun käsittelemme lauseiden nominaalistusta (14.9.). Deverbaalisia verbinjohtimia käsitellään verbien leksikaalisen kuvauksen yhteydessä (11.4.2.).
Paitsi epäproduktiivisia yhdyssanoja ja johdoksia leksikossa on myös
*) Vrt. myös Rintala (1978) ja Koski (1978b).


48 Syntaksin asema kielessä
kokonaisia sanaliittoja (lauseita tai lauseen osia), sikäli kuin ne ovat idiomati- soituneet siten, ettei niitä voi kuvata yleisillä säännöillä eikä niiden merkitystä voi ennustaa osasten merkitysten pohjalta. Tällaisia leksikaalistuneita idiomeja, jotka tarkemmassa analyysissa tietenkin voidaan jakaa useiksi alaryhmiksi, ovat katsoa asiakseen, lyödä laimin, ottaa vaarin, pitää huolta, tehdä mieli, joissa verbi ja jotkin sen argumentit muodostavat kiinteän liiton, kangistuneet tervehdys- ym. fraasit kuten antaa olla, ei kestä, hyvää päivää, mitä kuuluu, sekä alkusointufraasit tyyppiä mullin mallin, supi suomalainen, upo uusi, ypö yksin; ei tule kuulemaan eikä kurkistamaan; muitta mutkitta, nuolla näppejään (ks. L. Hakulinen 1968).
3.3. 	Leksikkomuodon syntaktinen informaatio
Leksikkomuotoon sisältyy tavallisesti neljänlaista tietoa: fonologinen tieto paradigman perusmuodon foneemiasusta, morfologinen tieto morfofonologisista vaihteluista, suppletiivisista allomorfeista, taivutustyypistä ja sananmuodostuksen erikoisuuksista, syntaktinen tieto kuten tieto sanaluokasta, valens- sista ja syntaktisista luontaispiirteistä (esim. jaollisuudesta ja abstraktisuudesta), sekä vihdoin semanttinen tieto eli luontainen merkitys.
Otamme lähemmin tarkasteltavaksi vain leksikkomuotoon sisältyvän syntaktisen tiedon. Leksikkomuotojen kategoriapiirteitä on tieto siitä, onko morfeemi vapaa vai sidonnainen. Useimmat morfeemit ovat tietenkin vapaita; vapaiden morfeemien lukumäärä liikkuu tuhansissa ellei kymmenissä tuhansissa, kun taas sidonnaisia morfeemeja on kaiken kaikkiaan vain parisen sataa (johtimet, tunnukset, päätteet ja liitteet). Vapaat morfeemit jakaantuvat edelleen sanaluokiksi, sidonnaiset morfeemit taas positioluokiksi (ks. lukua 5).
Kiistattomimmin leksikkoon kuuluvat sanaluokista substantiivit, adjektiivit, verbit, kvanttorit (vrt. 5.2.), adverbit ja konjunktiot. Jossain määrin avoin kysymys on, kuuluvatko kaikki pronominit leksikkoon vai johdetaanko osa kieliopillisilla säännöillä. Refleksiivisiä, anaforisia, kysyviä ja relatiivipronomineja on nimittäin usein johdettu transformaatiosäännöillä, jotka korvaavat täyden nominaalilausekkeen pronominilla.
Sidonnaisista morfeemeista kuuluvat johtimet kaikkein selvimmin leksikkoon, koska niillä on tavallisesti selvä ominaismerkitys. Tunnukset kuten luku, modus ja tempus ovat myös leksikaalisia, koska niillä on yksi tai useampi vakiomerkitys. Sen sijaan taivutuspäätteet ovat ongelmallisempi ryhmä. Verbien persoonapäätteet voidaan kuvata LlSÄYS-transformaation avulla, onhan kongruenssi melko selvä kieliopillinen prosessi. Osa nominien sijapäätteistä, etenkin kieliopilliset sijat (nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi ja partitiivi) sekä muiden sijojen grammaattistuneet käytöt (esim. elatiivi ja illatiivi tapauksissa pitää jostakusta; tutustua johonkuhun) tulkitaan tavallisesti sääntöperäisiksi silloin kun niillä ei ole lauseessa mitään itsenäistä merkitystehtävää.
Muista sidonnaisista morfeemeista ovat omistusliitteet verbien persoona- päätteiden tapaan sääntöperäisiä pikemminkin kuin leksikaalisia; kyseessä on kongruenssi-ilmiö (vrt. F. Karlsson 1977b). Ongelmallisin ryhmä on liitepartikkelit. Niiden funktiot muistuttavat esim. englannin ja ruotsin sanajärjestyksen ja intonaation funktioita (vrt. Östman 1977). Näin ollen ne ovat selvästi syntaktis-pragmaattisia ilmiöitä; lisäksi on otettava huomioon, että niille on


Leksikkomuodon syntaktinen informaatio
hyvin vaikea määrittää leksikaalista perusmerkitystä (A. Hakulinen 1976).
Siirrymme käsittelemään leksikkomuotojen syntaktisia kontekstipiirteitä, jotka koskevat ensisijaisesti verbejä. Olennaista verbien kuvaukselle on tieto siitä, minkä ympäristön verbi itselleen vaatii. Tällä tarkoitetaan kahta asiaa, toisaalta sen vaienssia eli mitä aktantteja ja niiden rooleja verbi edellyttää, toisaalta sen rektiota eli missä pintasijoissa sen argumentit esiintyvät (vrt. Vuoriniemi 1973, 1974). Esim. verbi uskoa vaatii kahta argumenttia, joista toinen esiintyy KOKIJAN roolissa ("kuka uskoo"), toinen KOHTEEN roolissa ("mitä uskoo"). KOHDE voi olla substantiivipääsanan sisältävä NP tai kokonainen lause, ja rektio paljastaa, että KOHDE voi olla joko akkusatiivissa, partitiivissa tai illatiivissa (vrt. Uskon sen ~ häntä~ tulevaisuuteen ~ siihen, että Jumala on luonut maan).
Prepositiolla ja postpositiolla on myös rektio- eli pintasijavaatimuksensa. Prepositio ilman esiintyy vain partitiivin ohessa, postpositio kanssa vain genetiivin ohessa ja ympäri voi esiintyä sekä prepositiona että postpositiona. Edellisessä tapauksessa se saa seuralaisekseen partitiivin tai genetiivin, jälkimmäisessä pelkän genetiivin, vrt. ympäri Suomen ~ Suomea; Suomen ympäri; *Suomea ympäri.
Substantiivit eivät aina tarvitse leksikkomuotoonsa syntaktisia konteksti- piirteitä; tällöin ne sisältävät vain kategoriapiirteitä ja luontaisia merkityspiir- teitä (vrt. jälj.). On kuitenkin eräitä substantiiveja, jotka edellyttävät määräympäristöä. Tällaisia ovat abstraktisubstantiivit, jotka voivat saada että-lauseen komplementikseen, vrt. ajatus, että.../ ehdotus, että..., ja edelleen sellaiset usein deverbaaliset substantiivit, jotka saavat paikallissija- attribuutin, vrt. usko (tulevaisuuteen), käsitys (kielen synnystä), esitys (perustuslain muutokseksi), mestari (leipomaan). On myös joukko substantiiveja kuten serkku, veli, jotka oikeastaan ilmaisevat suhdetta eivätkä yhtä oliota. Ne vaativat yleensä samaan lauseeseen sanat, joiden tarkoitteiden välistä suhdetta ne ilmentävät:
(1) Kalle on Pekan serkku.
(2) Ville on Urhon vihamies.
(3) *Kalle on serkku.
(4) ?Ville on vihamies.
Adjektiiveilla rektio on yleisempää kuin substantiiveilla, ja tämä lieneekin yksi syy siihen, että adjektiivit on usein tulkittu syvärakenteen verbeiksi (esim. Stockvvell & ai. 1973). Adjektiiveja, joilla on pakollinen rektio, ovat kateellinen (jostakin jollekulle), perso (jollekin), (jonkin) kaltainen.
Sidonnaisillakin morfeemeilla on kontekstipiirteitä. Esimerkiksi tietyt johtimet voidaan liittää vain verbivartaloon, toiset johtimet taas vain nomini- vartaloon. Edellisiä ovat frekventatiiviset ja momentaaniset johtimet, jälkimmäisiä deminutiivinen -nen ja ominaisuudennimi -UUs, vrt. lueskella, lukaista; kirjanen, halpuus.*) Tunnuksella ja päätteellä on samanlaisia rajoituksia; esim. luvun tunnukset -/ja liittyvät vain nominivartaloon, tempuksen ja moduksen tunnukset taas vain verbivartaloon. Liitteistä possessiivisuffiksit ovat distribuutioltaan nominaalisia (verbien ei-finiittiset muodot mukaan luettuina, vrt. talo+m ~ lähdettyä+m). Liitepartikkelit eivät sen sijaan ole tällä tavoin vartalosta riippuvaisia; ne liittyvät lähinnä konstituent- teihin eivätkä tietyntyyppisiin vartaloihin.
*) Ks. Kangasmaa-Minn (1973), T. Itkonen (1975a) ja Wiik (1975).


50 Syntaksin asema kielessä
Luontaiset piirteet eli luontaispiirteet ovat syntaksiin vaikuttavia merkitys- piirteitä (ks. 4.3.5.). Tärkeimmät luontaispiirteet ovat [± jaollinen], [± elollinen], [± inhimillinen], [± abstraktinen] ja [± erisnimi]. Nämä piirteet voidaan tavallisesti päätellä tarkoitteiden ominaisuuksista. Jaollisia ovat tavoitteidensa laadun perusteella esim. ainesanat kuten kulta, olut, vesi, jaottomia taas selvärajaisiin abstraktisiin tai konkreettisiin yksilöihin viittaa- vat sanat kuten ihminen, kynä, sielu. Jaottomien sanojen esiintymät voivat "toissijaisesti” olla jaollisiakin esiintyessään kvantifioituina: kynät, kyniä, 15 kynää, monta kynää.*)
Luontainen piirre [±jaollinen] heijastuu syntaksiin mm. vaikuttamalla subjektin, objektin ja predikatiivin sijanvalintaan (nominatiivi vai partitiivi) sekä kvanttorisanojen valintaan: paljon-tyyppiset kvanttorit käyvät vain jaollisten, kaksi, usea -tyyppiset kvanttorit taas jaottomien substantiivien kanssa.
Verbien luontaispiirteitä ovat esim. [± statiivinen], [± resultatiivinen] ja [± kognitiivinen]. Vain ei-statiiviset verbit voivat esiintyä 3. inf. inessiivissä (5,6).
(5) Hän on uimassa.
(6) *Hän on ymmärtämässä minua.
Luontaisesti irresultatiiviset verbit vaativat (melkein) aina partitiiviobjektin (7), resultatiiviset verbit (yksikössä) akkusatiiviobjektin (8). Kognitiiviset (9) toisin kuin ei-kognitiiviset (10) verbit taas voivat saada lauseobjektin.
(7) Rakastan häntä ~ *hänet.
(8) Huomaan asian ~ *asiaa.
(9) Teuvo uskoi, että lumipeite on pysyvä.
(10) *Teuvo nosti, että pallo meni rikki.
Sääntöpiirteet ilmoittavat, käyttäytyykö jokin leksikaalinen elementti poikkeuksellisesti suhteessa tiettyyn kieliopin sääntöön. Melkein kaikki suomen verbit voidaan nominaalistaa -minen-muotoon, esim kiroileminen, lukeminen, oleminen, poimuttuminen. Poikkeuksena on kuitenkin täytyä, vrt. *täytyminen. Tämän verbin leksikkomuotoon kuuluu siis sääntöpiirre, joka ilmoittaa, että kyseistä nominaalistustransformaatiota ei voi siihen soveltaa. Jos toisaalta jokin sääntö koskee sellaista pientä sanaryhmää, jota ei voi käsitellä minkään luontaispiirteen avulla yhtenä ryhmänä, kaikki kyseiset elementit on merkittävä sääntöpiirteellä. Näin on niiden verbien laita, jotka vaativat genetiivisubjektin:
(11) Minun täytyy äänestää.
(12) *Minä täydyn äänestää.
(13) Teidän kannattaa äänestää.
(14) *Te kannatatte äänestää.
Yleisen säännön mukaan attribuuttina olevat adjektiivit kongruoivat pääsanan sijan ja luvun mukaan. Mutta on kourallinen adjektiiveja, jotka eivät tätä sääntöä noudata, ja ne merkitään sääntöpiirteellä [-kongruenssi]:
(15) Tulen mukaan seuraava+lla kerra+lla.
(16) Tulen mukaan ensi ~ *ensi+llä kerra+lla.
*) Vrt. Siro (1943), Penttilä (1955a) ja T. Itkonen (1974a).


Syntaksi ja semantiikka 51
3.4. 	Syntaksi ja semantiikka
Lauseopin tehtävänä on selvittää, miten leksikon peruselementtejä yhdistetään laajemmiksi ilmauksiksi kuten konstituenteiksi ja lauseiksi. Lausesemantiikan tehtävänä puolestaan on selvittää, miten laajempien syntaktisten kokonaisuuksien merkitykset koostuvat niiden rakenneosasten merkityksestä. Siitä missä määrin syntaksin ja lausesemantiikan tutkimus ovat toisistaan riippuvaisia, on erilaisia käsityksiä. Yhden ajatustavan mukaan (esim. choms- kylainen T-teoria) syntaksi on semantiikasta suhteellisen riippumaton rakennelma. Vastakkaisen käsityksen mukaan, jota edustavat kategoriakielioppi ja siihen liittyvä semantiikka, lauseopin kuvaus laaditaan silmällä pitäen myös sen soveltuvuutta merkityksen kuvauksen pohjaksi.
Lingvistinen semantiikka on pitkään ollut sanasemantiikkaa. On selvitelty sanojen merkitysten alkuperää ja muuttumista, sanojen välisiä merkityssuhteita kuten synonymiaa ja hyponymiaa sekä sanamerkitysten muodostamia paradigmaattisia kenttiä kuten väri- ja sukulaissanastoa. Semantiikan yhtenä perustehtävänä onkin tehdä selkoa morfeemien merkityksestä eli kuvata ne merkityspiirteet, jotka sisältyvät kielen leksikkoon. Nykyaikainen sanasemantiikka voi jossakin määrin rakentaa perinteellisen sanakirjatietouden pohjalle, mutta se on myös kehittänyt uusia ja eksplisiittisempiä kuvauskeinoja (vrt. Biervvisch 1970, Koski 1978a).
Toinen semantiikan perustehtävä on kuten todettua sen selvittäminen, minkälaisia ovat laajempien kokonaisuuksien merkitykset. Miten olisi esimerkiksi kuvattava yksinkertaisen väitelauseen merkitys: millä tavoin se koostuu lauseen osien merkityksistä? Tässä on ongelmana sekin, missä määrin lauseen merkitys riippuu tilanteesta, jossa se esitetään, sekä puhujasta. Ajateltakoon esimerkiksi lausetta Nyt minä lähden syömään, jonka tulkitseminen edellyttää sen tietämistä, kuka lauseen esittää ja koska.
Semantiikan ratkaistaviin kuuluu edelleen se, minkälaisia ovat muiden lausetyyppien, erityisesti käskyjen ja kysymysten merkitykset. Miltä osin niiden merkityksen kuvaus muistuttaa väitelauseen merkityksen kuvausta; miten niiden erilainen käyttö on kirjattavissa niiden merkitykseen?
On ilmeistä että lausesemantiikassa joudutaan käyttämään sääntöjä aivan kuten lauseopissakin. Toistaiseksi on vasta vähän selvitetty, minkälaisia nämä säännöt olisivat; miten esimerkiksi eri ilmausten erilaiset merkityssuku- laisuudet tulisi esittää.
Merkitysten kuvauksen keskeisiä käsitteitä ovat ekstensio ja intensio. Substantiivin ekstensiolla tarkoitetaan yksilöiden joukkoa, esim. sanalla kissa kaikkia aktuaalisessa tai jossakin muussa mahdollisessa maailmassa olevia kissoja. Lauseen ekstensiolla tarkoitetaan sen totuusarvoa, jonka selville saamiseksi lausetta pitää verrata johonkin asiaintilaan. Niinpä lauseella Seppo kuorsaa on totuusarvo ”tosi” silloin kun sitä käytetään kuvaamaan tilannetta, jossa mainittu henkilö kuorsaa, muuten sen totuusarvo on "epätosi”. Intensiot puolestaan ovat ehtoja. Näiden avulla substantiiveista voidaan päätellä, kuuluuko jokin tietyssä asiaintilassa oleva yksilö substantiivin ekstensioon vai ei. Sanan kissa intensio käsittää ne ehdot, jotka määrittävät, onko jokin tietty yksilö kissa vai ei. Kyseessä ovat siis sanan merkityspiirteet. Lauseen intensio, jota myös sanotaan propositioksi, on ne totuusehdot, joiden avulla sen totuusarvo määräytyy. Lauseen Seppo kuorsaa ao. ehdot ovat ainakin, että on olemassa Se/?/?o-niminen yksilö, ja että tämän yksilön erästä toimintaa voidaan luonnehtia verbillä kuorsata. Semanttisia kuvausongelmia aiheuttavat mm. indeksiset ilmaukset kuten minä, hän, nyt, silloin,


52 Syntaksin asema kielessä
suurempi, joiden tulkinta edellyttää tietoa puhetilanteesta, jossa ne esiintyvät. Niinpä systeemilause Hän kuorsaa voi kuvata lukemattoman monen yksilön kuorsaamista: sen ekstensiota ei saa selville ilman tilannetietoa. Toisaalta meillä ei ole mitään vaikeuksia ymmärtää, mitä tämä ja muut indeksiset lauseet kuten Nyt sataa tai Silloin kuulijat nukahtivat merkitsevät. Tällaisten ongelmien ratkaisemiseksi on kehitetty ns. malliteoreettinen semantiikka. Tässä semantiikassa indeksisiä ilmauksia sisältävän lauseen intensiota ei kuvata suorassa suhteessa sen ekstensioon aktuaalisessa puhetilanteessa, vaan lauseelle osoitetaan hieman abstraktisempi merkitystulkinta eli "malli”,*) jossa indeksisen ilmauksen ekstensiota ei oteta huomioon. Jos lauseella Hän kuorsaa on määrätilanteessa kuvattu Sepon kuorsaamista, merkitysmalli ei siis sisällä tietoa kuorsaajan etunimestä.
Toinen semanttinen ominaisuus, joka jää klassisen totuusarvosemantiikan ulkopuolelle, on modaalisuus laajasti käsitettynä. Lauseissahan voi olla modaalinen verbi (17), muu modaalinen ilmaus (18) taikka sitten kyseessä on muu lausetyyppi kuin väitelause (19).
(17) Seppo saattaa kuorsata.
(18) Seppo ehkä kuorsaa ~ kuorsan+ne+e.
(19) Kuorsaa*ko Seppo?
On helppo nähdä, ettei yhdellekään näistä lauseista voi määrittää yksiselitteistä totuusarvoa; kysymys- (19) ja käskylauseen kuten Älä kuorsaa osalta ei ole edes mielekästä selvittää totuusarvoja, koska näiden lauseiden ensisijainen funktio on muu kuin asiaintiloja kuvaava (ks. lukua 12).
Lausesemantiikan selvitettäviin kuuluvat myös sellaiset yksittäiset ongelmat kuin kahden erirakenteisen lauseen samamerkityksisyys (20), anomaali- suus (21), ristiriitaisuus (22) ja tautologisuus (23).
(20) a. Juoksin Aitolahdelta Tampereelle, b. Juoksin 15 kilometriä.
(21) ??Lusikka seurasi väsyneenä musiikista.
(22) ??Menen Helsinkiin mutta en Suomen pääkaupunkiin.
(23) ??Maijalla on tytär ja lapsi.
Lauseilla (20a,b) voi tietyn asiaintilan vallitessa olla sama ekstensio, nimittäin silloin kun todella olen juossut Aitolahdelta Tampereelle tietynpituista tietä pitkin. Toisaalta tiedämme varsin hyvin, etteivät nämä lauseet merkitse samaa. Esimerkiksi sitä asiaintilaa, että olen juossut Piikkiöstä Turkuun, voidaan todenmukaisesti kuvata vain lauseella (b), ei lauseella (a); lauseilla on siis eri totuusehdot eli erilainen intensio.
Kiistanalaista on, olisiko nimenomaan lausesemanttisen teorian otettava huomioon esimerkin (21) havainnollistama ongelma, nimittäin se, milloin lause esittää jotakin kielenulkoisessa maailmassa mahdotonta tai ontologisesti tolkutonta. T-kieliopin standarditeoriassa tämänkaltaiset anomaliat otettiin valintasääntöjen muodossa huomioon jo syntaktisessa komponentissa (Chomsky 1965). J. McCawley (1968) arvosteli kuitenkin tätä tulkintaa ja osoitti, ettei ainakaan syntaksi ole se paikka, missä anomaliat olisi kuvattava.
*) Käsitettä "malli” käytetään tässä niin kuin formaalisten kielten tutkimuksessa on tapana, ja sillä tarkoitetaan suurin piirtein "abstraktin sääntöjärjestelmän (yhtä) toteutumaa”. Jaksossa 1.3. puhuttiin "malleista” empiiristen tieteiden mielessä, jolloin ajatellaan (konkreettisen) tutkimuskohteen tieteellistä kuvaa.


Syntaksi ja semantiikka 53
Joissakin teorioissa anomaliat ja niihin liittyvät valintasäännöt tulevat esille semantiikassa; näin on esim. dependenssikieliopissa (Schmidt 1963). Yleisin käsitys lienee nykyään kuitenkin se, että anomaliat ovat pragmaattinen ilmiö. Jos joku tuottaa lauseen (21), hän ei tee kieliopillisia eikä semanttisia vaan pragmaattisia virheitä, hän käyttää kieltä väärin. Syntaktisesti (21) on silti hyvämuotoinen.
Sen sijaan ristiriita (22) ja tautologia (23) ovat ilmiöitä, joille voidaan esittää merkityssuhteisiin perustuva semanttinen kuvaus. On mahdollista määrittää, minkälaisissa lauseissa synonyymit voivat olla yhtaikaa esillä (vrt. Helsinki ei ennen ollut Suomen pääkaupunki; Helsinki, joka toimii Suomen pääkaupunkina jne.). Vastaava koskee hyponymiaa; voimme sanoa esim. Maijan lapsi on tytär tai Maijan tytär on ihana lapsi, mutta emme voi rinnastaa sanaa hyponyyminsa sen enempää kuin synonyyminsakaan kanssa.
Sekä semantiikan että syntaksin ratkaistaviin ongelmiin kuuluu kvantifi- oinnin kuvaus.
(24) a. Jokaisen kysymyksen on osannut joku opiskelija, b. Joku opiskelija on osannut jokaisen kysymyksen.
Näiden lauseiden merkityserot liittyvät kvanttoreiden vaikutusalaan. Kvanti- fioitujen lausekkeiden keskinäinen järjestys lauseessa vaikuttaa koko ilmauksen merkitykseen, ja siksi kvantifiointi on sanajärjestyksen osalta syntaktinen- kin ilmiö. Lause (24a) tulkitaan luontevimmin 'jokainen kysymys on sellainen, että sen on osannut joku opiskelija’, lause (b) taas ’on olemassa joku sellainen opiskelija, joka on osannut jokaisen kysymyksen’ (ks. 5.2.5. sekä 8.2.).
Kvanttorit voidaan lukea laajempaan operaattorien ryhmään (vrt. Seuren 1969). Operaattoreiksi sanotaan sellaisia merkityselementtejä, joiden vaikutusala voi vaihdella. Niitä lauseen syntaktisia aineksia, joiden merkityksen kuvauksessa operaattorien ideaa voidaan käyttää, ovat kielto, modaaliverbit, lauseadverbiaalit, tempus, kysymys sekä tietyt konnektiivitkin (ks. Vuoriniemi 1973:167-).
Edellä on käsitelty vain lauseen perusmerkitystä. Tämän lisäksi lauseeseen sisältyy varsin usein sellaistakin merkitysainesta, jota kuvaamaan tarvitaan muutakin käsitteistöä kuin loogisesta semantiikasta saatavaa. Tämä näkyy seuraavista lauseista.
(25) a. Naulassa ei ole avain, (vaan jokin muu)
b. Avain ei ole naulassa, (vaan jossakin muualla)
(26) a. Vauva onnistui avaamaan purkin,
b. Vauva yritti avata purkin.
(27) Vauva avasi purkin.
(28) Hän ei ole vielä valmistunut.
Esimerkin (25) lauseissa on sama väite eli sama propositionaalinen sisältö; lauseiden totuusehdot ovat samat eli kumpikin on tosi, kun naulasta puuttuu avain. Lauseet eroavat toisistaan siinä, mitä ne tämän väitteen lisäksi implikoivat. Lauseen (25a) implikaatio on, että naulassa on jotakin muuta.


54 Syntaksin asema kielessä
Tätä ei sanota suoraan, mutta se käy silti lauseen muodosta ilmi. Lause (25b) sen sijaan ei implikoi mitään siitä, että naulassa olisi jotakin muuta, mutta se implikoi, että avain on muualla. Koska tällainen lisämerkitys kytkeytyy aina samaan kielelliseen keinoon, tässä sanajärjestykseen, sen sanotaan konventi- onaalistuneen eli saaneen kiinteän sopimuksenvaraisen asun. Niinpä mainittuja implikaatioita sanotaan konventionaalisiksi implikaatioiksi erotukseksi loogisista implikaatioista. Esimerkin (26) lauseet eroavat toisistaan niinikään implikaatioiltaan. Vain (a) implikoi, että vauva sai purkin auki eli lausetta
(27). L. Karttunen (1970) on nimittänyt verbejä, jotka tällä tavoin implikoivat sitä asiaintilaa, mitä niiden objektirakenne kuvaa, implikatiivisiksi verbeiksi. Lause (28) sisältää väitteen, ettei subjektin tarkoite ole valmistunut, mutta implikoi konventionaalisesti, että hän tulee valmistumaan.
Mikä on sanotun valossa syntaksin ja semantiikan suhde? Lausesemantiikan ydinkenttään kuuluvat ainakin seuraavien seikkojen selvittely: propositi- onaalisen sisällön totuusehdot (intensio) ja niiden suhde ekstensioon, sellaiset merkityssuhteet kuin ristiriita ja tautologia, vaikutusalaerot sekä lisämerkitykset. Mutta semantiikka on monessa teoriassa hahmotettu laajemmaksikin, sekä syntaksin että pragmatiikan suuntaan. Joskus lauseen informaatioraken- ne eli tematiikka on analysoitu semanttiseksi pikemminkin kuin syntaktiseksi ilmiöksi (esim. Sgall 1967, Dahl 1969, Chafe 1970). Presuppositioita on usein käsitelty semantiikan eikä pragmatiikan yhteydessä (vrt. 3.5.). Tämä johtuu siitä, ettei aina tehdä eroa semantiikan ja pragmatiikan välillä, eikä tämä ero varsin selvä olekaan. Dependenssikieliopin aktantteja ja erityisesti sijakieliopin rooleja voidaan pitää semanttisina käsitteinä, joilla kuitenkin on läheiset kytkennät syntaksiinkin. Esimerkiksi Fillmoren postuloimat sijaroolit ovat semanttisia; dependenssimallin perusluonteeltaan syntaktisia aktantteja ja niiden suhteita verbiin analysoidaan joskus lausesemantiikan käsittelyn yhteydessä (esim, Viehweger & ai. 1977). Chafen (1970:10) mukaan NP:n ja V:n roolisuhteet muodostavat jopa semanttisen rakenteen selkärangan. Behavioristiset lingvistit kuten Bloomfield (1933) menivät niinkin pitkälle, että he halusivat sisällyttää koko kielenulkoisen fysikaalisen ja tilannekontekstin semantiikan piiriin. Semantiikan laajentamista pragmatiikan suuntaan edustavat kenties selvimmin arkikielen filosofit kuten Wittgenstein (1953), Grice (1957) ja Austin (1962), joiden käsityksen mukaan merkityksiä ei voi analysoida "esineinä”, vaan niihin on pureuduttava analysoimalla sitä, miten kieltä käytetään todellisissa tilanteissa erilaisia tarkoitusperiä varten.
On siis melko ilmeistä, ettei semantiikkaa voi rajata selvästi syntaksista*) eikä pragmatiikastakaan. Tämä päätelmä ei varmaan ole yllättävä. Jatkossa keskitymme syntaksin kuvaukseen emmekä juuri palaa tässä jaksossa käsiteltyihin asioihin. Mutta jos tarve niin vaatii, käytämme vapaasti semanttistakin informaatiota syntaktisessa kuvauksessa; emme siis pyri etukäteen käymään syntaksin ja semantiikan välistä rajaa emmekä pitämään syntaksia autonomisena osajäijestelmänä. Koska tarkastelukulmamme on pääasiassa pintasyn- taktinen, meidän ei myöskään tarvitse ottaa ehdotonta kantaa generatiivisen syväsemantiikan ja interpretatiivisen semantiikan keskinäisiin suhteisiin tahi niiden ja syntaksin suhteeseen. Missä oletamme syvärakenteita, kyseessä ovat yleensä melko konkreettiset ”syntaktiset” rakenteet; näin on laita esim. lauseenvastikkeiden ja sanajärjestyksen kuvauksessamme (luvuissa 14 ja 12). Lähtökohdaksi hyväksymme seuraavat kaksi periaatetta: (i) merkitys on
*) Ks. myös Akhmanova & MikaePan (1969:95-) ja Weinreich (1971).


Syntaksi ja pragmatiikka 55
keskeinen sekä syvä- että pintasyntaksin kuvauksessa, ja (ii) kuten T- syntaksin laajennetussa standarditeoriassa oletetaan (esim. Chomsky 1971), transformaatiot voivat muuttaa tiettyjä merkityssuhteita, erityisesti operaattorien vaikutusaloja ja konstituenttien temaattisia suhteita.
3.5. 	Syntaksi ja pragmatiikka
Pragmatiikalla tarkoitetaan sitä tutkimuksen haaraa, joka selvittelee kielen suhdetta käyttäjiinsä eli tulkitsijoihinsa, kuten semiootikko Charles Morris on aikanaan asian määritellyt. Ei ole olemassa mitään itsenäistä kielitieteellistä pragmatiikkaa. Kaikki tällä hetkellä pragmaattisiksi katsottavat teoriat ovat peräisin kielifilosofiasta, josta ne ovat kulkeutuneet kielitieteeseen 1960- ja etenkin 1970-luvulla.
Ludwig Wittgensteinin myöhäisfilosofiaan (1953) perustuva arkikielen filosofia on toistaiseksi ehkä tuntuvimmin vaikuttanut kielitieteeseen. Tämän koulukunnan edustaja J. L. Austin (1962) on jättänyt kielitieteeseen perinnöksi muutamia uusia käsitteitä, joista tärkeimmät ovat puheakti ja performa- tiivi. Austin kiinnitti huomiota siihen, että lauseella - tai tarkemmin sanoen puhujan määrätilanteessa käyttämällä lausumalla - voidaan tehdä paljon muutakin kuin esittää tosia tai epätosia väitteitä ulkomaailman asiaintiloista, johon aspektiin filosofinen lausesemantiikka oli lähes yksinomaisesti kohdistanut kiinnostuksensa. Puheakti eli puhetoimitus on Austinin mukaan kielen käytön perusyksikkö, ja se toteutuu lausumina. Eri puheakteilla on yhtenä osatekijänään erilaisia illokutiivisia sävyjä sen mukaan, mikä on puhujan tarkoitus kun hän tuottaa jonkin lausuman. Illokutiivisia sävyjä on varsin suuri määrä, mutta turvautuaksemme kaikkein selvimpiin ja tavanomaisimpiin esimerkkeihin voimme sanoa, että puhuja voi puheaktikseen esittää lausuman, joka on illokutiiviselta sävyltään väite (29), käsky (30), varoitus
(31) 	tai lupaus (32).*) Eräissä toistuvissa tilanteissa illokutiivinen sävy saa fraasimaisen, kiteytyneen ilmiasun, jonka käyttäminen vastaa esim. kädenpuristusta, pillin puhallusta taikka samppanjapullon särkemistä (33).
(29) Agenttipartisiippi ei ole oikea partisiippi.
(30) Menkää ulos täältä!
(31) Jää on vielä heikkoa.
(32) Tulen kahdeksan jälkeen.
(33) a. Tervetuloa!
b. Peli poikki!
c. Kastan tämän laivan Prinsessa Armadaksi.
Vain lausuma (29) siis on väite. Kunkin lauseen tehtävä puhetilanteessa on omaa tyyppiään. Austinin mukaan puheaktin illokutiivisen sävyn saa usein ilmi etsimällä vaihtoehtoista parafraasia, jonka verbi tuo ilmi ko. lausuman
*) Luvussa 12 yritetään osoittaa, että illokutiiviset sävyt voidaan ryhmitellä muutamiksi perustyypeiksi, joita nimitämme puhefunktioiksi (ks. erityisesti 12.1., 12.4.).


56 Syntaksin asema kielessä
illokutiivisen sävyn. Tällaista illokutiivisen sävyn kiteyttävää verbiä nimitetään performatiiviseksi (vrt. (33c)). Edellä esitettyjen puheaktien vaihtoehtoiset ilmiasut olisivat seuraavan näköiset.
(29)’ Väitän, että agenttipartisiippi ei ole oikea partisiippi.
(30)’ Käsken teitä menemään ulos täältä.
(31)’ Varoitan teitä siitä, että jää on vielä heikkoa.
(32)’ Lupaan tulla kahdeksan jälkeen.
(33)’ a. Toivotan teidät tervetulleiksi.
b. Tuomitsen pelin keskeytettäväksi.
c. (ilmiperlörmatiivi kastan jo (33c):ssä)
Kussakin tapauksessa performatiiviverbi on preesensin yksikön 1. persoonan muodossa. Kuitenkaan se ei ole mikään toiminnan kommentti samaan tapaan kuin jos kirurgi leikatessaan sanoisi Leikkaan juuri ensimmäistä lihaskerrosta. Kirurgin lause ei ole leikkaamisen puheakti, vaan selostus; hän ei tietenkään suorita leikkausta sanomalla äskeisen lauseen. Tilanteesta riippuen kirurgin lause voi toki olla muukin kuin pelkkä selostus: esim. varoitus viivyttelevälle työryhmän jäsenelle tai toiselle kirurgille esitetty puolustelu.
T-teorian syntaksiin on ehdotettu inkorporoitaviksi illokutiiviset sävyt: kunkin lauseen syvärakenteeseen on oletettu abstraktisia performatiiviverbejä ja kokonaisia performatiivilauseitakin.*) Ongelmalliseksi tällainen kuvaustapa on osoittautunut mm. epäsuorissa puheakteissa tyyppiä Saanko kysyä, mitä kello on?; Onko teillä kelloa? tai Ruoka olisi nyt valmista. Toisaalta on etsitty ratkaisua siihen, miten olisi kuvattava lauseet, jotka tilanteesta riippuen voivat esiintyä useankin sävyisenä. Esimerkiksi (31) ei ole joka tilanteessa varoitus; se voi olla myös tiedotus, houkutus jne. Samoin (32) voi olla jossakin tilanteessa uhkaus. Läheskään kaikki sävyt eivät ole sillä tavoin konventionaalistuneet (vrt. Lewis 1969) kuin toisaalta tavallisimmat osittain lausetyypeiksi kiteytyneet sävyt (käsky, kielto, kysymys), toisaalta kulttuurissa rituaalistuneet puheaktit (kastamiset, vihkimiset, tuomitsemiset jne.). Se, mikä olisi paras tapa kuvata yksittäisestä tilanteesta riippuvat illokutiiviset sävyt, joilla ei ole kielellistä ilmiasua, on vielä avoin kysymys.
Tähän performatiivianalyysin avoimeksi jättämään pragmaattiseen ongelmaan tuo lisävalaistusta kielifilosofi H. P. Gricen (1975 [1968]) esittämä keskustelun periaatteiden eli keskustelumaksiimien teoria. Gricen mukaan ilmausten täydelliseen semanttiseen kuvaukseen tulee ottaa mukaan kirjaimellisten merkitysten lisäksi myös ne vihjaavat ja muut lisämerkitykset, jotka puhujalla on tarkoituksenaan välittää kuulijalle. Gricen keskusteluteorian perusajatuksena on, että keskustelu rakentuu yhteistyölle, joka käsittää muutamia vaistomaisesti omaksuttuja velvoitteita keskustelijoille. Nämä tavoitteet on kiteytetty neljäksi periaatteeksi: kvantiteetti (älä puhu laveammin kuin on tarpeen), kvaliteetti (puheesi vastatkoon totuutta), relaatio (ole relevantti) sekä tapa (pyri selkeyteen). Vihjaavat merkitykset voidaan usein tulkita jonkin keskustelumaksiimin tietoiseksi rikkomiseksi; jos puhuja korruptiotilaisuuteen tunkeutuessaan sanoo (34), hän tuntuisi rikkovan kvaliteetin periaatetta, mutta itse asiassa hän esittääkin ironisen vihjeen, joka osoittaa, että hän hyvin käsittää tilaisuuden luonteen.
*) Ks. Ross (1968) ja Sadock (1974), suomeksi Gustafsson (1970) ja Wiik (1976a).


Syntaksi ja pragmatiikka 57
(34) Täällä sitä säästetään valtion varoja.*)
Kielifilosofisessa kirjallisuudessa runsain määrin käsitelty aihe, jonka vaikutus myös heijastuu kielitieteeseen ja joka sijaitsee semantiikan, syntaksin ja pragmatiikan kiistanalaisessa välimaastossa, on kysymys presuppositiosta. Kiistanalaista on ollut lähinnä se, ovatko presuppositiot semanttisia vai pragmaattisia; tästä tulkinnanvaraisuudesta riippumatta on ilmeistä ja tunnustettua, että presuppositiot heijastuvat myös syntaktiseen rakenteeseen. Semanttisella (tai loogisella) presuppositiolla tarkoitetaan lauseiden (tai näiden ilmaisemien propositioiden) välistä suhdetta. Lause A presupponoi lausetta B, jos sekä A että ei-A (-A) loogisesti implikoivat B:tä. Niinpä (36)
olisi se, jota (35) presupponoi eli edellyttää, sillä se seuraa loogisesti sekä
lauseesta (35a) että lauseesta (35b).
(35) a. Naapurin lapset ovat sairaina.
b. Naapurin lapset eivät ole sairaina.
(36) Naapurilla on lapsia.
Äskeinen esimerkki havainnollistaa eksistentiaalista presuppositiota, edellyttämistä, että jokin on olemassa. Esimerkiksi jonkin tapahtuman edellyttämisestä olisi vaikkapa (37). Presupponoitu on (38).
(37) a. Marja ihmetteli, että Jorma viitsi lähteä.
b. Marja ei ihmetellyt, että Jorma viitsi lähteä.
(38) Jorma viitsi lähteä.
Tätä voi verrata esimerkkiin (39), joka ei samalla tavoin presupponoi Jorman lähtemistä.
(39) a. Marja väitti, että Jorma lähti.
b. Marja ei väittänyt, että Jorma lähti.
Niitä verbejä, jotka esimerkin (37) tyyppisissä matriisilauseissa aikaansaavat presupposition objektilauseen todenperäisyydestä, on sanottu faktiiviverbeik- si (Kiparsky & Kiparsky 1971). Täysiä faktiiviverbejä ovat esim. ihmetellä, katua, tietää, ei-faktiivisia taas ajatella, luulla, väittää ja NEG-faktiivisia estää, unohtaa, välttää; semifaktiivisiksi on ehdotettu mm. huomata ja keksiä. Faktiiviverbit muodostavat luonnollisen luokan sikäli, että niillä on useita niille ja vain niille ominaisia syntaktisia piirteitä; faktiiviverbit ovatkin selvimpiä esimerkkejä presuppositioiden heijastumisesta syntaksiin.
Pragmaattisesti käsitettynä presuppositio ei ole lauseen semanttinen ominaisuus, vaan puhujan kielenkäyttäjänä ja viestintään osallistujana omaksuma edellyttämys. Puhujan käsityksistä on kyse silloin, kun hän valitsee sanottavakseen joko lauseen (40a) tai (b), samoin esimerkkiparissa (41).
*) Tällaisia vihjattuja lisämerkityksiä sanotaan myös konversationaalisiksi implikaatioiksi (vrt. jaksossa 3.4. esiteltyyn konventionaaliseen implikaatioon).


58 Syntaksin asema kielessä
(40) a. Pekka luulee, että vesi on Huorattua, (mutta tiedän ettei se ole) b. Pekka ei ota huomioon, että vesi on fluorattua.
(41) a. Minua kehuttiin lakkokenraaliksi, b. Minua haukuttiin lakkokenraaliksi
Presuppositioihin voidaan lukea kuuluviksi puhujan oletukset kuulijan tietomäärästä, "aaltopituudesta”, hänen omat käsityksensä siitä, millainen maailma on ja mihin hän siinä uskoo jne. Tämän näkemyksen mukaan puhuja väitelauseen esittäessään samalla kertaa sekä väittää eli assertoi sen lauseen asiasisällön (esim. naapurin lapset ovat sairaina, (35a)) että presupponoi tiettyjen olioiden olevan olemassa tai tiettyjen asiaintilojen pitävän paikkansa. Pragmaattiset presuppositiot ovat siis lähellä niitä ilmiöitä, jotka Gricen keskusteluteoria kattaa. Jos esimerkiksi puhuja esittää lauseen (42), hän edellyttää, että puhetilanne vaatii tiettyä varovaisuutta ja kohteliaisuutta; jos hän sanoo (43), hän edellyttää hallitsevansa puhuteltavaa.
(42) Ruoka olisi valmista.
(43) Heti syömään siitä.
Faktiiviverbien lisäksi on muitakin syntaktis-semanttisia ongelmia, joita tuskin voi käsitellä ilman presupposition käsitettä, esim. referenssiin ja defmiittisyyteen liittyvät ongelmat sekä liitepartikkelit ja modukset (ks. Kempson 1975). Otamme presuppositioiden ja yleisemmin sanoen pragmatiikan suhteen samankaltaisen avoimen asenteen kuin jaksossa 3.4. tehtiin semantiikan suhteen: turvaudumme pragmaattiseen näkökulmaan niiden syntaktisten ilmiöiden kuvauksessa, joihin se näyttää voivan tarjota jotakin apua.*)
3.6. 	Syntaksi ja teksti
Yhtä perusteltu kuin on monien kielifilosofien (esim. Searlen 1969) väite, että kielenkäytön keskeinen yksikkö on puheakti, on näkemys, jonka mukaan kielenkäytön perusyksikkö on teksti. Sellaiset yksisanaiset ilmaukset kuin Seis! taikka Tervetuloa! ovat itsenäisiä tekstejä samalla kun ne voidaan luokitella erisävyisiksi puheakteiksi, esim. käskyksi ja toivotukseksi. Tekstin voi useimmiten kuitenkin katsoa koostuvan monesta perättäisestä puheaktista (tekstiaktista), ja tekstejä voi analysoida siltä kannalta, miten niissä vuorotte- levat esimerkiksi väitteet, päätelmät, oletukset, todistelut, esimerkit, ilmipan- nut presuppositiot, vetoomukset jne. Tällainen tutkimus on samalla kertaa tekstilingvistiikkaa ja pragmatiikkaa.
Varsinaiseen tekstilingvistiikkaan kuuluu niiden syntaktisten ilmiöiden selvitteleminen, joita lauserajoihin jäävä syntaksi ei pysty ottamaan kuvauksessa tyydyttävästi huomioon. Nämä ilmiöt on ryhmitelty usein kolmia (esim. Enkvist 1975) sidos-ja kytkentämekanismeihin sekä tematiikkaan.**)
*) Suomalaisella pohjalla presupposition käsitteeseen syntaksin tutkimuksen apuneuvona on turvautunut jo Ikola (1956:342) keskustelussa eksistentiaalilauseiden subjektin sijanmerkinnäs- tä.
**) Ryhmityksen voi tehdä muillakin tavoin. Viehweger & ai. (1977:359-) jakavat lauseensisäiset kontekstista riippuvat ilmiöt kahtia; toinen ryhmä käsittää sellaisia sana- tai konstituenttitason ilmiöitä kuin pronominit, artikkelit, PRO-adverbit, konnektorit ja kysymyspartikkelit, toinen taas sellaisia koko lauseen ominaisuuksia kuin intonaation, lausepainon, sanajärjestyksen ja tematiikan, ellipsit ja lauseiden kytkennän.


Syntaksi ja teksti 59
Sidosmekanismit ovat keinoja, joiden avulla ilmaistaan nominaalijäsenten lauserajan yli meneviä viittaussuhteita; nimensä mukaisesti nämä keinot luovat koheesiota tekstiin. Sidosmekanismeihin luetaan kuuluviksi anaforiset ja kataforiset pronominit (hän, se), pronominaaliset adverbit (siellä, silloin), adjektiivien vertailumuodot, poistot eli ellipsit, samaan merkityskenttään kuuluvien sanojen väliset merkityssuhteet kuten hyponymia (huonekalu - sohva) ja antonymia (kuuma - kylmä), osittainen toisto (urheilu - urheilija) sekä erilaiset substituutiot (x juoksee. Niin tekee y:kin.) Sidosmekanismeihin kuuluu siis sekä sanaston että kieliopin ilmiöitä.
Toinen ryhmä on kytkentämekanismit eli lauseiden ja virkkeiden välisten suhteitten osoittimet. Näitä ovat paitsi konjunktiot, myös muut konnektorit (nimittäin, siitä huolimatta, siksi) sekä peräkkäisyys. Lauseiden kytkennät eli niiden peräkkäisyys-, rinnastus- ja alistussuhteet nivoutuvat nekin pragmaattisiin kysymyksiin, sillä puhujalla on toki tiettyjä aikomuksia eli intentioita, kun hän ryhmittelee lauseitaan tekstiksi. Tilanteesta riippuu esim. tuottaako puhuja tekstin (44) vai (45)
(44) Maija tulee meille ja tuo sisarensa mukaan.
(45) Maija tulee meille mutta tuo sisarensa mukaan.
Edelleen ajan ilmaisuihin voi liittyä kausaalisia tai muita vivahteita, implikaatioita (Heinämäki 1974):
(46) Olen onnellinen kun saan hyvää ruokaa.
(47) Olen väsynyt kellon lähestyessä viittä.
Kolmas tekstuaalinen näkökulma lauseeseen on tematiikka. Tähän kuuluvat ne syntaktiset keinot, joilla lauseen kieliopillista perusrakennetta (suomen kohdalla peruslausetyyppejä, ks. 6.2-3.) muokataan edelleen sen mukaan, mitä puhuja pitää tuttuna, mitä uutena, mitä hän haluaa painottaa, mitä sijoittaa vähemmän näkyvään paikkaan. Ilmeisin tematiikan keino ainakin suomessa on sanajärjestys; muita keinoja ovat määräkonstruktiot kuten indoeurooppalaiskielten passiivi sekä erilaiset lohkorakenteet. Myös puhutun kielen intonaatio, lausepaino ja emfaasi liittyvät läheisesti tematiikkaan.
Tekstilingvistiikassa ei toistaiseksi ole mitään yhtenäistä teoriaa, vaan tutkimus on kohdistunut lähinnä yksittäistapauksiin. On olemassa tutkijoita kuten van Dijk (1972), jotka pyrkivät laatimaan tekstikielioppia generatiivisen lausekieliopin mallin mukaan, mutta toistaiseksi nämä yritykset eivät ole tuottaneet mainittavaa tulosta eivätkä ne ole antaneet lauselingvistiikalle sanottavasti virikkeitä. Tekstilingvistiikka kytkeytyy myös pragmatiikkaan ja presuppositioiden tutkimiseen, sillä tekstissä esiintyvän lauseen presuppositiot käyvät usein ilmi edeltävästä tekstistä (vrt. Brodda 1976, L. Karttunen 1973). Kuta pitemmälle teksti etenee, sitä enemmän yhteistä maaperää eli pragmaattisesti presupponoitua tietoa puhujalla ja kuulijalla on.
Tekstilingvistiikan selvin ansio on ollut lauselingvistiikan rajojen osoittaminen. Jatkossa lähdemme siitä, että lausekielioppi on perusta mutta sitä tulee eräiltä kohdin tarkastella tekstuaalisesta näkökulmasta. Muuten esim. pronominaalistamista, lauseyhdistystä, ellipsiä ja sanajärjestystä ei voi tyydyttävästi kuvata (ks. lukuja 13, 14).


60 Syntaksin asema kielessä
Kirjallisuutta lukuun 3
Akhmanova & MikaePan (1969), Austin (1962), Biervvisch (1970), Bloomfield (1933), Brodda (1976), Chafe (1970), Chomsky (1965, 1971), Dahl (1969), Diderichsen (1946), Enkvist (1975), Grice (1957, 1975), Gustafsson (1970), A. Hakulinen (1976), Halliday & Hasan (1976), Heinämäki (1974), Ikola (1956), T. Itkonen (1974a, 1975a), JackendofT(1972), Kangasmaa-Minn (1973), F. Karlsson (1977b), G. Karlsson (1976), L. Karttunen (1970, 1973), Kempson (1975), Kiparsky & Kiparsky (1971), Koski (1978a,b), G. LakofT (1971), Lehtinen (1976), Lewis (1969, 1972), Lyons (1977a), J. McCawley (1968), Penttilä (1955a), Potts (1975), Rintala (1978), Ross (1968), Sadock (1974), Schmidt (1963), Searle (1969), Seuren (1969, 1974a), Sgall (1967), Siro (1943), Stockvvell & ai. (1973), Teleman (1970), van Dijk (1972), Weinreich (1971), Viehweger & ai. (1977), Wiik (1975, 1976a), Wilks (1975), Wittgenstein (1953, 1972), Vuoriniemi (1973, 1974), Östman (1977).


4. 	Lähtökohdat
4.1. 	Tutkimuskohteen rajaaminen
Tarkoituksenamme on kuvata nykysuomen lauserakenteita. Nykysuomi kaikissa esiintymismuodoissaan on hyvin väljä käsite, ja siksi pyrimme nyt rajaamaan kuvauksemme kohdetta. Ensinnäkin näkökulmamme on synkroninen. Emme tarkastele suomessa tapahtuneita syntaktisia muutoksia emmekä yleensä selityksinä tai perusteluina viittaa kielessä aiemmin käytössä olleisiin rakenteisiin. Emme myöskään käsittele sellaisia nykysuomen kivettyneitä rakenteita, jotka ovat enää marginaalisessa käytössä. Käsittelymme ulkopuolelle jäävät näin ollen seuraavantapaiset arkaistiset rakenteet, jotka sisältyvät mm. Penttilän kielioppiin (1963a).
(1) olla putoamalla (pro putoamaisillaan)
(2) Petäjä kasvoi kovin pihkainen (pro pihkaiseksi).
(3) kulkija uros (pro kulkeva)
(4) Pane nyt patjasi parahat,
maatani omalla maalla (pro maatakseni)
(5) Ptrui lehmäni, tulkaa lypsettää (pro lypsettäväksi (tai lypsettäviksi)).
Tällaiset rakenteet eivät ole produktiivisia nykyisessä yleispuhe- tai kirjakielessä, ja tavallinen suomentaitaja tajuaa ne marginaalisiksi tai kielenvastaisiksi.
Nykysuomi ei ole yhtenäinen järjestelmä, vaan siinä voidaan havaita monenlaista vaihtelua. Vaihtelu voi olla alueellista (paikallismurteet), sosiaalista (sosiolektit) taikka se voi johtua käyttötilanteesta (rekisterit). Edelleen vaihtelua voi aiheuttaa käyttäjän rooli taikka tarkoitusperä (tyylit) tai kanava, jonka viestijä valitsee (puhe vs. kirjoitus); (tarkemmin esim. Corder 1976). Vaihtelua esiintyy kielen kaikilla tasoilla, eniten kuitenkin fonologiassa ja sanastossa. Vaihtelun on usein todettu olevan kielellisten muutosten esitila.
Suomen kielen tutkimus on ollut enemmän vaihtelun kuin kielen järjestelmän tutkimista, ja viime aikoihin asti on tutkittu etupäässä äänne- ja muoto-opin piirteiden alueellista vaihtelua (vrt. F. Karlsson 1975a). Vähemmässä määrin on toistaiseksi kartoitettu syntaktisten ilmiöiden vaihtelua.
Alueellisen vaihtelun tutkimusta voi luonnehtia kvalitatiiviseksi siltä kannalta, että on tarkasteltu esim. yhden äännepiirteen tai -segmentin, morfeemin tahi sanapesyeen esiintymiä eri alueilla. Tämä ei ole edellyttänyt laajamittaisempaa tilastointia. Suomen kielen muiden kuin alueellisten variaatioiden tutkimus on virinnyt vasta 1960-luvun loppupuolella. On merkillepantavaa, että tämä siirtymä on vaikuttanut metodienkin muuttumiseen. Vaihtelun tutkimus on nyt entistä suuremmassa määrin kvantitatiivista. Rekistereiden, tyylien ja kanavan valinnasta johtuvien vaihteluiden selvittäminen on päässyt alkuun (erityisesti Saukkonen 1968, 1972a,b,c; vrt. myös


62 Lähtökohdat
Ikola 1972b ja Vierikko 1972a), samaten sosiolektien kartoitus.
Lauseopin rekisteri-, tyyli- ja kanavakohtaiset vaihtelut ovat ensisijaisesti kvantitatiivisia. Tiettyä piirrettä tai rakennetta käytetään toisessa kielen muunnoksessa enemmän tai vähemmän kuin toisessa, mutta ei ole selviä kvalitatiivisia eroja, esim. keskeisiä syntaktisia rakenteita, jotka esiintyvät yksinomaan yhdessä muunnoksessa mutta eivät toisessa. Niinpä Saukkosen (1972c) mukaan puhekielessä on vähemmän lauseenvastikkeita, potentiaaleja, attribuutteja sekä lyhyemmät lauseet, mutta enemmän relatiivilauseita, intensiteetti-ilmauksia ja verbin fmiittimuotoja kuin kirjoitetussa kielessä. Palola (1975) on todennut, että ajan ja paikan postpositioita on paljon enemmän kauno- kuin tietokirjallisuudessa, ja Koistinen & ai. (1976) ovat todenneet, että mitä puheenomaisempaa kieli on, sitä vähemmän deverbaalisia nominaa- li-ilmauksia käytetään.
Käsillä oleva kirja pyrkii kuten lauserakenteen perustutkimus yleensäkin kvalitatiiviseen kartoitukseen. Näin ollen emme käsittele lauserakenteiden esiintymistaajuuksia suomen kielen eri muunnoksissa. Joskus käytämme silti kvantitiivisiakin tietoja, kun ne täydentävät kvalitatiivista kuvausta. Arkaistisia rakenteita emme käsittele (vrt. 1-5), emme myöskään tyylikysymyksiä. Pidättäydymme ottamasta esimerkkejä esim. lyriikasta ja alueellisista murteista. Keskitymme ensisijaisesti kuvaamaan suomen lauseopin ydinainesta, sen kaikkien muunnosten neutraalia perusainesta ("common core”, vrt. Hockett 1958:332). Tutkimuskohteenamme on siis normaali yleissuomi, suomen yleiskieli, jonka Ikola on määritellyt
”- - yleisesti hyväksyttyjen normien mukaiseksi kieleksi, jonka kirjoitettua muunnosta sanotaan kirjoitetuksi yleiskieleksi (tai normaaliproosaksi) ja puhuttua muotoa puhutuksi yleiskieleksi (tai julkisuuden puhekieleksi).” (Ikola 1972b: 19)
Kaikki kieliopit kuten Setälän, Penttilän, Siron ja Ikolan samoin kuin yleiskieltä koskevat tieteelliset artikkelitkin nojaavat ensisijaisesti kirjoitettuun aineistoon ja ovat siis kirjoitetun yleiskielen kuvauksia. Tässäkin kirjassa kuvataan kirjakielen lauseoppia, mikä on tietenkin metodisesti yksinkertaisempaa kuin puhekielen tutkimus (kirja- ja puhekielen tutkimuksen metodisista eroista ks. Teleman 1974a).
Toistaiseksi ei kirjakielestä sen enempää kuin yleispuhekielestäkään ole kerätty syntaktisia tarkoituksia varten sellaisia systemaattisia korpuksia, joiden kvalitatiivisessa luokittelussa ja esikäsittelyssä moderniakin lauseopin teoriaa olisi enemmälti otettu huomioon. Monia tarkoituksia varten hyödyllisiä tietoja saa kuitenkin sekä Oulun että Tampereen korpuksista, vrt. Saukkonen (1975) ja Yli-Vakkuri (1972a). Käytämme ensisijaisena aineistona omia poimintojamme, joiden joukossa on muiden kieliopin kirjoittajien esimerkkejä. NP:n rakenteen kuvauksessa olemme voineet käyttää hyväksemme Oulun korpusta (Saukkonen 1975). Paitsi ”aitoja”, empiirisesti todettuja lauseita käytämme myös itse konstruoituja ilmauksia aivan kuten muutkin kieliopin tekijät. Tämä on välttämätön menetelmä, jonka käyttämistä olemme perustelleet jaksoissa 1.2. ja 1.4.
On ehkä syytä korostaa, ettei intuition käyttöön perustuva aineistonhan- kintamenetelmä tosiaankaan poikkea esim. Setälän, Penttilän, Siron tai Ikolan käytänteistä. Esimerkiksi seuraavat lauseet ovat tuskin korpusperäisiä eli empiirisesti todettuja, vaan niitä voi arvella kieliopinkirjoittajan itse tuottamiksi ja hänen oman kielivaistonsa korrekteina pitämiksi: Juoksin


Teoreettisesta taustasta 63
ovesta ulos, mutta ikkunasta tulin jälleen sisään (Setälä 1966:63), Sinä näytät kalpealta (Penttilä 1963a:606), Äiti ja poika tulevat (Siro 1964a:21) ja Tätä sääntöä olisi kaikkien noudatettava (Ikola 1976a:70). Aidot esimerkit ovat sitä tarpeellisempia, mitä harvinaisemmasta ja mutkikkaammasta ilmauksesta on kysymys: tällöinhän intuitioon luottaminen on epävarminta.
4.2. 	Teoreettisesta taustasta
Käsillä oleva suomen kielen lauseopin katkelma poikkeaa tavoitteiltaan jonkin verran muista tähänastisista. Se pyrkii nimittäin paitsi esittämään suomen lauserakenteen perusseikat myös suhteuttamaan jossain määrin näitä kielikohtaisia ilmiöitä tällä hetkellä käytävään yleiseen lauseoppia koskevaan keskusteluun. Taustateoriamme ja keskeinen käsitteistömme on tästä syystä kirjavampi ja samalla laajempi kuin se, mitä perinteelliseen kielioppiteoriaan perustuvassa tutkimuksessa on totuttu käyttämään.
On kuitenkin selvää, että tällaisen teoksen laatiminen edellyttää kaiken sen tutkimuksen ottamista huomioon, mitä suomen lauseopista on tähän mennessä kirjoitettu. Olemme halunneet ottaa mukaan etenkin sellaiset ideat ja uudennukset, jotka eivät toistaiseksi ole päässeet mihinkään kokonaisesitykseen vaan ovat jääneet aikakauskirjojen kätköihin.
Ei ole aiheellista hyödyntää jokaista luvussa 2 esiteltyä kielioppimallia, koskapa ne menevät osittain päällekkäin ja käsittelevät samoja ilmiöitä vain hivenen toisistaan poikkeavalla tavalla. Teoria, joka perinteellisen kieliopin lisäksi on eniten vaikuttanut ratkaisuihimme, on transformaatiokieliopin teoria, lähinnä sen laajennettu standardimuunnos. Hyväksymme siis lähtökohdan, jonka mukaan lauseoppi on kieliopin keskeinen osa ja semantiikka, morfologia ja fonologia ovat sitä täydentäviä, osittain sitä tulkitsevia komponentteja. Transformaatioteorian soveltamisessa aiheutuu lisäpulmia siitä, että suomen kieltä on tältä kannalta tutkittu vähän. On vaikea laatia yhteenvetoa kun perustuloksia on niukasti. Tästä syystä ei ole läheskään aina mahdollista esittää jotakin kuvausta "parhaana”, vaan joudumme ehdottamaan vaihtoehtoisia ratkaisuja, joiden keskinäinen paremmuus ratkeaa vasta perusteellisemman tutkimisen jälkeen.
Käytämme transformaatioteoriaa esim. kuvatessamme lauseenvastikkeita ja sanajärjestystä. Emme kuitenkaan sitoudu orjallisesti tähän malliin. Verbisyn- taksin kuvauksessa käytämme myös sijakielioppia ja valenssiteoriaa, sanajärjestyksen selvittämisessä teema/reema -mallia, melko yleisenä selitysperusteena pragmatiikkaa, jota ilman emme katso lauseoppia voitavan tyydyttävästi käsitellä, jne. Tällainen valikoivuus käy mahdolliseksi jo senkin vuoksi, että emme esitystavassamme yleensä käytä formalismia, vaan esitämme kuvaukset suurelta osin ilmikielisinä. Ollaan varsin kaukana siitä utooppisesta tavoitteesta, että lauseopin pääosa voitaisiin kuvata täydellisenä ja yhtenäisenä sääntöjärjestelmänä.
4.3. 	Keskeisimmät käsitteet
Tässä esitellään lyhyesti ne käsitteet, joita lauseopin tutkija joutuu vähim- mäiskalustona käyttämään pystyäkseen analysoimaan ja kuvaamaan jonkin luonnollisen kielen lauseiden rakennetta. Syntaksissa tarvittavia käsitteitä on


64 Lähtökohdat
ainakin kuutta tyyppiä: yksiköt, kategoriat, rakennesuhteet, funktiot, piirteet ja säännöt. Nämä luonnehtivat lauserakenteen eri puolia ja täydentävät toisiaan, kuten seuraavasta ilmenee.
4.3.1. 	Yksiköt
Syntaksin tarvitsemia yksikköjä (units) ovat ainakin morfeemi, sana, lauseke ja lause. Näistä perinteellinen syntaksi on selväsanaisesti tunnustanut ja käyttänyt vain sanaa ja lausetta, kuten näkyy esim. Setälän (1966:9) määritelmästä »lauseoppi on se kieliopin osa, joka käsittelee lauseen rakennetta ja sen osia sekä sanojen käyttöä lauseessa» (harvennukset lisätty).
Ennen kuin morfeemi*) vakiintui tarkoittamaan kieliopin pienintä kognitiivisen merkityksen tai kieliopillisen funktion omaavaa osasta, ei ollut käytössä mitään yleiskäsitettä, joka olisi kattanut sekä minimaaliset vapaat morfeemit eli sanat kuten pöytä, soi, ja, eilen että erityyppiset sidonnaiset morfeemit kuten johtimet (esim. -skele-, -ntO, -IA), tunnukset (esim. -isi-, -tA-), päätteet (esim. -ssA, -mme, -n) ja liitteet (esim. -ni, -nsA, -kin, -hAn).
Lauseke esiintyy perinteellisessä kieliopissa vain toissijaisesti. Kielioppikomitean (1915) ehdottama lauseen jakaminen subjektiosaan ja predikaatti- osaan ei ole vakiintunut yleiseen käyttöön. Lausekkeen käsite on implisiittisenä esillä esim. kun puhutaan pääsanasta ja sen määritteistä (kuten tuo iso karvainen koira), mutta eksplisiittisiksi lausekkeiksi tällaisia jonoja ei esitetä. Etenkin nominaalilausekkeen käsitteen puuttuminen on tuntuva rajoitus perinteisessä lauserakenteen kuvauksessa. Tällöin nimittäin lauseen nominaa- lijäsenten rakenteellinen samankaltaisuus ei käy täsmällisesti ilmi.
Strukturaalikielitieteen oivalluksiin kuuluu rakenteen yksiköiden ja niiden todentumien erottaminen toisistaan. Niinpä kielen rakenteen yksikköjä ovat foneemit (joiden konkreettiset esiintymät ovat fooneja) ja morfeemit (sekä niitä edustavat morfit). Yhtä selvää ei »eemisten» ja »eettisten» käsitteiden erottelu ole sanan kohdalla. Joskus tosin puhutaan rakenteellisista tai kieliopillisista sanoista ja niitä edustavista konkreettisista saneista. Sana voidaan määritellä usealta kannalta: kieliopillisesti, semanttisesti, fonologisesti. Sana on siis eräänlainen monen kielellisen osajärjestelmän risteys- tai yhtymäkohta, mikä selittää sen, että sanaa pidetään usein kielen kuvauksen perusyksikkönä.
Täydellinen minimaalinen lause on syntaktinen kokonaisuus, jossa on finiittiverbi ja jonka osia sitovat toisiinsa lauseenjäsen- eli neksus- ja alistussuhteet (ks. Tuomikoski 1969c:62). Yksinkertaisessa lauseessa on vain yksi minimaalinen lause (6a), yhdyslauseessa useampia eli päälause ja siihen jäseninä kuuluva(t) sivulause(et) (b). On eräitä yksisanaisiakin täydellisiä lauseita (c), joissa ei tietenkään voi todeta konstituenttien välisiä neksus- eikä alistussuhteita. Vaillinaisilta lauseilta eli fragmenteilta**) (d) puuttuu täydellisten lauseiden syntaktinen rakenne; usein ne ovat kivettymiä. Elliptiset lauseet (e) eivät tietenkään ole täydellisiä; niiden tulkinta riippuu kontekstista.
*) Morfeemin käsite esiintyy hieman yllättäen modernissa merkityksessään jo Tunkelolla (1908:4). Siro (1949a:41) on ehdottanut morfeemin suomenkieliseksi vastineeksi termiä »vaihe», joka ei kuitenkaan ole vakiintunut.
**) Tähän kuuluvat monet huudahdukset, kehotukset, käskyt, toivomukset, tervehdykset ja tunteenpurkaukset. Aallon (1971) 11 romaaniin ja novellikokoelmaan perustuvan otoksen mukaan vaillinaisten lauseiden osuus kaikista lauseista on keskimäärin 10% (vaihdellen 6% - 16 %). A. Hakulisen & F. Karlssonin (1979) 10 000 lauseen asiaproosa-aineistossa vaillinaisia lauseita oli 3,5 %. Tähän lukuun sisältyvät idiomit ja fraasit mutta eivät kontekstista täydennettävät ellipsit.


Keskeisimmät käsitteet 65
(6) a. Suunnitelmassa on useita puutteita.
b. Humanistinen tiedekunta katsoo, että suunnitelmassa on useita puutteita.
c. Sataa. Tuulee. Rukoilkaamme.
d. Hyvää päivää. Koirien ulkoiluttaminen kielletty. Tuoretta mansikkaa.
e. Eikä vain Kissingerin vaan myös Nixonin ja Fordin.
f. Olemme pysyneet ehdotuksessamme ja käyttäneet veto-oikeutta ehkäistäksemme muiden maiden strategiat.
g. Olemme pysyneet ehdotuksessamme; lisäksi olemme käyttäneet veto-oikeutta ehkäistäksemme muiden maiden strategiat.
Lauseita yhdistettäessä muodostuu mutkikkaampiakin rakenteita (6f,g), joita on ollut tapana sanoa virkkeiksi. Virkkeen ja lauseen erottamisen tarpeellisuudesta on oltu eri mieltä; esim. Penttilän (1958, 1963a) ja E. Anderssonin (1974) mukaan virkkeen käsite ei ole tarpeellinen, koska se on laajalti päällekkäinen lauseen käsitteen kanssa.*) Useimmiten tällaista rakenteellista eroa lauseen ja virkkeen välillä ei syntaksin tutkimuksessa tarvitakaan; jatkossa puhummekin siksi yleistävästi lauseista. Virkettä pidämme ensisijaisesti ortografisena kokonaisuutena (kahden pisteen välinen jakso). Rinnastamisen ja lauseiden tekstuaalisten suhteiden käsittelyssä virkkeen käsite saattaa kuitenkin olla hyödyllinen. Yleisen käsityksen mukaanhan virke ei ole lauseenjäsensuhteiden sitoma kokonaisuus; konjunktit (rinnasteisen rakenteen osat) eivät ole lauseenjäseniä niin kuin sivulauseet. Jos tämä näkemys hyväksytään, (6f):ää olisi pidettävä virkkeenä pikemminkin kuin lauseena. Erityisen hyödyllinen virkkeen käsite on tapauksessa (6g), jossa on kyse suhteellisen itsenäisistä (osa)lauseista, joita yhdistää jokin muu liitin kuin konjunktio, tavallisesti konnektiivi (Tuomikoski 1969c:67).
Käytämme jatkossa käsitteitä lause (yleisessä merkityksessä), yksinkertainen lause, yhdyslause (= lause jossa on yksi tai useampia muita lauseita jäseninä, vrt. engl. »complex sentence»), yhdysrakenne (= yhdyslause ynnä ne lauseet, joissa on ei-finiittinen verbinmuoto, vrt. lukua 14), lauseliitto (vrt. engl. »compound sentence», (60) ja virke (etenkin esimerkin (6g) tyyppisistä tapauksista).
Näin määriteltynä lause on ensisijaisesti kirjoitetun kielen yksikkö. Puheessa sitä vastaa lähinnä makrosyntagma, jolla tarkoitetaan puheen laajinta, syntaktisten suhteiden koossa pitämää yksikköä (Loman & Jörgensen 1971:18). Makrosyntagmoja emme käsittele tässä kirjassa lähemmin.**)
Edellä on lause määritelty pintasyntaktisesti; lisäksi on esitetty eräitä lähinnä operationaalisia erottelukeinoja, joiden avulla päästään käsiksi muutamiin kaikkein yleisimpiin lausetyyppeihin mutta ei vielä kaikkiin kielessä esiintyviin lauserakenteisiin. Se mitä lause oikeastaan on, käy yksityiskohtaisemmin ilmi lauseopin kokonaisesityksestä. Käsillä oleva teos pyrkii siis olemaan osittainen vastaus kysymykseen »mitä suomen kielen lause on?» (vrt. Siro 1964a: 12-).
Kielen yksiköt muodostavat keskenään hierarkian eli rankijärjestyksen. Ylemmän rangin yksikkö koostuu alemman rangin yksiköistä: lause lausekkeista, lauseke sanoista ja sana morfeemeista.
*) Virkkeen ja lauseen problematiikasta ks. myös Yli-Vakkuri (1973b) ja Ikola (1976c). Kvantitatiivista tietoa virkerakenteesta esittävät mm. Roimu (1963), Vihonen (1970), Leskinen & ai. (1974) ja A. Hakulinen & F. Karlsson (1979).
**) Makrosyntagmalla tarkoitetaan myös kirjoitetun kielen laajinta lauseenjäsensuhteiden sitomaa kokonaisuutta, jolloin se kattaa tapaukset (6a-e).


66 Lähtökohdat
RANKI
LAUSE
LAUSEKE
SANA
MORFEEMI
[Murskatkaa tupakointitottumuksenne viidessä päivässä]
[[Murskatkaa] [tupakointitottumuksenne] [viidessä päivässä]]
[[Murskatkaa] [[tupakointi][tottumuksenne]] [viidessä ^ päivässä]]
[[Murskat+kaa] [[tupako+i+nti] [tottu+mukse+nne]] [viide+ssä ^ päivä+ssä]]
4.3.2. 	Kategoriat
Kunkin rangin yksikköjä voidaan ryhmitellä edelleen kategorioiksi, joilla on tiettyjä muodollisia ja semanttisia ominaisuuksia. Kautta kielitieteen historian on etenkin sanaluokille pyritty löytämään kielenulkoisista ilmiöistä sopivia kriteereitä. Usein on oletettu, että jotkin kielen kategoriat ovat suorastaan välttämättömiä ulkomaailman heijastumia mihin tahansa ihmiskieleen (esim. oletus, että kaikissa kielissä on oltava substantiiveja tai tempuksia). Kielen syntaktisen ominaisluonteen selville saaminen edellyttää kuitenkin, että kategorioita pidetään kielensisäisinä, rakenteellisina suureina.
Lauseita voidaan luokitella joko rakenteen kannalta yksinkertaisiin tai yhdyslauseisiin, taikka funktion kannalta lausetyyppeihin kuten väite-, käsky-, kysymys- ja huudahduslause.
Yleisimmin hyväksytty ja selvin lausekerangin kategoria on nominaalilau- seke, NP. Suhteellisen selviä ja kiistattomia ovat adjektiivilauseke (AP) ja adverbiaalilauseke (AdvlP). Kiistanalaisempaa on, pitäisikö suomen kieliopissa olettaa olevan verbilausekkeita, VP, vai riittävätkö verbisyntaksin kuvaukseen pelkät verbin, NP:n ja AdvlP.n käsitteet. Nominaali-, adjektiivi- ja adverbiaalilausekkeiden konstituenttiutta tukee se, että siirtosäännöt kuljettavat kokonaisia sanajonoja eivätkä yksittäisiä sanoja; eihän pääsanaa yleensä voi siirtää erilleen attribuuteistaan. Vastaavanlaista tukea VP:n olemassaololle ei ole (ks. 11.2.).
Tutuimpia ja keskeisimpiä kieliopin kategorioita ovat vapaista morfeemeista muodostuvat sanaluokat, joita onkin sanottu primaarisiksi kieliopillisiksi kategorioiksi. Sanoja voidaan luokitella muodollisin tai semanttisin kriteerein. Suomen kielessä on taivutuksen perusteella erotettavissa kolme luokkaa: nominit (sijataivutus), verbit (persoonataivutus) sekä partikkelit (vailla taivutusta). Nomineja voidaan jakaa edelleen neljään luokkaan lähinnä syntaktisin perustein: substantiivit (nominaalilausekkeen pääsanat), adjektiivit (edeltävät substantiivia ja kongruoivat sen kanssa sijassa ja luvussa), kardinaalilukusanat (yhtä lukuun ottamatta) jotka edellyttävät partitiivia, sekä pronominit (joista monet voivat korvata kokonaisen NP:n). Tämä perinteinen nelijako kaipaa kuitenkin eräitä täsmennyksiä. Tarpeellinen syntaktinen lisä on erityisesti logiikasta lainattu kvanttoreiden kategoria, joka käsittää lukusanojen lisäksi eräät indefiniittipronominit kuten eräs, harva, kaikki, moni sekä eräät paljoutta ilmaisevat sanat kuten paljon ja vähän (ks. 5.2.5.).
Lauseopissa ei niinkään käsitellä yksittäisiä sanoja kuin juuri sanojen luokkia: joko kokonaista sanaluokkaa taikka sen tiettyä alakategoriaa kuten abstraktisia substantiiveja, transitiiviverbejä tai persoonapronomineja.


Keskeisimmät käsitteet 67
Sidonnaisia morfeemeja luokitellaan niitäkin edelleen eri perustein sekundaarisiksi kieliopillisiksi kategorioiksi. Jakoperusteena voi olla liittyminen erilaisiin vartaloihin. Verbeihin liittyviä sidonnaisten morfeemien kategorioita ovat esim. persoona, tempus ja modus. Etupäässä nomineihin liittyviä sekundaarisia kategorioita ovat sija, luku ja omistusliite, adjektiiveihin lisäksi vertailu.
Sidonnaisia morfeemeja voi myös luokitella niiden keskinäisen morfotakti- sen järjestyksen mukaan. Näin saadaan seuraava jako: kanta, johdin, tunnus, taivutuspääte ja liite.
4.3.3. 	Rakennesuhteet
Lauserakenne voidaan nähdä erilaisten suhteiden verkkona. Rakennesuhteita on paitsi saman rangin yksikköjen välillä kuten vierekkäisten sanojen tai saman virkkeen lauseiden välillä myös hierarkkisesti siten, että alemman rangin yksiköt (esim. sanat) ovat tietyissä suhteissa sekä ylemmän (lausekkeen) että sitä alempana olevan rangin yksikköihin (morfeemeihin).
Syntaksi ei ole sillä tavoin konkreettista kuin morfologia, että syntaktiset rakennesuhteet voitaisiin suoraan todeta lauseista. Rakennesuhteet ovat tieteellisen analyysin ja pohdinnan tulosta. Tarkastelkaamme seuraavaa puuta.
Rakenteellisuuden ilmentymistä selvimpiä on lineaarisuus eli peräkkäisyys. Puhumisen luonteen takia kielelliset yksiköt on pakko tuottaa jonoina. Päällisin puolin lauseet näyttävät pelkiltä sanajonoilta. Yksi lauseopin tehtävistä on osoittaa, millä tavoin peräkkäisyyttä hyödynnetään kieliopillisiin tarkoituksiin. Suomessa on mm. peräkkäisyyssääntö, jonka mukaan attribuutti edeltää pääsanaansa (yhtenä iltana, ei *iltana yhtenä). Sen sijaan ei ole sääntöä, joka sanoisi, että konjunktio aina seuraisi adverbiaalia (valveilla ja ~ ja valveilla). Konjunktion ja adverbiaalin järjestys määräytyy muiden raken- nesääntöjen mukaan. Peräkkäisyyden lauseopillisia tehtäviä tarkastellaan lähemmin sanajärjestystä ja tematiikkaa koskevassa jaksossa 13.2.
Puusta (7) voi päätellä jotain myös lauseen hierarkkisista rakenneominai-


68 Lähtökohdat
suuksista. Koko puun läpikäyvänä periaatteena on konstituenttisuhde. Lause jakaantuu konstituentteihin, jotka puolestaan voivat jakaantua konstituenttei- hin jne. Si jakautuu konstituentteihin S2 ja S3, S2 puolestaan konstituentteihin NPi, NP2 ja VPi sekä NPi puolestaan konstituentteihin Kv ja N.
Konstituenttisuhteiden tarkastelua täydentävät verbin ja sen aktanttien väliset valenssisuhteet, se kiinteys, joka vallitsee verbin ja sen argumenttien välillä.
Konstituenssin lisäksi lauseen hierarkkiseen rakenteeseen kuuluu kaksi muuta tärkeää syntaktista ominaisuutta, nimittäin dominointi ja sisaruus. Dominointi on konstituenssin käänteissuhde: esim. S\ dominoi noodeja S2 ja S3 eli on suoraan niiden yläpuolella. Samaan konstituenttiin kuuluvia elementtejä sanotaan sisariksi, esim. S2 ja S3 taikka NPi ja NP2.
Puista voi siis lukea joitakin rakenteellisia suhteita, mutta ei kaikkia. Esimerkiksi (7):stä ei käy ilmi, onko sisarten suhde rinnastus, alistus vai neksus. Puussa (7) on toki kaikista esimerkkejä, mutta kuvaus ei osoita niiden eroa. Nämä suhteet ovat heterogeenisia, eikä niitä ole sen vuoksi helppo esittää kaavioina. S2 ja S3 ovat rinnasteisia, A on alisteinen N:lle eli määrittää sitä NPiissä, ja NP2in ja VPiin välillä vallitsee neksus.
Puu (7) esittää yhden lauseen rakennetta, se on syntaktinen pintarakenne. On myös olemassa lauseita, jotka ovat semanttisesti ja syntaktisesti hyvin lähellä (7):ää.
(8) Nainen istui valveilla yhtenä iltana ja hän luki kauhukertomuksia.
(9) Yhtenä iltana nainen istui valveilla lukien kauhukertomuksia.
Lauseet (7,8,9) sisältävät saman semanttisen perusinformaation, niillä on sama kognitiivinen merkitys. Siksi niitä voidaan pitää toistensa muunnoksina eli parafraaseina. Jotta pystyisimme osoittamaan samamerkityksisten mutta (osittain) erirakenteisten lauseiden sukulaisuussuhteen ja tämän suhteen luonteen, tarvitsemme lisäksi syvärakenteen ja transformaation käsitteet. Lauseilla (7,8,9) on sama syvärakenne eli sama rakenteellinen ja semanttinen perusaines:


Keskeisimmät käsitteet 69
Syvärakenteesta (10) voidaan erilaisia transformaatioita soveltamalla johtaa mm. pintarakenteet (7,8,9). Lauseeseen (7) on sovellettu transformaatiot KONJUNKTION LISÄYS, SUBJEKTIN POISTO (lauseessa S3) ja TOPI- KAALISTUS (joka siirtää kehysadverbiaalin alkuun). Lauseen (8) transfor- maatiohistoria käsittää KONJUNKTION LISÄYKSEN sekä subjektin osalta PRONOMINAALISTUKSEN. Pintarakenteen (9) taas suhteuttavat syvärakenteeseensa transformaatiot TOPIKAALISTUS, SUBJEKTIN POISTO lauseessa Si sekä tästä johtuva verbin INFINIITTISTÄMINEN, joka tuottaa muodon lukien.
Transformaatiot kuvaavat siis perusrakenteiden ja johdettujen rakenteiden suhteita sekä kognitiivisesti samamerkityksisten lauseiden rakenteellisia suhteita. On tapana erottaa toisistaan neljänlaisia transformaatioita, nimittäin poisto kuten SUBJEKTIN POISTO, siirto kuten TOPIKAALISTUS, korvaus eli substituutio kuten PRONOMINAALISTUS sekä lisäys kuten VERBI- KONGRUENSSI tai KONJUNKTION LISÄYS.
Olemme esittäneet lauserakenteessa piilevät suhteet siinä järjestyksessä, että konkreettisemmat, esim. lineaarisuus ja konstituenssi tulivat ensin, ja abstraktisemmat kuten transformaatiosuhteet myöhemmin. Mitä abstraktisemmasta rakenteellisesta ominaisuudesta on kyse, sitä suurempi taustateorian osuus tulkinnassa on. Toisessa ääripäässä oleva lineaarisuus on suorastaan paljain silmin nähtävissä, transformaatiohistorian selvittäminen taas edellyttää monien teoreettisten oletusten ja apukäsitteiden hyväksymistä.
4.3.4. 	Funktiot
Edellä on todettu, että lauseke on lauseen tai toisen lausekkeen konstituentti, mutta ei ole vielä sanottu mitään siitä, mitä eri tehtäviä eli funktioita lausekkeilla voi olla. Lausekkeiden funktioiden selvittämistä sanotaan perinteisessä kieliopissa lauseenjäsennykseksi. Lauseen pääjäseninä on perinteisesti pidetty subjektia ja predikaattia. Subjektina toimii NP, predikaattina taas VP (tai verbiryhmä nominaalimääritteineen, mikäli VP-lauseketta ei postuloi- dakaan itsenäiseksi). Paitsi subjektina (11) NP esiintyy kuitenkin useissa muissakin funktioissa: objektina (12), predikatiivina (13), adverbiaalin (14a) ja predikatiiviadverbiaalin (14b) osana sekä attribuuttina (15).
(11) Likaiset ikkunat pitävät huoneen viileänä.
(12) En huomannutkaan likaisia ikkunoita.
(13) Nämä ovat likaiset ikkunat.
(14) a. Ahdistun likaisista ikkunoista.
b. Hänen silmälasinsa muuttuivat ikään kuin likaisiksi ikkunoiksi.
(15) Likaisten ikkunoiden peseminen alkaa toukokuussa.
Konstituenttien funktioiden tarkastelua on vanhastaan pidetty syntaksin keskeisenä tehtävänä. Tähän liittyy useita ongelmia. Millä kriteerein mikin funktio on tunnistettavissa? Onko lause jäännöksettömästi jäsennettävissä? Montako funktiota pitää erottaa? Millä tavoin funktiot mahdollisesti limittyvät? (Ks. lukua 9.)


70 Lähtökohdat
4.3.5. 	Piirteet
Lingvistisen piirteen käsite on peräisin fonologiasta, jossa 1950-luvun alusta saakka fonologiset segmentit on analysoitu koostuviksi piirteistä. Piirteet luonnehtivat johonkin kategoriaan kuuluvien elementtien ominaisuuksia. Esimerkiksi piirre [± soinnillinen] jakaa konsonantit kahtia, soinnittomiin kuten /p t k s/ ja soinnillisiin kuten /r 1 mj/. Piirteiden käytön perimmäisenä syynä on se, että ne mahdollistavat ristiinluokituksen. Eri kategorioihin kuuluvat elementit voivat olla joiltakin ominaisuuksiltaan samanlaisia, ja samaan kategoriaan kuuluvat elementit taas ovat luonnollisesti joiltakin ominaisuuksiltaan erilaisia. Soinnittomat konsonantit /p t k s/ esimerkiksi eroavat toisistaan ääntymätavaltaan: /ptk/ ovat klusiileja, /s/ frikatiivi. Toisaalta /st/ ovat dentaaleja, /p k/ taas ei-dentaaleja.
Syntaksissa piirteitä voi käyttää lähinnä sanaluokkien alaluokituksissa kuten perinteisestikin on tehty puhuttaessa esim. transitiivisista ja intransitiivisista verbeistä tai yleisnimistä ja erisnimistä. Syntaktiset piirteet ovat tarpeellisia leksikaalisessa kuvauksessa yhtä hyvin kuin kieliopin sääntöjen rakenteenkin kuvauksessa. Substantiivien tärkeimmät syntaktiset piirteet ovat [± jaollinen], [± abstraktinen], [± elollinen] ja [± inhimillinen].
Nämä ominaisuudet kuvaavat niitä substantiivien ja niiden tarkoitteiden ominaisuuksia, jotka heijastuvat kieliopin säännöstöön. Niinpä kulta, rikkaus ja vesi ovat jaollisia, ihminen, sielu ja vene taas jaottomia, ja tähän piirteeseen perustuu mm. syntaktinen sääntö, joka määrittää, milloin partitiivia käytetään subjektin sijana. Onhan subjektin partitiivisuuden perusedellytyksiä tarkoitteen jaollisuus.
(16) Putkesta valuu vettä.
(17) Ulkoiluaitassa on näytteillä vene ~ *venettä.
Verbien syntaktisista piirteistä on mainittava etenkin [± transitiivinen] ja [± statiivinen]. Edellinen kuvaa verbin argumenttien lukumäärää ja funktiota; transitiivisilla verbeillä on subjekti ja objekti, intransitiivisilla verbeillä ei ole objektia.
(18) Kauppatorilla vilisee ihmisiä, (intr.)
(19) *Ihmisiä tekee usein pahaa toisilleen, (tr.)
(20) *Papiksi ei kelpaa naisia, (intr.)
Statiivisuuden piirre näkyy esim. 3. infinitiivin inessiivin käytössä.
(21) Johtaja on juuri syömässä, (ei-stat.)
(22) *Johtaja on tietämässä asiasta, (stat.)
Mainitut syntaktiset piirteet luonnehtivat sanaluokkien alakategorioita. Suuremmassa määrin tulkintakysymys on se, onko syntaktisia piirteitä myös lauseke-ja lausetasolla. Yksi ehdokas lauseketason piirteeksi on NP:n spesies, jolla tavallisesti tarkoitetaan sitä, että NP:n tarkoite on edeltävän tekstin perusteella joko tuttu (»määräinen») tai uusi.
(23) Kadulla käveli vastaani kaunis tyttö, (epämäär.)
(24) Minun kohdallani se kaunis tyttö nyrjäytti nilkkansa, (määr.)


Keskeisimmät käsitteet 71
Ongelmallista on se, ovatko tempus, modus ja aspekti verbin, verbilausekkeen vai koko lauseen ominaisuuksia. Aikasuhteet ilmaistaan verbiin liittyvillä tempuksilla, mutta niiden tulkinnassa on otettava huomioon myös ajan adverbiaalit. Aspekti taas ilmenee tavallisesti objektin sijasta siten, että partitiivi ilmentää irresultatiivista, akkusatiivi resultatiivista aspektia. Piirteitä, jotka näyttävät liittyvän koko lauseeseen, ovat kieltoja kysymys, joskin ne ilmenevät morfologisesti verbin taivutuksessa.
4.3.6. 	Säännöt
Perusluonteeltaan kielioppisäännöt ovat empiirisiä väittämiä kielestä. Yleensä säännöt esitetään sanallisina kuvauksina, esim. näin:
(25) 	»Subjektin käsittäminen totaaliseksi ja partiaaliseksi riippuu: a)
Subjektin omasta laadusta , b) Predikaatin laadusta , c)
Lauseen kieltävästä tai myöntävästä sisällyksestä.» (Setälä 1966:10-1; harvennukset poistettu)
Kieliopinkirjoittajan esittämät säännöt eli sääntölauseet kuten (25) ovat empiirisiä yleistyksiä. Sääntölause (25) on lopputuote, johon Setälä päätyi tutkittuaan niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat subjektin sijanvalintaan korrekteissa lauseissa.
Toisaalta sääntölauseet eroavat esim. luonnontieteissä esitettävien empiiristen yleistysten perustyypistä, vaikkapa astrofyysikon tähtien tiloja ja syntyä koskevista yleistyksistä, siinä tärkeässä suhteessa, että ne kuvaavat »toisen asteen sääntöjä», niitä intuitiivisesti tiedettyjä sääntöjä eli sitä normatiivista sosiaalista tietoa, jonka nojalla lauseyksilöt viime kädessä ovat korrekteja tai epäkorrekteja. Tämän tiedon kielentaitajat ovat sisäistäneet, ja se ohjaa heidän tavallisesti korrektia mutta joskus epäkorrektiakin kielellistä käyttäytymistään. Kielioppisääntöjä ei pidä tarkastella yksitellen, ikään kuin jokainen niistä muodostaisi oman irrallisen väittämänsä. Olennaista kieliopissa on se, että säännöt muodostavat kokonaisuuden, järjestelmän, joka kuvaa kielenpuhujan kieleensä hyväksymät lauseet.
Syntyperäisen suomentaitajan kompetenssi sisältää siis tiedot esim. subjektin sijoista ja jakaumasta, ja tämän ansiosta hän pystyy tuottamaan korrektin subjektin sisältäviä lauseita. Mutta intuitiivinen tieto ei samalla tee ketä tahansa kielentaitajaa kykeneväksi kuvaamaan kieltään teoreettisesti, ts. esittämään kielellistä tietoaan esimerkin (25) tyyppisinä kielen kuvaukseen kuuluvina sääntölauseina. Tähän pystyy vain tieteellisen koulutuksen saanut grammaatikko empiiristen tutkimustensa pohjalta.
Sosiaalisen säännön luonteeseen kuuluu olennaisena piirteenä sen normatiivisuus; sääntö määrittää korrektin tekemisen ja käyttäytymisen rajat. Mutta toisaalta sosiaalisen säännön peruspiirteitä on myös sen rikottavuus. Arkiti- lanteiden kielenkäyttö viliseekin »virheitä». Sääntöjen normatiivinen luonne on perinteisessä kieliopissa aiheuttanut sen, että kieliopillisen kuvauksen sääntölauseetkin käsitetään usein normatiivisiksi ja ne esitetäänkin sanallisesti ohjeiksi; tämä katsanto on heijastunut moniin kielenoppaisiin. Tällaiset sääntölauseet ovat tyyppiä »finiittiverbin pitää kongruoida subjektinsa kanssa persoonassa ja luvussa». Mutta kielen kuvauksen eli kieliopin sääntölauseet kuten (25) ovat sittenkin ensisijaisesti deskriptiivisiä.


72 Lähtökohdat
Jatkossa emme puhu sääntölauseista vaan lyhyesti säännöistä, ja tällä tarkoitamme kielen kuvauksen yleistyksenluonteisia väittämiä. Säännöt voidaan teoriataustasta riippuen hahmottaa ja esittää eri tavoin.
**********
Kirjallisuutta lukuun 4
Aalto (1971), E. Andersson (1974), Corder (1976), Haipus (1975), A. Hakulinen & F. Karlsson (1979), Hockett (1958), Ikola (1972b, 1976c), Kallio (1978), F. Karlsson (1975a,b), Koistinen & ai. (1976), Leskinen & ai. (1974), Loman & Jörgensen (1971), Palola (1975), Penttilä (1958), Roimu (1963), Saukkonen (1968, 1972a,b,c, 1975, 1977), Siro (1943, 1949a), Suojanen (1975), Teleman (1974a), 'runkelo (1908), Tuomikoski (1969c), Vierikko (1972a,b), Vihonen (1970), Vilkuna (1976), Yli-Vakkuri (1972a, 1973b).


5. 	Morfeemi- ja sanaluokat
5.1. 	Sidonnaiset morfeemit
Kielen morfeemeja voi luokitella eri kannoilta sen mukaan, mikä on kuvauksen tavoitteena. Pelkän morfologian kannalta perusjakona voidaan pitää ryhmittelyä vapaisiin ja sidonnaisiin morfeemeihin. Vapaat morfeemit ovat minimaalisia vartaloja eli kantoja, sidonnaiset morfeemit kantaan liittyviä affikseja. Vapaat morfeemit jaotellaan edelleen sanaluokiksi, sidonnaiset taas ensinnäkin positioluokiksi. Sidonnaisten morfeemien pääpositioluokkia on suomessa neljä, nimittäin johtimet, tunnukset, päätteet ja liitteet.
KANTA
JOHDIN
TUNNUS
PÄÄTE
LIITE
rakas
rakka
us
NOMINIT
rakka
ude
n
rakka
uks
i
en
rakka
uks
i
e
ni
nukku
a
VERBIT
nuk
a h ta
a
nuk
ahda
n
nuk
ahd
i
t
ko
Sidonnaisten morfeemien positioluokittelu heijastaa myös niiden funktioiden eroja. Lähimmäs kantaa ryhmittyvät johtimet, joiden kuvaaminen kuuluu sananmuodostukseen ja siis lähinnä leksikkoon. Johdinten ja taivutuspäätteiden välissä ovat tunnukset kuten luku, passiivi, tempus ja modus, joilla muodostetaan alivartaloita mutta jotka ovat sikäli selvemmin lauseopillisia kategorioita kuin johtimet, että niiden esiintyminen lauseessa vaikuttaa sen muuhun syntaktiseen rakenteeseen. Esimerkiksi subjekti-NP:n luku saa verbin kongruoimaan, ja passiivin tunnus edellyttää pintasubjektin puuttumista (vrt. sano+ta+tf/7 ~ *Tyyne sanoMa+a).
Varsinaisia taivutuspäätteitä ovat verbeillä persoonapäätteet ja nomineilla sijapäätteet, joilla on tunnuksiakin selvemmät syntaktiset tehtävät. Sijapääte ilmoittaa nominin lauseenjäsenaseman, verbin persoonapääte taas lauseen subjekti-NP:n persoonan. Liitteet tulevat funktioltaan lähimmäs vapaita morfeemeja. Omistusliitteet vastaavat indoeurooppalaiskielten possessiivipronomineja, liitepartikkelit eivät semanttisesti eroa modaalisista adverbeista. Etenkin liitepartikkeleilla on usein vaikutusalassaan koko lause, ne eivät määritä pelkästään sitä sanaa, johon ne morfologisesti liittyvät (esim. Lehden kolmas numero+han on jo kaksi kuukautta myöhässä).
Koska liitteet valitsevat sanan johon ne liittyvät lähinnä tämän sijainnin perusteella, ne voivat liittyä melkein kaikkien sanaluokkien sanojen loppuun. Tässäkin suhteessa ne poikkeavat muista morfeemiluokista.
Yleishavaintona eri morfeemityyppien leksikaalisesta yleisyydestä todetta¬


74 Morfeemi- ja sanaluokat
koon, että kantoja tai ainakin vartaloita on periaatteessa rajaton määrä; ne muodostavat siis avoimen luokan. Johtimia on vain murto-osa vartaloiden lukumäärästä: arvio vaihtelee 150-180 välillä siitä riippuen, miten epäpro- duktiiviset ja yhdysperäiset johtimet tulkitaan. Onko esim. -nkO itsenäinen johdin semmoisissa tapauksissa kuin ahdinko, aurinko, osinko? Onko -sken- tele- synkronisesti oma johtimensa vai onko se tulkittava koostuvaksi osista -sk-, -nt- ja -ele- (ks. Saukkonen 1970, Wiik 1975)? Tunnuksia on paljon vähemmän, noin 20, taivutuspäätteitä suurin piirtein saman verran, ja liitteitä kymmenkunta (vrt. L. Hakulinen 1968, ensimmäinen osa). Mitä enemmän oikealle edellä esitetyssä morfotaktisessa kaaviossa tullaan, sitä vähäjäseni- sempiä morfeemiluokat ovat. Kaikki sidonnaisten morfeemien luokat ovat umpinaisia.
5.2. 	Sanaluokat
5.2.1. 	Yleistä
Perinteisessä kieliopissa kesti kauan, aina 1800-luvulle saakka, ennen kuin lauseenjäseniä ja sanaluokkia alettiin systemaattisesti pitää toisistaan erillään. Pääsanaluokista adjektiivit ja substantiivit erotettiin omiksi nominien alaryh- mikseen vasta myöhään keskiajalla, kun sen sijaan nominit ja verbit erotti toisistaan jo Platon samalla kun hän jakoi lauseen subjektiin ja predikaattiin (ks. esim. Vihonen 1978:5-27).
Meikäläisessä kielioppikiijallisuudessa sanaluokat on tavallisesti määritelty morfologisesti (nominit taipuvat sijoissa, verbit persoonissa, partikkelit ovat taipumattomia) sekä toisaalta semanttisesti tai tarkemmin sanoen notionaali- sesti (esim. substantiivit ilmaisevat asioita ja olioita, verbit olemista ja tekemistä). »Nominit» ja »partikkelit» ovat tarkasti ottaen morfologisiin yhtäläisyyksiin perustuvia, useammista sanaluokista koostuvia yläkäsitteitä, joita ei voi pitää syntaktisina kategorioina. Syntaktisiin kriteereihin on turvauduttu etupäässä mainittujen kategorioiden tarkemmassa jaottelussa, esim. seuraavasti: »Merkityksensä ja käytäntönsä mukaan partikkelit -- jaetaan adverbeihin, post-ja prepositioihin, konjunktioihin ja interjektioihin» (Setälä 1963:133, harvennukset poistettu). Koska jakoperusteet ovat lähinnä olleet semanttis-morfologisia, sanaluokkien esittely on sijoitettu äänne- ja sanaoppiin eikä lauseoppiin.
Syntaktiset seikat kannattaa kuitenkin ottaa huomioon sanaluokkien jaot- teluperusteena kautta linjan - ja epäillä tällöin käsitteiden »nomini» ja »partikkeli» käyttökelpoisuutta muuna kuin lyhenteenä. Kun lauseoppi on perinteellisesti käsitellyt lähes yksinomaisesti »sanojen käyttäytymistä lauseessa», se on oikeastaan vain esittänyt joukon syntaktisia perusteita sille sanojen luokitukselle, joka on ensin tehty morfologis-semanttisesti. Sanaluokkia voi kuitenkin tarkastella systemaattisemminkin syntaksin näkökulmasta. On useita avoimia ongelmia, jotka edellyttävät tällaista tarkastelua: Millä perustein esim. olisi vedettävä raja adjektiivien ja adverbien välille? Miten tulkitaan verbin ei-fmiittisten muotojen asema? Millainen pronominien luokittelu on syntaktisesti tyydyttävä? Voidaanko postuloida kvanttorit omaksi sanaluokakseen pronominien ja lukusanojen välille?*)
*) Syntaktisten kriteerien käytöstä sanaluokkien määrittelyssä ks. myös Ahlman (1936), joka mm. tähdentää kehäpäätelmien vaaraa.


Sanaluokat 75
Viimeaikaisessa syntaktisessa keskustelussa on suhtautuminen sanaluokkiin ailahdellut laidasta laitaan. Jyrkimmän strukturalismin aikoihin kuului asiaan luoda kullekin kielelle omat sanaluokat sen perusteella, mikä niiden jakauma sekä morfologinen luonne kussakin kielessä on. T-kielioppi puolestaan on herättänyt uudestaan eloon kysymyksen kieliopin kategorioiden mahdollisesta universaalisuudesta. Kategoriakieliopissa ei ole välttämätöntä tehdä periaatteellista eroa sanaluokan ja lausekkeen välillä. Tässä mallissa on luontevaa olettaa jakauman perusteella sellaisia »sanaluokkia» kuin NP, adverbiaali ja adjektiivin määre. Tällöin ovat sanaluokaltaan nominaalilau- sekkeita mm. sellaiset itsenäiset pronominit kuten minä, me, joka, joiden jakauma on sama kuin substantiivi-ilmauksen. Vastaavasti sanaluokaltaan adverbiaaleina pidettäisiin yhtä hyvin sanaa tosin kuin lauseketta siitä huolimatta, tai sanaa nyt ja lauseketta seuraajana aamuna. Sanaluokaltaan »adjektiivin määre» eli »ad-adjektiivi» taas olisi hyvin sellaisessa tapauksessa kuin hyvin vanha, jota on ollut tapana pitää adverbina.
Morfeemit eivät jakaudu sanaluokkiin sillä tavoin tasan, että jokainen morfeemi kuuluisi vain yhteen luokkaan. Niinpä fonologinen sana suomalainen voidaan luokitella lauseasemasta riippuen substantiiviksi tai adjektiiviksi ja sana hyvin verbin määritteenä adverbiksi mutta adjektiivin määritteenä ad-adjektiiviksi. Tällaista luokittelun avoimuutta esiintyy etenkin pronomineissa (ks. 5.2.4.).
Sanaluokkien määrittämiseen liittyvät ongelmat Penttilä on ilmaissut näin:
»Onhan selvää, että esim. sellaista adjektiivin määritelmää on vaikeata keksiä, joka sopisi hyvä sanan kaikkien sananmuotojen kaikkiin esiintymiin, kun näiden esiintymien joukossa on niin syntaktisesti kuin semantti- sestikin perin erilaisia tapauksia. -- tyydymme siihen, että nominin hyvä sananmuotojen esiintymien joukossa on eräitä, jotka ovat substantiiveja, eräitä, jotka ovat adjektiiveja, eräitä, jotka ovat adverbeja.»
(Penttilä 1950:397)
Seuraavanlaiset parikit osoittavat, minkälaisiin ongelmiin sanaluokkajaossa on otettava kantaa: Riita päättyi sulaan sopuun ~ Ajoimme sulaan; Minulla on kova kiire ~ Minulle tuli kiire lähtö; Monta juoppoa on parannettu ~ Siellä asustaa kaksi juoppoa miestä.
5.2.2. 	Substantiivit
Nominaalilauseke (NP) voi olla rakenteeltaan varsin monimuotoinen (ks. lukua 7), mutta tavallisimmassa tyypissä on pääsanana substantiivi, jota voivat määrittää toiset nominit (pronominit, adjektiivit, tietyt kvanttorit). Tällaisia lausekkeita kutsumme myös substantiivilausekkeiksi. Esiintyminen NP:n pääsanana on substantiivin yksi tyypillinen syntaktinen ominaisuus. Semanttisesti tästä seuraa, että juuri NP:n pääsanasubstantiivin avulla puhuja voi viitata kielenulkoisessa maailmassa oleviin tarkoitteisiin (alle viisivuotiaat pojat; viluinen kissa; joku terveyskaupan myyjä). Substantiivilla ei kuitenkaan aina viitata, ei etenkään silloin kuin se on luokituspredikatiivina (2).
(1) Terveyskaupan myyjä suositteli uutta yrttijuomaa.
(2) Naapurini on terveyskaupan myyjä.


76 Morfeemi- ja sanaluokat
Selvimmin referentiaalisia ovat substantiivit, jotka viittaavat ns. ensimmäisen asteen tarkoitteisiin (Lyons 1977b:442-). Ensimmäisen asteen referenttejä ovat ihmiset, eläimet, esineet jne. eli ne oliot, jotka arkiajattelun ja -havaitsemisen kannalta ovat ilman muuta aikapaikkaisesti olemassa. Tämä ryhmä vastaa melko tarkoin konkreettisia substantiiveja. Referenssiltään vähemmän selviä ovat ne substantiivit, joiden alana ovat toisen asteen tarkoitteet. Nämä pikemminkin »tapahtuvat» kuin »ovat olemassa»; esim. esitys, kuolema, mittaus, moite, paluu ja tilanne. Hyvin usein on siis kyseessä johdos. Kolmannen asteen tarkoitteita ovat sellaiset oliot, joita kuvaavat esim. substantiivit ajatus, idea, luulo, syy, tosiseikka, tunne, väite. Nämä ovat inten- sionaalisia olioita eli kuvittelun, muistamisen, unohtamisen ym. henkisen toiminnan kohteita tai tuloksia, mutta ekstensionaalisesti ne eivät »ole olemassa» (vrt. 3.4.), niillä ei ole kielenulkoisissa maailmoissa sellaista selvärajaista olomuotoa, jonka kuka tahansa pystyisi kokemusperäisesti toteamaan. Nämä luonnehdinnat kuvaavat yhtä abstraktisten substantiivien ryhmää.
Omaksi substantiivien alaryhmäkseen on perinteellisesti erotettu myös erisnimien eli proprien joukko. Ne on erotettu yleisnimistä eli appellatiiveista sillä perusteella, että normaalitapauksissa ne pelkästään viittaavat, niillä on siis tarkoite mutta ei intensiota. Esim. Hepokulta ei välttämättä luonnehdi paikkaa, jonka se nimeää. Kaikissa tapauksissa ero yleisnimiin ei kuitenkaan ole jyrkkä. Tavallista on nimien appellatiivistuminen (esim. Kaikenlaiset aimo-oristot pääsevät vapaasti kirjoittelemaan). Syntaktisesti puhtaat erisnimet eroavat kyllä yleisnimistä sikäli, että niihin voi liittyä pikemminkin luonnehtivia ja asennemääritteitä kuin luontaisia ominaisuuksia kuvastavia tai rajoittavia, vrt. herrojen Eeva; meidän Matti; se Jouko, jolta katkesi etuhammas; kaunis Veera.
Substantiivien syntaktiset piirteet eivät muodosta yhtä hierarkiaa vaan niitä käytetään keskenään samanarvoisina ristiinluokituksessa. Niinpä esim. Agit- prop on [-jaollinen, + inhimillinen, + erisnimi], Bore puolestaan yhtiön nimenä [-jaollinen, -inhimillinen, + erisnimi], joukkue [-jaollinen, + inhimillinen, -erisnimi], velli [+jaollinen, -inhimillinen, -erisnimi] ja pullo [-jaollinen, -inhimillinen, -erisnimi]. Ei-hierarkkisesti järjestettyjen syntaktisten piirteiden käyttäminen ratkaisee muuten visaisen ristiinluokituksen ongelman, joskin se samalla saattaa olla liian tarkka epämääräis- ja monimerkityksisten sanojen kuvauksessa.
5.2.3. 	Adjektiivit
Adjektiivit ovat suomessa morfosyntaktisesti lähellä substantiiveja. Niillä on ensinnäkin samanlainen sija- ja lukutaivutus. Syntaktisesti adjektiivit ja substantiivit ovat vaikeasti erotettavissa toisistaan, kun ne esiintyvät predikatiiveina.
(3) 	Risto on suomalainen.
Tämä lause on kaksiselitteinen. Suomalainen on luokiteltavissa joko substantiiviksi ’en finne’ tai adjektiiviksi Tinsk’. Kaksiselitteisyys käy paremmin ilmi täydennysmahdollisuuksista:


Sanaluokat 77
(4) Risto on suomalainen mies.
(5) Risto on hyvin suomalainen.
(6) Risto on sellainen suomalainen, joka asuu Ruotsissa.
Kahdessa edellisessä tapauksessa on käytetty adjektiivitulkintaa. Kuten näkyy, adjektiivi esiintyy NP:n pääsanasubstantiivin attribuuttina (4) tai itsenäisenä predikatiivina (5). Rakenteellisesti adjektiivi esiintyy adjektiivilau- sekkeen pääsanana, jonka ominaisuuksiin kuuluu mm. adverbimääritteen mahdollisuus (ks. 8.1.). Lauseessa (6) taas suomalainen esiintyy substantiivina, joka NP:n pääsanana on saanut määritteikseen adjektiiviattribuutin ja relatiivilauseen.
Adjektiivin syntaktinen perusominaisuus on mahdollisuus esiintyä substantiivin kongruoivana attribuuttina. Tämä seikka käy selvästi ilmi seuraavasta taulukosta (Tuomikoski 1973:200), jonka aineistona on ollut noin 6000 adjektiiviesiintymää käsittävä kirjakielinen otos. Adjektiiveiksi on laskettu myös adjektiivisesti käytetyt partisiipit sekä perinteiset indefiniittipronominit tyyppiä sellainen, toinen, yksi.
FUNKTIO
%
Kongruoiva attribuutti
68.6
Substantiivisesti käytetty
6.3
Predikatiivi
7.6
Predikatiiviadverbiaali
4.9
-sti- muoto
7.5 (oudo+if/)
Instruktiivinen
3.0 (oudo+rt)
Tyyppi ensi, eri, pikku
2.0
Adjektiivipredikatiiveja ja predikatiiviadverbiaaleja on monin verroin vähemmän kuin attribuuttiesiintymiä. Perinteisesti adverbeiksi tulkitut -^//-loppuiset muodot ovat yhtä yleisiä kuin adjektiivipredikatiivit.
Adjektiivin ja substantiivin välinen syntaktinen perusero on siis ilmeinen: adjektiivi on attribuutti, substantiivi taas NP:n pääsana. Selvin semanttinen ero on se, että adjektiivit eivät viittaa, vaan luokittelevatja kuvailevat. Normaalikäyttöisellä adjektiivilla ei ole referenssiä: adjektiivit eivät substantiivien tapaan poimi ulkomaailmasta tarkoitteita. Edelleen adjektiiveista (ja adverbeista), mutta vain erittäin harvoista substantiiveista voidaan muodostaa kolme vertailuastetta, joista positiiviin voidaan liittää määritteeksi ad-adjektiivi (hyvin kaunis - kauniimpi - kaunein; *hvvin pullo - *pullompi - ^pulloin). Komparatiivi on marginaalisesti mahdollinen muutamissa substantiiveissa (rannempana, illemmalla), mutta produktiivisesta ilmiöstä ei ole kyse. Näissä tapauksissa eivät ad-adjektiivit eivätkä superlatiivin muodot tule kysymykseen (*hyvin ranta, *rannin). Rannempana-tyyppisiä muotoja olisi siksi pidettävä pikemminkin adverbeina kuin substantiivien vertailumuotoina.
Prototyyppisiin, vertailun salliviin adjektiiveihin ei voi liittää possessiivisuffiksia, joka liittyy vain aitoon pääsanasubstantiiviin (sininen autoni; *sini- seni; autoni). Adjektiivi oma ja tyyppi alainen, arvoinen, kaltainen, vertainen, jotka voivat esiintyä aitoina pääsanoina, voivat myös saada possessiivisuffiksin (Hän on minun oma+m; Hänen vertaista+fltt ei ole).*) Omistusliitteen
*) Seuraavat esimerkit ovat todettuja: »Linda on ainoa+mme», otsikoi Dagens Nyheter; Tämä kesäloma oli ensimmäise+m moneen vuoteen.


78 Morfeemi- ja sanaluokat
saavat myös adjektivoidut agenttipartisiipit (minun leipoma+w kakku; *minun leipoma kakku+m). Vain adjektiiveille ominainen piirre on se, että niistä voi produktiivisesti muodostaa adverbiaaleja päätteillä -sti ja -n. (Poikkeuksia ovat kuitenkin esim. subst.peräiset helvetisti, saatanasti; kiireesti, kiireen (vilkkaa).) Komparaation ja adverbiaalistamisen ulkopuolelle jää pieni taipumattomien adjektiivien ryhmä (selvimmin ensi, pikku, viime), jotka ovat sikälikin epäadjektiivimaisia, etteivät ne esiinny predikatiiveina (*Kalle on pikku). Niillä on kuitenkin adjektiivien syntaktinen pääominaisuus eli kyky esiintyä suoraan pääsanan edellä, siis ns. kuvailukentässä attribuuttina, mikä riittänee adjektiiviksi luokittelemisen perustaksi.
Lause (3) havainnollisti adjektiivin ja substantiivin »limittymistä». Toinen yhdistävä piirre on se, että adjektiivia voi käyttää NP:n pääsanana silloin kun varsinainen pääsana on elliptisesti heittynyt. Tämä ellipsi voi olla joko kulttuurista tai tilanteesta käsin täydentyvää (7) taikka tekstuaalista eli edeltävästä tekstistä täydentyvää (8) (ks. 7.2.).
(7) a. Otetaanko pienet?
b. 	Saanko samanlaisen?
(8) Ostin vihreät verhot, mutta tähän sopisivat paremmin punaiset.
Tyyppi (7) on erityisen yleinen silloin kun poistettu substantiivi on [+inhimillinen]: Viisaat 0 katsovat vierestä; Jumala suo väsyneille 0 levon; Pääsy alaikäisiltä 0 kielletty. Myös superlatiivinen adjektiivi näyttää viihtyvän NP:n pääsanana, esim. Hän siirtyi hyvin subliimista kaikkein naurettavimpaan (vrt. Quirk & ai. 1972:253).
Adjektiiveja on ryhmitelty alakategorioihin sekä syntaktisin että semanttisin perustein;*) usein nämä kaksi perustetta lankeavat osittain yhteenkin. Tärkein syntaktinen ero on se, että tietyt adjektiivit voivat esiintyä vain attribuutteina, eivät predikatiiveina, tai jos voivatkin, niin määrityssuhteen merkitys muuttuu, jos attribuutti siirretään predikatiivin asemaan. Vain attributiivisia ovat seuraavat adjektiiviryhmät.
(A) TAIPUMATTOMAT ADJEKTIIVIT (tyyppi ensi, eri)
(B) KOROSTAVAT ADJEKTIIVIT
täysi tomppeli varsinainen asiantuntija
silkka valhe puhdas totuus
pelkkä toisto tosi tutkija
(C) 	»ADVERBIAALISET» ADJEKTIIVIT**)
pääasiallinen syy - syy on pääasiassa x
entinen ystävä - x oli ennen ystäväni
mahdollinen tukija - x tukee mahdollisesti
nykyinen hallitus - nyt istuva hallitus
satunnainen vieras - vieras tuli sattumalta
Näissä ryhmissä esiintyvät adjektiivit eivät ilmaise mitään pääsanan tarkoitteen luontaista ominaisuutta, niin kuin tekevät sellaiset adjektiivit kuin pienit pitkä taikka punainen; tomppeli ei ole täysi, vaan tomppelius!
*) Esim. Quirk & ai. (1972:258-), Hakanen (1973a:21—), Levi (1973) ja Leppäjärvi & Jämsä (1976).
**) Vuoriniemi (1973:304) pitää sellaisia tähän kuuluvia rakenteita kuin kova polttaja ja oletettu murhaaja adverbilähtöisinä (joka polttaa kovasti; joka oletettavasti murhasi).


Sanaluokat 79
(D) 	DENOMINAALISET ADJEKTIIVIT
tanssillinen ilmaisu inhimillinen elämä elollinen olio
Tämä attribuuttityyppi on suomessa ollut niukka mutta on kasvamassa (vrt. yliopistollinen keskussairaala; tiedollinen vaatimustaso; ammatillinen intohimo). Sen sijasta käytetään tavallisesti yhdyssanaa (sivistysvaltio pro sivistyksellinen valtio; ammattilaisnyrkkeily pro ammattilainen nyrkkeily), taikka genetiivimuotoista substantiivia (Suomen Pankki; Kekkosen ulkopolitiikka).
Adjektiiveja voidaan toisaalta ryhmitellä sen mukaan, ilmaiseeko sana jotakin suhteellista ominaisuutta, eli onko se luontaisesti vertaileva, jolloin siitä voidaan muodostaa vertailumuodot ja sitä voidaan määrittää intensiteet- tiadverbilla, vai ei. Hakanen (1973a:21) nimittää ensin mainittuun tyyppiin kuuluvia adjektiiveja relatiivisiksi, esimerkkeinä arvokas, hyvä, onneton, paha, pieni, suuri. Toinen ryhmä, absoluuttiset adjektiivit eivät sisällä luontaista vertailua, esim. pariisilainen, muurattu, 10-kiloinen, isänpuoleinen, puhuva. Näissä on kyse joko/tai -tilanteesta: jokin joko painaa 10 kiloa tai ei paina. Absoluuttiset adjektiivit lienevät poikkeuksetta johdettuja, kun taas relatiivisiin voi kuulua yksinkertaisten perusadjektiivien lisäksi ainakin denominaalisia kuten isällinen, kissamainen, metallinen, silkkinen, suolainen. Näihin tulee tosin usein metaforinen merkitys, jos niistä tehdään vertailumuotoja; esim. ääni voi soida metallisemmin kuin ennen mutta yksi lusikka tuskin voi olla toista metallisempi.
Adjektiivien merkityspiirteet heijastuvat syntaksiin kolmannellakin tavalla, nim. adjektiiviattribuuttien keskinäiseen järjestykseen. Edellisten ryhmien lisäksi tässä suhteessa huomionarvoinen on asenneadjektiivien ryhmä kuten hauska, ihana, ikävä, kiva. Nämä edeltävät kuvailukentän muita attribuutteja (ks. 7.3.): ihana keväinen konsertti; kolkko tuulinen saari; hupaisa punainen marakatti; ?keväinen ihana konsertti; ?tuulinen kolkko saari. Nämä rajoitukset eivät kuitenkaan ole aivan ehdottomia.
5.2.4. 	Pronominit
Pronominit eroavat muista nomineista monella tavalla. Niillä ei ole luontaista merkitystä, intensiota, eikä niillä siis voi kuvailla eikä luokitella. Sinä, se, joku, kuka, minkälainen jne. eivät tietenkään kuvaa tavoitteidensa laatua. Useimpien pronominien referenssi selviää tekstinsisäisten endo- foristen viittaussuhteiden kautta (ks. 13.3.), esim. Paljonko lääkärii sai, kun hänx aineet myi?, jossa hän* = lääkärii. Eksoforiset pronominit viittaavat ulos tekstistä, esim. minä, sinä, me, te; taikka Tämä on mädäntynyt., jossa po. tarkoitteena saattaa olla vaikka banaani.*)
Endoforisia pronomineja voidaan pitää substituutteina (vrt. lat. pro nomen 'nominin tilalla’). Substitutiiviset pronominit eivät korvaa substantiivia, vaan koko NP:n.
(9) NP NP
*) Muita näistä pronomineista käytettäviä nimityksiä ovat deiktiset tai anaforiset pronominit.
PRON
tämä karvainen koira
se


80 Morfeemi- ja sanaluokat
Pronominit muodostavat umpiluokan; niitä on muihin nomineihin verrattuna vähän, eikä niitä ole johdettu tai voi johtaa muiden sanaluokkien sanoista. Pronomineista ei myöskään voi muodostaa kovinkaan monentyyppisiä johdoksia. Koska pronomini korvaa kokonaisen NP:n, on luonnollista, että se ei saa adjektiiviattribuutteja (*vieraat nämä, *mukava sej eikä genetiiviattri- buuttia (*minun tämä, *meidän sellainen). Tyypillisiä pronomineja ei voi komparoida, esim. *sellaisempi, *samempi. Adjektiivien yleiset -^//-johdokset ovat pronomineilla harvinaisia, vrt. kuitenkin monesti*)
Nämä piirteet erottavat melko selvästi pronominit substantiiveista ja adjektiiveista. Edelleen pronominien taivutuksessa esiintyy huomattavan paljon suppleetiota, erikoisia morfofonologisia vaihteluita sekä ainutkertaisia päätteen ja vartalon liittymisiä, esim. kuka : kene+t, se : ne, tämä : nämä, joka : jo+n+ka (ei *joka+n), tämä : tä+ssä (ei *tämä+ssä)’, ks. Airila (1940).
Pronominien ja lukusanojen raja on hämärämpi. Toisin kuin pronominit lukusanat eivät kuitenkaan ole referentiaalisia. Näiden ryhmien yhteinen syntaktinen ominaisuus on mahdollisuus saada elatiiviattribuutti tyyppiä monet niistä, jotkut vieraista, kolme heistä, kuudes kilpailijoista (Tuomikoski 1969a: 11).
Syntaktisesti ja semanttisesti pronominit muodostavat sangen kirjavan ryhmän, ja niitä voi luokitella alakategorioiksi useiden kriteerien mukaan. Tärkeä on kahtiajako itsenäisiin kuten joku, kuka, minä, se, tämä ja sidonnaisiin kuten jonkinlainen, sama, sellainen, tällainen (ks. Suojanen 1977:18). Perinteisesti puhutaan näissä tapauksissa yleensä substantiivisesti ja adjektiivisesti käytetyistä pronomineista tai jopa substantiiveista ja adjektiiveistakin. Tämä kuvaannollinen sanontatapa ilmoittaa, että pronominien jakauma menee päällekkäin sekä substantiivien että adjektiivien jakauman kanssa.
Monet pronominit esiintyvät sekä itsenäisinä että sidonnaisina, esim. sellainen ja tämä (vrt. Sellainen on työmiehen lauantai - sellainen päänsärky, että. .. ; Tämä on vuohenjuusto - tämä vuohenjuusto).
Ottaen huomioon sekä pronominien syntaktisen käyttäytymisen että niiden semantiikan, ne voidaan jakaa kahteen pääryhmään, indeksisiin ja kvanttori- pronomineihin.**)
(A) 	INDEKSISET PRONOMINIT
1. Puheaktipronominit (minä, sinä, me, te)
Eksoforis-endoforiset pronominit (tämä, tuo, se, hän, he; sama, muu, toinen)
2. Lausesidonnaiset pronominit (itse, toinen toisensa, joka, mikä)
Puheaktipronominit ja lausesidonnaiset pronominit muodostavat yksin NP:n, kun sen sijaan eksoforis-endoforiset eli EE-pronominit voivat olla joko määritteinä taikka itsenäisinä. Puheaktipronominien tulkinta edellyttää aina puheaktin osanottajien tuntemista, ja tässä suhteessa ne ovat tietysti deiktisiä siinä missä muutkin eksoforiset pronominit. Eksoforisten pronominien tulkinta edellyttää aina joidenkin puhetilanteen piirteiden tuntemista, endoforisten pronominien tulkinta taas ympäröivän, joskaan ei välttämättä samassa lauseessa olevan kielellisen tekstin tuntemista. Muu, sama ja
*) Näistä piirteistä ks. tarkemmin Tuomikoski (1969a:6— 13).
**) Tämän kahtiajaon on kirjeellisesti esittänyt L. Karttunen. Tarkemmasta alaryhmityksestä ks. Tuomikoski (mts.86-7).


Sanaluokat 81
toinen ovat pronominien, muiden substituuttien ja leksikaalisten koheesiokeinojen välimaastossa (ks. 13.3.2.2.).
Lausesidonnaisten pronominien tulkinta riippuu muualla samassa lauseessa olevan NP:n tarkoitteesta, refleksiivi- ja resiprookkipronominien osalta tavallisimmin subjektista, relatiivipronominien osalta taas niiden korrelaatista (Presidentti huudatti itsensä kuninkaaksi; Karviset tutustuivat toisiinsa Pariisissa; Seinällä riippui kuva, joka oli otettu laatikkokameralla).
(B) 	KVANTTORIPRONOMINIT
1. Interrogatiivipronominit (kuka, mikä, milloin, kumpi jne.)
2. Varsinaiset kvanttoripronominit (»indefiniittipronominit») (eräs, harva, usea, kaikki, joku, jokin jne.)
3. Geneeriset pronominit (kuka, mikä hyvänsä t. tahansa)
Interrogatiivipronomineissa on kvanttorinomainen piirre se, että kysytty konstituentti on kysymyksen vaikutusalassa; kvanttoreiden perusominaisuuksia on vaikutusala. Interrogatiivipronominien tulkinta ei ole sillä tavoin riippuvainen tilanteesta kuin indeksisten pronominien. Varsinaiset kvanttoripronominit eli perinteellisen kieliopin indefiniittipronominit ovat vähiten pronomininomaisia, ja vaihtoehtoisesti ne voitaisiinkin tiettyjen syntaktisten ja semanttisten kriteerien pohjalta lukea samaan luokkaan kuin lukusanat eli kvanttoreiksi (ks. 5.2.5.).
5.2.5. 	Kvanttorit
Perinteellisessä kieliopissa on oletettu merkityksen perusteella omaksi sana- luokakseen lukusanat, joiden sanotaan ilmaisevan lukumäärää ja järjestystä. Selvemmin ne erottuvat omaksi luokakseen syntaktisin perustein: niiden jäljessä oleva substantiivi on joko yks. partitiivissa (kaksi tyttöä), tai sitten lukusana kongruoi substantiivin kanssa sijassa (kahdelle tytölle). Toiseksi lukusana voi paitsi esiintyä yhdessä substantiivin kanssa myös muodostaa yksin NP:n (Tähän tarvitaan kaksi); tämä ilmiö on kuitenkin ellipsin rajamailla.
Syntaktisesti raja substantiivien, adjektiivien, pronominien ja lukusanojen välillä ei kuitenkaan ole selvä. Ensinnäkin lukusanat voivat muissa kuin kieliopillisissa sijoissa käyttäytyä adjektiivien tavoin eivätkä ns. jäijestys- lukusanat erotu adjektiiveista muuten kuin elatiivitapauksessa kuudes kilpailijoista. Toisaalta on joukko perinteisesti indefiniittipronomineiksi kutsuttuja sanoja kuten harva, molemmat, monta, muutama, usea, jotka lukusanojen tapaan ilmaisevat määrää. Syntaksiltaan viimeksi mainitut sanat ovat kiija- via; ei aina ole ilmeistä, ovatko ne pääsanoja vai määritteitä (vrt. harva nainen - harvat naisista); lukusanojen kanssa niillä on yhteistä esiintyminen ns. kvanttorilauseessa (Miehiä siellä oli useita ~ kaksi ~ monta; ks. 6.3. ja
8.2.); jotkin niistä on toisaalta luokiteltu adjektiiveiksikin, esim. harva, usea. Perinteisten adverbien joukossa on myös määrää ilmaisevia morfeemeja kuten hiukan, paljon, vähän, jotka esiintyvät lukusanojen tapaan part.muotoisen substantiivin kanssa (hiukan olutta jne.).
Jos ei haluta muuttaa perinteellistä sanaluokkajakoa, on joka tapauksessa tavalla tai toisella osoitettava näiden sanaryhmien syntaktiset samankaltaisuudet. Se voidaan tehdä muodostamalla erilaisia alakategorioita kuten kvanttoripronominit (vrt. Tuomikoski 1969a:65-) ja määrää ilmaisevat adverbit; näiden välinen yhteys olisi lisäksi jotenkin osoitettava.


82 Morfeemi- ja sanaluokat
Vaihtoehtoisesti näiden sanojen syntaktinen ja semanttinen yhtäläisyys voidaan osoittaa olettamalla kvanttoreiden (Kv) sanaluokka, jossa on useita syntaktisia alaryhmiä. Omaksumme tässä sen käsityksen, että kvanttoreista kannattaa puhua omana syntaktisena kategorianaan. Liittyyhän niihin suomen lauseopissa ainakin kaksi visaista ongelmaa, lauseketason kysymys määritteen ja pääsanan suhteista ja lausetason kysymys kvanttorin lohkeami- sesta ja kvanttorilauseesta. Sanakvanttoreiden yhteisiä merkityspiirteitä ovat määrän eksplisiittinen ilmoittaminen (esim. kaksi, vähän) vastakohtana parti- tiivisijan ilmaisemalle epämääräiselle paljoudelle (leipää, autoja). Sanakvant- tori mahdollistaa joskus part.subjektin objektillisissakin lauseissa (vrt. ?Kor- keakouluissa antaa opetusta useita tuhansia henkilöitä ~ ^Korkeakouluissa antaa opetusta virkamiehiä; ?Venäjää lukee paljon suomalaisia ~ *Venäjää lukee suomalaisia; ks. 9.2.4.). Kvanttoreille on edelleen yhteistä niiden vaikutusalan vaihteleminen ja tämän riippuminen sanajärjestyksestä. Esimerkiksi lauseessa Kaikki suomalaiset tuntevat jonkun ruotsalaisen lauseke jonkun ruotsalaisen on kvanttorin kaikki vaikutusalassa ja viittaa lähinnä eri ruotsalaisyksilöihin, kun taas lauseessa Jonkun ruotsalaisen tuntevat kaikki suomalaiset kvanttori kaikki kuuluu kvanttorin joku vaikutusalaan, jolloin tulkinnaksi saadaan, että on olemassa joku sellainen ruotsalainen, että kaikki suomalaiset tuntevat hänet.
Kvanttorit voidaan jakaa viiteen syntaktiseen alaryhmään.*) Ensimmäinen on lukusanakvanttorit kuten kaksi, kolme, neljä..., pari, monta, jotka kieliopillisissa sijoissa esiintyessään vaativat substantiivinsa partitiiviin ja muissa sijoissa kongruoivat. LukumäSräkvanttoreita ovat esim. harva, moni, muutama, usea; joka toinen, jokunen, yksi ja toinen. Näiden merkitys on monikollinen ja muoto yksiköllinen; ne kongruoivat pääsanansa kanssa eivätkä kaikki esiinny yks. akk.objekteina (*01en nähnyt monen ~ harvan hyvän filmin). Yksilökvanttoreita ovat ei kukaan, ei mikään, eräs, jokainen, jokin, joku, kuka tahansa, kumpikin, muuan, yksi, jotka voivat esiintyä objektinakin ja jotka kongruoivat pääsanansa kanssa, poikkeuksena kuitenkin muuan. Neljäs ryhmä on monikolliset kvanttorit kuten eräät, harvat, jotkin, jotkut, kaikki, ketkä tahansa, molemmat, monet, muutamat, useat. Tähän kuuluvat lukumäärä- ja yksilökvanttoreiden monikkomuodot - milloin niitä on - sekä kaikki ja molemmat,**) joilla on säännöllinen monikollinen kongruenssitaivutus. Paljouskvanttoreilla kuten ei yhtään, hiukan, jonkin verran, kaikki, paljon, vähän on partitiivirektio. Kongruoivia paljouskvanttoreita ovat kaikki, paljon ja vähän jne. Kvanttorien käsittelystä ks. myös 7.3.1. ja 8.2.
5.2.6. 	Verbit
Verbit muodostavat yhtenäisen morfosyntaktisen luokan, jonka erottaminen muista sanaluokista ei ole vaikeaa - jonkin verran keskustelua on kuitenkin herättänyt verbin nominaalimuotojen asema kieliopissa. Ovatko ne verbejä, nomineja vai kenties »verbidejä»? Tätä ongelmaa pohditaan jaksossa 5.3.
Voidaan panna merkille, että verbikategoria on sanaluokista se, jonka identiteetti on yksiselitteisimpien muotokriteerien varassa: verbejä ovat ne
*) Tämä jako noudattelee pääpiirteissään L. Karttusen kiireellisesti ehdottamaa. Kvanttoreiden semanttisesta luokittelusta ks. Tuomikoski (1969a:75-).
**) Sanoja kaikki, kumpainenkin, koko, molemmat voidaan merkityksen nojalla pitää omana totalitiivien ryhmänään (ks. Suojanen 1977).


Sanaluokat 83
morfeemit, jotka taipuvat tempuksessa, moduksessa ja persoonassa. Mikään näistä morfosyntaktisista kategorioista ei liity nomineihin eikä partikkeleihin.
Nominien taivutuskategoriat (luku, sija, omistus) eivät sen sijaan tällä tavoin yksiselitteisesti määritä nominien kategoriaa, koska itse asiassa kaikki kolme mainittua morfeemityyppiä esiintyvät myös verbien nominaalimuodoissa: vrt. auto-K - oste+tu+/; auto+a - oste+ttu+a ja auto+a+m - oste+ttu+a+m. Verbikategorian rakenteellinen ainutlaatuisuus on siis suurempi kuin nominikategorian, verbit erottuvat helpommin kuin nominit. Tämä morfosyntaktinen tosiseikka tukee sellaista dependenssimallin mukaista näkemystä lauseen perusrakenteesta, joka lähtee verbistä lauseen »napana», johon liittyy verbin tyypistä riippuen vaihteleva määrä aktantteja.
Verbien semanttinen määritelmä on sisältänyt yleensä väitteen, jonka mukaan verbit ilmoittavat tekemistä ja olemista. Nämä merkityspiirteet luonnehtivat lähinnä tiettyjä verbien alaryhmiä, koko verbien luokalle ne eivät ole ominaisia, vrt. johtua, tietää, vihertää. Omaksi alaryhmäkseen on tavattu erottaa sanomista ja mieltämistä merkitsevät verbit (latinan kieliopin »verba sentiendi et dicendi»), jotka käyttäytyvät syntaktisesti omalla tavallaan saamalla lauseobjektin ja elollisen subjektin. Verbien merkityspiirteet vaikuttavat ratkaisevasti koko lauseen merkitykseen, joten palaamme asiaan peruslauseiden semantiikkaa (6.4.3.) sekä verbiryhmiä (11.3.) käsiteltäessä.
5.2.7. 	Adverbit
Perinteellisessä kieliopissa kolmijako nominit - verbit - partikkelit on kuten todettua morfologinen. Partikkeleiksi on luokiteltu kaikki ne morfeemit, joilla ei ole nominin tai verbin taivutusta.*) Syntaktisesti partikkeleiden luokka on kovin epäyhtenäinen; »partikkelit» ei ole lauseopillinen kategoria. Sen sijaan adverbit, pre- ja postpositiot, konjunktiot ja interjektiot ovat itsenäisiä syntaktisia luokkia.
On muutamia kriteerejä, joitten turvin adverbit voidaan erottaa nomineista. Substantiivilla toisin kuin adverbilla voi olla luvultaan ja sijaltaan kongruoiva määrite (näissä pulloissa, *kauniina kotona), ja monet adverbit taas toisin kuin substantiivit saavat määritteekseen ns. ad-adjektiivin (hyvin kaukana, *hyvin pullo). Viimeksi mainittu seikka osoittaa adverbien muodostavan NP:stä rakenteellisesti poikkeavan adverbilausekkeensa (AdvP), josta tarkemmin jaksossa 8.3.
Adverbeilla on lauseessa kaksi pääfunktiota. Toisaalta ne esiintyvät verbin tai koko lauseen määritteinä eli adverbiaaleina (Kalle on kotona; Tule äkkiä; Ratkaisu tapahtui myöhään; Kuitenkin hän peruutti anomuksensa; ks. tarkemmin lukua 10). Toisaalta adverbit esiintyvät adjektiivien, kvanttorei- den ja toisten adverbien määritteinä (Tänään on melko kuuma; Löysimme erittäin paljon mustikoita; Ratkaisu tapahtui varsin myöhään). Nämä »adver¬
*) Aivan ongelmaton kriteeri ei taipumattomuus tosin ole. Joillakin adverbeiksi katsotuilla sanoilla on nimittäin vajaa sijataivutus, joka yleensä rajoittuu muutamiin paikallissijoihin, vrt. lähellä, läheltä, lähelle, *lähenä, *läheen jne. Tällaiset adverbit ovat usein nominien tai verbien nominaalimuotojen sijamuotojen kangistumia (esim. Jännes 1890, G. Karlsson 1957a).


84 Morfeemi- ja sanaluokat
bit» eivät siis esiinny verbin määritteinä (vrt. *Plisetskaja tanssi melko ~ erittäin ~ varsin). Tätä voi pitää perusteena, jonka nojalla attribuutteina esiintyvät »adverbit» erotetaan omaksi sanaluokakseen. Sitä voisi nimittää ad-adjektiiviksi, Ad-A. Dependenssikieliopissa puhutaan tässä yhteydessä attribuuteista (Tarvainen 1977b). Jotkin adverbit näyttäisivät kuuluvan molempiin luokkiin, esim. hyvin: adverbiaalina se kuitenkin merkitsee 'hyvällä tavalla’, ad-adjektiivina ’sangen\ Merkityseroa voidaan pitää osoituksena siitä, että kyseessä on kaksi eri leksikaalista yksikköä, jotka ovat homonyymi- siä. Jos ne halutaan sijoittaa saman hakusanan alle, olisi osoitettava, mikä synkroninen yhteys näiden kahden merkityksen välillä vallitsee.
Ahlman (1933) on jakanut adverbit syntaktisin ja semanttisin perustein kolmeen ryhmään, materiaalisiin, intensiteetti- ja modaaliadverbeihin. Näistä kaksi ensimmäistä vastaavat edellä esitettyjä kahta syntaktista ryhmää. Adverbaalisia ovat materiaaliset adverbit, jotka ilmaisevat mm. aikaa, paikkaa, tilaa ja tapaa, esim. auki, ennen, huomenna, kauas, kotiin, tosissaan, ulkona, yksin. Tärkeä merkityspiirre, joka on vain materiaalisilla muttei muilla adverbeilla, on deiktisyys sellaisissa tapauksissa kuin silloin, tuolla, tässä. Tällaiset ilmaukset ovat adverbien ja pronominien välillä; niitä onkin sanottu PRO-adverbeiksi (Airila 1940) tai pronominaalisiksi adverbeiksi (Ahlman 1933). Materiaaliset adverbit ovat itsenäisiä adverbiaalilausekkeita (vrt. 8.3.), mikä näkyy siitä, että ne voidaan rinnastaa täysien adverbiaali- ja PP-lausekkeiden kanssa: kotona ja uimarannalla, nyt ja ensi vuonna, nopeasti ja ilman minkäänlaisia huolia. Ahlmanin intensiteettiadverbit*) taas määrittävät aina adjektiiveja, kvanttoreita ja materiaalisia adverbeja, esim. aivan, erittäin, hyvin, kovin, kyllin, melko, noin, näin, perin, sangen, ylen.
Kolmas Ahlmanin postuloima ryhmä, modaaliset adverbit, on syntaktisesti kirjavin. Modaalisia ovat ne adverbit, jotka osoittavat puhujan suhtautumista sanottavaansa. Syntaktisesti voidaan erottaa ainakin kolme alaryhmää. Ensimmäinen on tyyppi ehkä, epäilemättä, tietenkin, tosiaan, tuskin, joka esiintyy adverbiaalina ja määrittää koko lausetta, ja kuuluu siis syntaktisesti samaan ryhmään kuin materiaaliset adverbit. Nämä adverbit sijaitsevat joko lauseen alussa tai verbin jäljessä:
(10) a. Tuskin hän viitsii tulla tänään.
b. Hän viitsii tuskin tulla tänään.
Toinen tyyppi on ainakin, edes, jopa, juuri, myös, sentään, vain, vasta, joka liittyy mihin tahansa konstituenttiin (11), myös koko lauseeseen (12a). Niiden vaikutusala siis vaihtelee:
(11) a. [Vain rehtori] edustaa yliopistoa tässä kokouksessa.
b. Rehtori edustaa [vain yliopistoa] tässä kokouksessa.
c. Rehtori edustaa yliopistoa [vain tässä kokouksessa].
d. Rehtori [vain edustaa] yliopistoa tässä kokouksessa.
(12) a. Ainakin [tänään tuulee]s.
b. 	[Ainakin tänään]Np tuulee.
Tätä ryhmää ei voi pitää selvästi adverbaalisena sen paremmin kuin ad- adjektiivisenakaan, koska sen jakauma on erilainen. Sitä voisikin pitää adverbien kolmantena syntaktisena alaryhmänä, ja sen voisi luokitella partik¬
*) Intensiteettiadverbeista ks. myös Bolinger (1972) ja Orpana (1973).


Sanaluokat 85
keliksi, koska po. sanat ovat funktioltaan samankaltaisia kuin esim. liitepartikkelit.
Modaalisten adverbien kolmas alaryhmä on myös partikkelinomainen, esim. kyllä, muka, muuten, sitä, toki, tosin. Se poikkeaa edellisestä ryhmästä lähinnä jakaumaltaan. Nämä partikkelit esiintyvät lauseen alussa tai ensimmäisen kons- tituentin jäljessä, ja niiden vaikutusalassa on koko lause. Tehtävältään samantapainen mutta täysin itsenäisen sanan luonteensa menettänyt on liitepartikkeli -hAn. Modaaliset adverbit eivät siis muodosta luonnollista syntaktista luokkaa.
Perinteellisessä kieliopissa päätteillä -sti ja -(i)n muodostettuja sananmuotoja kuten huono+sti, oike+in on pidetty sanaluokaltaan adverbeina, koska on katsottu, ettei adjektiiveilla ole itsenäisiä sijamuotoja. Ainoaksi vaihtoehdoksi on jäänyt pitää -^//-päätettä johtimena. Kuten Tuomikoski (1973:210-) on osoittanut, -sti ja -(i)n -muotoja voidaan myös pitää adjektiivien produktiivisen säännön avulla muodostettuina adverbiaalimuotoina; tällöin -sti- päätettä olisi pidettävä omana taivutuspäätteenään. Tämän tulkinnan mukaan -s/z-muotoja ei tarvitse pitää sanaluokaltaan adverbeina; nehän eivät myöskään esiinny leksikossa.*)
5.2.8. 	Pre- ja postpositiot, konjunktiot ja interjektiot
Pre- ja postpositiot (lyhyesti: p-positiot) ovat syntaktisesti epäitsenäisiä; ne esiintyvät aina NP:n kanssa eksosentrisenä PP-lausekkeena (ks. 8.4.2.-3.). Prepositiot kuten ilman, läpi, päin vaativat yleensä NP:nsä partitiivissaan, postpositiot yleensä genetiivisijaan (lähellä maalia, maalin lähellä; ympäri kenttää, kentän ympäri). Prepositioita ei suomessa ole paljon, postpositioita sen sijaan melko runsaastikin. Suuri osa postpositioista on vaillinaisparadig- maisia kiteytymiä (alla, alta, alle; takana, takaa, taakse). Uusia postpositioita muodostuu toisaalta substantiiveista (13), toisaalta verbien ei-finiittisistä muodoista (14) (vrt. Sadeniemi 1970:7-):
(13) a. Isäntä seisoi [talon edustalla].
b. Tyyne teki sen [minun hyväkseni],
c. [Lain nojalla] teidät julistetaan pidätetyksi.
d. [Hoidon ansiosta] potilas parani kolmessa viikossa.
(14) a. [Sateesta huolimatta] sieniretki järjestetään.
b. [Rikollisen nuoruuteen katsoen] tuomio oli liian ankara.
c. [Pienestä pitäen] hän on ollut kiinnostunut siileistä.
Suomessa on runsaasti sellaisia homonymiatapauksia, jotka käyvät joko p-positioksi (15) tai adverbiksi (16):
(15) a. Koira kulkee [sokean vieressä ~ edellä].
b. Auto ajoi [huoltoaseman ohi] ja pysähtyi risteyksen lähelle.
(16) a. Koira kulkee vieressä ~ edellä.
b. Auto ajoi ohi ja pysähtyi risteyksen lähelle.
Adverbitapaukset ovat kontekstista käsin täydennettävissä ja tavallaan elliptisiä (16); vrt. myös Alokkaat saivat ammunnasta pronssimerkin; vain Nieminen jäi ilman 0; (0 = pronssimerkkiä).
*) Taivutuspäätteen puolesta puhuu sekin, että -(i)n liittyy adjektiiviin komparatiivi-ja superla- tiivitunnusten jälkeen eikä niitä ennen, vrt. nopea+mmi+ri. nope+imm+in.


86 Morfeemi- ja sanaluokat
Substantiivin ja postposition erottamiseksi toisistaan voi soveltaa attribuut- titestiä. Substantiivi sallii attribuutin, postpositio ei:
(17) *Tämän esimerkin [tukevalla nojalla].
(18) ?Tyyne teki sen [minun pelkäksi hyväkseni].
Konjunktiot kuten että, ja, jos, koska, kun, mutta, tai, vai, vaikka eivät muodosta lauseessa itsenäistä konstituenttia, vaan ne liittävät toisiinsa erilaisia rakenteita. Tätä liittämistä on kahta tyyppiä, rinnastamista (19) ja alistamista (20). Alistaa voi vain lauseita, rinnastaa lisäksi konstituentteja- kin:
(19) 	a.
Haga kaivelee taskuaan
rypistelee otsaansa
jos hallitus onnistuu
tilanne
muuttuu
Konjunktioiden erottaminen sellaisista materiaalisista adverbeista, joita on ruvettu sanomaan konnektiiveiksi (esim. Penttilä 1963a:553 ja Vuoriniemi 1973:170-), on vaikeaa. Konnektiiveja ovat esim. lisäksi, samoin, silti, taas, tosin. Konjunktioiden ja konnektiivien lähisukulaisuus näkyy semantti- sestikin, esim. seuraavanlaisten parien parafraasisuhteesta.
(21) 	a. Pekka lähti kouluun, vaikka hän oli sairas, (konj.)
b. 	Pekka oli sairas. Kuitenkin hän lähti kouluun, (iconnekt.)


Verbien ei-finiittiset muodot 87
(22) a. Emme siteeranneet sitä kirjoitusta, koska emme olleet siihen
tutustuneet, (konj.) b. Emme olleet tutustuneet siihen kirjoitukseen. Siksi emme siteeranneet sitä. (konnekt.)
Interjektioiden sanaluokalla on useita erikoispiirteitä. Ne esiintyvät lähinnä vain puhutussa kielessä sekä yleensä illokutiivisissa erikoistapauksissa, nimittäin huudahduksissa joko yksinään (23a) taikka konstituenttiin (b) tai lauseeseen liittyneenä (c).
(23) a. Ohhoh! Hui! Ahaa! Voi voi!
b. Voi niitä aikoja, kun olimme nuoria!
c. Ai miten masentava esitys se oli!
Interjektiot esiintyvät myös vastauksissa tyyppiä Vai niin, Ai niinkö? No ei kai nyt sentään. Liittyessään lauseeseen ne ovat alkuasemaisia eivätkä muodosta konstituenttia. Tunnettua on, että interjektioilla on tavanomaisesta poikkeava äännerakenne: esim. pääpaino voi olla toisella tavulla (ahaa, oho) ja fonotaksi omaleimainen (brr, huh, hups, kröhöm, mmm, pst).
5.3. 	Verbien ei-finiittiset muodot
Suomen sanaluokkien määrittelyssä on aiheuttanut eniten keskustelua verbien ei-finiittisten eli nominaalimuotojen asema. Perinteisesti puhutaan kahdesta (joskus kolmesta) partisiipista ja neljästä tai jopa viidestä infinitiivistä. Ovatko nämä muodot verbin nominaalisia johdoksia (nomineja), vai kuuluvatko ne taivutusmuotoina verbien paradigmaan samaan tapaan kuin esim. aika-ja persoonamuodot, vai muodostavatko ne nomineista ja verbeistä erillään olevan sanaluokan?
Setälän (1966) kielioppijärjestelmässä ei-finiittisiä muotoja pidetään verbin paradigmaan kuuluvina sillä syntaktisella perusteella, että ne voivat saada verbien määritteet kuten objektin ja adverbiaalin. Yhtäläisyys nominien kanssa on se, että ne esiintyvät samoissa asemissa: infinitiivit substantiivien tapaan subjektina, objektina jne., partisiipit adjektiivien tapaan attribuutteina ja predikatiiveina. Edelleen ei-finiittiset muodot taipuvat kuten nominit sijassa, luvussa ja omistusmuodoissa. Silti nämä yhtäläisyydet ovat vain osittaisia: infinitiivit eivät taivu luvussa ollenkaan ja niiden sijataivutuskin on hyvin vajaata.*) Possessiivisuffiksien jakauma on hyvin epäsymmetrinen: joissakin ei-finiittisissä muodoissa ne esiintyvät, toisissa eivät.
Papp (1959, 1960) on ehdottanut, että kaikki infinitiivit ja partisiipit ynnä -m^l/On-johdokset kuten tuntematon muodostaisivat oman sanaluokkansa, verbidit.**) Tuntuu kuitenkin siltä, että tämä askel on ainakin syntaksin näkökulmasta tarpeeton. Ensinnäkin kyseiset muodot tuotetaan täysin produktiivisilla säännöillä, eikä niiden pinta-asujen luokittelu ole syntaksin kannalta keskeistä. Verbidien sanaluokan olettamiselle voitaisiin esittää pitä¬
*) Ks. Siro (1964b), jonka mukaan infinitiivien tunnukset ja sijat ovat pintarakenteessa sillä tavoin täydennysjakaumassa, että eri infinitiiveistä voitaisiin puhua yhtenä kategorianakin. Vrt. myös Penttilä (1964), Siro (1964c) sekä lukua 14.
**) Ks. myös Penttilä (1963a:540). Alun perin termin on esittänyt Jespersen (1924:87).


88 Morfeemi- ja sanaluokat
viä perusteita esim. jos tarvittaisiin sellaisia syntaktisia sääntöjä tai rajoituksia, jotka koskisivat vain verbidejä mutta eivät nomineja eivätkä verbejä. Tällaisia sääntöjä ei kuitenkaan liene. Käsitteenmuodostuksen näkökulmasta verbidin käsite tuntuu tarpeettomalta: kyseessä ei ole luonnollinen syntaktinen luokka.
Kaksitasoisen lauseenjäsennyksen ja rakenneanalyysin näkökulmasta infinitiivien ja partisiippien asema kieliopissa ei ole niinkään ongelmallinen. Oleellista näiden muotojen syvärakenteessa on se, että ne ovat verbejä, joilla on verbeille kuuluvat argumentit. Nominaalistavien ja muiden transformaatioiden kautta päädytään pintarakenteisiin, joissa näihin verbeihin on liittynyt nominaalisiakin taivutusaineksia finiittisen persoonapäätteen sijasta. Po. transformaatiot aiheuttavat ranginvaihtoja (ks. Halliday & ai. 1964:26). Täyden verbin sisältävät lauseenveroiset syvärakenteet transformoituvat esim. NP:ssä oleviksi attribuuteiksi (24), objekti-NP.iksi (25) ja adverbiaaleiksi (26); (vrt. 14.5., 14.7.-8.).
(24) Ehdotus [Paavela esittä- ehdotus]s sai kannatusta => => Paavelan esittämä ehdotus sai kannatusta.
(25) Haluan [minä nukku-]s =>=> Haluan nukkua.
(26) Nyt menen [minä nukku-]s => => Nyt menen nukkumaan.
Transformaatiojohto korostaa ei-finiittisten muotojen verbimäisyyttä ja niiden nominaalisten piirteiden »sekundaarisuutta». Seuraava kaavio havainnollistaa ei-finiittisten muotojen asemaa verbien ja nominien leikkausalueella, ja nuoli sitä, että ne »varsinaisesti» ovat verbejä:
(27) VERBIT NOMINIT
Mutta transformaatioratkaisukaan ei ole yksioikoinen. Syvälauseen olettaminen lähtökohdaksi esim. kaikille 1. inf. lyhyemmän muodon esiintymille ei ole suinkaan kiistattomasti onnistunein kuvaustapa; näitä ongelmia käsitellään tarkemmin luvussa 14.
Joka tapauksessa sanaluokkien kategorioinnissa ei pidä yksipuolisesti käyttää pelkkiä morfologisia kriteerejä. Liiallinen turvautuminen vain morfologisiin perusteisiin on mm. haitannut temporaalirakenteen perinteistä analyysia, jonka »2. infinitiivin akt. inessiivi» (sanoessaan) ja »pass. 2. partisiipin partitiivi» (sanottuaan) ovat syntaktisesti aivan samanveroisia (ks.
14.3.), vaikka niiden perinteiset morfologispohjaiset kuvaukset ovatkin aivan erilaisia.*)
Toinen puute perinteisessä järjestelmässä on se, että partisiippeihin ei yleensä lueta kielteistä -mAtOn-muotoa. Se luokitellaan verbijohdokseksi,
*) Ks. Vartiainen (1967:83) ja Tuomikoski (1971 b:267). Viimeksi mainittu ehdottaa, että infinitiivien tavoin käytettyjä partisiippeja voisi nimittää »infinitivaaleiksi».


M orfeem ityypp i kaa vio 8 9
vaikka se on joka suhteessa rinnastettavissa muihin partisiippeihin. Kuten T. Itkonen (1958:82) on huomauttanut, se saa sekä objektin että adverbiaalin (mitään sanomaton; kaikille tuntematon). Tämän muodon on kielteiseksi partisiipiksi analysoinut jo Cannelin (1930:241); ks. myös 14.7.2.2.
5.4. 	Morfeemityyppikaavio
Yhteenvetona jaksoista 5.1.-3. esitämme kaavion (ks. s. 90), joka kuvaa suomen kaikkien morfeemityyppien luokittelua. Mukana ovat siis sekä sidonnaiset että vapaat morfeemit. Useimmissa kategorioissa voidaan syntaktisin, semanttisin ja morfologisin perustein erottaa vielä alakategorioitakin kuten jaolliset ja jaottomat substantiivit, transitiiviset ja intransitiiviset verbit, indeksiset ja kvanttoripronominit jne. Alakategorioita ei ole sisällytetty kaavioon. Ei-finiittiset muodot on jätetty huomiotta, koska ne eivät muodosta itsenäistä sanaluokkaa.
**********
Kirjallisuutta lukuun 5
Ahlman (1933, 1936), Airila (1938a, 1940, 1952), Alhoniemi (1978a), Alm & ai. (1976), Bach (1968), Bolinger (1972), Cannelin (1930), Haipus (1975), Hakanen (1973a), A. Hakulinen & F. Karlsson (1979), Halliday & ai. (1964), Huang (1975), T. Itkonen (1958), Jakobson (1966), Jespersen (1924, 1969), Jännes (1890), G. Karlsson (1957a), Kytömäki (1977), Lehtinen (1976), Leppäjärvi & Jämsä (1976), Levi (1973), Lyons (1966, 1977b), Nieminen (1937), Numminen (1964). Ojanen & Uotila-Arcelli (1977), Orpana (1973), Palola (1975), Papp (1959, 1960, 1961), Penttilä (1950, 1964), Quirk & ai. (1972), Ravila (1957), Rintala (1978), Sadeniemi (1970), Saukkonen (1970, 1977), Siro (1943, 1964b,c), Suojanen (1977), Tarvainen (1977a,b), Teleman (1974b), Tuomikoski (1969a, 1971b, 1973, 1978), Vartiainen (1967), Vihonen (1970, 1978), Wiik (1975, 1978), Virkkunen (1977), Vuoriniemi (1973, 1976a).


90 Morfeemi- ja sanaluokat
Cu


6. 	Peruslausetyypit
6.1. 	Lausetyypin käsitteestä ja sen kriteereistä
Tässä jaksossa esitellään peruslausetyypin käsite ja selvitellään, miten se on tarkoitus tässä yhteydessä ymmärtää. Jaksoissa 6.2. ja 6.3. tarkastellaan, miltä suomen kielen pintarakenteen lauseiden tyypitteleminen perustyyppeihin voi näyttää. Jaksossa 6.4. käsitellään kysymystä siitä, miten näihin syntaktisiin, kanonista rakennetta kuvaaviin tyyppeihin liittyvät erilaiset syntaktis-semant- tiset ilmiöt kuten lauseen nominaalilausekkeille määritettävät valenssiroolit sekä eräät keskeiset verbien tyypittelyt merkityspiirteiden nojalla.
Kuten hyvin tiedetään, mahdollisten pintalauseiden määrä on kielessä rajaton ja lauseet voivat myös olla periaatteessa kuinka pitkiä ja mutkikkaita tahansa. Käytännössäkin mutkikkuus saattaa olla joskus melkoista:
(1) 	Hevosten maahan tuonnista annetun lain (328/38) 1 §:ssä tarkoitettu lupa voidaan raviurheilutarkoituksiin käytettävän lämminverisen juoksijahevosen maahan tuontiin antaa vain, jos hevonen on alle 16-vuotias ja jos se tai, milloin kysymyksessä on kantavana maahan tuotava tamma, se ja ori, jolla se on astutettu, tahi, milloin kysymyksessä on 12-15-vuotias ori, se ja ainakin kymmenen sen jälkeläistä taikka, milloin kysymyksessä on alle 3-vuotias orivarsa, sen isä ja joko emä, emänemä tai ainakin kaksi emän jälkeläistä on ravikilpai- luissa vähintään saavuttanut maa- ja metsätalousministeriön päätöksellä määrättävän tulosrajan. (1 § asetuksessa lämminveristen ravihevosten maahantuonnista annetun asetuksen 1 §:n muuttamisesta, annettu 3.12.1976)
Joskus käsitteillä »peruslausetyyppi» ja »suosikkilausetyyppi» on tarkoitettu mitä tahansa rakenteeltaan täydellistä lausetta (esim. Hockett 1958:200 ja Robins 1964:232). Peruslauseita ovat tämän näkemyksen mukaan kaikki ei-elliptiset yksinkertaiset lauseet, yhdysrakenteet ja lauseliitot; ulkopuolelle jäävät eri syistä rakenteellisesti vajaiksi katsotut lauseet kuten imperatiivit, elliptiset lauseet, fragmentit, aforismit ja sananlaskut. Tällaisen näkemyksen mukaan jopa (1) olisi peruslause.
Todettujen pintalauseiden monenkirjavuudesta huolimatta voidaan katsoa, että pitkät ja mutkikkaat lausekonstruktiot kuten (1) rakentuvat yksinkertaisista perusosasista, joita varhaisen T-teorian mukaan (Chomsky 1957) voisi nimittää ydinlauseiksi. Ydinlauseet ovat minimaalisia »lauseatomeja», joita ei voi johtaa toisistaan ainakaan sillä ehdolla, että transformaatiot eivät saa muuttaa kognitiivista merkitystä (vrt. Zsilka 1973:357). Olemme kiinnostuneita tällä tavoin määritellyistä yksinkertaisista lauseista.
Peruslausetyypit ovat sikäli idealisoituja, että niiden ulkopuolelle jäävät kaikki ne lauseet, joita voi pitää ydinlauseiden laajentumina. Laajentumista


92 Peruslausetyypit
aiheuttavat ensiksikin lauseita yhdistävät prosessit kuten rinnastus ja upotus. Laajentuneita ovat edelleen lauseet, joissa esiintyy lause- tai kehysadverbiaali, verbiketju, modaalisuuteen, tempukseen ja kieltoon liittyviä elementtejä, pragmaattisia elementtejä tai irrallisia aineksia. Nämä elementit ovat yleensä endosentrisessä eli määritesuhteessa johonkin muuhun lauseen elementtiin tai koko lauseeseen eivätkä siis ole lauserakenteen välttämättömiä perusosia. Irrelevantteja ovat lausetyyppejä määritettäessä myös tekstiehtoiset sanajärjestykset ja fokusoinnit. Peruslausetyyppejä on siis etsittävä sellaisten lauseiden joukosta, johon kuuluvat vain tekstuaalisesti vapaat, täydelliset, normaa- lijärjestyksiset lauseet.*) Upotukset, rinnastukset, attribuuttirakenteet, lause- adverbiaalit jne. kuvataan syntaktisilla säännöillä, jotka »lisäävät» jotakin peruslauseisiin, yleensä yhdistämällä niitä toisiinsa.
Modaaliset ainekset jäävät niin ikään peruslauseen käsitteen ulkopuolelle. Ns. lausetyypit eli puhefunktion mukaiset lausemallit kuten väite-, kysymys-, käsky- ja huudahduslause (ks. lukua 12) eivät oie rakenteellisia peruslausetyyppejä siitä huolimatta, että ne ovat syntaktisesti omaleimaisia (esim. kysymyslauseiden sanajärjestys ja -/cO-morfeemi, käskylauseiden pintasub- jektittomuudesta johtuva lyhyys).
Peruslausetyypit korreloivat usein tiettyjen semanttisten ominaisuuksien kanssa. Tähän viittaavat jo sellaiset nimityksetkin kuten omistusrakenne, eksistentiaalilause ja ekvatiivilause. Näissä tapauksissa eräät keskeiset semanttiset ominaisuudet ovat kiteytyneet kielen syntaksiin. Esimerkiksi omistussuhdetta ilmaistaan useimmiten rakenteella AdvlP,;u)css, +V + NP eli x:llä on y, joskin tätä merkitystehtävää varten on muitakin keinoja, esim. y kuuluu x:lle ja y on x:n. Kaikilla peruslausetyypeillä ei ole yhtä selvärajaisia semanttisia funktioita; transitiiviset ja intransitiiviset lauseet voivat ilmaista minkälaisia merkityksiä tahansa ja ovat semanttisesti avoimempia ja produk- tiivisempia kuin erikoistuneemmat rakenteet. Silti voidaan väittää, ettei transitiivisuuskaan ole puhtaasti syntaktinen ominaisuus (vrt. termin etymologiaa!).
Minkälaisten kriteerien pohjalta peruslausetyypit olisi määriteltävä? Yksi keskeinen kriteeri on verbin aktanttien lukumäärä ja niiden yhdistelmät. Tämä on dependenssikieliopissa se erotteleva ominaisuus, johon lausemallien kuvaus perustuu (ks. 2.5. ja 6.3.), mutta sitä on käytetty muuallakin lausc- tyyppien taksonomiassa (esim. Gleason 1965:303).
Aktanttien mukainen luokitus erottelee lausetyyppejä verbin ja sen argumenttien yhdistelmien näkökulmasta. Tällä käsitteistöllä ei peruslausetyyppejä kuitenkaan voi kuvata tyhjentävästi, vaan lisäksi täytyy voida viitata joko argumenttien funktioihin (subjekti, objekti, predikatiivi jne.) taikka niiden rooleihin (LOKATIIVI, KOKIJA, AGENTIIVI jne.). Funktioihin perustuu Jespersenin (1969 [1937]) kuvausjärjestelmä, jossa S,V,0-tyyppisiä symboleja käytetään ensimmäistä kertaa systemaattisesti lausekaavojen yleisrakenteen ilmaisemiseksi (ks. myös Jespersen 1924). Semanttisiin rooleihin taas perustuu suurelta osin Lyonsin (1977b) lausetyyppijärjestelmä, joskin se jää semanttisesti puolitiehen etenkin transitiivisen lausetyypin kuvauksessa (tarkemmin jaksossa 6.2.).
Peruslauseen käsitteen mielekkyys edellyttää kuitenkin, ettei tyyppejä erotella kovinkaan useita. Jotta voitaisiin aiheellisesti puhua peruslausetyy- pistä, sen on täytettävä mahdollisimman monia seuraavista kriteereistä: (a)
*) Ks. Lyons (1977b:468) ja myös Yli-Vakkuri (1970:37), Bartens (1972:14), Vuoriniemi (1973:31).


Suomen peruslausetyypit 93
tyypin perustana on neksus; (b) kyseessä ovat verbin syntaktisen valenssin perustyypit kuten yksi- ja kaksipaikkaiset rakenteet (eivät valinnaisen aktan- tin sisältävät); (c) kyseisellä lausetyypillä on useita syntaktisia (esim. sanajärjestykseen, kongruenssiin ja sijanvalintaan liittyviä) erikoispiirteitä; (d) lauseen kokonaismuoto saattaa olla suorastaan kiteytynyt (esim. niin etteivät sen permutointimahdollisuudet ole vapaat); (e) joissakin tapauksissa lausetyypillä on oma semanttinen tehtävänsä, se korreloi tiettyjen merkityspiirteiden kanssa.
6.2. 	Suomen peruslausetyypit
Pohtikaamme seuraavaksi, kuinka monta peruslausetyyppiä suomen kielen kuvaukseen olisi oletettava. Lyons (1977b:469—) on esittänyt kielitypologian näkökulmasta yksitoista lausetyyppiä, jotka hänen mukaansa eivät kaikissa kielissä saa kukin omaa kiteytynyttä ilmaisuaan mutta joiden välillä voi missä tahansa kielessä olla ainakin vähäisiä syntaktisia eroja. Lausetyyppien kriteereinä Lyons on käyttänyt etupäässä kategorioita NP, V, Kop (kopula) sekä valenssirooleja, etenkin pragmaattisesti keskeistä LOKATIIVIA. Suomen kielessä*) voidaan olettaa ainakin kuusi peruslausetyyppiä, jotka ovat täysin produktiivisia. Yhdessä on erotettava kaksi alaryhmää. Kuuden perustyypin lisäksi on muutamia suppeakäyttöisempiä lausetyyppejä (ks. 6.3.).
NIMI
RAKENNE
ESIMERKKI
A.
I n t ra n s i t i i v i 1 a u se
NP + V (+ X)
Veljeni nukkuu. Lapset ovat puistossa. Setäni asuu maalla
B.
Transitiivilause
NP + V + NP(+ NP)
Äitini piirtää karttoja.
Isä rakensi saunan kalliolle.
CM.
Ekvatiivilause
NP + Kop + NP
Mielikirjailijani on Hilja Haahti.
2
Luonnehtiva
NP + Kop + NP ~ AP
Sisareni on nero ~ nerokas.
Matti Paavilainen on lääninkirjailijana.
D.
Tilalause
(LOK) + V (+ N ~ A)
(Nyt ~ täällä) sataa.
(Täällä ~ Hämeessä) on kylmä ~ kaunista.
(Nyt) on yö ~ myöhä ~ torstai.
E.
Eksistentiaalilause
LOK + V + NP
Kuussa on pieniä lapsia.
E.
Omistusrakenne
POSS + Kop + NP
Koiralla on luu.
Parkissa on neljä mastoa.
Miksi on syytä erottaa toisistaan kaksi intransitiivista lausetyyppiä (A, D)? Edellinen on verrattomasti yleisempi, tyyppi (D) puolestaan rajoittuu muutamiin erikoistapauksiin, joista tärkein ovat sääverbit kuten myrskyää, sataa, tuulee. Näiden verbien pää-NP:nä ei ole subjekti, vaan merkitykseltään ensisijaisesti lokaalinen (valinnainen) aktantti.
Intransitiivisten (A) ja transitiivisten (B) verbien ja niitä sisältävien lauseiden ero on rakenteellisesti melko selvä. Intransitiivinen eli valenssikäsitteis- tön mukaan yksiaktanttinen (yksipaikkainen) verbi on sellainen, johon liittyy perustapauksessa vain yksi pakollinen, kieliopillisena subjektina toimiva argumentti; lauseen funktiorakenne on siis SV. Transitiivinen verbi vaatii tämän lisäksi toiseksi argumentikseen kieliopillisena objektina toimivan NP:n (funktiorakenne SVO).
*) Vrt. Kangasmaa-Minn (1971), joka käsittelee peruslauseisiin liittyviä ongelmia useiden suomalais-ugrilaisten kielten näkökulmasta. Vrt. myös A. Hakulinen (1974a ja 1976:90).


94 Peruslausetyypit
Lausetyyppien kannalta intransitiivisuuden ja transitiivisuuden ero ei kuitenkaan ole aina yksiselitteinen. Ensinnäkin on sellaisia luontaisesti transitiivisia verbejä, jotka voivat tilapäisesti esiintyä ilman objektia lauseen olematta silti elliptinenkään (esim. Lapset leikkivät; Muut ovat jo syömässä). Toiseksi on paljon luontaisesti intransitiivisia verbejä, joita voi käyttää objektillisina, mikäli verbin ja objektin liittoa täydentämässä vielä on jokin resultatiivisen tulkinnan mahdollistava adverbiaali (esim. Poika juoksi päänsä seinään; Mies joi itsensä rappiolle; Tyttö hymyili poskensa kipeiksi; ks. Kangasmaa-Minn 1968 ja 9.3.3.). Näiden jatkumoiden takia voisi harkita intransitiivi- ja transitiivilauseiden yhdistämistä yhdeksi perustyypiksi, kategorioiltaan NP + V (+ NP) ja funktionaalisesti SV(O).
Transitiivilauseisiin liittyy toinenkin ongelma. On melko runsaasti sellaisia kaksipaikkaisia verbejä, joiden pakollinen kakkosargumentti taipuu verbin rektion eli sen tietyn syntaktisen kontekstipiirteen edellyttämässä paikallissijassa, varsinkin elatiivissa, illatiivissa ja ablatiivissa, esim. kertoa ~ pitää ~ päästä ~ varmistua jostakin; kuulua ~ kyllästyä ~ rakastua ~ tutustua johonkin; säästyä ~ välttyä joltakin. Näitä verbejä sisältävien lauseiden kategoriarakenne on sama kuin transitiivilauseen, NP + V + NP, ja argumenttien pakollisuudenkin suhteen po. verbit muistuttavat transitiiviverbejä. Edelleen kuten mm. Siro (1974a) on huomauttanut, partitiivi ei aina käy näidenkään verbien subjektin sijana, vrt. *Hyviä asioita johtuu siitä, että ...; *Katsojia kyllästyi otteluun. Kaikki nämä seikat puhuvat sen tulkinnan puolesta, että tällaiset lauseet liitettäisiin transitiivilauseiden joukkoon. Toisaalta kieltotesti erottaa ne aidoista transitiiviobjekteista, jotka kiellon vaikutusalassa taipuvat partitiivissa Näiden yhtäläisyyksien ja erojen takia tapauksia Lompakko ei mahtunut taskuun; Kalle rakastui Tuulaan voisi pitää omana semitransitiivisena peruslausetyyppinään.
Sekä intransitiivi- että transitiivilauseita voidaan tarvittaessa jaotella edelleen esim. sen mukaan, saako lauseen verbi kahden pääargumenttinsa lisäksi yhden tai useampia muita pakollisia aktantteja. Jaottelua voi jatkaa myös sen perusteella, mitä syntaktisia ominaisuuksia aktanteilla on: pintasija, kokonainen lause aktantteina jne. (Vrt. Tarvainen 1977a ja Rätsep 1978.)
Peruslausetyyppiin (C) kuuluvat predikatiivilauseet (nominaalilauseet), jotka voidaan jakaa kahteen alatyyppiin. Identiteettipredikatiivin sisältävä ekvatiivilause (C.l) ja luokituspredikatiivillinen luonnehtiva tyyppi (C.2) eroavat toisistaan ensinnäkin predikatiivin merkityksen ja funktion suhteen. Kuten predikatiivia koskevassa jaksossa 9.4.2. tarkemmin osoitamme, tämä ero ei kuitenkaan aina ole selvä. Kumpi NP on predikatiivina lauseessa Pahin vika on hiostavuus, ja onko predikatiiviksi tulkitulla konstituentilla tarkoitetta vai ei? Yksi lauseentasoinen syntaktinen ero ekvatiivi- ja luonnehtivan lauseen välillä on kuitenkin se, että identiteettipredikatiivi tulkitaan subjektiksi, kun se siirretään alkuun (2b); tämä johtuu siitä, että molemmilla NP.illä on tässä lausetyypissä tarkoite.
(2) a. Tuo mies[subj ] on ainoa serkkuni[Predik.]. b. Ainoa serkkuni^.] on tuo mies[predik.].
Näin ei käy TOPIKAALISTETULLE luokituspredikatiiville (3b).
(3) a. Solukumi[subj] on hyvä ulkopohjamaali[predik ].
b. 	Hyvä ulkopohjamaali[Predik] on solukumilSubj.].


Suomen peruslausetyypit 95
Toinen ero tyyppien (C.l) ja (C.2) välillä on se, että vain ekvatiivilauseessa voi predikatiivina olla pronomini taikka erisnimi, siis sellainen nomini, joka pelkästään viittaa. Luonnehtivana predikatiivina pronomini voi esiintyä vain vertailurakenteessa: Hänhän on aivan kuin sinä (ks. myös Leino 1972:115).
Ekvatiivisen ja luonnehtivan predikatiivirakenteen erona voidaan edelleen pitää sitä, että ekvatiivilauseen predikatiivi on aina nominatiivissa. Luokitus- predikatiivi voi lisäksi olla partitiivissakin, ja laajemman tulkinnan mukaan sen sijoiksi on luettu myös essiivi, translatiivi ja ablatiivi semmoisissa tapauksissa kuin Mies on ~ pysyy pappina; Mies tuli - jäi papiksi; Omena maistuu ~ tuoksuu happamelta (ks. Penttilä 1963a:607). Tällöin pidetään kopulaverbin arvoisina myös esim. tulemista, pysymistä ja jäämistä merkitseviä verbejä sekä aistiverbejä, jotka kaikki ovat kopulan tavoin pakollisesti kaksipaikkaisia. Jaksossa 10.4. osoitamme kuitenkin, että lauseen pintarakenteen kannalta ei ole syytä pitää po. sijoissa esiintyviä lausekkeita predikatiiveina vaan - perinteisen tulkinnan mukaisesti - predikatiiviadverbi- aaleina eli predikatiivien ja adverbiaalien syntaktisesti omaleimaisena välika- tegoriana. Nämä lauseet ovat siis funktionaalisesti tyyppiä SVA.
Eksistentiaalilauseiden (E) kuvaus on herättänyt paljon keskustelua (jatkossa käytämme lyhennettä e-lause). Jesperseniltä (1924:155) peräisin olevan e-lauseen käsitteen on meikäläiseen lauseopilliseen keskusteluun tuonut Ikola (1954b), jolta se on omaksuttu yleiseen käyttöön. 1950-luvulla ja myöhemminkin käyty vilkas e-lauseita koskeva keskustelu*) lähti liikkeelle lähinnä partitiivisubjektin esiintymisehtojen ja distribuution kuvauksesta. Mutta useat muutkin syntaktiset ilmiöt ovat siinä näytelleet huomattavaa osaa: verbikongruenssi, verbin semanttiset piirteet, sanajärjestys, subjektin ja objektin yhteiset piirteet, aktiivi- ja passiivilauseiden suhteet. Erityisesti Hakanen (1972:36) tähdentää e-lauseiden tyypin tärkeyttä suomen syntaksissa; hänen mukaansa suomen lauseet jakaantuvat kahteen toisistaan jyrkästi eroavaan päätyyppiin, e-lauseisiin ja muihin; jälkimmäisistä Hakanen ehdottaa käytettäväksi termiä »normaalilauseet». Tämän näkemyksen mukaan e-lauseet olisivat erikoisasemassa verrattuna edellä esitetyn luettelon (A-F) muihin peruslausetyyppeihin.
E-lauseiden yleisesti hyväksytyn määritelmän mukaan ne ovat lauseita, joissa predikaatti sekä subjektin ja predikaatin välinen suhde ovat samanlaiset kuin partitiivisubjektillisissa lauseissa (Ikola 1964:32; ks. myös Siro 1960:36). Partitiivisubjektisuuden lisäksi e-lauseen ominaispiirteinä on mainittu vielä predikaatin yksikön kolmannen persoonan muoto, sanajärjestyksen käänteisyys (subjekti lopussa) sekä usein esiintyvä lokaalinen alkuadverbiaali. Lisäksi on tähdennetty, että e-lauseiden subjektin tarkoitteen olemassaoloa ei ole presupponoitu (ks. Ikola 1964:28). Kaikki nämä kriteerit täyttävä, e-lauseiden prototyypin edustaja on esim. Autotallissa oli vettä. Tällaisten lauseiden tärkein tehtävä on (jossakin paikassa sijaitsevan) tekstuaalisesti uuden tarkoitteen esitteleminen (Wähämäki 1975, 1976). Monissa kielissä on e-lausetta vastaava esittelyrakenne, vrt. ru. Det fanns vatten i bilstallet, engl. There was water in the garage, ra. Il y avait d’eau dans la garage.
Suomen e-lause ei ole kuitenkaan yhtä selväpiirteinen rakennetyyppi. Ensinnäkään yksikön nom.muotoisen subjektin sisältäviä e-lauseita (Autotallissa oli hiiri) ei voi muodollisesti erottaa vastaavista »normaalilauseista» (T.
*) Hakanen (1973b:47) esittää seikkaperäisen luettelon siihenastisista puheenvuoroista. Vuoden 1973 jälkeisistä lisistä ks. F. Karlsson (1978).


96 Peruslausetyypit
Itkonen 1974a, I. Hirvonen 1977); sanajärjestys ei yksin riitä tällaiseksi erottimeksi, koska siirtotransformaatioiden vaikutuksesta kaikkien lauseiden subjektit saattavat olla muualla kuin normaalissa paikassaan. Toiseksi alku- asemaisen subjektin sisältävät e-lauseet kuten Tällaisia pyrkimyksiä on esiintynyt ennenkin ovat lähellä mitä tahansa intransitiivilausetta (A). Kolmanneksi verbin lukukongruenssi ei erota e-lauseita muista lauseista suomen kielen epävirallisemmissa rekistereissä (esim. vapaassa puhekielessä), missä muodollista eroa yks. ja mon. 3. persoonan välillä ei ole (Viestissä juoksee uudet miehet; Uudet miehet juoksee viestissä). Ja vihdoin on melko laaja joukko alkuasemaisen part.subjektin sisältäviä lauseita, joiden subjektin tarkoite vastoin ym. määritelmää on presupponoitu; näitä ovat esim. Sitä on meilläkin; Niitä on jo valmistunut; Heitä on jakautunut ympäri Suomea (F. Karlsson 1978). Anaforisten pronominien tekstuaalisesti oikea käyttö edellyttää tietenkin tarkoitteen olemassaoloa ja sen tunnettuutta. On useita muitakin tekstuaalisesti sidonnaisia part.subjekteja, jotka eivät esittele uusia tekstirefe- renttejä loppuasemassa: Eniten kiistaa syntyy siitä, että... (komparaatio sitoo edeltävään tekstiin); Pahoja soitakin oli vaikeuttamassa kulkua (-kin sitoo).
Nämä seikat osoittavat, etteivät e-lauseet tyyppinä ole aivan selväpiirteisiä eivätkä suomen pintalauseet noudata jyrkkää perusjakoa e-lauseet + muut lauseet, jonka pohjana olisi esim. subjektin sijanmerkintä. Pikemminkin mainitut syntaktiset ilmiöt ovat itsenäisiä ongelmia, joita tulisi tarkastella luonnollisissa yhteyksissään: subjektin sijanmerkintää esim. suhteessa objektin ja predikatiivin sijanmerkintään ja kvantifiointikeinoihin, verbikongruens- sia suhteessa muihin kongruenssijärjestelmiin, sanajärjestystä suhteessa muihin temaattisiin ilmiöihin. Tämä ei silti estä puhumasta varsinaisista e-lauseista kuten Katossa on lepakoita yhtenä peruslausetyypeistä. Yksikään näistä tyypeistä ei kuitenkaan ole täysin selvärajainen. Erityisesti on huomattava, etteivät muut kuin e-lauseet (»normaalilauseet») muodosta luonnollista syntaktista luokkaa.
Lokaalisuutta ilmaiseva intransitiivilause (A) ja omistusrakenne (F) ovat päällisin puolin niin samanlaisia, että tuntuu houkuttelevalta luokitella ne saman peruslausetyypin varianteiksi. Sanajärjestystesti osoittaa ne kuitenkin eri rakenteiksi: lokaalilauseet Johtaja on liikkeellä ja Kirja on pojalla merkitsevät muuta kuin omistusrakenteet Liikkeellä on johtaja ja Pojalla on kirja. Kyseessä on selvä merkitysoppositio (vrt. myös Kangasmaa-Minn 1971 ^SS)."1*) Edelleen lokaali- toisin kuin omistusrakenteen predikaatti kongruoi monikon nominatiivissa olevan subjektin kanssa: Uudet myyjät ovat kaupassa; Kaupassa on uudet myyjät.**) Verbinjälkeinen persoonapronomini esiintyy omistusrakenteessa akkusatiivimuotoisena: Meillä on sentään sinut, vrt. Kaupassa olet sentään sinä ~ *on sinut. Omistus on semanttisesti ajatellen juuri sellainen keskeinen ilmiö, jonka voi olettaa kielessä kuin kielessä saavan oman konventionaalisen ilmaisunsa.
On siis syytä olettaa omistusrakenne omaksi peruslausetyypikseen. Sen sijaan on jonkin verran epävarmaa, miten laajalle tämän ala ulottuu. Voivatko myös ablatiivi- ja allatiivimuotoiset habitiiviadverbiaalit esiintyä omistusrakenteessa (vrt. Siro 1956)? Sanajärjestys- ja verbikongruenssitestien todis¬
*) Yli-Vakkuri (1970:38-) tosin pitää lokaalilausetta ja omistusrakennetta saman perustyypin muunnoksina, samaten Kangasmaa-Minn (mt.).
**) Kongruenssiakin pyrkii joskus esiintymään, esim. Muut ehdokkaat jäävät varjoon, siksi voimakkaat suositukset ovat Kekkosella.


Marginaalisia lausetyyppejä 97
tuksen mukaan ablatiivimuotoinen habitiiviadverbiaali tuntuu olevan lähellä yleisintä adessiivimuotoisen NP:n sisältävää omistusrakennetta, vrt. Häneltä katkesi molemmat jalat; ??Molemmat jalat katkesivat häneltä, mutta myös Häneltä katkesivat molemmat jalat. Habitiivinen allatiivi on itsenäisempi; se käyttäytyy yleensä muiden loppuasemaisten adverbiaalien tavoin (Tuokaa vaatteenne meille) ja liittyy sekä trans.- että intrans.verbeihin.
Paitsi lokaalilauseisiin omistusrakenteella on läheiset yhteydet myös e-lausei- siin (vrt. Minulla^ — Kadulla LOKon aut°i ks. myös Hakanen 1972) sekä eräisiin kokijalauseisiin (Meillä menee pyyhkii hyvin). Jos pyritään mahdollisimman harvoihin peruslausetyyppeihin, nämä voisi hyvin perustein yhdistää.
Omistusrakenteen muunnoksiksi on edelleen luettava sellaiset erottamatonta omistusta tai johonkin kuulumista ilmaisevat tapaukset kuin Sinussa on kuumetta; Veneessä on kaksi mastoa; Patteriin kuuluu neljä jaosta, joissa POSSESSIIVI voi ilmetä s-sijaisenakin (ks. Alhoniemi 1975:16). s- ja /-sijojen oppositiota omistusrakenteessa voi pitää elollisuuden syntaktisen piirteen heijastumana; [^elolliset] OMISTAJAT ilmenevät yleensä pintarakenteessa /-sijaisina (Minulla on vene), [-elolliset] ^-sijaisina (Veneessä on masto; ks. myös 10.3.2.) Ei-elollisia omistusrakenteita on paljon pohdittu eksistentiaalilauseita koskevassa keskustelussa. Muutamia lisäesimerkkejä:*)
(4) Koivussa on isot lehdet.
(5) Koulussa on uudet opetusvälineet.
(6) Leppään puhkesi lehdet.
(1) 	Vasta nyt avautui tuotannolle uudet kehitysmahdollisuudet.
Tällaisten lauseiden verbi on yleensä yks. 3. persoonassa kuten omistusrakenteessa normaalisti onkin. Tämän ja kongruoivan mon. 3. persoonassa olevan verbimuodon ero ei kuitenkaan ole kovin selvä (vrt. Poliisiosastossa on ~ ovat haettavana seuraavat toimet.).
6.3. 	Marginaalisia lausetyyppejä
Edellisessä jaksossa käsitelty tyyppiluettelo jättää muutamia kysymyksiä avoimiksi. On eräitä merkitykseltään melko selvärajaisia lausekiteytymiä, jotka eivät sijoitu luontevasti mainittuihin universaalispohjaisiin tyyppeihin (A-F) (vrt. Lyons 1977b). Toisaalta taas raja itsenäisenä lausetyyppinä pidettävän konstruktion ja idiomiksi kangistuneen ilmauksen välillä on sekin vähittäinen. Esimerkiksi sopisi lause Minusta ei ole mihinkään. Emme pidä tätä rakennetta omana peruslausetyyppinään siitä syystä, että lause esiintyy tuskin lainkaan ei-afTektiivisena väitelauseena, vaan tavallisesti vain kysyvänä (Onko hänestä lukkariksi ~ tähän työhön?) tai kielteisenä. Tätäkin selvempi kiteytymä on ilmaus Isäntä oli pappia kyydissä, joka ei ole semanttisesti lainkaan produktiivinen (*Isä on herkkutatteja sienessä). Omina tyyppeinään voitaneen sen sijaan pitää seuraavia.
*) Näiden lauseiden tulkinnasta ks. myös Ahlman (1928), Ikola (1954b), Sadeniemi (1955), Penttilä (1955a,b), G. Karlsson (1962) ja T. Itkonen (1974a). Penttilä (1955b) postuloi näiden lauseiden subjekteja varten puolidefiniittisen spesieskategorian.


98 Peruslausetyypit
NIMI RAKENNE ESIMERKKI
G.l. Inkluusiolause NP + Kop + NPpart. Tämä kylä on Hämettä.
Tämä on sitä uutta poronjuustoa.
Onko Chomsky transformaatioteoreetikkoja?
2. Tulosrakenne NP + tulla + NP ~ AP Pojasta tulee mies.
Kakusta tuli likilaskuinen.
3. puhki-rakenne NP + Kop ~ mennä + Astia on rikki.
AdvlP Pallo meni puhki.
H. Kokijalause NP ~ AdvlP + V + (NP Minua onnisti.
~ AdvlP) Asialle kävi ikävästi.
Lapsen ~ lapsella on jano ~ nälkä ~ kylmä
I. Kvanttorilause NP + V + KVANT Alkoholitapauksia oli kolme.
Jäseniä jäijestöön kuuluu kymmenkunta. Kivitatteja löydettiin eniten.
Tyyppi (G.l) edustaa sitä predikatiivilausetta, jossa predikatiivi-NP.llä on katsottu olevan partitiivin alkuperäinen funktio ’osa jostakin’ (Tämä kylä on Hämettä; ks. Sadeniemi 1970:31). Predikatiivi ei näissä tapauksissa niinkään luokittele kuin ilmoittaa inkluusio- eli osajoukkosuhteen: tämä kylä e Hämettä; tämä e uutta poronjuustoa; Chomsky e transformaatioteoreetikko- ja. Kuten T. Itkonen (1974a:211) on todennut, inkluusiorakenne ei ole täysin produktiivinen. Tuskin voi sanoa esim. *Tämä kynä on lyijykyniä tai *Kouvola on kaupunkeja.*)
Tulosrakenne (G.2) on erotettu ekvatiivi- sekä luonnehtivista lauseista rakenteellisista syistä. Ensinnäkin predikatiivin tuntomerkki on, ettei se reagoi kieltotestiin muuttumalla partitiivimuotoiseksi. (G.2)-tyypin loppu-NP tai -AP sen sijaan muuttuu (Pojasta ei tullut miestä ~ pitkäikäistä). Vaikka kyseessä on predikatiivinen luonnehtimissuhde, lause poikkeaa kieliopillisesti muista predikatiivilauseista.**) Tulosrakenne ilmaisee, että ensimmäisen NP:n tarkoite läpikäy muutosta, ja jälkimmäinen NP ~ AP ilmaisee muutoksen lopputuloksen. Toisin kuin pred.adverbiaalin sisältämä rakenne, tulosrakenne ei implikoi, että ensimmäisen NP:n tarkoite olisi ollut olemassa ennen muutoksen alkua. Tästä syystä seuraavat lauseet ovat epäkieliopillisia.
(8) *Kakku tuli likilaskuiseksi.
(9) *Tämä tulee hyväksi kirjaksi.
Epäselvempää on, onko syntaktisesti perusteltua erottaa tulosrakenne lokaali- ilmauksen sisältävistä intransitiivilauseista, vrt. Pojasta ~ Kaupasta tuli mies; Pojasta ~ Kaupasta ei tullut miestä (ks. Carlson 1978). Koska kuitenkin tulosrakenteessa on poikkeavan sanajärjestyksen lisäksi kongruenssin puute (Tytöistä kasvaa meille hyvät apulaiset) ja koska siihen sopii vain pieni joukko verbejä, sitä voidaan pitää omistusrakenteeseen ja e-lauseeseen verrattavana omana tyyppinään.
Puhki-rakenne (G.3) poikkeaa muista predikatiivilauseista siten, että predikatiivina on adverbi. Näiden adverbien ryhmä on kuitenkin pieni (auki, halki, kiinni, ohi, poikki, puhki, rikki, mahdollisesti myös niin ja näin). Toinen puhki-rakenteen erikoispiirre on se, että vastaavan translatiiviraken- teen tulla joksikin sijasta käytetään mennä + samaa adverbiaalia (vrt. *Pallo tuli puhki; Pallo meni puhki).***)
♦) Inkluusiopredikatiivit voitaisiin myös tulkita part.muotoisiksi adverbiaaleiksi (ks. Carlson 1978).
**) Siro (1964a: 54) nimittää po. NP:tä predikatiiviseksi subjektiksi, koska se noudattaa subjektin kieltosääntöä.
*♦*) Nuutinen (1976:30) luokittelee po. adverbit funktioltaan predikatiiviadverbiaaleiksi.


Marginaalisia lausetyyppejä 99
Kokijalause (H) sisältää useita lausekiteytymiä. Yhteistä niille on, että lauseenalkuinen NP on [+elollinen], useimmiten [+inhimillinen], mutta ei ole subjektina vaan esiintyy jossakin obliikvisijassa. Rooliltaan tämä NP on KOKIJA, ja tämän ominaisuuden mukaan koko tyyppikin on nimetty. Nämä lauseet ilmentävät fyysistä tai psyykkistä tilaa: on jano ~ kylmä ~ nälkä ~ uni; on sääli; tekee mieli; käy sääliksi; harmittaa; paleltaa, väsyttää. Pintasi- jana lauseenalkuisella NP:llä on allatiivi tai genetiivi, muiden verbien kuin kopulan yhteydessä myös partitiivi. Tähän voitaisiin vielä liittää tauti- ilmaukset tyyppiä Minulla on nuha ~ kuumetta, joka ei lauseenloppuisen NP:n sijakäyttäytymisen kannalta ole ryhmiteltävissä omistusrakenteisiin (vrt. Minulla ei ole nuha). Kokijalauseen ominaisuuksiin kuuluu eräissä tapauksissa valinnainen subjekti-NP (Minua väsyttää tämä odottaminen.).*) Viimeisenä marginaalityyppinä on mainittu kvanttorilause (I), joka vaikuttaa eksistentiaalilauseen ja predikatiivilauseen sulaumalta (vrt. Kangasmaa- Minn 1967). Siinä lauseenalkuinen NP on partitiivissa ja kopulan jäljessä on kvanttori tai merkitykseltään kvanttorimainen adverbi tai substantiivi (Oppilaita on kaksitoista ~ runsaasti ~ iso joukko). On vaikeaa ellei mahdotonta yksiselitteisesti ratkaista, minkä funktioisia kvanttorilauseiden konstituentit pintarakenteessa ovat. Yhden käsityksen mukaan (Penttilä 1963a:604) alku- NP on subjektina ja kvanttori adverbiaalina.**) Toisaalta kieltotesti poimii subjektiksi kvanttorin (Oppilaita ei ole kahtatoista ~ isoa joukkoa), jolloin alku-NP:tä olisi lähinnä pidettävä part.muotoisena adverbiaalina. Tämä vaikuttaisi luontevimmalta ratkaisulta, kun otetaan huomioon myös vastaavat transitiiviverbilliset tapaukset: Haukia ostin kolme; Kurkia on nähty ainakin tusina, joissa olisi vastaavasti kyse adverbiaalista ja objektista. Kvanttorilauseessa on huomattava pari nominaalilausekkeita koskevaa rajoitusta. Ensinnäkin lauseenalkuinen NP on tietyissä tapauksissa monikollinen, toisin kuin silloin kun se sijaitsee kvanttorin kanssa samassa lausekkeessa: Oppilaita on kaksitoista; *Oppilasta on kaksitoista; kaksitoista oppilasta. Edelleen lauseenalkuisena nominaalina voi olla pronominikin, joka puolestaan ei voi olla kvanttorin seuralaisena kvanttorilausekkeessa: Meitä on monta; *monta meitä. Näistä syistä kvanttorilausetta ei voitane pitää lohkorakenteena eli transformationaalisesti johdettuna syvärakenteesta tyyppiä On [kaksitoista oppilasta]. Predikatiivilausekaan kvanttorilause ei ole vallankaan sen yleisen käsityksen mukaan (Setälä 1966:11), että predikatiivilauseen subjekti on aina nominatiivissa. On tietysti mahdollista, että kvanttorilauseel- la on historialliset yhteydet seuraaviin lauseisiin, joiden subjektit ovat lohjenneet kahtia pääsanan päätyessä lauseen alkuun.***)
(10) Kouluja on hyviä ja huonoja.
(11) Vihaa on pyhääkin.
(12) Mielipiteitä on kaikenkarvaisia.
Tällainen NP:n lohkeama ei rajoitu vain subjekteihin (vrt. Sahoja sinne on perustettu sekä kannattavia että kannattamattomia).
*) Kokijarakenteena voitaisiin pitää myös nesessiivi-ilmauksia tyyppiä Minun täytyy aivastaa siinä tapauksessa, että alkukonstituentti perinteisen kieliopin hengessä analysoidaan datiiviadver- biaaliksi, johon täytyminen kohdistuu. Po. konstituenttia on tässä kuitenkin pidetty gen.subjektina (ks. 9.2.1.).
**) Siro (1964a: 137) pitää kvanttoria subjektina ja alku-NP:tä sen part.attribuuttina, Numminen (1959:25) taas alku-NP:tä subjektina ja kvanttoria predikatiivina.
***) Carlson (1978) tosin huomauttaa, että pronominien käyttäytyminen tässäkin tapauksessa kelpaa argumentiksi transformaatiotulkintaa vastaan, vrt. Näitä on pienempiäkin, *On pienempiäkin näitä. Pronominihan ei siedä attribuutteja.


100 Peruslausetyypit
Lopuksi on syytä huomauttaa, että peruslausetyyppien luetteloon (A-I) ei ole sisällytetty passiiveja (13), nesessiivi-ilmauksia (14), objektikomplementti- rakenteita (15) eikä kausatiiveja (16).
(13) a. Asia vietiin oikeuteen.
b. Päätökseen lisättiin kaksi tarkennusta.
(14) a. Minun täytyy lähteä.
b. 	Yhtiölle pitäisi valita uusi toimitusjohtaja.
(15) a. Kokous valitsi Muttisen puheenjohtajakseen.
b. 	Mies joi lasin tyhjäksi.
(16) Valmentaja juoksutti urheilijoita.
Nämä kaikki ovat joko edellisten tyyppien alaryhmiä tai johdetaan transfor- maatioteitse; tässä mielessä ne eivät ole peruslausetyyppejä, vaikka ne muuten olisivatkin syntaktisesti omaleimaisia (esim. passiivissa ei ole pinta- subjektia, verbi on erikoisessa passiivimuodossa ja objekti käyttäytyy toisin kuin aktiivissa).
Passiivi (13) ei ole sikäli yhtenäinen lausetyyppi, että suomessa sekä transitiivi- että intransitiiviverbi voivat esiintyä passiivimuotoisena. Näin ollen passiivilauseessa on runsaasti syntaktista variaatiota ja sitä on pidettävä yhtenä transitiivi- ja intransitiivilauseiden pintasubjektittomana varianttina (vrt. Comrie 1977 ja 11.6.2.).
Nesessiivilauseet (14) ovat myös pinnallisesti omaleimaisia (genetiivisub- jekti, yksipersoonainen verbi, päätteetön akkusatiiviobjekti). Pidämme niitä kuitenkin seuraavantapaisten syvärakenteiden ilmentyminä.
(17)
Si
Esimerkkilauseet (15,16) ovat transitiivilauseita (B). On eräitä verbejä kuten ehdottaa ja valittaa, jotka vaativat kolme aktanttia, mutta jotka silti ovat transitiiviverbejä; kolmas aktantti toimii objektipredikatiivina ja siksi voidaan puhua objektikomplementtirakenteista. Tilapäisesti on mahdollista käyttää muitakin, jopa intransitiivisia verbejä kolmipaikkaisina, vrt. (15b) ja Kip Keino juoksi varpaansa verille.
Kausatiivit (16) johdetaan sääntöteitse (ks. 11.4.2.). Passiivi ja kausatiivi ovat periaatteessa samalla tavalla suhteutettavissa transitiivi- ja intransitiivi- lauseisiin: passiivissa on kyse argumenttien vähentämisestä yhdellä (vrt. x nauraa - nauretaan), kausatiivissa taas argumenttien lisäämisestä yhdellä (x nauraa - y naurattaa x:ää).


Peruslausetvyppien semantiikkaa 101
6.4. 	Peruslausetyyppien semantiikkaa
6.4.1. 	Yleistä
Peruslausetyyppien tarkastelun ulkopuolelle jäävät modaaliset ja pragmaattiset ainekset (vrt. lukua 12). Peruslausetyypeistä suuri osa on semanttisesti kapea-alaisia. Niinpä ekvatiivi- ja luonnehtivat lauseet sekä tulos- ja puhki- rakenne predikoivat, omistusrakenne ilmaisee yhteenkuulumista ja inkluusio- lauseet sisältymistä, e-lauseet esittelevät uusia referenttejä, kokijarakenteet ilmentävät fyysisiä ja psyykkisiä tiloja ja kvanttorilauseilla kvantifioidaan.
Näin ollen nämä lausetyypit saavat predikaattiinsa vain merkitykseltään ahdasrajaisen verbiluokan; predikatiivilauseissa esiintyy pelkkä olla, tilalau- seissa tietyt sääverbit ja e-lauseissa vain tietyt intransitiiviverbit. Puhki- rakenteessa käy vain muutama predikatiivi ja verbi (olla, mennä), tulosraken- teessa lähinnä vain verbit kasvaa, kehittyä, tulla. Sen sijaan intransitiivilause (A) ja transitiivilause (B) ovat semanttisesti avoimia. Niillä on tuskin mitään merkitykseen liittyviä erikoispiirteitä sitä yleistä eroa lukuunottamatta, että transitiivilauseet ja muut pakollisesti kaksipaikkaiset lauseet ilmaisevat kahden olion välistä suhdetta, intransitiivilauseet yhden olion ominaisuutta. Vanhastaan tämä on ilmaistu niin, että transitiivilauseissa subjektin vaikutus »siirtyy» verbin kautta objektiin; tällaista semanttista suhdetta ei intransitiivi- lauseissa ole.
Semanttisesti avoimien lausetyyppien eli intransitiivi- ja transitiivilausei- den (A,B) tarkemmassa analyysissa on kiinnitetty erityistä huomiota semanttisiin valenssirooleihin eli siihen, mitä erilaisia suhteita vallitsee verbin ja sen argumenttien välillä.
Yhteistä olettamillemme peruslausetyypeille sekä esim. Fillmoren ja Andersonin sijateorioiden käsittelemille lauseille on pitäytyminen pakollisten NP-jäsenten tarkastelussa. Jaksossa 6.4.2. esitellään suomen lausesemantiikan kuvauksessa tarvittavat valenssiroolit.
Toinen lausetyyppeihin liittyvä semanttinen ongelma on, millä tavoin verbien ilmaisemat tekemiset olisi jaettava syntaktisestikin relevantteihin tyyppeihin. Tätä käsitellään jaksossa 6.4.3.
6.4.2. 	Valenssiroolit
Nimitystä »valenssirooli» on tässä käytetty (syvä)sijan asemesta, koska jälkimmäinen voi sekaantua perinteellisen kieliopin pintasijan nimitykseen. Valenssiroolilla tarkoitetaan niitä semanttisia tehtäviä, joita verbin (pakollisilla tai valinnaisilla) aktanteilla voi olla. Näin määritelty semanttinen valenssi taikka syväsijasuhde ei siis koske vapaita määritteitä. Syntaksin ja semantiikan kannalta voidaan erottaa ainakin seuraavat kymmenen valenssi- roolia.*)
*) Vrt. myös Siro (1977), jossa suomen syväsijajäijestelmää pohditaan Andersonin (19 /1) teorian valossa. Valenssi- ja sijateoriaa voidaan arvostella siltä kannalta, että sija ei ole mikään semanttinen primitiivi, vaan sen sisältämä informaatio voidaan palauttaa toisaalta substantiivien ja verbien leksikaalisiin piirteisiin ja toisaalta perussyntaksiin.


102 Peruslausetyypit
(18) 	AGENTIIVI KOKIJA
HYÖTYJÄ
KOHDE
LOKATIIVI
POSSESSIIVI
INSTRUMENTTI
AIHEUTTAJA
LÄHDE
NEUTRAALI
elollinen yksilö (tai vastaava instituutio tai kollektiivi) teon tai toiminnan aikaansaajana elollinen tekemiseen osallistuja, joka ei siihen vaikuta mutta jonka tietoisuuteen tekeminen vaikuttaa
elollinen tekemisestä hyötyvä olio tekemisen tulos, kohde tai tai »sisällönobjekti» paikka ja aika; suuntaverbien yhteydessä myös päämäärä
inhimillinen omistaja; erottamattoman omistuksen »paikka»
eloton tekemiseen vaikuttaja
tekemisen aiheuttaja tai teettäjä
lähtökohta (lokaalinen, ajallinen, kausaalinen
tms.)
etenkin tilaan ja prosessiin osallistuja, johon tekeminen ei »ratkaisevasti» vaikuta
Kuten luonnehdinnoista huomaa, valenssiroolit eivät ole semanttisia primitiivejä. LOKATIIVIIN sisällytämme paikan lisäksi ajankin, jota voidaan pitää paikan »laajentumana». Suomen pintasyntaksissa ajan adverbiaalit taipuvat paikallissijoissa (erillisiä ajan sijoja ei ole), toisaalta OSMA:t ilmaisevat aikaa yhtä hyvin kuin etäisyyttä (viikon; kilometrin). AIHEUTTAJAN roolia tarvitaan etenkin kausatiivirakenteen kuvauksessa; mahdollisesti se voitaisiin tulkita samaksi kuin AGENTIIVIKIN. LÄHTEEN rooli on tarpeen, koska liikkeen lähtökohtaa ei voi kuvata semanttisesti pelkällä LOKATIIVILLA ynnä direktionaalisuuden piirteellä. Liikkeen päätepiste voidaan spesifioida yhdistelmällä [LOK, V+direktionaalinen], mutta liikkeen lähtökohtaa varten tarvitaan oma valenssiroolinsa.*) Koska pyrimme kuvauksessa jäännöksettö- myyteen, olemme ottaneet käyttöön myös NEUTRAALIN roolin, joka ei ole selväpiirteinen. Se vastaa Fillmoren (1968a) OBJEKTIIVIA, Andersonin (1971) yhtä perussijaa, NOMINATIIVIA, sekä osaa Hallidayn (1976) osallistujasta nimeltä AFFECTED. Kaikki nämä nimitykset, NEUTRAALI mukaan lukien, ovat epätyydyttäviä; olennaista kuitenkin on, että tällainen jäännösrooli tarvitaan. Siihen kuuluvat mm. omistusrakenteen ja e-lauseen kieliopilliset subjektit, jotka selvästikään eivät ole esim. AGENTIIVEJA.
Vaikka valenssiroolit on oletettu aktanttien merkityksen kuvaamiseksi, kussakin roolissa oleva aktantti voi päätyä joskus pintarakenteessa vapaaksi määritteeksi. AGENTIIVI voi kausatiivirakenteessa olla vapaana määritteenä (Teetin uuden frakin räätälillä\g)\ KOKIJA esiintyy usein eräänlaisena kommenttiadverbiaalina {Minusta^ov. tämä on hyvä ajatus); HYÖTYJÄ voi ilmetä postpositiorakenteena (Teen mitä tahansa sinun hyväksesinvö). LOKATIIVI, INSTRUMENTTI ja LÄHDE esiintyvät sangen usein vapaina määritteinä. Sen sijaan KOHDE on harvinaisempi (mahdollisena esimerkkinä Isäntä kylvi pellon rukiille^oh) ja NEUTRAALI mahdoton vapaana määritteenä.
Useimmilla rooleilla on jokin yksi kieliopillinen funktio, jossa ne useimmiten esiintyvät. AGENTIIVI on tavallisimmin subjektina mutta joskus adverbiaalina (Opettaja kirjoitutti runon oppilaillaag), attribuuttina (Runo on
*) Fillmoren (1972a) syväsija GOAL on tarpeeton, mikäli käytössä ovat LOKATIIVI sekä verbin direktionaalisuuden piirre, joka tarvitaan muutenkin.


Peruslausetyyppien semantiikkaa 103
Hilja Haahden\G kirjoittama) tai suffiksinakin (Viljaa leikata+0/UG vielä); KOHDE objektina tai adverbiaalina, POSSESSIIVI adverbiaalina tai subjektina, LÄHDE adverbiaalina jne. Roolit muodostavat hierarkian siten, että joillakin rooleilla on etuoikeus tiettyihin funktioihin, erityisesti subjektiksi, joka on NP:n ensisijainen tehtävä lauseessa (9.2.3.). Niinpä AGENTIIVI esiintyy melkein aina subjektina. Mikäli AGENTIIVIA ei ole, INSTRUMENTISTA tulee subjekti. Jos INSTRUMENTTIAKAAN ei ole, NEUTRAALISTA NP:stä voi tulla subjekti jne. Valenssiroolien ja pintalau- seenjäsenten suhteita havainnollistavat seuraavat esimerkkisarjat, joista ilmenee mm. subjektin primaarisuus: sillä on laajin valenssiroolien kirjo.
(19)
AGENTIIVI
Mies joi.
KOKIJA
Mies on juovuksissa.
HYÖTYJÄ
Mies sai viinaa.
NEUTRAALI
Mies on kotoisin Posiolta.
Subjekti-NP
NEUTRAALI
Miehellä on oma osake.
POSSESSIIVI
Mies omistaa asunnon.
LOKATIIVI
Liha vilisi matoja.
INSTRUMENTTI
Traktori perkasi ojan.
AIHEUTTAJA
Jussi koijautti autonsa.
KOHDE
Mies sai iskun päähänsä
(20)
AGENTIIVI
Paperisota juoksutti sihteeriä.
KOKIJA
Minua pelottaa.
HYÖTYJÄ
Asukas neuvoi kulkijaa.
Objekti-NP
KOHDE
Kaupunki rakensi uuden hotellin.
LOKATIIVI
Isäntä kylvi pellon.
INSTRUMENTTI
Isäntä ajoi traktoria metsässä.
NEUTRAALI
Rasia sisältää myrkkyä.
(21)
AGENTIIVI
Takki teetettiin ompelijalla.
Adess.-
KOKIJA
Minulla on paha olla.
muotoinen
LOKATIIVI
Katolla on kolme pulua.
adverbiaali
POSSESSIIVI
Naapurilla on uusi auto.
INSTRUMENTTI
Tämä on ommeltava karhunlangalla.
(22)
Illat.-
KOHDE
Haluan tutustua
muotoinen
Veltto Virtaseen.
adverbiaali
LOKATIIVI
Kulkue lähti kirkkoon.
POSSESSIIVI
Rakennus kuuluu
yliopistoon.
(23)
HYÖTYJÄ
Allat.-
Näytin hänelle
muotoinen
postimerkkejäni.
adverbiaali
LOKATIIVI
Lähdetään matkalle.


104 Peruslausetyypit
Roolien hierarkia näkyy edelleen sillä tavoin, että tietyillä niistä on etuoikeus verbinetiseen asemaan. Tällaisia ovat (usein) AGENTIIVI, KOKIJA, POSSESSIIVI ja AIHEUTTAJA. Empiirinen kysymys on, mikä on verbinjäl- keinen järjestys rooleille.. LOKATIIVI, INSTRUMENTTI, KOHDE, NEUTRAALI ja HYÖTYJÄ sekä kuinka herkästi nämä roolit voivat siirtyä lauseenalkuiseen asemaan joko siten, että ne esiintyvät subjektina taikka siten että ne topikaalistetaan.
Lopuksi käsittelemme valenssiroolien jakautumista peruslausetyyppeihin. Muutamat peruslausetyypit ovat rooleiltaan lukkiutuneita. Säälauseissa (D) on ainoana valenssiroolina LOKATIIVI (Merellä ~ Ulkona ~ Nyt sataa). Predikatiivilauseissa (C) ja (G) subjektin rooli on tavallisesti NEUTRAALI. Joskus (G.l) se voi olla LOKATIIVIKIN (Häme on kaunista; Tämä kylä on Hämettä). Tällöin on kylläkin lokaalius tulkittu hieman epätavallisesta nimittäin siten, että NP:n tarkoite on mielessä nimenomaan alueena tai paikkana. Mikäli tätä tulkintaa ei halua hyväksyä, voi lähteä siitä, että subjekti on tässäkin tapauksessa NEUTRAALI. Identiteettipredikatiivin rooli on NEUTRAALI (ts. predikatiivin tarkoite ilmoitetaan samaksi kuin subjektin tarkoite), kun taas luonnehtivilla predikatiiveilla ei ole roolia lainkaan: ne pelkästään predikoivat.
Omistusrakenteessa (F) roolijako on selvä: omistaja on POSSESSIIVI, omistettava puolestaan NEUTRAALI. »Omistamista» ei pidä käsittää liian kirjaimellisesti, vaan siihen sisältyvät myös ns. erottamaton omistus ja johonkin, jollekulle kuuluminen.
Eksistentiaalilauseessa (E) on LOKATIIVIN lisäksi NEUTRAALI. Toisin sanoen subjekti-NP ei ole tekemiseen aktiivisesti osallistuva aktantti, vaan mukanaolija. Jos tällaisen lauseen LOKATIIVI pääsee subjektiksi, kyseessä on transitiivinen tilalause (Pelto kuhisee hiiriä; Talo käsittää kolme huonetta).
Kokijarakenne (H) saa nimensä mukaisesti toiseksi roolikseen KOKIJAN, joka ilmenee pintarakenteessa joko lauseenalkuisena adverbiaalina (Minulla ~ Minun on kylmä) tai objektina (Minua harmittaa). Subjektin roolina on valinnaisesti joko NEUTRAALI (Minua harmittaa tämä räntäsade) tai AGENTIIVI (Naapuri ärsyttää minua tahallaan), jolloin rakennekin muuttuu. Verbi ilmaisee joko tilaa (janottaa) tai tapahtumaa (pelästyä).
Kvanttorilauseessa (I) roolijako muodostaa oman visaisen ongelmansa, johon voi katsoa liittyvän myös tapausten Poika painaa 15 kg ja Takki maksoi 97 mk kvantifioidut lausekkeet (vrt. 8.2.3. ja 10.5.).
6.4.3. 	Peruslausetyypit ja verbin merkityspiirteet
Niitä verbien luontaisia merkityspiirteitä, jotka heijastuvat syntaksiinkin, ovat [±statiivinen] ja [±jatkuva]. [+statiivisia] ovat sellaisia tilanteita kuvaavat verbit, joissa ei voi havaita toimintaa eikä muutoksia. Tällaisia ovat ennen muuta olla-\trbi ja näin ollen myös peruslausetyypeistä ekvatiivi- ja luonnehtivat lauseet, omistusrakenne, inkluusiolauseet ja puhki-rakenne sekä yleensä kvanttorilauseet. Transitiivi-ja intransitiivilauseiden verbeistäkin osa on [+statiivisia], esim. hallita, johtua, maistua, omistaa, painaa (2 kg), riittää, sisältää, uskoa. [+statiivisten] verbien syntaktisia ominaisuuksia ovat sopimattomuus tiettyihin rakenteisiin: 3.inf. inessiiviin (24), imperatiiviin (25) ja kausatiiviin (26).


Peruslausetyyppien semantiikkaa 105
(24) a. *Eno on olemassa äidin veli.
b. *Tänään olen painamassa 11 kiloa.
c. *Tästä kankaasta on riittämässä koko perheelle lakanat.
(25) a. *Ole teidän kylän poikia!
b. *Halua valtaa!
c. *Paina vain 52 kiloa!
(26) a. *Äiti painatti kolme kiloa lapsella. ('Äiti aiheutti sen, että lapsi
painaa kolme kiloa’)
b. *Pitkä kokous oletti minulle päänsärkyä. (’Pitkä kokous aiheutti sen, että minulla on päänsärkyä’)
Kaikkia verbejä ei voi leksikossa yksiselitteisesti määrittää statiivisuuden suhteen. Esimerkiksi uskoa-verbi käyttäytyy [+statiivisten] verbien tapaan, koska siihen eivät sovi 3.inf. inessiivi tai kausatiivi, mutta imperatiivi sen sijaan sopii (Usko pois!), ja tämä on [-statiivisten] verbien ominaisuus. Mainituista kolmesta [+statiivisten] verbien erikoispiirteestä selvin on 3.inf. inessiivin käymättömyys ja heikoin imperatiivi.
Merkitykseltään geneerisiä eli yleisiä ovat esim. seuraavat lauseet:
(27) a. Hölkätessä piristyy.
b. Kokolattiamatot kannattaa tilata meiltä.
(28) a. Kasvissyöjät ajattelevat selkeästi.
b. 	Kuovi saapuu Suomeen toukokuussa.
Geneerisyys tarkoittaa sitä, että lauseet eivät kuvaa tietyn hetken tapahtumaa tai määrätoimintaa, vaan ajankohdasta riippumatonta tilaa, tilannetta tai ominaisuutta. Geneeristen lauseiden verbi voi olla joko statiivinen tai ei- statiivinen (esim. kannattaa =♦= saapua), mikä saattaa näyttää ristiriitaiselta. Jos verbi on [+statiivinen], pysyy lausetyyppikin [+statiivisena]. Geneerisessä lauseessa sijaitessaan [-statiivinen] verbi tulkitaan uudelleen [+statiiviseksi]. Vaihtoehtoisesti [-»-statiivista] voi pitää geneerisen lauseen lausetason merki- tyspiirteenä.*)
Tästä näkökulmasta voidaan valottaa myös erästä eksistentiaalilauseisiin liittyvää ongelmaa. Perinteisestihän niiden predikaattiverbien merkityksiä on luonnehdittu määreillä 'oleminen’ (= tila), 'liike’ (= toiminta tai prosessi), 'olemaan tuleminen’ (= tapahtuma tai teko) ja 'olemasta lakkaaminen’ (= tapahtuma tai teko). Ongelmallisia ovat e-lauseiden semantiikan kuvauksessa olleet lauseet, joissa on leksikaalisesti toiminnallinen eli [-statiivinen] verbi (vrt. 9.2.2.) kuten juosta, kilpailla, opiskella, pyrkiä, rientää, työskennellä; onhan e-lauseiden luonteeseen katsottu kuuluvan epätoiminnallisuus. Lause- tason merkityksen erottaminen verbin luontaisista merkityspiirteistä (tai paremminkin semantiikan kerrostuneisuuden tunnustaminen) ratkaissee tämän ongelman. E-lauseiden funktio on esitellä uusia diskurssireferenttejä, ja tämä käy päinsä myös monien leksikaalisesti toiminnallisten verbien välityksellä. Niinpä seuraavien lauseiden verbit ovat toiminnallisia, mutta se ei ole lausetasolla olennaista: Taivaalla lentää haukkoja; Sisään pyrki jo ylimääräisiäkin katsojia; Yliopistoissa opiskelee kymmeniä tuhansia nuoria.
[—statiiviset] verbit ovat aktiivisia eli dynaamisia. Nämä voidaan jakaa edelleen kahtia sen mukaan, onko kyseessä jatkuva vai jatkumaton tekemi-
*) Suojasen (1977:175) mukaan valtaosa geneerisistä lauseista on sellaisia, joissa sekä nomini että verbi (eikä esim. pelkkä nomini) ovat geneerisiä.


106 Peruslausetyypit
nen. [+jatkuvia] ovat esim. kasvaa, kiirehtiä, kulua, sataa, seurata, vaivata. [-jatkuville] verbeille olennaista on jonkinlainen hetkelliseksi katsottu muutos esim. subjektin tai objektin tarkoitteen tilassa. Tyypillisesti [-jatkuvia] ovat siis inkoatiiviset ja resultatiiviset verbit, esim. alkaa, ilmestyä,
kaatua, keksiä, kuolla, murskata, oivaltaa, saapua, voittaa.
Piirteeseen [± jatkuva] pätee sama mikä edellä todettiin statiivisuudesta; on useita verbejä, jotka eivät ole leksikossa yksiselitteisesti kumpaakaan. Niiden kuvaaman tekemisen hetkellisyys käy ilmi vasta määritteistä (vrt.
9.3.5.1.B.).
(29) 	a. Mies osti autoa huutokaupassa tunnin.
b. 	Mies osti auton hetkessä ~ heti.
Objektin ja OSMA.n sijanmerkintä sekä ajan adverbiaali viime kädessä ratkaisevat, kumman tulkinnan verbin ilmaisema tekeminen jatkuvuuden suhteen saa.
Lopuksi todettakoon, että statiivisuuden ja jatkuvuuden piirteitä tarvitaan myös verbien johto-opillisten prosessien kuvauksessa (11.4.2.).
**********
Kirjallisuutta lukuun 6
Ahlman (1928), Alhoniemi (1975), Anderson (1971), Bartens (1972), Carlson (1978), Chomsky (1957), Comrie (1977), Fillmore (1968a, 1972a), Gleason (1965), Hakanen (1972, 1973b), A. Hakulinen (1974a, 1976), Halliday (1976), I. Hirvonen (1977), Hockett (1958), Ikola (1954b, 1964), T. Itkonen (1974a), Jespersen (1924, 1969), Kangasmaa-Minn (1967, 1968, 1971), F. Karlsson (1978), G. Karlsson (1962), Leino (1972), Leiwo (1977a,b), Lyons (1977a,b), Menzel (1975), Numminen (1959), Nuutinen (1976), Penttilä (1955a,b), Robins (1964), Rätsep (1978), Sadeniemi (1955, 1970), Siro (1956, 1960, 1974a, 1977), Sundman (1976), Suojanen (1977), Tarvainen (1977a), Vendler (1967), von Wright (1963), Vuoriniemi (1973), Wähämäki (1975, 1976), Yli-Vakkuri (1970), Zsilka (1973).


7. 	Nominaalilauseke
7.1. 	Lausekkeen käsitteestä
Kuten aikaisemmin on esitetty (4.3.3.), lauserakenteesta voidaan erottaa kolme erityyppistä rakennesuhdetta, nimittäin lineaarisuus eli elementtien peräkkäisyys, hierarkkius eli elementtien konstituenssisuhteet sekä depen- denssi eli elementtien väliset riippuvuussuhteet. Lauseen jäsentyminen lausekkeisiin on konstituenssisuhteen yksi ilmentymä. Dependenssisuhteet vallitsevat lauseessa verbin ja eri nominaalisten lausekkeiden välillä. Samaan lausekkeeseen kuuluvien alakonstituenttien keskinäinen järjestys on kiinteämpi kuin se, mikä vallitsee lauseen eri konstituenttien välillä. Lauseketta siis sitoo sisäinen koheesio, ja se liikkuu yleensä yhtenä kokonaisuutena (määritteitä ei tavallisesti voi siirtää pois pääsanan yhteydestä). Toinen osoitus lausekkeen sisäisestä kiinteydestä on, että se pronominaalistetaan kokonaisuutena (pätee lähinnä NP:hen, PP:hen ja AdvlP:hen).
Lausekkeen rakenneominaisuudet määräytyvät pääsanan ja sen jakauma- suhteiden mukaan. Kukin nominaalinen sanaluokka voi esiintyä lausekkeen pääsanana. Näin ollen voimme puhua ainakin seuraavista lausekkeista: nominaalilauseke (NP; pääsanana mm. substantiivi),*) adjektiivilauseke (AP; pääsanana adjektiivi), kvanttorilauseke (KvP; pääsanana kvanttori), adverbi- lauseke (AdvP; pääsanana adverbi) ja p-positiolauseke (pääsanana pre- tai postpositio). Lausekkeiden rakenne-eroja havainnollistavat seuraavat puuku- vaimet.
(1)
(2)
kuiva
sieni
hyvin
kuiva
(3)
KvP
(4)
AdvP
Adv
Kv
lähes
kolmesataa
sangen**)
äkkiä
*) Termin valintaa perustellaan jakson 7.2. lopussa.
**) Kategoriasta ad-A ks. 5.2.7.


108 Nominaalilause ke
(5)
a. pp b. PP
ilman sientä koiran kanssa
Mainituissa tapauksissa lauseke perustuu pääsanan syntaktiseen kategoriaan. Lausekkeen olettaminen voi perustua myös syntaktiseen jakaumaan tai siihen, että tietyt transformaatiot edellyttävät tietynlaista tietoa struktuuri- kuvaukseensa. Tältä kannalta ajatellen tarvitaan myös adverbiaalilauseke (AdvlP).
kuivalla sienellä hyvin kuivasti
Tämän tulkinnan mukaan muut lausekkeet esiintyvät adverbiaalilausekkeen osina, ja näistä adverbilauseke on vain yksi. Jakaumaltaan samanarvoisia adverbiaalilausekkeita ovat esim. silloin (adverbi), sangen äkkiä (AdvP), sateen jälkeen (PP), kauniina viikonloppuna (NP) ja kun sade lakkasi (S). Jos oletetaan AdvlP (ks. tarkemmin 8.3.), AdvP kuten (4) käy tarpeettomaksi: näitä lausekkeita voi silloin pitää adverbiaalilausekkeina.
Adverbiaali on heterogeeninen kategoria, ja on ilmeistä, että esim. perus- lausetyyppien ominaispiirteiden tai tiettyjen transformaatioiden kuvaamisen kannalta on tarpeen erottaa useita adverbiaalien alalajeja (vrt. lukua 10). Voi myös olla, että NP on liian eriytymätön kategoria ja että kvanttorien sekä osasanojen yhteydessä esiintyvät partitiivi- ja elatiivimuodot (kaksi poikaa; kaksi pojista) voitaisiin vaihtoehtoisesti kuvata »partitiivi-» ja »elatiivilausek- keiksi».*)
Verbi lausekkeen (VP) asema suomen kieliopissa on ongelmallinen, koska verbi ja sen jälkeiset määritteet eivät muodosta kiinteää kokonaisuutta. Yksiselitteisiä argumentteja VP-kategorian olettamisen puolesta ei näytä olevan (ks. 11.2.). Pronominilausekkeita ei ole; sen sijaan eräät pronominit kuten minä, sinä muodostavat yksinään NP:n. Anaforinen pronominikin voi yksinään muodostaa NP:n. Konjunktiot ja interjektiot eivät muodosta lausekkeita, vaan ovat aina suoraan S-noodin dominoimia.
Tässä luvussa käsitellään lähemmin NP:n rakennetta ja syntaktista käyttäytymistä. Luvussa 8 käsitellään muut edellä mainitut nominaaliset lausekkeet. Adverbiaalit tulevat esille luvussa 10.
*) Tällaisen alustavan ehdotuksen on esittänyt L. Karttunen.


Yleistä NP.stä 109
7.2. 	Yleistä NP:stä
Nominaalilauseke on verbin rinnalla lauseen toinen rakenteellinen perustekijä. NP:hen voi sisältyä määritteenä mikä tahansa jaksossa 7.1. mainituista muista lausekkeista, VP:tä lukuun ottamatta. Toisaalta se itse voi esiintyä muiden lausekkeiden osana:
(7) 	a.
AP
NP
N
suomen
AP
N
I
kielessä
Ad-A
I
hyvin
A
I
taitava
c.
Suomen
kansan paras
ystävä
läpi harmaan kiven


110 Nominaalilauseke
Lausetasolla NP esiintyy monessa eri tehtävässä, eri lauseenjäseninä, lähinnä subjektina, objektina ja predikatiivina. Näitä nominaalilausekkeen syntaktisia tehtäviä käsitellään erikseen luvussa 9.
NP:n perustyypissä on pääsanana substantiivi (8). Näitä ilmauksia sanomme substantiivilausekkeiksi.
(8) kaunis ilma; joku vesieläin; tuo matka; kaikki ajatukset, jotka pyrkivät esiin; ennuste huomiseksi
Toisen nominaalilausekkeen tyypin muodostavat tapaukset, joissa pääsanana on jokin muu nomini (pronomini (9), adjektiivi (10—16) taikka kvanttori
(17)). Indeksiset pronominit voivat olla täyden NP:n veroisia, ne viittaavat joko eksoforisesti (9a) tai tekstissä anaforisesti (9b) edellä esitettyyn täyteen NP:hen.
(9) a. Tämä meni rikki.
b. 	Kuvassa on nuorin sisareni. Hän opiskelee Oulussa.
Pronominin ja sen korrelaattina olevan NP:n välisen viittaus- taikka (toisen ajattelutavan mukaan) substituutiosuhteen yksi ilmentymä on se, että pronomini (toisin kuin substantiivilauseke) ei normaalisti siedä attribuutteja (*risu- partainen hän).
Melko tavallista on adjektiivien esiintyminen NP:n pääsanana:
(10) a. Vanhoilla on kokemusta ja heillä alkaa olla äänivaltaakin.
b. Viisaat katsovat vierestä.
c. Pääsy alaikäisiltä kielletty.
d. Järjestöissä ei tänään viihdy nuori eikä paljon vanhempikaan.
e. Vain rohkea uskaltaa tehdä sellaisia päätöksiä.
f. Joka kolmas työtön on teollisuustyöntekijä.
g. Ulkopuoliset eivät pääse kopeloimaan tiedostoja.
(11) a. Sorsa muodostaa kolmattaan.
b. Holkeri odottaa ennenaikaisia.
c. Saanko samanlaisen?
d. Lääketieteelliseen on vaikea päästä.
Tällaisia pääsana-adjektiiveja voi pitää ellipsin tuloksina. Tapauksessa (10) on heittynyt substantiivi [+inhimillinen]; (11 ):ssä se taas on [-inhimillinen] mutta tulkittavissa silti pragmaattisen tiedon turvin. Kaikki NP:n pääsana- adjektiivit eivät suinkaan ole ellipsin tulosta; itsenäisinä voidaan pitää sellaisia tapauksia kuin jotakin pehmeää; paljon muuta mielenkiintoista; kaikki mystinen; jotakin keväistä. Itsenäisten adjektiivien edessä näyttää usein esiintyvän kvanttori. Adjektiivi voi itsenäisenä olla sekä geneerinen (12) että spesifisenä joko yksiköllinen (13a), monikollinen (b) tai indifferentti (c).
(12) a. Tunnettu ei ole yhtä kiehtovaa kuin tuntematon.
b. 	Eläviä on säälittävä pikemminkin kuin kuolleita.
(13) a. Näetkö nuo tytöt? Lihava on serkkuni.
b. Nämä terveet saavat auttaa tuota sairasta.
c. Hän kertoi pojasta pahaa.


Yleistä NP:stä
111
Hyvin yleinen pääsana-adjektiivin tyyppi on (14), joka sisältää adjektiivisen partisiipin.
(14) a. Ketään ei ole vielä käännytetty ovelta, paitsi humalassa pyrki¬
vät.
b. Tulos oli yllätys asioita sivusta seuranneille.
c. Pitää olla kiitollinen kaikesta saamastaan.
d. Vain menneisyydessä elävät vastustavat näin maltillista perustuslain uudistusta.
e. TV luo vanhoista haudan partaalla hoipertelevan kuvan.
Näissä tapauksissa vaikuttavat samat ellipsit kuin edellä käsitellyissä tapauksissakin (10,11).
Seuraava puu (15) havainnollistaa sitä, miten adjektiivia »käytetään sub- stantiivisesti», so. yksinään NP:n pääsanana. Tekstuaalisen ellipsin tapauksessa NP.ssä on myös substantiivin noodi, joskin se pinnassa edustuu nollana (16).
(15)
NP VP
alaikäiset eivät pääse sisään
Kvanttorit voivat esiintyä pääsanan tavoin aivan samoin kuin adjektiivitkin joko elliptisesti (17b) taikka joissakin tapauksissa itsenäisinä (a); viimeksi sanottu koskee etenkin kvanttoreita joku ja kaikki. Erityisessä kvanttorilau- seiden tyypissä (ks. 6.3.) mikä tahansa kvanttori voi esiintyä itsenäisenä (c).
(17) 	a. Joku tulee.
Sinne on moni yrittänyt.
Harvat tietävät asian todellisen laidan.
Onko tässä kaikki?
b. Kolme 0 puuttuu.
Kaikki 0 pelkäävät häntä.
c. Meitä on monta.
Oppilaita oli kaksitoista.


112 Nominaalilauseke
Pintanominaalien kolmannen tyypin muodostavat verbin infinitiivi- muodot, lähinnä 1. infinitiivi subjektina ja objektina sekä 3. infinitiivi. Syntaktiselta jakaumaltaan infinitiivit käyttäytyvät monissa tapauksissa sub- stantiivilausekkeen tapaan, esim. Tahdon ruokaa ~ Tahdon syödä; Menen metsään ~ Menen uimaan. Toisaalta niiltä puuttuu substantiivien määritteet mutta niillä on sen sijaan verbin määritteet: vrt. Haluan nukkua 7 t ~ *Haluan pitkän nukkua. Näitä seikkoja voidaan käyttää argumentteina sekä NP-tulkintaa vastaan että sen puolesta. Pidämme tässä infinitiivejä pintano- minaaleina juuri distribuution perusteella. Tämän kannanoton voi tehdä siitä riippumatta, katsotaanko jotkin infinitiiveistä lauselähtöisiksi vai ei. Mutta po. infinitiivi-ilmaukset voidaan myös tulkita VP.ksi (ks. 11.2. ja lukua 14.).
On joukko verbejä, jotka saavat objektikseen vain infinitiivin, eivät koskaan täyttä NP:tä, esim. Aion lähteä kotiin ~ *Aion kahvia (muita tällaisia verbejä ovat ehtiä, hirvitä, viitsiä, voida, yrittää).*) Tällaisissa tapauksissa ei ole perustetta NP:n olettamiseksi. Näitä verbinjälkeisiä infinitiivejä pidämme kategorialtaan verbeinä ja nimitämme verbien yhdistelmää verbi- ketjuksi (11.3.2.).
NP.stä on kyse myös silloin kun lauseen nominaalisena jäsenenä esiintyy pronomini tai substantiivi + lause, jolloin nominilla on normaali sijataivu- tus.
(18) a. [Se että sosialistit olivat neuvottomia], on luonnollista.
b. Häntä kiinnosti [se, miten hyönteiset löytävät ruokansa].
c. Tämä merkitsee [sitä, että elämme vaikeita aikoja].
(19) a. [ehdotus, miten älyllisen kulttuurin eheyttämistä voisi edistää]
b. [henkilökohtaiset kokemukset, että avioliiton päätarkoituksena olisi toveruus]
c. [pelko, että laiva uppoaa]
Ongelmallisempi on pelkän lauseen NP-mäisyys sellaisessa tapauksessa, jossa nominia ei ole mukana.
(20) a. Edellytetään, ettei ihmisen olemassaolo perustu Jumalaan.
b. 	Miehelle olisi hyvä, ettei hänen tarvitsisi ilmaista itseään.
Koska näiden lauseiden jakauma on aivan sama kuin pronominillistenkin
(18) 	ja koska pronomini on niihin lisättävissä, niitä voidaan analogisesti pitää nominaalilausekkeina.
Koska kaikki esitellyt rakenteet (substantiivit määritteineen, itsenäiset pronominit, adjektiivit ja kvanttorit sekä infinitiivit ja lauseet) ovat ainakin osittain syntaktisesti samalla tavoin käyttäytyviä lausekkeita ja koska toisaalta substantiivilausekkeet muodostavat tapausten ydinjoukon, käytämme koko joukosta yhteistä termiä »nominaalilauseke».**) Termi »nominilauseke» on suppeampi, koska sen ulkopuolelle jävät oikeastaan infinitiivit ja lauseet. Vielä suppeampi tältä kannalta olisi tietenkin termi »substantiivilauseke».
*) Vrt. kuitenkin esim. Yritän pehmeää laskua.
**) Tämän termin on omaksunut myös Ikola (1974:16).


NP:n rakenne 113
7.3. 	NP:n rakenne
Tässä jaksossa käsitellään NP:n perustapausta, sitä tyyppiä, jossa pääsanana on substantiivi ja sen edellä ja jäljessä esiintyy yksi tai useampia määritteitä. Etuattribuutteja ovat AP, KvP ja NP (genetiivimuotoisena), jälkiattribuutteja NP (obliikvisijoissa tai kongruoivana appositiona), infinitiivi ja lause.
Pääsanan edellä olevat attribuutit, etuattribuutit, voidaan järjestyksen suhteen jakaa kahtia tarkennekenttään ja kuvailukenttään.*) NP:n attribuutit ja niiden sijainti voidaan esittää kaavamaisesti seuraavien puiden avulla.
(21)
ETU ATTRIBUUTTI
PÄÄSANA
JÄLKIATTRIBUUTTI
TARKENNE- l KUVAILU- KENTTÄ | KENTTÄ 1
1 —
1 .
PRON —-—"i AP^
1 ^ \ l Ad-A XA
.... 1 . .../ 1 . „ tama erittäin voimakas
ij|P ..
KvP 1 NP Kv^ 1
J, 1 ■ , l .. 1
kaikki muu | piilevän rnppumat- , tomuuden
NP /\ -5 NP N 1
N
elämys —NP \
N
1
tarve
N
josta ei pääse eroon
ETUATTRIB.
PÄĬ
SANA
JÄLKIATTRIBUUTTI
NP
NP
X
AdvlP
|
AP
1
^
1
A
1
N
|
NP NP AdvlP i
1
pitkällinen
1
kiista
1 1 1
kuolemanrangaistuksen lakkauttamisesta Ranskassa
*) Vrt. Bloomfield (1933), Diderichsen (1946) ja Penttilä (1967). Huomaa, ettei genetiiviattri- buutti sijoitu yksiselitteisesti mihinkään kenttään (vrt. 7.3.3.).


114 Nominaalilauseke
Käsittelemme kaavion (22) attribuuttikenttiä järjestyksessä, ensin tarkenne- kenttää.
7.3.1. 	Tarkennekenttä
Nimityksellä tarkennekenttä"1) tarkoitetaan niitä attribuuttiasemia jotka ovat adjektiivien ja partisiippien edellä. Kyseessä ei ole mikään syntaktinen luokka, vaan pintasyntaktinen jäijestyskaavio, positiomalli (vrt. 2.3. sekä Halliday 1976:40). Tarkempi tutkimus vasta osoittaa, voidaanko tätä »kenttää» vastaava syntaktinen kategoria olettaa suomen kieleen. Tarkennekentäs- sä sijaitsevia kategorioita ovat genetiivimuotoiset NP:t sekä indeksiset ja kvanttoripronominit. Penttilä (mt.) on jakanut tarkennekentän viiteen asemaan, ja asemat on numeroitu -2 --6 sen mukaan, kuinka etäällä tarkenne on pääsanasta (asema -1 tarkoittaa kuvailukenttää eli »puhtaita» adjektiiveja). Penttilän malli ei ole generatiivinen siinä mielessä, että sen nojalla kuvattaisiin kaikki ja vain oikeat tarkenteiden yhdistelymahdollisuudet; pikemminkin se vain ilmaisee sen, mikä on kahden peräkkäisen tarken- teen todennäköinen järjestys silloin kun ne voivat esiintyä samassa lausekkeessa (harvoin lausekkeessa esiintyy useampaa kuin kaksi tarkennetta; useamman esiintyminen alkaa olla semanttisesti mahdotonta).*1")
(23)
-6
-5
-4
-3
-2
kaikki***)
tämä
eräs
(ainoa)
sellainen
koko
tuo
harva
muu
tuommoinen
jokainen
se
moni
sama
erilainen
loput
mikä
usea
ensimmäinen
puolet
mikään
yksi
kolmas
kukin
kuka
molemmat
viimeinen
kukaan
jotkut
seuraa va
joka
kymmenen
joku
jompikumpi
jokin
paljon
Tarkennekentän positioihin eli asemiin sijoittuvat ryhmät ovat merkitykseltään suhteellisen homogeenisia. Etäimpänä pääsanasta positiossa -6 esiintyy (universaali)kvanttoreita, joiden tavoin käyttäytyvät myös loput ja puolet. Tähän sijoittuvat myös määräiset genetiivit, joten syntyy seuraavanlaista vaihtelua: kaikki minun ystäväni ~ minun kaikki ystäväni; jokainen Lahtisen repliikki ~ Lahtisen jokainen repliikki. Kolme viimeistä kvanttoria, loput, puolet ja kukin edeltävät genetiivi-NP:tä: loput minun kirjoistani; kukin yliopiston virkamies (vrt. 7.3.3.).
*) Vrt. myös Holma (1966) ja Tuomikoski (1969a:46-48).
**) Larsenin (1969) mukaan tarkennekentän attribuuttien osuus kaikista attribuuteista on noin 37%.
***) Vrt. myös Suojanen (1977:106-).


NP:n rakenne
115
Positiossa -5 esiintyy indeksisiä pronomineja ja yksilökvanttoreita. Näistä pronominit voivat vaihdella lähinnä totalitiivien (kaikki, koko) kanssa samaan tapaan kuin genetiivi-NP:tkin.
Positioon -4 kuuluvat lukusanakvanttorit, yksilökvanttoreista eksistentiaaliset (yksi, eräs jne.), lukumääräkvanttorit sekä paljouskvanttorit; monikollisis- takin muut paitsi jo aikaisemmin esiintyneet totalitiivit. Tämä on siis varsinainen kvanttoriasema.
Mitä lähemmäs pääsanaa tullaan, sen adjektiivimaisemmiksi käyvät tarkenteet. Niinpä positiossa -3 ja -2 olevat sanat onkin perinteellisesti usein luokiteltu adjektiiveiksi. Semanttisesti ne poikkeavat varsinaisista kuvailevista adjektiiveista kuitenkin selvästi; asemassa -3 olevat sama ja muu ovat tekstuaalisia sidoskeinoja (vrt. 13.3.2.); positiossa -2 taas on pronomineista muodostettavia adjektiiveja, joilla niin ikään on tekstuaalinen tehtävä. Tarkennekenttään kuulumiseen liittyy siis joko tekstuaalisuus (deiktisyys) taikka kvanttorius.
Holma on laskenut (mts.3), että 1 000 esimerkistä vain 50:ssä eli viidessä %:ssa on kaksi tai kolme tarkennekenttään kuuluvaa attribuuttia; ylivoimaisesti yleisin tapaus siis on, että tarkennekentässä on vain yksi sana. Seuraavas- sa tyypillisiä kaksisanaisia tarkennekenttiä Oulun korpuksesta (vrt. Saukkonen 1975); huomiota herättää, että -4 on hyvin usein toisena jäsenenä.
(25) 	a. kuhunkin / viiteen litraan (-6, -4)
b. jokaiselta / sadalta kilolta (-6, -4)
c. näistä / molemmista ilmiöistä (-5, -4)
d. niissä / muutamissa tutkimuksissa (-5, -4)
e. jokin / kolme-neljä tuntia (-5, -4)
f. siihen / viiteensataan markkaan (-5, -4)
g. näiden / kummankin velanmaksun (-5, -4)
h. paljon / muun ohessa (-4, -3)
i. monet / muut virikkeitä antavat lähteet (-4, -3)
j. yksi / ainoa (-4, -3)
k. muuan / toinen esine (-4, -3)
1. 	toinen / samanlainen ennakkoilmoitus (-3, -2)
7.3.2. 	Vaikutusalakysymyksiä tarkennekentässä
On eräitä tapauksia, joissa kaksi vaihtoehtoista jäijestystä on taijolla siten, että eri järjestyksiin liittyy eri merkitys. Ensimmäinen tyyppi on lukusanan (-4) ja positioluokan -3 (ensimmäinen, seuraava, viimeinen) taikka partisiipin keskinäinen sijainti.
(24) 	TOT + PRON
PRON + TOT
koko sinä aikana koko tuo seurue kaikki tämä kaikki se väittely
tässä koko kaupungissa tätä koko filmitehtävää tämä kaikki
nämä kaikki jaksoluvut
(26) 	a. viimeiset / kaksi viikkoa
b. Turkuun rakennettavat / kolme hotellia
c. oikeiston häviämästä / kolmesta paikasta


116 Nominaalilauseke
(27) a. kaksi / viimeistä viikkoa
b. kolme / Turkuun rakennettavaa hotellia
c. kolmesta / oikeiston häviämästä paikasta
Kun kvanttori on heti pääsanansa edessä (26), kyseessä on jäännöksetön paljous. Muuten määrä voi olla suurempikin kuin kvanttorin ilmoittama
(27).
On tapauksia, joissa lukusana muodostaa erottamattoman liiton pääsanan kanssa. Tällöin kuvailukenttäänkin kuuluva adjektiivi saattaa joutua kvanttorin edelle: jos adjektiivi siirretään kvanttorin ja pääsanan väliin, saadaan jopa kielenvastainen ilmaus (29,30).
(28) a. kauniit / kaksi viikkoa ~ kaksi / kaunista viikkoa
b. epäselvät /11 kohtaa - 11 / epäselvää kohtaa
c. pölyiset / neljä kilometriä ~ neljä / pölyistä kilometriä
(29) a. Päästään odotetun / 500 000 tonnin kuljetusmääriin, b. *500 000 / odotetun tonnin ...
(30) a. Eilen juostiin tähän asti paras / 400 metriä (’400 m:n kilpailu’), b. *400 / tähän asti parasta metriä
Voidaan kysyä, onko tällaisissa mittaa ja määrää ilmaisevissa sanaliitoissa enää tarpeen erottaa kvanttoria tarkennekenttään kuuluvaksi.
Vastaavanlaisia järjestysvaihtoehtoja esiintyy positioluokan -3 ja kuvailu- kentän välillä.
(31) a. jatkettu / viimeinen käsittely b. viimeinen, jatkettu käsittely
(32) a. pitkä / ensimmäinen selkäevä b. ensimmäinen / pitkä selkäevä
(33) a. eräänlainen / toinen Suomi b. Hoinen / eräänlainen Suomi
Kun kvanttori (vertailusana) on pääsanan tuntumassa, ne muodostavat kiinteän liiton, merkityskokonaisuuden Viimeinen käsittely hallinnossa’, 'ensimmäinen selkäevä kalan anatomiassa’ jne. Tässä ollaan jo leksikaalistumisen rajoilla.
7.3.3. 	Genetiiviattribuutin paikka
Genetiivimuotoinen NP eli genetiiviattribuutti*) ei sijoitu kiinteästi sen enempää tarkenne- kuin kuvailukenttäänkään. Paikasta riippuen sen tulkinta pyrkii olemaan erilainen. Silloin kun genetiiviattribuutti esiintyy samassa asemassa kuin deiktinen pronomini, se tarkentaa pääsanaa, esim. Pentin nämä molemmat vanhat käytetyt autot. Tällöin NP on yleensä määräinen. Seuraavat alkuasemaisen genetiiviattribuutin sisältävät esimerkit ovat aidoista teksteistä.
*) Genetiiviattribuutista on käytetty myös nimitystä attributiivi, esim. Kangasmaa-Minn (1971:259).


NP:n rakenne
117
(34) GENETIIVI ENNEN TARKENNEKENTTÄÄ
teatterin toiset ohjaajat; ohjelmajulistuksen muutamat keskeiset kohdat; demokratian erästä kaikkein tärkeintä tehtävää; radion kaikki jaksoluvut; varusmiesten koko määrä; Suomen evankelis-luterilaisen kirkon monet jäsenet; hänen toinen avioliittonsa
(35) GENETIIVI ENNEN KUVAILUKENTTÄÄ
ihmisen yleiset älylliset edellytykset; Moskovan uudet johtajat; kansankirkkomme uusi arkkipiispa; tämän päivän kova maailma; aineen nestemäinen olemus; kuun pimeä puoli; emännän kristilliset mielialat; naisen lisääntynyt koulutus
Sanottuun löytyy ainakin yksi poikkeus. Totalitiivin (-6) ja genetiiviattribuu- tin keskinäinen järjestys näyttää olevan vapaa: radion / kaikki jaksoluvut ~ kaikki / radion jaksoluvut; varusmiesten / koko määrä - koko / varusmiesten määrä. Sen sijaan genetiiviattribuutin sijainti muihin kvanttoreihin nähden tuottaa järjestelmällisesti mainitun merkityseron. Esimerkiksi teatterin / toiset ohjaajat ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon / monet jäsenet merkitsevät selvästi muuta kuin toiset / teatterin ohjaajat ja monet / Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenet. Ero ei perustu siihen, että niissä olisi erilaiset konstituenttirakenteet vaan lähinnä on kyse semanttisesta vaikutusalasta. Vaikutusalaeroja voidaan havainnollistaa sulkeiden avulla seuraavasti.
(36) a. (teatterin (toiset ohjaajat)) ’(tietyn) teatterin muut ohjaajat’ b. (toiset (teatterin ohjaajat)) ’muut teatterinohjaajat’
Jälkimmäisen esimerkkiparin eroa voi havainnollistaa parafraaseilla esim. seuraavasti.
(37) a. monet kirkon jäsenet = monet kirkon jäseni+stö
b. 	kirkon monet jäsenet = kirkon jäsenet, joita on monta;
kirkon monilukuinen jäsenkunta
Vain edellisessä tapauksessa kvanttorilla on merkityksensä 'useat joskaan eivät kaikki’; jälkimmäisessä kvanttoria on käytetty ei-restriktiivisesti kuvailemaan jäsenistön määrän paljoutta eikä niinkään kvantifioimaan.
Kun genetiiviattribuutti esiintyy kuvailukentässä, NP ei välttämättä ole määräinen. Rakenne gen. + N on usein samanarvoinen yhdyssanan tai adjektiivirakenteen kanssa (36b, 38). Silloin kun gen.attribuutti voi olla vain määräinen, se ei voi esiintyä kuvailukentässä (39).
(38) heikko Afrikan maiden yhtenäisyysjäijestö; oikeata vahvaa lehmän maitoa; uusi nerouden selitys; kansainvälistä kohtuuden luokkaa; helppoja käytännön kursseja; käytännöllistä kielitaidon tarvetta
(39) *uudet minun ajatukseni; ^Saksasta tuodut hänen saappaansa
7.3.4. 	Kuvailukenttä
Kuvailukentän rakennetta käsitellään tarkemmin jaksossa 8.1., jossa tutustutaan adjektiivi lausekkeeseen (AP). Tässä jaksossa sen sijaan tutkitaan sitä, miten kuvailukenttään kuuluvat erityyppiset attribuutit vaikuttavat pääsanaansa ja syntyvän sanaliiton tulkintaan. Perinteisesti on tehty ero


118 Nominaalilauseke
restriktiivisten eli rajoittavien ja ei-restriktiivisten eli selittävien attribuuttien välillä. Restriktiivinen attribuutti (R) rajoittaa pääsanan denotaation alaa; ei-restriktiivinen ei vaikuta denotaatioon, vaan esittää puhujan käsityksen tai asennoitumisen puheenaolevaan tarkoitteeseen.
(40)
Ei voi tehdä selvää kahtiajakoa adjektiivien kesken siinä suhteessa, mitkä ovat restriktiivisiä, mitkä eivät. Karkeasti yleistäen voidaan sanoa, että hahmoa, ikää, väriä, alkuperää, ainesta merkitsevät, referentin objektiivisia piirteitä kuvaavat adjektiivit ovat usein restriktiivisiä (esim. kotimainen, puinen, punainen, pyöreä ja vanha rajoittavat denotaatiota), kun taas kommenttiad- jektiivit tai asenneadjektiivit ovat tavallisesti ei-restriktiivisiä (esim. ihana, kiva, mainio, samanlainen, sopiva, tavallinen). On kuitenkin konteksteja, joissa asenneadjektiivia voi käyttää restriktiivisesti; tällöin kyseessä on yleisesti hyväksytty eikä pelkkä puhujan käsitys.
(41) Kauniista naisista tulee missejä.
(42) Luokan inhottavat pojat istuvat takarivissä, kiltit pojat taas edessä.
Toisaalta on konteksteja, joissa edellinen adjektiivityyppi on välttämättä tulkittava ei-restriktiivisesti, esim. silloin, kun pääsanan referentti on ainutkertainen (43) tai muilla keinoin jo tarkalleen rajattu (44).
(43) vanha äitini; sointuisa äidinkielemme; kallis Anna; laupias Jumala; kunnioitettava rehtorimme
(44) minun etevät lapseni (huom. ei: minun ETEVÄT lapseni); Raamatun lohduttavat sanat; koko sen vihoviimeisen ottelun ajan; pari vaivaista desilitraa kermaa; nämä raskaat reput (ei: nämä RASKAAT reput);
Fokusointi aiheuttaa aina attribuutin restriktiivisyyden (vrt. Uusivirta 1965).
Pinta-adjektiivien veroisia ovat transformaatioteitse lauseista johdettavat partisiippiattribuutit (14.7.2.).
(45) atomien ytimiin aineen muodossa tiivistyneet jättiläismäiset energiamäärät; kauas menneisyyteen ulottuva historia; aikaisempien sukupolvien alulle panema työ; Neuvostoliitosta tilattu syklotroni; tässä tilaisuudessa neuvoteltavat kysymykset
Niitä koskevat samat restriktiivisyyteen liittyvät ehdot kuin aitoja adjektiivejakin.


NP.n rakenne
119
(46) a. auringossa kuivatettu turska (R)
b. vanhoillisuudestaan tunnettu Virtanen (ei-R)
7.3.5. NP attribuuttina
Genetiivimuotoisella NP.llä voi itsellään olla NP:n kaikki etumääritteet: (47) a.
AdvlP
I
kodista
laajan sanskri- sepite- kaunokirjal- kukoistus-
tiksi tyn lisuuden kausi
Genetiiviattribuuttina esiintyvää NP:tä koskee ainakin yksi selvä rajoitus: se ei voi itse saada jälkiattribuuttia, joka pirstoisi koko NP:n pääsanan ja gen.attribuutin suhteen.
(48) a. *kilon voita hinta
b. *korillisen olutta hankkiminen
c. *miehen Karstulasta puheenvuoro
Paljon ahdasrajaisempi on toisen etuasemaisen, nimittäin pääsanan kanssa kongruoivan NP-attribuutin käyttö (tyyppiä retkikunnan johtajalle, Ismo Virtaselle). Tällainen attribuutti on mahdollinen vain kun pääsanana on erisnimi. Toisena ehtona on, että NP-attribuutilla on oltava oma sisäinen rakenteensa; jos se käsittää vain yhden sanan, se esiintyy kongruoimattomana (vrt. Penttilä 1963a:572; Saarimaa 1967:175):
(49) a. Kotikielen Seuran aikakauslehdessä Virittäjässä b. aikakauslehti Virittäjässä
(50) a. hänen veljellään Aimolla ~ *veljellä Aimolla b. *äidillä Teresalla (=)= äiti Teresalla)
Tilanne tämän rakenteen suhteen ei ole vakaa; voidaan havaita mm. että Penttilän (mp.) esittämä sääntö, jonka mukaan yhdyssana-attribuutti aina kongruoisi, ei ole ehdoton (vrt. pääjohtaja Virtaselle: ulosottomies Lahtisen
*) Tällaisista puista ja yleensä nominaalistettujen rakenteiden johtamisesta ks. 14.7.-9.


120 Nominaalilauseke
ongelma). Sen sijaan laajempi ehto, jonka mukaan tittelin edessä esiintyvä toinen substantiiviattribuutti kongruoi, pätee:
(51) 	a. Seurasi puheenjohtajan, tohtori Niemisen yhteenveto, b. Seurasi puheenjohtaja Niemisen yhteenveto.
7.3.6. 	Jälkiattribuutit
7.3.6.1. 	Substantiivilausekkeet
Jälkiattribuutteja on neljää tyyppiä: substantiivilausekkeita, PP-lausekkeita, infinitiivejä ja lauseita. Substantiivilauseke voi esiintyä jälkiattribuuttina kolmessa eri tehtävässä, nimittäin partitiivi- ja elatiivimuotoisena, appositiona tai ns. paikallissija-attribuuttina.*)
(A) 	Partitiivi- ja elatiiviattribuutti. Partitiivi- ja elatiiviattribuutit liittyvät merkitykseltään selvärajaiseen pääsanaryhmään. Kun pääsanana on kvantto- rinomainen eli osaa, määrää tai mittaa ilmaiseva sana, ns. osasana, se voi saada attribuutikseen jaollistarkoitteisen NP:n (pala leipää; joukko ihmisiä; purkki multaa). Olennaista eroa ei ole näiden tyyppien ja sellaisten välillä, joissa pääsanana on kvanttori tai lukusana (paljon leipää; kymmenen ihmistä; lyhyen aikaa; kaiken aikaa; ks. 8.2. ja 6.3.). Molemmille on ominaista herkkä lohkeavuus: pääsanan ja attribuutin suhde ei ole kovin kiinteä (Loikkareita on pitkä rivi). Osasanoista myötäesiintymäsuhteiltaan vapaimpia ovat semanttisesti väljimmät, kun taas ne, joiden oma merkitys on spesifinen, ovat myös myötäesiintymiltään rajoittuneimmat.
(52) a .{osa ~ puoli ~ puolet) {vuotta ~ matkaa ~ elämää - leivästä ~
kahvista - rahoista ~ vuodesta}
b.{kasa ~ kilo ~ kupillinen} {vettä ~ jauhoja - lihaa}
c.{joukko ~ ryhmä} {ihmisiä ~ taloja ~ hevosia ~ ongelmia ~ esitelmiä}
d. pala leipää ~ kakkua
kappale historiaa ~ matkaa - Hämettä vuosi vankeutta ~ lomaa - *piimää parvi lintuja ~ *lehmiä - *lusikoita pisara hunajaa ~ *virkamiehiä
Partitiiviattribuutti ilmaisee koostumusta (vuosi vankeutta), kun taas elatiivi- attribuutti ilmaisee, että kyseessä on osajoukkomainen määrätarkoite (vuosi vankeudesta, joka hänelle oli langetettu). Pari lisäesimerkkiä:
(53) a. Lapselle annettiin pala leipää.
b. Yksi pala leivästä oli jo huvennut.
(54) a. Tähän tarvitaan metri kangasta.
b. 	Metri kankaasta on päässyt turmeltumaan.
Partitiivi-ja elatiivimuotoisella NP:llä on niin monta syntaktista ja semanttista erikoispiirrettä, että voitaisiin harkita erillisten partitiivi- ja elatiivilausek-
*) Paikallissija-attribuutit (matka Helsinkiin ~ sinne) voidaan analysoida AdvlP:ksi; ei ole tarpeen pitää kiinni perinteisen kieliopin postulaatista, että kaikki substantiivin määritteet ovat attribuutteja. Onhan "paikallissija-attribuuteilla” monia adverbiaalien ominaisuuksia.


NP:n rakenne 121
keiden olettamista niiden kuvaamiseksi (vrt. 7.1.). Mitä selvemmin kvantto- rimainen pääsana on, sitä luontevampi elatiiviattribuutti on sen yhteydessä (vrt. puoli kesää ~ puolet kesästä; kaksi kesää ~ kaksi kesistä). Mitä spesifisempi osasanan merkitys on, sitä huonommin se käy elatiiviattribuutin kanssa (*komppania sotilaista; *parvi linnuista; *purkki mullasta). Tämä johtuu siitä, että elatiiviattribuutin nimenomainen tehtävä on rajoittaa kvant- torin alaa (ks. 8.2.).
(B) 	Paikallissija-attribuutti. Nykysuomi pohjautuu varhempaan kielimuotoon, joka on sanajärjestystyypiItään ollut SOV-kieli (vrt. Hajdu 1975:31). SOV-kielelle on tyypillistä, että määrite käy pääsanansa edellä. Tästä syystä suomessa etuattribuuttien runsaus on edelleenkin silmäänpistävää, kun taas jälkiattribuutit ovat oikeastaan vasta vähitellen valtaamassa alaa. Juuri paikallissija-attribuutteja on usein pidetty vieraan vaikutuksen ilmentyminä muissa kuin deverbaalisten substantiivien tapauksissa (osallistuminen Tahkon hiihtoon.)*)
Ongelmattomimpia paikallissija-attribuutteja ovat ne, joiden pääsanana on abstraktinen substantiivi ja jotka näin ollen eivät ilmaise lokaalisuutta vaan ovat eräänlaisia rektiotapauksia (Nieminen 1937, L. Hakulinen 1954, Linden 1963).
(55) laki huoneenvuokrasäännöstelystä; satu Tuhkimosta; asetus tutkinnonuudistuksesta; kokemus elämän kovuudesta; käsitys hänen kyvyistään; uutinen lento-onnettomuudesta; tieto Titanicin uppoamisesta; syy tällaiseen käytökseen; ehdotus uusiksi tutkintovaatimuksiksi; esitys työjärjestyksen muuttamiseksi; suunnitelma johtajan pään menoksi
Vaikka osa näistä abstraktisanoista onkin deverbaalisia (käsitys, ehdotus), Linden (mt.) huomauttaa, että substantiivien rektio ei noudata kantaverbin rektiota, joten koko konstruktiotakaan ei ole syytä tulkita nominaalistumaksi.
Ongelmallisempaa on, kun merkitykseltään selvästi lokaalinen paikallissi- jailmaus**) liittyy konkreettiseen substantiiviin. Kuten Yli-Vakkuri (1970) on osoittanut, tämä tyyppi on ilmeisestikin vakiintunut yleiskieleemme eräillä ehdoilla (ks. myös E. Koivusalo 1968):
(a) attribuutti ja pääsana muodostavat yleisesti tunnetun käsitteen: susi lammasten vaatteissa; ystävä hädässä; velka elämälle; pussit silmien alla
(b) attribuutti ilmaisee jotakin pääsanan olennaista ominaisuutta: pataljoonan pastori Karstulasta; se nainen kirjaston lukusalista; tie sillalle; kirje äidille; ovi maailmaan; juna Joensuuhun; kuva äidistäni; ääni sisälläni; Jalin paikka pöydässä
(c) attribuutti ilmaisee pääsanan tarkoitteen paikan, mutta oleellista on attribuutin ja pääsanan tarkoitteen suhteen tilapäisyys (56)
(56) a. Hiusneulat nutturassa tuntuivat painuvan niskan lävitse.
b. Herätyskello uunin reunalla seisoi kuutta vailla kolmen kohdalla.
c. Palmu tuijotti hajamielisesti harmaaseen tuhkalieriöön sikarinsa päässä.
d. Tilkkanen pullon pohjassa maistui taivaalliselta.
*) Näitä käsitellään nominaalistuksen yhteydessä (14.9.).
•*) Tähän kuuluvat myös PP-rakenteet.


122 Nominaalilauseke
Vähiten kiistanalainen tapausryhmä näistä on (a), ja tilapäisintä suhdetta ilmaiseviin rakenteisiin (c) liittyy eniten rajoittavia ehtoja. Yli-Vakkuri (mts. 57) mainitsee, että tietyt paikallissijamääritteet eivät voi esiintyä samassa lauseessa olosija-attribuutin kanssa, esim. *Hiusneulat nutturassa putosivat lattialle.
Abstraktisten substantiivien rektiotapauksissa kyseeseen tulevat sijat ovat translatiivin lisäksi elatiivi ja illatiivi; ulkopaikallissijat eivät näissä rektioissa esiinny. Konkreettisten paikanilmausten sijat eivät ole tällä tavoin rajoitettuja; huomattakoon kuitenkin, että ryhmässä (c) vain olosijat käyvät. Adessiivin instrumentaalinen käyttö (jäätelö suklaakastikkeella) sekä instruktiivi (runoilija kirkkain otsin) eivät ole standardikielen mukaisia, joten lokaalisuuden piirre on siis konkreettisissa ilmauksissa välttämätön.
Kun aistihavainto- tai kognitiivinen verbi (esim. katsella, muistaa, nähdä) saa objektikseen konkreettisen substantiiviin ja lauseessa on myös paikanilmaus, ei ole oikopäätä selvää, miten tämä paikanilmaus jäsentyy.*)
(57) a. Hän halusi nähdä pöydän esiripun edessä. b. Annikki katseli maisemia tiepuolessa.
Yli-Vakkuriin (mt.) liittyen voidaan jakaa hallitsevan lauseen verbit kahteen ryhmään. Tyyppi ajatella, huomata, kuvitella, muistaa, nähdä saa muutenkin lauseobjektin, joten tässä tapauksessa objekti + paikallissija on luontevammin palautettavissa lauseeksi; pinnassa sen status ei tästä syystä ole yksiselitteinen:
(58) a. Näin linnun puussa <= Näin [lintu on puussa]s. b. Puussa näin kiijavan linnun.
Paikallisilmaus voi siirtyä yksin lauseen alkuun (58b). Tätä voidaan käyttää adverbiaalisuustestinä.
Selvä paikallissija-attribuutti taas olisi kyseessä vain niissä tapauksissa, jolloin hallitseva verbi saa pelkän konkreettisen objektin, ilmaisi se sitten aistihavaintoa tai muuta. Tällaisia verbejä ovat esim. katsoa, katsella, vilkaista, tuijottaa; osoittaa, tarkoittaa, tönäistä. Paikanilmaus ei voi siirtyä yksin lauseen alkuun.
(59) a. Katselin ~ vilkaisin ~ tarkoitin miestä ikkunan luona. b. *Ikkunan luona katselin ~ vilkaisin ~ tarkoitin miestä.
Objektiin liittyvä paikanilmaus käy vain aivan harvojen muiden kuin kognitio- ja aistihavaintoverbien yhteydessä (Yli-Vakkurin esittää, etsiä, osoittaa). Useimmiten ilmaus on huono, koska paikanilmaus pyritään tulkitsemaan VP-adverbiaaliksi (vrt. Siro mp.); ellei tämä käy, ilmaus on kielenvastainen:
(60) a. *Ostin koiran ikkunassa.
b. 	*Työnsin vauvaa suojapuvussa.
(C) 	Appositio eli substantiiviattribuutti.'**) Kolmanneksi pääsanan jälkeinen
*) Ks. Setälä (1880), Siro (1956:63), E. Koivusalo (1968), Yli-Vakkuri (1970:61).
**) Termiä "appositio” on käytetty myös essiivimuotoisesta predikatiiviadverbiaalista, joka on aivan eri ilmiö (ks. 10.4.3.). Nämä ns. appositioadverbiaalit voidaan yleensä korvata konjunk- tiolauseella, appositioattribuutti sen sijaan ei-restriktiivisellä relatiivilauseella. "Appositiolla” tarkoitetaan tässä kirjassa vain substantiiviattribuutteja.


NP:n rakenne 123
NP-attribuutti voi esiintyä suhteellisen itsenäisenä, oman intonaatioryhmänsä muodostavana lisämääritteenä, joka on funktioltaan täydentävä, selventävä, joskus oikaisevakin.
(61) näytelmä, kirjallisuuden lajeista vaikein;
Hai, Vietnamin veteraaneja, istui rullatuolissaan, materialismi, noihin aikoihin jo voittoisa luonnontieteellinen maailmankuva;
sen omistajat, kaksi ahvenanmaalaista veljestä;
Nyt nuoret (ainakin ne Jotka toimivat järjestöissä) osaavat kähmiä ja juonitella.
Tilaston ulkopuolella tekee lyhennettyä työpäivää, kolmi- tai nelipäiväistä, noin 42 000 kansalaista.
Ero kongruoivaan substantiiviseen etuattribuuttiin ei ole jyrkkä, ja usein nämä kaksi ryhmitelläänkin yhteen (esim. Ahlman 1934, Ikola 1976a: 190). Ne voidaan kuitenkin erottaa paitsi järjestyksen myös juuri löyhyyden (jota ilmentää pilkku tai erillinen intonaatio) perusteella. Ahlman on todennut, että appositiosuhde ei ole alistussuhde mutta ei selvä rinnastussuhdekaan, vaan näiden väliltä.*) Tavallisesti suhteen merkkinä on vain tauko, mutta appositiomaisena voi pitää myös seuraavanlaisia eksplikatiivisia adverbi- ilmauksia.
(62) sellaiset typpiyhdistelmät kuten salpietari ja ammoniakki; suurimmissa kaupungeissa, esimerkiksi Tampereella;
Seuraavaksi hän osallistuu arvokilpailuihin, nimittäin MM-hiihtoi- hin.
Pienetkin keskeytykset, kuten aterioiden aiheuttamat, olivat tuskalliset.
Apposition rajaaminen erilleen etuattribuutista ei siis ole ehdottoman selvä; toisaalta raja appositioksi luettavien ja sitäkin irrallisempien ilmausten välillä ei sekään ole selvä (Ravila 1957). Katsomme kuitenkin, että appositio on erotettava sekä lohkeamasta oikealle (Ensin heräsi se, joka oli ensin nukkunutkin, Murtomäki) että korjauksista (Hiltun elämän sisällön - tai oikeammin sisällöttömyyden ...) ja vahvennuksista (ihmisyyden sikiäminen ja edelleen kasvaminen on sinänsä - ihan sinänsä - valtava tapausten sarja).
7.3.6.2. 	Infinitiivit
Infinitiivirakenne tulee kysymykseen substantiivin määritteenä eräin syntaktisin ja semanttisin ehdoin. Pääsanasubstantiivit ovat merkitykseltään abstraktisia, sekä deverbaaleja että etupäässä intensionaalisia olioita tarkoittavia kuten aie, tahto, toivo (ks. Savijärvi 1971).
(63) a. Lapsen oikeus saada viettää päivänsä äidin kanssa.
b. luonnontutkijan tapa ajatella
c. mahdollisuus nähdä tehtävät
d. Minulla on kunnia ojentaa teille tämä teos.
*) Ahlmanin mukaan appositiosta olisi kyse myös seuraavissa tapauksissa: siellä jossakin, nauroi hohotti, mutta kuitenkin.


124 N ominaalilauseke
e. Hänessä heräsi ajatus saada aikaan jotakin suurta.
f. Kristillisyys on vain yksi ideologia löytää elämälle tarkoitus.
g. Minulla ei ollut tilaisuutta tutustua häneen lähemmin.
h. Hänellä on kyky - halu ~ pyrkimys ymmärtää toisinajattelevia.
NP, jossa on infinitiiviattribuutti, voi esiintyä subjektina, objektina tai adverbiaalinakin (Hänen taidossaan käsitellä oppilaita ei ole huomauttamista), mutta yleisimmin sellainen esiintyy kopulallisissa tai habitiivisissa yhteyksissä tyyppiä (63d,f-h) (vrt. kuitenkin Savijärvi mts. 289). Suorastaan kiteytymiä on kehittynyt habitiivisista konstruktioista, joissa esiintyy substantiivi kuten aika, lupa, määrä, pakko.
(64) 	Sinun on aika ~ pakko ~ määrä ~ lupa lähteä.
Näissä rakenteissa esiintyviä infinitiivejä emme pidä adnominaalisina, vaan kyseessä on leksikaalistunut sanaliitto, joka käyttäytyy samoin kuin yksinkertainen verbi (esim. minulla on lupa tulla = minä saan tulla). Lopuksi havainnollistamme NP:n sisäistä rakennetta infinitiiviattribuutin tapauksessa puukuvaimella.
(65)
NP
N
NP
a. ideologia
b. aikomus
c. ominaisuus
löytää
lukea
laajentua
NP
i
elämälle
lämpötilan muuttuessa
NP
i
tarkoitus
saarnoja
Esimerkin (65) infinitiivirakenteita on pidetty nominaalilausekkeina siitä syystä, että niillä on sama jakauma kuin substantiivilausekkeilla; tämä on ollut yleinen käsitys T-kieliopissa, ja sama tulkinta niille on annettu perinteisessä kieliopissakin, jossa infinitiivirakenteista puhutaan nominaalimuotoina. Vaihtoehtoisesti infinitiivirakenteita voisi pitää VPiinä:
(65)’
a. ideologia
b. aikomus
c. ominaisuus
löytää
lukea
laajen¬
tua
elämälle
lämpötilan
muuttuessa
tarkoitus
saarnoja
Infinitiivirakenteiden VP-tulkintaa voisi perustella sillä, että niihin voi kuulua verbin lisäksi objekti ja adverbiaalit, ei koskaan subjekti-NP:tä (vrt.
11.2. 	ja 14.4.3.).


NP:n rakenne 125
7.3.6.3. Lauseet
Attribuuttina esiintyviä finiittilauseita on kolme tyyppiä: relatiivilause, että- lause ja epäsuora kysymyslause.
(66) 	a.
aa. se kansa
ab. hyvä tutkimus
ac. kirja
jota eniten rakastan joka muuttaa maailmaa jossa puhutaan variksista
ba.
bb.
PRON
tunne vanha sääntö
että puhumme eri kieliä että subjekti ei voi olla genetiivissä
c.
ca.
cb.
NP
pysyvä ongelma
mistä saadaan rahat
Suomessa ei ole ilmeisiä syntaktisia rajoituksia NP:lle, jossa relatiivilause voi esiintyä. Samoin kuin etuattribuutit (vrt. 7.3.4.), relatiivilauseetkin voidaan jakaa restriktiivisiin ja ei-restriktiivisiin. Restriktiiviset (67a) ovat selvästi pääsanalle alisteisia, kun taas ei-restriktiiviset ovat lähempänä appositiota, ja ne onkin transformaatioteitse johdettu rinnasteisesta lauseesta (vrt. Tuomi- koski 1969a:62-5).*)
(67) 	a. Tuo on se veljeni, joka on lääkäri. (R)
b. 	Vanhin veljeni, (joka on) lääkäri, asuu Kemissä. (ei-R)
Ilmaukseen, jota määrittää restriktiivinen relatiivilause, liittyy usein prono- miniattribuutti, joka mahdollistaa relatiivilauseen ekstraposition lauseen loppuun.
*) Ks. myös Tuomikoski (1969b:216-).


126 Nominaalilause ke
(68) a. Sitä asiaa, jota minä mainostan, ei tarvitse esitellä ruususeppeleen
sisässä.
b. Sitä asiaa ei tarvitse esitellä ruususeppeleen sisässä, jota minä mainostan.
Ei-restriktiiviseen relatiivilauseeseen liittyy se rajoitus (Penttilä 1954c), ettei se esiinny predikatiivi-NP:ssä.
Relatiivilauseen muodostaminen on täysin produktiivinen ilmiö, eikä se riipu pääsanasubstantiivista. Samassa NP.ssä voi olla useita relatiivilauseita, jotka ovat keskenään rinnasteisia tai asyndeettisiäkin.
(69) a. Haluan varata luentosalin, johon mahtuu 50 henkeä ja jossa on
yliolkain.
b. Sain lainan ystävältä, josta kerroin (ja) jolla on sijoitusvaikeuk- sia.
Että-lauseet ovat mahdollisia attribuuttina vain kun pääsanana on inten- sionaalista objektia (kognitiivisen toiminnan tulosta) tarkoittava substantiivi kuten ajatus, ehdotus, havainto, kokemus, kuvitelma.
(70) a. oppi, että oikeus on sana ilman sisältöä
b. pelko, että laiva uppoaa
c. syytös, että hän pitää omaisuutta elämää arvokkaampana
Että-lauseen ja pääsanan suhde on semanttisesti kiinteä: että-lause eksplikoi pääsanansa tarkoitetta. Syntaktisestikin että-lause on ahdasrajaisempi kuin relatiivilause (Linden 1963): se liittyy tavallisesti subjekti- ja objekti- NP.hen, harvemmin adverbiaaliin tai predikatiivi-NP:hen. Huomattakoon, että toistensa synonyymeina voidaan käyttää e//ä-lausetta ja relatiivilausetta tyyppiä jonka mukaan: Käsitys .jonka mukaan ~ että lapsella ja orjalla on sama asema.
Epäsuora kysymyslause liittyy vain abstraktisiin substantiiveihin, joissa on kysyvyyden merkityspiirre tai jotka ovat semanttisesti riittävän väljiä (ehdotus, seikka, tapaus).
(71) a. Mielessäni heräsi epäilys, tuleeko tästä lainkaan valmista.
b. Hänellä on ehdotus, miten älyllistä kulttuuria voisi eheyttää.
c. Grotius esittää tapauksia, kuinka hallitsijat tekivät perillisekseen Rooman.
Kun kysymyslause alkaa pronominilla miten tai kuinka, lauseen kysymyk- senomaisuus on marginaalista, ja on tapauksia, joissa että-lauseen ja kuinka- lauseen eroa ei ole (vrt. 12.4.3.2.).
(72) a. väitteet, kuinka ~ että kauppias muka harjoittaa kiskontaa
(NS)
b. 	kertomus - tieto - havainto, kuinka ~ että maapallo pyörii


NP:n sisäiset kongruenssisuhteet 127
7.4. 	NP:n sisäiset kongruenssisuhteet
7.4.1. 	Luku- ja sijakongruenssi
Nominaalilauseke toimii luvun kannattimena osoittaen tällöin yhtä tarkoitteen semanttista ominaisuutta, useutta, ja siihen liittyy sijapäätteitä, jotka osoittavat sen funktion lauseessa. Nämä kaksi keinoa toimivat myös NP:n sisäisinä prosesseina; useimmat etuattribuutit (vanhassa junassa; saapuvassa junassa) ja appositiot (junissa, noissa kiskojen orjissa) mukautuvat pääsanan sija- ja lukutavutuk- seen. Attribuuttien kongruenssia on joskus pidetty redundanttina, mutta tällöin on jätetty huomiotta sen NP:n sisäistä koheesiota palveleva tehtävä. Kongruenssi sitoo NP:n alakonstituentit yhteen:
(73) a. matematiikkaa soveltava*/ eksakti*/ luonnontietee+f
b. aido+/te kaijalaise+/ta maaperä+ftä
c. pakkasvarastoinnin aikana tapahtuv+i+sta entsymaattis-H+ste muutoks+i+s/tf
d. terveyskeskukse+H, so. vastaanottoasema*h tai poliklinika+n perustaminen
Luku- ja sijakongruenssin ulkopuolelle jäävät infinitiivi- ja lauseattribuutit, paikallissija-attribuutit sekä etuattribuuteista genetiiviattribuutti. Etuattribuu- teissa on pieni ryhmä epäsäännöllisiä kongruoimattomia sanoja (tyyppi ensi, eri, pikku, viime ja kvanttorit joka ja koko; vrt. Sadeniemi 1970:37-). Substantiiviattribuuteista kongruenssin ulkopuolella ovat usein erisnimeen liittyvät tittelit (rehtori Heikkise+//ä, ks. 7.3.5.).
Kvanttorien kongruenssisuhteet ovat monimutkaisia. Muissa kuin kieliopillisissa sijoissa kaikki kvanttorit noudattavat pääsanan lukua ja sijaa ja käyttäytyvät kuten adjektiivit (kahde+//a potilaa+//a). Nominatiivissa, akkusatiivissa ja partitiivissa on eroja eri kvanttoriryhmien välillä. Lukusanakvanttorit kahdesta ylöspäin määräävät rektionomaisesti seuraavan NP:n yks. partitiivin (kaksi nais+ta). Lukumääräkvanttorit taipuvat adjektiivien tavoin paitsi yks. akkusatiivissa (*01en nähnyt harva+rc mone+rc auton). Yksilö-ja monikolliset kvanttorit noudattavat pääsanansa lukua ja sijaa. Vähiten kongruoivat paljouskvanttorit, jotka esiintyvät etupäässä kieliopillisissa sijoissa, poikkeuksena kuitenkin kaikki {\rt. paljon raha+fl mutta harvemmin paljo+//a raha+lla eikä koskaan *paljo+i+//fl raho«+//<z).
Lukusanan edellä esiintyvän adjektiivin ja partisiipin lukukongruenssi on parissa tapauksessa distinktiivinen eikä automaattinen kuten lukusanan jäljessä ollessaan. Kun lukusanaa edeltää positioluokkaan -3 (ks. 7.3.1.) kuuluva adjektiivi kuten edellinen, ensimmäinen, nykyinen, tavanmukainen tai partisiippi, se on yleensä »ad sensum» monikossa eikä odotettavassa yksikössä (G. Karlsson 1971):
(74) 	ensimmäiset kolme vikkoa =♦= kolme ensimmäistä viikkoa
tavanmukaiset kaksi puheenvuoroa =1= kaksi tavanmukaista puheenvuoroa
käsiteltävinä olevat viisi tapausta #= viisi käsiteltävänä olevaa tapausta
pelattavissa kymmenessä ottelussa =*= kymmenessä pelattavassa ottelussa


128 N ominaalilauseke
Kun tällaisen lukusanailmauksen referenssi on kollektiivinen (eikä siis distributiivinen), yksikkökin tulee kyseeseen vasemmanpuoleisissa tapauksissa (Pääsymaksu oli vaatimaton 20 mk; ansiokkaan 32 puheenjohtajavuoden jälkeen; lakisääteisen kahden sijasta). Lukusanailmauksen referenssin ollessa kollektiivinen muutkin etuasemaiset adjektiivit voivat olla yksikössä.
(75) 	a. Helsingissä juostiin urheiluhistorian kovin 10 000 m.
b. Tyytyykö Eeva siihen viiteensataan?
c. Kustakin 1000 markasta laskutetaan yksi piste.
Pitkälle leksikaalistuneita ja melkein materiaalisiksi adverbeiksi muuttuneita ovat sellaiset kongruoimattomat rakenteet kuin suuressa määrin, tällä tapaa, näillä main, siinä määrin, samassa paikkaa, toisella kertaa, pitkästä aikaa, vähässä määrin, siksi aikaa, tältä osin, tällä kertaa (vrt. Sillanpää 1976). NPimäistä niissä on attribuuttirakenne A + N (pitkästä aikaa), PRON + N (tällä tapaa) tai KVANT + N (vähässä määrin). Tavallisia nominaalilausek- keita nämä rakenteet eivät kuitenkaan ole. Ensinnäkään ne eivät yleensä siedä kolmatta elementtiä (vrt. *samassa kauniissa paikkaa; *näillä viljavilla main). Toiseksi ne esiintyvät vain harvoissa sijoissa: attribuutti on joko paikallissijassa*) tai translatiivissa, pääsana joko instruktiivissa tai partitiivissa. Kolmanneksi niiden merkitys on usein idiomaattinen eikä lukua käytetä ilmaisemaan useutta. »Attribuutit» eivät näissä konstruktioissa noudata luku- eivätkä sijakongruenssia, lisäksi adjektiiviattribuutit ovat ylen harvinaisia. Sillanpään (mt.) mukaan partitiivispääsanainen rakenne on täysin kiteytynyt, kun taas instruktiivisiin rakenteisiin (millä keinoin) sopivat jossakin määrin myös uudet muodosteet. Kiteytyneitä konstruktioita voi pitää adverbeina (ks.
8.3.)
7.4.2. 	Possessiivikongruenssi
Persoonapronominien genetiivimuotojen ja possessiivisuffiksien suhdetta ei suomen kielen kuvauksissa yleensä pidetä kongruenssina. Tämä onkin ymmärrettävää ainakin sikäli, että 1. ja 2. persoonan pronominimuodot ovat aina ja 3. persoonan pronominit joskus valinnaisia.
(76) (minun) kiija+m; (sinun) kirja+s/; hänen kirja+nsa ~ kirjassa+an
Toinen piirre, joka erottaa possessiivit luku- ja sijakongruenssista, on laukaisijan (ts. pronominimuodon) ja pääteaineksen segmentaalinen erilaisuus. Kolmanneksi poss.suffiksien vaikutusala on sikäli luku- ja sijamorfeemien vaikutusalaa ahtaampi, että ne liittyvät vain pääsanaan, eivät attribuutteihin:
(77) a. minun pieni punainen kiija+m
b. *minun piene+m punaise+m kiija+m
c. minun piene+ssä punaise+ssa kiija+ssa+ni
Neljänneksi kongruenssin suunta on erilainen kuin luku- ja sijakongruenssis- sa. Jälkimmäiset ovat yleensä regressiivisiä (»oikealta vasemmalle», transfor-
*) Illatiivimuotoisia attribuutteja ei tosin näytä olevan.


NP.n sisäiset kongruenssisuhteet 129
maatiokuvauksessa esim. punainen kirja+sstf => punaise+ssa kirja+ssa), possessiivikongruenssi taas on progressiivinen (»vasemmalta oikealle», esim. minun kirja => minun kirja+m; vrt. F. Karlsson 1977b).
Nämä seikat eivät silti tee kongruenssitulkintaa mahdottomaksi. Possessii- vikongruenssista voidaan nimittäin puhua yhtä hyvin kuin verbien persoona- kongruenssista, jota on vanhastaan pidetty yhtenä kongruenssin lajina. Yhteistä persoona- ja possessiivikongruenssille on referentiaalisuus (molemmissa sama referentti toistetaan), pääteaineksen fonologinen erilaisuus laukai- sijamorfeemiin verrattuna (esim. minä nuku+/i; minun sänky+m), mahdollisuus laukaisijan poisjääntiin (0 nuku+rt/ 0 kirja+m) sekä kongruenssin suunta. Erityisen selvästi possessiivi- ja persoonakongruenssin yhtäläisyys käy ilmi, kun verrataan keskenään verbien ei-finiittisiä ja finiittisiä muotoja, esim. (minun) herättyä+ni ja (minä) herää+rt.
Possessiivikongruenssi koskee ensisijaisesti substantiiveja ja eräitä verbien ei-finiittisiä muotoja. Myös jotkin itsenäiset (ts. vailla substantiivista pääsanaa esiintyvät) adjektiivit ovat poss.kongruenssin alaisia, esim. oma (joka merkitsee juuri omistamista!) sekä mensuraalinen ryhmä arvoinen, kaltainen, mittainen, veroinen.
(78) a. Koska muut näyttävät ottavan oma+nsa, minä+kin otan
oma+m.
b. Ole+f+ko tavannut yhtään arvoista+sz ~ kaltaista+sz ~ mittais- ta+sz ~ veroista+sz?
Edelleen poss.suffiksi esiintyy leksikaalistuneissa ilmauksissa (esim. olla hyvillä+ätt ~ pahoilla+an ~ yksinä+ÄVz; L. Hakulinen 1968:434) sekä joskus komparatiivissa ja superlatiivissa (panna parasta+an; pukeutua parhaimpii+ttsa; tuntea jotakin sisimmässä+Än; tukea huonompaa+nsa). Muihin adjektiiveihin ei poss.suffiksi liity ainakaan vapaasti (vrt. kuitenkin vielä 5.2.3.), esim. *uuteni, *kauniini, *kovani. Mahdollisesti morfologiset seikat vaikuttavat siihen, että poss.suffiksi saattaa liittyä itsenäiseen -nen- loppuiseen adjektiiviin, esim. (?)Jos sinä otat vihreän solmiosi, niin minä otan punaise+m (vrt. *Jos sinä otat ruman solmiosi, minä otan kaunii+m). Huomattakoon, että agenttipartisiipit esiintyvät vapaasti poss.suffiksillisina, esim. mainitsemaani taloustieteelliset tutkielmat. Missään tapauksessa poss.kongruenssi ei kuitenkaan koske attribuuttina olevaa adjektiivia (79), vaan pelkästään (joitakin) elliptisissä yhteyksissä käytettyjä.
(79) *Lähden omalla+rtz autolla.
Vaikka kvanttorit ja pronominit sallivat jopa adjektiivia paremmin pääsanan ellipsin, niihin ei possessiivisuffiksi voi liittyä.
(80) a. Minä vien nämä kaksi laukkua, ota sinä muut 0.
b. *Minä vien nämä kaksi laukkuani, ota sinä minun muu+m.
c. *Kun olemme syöneet sinun kakkusi, jäljellä on vielä hänen kolme+Aisa.
Poikkeavasti käyttäytyy kvanttori kaikki:
(81) Hän teki kaikkensa asian hyväksi.


130 N ominaalilauseke
Aivan selväpiirteinen ja puhdas kongruenssi-ilmiö ei olettamamme poss.- kongruenssi silti ole. Huomattakoon, että poss.suffiksilla viitataan omistajaan myös lauseensisäisesti sekä objektista subjektiin (Kalle pesi kasvo+nsa), refleksiivisesti (Hän näki itst+nsä peilistä) ja resiprookkisesti (He tutustuivat toisii+nsa). Se on siis käytössä myös lauseensisäisenä koheesiokeinona (vrt.
13.3.).
Possessiivikongruenssi on löyhempi kuin luku- ja sijakongruenssi (mutta samanlainen kuin verbikongruenssi!) sikälikin, että se varsin usein jää toteutumatta puhekielessä.
(82) 	Tuolla on mun kulta.
7.5. 	NP:n referenssi
7.5.1. 	Yleistä
Yksi NP:n keskeinen semanttinen tehtävä on poimia tarkoite;*) NP:llä viitataan ulkomaailman tarkoitteisiin. NP on näin ollen tärkein niistä kategorioista, joilla kieli kytketään maailmaan. AP, AdvlP, PP ja VP lähinnä luonnehtivat nominaalilausekkeen ilmaisemaa tarkoitetta tai ilmaisevat NP- referenttien välisiä suhteita tai sijaintia.
(83) a. Minun saappaani kastuivat pahasti aamulla, b. Tuo sade sulattaa varmaan kaiken lumen
NP ei suinkaan automaattisesti viittaa aina, jokaisessa lauseessa. Attribuuttina ja yleensä predikatiivinakin ollessaan se nimittäin luokittaa ja luonnehtii aivan samoin kuin niissä asemissa esiintyvät muutkin lausekkeet tekevät.
(84) a. Minun saappaani pohjassa on reikä, (attribuutti luokittaa; pohja
ja reikä poimitaan)
b. 	Yhtiöt ovat elokuvatuotannon napoja. (predikatiivi luokittaa; yhtiöt poimitaan)
NP:ssä on siis viittaamisen mahdollisuus, joka todentuu tietyissä lause- asemissa (subjektissa, objektissa, adverbiaalissa; ns. identiteettipredikatiivista ks. 9.4.2.).
*) Tarkoite eli referentti on yksinkertaisimmassa tapauksessa (ks. 5.2.2.) aikapaikkainen aistein todettava olio kuten tohveli, hieman mutkikkaammissa intensionaalinen olio kuten yksisarvinen tai sielu. Usein saatetaan kiistellä jonkin tarkoitteen olemassaolosta; vrt. äskeisten lisäksi UFO. Ilmauksen denotaatiolla tarkoitetaan sen merkitysalaa yleensä, ajattelematta yksityisiä olioita. Ilmauksen ekstensioon kuuluvat kaikki oliot (tarkoitteet), joita ilmaus voi denotoida. Ilmauksen intensio on sen merkityssisältö (eli konnotaatio, kognitiivinen merkitys, merkityspiirteet). NP tuo auto poimii jonkin näkyvillä olevan määräauton; sanan auto denotaatio on kaikki autot yleensä, sen ekstensio kaikki konkreettiset autoyksilöt ja sen intensio (NS:n mukaan) 'polttomoottorilla käyvä maantievaunu’ (vrt. 3.4.).


NP:n referenssi 131
(85) Kansa valitsee jonkin Suomen kansalaisen presidentiksi joka 6. vuosi.*)
Viittauspotentiaali on parhaiten ymmärrettävissä pragmaattisesti: viittaussuhde ei synny pelkästään kielenaineksen kautta, vaan siten että puhuja aikoo ilmauksellaan viitata johonkin. Tämä on erityisen selvää indeksisten ilmausten kohdalla kuten sinä tai tämä tässä, joiden tarkoite selviää vasta asianomaisessa puhetilanteessa. Koska viittaaminen on nimenomaan NP:n, siis lausekkeen, eikä tietyn sanaluokan ominaisuus, käy ymmärrettäväksi, miten voidaan viitata myös sellaisilla NP:illä, joissa adjektiivi on ellipsin vuoksi pääsanana.
(86) a. Marxin lain mukaisesti rikkaat tulevat rikkaammiksi ja köyhät
köyhemmiksi.
b. Puolustusministeriö on muutenkin toiminut leväperäisesti, sanovat asiasta tietävät.
Koska adjektiivilausekkeella ei voi viitata, ei voi puhua NP:n ja AP:n samaviitteisyydestä esim. seuraavanlaisessa lauseessa.
(87) Tämä asia on epäselvä.
Selvimmin tavoitteellisia ovat ne NP:t, jotka viittaavat konkreettisiin olioihin. Referenttejä ei pidä kuitenkaan ymmärtää liian konkreettisiksi, sillä ne eivät voi aina olla ajallisesti ja paikallisesti »kiinniotettavia» olioita. Toisen asteen referentit eli tapahtumat, teot, prosessit ja niiden tulokset, on myös käsitettävä tarkoitteiksi: juokseminen, jokainen itku, pitkä matka, Kaarle XVI.n kruunaaminen, saappaanheitto. Edelleen referenteiksi on katsottava intensionaaliset oliot tyyppiä ajatus, epäily, rakkaus, pohdinta, tuska, äidin- vaisto, joiden »olemassaolo» ei ole ilmiselvä.
On konteksteja, joissa konkreettinenkin NP menettää viittauspotentiaalin- sa. Tällaista kontekstia sanotaan opaakiksi eli sameaksi (vrt. Allvvood & ai. 1977:1 18). Sameita konteksteja luovat mm. kielto sekä propositionaalisia asenteita (esim. toivomusta ja arvelua) ilmaisevat verbit.
(88) a. Minulla ei ole autoa.
b. Toivon, että minulla olisi neliovinen Pobeda.
c. Pentti etsii itselleen autoa.
7.5.2. 	Spesies
Nominaalilausekkeen spesies on suomen kieliopin eniten keskustelua herättäneitä ilmiöitä, ja sitä on yleensä pohdittu eksistentiaalilauseen synnyttämien ongelmien yhteydessä.**) Termin »spesies» voisi suomentaa määräisyysla- jiksi. Kuten Siro (1957, 1960) on osoittanut, on tehtävä ero vähintäänkin kahden määräisyyslajin välillä, kvantitatiivisen ja notiivisen. Molemmat voivat olla definiittisiä tai indefiniittisiä. Kvantitatiivinen spesies liittyy kvan- tifiointiin, jonka syntaktisena peruskeinona on suomessa partitiivin ja nominatiivin (tai akkusatiivin) oppositio (ks. 8.2.). Notiivinen spesies taas
*) Sellaiset kvanttorit kuin ei kukaan, joku, harva eivät yksinään viittaa, vaan kvantitioivat.
**) Vrt. Hakanen (1973b:47).


132 N ominaalilauseke
ilmaisee NP:n tarkoitteen tunnettuuden (vrt. 13.1. ja 13.2.1.), mm. sen mainittuuden tai uutuuden. Tämä on siis tekstuaalinen ilmiö, jota osoitetaan suomessa etenkin sanajärjestyksen temaattisella käytöllä (ks. 13.2.). Seuraa- vassa havainnollistamme määräisyyslajien suhdetta.
NOT. DEF.
NOT. INDEF.*)
KVANT. DEF.
Auto on kadulla. Maito on kannussa. Autot ovat kadulla.
Kadulla on auto.
Minulla on uudet hampaat.**)
KVANT. INDEF.
Niitä autoja on kadulla.***) Sitä maitoa on kannussa.
Kannussa on maitoa. Kadulla on autoja.
Kvantifioinnin ja tunnettuuden lisäksi spesiekseen liittyy muitakin ongelmia: NP:n spesifisyys, geneerisyys sekä kollektiivisuus ja distributiivisuus. Spesifinen NP viittaa määräyksilöön tai määräpaljouteen. Selviä spesifisiä lausekkeita olisivat se auto, nuo autot, autoni, samoin määritteetön substantiivi
lauseissa Auto on kadulla ja Kadulla on auto. Sameassa kontekstissa NP voi olla joko spesifinen tai ei-spesifinen.
(89) a. Jommu aikoo ostaa uuden pianon. (= (b) tai (c))
b. Uommu aikoo ostaa tietyn Valtosen pianoliikkeen ikkunassa
olevan pianoyksilön.'
c. Mommu aikoo ostaa jonkin (minkä tahansa) uuden pianoyksilön. ’
Geneerisyyttä voidaan tarkastella sekä lauseke- että lausetason ilmiönä.
Edellisessä tapauksessa NP viittaa yleistävästi lajiin, ryhmään tai luokkaan eikä yksilöön (90). Tällaista viittausta on sanottu generaaliseksi (Lyons
1977a: 178). Geneerisyys on pikemminkin lausetason ilmiö (vrt. 6.4.3.), ja se on mahdollinen vaikka subjekti-NP olisi defmiittinenkin (91).
(90) a. Päästäiset ovat hyönteissyöjiä.
b. 	Päästäinen on hyönteissyöjä.
(91) Suomen miehet syövät liian paljon rasvaa.
Geneerinen lause on ajaton ja aspektiton, ja se ilmaisee lainomaisia eli noomisia asiaintiloja; pelkkä NP:n geneerisyys ei riitä tällaisen lauseen muodostumiseksi. Huomattakoon, että generaalinen NP voi olla sekä yksi- kössä että monikossa, joten lauseet (90a,b) merkitsevät samaa.****) Monikollinen NP voi olla referenssiltään sekä kollektiivinen että distributiivinen siitä riippumatta, onko se spesifinen vai generaalinen. Sellainen lause kuten (92a) on kaksiselitteinen, sen merkitys on joko (b) tai (c):
*) Vrt. F. Karlsson (1976:79). Kaaviosta on jätetty pois notiivisen spesieksen leksikaaliset ilmaisimet (joku, eräs), joiden suhteista sanajärjestykseen ja sijanmerkintään ks. Wexler (1976).
**) Tällaisia nominaalilausekkeita Penttilä (1955a,b) nimittää puolidefiniittisiksi.
***) Tätä kvantitatiivisen ja notiivisen spesieksen yhdistelmämahdollisuutta on epäilty, vrt. Tuomikoski (1969a:31). Vrt. myös F. Karlsson (1978) sekä Yli-Vakkuri (1979).
***♦) Geneerisyydestä suomen kielen kannalta vrt. Suojanen (1977:39-, 167-).


NP:n referenssi 133
(92) a. Nuo kirjat maksavat 50 markkaa.
b. 'Kukin noista kirjoista maksaa 50 mk.’
c. ’Nuo kirjat maksavat yhteensä 50 mk.’
Kollektiivinen tulkinta liittyy ainoana esim. seuraavaan subjekti-NP:hen.
(93) Hänen kirjansa ovat lukuisat.
7.5.3. 	Luku
Niistä NP:n tarkoitetta kuvaavista merkityspiirteistä, jotka ovat suomessa syntaktisesti relevantteja, tärkein on luku. Luvun tehtävänä on ilmaista useutta; nykysuomessa lukukategoria jakautuu kahtia, yksikköön ja monikkoon. Suomelle on tyypillistä, että monikollisuutta ilmaistaan NP.ssä vain joko morfologisesti (kirja+/; kirjo+/+ssa) taikka kvanttorilla leksikaalisesti (kaksi kirjaa; monessa tapauksessa). Pääsanan monikollisuus voi joskus olla leksikaalista kuten plurale tantum -sanoissa (jauhot, portaat, sakset, talkoot), joista kaikissa ei ole enää kyse selvästä useudesta (bileet, rattaat; vrt. Ingo 1978). Tämä on silti harvinaista produktiiviseen taivutusmonikkoon verrattuna. Ns. kollektiivisanat viittaavat yksikkömuotoisinakin epäsuorasti useaan olioon, esim. joukko, ryhmä, väki.
Monikko on luonteva varsinaisesti jaotontarkoitteisista substantiiveista. Suomen kielelle on tyypillistä, että myös ainesanat melko vapaasti esiintyvät monikossa (G. Karlsson 1960).
(94) 	a. Mooses uhkasi lyödä lihoiksi koko pässin.
b. Vene on laskettu vesille.
c. Maitoja ei voi pitää samassa kellarissa, missä kaloja pidetään.
d. Toivottavasti kilpailu ei vienyt miehestä mehuja.
e. Liiat voit lähetetään meijeriin.
Monikollisuus saa hieman eri tulkinnan riippuen NP:n substantiivin alakate- goriasta ja merkityspiirteistä (luonnonolot, ruoka-aineet jne.).
NP voi joskus esiintyä yksikkömuotoisena vaikka se viittaa useisiin tarkoitteisiin. Tämä käy päinsä puhuttaessa omistettavasta distributiivisesti (esim. Miehillä oli hattu päässään ja sydän kylmänä).
**********
Kirjallisuutta lukuun 7
Ahlman (1934), Allvvood & ai. (1977), Bloomfield (1933), Diderichsen (1946), Hajdu (1975), Hakanen (1973b), A. Hakulinen & F. Karlsson (1979), L. Hakulinen (1954), Halliday (1976), Holma (1966), Ikola (1974), Ingo (1978), Kangasmaa-Minn (1971, 1972), F. Karlsson (1976, 1977b, 1978), G. Karlsson (1960, 1971), E. Koivusalo (1968), Larsen (1969), Linden (1963), Lyons (1977a), Nieminen (1937), Numminen (1954, 1959), Penttilä (1954c, 1955a,b, 1967), Ravila (1957), Saarimaa (1967), Sadeniemi (1970), Saukkonen (1975), Savijärvi (1971), Setälä (1880), Sillanpää (1976), Siro (1956, 1957, 1960), Suojanen (1977), Teleman (1969), Tunkelo (1908), Tuomikoski (1969a,b), Uusivirta (1965), VVexler (1976), Vuoriniemi (1973), Yli-Vakkuri (1970, 1979).


8. 	Muut nominaaliset lausekkeet
8.1. 	Adjektiivilauseke
Adjektiivilauseke (AP) on rakenne, jonka pääsanana on adjektiivi. Sitä voi olla määrittämässä substantiivi (1), adverbi (2) taikka erityinen adjektiivin määrite, ad-adjektiivi (3). Sellainen adjektiivilauseke, jossa on kaksi tai useampia adjektiiveja, on rakenteeltaan melko löyhä (4).
N I
voimistaan
-a N
' .1 ..
kuuluisa painija
(2)
NP
kauniimpi
missi
(3)
AP
AP
PP
(4)
Ad-A A N Po
• 1 . .' 1 sangen huomaavainen äitiään kohtaan
NP
A A
i I
maukas suomalainen
juusto
8.1.1. 	Adjektiivijonot
Attribuuttina oleva adjektiivilauseke kuuluu nominaalilausekkeen kuvailu- kenttään (7.3.4.). Paitsi adjektiivilauseketta kuvailukenttään kuuluu myös substantiiviattribuutti sekä partisiippiattribuutti, jonka luokitteleminen adjek- tiivilausekkeeksi ei ole ongelmatonta.
Eräissä tapauksissa adjektiivit pyrkivät esiintymään kvanttorien edellä. Tällöin on kuitenkin lähinnä kyse siitä, että kvanttori muodostaa pääsanansa kanssa kiinteän kokonaisuuden: vastaavat ~ samanlaiset ~ erilaiset / kolme argumenttia; tavanomaiset ~ kuuluisat ~ kahdeksan / pakollista kuviota (ks. 7.3.2.).
Kuvailukentässä on enemmän paradigmaattisia vaihtoehtoja kuin tarken- nekentässä, koska adjektiiveja on leksikossa huomattavasti enemmän kuin pronomineja ja kvanttoreita. Kuvailukentän adjektiivit ovat tavallisesti keskenään rinnasteisia (4) aivan kuten predikatiivitapauksessakin. Tämäkin liitos on löyhä.
Selvin rakenteellinen ero eri asemissa esiintyvien adjektiivilausekkeiden välillä lienee se, että attribuuttiasemainen AP saattaa koostua useista asyn-


Adjektiivilauseke 135
deettisesti peräkkäisistä adjektiiveista (5), kun taas predikatiivina esiintyvät adjektiivit on rinnastettava toisiinsa konjunktioilla (7) (ks. myös Hill 1958:230).
(5) kiva pieni japanilainen urheiluauto
(6) *Tämä urheiluauto on kiva pieni japanilainen.
(7) Tämä urheiluauto on kiva ja ~ mutta ~ vaikka pieni.
Sen sijaan AP-tyypit (1-3) tulevat kyseeseen yhtä hyvin attribuutteina kuin predikatiiveittakin.
Kuvailukentän adjektiivien järjestystä on selvitelty useassakin tutkimuksessa.*) Näiden perusteella voidaan esittää seuraavat viisi yleistä kriteeriä (A-E), jotka vaikuttavat adjektiivien keskinäiseen järjestykseen substantiivin edellä.
(A) Subjektiiviset asenneadjektiivit tulevat ennen puhtaasti kuvailevia, esim. ihana kukallinen huivi, mainio vanhanaikainen seremonia eikä *kukallinen ihana huivi, *vanhanaikainen mainio seremonia.
(B) Mitä luonteenomaisempi substantiivin tarkoitteen ominaisuus on kyseessä, sen lähemmäs pääsanaa adjektiivi sijoittuu. Järjestys noudattaa yleensä seuraavaa semanttista kaavaa (vrt. englannin osalta Quirk & ai. 1972:925).
HAHMO
IKÄ
VÄRI
ALKUPERÄ
AINE
PÄÄSANA
iso
vanha
punainen
kiinalainen
muovinen
ruusu
pyöreä
uusi
vaalea
kotimainen
puinen
kulho
Ainetta ilmaiseva attribuutti muodostaa usein pääsanansa kanssa suomessa yhdyssanan: muoviruusu, puukulho**)
(C) Kahdesta kuvailevasta adjektiivista tulee aikaisemmin se, jota voi määrittää ad-adjektiivi: suora /pohjaton putki ~ hyvin suora /pohjaton putki, *suora /hyvin pohjaton putki.
(D) Viskurilaki vaikuttaa siten, että lyhyt adjektiivi edeltää pitkää, esim. pitkä ryhdikäs upseeri, kalpea heikkohermoinen virkailija mutta ei hevin ?ryhdikäs pitkä upseeri eikä ?.heikkohermoinen kalpea virkailija.
(E) Yksinkertaiset perusadjektiivit pyrkivät edeltämään johdettuja adjektiiveja, esim. halpa pitkänomainen massavalmisteinen kuorrutettu kakku mieluummin kuin ?pitkänomainen halpa massavalmisteinen kuorrutettu kakku tai ?pitkänomainen massavalmisteinen kuorrutettu halpa kakku.
Rajoitukset (A-E) vaikuttavat usein samansuuntaisesti. Niinpä pitkä adjektiivi on useammin johdos kuin lyhyt, joka tavallisesti on perusadjektiivi; kuvaileva adjektiivi taas on useammin johdettu kuin asenneadjektiivi (esim. kolmikulmainen, lyijynraskas, tummasilmäinen). Rajoitukset eivät kuitenkaan ole ehdottomia; Penttilän (1967) mukaan sallitaan yksi poikkeus adjek- tiivilauseketta kohden.
Ovatko kuvailukentän adjektiivit rinnastus- vai alistussuhteessa keskenään? Penttilä (mts. 62) puhuu »kerrostuneisuudesta», jota hän kuvaa kaavalla a(bx) sellaisissa tapauksissa kuin oivallinen lämminverinen ratsu ja toimelias
*) Ks. Hill (1958), Halliday (1967) sekä suomen osalta Holma (1966), Penttilä (1967) ja Larsen (1969).
**) Tämä yhdyssanatyyppi on hyvin produktiivinen. Jonkin verran voivat muutkin adjektiivi- ryhmät esiintyä yhdyssanan alkuosana, esim. suomalaisyritys, punakaarti.


136 Muut nominaalilausekkeet
Punainen Risti, joissa ensimmäinen adjektiivi selvästi määrittää toisen ja pääsanasubstantiivin muodostamaa kokonaisuutta. Tarkenne- ja kuvaileva attribuutti ovat myös kerrosteisessa suhteessa keskenään, esim. tämä (pieni tyttö). Mitä tällainen kerrosteisuus rakenteellisesti on, ei kuitenkaan ole selvää. Äskeisten määrityssuhteiden samankaltaisuudesta huolimatta kuvailevien attribuuttien ketjut (8) eroavat nimittäin tarkenne- ja kuvailevan attribuutin muodostamista ketjuista (9) siten, että ne ovat hajotettavissa konjunktion sisältäviksi rinnastuksiksi. Pulkkisen (1966a: 170) mukaan on yleisintä, että kuvailukentän attribuutit ovat rinnasteisia. Näin ei kuitenkaan ole silloin kun attribuutit kuuluvat eri semanttisiin alaluokkiin (10).
(8) pitkä (ja) ryhdikäs upseeri
(9) *tämä ja pieni tyttö
(10) 	^oivallinen ja lämminverinen hevonen
Kuvailuattribuutit voidaan siis katsoa kieliopillisesti rinnasteisiksi ainakin silloin kun ne kuuluvat samaan semanttiseen alakategoriaan, vaikka kyseessä semanttisesti onkin restriktiivinen suhde (11).
(H)
8.1.2. 	Adjektiivin vapaat määritteet
Parataktisesta adjektiivien peräkkäisyydestä poikkeava on ad-adjektiivin (perinteellisesti adverbin) ja adjektiivin suhde, joka on selvästi alisteinen (12). Tällainen on myös tapaus, jossa edellinen adjektiivi määrittää jälkimmäistä ja saa päätteekseen -sti tai -n (13); ks. Tuomikoski (1973). Koska adjektiivin määritettä on pidetty adverbiaalina, kieliopeissa on totuttu pitämään näitä adjektiivin muotoja sanaluokaltaanko adverbeina. Vaihtoehtoinen ajatustapa on katsoa -sn-muodot adjektiivin paradigmaan kuuluviksi siinä missä vertailumuodotkin. Näin olemme tehneet tässä.
(12) sangen kaunis; niin luotettava; erittäin vanha; niin kovin mitätön
(13) selvästi kaunein; likaisen harmaa; nihkeän kylmä; kuivan humoristinen; sopivasti ruskea
Kolmas adjektiivin vapaaksi määritteeksi sopiva sanaluokka on kvanttori:
(14) paljon kauniimpi; monin verroin etevämpi
Kvanttori liittyy komparatiivimuotoiseen adjektiiviin; ad-adjektiivi sekä -sti- muoto edellyttävät nekin, että pääsanana on relatiivinen adjektiivi (ks. 8.1.4.) eli sellainen, joka sallii vertailun. Tästä syystä ovat sellaiset ilmaukset


Adjektimlauseke 137
mahdottomia kuten *hyvin nykyinen hallitus, *sangen entinen ystävä, *vahvasti tuumanlevyinen nauha tai *ilmeisen muurattu seinä. Adjektiivin vapaana määritteenä esiintyvät myös adverbiaalilausekkeet (vrt. myös 8.1.3):
(14a) joka suhteessa etevä; reunoilta homeinen; oudoista tavoistaan kuuluisa; taitava käsistään
Perinteisen kieliopin tapaan pitää kaikkia adjektiivin ja adverbin määritteitä adverbiaaleina ja sanaluokaltaan adverbeina (esim. Ikola 1976a: 196) on vaikuttanut se, että jotkin sanat saattavat esiintyä sekä verbin että adjektiivin määritteinä (vrt. puhun paljon ~ vielä ~ hyvin; paljon ~ vielä puheliaampi; hyvin puhelias. Kuten jaksossa 5.2.7. on osoitettu, tämä tulkinta ei sovellu kovinkaan moniin adjektiivin määritteisiin (esim. sellaisiin kuten melko, sangen, erittäin, varsin). -5f/-muodot taas ovat samanlaisessa endosentrisessä suhteessa pääsanaansa kuin adjektiivit substantiiviin, joten on ymmärrettävää, että tätä suhdetta on myös sanottu attribuutioksi (vrt. Tarvainen 1977b:45): syvästi yksinäinen ~ syvästi yksin ~ syvä yksinäisyys *) Adjektiivien ja adverbien raja ei ole muutenkaan semanttisesti selvä, ajateltakoon sellaisia tapauksia kuten rakennus on vino ~ vinossa ~ kallellaan. Jotkin -s//-muodot ovat toki kiteytyneet adverbeiksi, esim. tietysti, todennäköisesti, varmasti. Adverbiaalina oleva adjektiivilauseke on tarkemmin esillä jaksossa
10.2.
8.1.3. 	Adjektiivien rektio
On eräitä sellaisia adjektiiveja, jotka eivät voi esiintyä yksin vaan jotka edellyttävät määritteekseen tietynmuotoista NP:tä (ks. A. Koivusalo 1977). Tällaisten adjektiivien rektioon tai valenssiin kuuluu siis jokin NP eli niillä on määräsijaisia aktantteja.
Adjektiivin edellä esiintyvät genetiivi ja partitiivi. Tämä rektio on toisaalta tietyillä yksittäisillä adjektiiveilla ja eräällä alakategorialla (15) sekä toisaalta mitan ja arvon ilmauksilla (16).
(15) a. kuoleman oma; maan kuulu
b. 	karhun näköinen ~ kokoinen ~ painoinen ~ värinen
(16) a. metrin mittainen; kilometrin pituinen; kilon painoinen
b. 	uuden veroinen; kullan arvoinen
Raja yhdyssanoihin on häilyvä; sellaiset vertailuilmaukset kuten raudanluja, villanpehmeä ovat kuitenkin yleensä yhdyssanoja eivätkä sanaliittoja.
Paikallissijoista tulevat adjektiivin rektiossa kysymykseen etenkin suuntasi- jat:
(17) kuuluisa voimistaan; syyllinen varkauteen; perehtynyt asiaan; nirso ~ perso - allerginen työlle; kateellinen toisille /palkankorotuksesta; tyytyväinen ehdotukseen; varma asiastaan; ylpeä saavutuksestaan; valmis taisteluun; kiitollinen tovereille /lahjasta
Kuten luettelo osoittaa, adjektiivilla voi olla kaksikin aktanttia, jotka eivät ole kuitenkaan yhtaikaa pakollisia. Predikatiiviasemassa järjestys on yleensä
*) Jespersenin (1969) hierarkkis-relationaalisessa syntaksissa kaikki nämä määritteet ovat samanlaisia adjunkteja, joitten välillä tosin voi olla syvyyseroja, esim. hyvin yksinäinen vanhus 321, Syvä yksinäisyys 21 (mts.9). Nämä syvyyserot ilmenevät myös dependenssipuista mutta eivät konstituenttipuista. - Attribuuttitulkinnan puolesta voidaan vielä esittää sekin argumentti, että adjektiivin ja adverbin »adverbiaalit» eivät liiku pois pääsanansa luota (*Hyvin tämä on vanha auto), ja tämä piirre on yhteinen substantiivien attribuuttien kanssa (*Hyvä tämä on auto)\ vrt. Hyvin hän tänään juoksee.


138 Muut nominaaliset lausekkeet
A + N, esim. Kaikki olivat tyytyväisiä ehdotukseen. Attribuutteina adjektiivi- lausekkeet ovat tyyppiä N + A: ehdotukseen tyytyväiset jäsenet; varkauteen syylliset kyläläiset.
Adjektiivien rektion edellyttämän ja koko verbiryhmään tai lauseeseen kuuluvan obliikvisijaisen substantiivin välinen ero ei ole aina selvä. Esim. lauseessa Hän on rahalle ahne Penttilä (1963a:433—) pitää konstituenttia rahalle verbiin liittyvänä, Siro (1964a: 150) taas adjektiiviin liittyvänä (vrt. myös Alhoniemi 1969:64-).
Adjektiivin rektioon voi kuulua infinitiivikonstruktioita ja lauseitakin. Kysymykseen tulevat tässäkin suuntasijaiset tai finaaliset konstruktiot, infinitiiveistä ensimmäinen ja kolmas. Etenkin ensimmäinen infinitiivi määrittää kuitenkin usein adjektiivia vain pintarakenteessa (18a--c).
(18) 	a. Ruoka - ruoat on paras syödä kylmänä.
b. Tanssijat olivat sulokkaita katsella.
c. Puhuja oli tarpeeksi hullu ylistääkseen tutkinnonuudistusta.
d. Partiolaiset ovat valmiita - innokkaita auttamaan.
e. Lapsi on hyvä ~ Lapset ovat hyviä syömään.
f. Mummo on liian vanha lähtemään patikkamatkalle.
g. Tämä sänky on liian pehmeä, jotta siinä voisi nukkua.
Kaikki nämä tapaukset pohjautuvat kahteen lauseeseen. (18a) palautuu syvärakenteeseen, joka poikkeaa radikaalisti pintailmauksesta.
(18a)’
NP
I
S2
x syö ruoan kylmänä on paras
Oletettavia tranformaatioita ovat mm. lausesubjektin (S2) EKSTRAPOSITIO Sf.n loppuun sekä NP:n ruoka SIIRTO Sr.n alkuun (ns. TOUGH-siirto; vrt. Breckenridge & A. Hakulinen 1976:53).
Esimerkki (18b) perustuu erinäköiseen syvärakenteeseen, joka sekin on kaksilauseinen.
(18b)’
tanssijoita


Adjektiivilauseke 139
Ongelmallinen on adjektiivin ja sen komplementiksi merkityn lauseen suhde; toisaalta upotelausetta ei voi pitää koko matriisilauseenkaan määritteenä (vrt. Lasnik & Fiengo 1974). Tyyppiin (18a) eivät kovin monet adjektiivit sovi; lähinnä tulevat kyseeseen hyvä, paha, paras, viisas(ta), kiva yms. suhteellisen yleiset adjektiivit. Tyyppiin (18b) kuuluvat sen sijaan lähinnä ihmistä ja hänen toimintojaan luonnehtivat adjektiivit; kaksiselitteisyyttä rakenteiden välillä luonnollisesti on. Vastaavasti 3. infinitiivin pintarektiossaan saavia adjektiiveja on vähän. Tärkeimmät ovat halukas, innokas, valmis ym. sekä hyvä, sopiva, taitava, jotka saavat substantiiviaktantinkin suuntasijaan.
Kumpaakin tyyppiä voidaan laajentaa ja ottaa mukaan paljon useampia adjektiiveja siten, että adjektiivin määritteeksi tulee kvanttorimainen adverbi kuten kyllin, liikaa, tarpeeksi (esimerkit 18c,f,g). Tällöin tosin lause voidaan tulkita myös siten, että infinitiivirakenne tai finiittinen lause katsotaan koko matriisilauseen määritteeksi, finaaliseksi adverbiaaliksi.
8.1.4. 	Vertailurakenteet
8.1.4.1. 	Positiivimuodon sisältävät rakenteet
Monien adjektiivien semanttisena ominaisuutena on luontainen vertailtavuus: lause Pekka on rikas tarkoittaa, että suhteessa ihmisten keskimääräiseen varallisuuteen Pekka sijoittuu kärkipäähän. Tämän lauseen parafraasiksi sopisi ilmaus Pekka on tavallista rikkaampi. Näin käyttäytyviä adjektiiveja on sanottu relationaalisiksi (Hakanen 1973a:21; ks. myös 5.2.3.). Vertailu voi siis olla mukana implisiittisesti, mutta se voidaan tuoda myös morfologisin ja syntaktisin keinoin ilmi. Tähän on olemassa monia eri pintarakenteita, joista käsittelemme ensiksi adjektiivin positiivimuotoon liittyvät rakenteet (19,20).*)
(19) 	a. Pekka on 180 senttiä pitkä.
b. Pekka on pitkä kuin humalasalko.
c. Pekka on yhtä pitkä kuin Matti(kin).
d. Pekka on yhtä pitkä kuin viime vuonnakin.
e. Pekka on yhtä innokas kuin itsepäinenkin.
f. Pekka on yhtä hyvä maalari kuin Matti on kirvesmies.
g. Pekka on samanlainen kuin Matti.
h. Marketta Valve soitti cembaloa yhtä sirosti kuin jäntevästi.
Näistä tapaus (19a) on selväpiirteisin: siinä adjektiivi saa määritteekseen määrää tai suhdetta ilmaisevan lausekkeen, joka ei periaatteessa poikkea tyypistä kaunis kasvoiltaan; suuressa määrin itsekäs (vrt. 8.1.3.). Syvärakenne on oletettavasti yksilauseinen.
Tapaukset (19b-f) johdetaan sen sijaan tavallisesti sellaisesta syvärakenteesta, jossa on kaksi lausetta (vrt. Lees 1961).
*) Suomen vertailulauseista ks. erityisesti Tuomisto (1972). - Emme käsittele erikseen kvanttorin sisältäviä vertai 1 uilmauksia tyyppiä yhtä paljon kuin x.


140 Muut nominaaliset lausekkeet
(19c)’
Pekka
on
I
I
yhtä pitkä kuin
S2
N I
N V
1 1
Matti on
\AP3
I
A I
pitkä
Poistosäännöt pyyhkivät kussakin tapauksessa alemmasta lauseesta vastaavien hallitsevan lauseen osien kanssa identtiset osat. Esimerkistä (19c) POISTETAAN predikatiivilauseke (sekä mahdollinen kopula, mikäli sen oletetaan sijaitsevan syvärakenteessa); esimerkistä (19e) POISTUU sen sijaan alemman lauseen subjekti. Sama poistosääntö on soveltunut myös esimerkkiin (19d).
Oman ongelmansa muodostaa esimerkki (19g), josta puuttuu eksplisiittinen vertailuperuste (missä suhteessa samanlainen?). Indefiniittipronominiin pohjautuva adjektiivi samanlainen tekee lauseesta tekstuaalisesti sidonnaisen: on oletettava, että vertailuperuste käy ilmi kontekstista.
Toinen positiivimuotoisen adjektiivin sisältävä vertailurakennetyyppi muodostuu adjektiivista, jota määrittää partikkeli niin ja johon liittyy finiitti- nen että- tai kuin-lause.
(20) 	a. Pekka on niin rohkea, ettei pelkää mitään.
b. Näköala on niin kaunis, että sydäntä särkee.
c. Sijaiseni on niin luotettava, kuin ihminen voi olla.
Kun upotelauseella on yhteisiä osia matriisilauseen kanssa, voidaan soveltaa poistosääntöjä. Lauseesta (20a) on POISTETTU että-lauseen subjekti (vrt.
13.3.4.); tosin se voisi esiintyä pronomininakin. Lauseesta (20c) on POISTETTU predikatiivi, joten se edustaa samaa tyyppiä kuin tapaukset (19d, e).


Adjektiivilauseke 141
8.1.4.2. 	Komparatiivirakenteet
Seuraavaksi käsittelemme vertailurakenteita, joissa esiintyy adjektiivin komparatiivimuoto. Vaihtoehdot ovat seuraavat.
(21) a. Pekka on pitempi.
b. Pekka on kaikkia muita pitempi.
c. Pekka on pitempi kuin Matti ~ kolme senttiä pitempi kuin Matti.
d. Pekka on Mattia pitempi.
e. Mattia pidemmät miehet eivät pääse ilmavoimiin.
f. Pekka on unisempi aamulla kuin illalla ~ huolettomampi merellä kuin maalla.
g. Pekka on mieluisampi tuttava kuin olin odottanut.
h. Raha myönnettiin paremmille kirjoittajille kuin minä olen.
i. Jos Mitterrand menestyi heikommin kuin kommunistit pelkäsivät, niin Giscardin vaaliliitto voitti enemmän kuin Chirac aavisti.
Jos vertailuilmauksesta puuttuu vertailukohde (21a), sen joutuu etsimään lauseen ulkopuolelta, joko tilanteesta tai tekstiyhteydestä. Komparatiivi on siis yksi adjektiivilausekkeen tekstuaalinen sidoskeino. Kun vertailuilmaus sisältää kvant- torin kaikki (b), komparatiivi-ilmauksella voidaan ilmaista sama propositio kuin superlatiivi-ilmauksellakin (vrt. Pekka on pisin). Kun vertailukohde on esillä samassa lauseessa, suomessa on tarjolla kaksi vaihtoehtoista rakennetta (c,d). Erona rakenteiden käytössä on ensinnäkin se, että /cw/n-konstruktiota käytetään tyypillisesti predikatiivina, kun taas partitiivinen ilmaus sopii paremmin käytettäväksi attribuutinomaisesti (22a). Jos /cMm-konstruktiota käytetään attribuuttina, se lohkeaa pakollisesti (22c).
(22) a. Mattia pitemmät nuoret kemiläiset miehet
b. *pitemmät kuin Matti nuoret kemiläiset miehet
c. pitemmät nuoret kemiläiset miehet kuin Matti
»Attribuutinomaisella» tarkoitamme sitä, että määritesuhde ei ole yhtä kiinteä kuin tavallinen attribuutin ja pääsanan suhde. Vertailukohde voi nimittäin siirtyä koko lauseen alkuun, irralleen pääsanastaan. Äj/m-konstruk- tiota ei voi vastaavasti siirtää:
(23) 	a. Mattia hän on ainakin kolme senttiä pitempi.
b. 	*Kuin Matti hän on ainakin kolme senttiä pitempi.
Pidämme A:w//i-konstruktiota lähtömuotona, partitiivin sisältävää rakennetta siitä transformaatioteitse johdettuna; transformaation syynä on juuri attri- buuttirakenteiden ja topikaalistuksen tarve. Ä^m-konstruktio johdetaan kahdesta syvärakenteen lauseesta aivan vastaavasti kuin edellä käsitellyt vertailurakenteet. Lisätodisteina kaksilauseisuudesta ovat esimerkit (21 g—h).
Aina ei ole aivan selvää, mikä on upotelauseen lähtömuoto. Kaksiselittei- syyttä saattaa esiintyä etenkin subjekti- ja objekti-NP:n sekaantumisen takia (24,25). Jos mahdollisena vaihtoehtona on muu kuin kieliopillisissa sijoissa taipuva NP, kaksiselitteisyyttä ei synny (26).


142 Muut nominaaliset lausekkeet
(21c)’
(24) a. Tunnen parempia ihmisiä kuin Matin.
b. Tunnen parempia ihmisiä kuin Matti. ((i) = 'Matti on’, (ii) = 'Matti tuntee’)
(25) Tunnen konservatiivisempia poliitikkoja kuin perustuslailliset. ((i) = 'perustuslailliset ovat’, (ii) = 'perustuslailliset tuntevat’)
(26) Hän viihtyy pienemmissä kaupungeissa kuin Pariisi
Erityisesti puhekielessä kuin-lauseisiin pyrkii liittymään pronomini mikä niissä tapauksissa, jolloin lause on fmiittinen eikä elliptinen. Se on tyhjä elementti, joka toimii verbin yhden aktanttipaikan merkkinä.*)
(27) a. Hän on viisaampi kuin (mitä) minä olen.
b. Hänellä on puhtaammat kädet kuin (mitä) minulla on.
c. Vamma on vaarattomampi kuin miltä se alussa näyttikään.
Edellä on käsitelty vain sellaisia komparatiiveja, jotka aidosti vertailevat. Kaikista adjektiiveista ei komparatiivimuoto tule kysymykseenkään, vrt. *eilisempi, *kaikenlaisempi, *kankaisempi, *nukkuvampit *paikkakuntalai- sempi, *pelkempi (ks. Hakanen 1973a: 118). Mutta esiintyvistäkään kompara- tiivimuodoista eivät kaikki ole vertailufunktiossa; absoluuttisessa komparatiivissa vertailukohdetta ei esitetä eksplisiittisesti:
(28) a. Nuorempi kotiapulainen saa paikan.
b. Näkeehän sen huonosilmäisempikin.
c. Sellaista sattuu paremmissakin perheissä.
d. Jos tulee vähänkin vaikeampi tehtävä ...
Jos vertailukohde on tunnistettavissa kulttuuri- tai tilanteen suoman tiedon pohjalta, Penttilä puhuu kontrastikomparatiiveista (1963b). Tällainen komparatiivi edellyttää jonkin alueen tai alan jakautumista tai jakamista jossakin suhteessa.
(29) a. Ylemmän palkkausluokan lehtori saa tohtorinlisän.
b. Tie muuttui paremmaksi.
c. perinnön pienempi osa; langan ehjempi pää
*) Tätä ra/7ä-esiintymää saatetaan pitää osoituksena siitäkin, että /cum-lauseet ja epäsuorat kysymyslauseet ovat sukua toisilleen.


Adjektiivilauseke 143
8.1.4.3. 	Superlatiivirakenteet
Viimeisenä ryhmänä tarkastellaan rakenteita, joissa adjektiivi on superlatiivi- muotoinen.
(30) a. Pekka oli nopein.
b. Pekka oli nopein meistä ~ meistä nopein.
c. Pekka on aina kaikista ~ kaikkein paras.
d. Hänen puheensa oli paras, minkä olen aikoihin kuullut.
e. Puhuja oli mitä miellyttävin ilmestys.
Aivan kuten komparatiivikin, superlatiivi toimii tekstuaalisena sidoskeinona silloin kun vertailukohdetta ei ole esitetty samassa lauseessa (30a). Merkitykseltään superlatiivi eroaa komparatiivista sikäli, että se edellyttää luokitushie- rarkiaa,*) jonka ylimmästä rangista on kyse. Tämä ominaisuus tekee superlatiivista kvanttorimaisen. Kvanttorimaisuus heijastuu superlatiivin sijaintiin NP:ssä sikäli, että se pyrkii sijoittumaan tarkennekenttään.
(31) nopein suomalainen hiihtäjä;**) kaikki parhaat suomalaiset urheilijat; koko se paras aika; paras tuommoinen vitsi, jonka olen kuullut
Näiden esimerkkien perusteella voi todeta, että superlatiivimuotoinen adjektiivi sijoittuu tarkennekentässä asemaan -3, jossa on muitakin vertailusanoja (ensimmäinen, muu, sama, viimeinen), ennen positiota -2, jossa on pronomi- naalisia adjektiiveja (tuommoinen ym.). Kvanttorimaisesti superlatiivi käyttäytyy myös siinä suhteessa, että se lohkeaa helposti pääsanasta erilleen ja että se voi saada koko jäljessään seuraavan lausekkeen yhtä hyvin datiivimuotoon kuin nominatiiviinkin.
(32) a. Nopein suomalainen hiihtäjä ~ suomalaisista hiihtäjistä on
Mieto.
b. 	Suomalaisista hiihtäjistä Mieto on paitsi nopein, myös värikkäin.
Relatiivilause, joka voi liittyä superlatiivirakenteeseen (30d), on aina restriktiivinen eli rajoittava.
Absoluuttinen superlatiivi (30e) ei sisällä vertailua, vaan ilmaisee erittäin suurta jonkin ominaisuuden määrää. Se vastaa siis merkitykseltään positiivi- muotoista adjektiivia, jota määrittää ad-adjektiivi. Aina ei vastaavuus ole täydellinen, sillä superlatiiveja on pideltävä emfaattisina.
(33) a. Puhuja esitti mitä merkillisimpiä väitteitä.
b. Odotin ratkaisua mitä suurimman levottomuuden vallassa.
c. Ystävänä hän on mitä parhain.
*) Vrt. myös johtimen oletettua historiallista kehitystä: »Alkuaan johdin lienee ollut rajoittava ja merkinnyt ehkä 'tämä tietty (useasta, vähintään kolmesta)’.» (Hakanen ibid.; ks. myös siinä mainittua kiijallisuutta).
**) Vrt Suomalainen nopein hiihtäjä; nopea suomalainen hiihtäjä ~ ^suomalainen nopea hiihtäjä.


144 Muut nominaaliset lausekkeet
8.2. 	Kvanttorilauseke
8.2.1. 	Kvanttorit ja kvantifiointi
Kuten jaksossa 5.2.5. on todettu, kvanttorit (Kv) voidaan jakaa viiteen ryhmään: lukusanakvanttorit, lukumääräkvanttorit (harva, moni), yksilö- kvanttorit (joku, jokainen), monikolliset kvanttorit (eräät, monet) ja paljous- kvanttorit (paljon, hiukan). Mittasubstantiivit eli osasanat kuten litra, pala, parvi, joukko, korillinen käyttäytyvät osittain kvanttoreiden tavoin, mutta niiden ei voi sanoa kvantifioivan NP:itä, koska niillä ei ole vaikutusalaa. Paljouskvanttorien tavoin käyttäytyvät toisaalta sellaiset adjektiiveista johdetut adverbiaalit kuin runsaasti, niukalti. Kvanttorien ja muiden mainittujen luokkien samanlaisuus käy ilmi seuraavista esimerkeistä:
(34) 	a. Siellä oli paljon ~ runsaasti ~ eräitä ~ useita ~ muutamia ~ joukko autoja.
b. Näin kaksi ~ pari ~ monta ~ puoli autoa.
c. Autoja siellä oli paljon ~ runsaasti ~ muutamia ~ kaksi ~ koko joukko.
d. Suomi on toinen maa, jonka kansalaisia Ruotsissa on yli 300 000 ~ jonkin verran ~ paljon ~ suuri määrä.
Kvanttorilauseke edellyttää aina sanakvanttorin olemassaoloa, mutta tämä ei ole suomessa kvantifioinnin ainoa laji. On myös kieliopillisia kvantifiointikei- noja eli partitiivin ja nominatiivi-akkusatiivin sijaoppositio, jonka yhteydessä on totuttu puhumaan kvantitatiivisen spesieksen osoittamisesta.*) Partitiivi ilmaisee epämääräistä kvantitatiivista spesiestä, nominatiivi-akkusatiivi vastaavaa määräistä spesiestä. Leksikaalisen ja kieliopillisen kvantifioinnin yhteispeli näyttää seuraavanlaiselta.
KIELIOPILLINEN KVANTTORI
NOM.-AKK.
PART.
EI
miehe+/
mieh + i+ä'
olut-H0
olut+/a
SANA-
KVANTTORI ^
ON
kaikki miehe+f
joitakin mieh+i+ä
kaikki olut+0
vähän olut+/a
jokin juusto+0
paljon olut+/a
Toiseksi kvantifiointiin liittyy NP:n generaalisuus ja spesifisyys (ks. 7.5.2. ja Lyons 1977a: 178). Tätäkin voidaan ilmaista kieliopillisin keinoin taikka käyttämällä sanakvanttoria. Generaalisia voivat olla mon. nom.muotoinen NP sekä tietyissä lausetyypeissä lajinnimi yksikössäkin (Koirat syövät luita; Koira on ihmisen paras ystävä). Generaalisia kvanttoreita ovat joka(inen), kaikki, koko, kumpikin, molemmat sekä näiden kielteiset vastineet (vrt. Tuomikoski 1969a:29). Spesifisessä NP.ssä voi olla joko pelkkä yksiköllinen
*) Ks. 7.5.2., 9.2.4. ja 9.3.5. Kieliopillisesta kvantifioinnista ks. erityisesti Yli-Vakkuri (1979), jonka käsityksiä ei tässä ole voitu ottaa huomioon.


Kvanttorilauseke 145
substantiivi (mies) taikka jokin kvanttoreista eräs, joku, muuan. Indifferentte- jä tämän jaottelun kannalta ovat esim. moni ja paljon.
Kvanttorien käyttö liittyy niin ikään notiiviseen spesiekseen eli tarkoitteen tunnettuuteen, joskin notiivisen spesieksen pääasiallisin kieliopillinen ilmaisin on suomessa sanajärjestys. Ensinnäkin kvantitatiivisesti definiittiset kvant- torit kuten kaikki, koko, (ei) kukaan esiintyvät usein notiivisesti tunnetuissa lausekkeissa (kaikki MM-hiihtoihin osallistuneet; kaupungin koko kerma; ei kukaan meistä). Notiivisesti indefiniittisiä ovat selvimmin eräs, harva, jokin, moni, usea (Tuomikoski mts.32).*) Monet kielenkäyttäjät tekevät notiivi- suuseron ilmausten eräs mies ja joku mies välille. Edellinen on tällöin tuttu puhujalle mutta ei kuulijalle, jälkimmäinen ei kummallekaan.
8.2.2. 	Kvanttorilausekkeen rakenne
Yleensä kukin nominaalinen sanaluokka voi toimia vastaavan lausekkeen pääsanana: substantiivit NP:ssä, adjektiivit AP:ssä ja adverbit AdvP.ssä. Pre- ja postpositiolausekkeita on pidettävä eksosentrisinä, joten niissä ei ole yksiselitteistä pääsanaa (ks. 8.4.1.). Mitään »pronominilauseketta» ei ole, vaan (itsenäiset) pronominit esiintyvät NP:n veroisina. Onko sitten kvanttori- lauseketta, KvP:tä, olemassa ja missä suhteissa se on muihin nominaalisiin lausekkeisiin? Kvanttorien luokan heterogeenisuuden vuoksi ei näihin kysymyksiin ole yksiselitteistä vastausta.
KvP:n voi postuloida ainakin lukusanakvanttorien kohdalla, koska ne voivat saada omia määritteitä sellaisissa tapauksissa kuin [[runsaat kolme] peninkulmaa], [[täydet 15] minuuttia], [[vajaat 250] kertaa], [[runsas pari] kilometriä, [[monella kymmenellä] markalla], [[useaan sataan] mieheen], [[vähintään kolme] päivää] (vrt. G. Karlsson 1971). Esimerkeissä kvanttorilauseke toimii NP:ssä attribuuttina.
Tällaiset lukusanan sisältävät rakenteet poikkeavat normaaleista nominaali- lausekkeista siinä, että pääsanan ja määritteiden suhteet eivät ole kiistattomasti samoja kautta koko taivutusparadigman. Nämä rakenteet eivät siis ole yksiselitteisesti joko endo- tai eksosentrisiä. Kun ilmaus esiintyy jossakin muussa sijassa kuin nominatiivissa tai partitiivissa, lukusanaa pidetään yleensä attribuuttina ja substantiivia rakenteen pääsanana. Tällöin normaali attri- buuttikongruenssi määrää lukusanan sijan (esim. kolmessa peninkulmassa; kolmen peninkulman). Nominatiivi- ja akkusatiivitapauksessa (kolme peninkulmaa) lukusanaa pidetään yleensä pääsanana ja NP:tä sen partitiiviattri- buuttina.**)
*) Vrt. myös Wexler (1976).
**) Leiwo (1977a) pitää näitäkin lukusanaesiintymiä attribuutteina.


146 Muut nominaaliset lausekkeet
On ainakin kaksi tätä tulkintaa tukevaa argumenttia: lukusana on kiellon partitiivisäännön alainen (En juossut kolme+a peninkulmaa), ja rakenne voidaan käsittää endosentriseksi niin että lukusana vastaa elliptisessä tapauksessa koko NP:tä: Kaksi poikaa on pihalla - *Poikaa on pihalla - Kaksi on pihalla. Tästä tulkinnasta seuraa koko kvanttorilausekkeen asemalle vaikea ongelma. Kun kvanttori on pääsanana, siis nominatiivi- ja akkusatiivitapauk- sissa, koko lauseke (35) olisikin kvanttorilauseke; muissa sijoissa taas nomi- naalilauseke, jolla on kvanttorilauseke määritteenään. Näin ollen kvanttorilauseke voi esiintyä subjektina, objektina, predikatiivina, OSMA:na sekä attribuuttina. Jos taas ohjenuoraksi otetaan paradigman johdonmukaisuus, koko lauseketta nimitetään kautta linjan nominaalilausekkeeksi. Tällöin rikotaan sitä yleisperiaatetta, jonka mukaan koko lauseke nimetään pääsanansa mukaan.*)
Kvanttorilauseke muodostuu myös yksilö- ja monikollisista kvanttoreista ja niiden määritteistä, esim. hyvin moni; hyvin monet; melko useita. Ne saavat samoja määritteitä kuin adjektiivitkin, ja ainoa ero, jonka perusteella voimme olettaa seuraavanlaisen rakenteen, on kvanttorilausekkeen helppo lohkeami- nen (36b).
(36) 	a. hyvin monet uudet automerkit
b. 	Uusia automerkkejä on hyvin monia.
(37)
Kiistattomampi tällaisen hierarkian olettaminen on silloin, kun kvanttorilausekkeen jäljessä seuraa elatiivimuotoinen NP.
(ei) kukaan
kukin
kaikki
jotkut
harvat
useat
monet
näistä ryhdikkäistä majureista
*) Lukusanakvanttori menettää vaikutusalansa, kun sitä edeltää indeksaalinen pronomini, esim. Näitä kahta ihmistä ei saa valita puheenjohtajaksi tarkoittaa vain ’On nämä ihmiset, joita ei saa valita puheenjohtajaksi’, kun taas Kahta ihmistä ei saa valita puheenjohtajaksi merkitsee joko ’On kaksi ihmistä, joita ei saa valita puheenjohtajaksi’ tai 'Puheenjohtajaksi ei saa valita kahta ihmistä (vaan yhden)’.


Kvanttorilauseke 147
Paljouskvanttorit voivat olla kvanttorilausekkeen pääsanoina silloin kun niitä määrittää astesana liian ~ niin ~ noin ~ kuinka ~ tarpeeksi ~ yhtä. Tällöinkin KvP on konstruktiossa NP:n kanssa ja joudutaan saman ongelman eteen kuin aikaisemmin: onko kokonaisuutena KvP vai NP?
(39)
NP
Mm. L. Karttunen (1975a) ja T. Itkonen (1975b) ovat pitäneet tällaista konstruktiota NP:nä. Koska paljouskvanttorin ja NP:n suhde on löyhä ja lohkeama on jopa kiteytynyt omaksi lausetyypikseen (ks. 8.2.3.), voidaan ymmärtää myös sitä tulkintaa, jonka mukaan kyseessä ei olisikaan yksi konstituentti, vaan kahden konstituentin välinen appositiomainen suhde.*)
Huomattakoon tässä yhteydessä, että liian ja tarpeeksi sijoittuvat astesano- jen ja kvanttorien välille omaksi ryhmäkseen. Ne voivat määrittää paitsi toisia kvanttoreita, myös partitiivimuotoisia, siis kieliopillisesti kvantifioituja substantiiveja: liian paljon rahaa - liikaa rahaa; tarpeeksi harvoja ihmisiä ~ tarpeeksi ihmisiä.
Jälkiattribuutit, joita kvanttorilausekkeessa voi esiintyä, ovat relatiivilause (40) ja vertailurakenne (41).
(40) a. Kaikki (aine) ei ole kultaa, mikä kiiltää, (ekstraponoitu)
b. Jokainen (ihminen), joka pilkkii yli 4 kg, saa muistomitalin.
c. Harva, joka elää suurkaupungissa, kaipaa metsään.
Relatiivilausetta voi vastata partisiippi (esim. kaikki kiiltävä, jokainen yli 4 kg pilkkivistä). Mikäli relatiivilauseen sisältävät rakenteet tulkitaan kaikki ellipsiksi, ei ole tietenkään kyse kvanttoria määrittävästä relatiivilauseesta. Huomattakoon myös, ettei partisiippi siirry kvanttorin eteen, vaan pysyy sen jäljessä, kuvailukentässä.
Adjektiivien kanssa kvanttoreilla on se yhteinen piirre, että niistä voi muodostaa vertailurakenteita. Tämä koskee etenkin kvanttoreita usea, harva, paljon ja vähän. Kaksiselitteisyyttä syntyy näissä vertailurakenteissa helpommin kuin adjektiivilausekkeissa (42).
(41) a. Olen nähnyt useampia unkarilaisia filmejä kuin suomalaiset
keskimäärin.
b. Täällä on harvempia jugend-rakennuksia kuin 60-luvulla.
c. Muutamat tarvikkeet tulivat maksamaan enemmän kuin mitä ne alkuaan maksavat kauppaliikkeissä.
d. Ylioppilas Jantusella oli vähiten virheitä koko joukosta.
(42) Omenapuu kantaa hedelmiä enemmän lunta, ((i) = ’enemmän lunta
kuin hedelmiä’, (ii) = 'enemmän lunta kuin hedelmät kantavat’)
*) Vrt. Tuomikoski (1969a: 10) ja Suojanen (1977:106).


148 Muut nominaaliset lausekkeet
Vain kahdella kvanttorilla (paljon ja vähän) on kaikki vertailurakenteet; toisilta puuttuu etenkin superlatiivi-ilmauksia (*mitä harvin; useimmat ~ *usein).
Kun kvanttori esiintyy yhdessä indeksaalisen pronominin taikka toisen kvanttorin kanssa, voidaan tuskin katsoa, että ne muodostavat yhdessä konstituentin (vrt. Tuomikoski mts.46 ja Suojanen 1977:122). Tällaista suhdetta voi pitää herkästi lohkeavana appositiomaisena liittona.
(43) 	kaikki me - me kaikki; kaikki tämä ~ tämä kaikki; kaikki se ~ se kaikki; joku harva; joku muu ~ toinen
8.2.3. 	Kvanttorit ja kvanttorilauseet
Jaksossa 6.3. esiteltiin yhtenä pintalausetyyppinä ns. kvanttorilause kuten Katsojia oli paljon ~ suuret määrät ~ 1500. Tällaisia pintalauseita ei voi johtaa luontevasti sellaisista syvärakenteista, joissa kvanttori ja (yleensä alkuasemainen) NP olisivat samassa konstituentissa. Tärkeimmät argumentit tällaista ratkaisua vastaan ovat sellaisten rakenteiden käymättömyys kuten *kolme meitä ja *12 autoja (vrt. Meitä on kolme; Autoja tallissa on 12). Toisaalta on kuitenkin huomattava tämän lausetyypin suhde selviin NP:n lohkeamiin (vrt. 13.2.2.2.) sekä se, että kvanttorilauseke pyrkii loppuun myös transitiiviverbillisissä lauseissa (Lintuja tavoitettiin öljystä toista tuhatta).
Jos lähdetään siitä, että kvanttorilauseke ja NP eivät pohjaudu yhteiseen konstituenttiin, on kysyttävä, mikä asema kvanttorilausekkeella on syvä- ja pintarakenteessa. Syvärakenteessa se ei ole tulkittavissa verbin aktantiksi (vrt. Tuomikoski 1978), vaan on lähinnä operaattori, jonka vaikutusalaan jokin saman lauseen NP kuuluu. Niiden keskinäinen järjestys syvärakenteessa on siis riippuvainen siitä, millä tavoin vaikutusala semanttisesti kuvataan. Pintarakenteessa po. kvanttorilausekkeet ovat lähinnä adverbiaaleja. Vaikutusalan lisäksi pintarakenteen sanajärjestykseen vaikuttaa se, onko po. NP:ssä anaforisia aineksia tai onko se muuten tekstuaalisesti sidonnainen.
(44) a. Asunto- ja työllisyysmäärärahat ovat olleet paljon esillä, mutta
niihin liittyviä ongelmia on vielä jäljellä runsaasti.
b. -- näihin sijoitetut investoinnit ovat kaikkein tuottavimpia. Nyt näitä investointeja karsittiin yhteensä 5.5 miljoonaa markkaa.
c. Autovahinkoja ilmoitettiin tammi-huhtikuussa 18500. Laskua viime vuoteen verrattuna oli viisi prosenttia.
d. Yli-Anttilalla on takanaan noin 600 harjoitushyppyä. Viime vuonna niitä kertyi vain 300.
e. Tässä meri syvenee 7900 metrin haudaksi, jonka mittaisia on vain kourallinen.
Partitiivimuotoinen NP on yhtä hyvin subjekti (a,d,e) kuin objektikin (b,c). Aina ei ilmeisesti tuttuus ole syynä NP:n esiintymiseen alussa; seuraavissa esimerkeissä emfaasikin voisi tulla kysymykseen (kontekstin puuttuessa tämä ei ole luotettava päätelmä).
(45) a. Luonnonsuojeluopetusta olisi saatava nykyistä enemmän teknilli¬
siin korkeakouluihin.


Kvanttorilauseke 149
b. Yleisöä oli huomattavasti enemmän kuin toisten puolueitten tilaisuuksissa.
c. Uistimia on kannettava mukana paljon.
d. Jäseniä kertoi varastomies järjestöönsä kuuluvan kymmenkunta.
Vastaavasti voidaan painottaa kvanttoria sijoittamalla se lauseen alkuun (46a-b), jolloin NP on joko heti sen jäljessä tai koko lauseen lopussa. KvP ja NP voivat olla myös vierekkäin (e,f).
(46) a. Paljon olisi vielä kerrottavaa.
b. Paljon huolta liittyy Dalkarbyn tiekunnan toimintaan.
c. Ymmärrämme koiran äänensävystä usein sen mielentilan: niin paljon on yhteistä biologista perustaa.
d. Enemmän pitäisi siis olla opettajien, oppilaiden ja vanhempien keskinäistä kanssakäymistä.
e. Tarvitaan yhä enemmän sähkölaitteita.
f. Maaliin oli matkaa viitisen kilometriä.
8.2.4. 	Kvantifioidun lausekkeen erikoispiirteitä
Kvantifiointiin liittyy monia erityisongelmia, joista tässä jaksossa tarkastellaan kvanttoreiden distribuutiota muutamissa lausetyypeissä sekä niiden suhdetta lukuun.
L. Karttunen (1975a) on huomauttanut, että paljon-tyypin kvanttorit voivat esiintyä subjektina olevassa lausekkeessa vain silloin kun partitiivi on muutenkin sallittu subjektin sijana.
(47) a. Paljon maitoa jäi lasiin, b. Maitoa jäi lasiin.
(48) a. *Paljon miehiä pelaa korttia, b. *Miehiä pelaa korttia.
Objektillisissa lauseissa puolestaan /?<z//o/7-kvanttoreiden jakauma on sillä tavoin rajoitettu, että ne esiintyvät vain resultatiivisten (49) mutta eivät irresultatiivisten tekemisten (50) ohessa.
(49) a. Rahapaja löi paljon kolikoita.
b. Kokouksessa tehtiin paljon päätöksiä.
c. Pekka tuntee paljon tyttöjä.
(50) a. *Isä löi [paljon lapsia].
b. ^Elokuva miellytti [paljon katsojia].
c. *Liisa pelkää [paljon opettajia].
Nämä seikat ovat todiste part.subjektisten lauseiden ja resultatiivisten lauseiden lähisukulaisuudesta. L. Karttusen mukaan kyseessä on nimenomaan semanttinen suhde: monet part.subjektin sallivista verbeistä ovat siinä mielessä resultatiivisia, että niiden tekeminen ilmaisee siirtymistä tilasta toiseen, esim. hävitä, kuolla, löytyä, syntyä. Po. verbien [+statiivista] enemmistöä tämä semanttinen piirre ei kuitenkaan kuvaa (vrt. asua, istua, olla).
Tuomikoski (1978) on viitannut kvanttorien paljon ja vähän akkusatiivi- synkretismiin, jota saattaa osaltaan selittää esiintyminen resultatiivisessa


150 Muut nominaaliset lausekkeet
yhteydessä. Vastaavasti kvanttori monta edustaa partitiivisynkretismiä: tämä muoto on leksikaalistunut mom-paradigman toiseksi perusmuodoksi, josta pyritään muodostamaan uusi partitiivi montaa muissa kuin part.subjektisissa ja resultatiivisissa tapauksissa (Yli-Vakkuri 1973a:46, T. Itkonen 1975b).
(51) a. Olen ajanut montaa autoa.
b. En ole nähnyt montaa autoa.
c. *Siellä oli montaa autoa.
d. *Näin montaa autoa.
Kvanttorit moni, usea ja tavallisimmin myös harva eivät esiinny akkusatiivi- muotoisena (*Näin monen ~ usean ~ harvan auton). Syy on ilmeinen: koska po. kvanttoreiden leksikaalinen merkitys on indefiniittinen, ne eivät sovi hyvin yhteen resultatiivisuutta ja määräisyyttä ilmaisevan akkusatiiviobjektin kanssa. Odotettavien akk.muotojen tilalla esiintyy mom-paradigman edustajana lukusanakvanttoriksi leksikaalistunut part.muoto monta, muissa tapauksissa taas monikollinen kvanttori (esim. Olen hankkinut useita ~ monia purjekertoja).*)
Muutkin kvanttorit ilmentävät samaa pyrkimystä kuin edellä mainitut. Yli-Vakkuri (mts.44) on todennut selvän eron kvanttorin sisältävien ja pelkästään part.muotoisten objektien jakauman välillä. Sanakvanttorit esiintyvät yhdessä resultatiivisten ajanmääritteiden kanssa.
(52) a. Juon paljon maitoa tunnissa,
b. 	*Juon maitoa tunnissa.
(53) a. Useita pyykkinaruja oli vedetty jokaiseen sopivaan puunväliin
tunnissa.
b. 	*Pyykkinaruja oli vedetty jokaiseen sopivaan puunväliin tunnissa.
Nykysuomen syntaktisen perussäännöstön mukaan part.subjekti on mahdoton objektillisessa lauseessa (48b). Tällaisia subjekteja esiintyy silti joskus kirjakielessäkin, erityisesti silloin kun subjektissa on kvanttorisana (vrt. myös
9.2.4.).**) Seuraavat esimerkit ovat peräisin sanomalehtikielestä.
(54) a. Ateneumin taidemuseon johtajan virkaa haki useita henkilöitä.
b. Vuosittain korkeakouluissa antaa tuntiopetusta useita tuhansia henkilöitä.
c. Venäjää lukee hyvin vähän suomalaisia.
d. Toivotaan, että yhä enemmän amerikkalaisia käyttää äänioikeuttaan.
Leksikaalinen kvantifiointi vaikuttaa siis selvästi sekä subjektin että objektin sijanmerkintään; nämä ongelmat kaipaisivat tarkempaa selvittämistä (ks. Yli-Vakkuri 1979).
Kvanttorilauseiden erikoistapauksista näyttää olevan kyse seuraavissa aineistomme esimerkeissä.
*) Leksikaalisesta merkityksestä käsin käy myös ymmärrettäväksi, miksi näiden kvanttorien yksikkö- ja monikkomuodot ovat jokseenkin samaa merkitseviä (Minulla on monta ystävää ~ monia ystäviä; usealla tavalla ~ useilla tavoilla; vain harvalla ~ vain harvoilla; muutaman kerran ~ muutamia kertoja). Kun useuden merkitys sisältyy leksikaaliseen merkitykseen, morfologinen monikko on redundantti.
**) Tämän havainnon on esittänyt Yli-Vakkuri (1972b).


Adverbiaalilausekc 1 51
(55) a. Ulkomaalaiset saavat markkoja päivän tarpeen.
b. Virkabudjetti sisältää uusia virkoja ja toimia yhden apulaisprofessuurin.
Nämä esimerkit osoittavat, että kvanttorilausekkeen tai sen tapaisen sekä siihen merkitykseltään kytkeytyvän NP:n esiintyminen itsenäisinä konstitu- entteinaan on leviämässä erilaisiin transitiivilauseisiinkin. Seuraavaakin lausetta lienee pidettävä kvanttorilauseen laajentumana.
(56) Luvallisia aseita Siitoinilta löytyi kotitarkastuksessa pistooli, tark- kuuspistooli, luodikko ja kaksi haulikkoa.
Tässä loppuasemaiset NP:t toimivat selvästi kvanttorin tehtävässä, vaikka niistä vain viimeinen sisältää kvanttorin.
8.3. 	Adverbiaalilauseke
Jos lausekkeen olettamisen perustaksi otetaan vain pääsanan syntaktiset ominaisuudet, voidaan postuloida adverbilauseke sellaisissa tapauksissa kuin sangen äkkiä, liian pian kuten on alustavasti tehty jaksossa 7.1. Jos lausekkeen olettaminen perustuu syntaktiseen jakaumaan, on kuitenkin syytä postuloida myös adverbiaalilauseke (AdvlP) eikä pelkkä AdvP; adverbi määritteineen on yksi adverbiaalilausekkeen tyyppi samaan tapaan kuin substantiivi määritteineen on yksi NP:n tyyppi.
AdvlP on rakenteeltaan monimuotoisempi kuin muut nominaaliset lausekkeet; se on myös syntaktisesti monikäyttöisempi. Seitsemän rakennetta (kuusi lauseketta sekä finiittinen sivulause) voi esiintyä lauseessa adverbiaalina.
(A) Adverbilauseke*)
a. Puhuja perusteli näkemystään (ihan) turhaan.
b. Oppilas suoritti tentin niin hyvin kuin on mahdollista.
c. Hän väitti aivan tosissaan olevansa sairas.
d. Ratkaisu tapahtui hyvin myöhään.
(B) Alisteinen lause
a. Vaikka tiede ei tunne arvoja, tieteen pohjana on arvo.
b. Yksimielisyyden saavuttaminen ei kuitenkaan ole ongelma, koska erimieliset ammutaan.
c. Olin jo ovella, kun puhelin soi.
(C) NP (muissa kuin kieliopillisissa sijoissa)
a. Tuolit oli tehty paksuista kannoista.
b. Munanheiton SM-kilpailuissa Tyyne Nyrkiö saavutti 2. sijan.
c. Ei pidä luottaa vieraaseen apuun.
d. Sillä hetkellä olimme juuri varautumassa kompromissiin.
(D) Pre- ja postpositiolauseke
a. Itke en lemmen tähden.
b. Yliopiston päärakennus on keskellä kaupunkia.
*) Jatkossa merkitsemme yleensä AdvP:t suoraan AdvlP.ksi silloin kun ei ole erityisiä syitä erottaa adverbiaalia (yläkategoriana) ja adverbi-ilmauksia.


152 Muut nominaaliset lausekkeet
(E) Kvanttorilauseke
a. Lapsi nukkuu enemmän kuin on tarpeellista.
b. Suomalaiset urheilevat liian paljon.
c. Olen käynyt Unkarissa kolme kertaa.
(F) Adjektiivilauseke
a. Ratkaisuun tyytyväisenä läsnäolijat poistuivat kokouksesta.
b. Johtaja on ollut vakavasti sairaana jo pitkään.
c. Seminaariin voi osallistua täysin vapaasti.
d. Apuraha teki tutkijan hyvin onnelliseksi.
(G) Ei-finiittinen verbirakenne
a. Asettamalla oman ehdokkaansa liitto haluaa varmistaa vaalien pitämisen.
b. Väiteltyään tohtoriksi hakija on toiminut tutkijana.
c. Päästäkseen osallistumaan loppukilpailuun on maksettava kahden arvan hinta.
Seuraavat puut havainnollistavat adverbiaalilausekkeen rakennetta. (Ei- finiittisten rakenteiden kuvauksesta ks. lukua 14.)
kilpailuissa


Post- ja prepositiolauseke 153
päärakennus on keskellä kaupunkia
e.
Adverbaalien problematiikka tulee tarkemmin esille luvussa 10.
8.4. 	Post- ja prepositiolauseke
8.4.1. 	Yleistä
Post- ja prepositiolausekkeet (PP) poikkeavat rakenteeltaan muista nominaalisista lausekkeista sikäli, että ne ovat eksosentrisiä (vrt. Airila 1938a ja Suojanen 1977:87). Toisin sanoen sen enempää p-positiota kuin sen seurassa olevaa NP.täkään ei voi jättää pois ilman, että koko konstruktio muuttuu syntaktiselta luonteeltaan. Lausekkeiden rakenne on seuraavanlainen:
(58) (59)
kauniin naisen tähden ilman kymmentä markkaa
Eksosentrisen rakenteen ominaisuutena on, että kumpikaan sen jäsenistä ei ole pääsana. Tästä poikkeavat kuitenkin pers.pronominien genetiivimuodon ja poss.suffiksin sisältävät p-positiolausekkeet, jotka sallivat genetiivimuodon pois jättämisen, esim. (teidän) taholtanne; (hänen) päälleen. Kyseessä on sama ilmiö kuin omistusilmauksissa ja pers.pron.subjekteissakin, esim. (minun) koirani, (minä) nukun.
Peruste sille, että käytämme kuitenkin PP-ilmauksista nimityksiä post- ja prepositiolauseke ikään kuin juuri ao. partikkelit olisivat näissä rakenteissa


154 Muut nominaaliset lausekkeet
pääsanoina, on se että NP:n sija määräytyy p-position rektion mukaan eikä päinvastoin. Sen sijaan se, että postpositioon ei voi liittyä attribuuttia (Sadeniemi 1970:9) on merkkinä sanan siirtymisestä substantiivisanaluokasta partikkeliksi, eikä sanan »edussaneen luonteen» heikkenemisestä (vrt. Penttilä 1963a:342).
Post- ja prepositioita on muodostunut kolmea tietä: substantiivien kangistuttua yhteen tai pariin sijamuotoon (päällä, päältä, päälle), adverbin syntaktisesta siirtymästä (ennen, kesken, ohi) taikka verbin nominaalimuodon kangistumasta (huolimatta, lähtien). Tätä kautta uusien p-positioiden määrä kasvaa, joskaan raja ei PP-lausekkeiden ja nominaali- ja adverbilausekkeiden eikä aina ei-fmiittisten verbimuotojenkaan suuntaan ole selvä.
Postpositiolausekkeet ovat yleisempiä ja tyypeiltään moninaisempia kuin prepositiolausekkeet; postpositioita on 82,5 % tekstissä esiintyvistä PP- ilmauksista (laskettu Palolan 1975 tilastoista). Siksi käsittelemme ensiksi postpositiolausekkeita, joskin on jo nyt huomautettava, että osa käsiteltävistä sanoista voi esiintyä sekä post- että prepositiona (siltaa pitkin ~ pitkin siltaa; minun lähelläni ~ lähellä minua).
8.4.2. 	Postpositiolauseke
Tavallisimmin postpositiolausekkeen muodostavat genetiivimuotoinen NP sekä johonkin obliikvisijaan kangistunut postpositio. Valtaosa näistä rakenteista esiintyy lauseessa paikan, ajan tai tavan adverbiaalina, ja ne ovat siis merkitykseltään suhteellisen konkreettisia.
(60) a. sillan alla ~ alta ~ alle ~ alitse; Kallen luona ~ luota ~
luokse
b. yleisön edessä ~ keskellä ~ takana ~ lähellä ~ ympärillä
c. viikon päästä ~ aikana ~ mittaan ~ kuluttua
d. ihmisten kanssa ~ kera ~ lailla ~ mukana ~ tavoin
e. kahdeksan tienoilla ~ maissa ~ paikkeilla
Postpositio itse ei voi saada määritteitä; konstruktiossa oleva NP sen sijaan voi sisältää määritteitä, joskin jälkiattribuuteista appositio on luontevin.
(61) a. Vanhus istuutui rukkinsa, tuon uskollisen ystävän ääreen
b. 	*vuoden vankeutta päästä, *parven lintuja keskellä, *lasin vettä kera
On keskusteltu siitä, voiko postposition kanssa tulla kyseeseen muu kuin kieliopillinen sija (vrt. Airila mp.). Sellaiset partikkelit kuin asti ja saakka, jotka esiintyvät suunta- ja olosijan yhteydessä, eivät ilmeisesti täytä eksosen- trisyyden ehtoa: Ranskassa ja Ranskasta merkitsevät käytännöllisesti katsoen samaa kuin Ranskassa saakka ja Ranskasta saakka. Näin ollen asti ja saakka eivät ole postpositioita, vaan lisämerkityksen aiheuttavia partikkeleita. Sen sijaan seuraavissa tapauksissa ei suuntasijassa oleva nomini voi olla yksin samassa funktiossa kuin partikkelin yhteydessä, joten kyseessä ovat postpositiorakenteet.
(62) tästä huolimatta; kaikkeen edellä esitettyyn nähden; edelliseen verraten; maanantaista lähtien


Post-ja prepositiolauseke 155
Toisaalta näillä p-positioilla on vielä ilmeisen läheinen yhteys kanta verbiinsä (esim. edelliseen verraten - vertaa edelliseen).
Genetiivimuoto, joka on historiallisesti palautettu attributiiviin, joskus myös totaaliobjektiin kuten entisten adverbien tapauksissa tyyppiä kaupungin läpi (Sadeniemi mt.), on säilyttänyt yhden ominaisuutensa, joka tekee postpositiolausekkeesta nominaalilausekkeen kaltaisen. Jos rakenteen alkuosana on pronominin genetiivimuoto, postpositioon liittyy omistusliite.*)
(63) minun suhtee+m; teidän taholta+Ame
Kiinnostavia ovat tapaukset, jolloin »sama» sana voi esiintyä sekä prepositiona että postpositiona. Usein sijaintiin liittyy tällöin merkitysero (vrt. Sadeniemi mts.14).
(64) a. aidan yli =|= yli odotusten
b. Helsingin kautta 4= kautta vuosisatojen
c. maan alle =♦= alle ostohintojen
Prepositiot ovat kauttaaltaan merkitykseltään abstraktisempia; jos pyrkii kääntämään näiden ilmausten järjestystä, saa joko runollisia (yli aidan) tai käymättömiä (*odotusten yli) ilmauksia.
Partitiivin vaativia postpositioita on vähän, ja suurin osa niistä esiintyy myös prepositioina (esim. alas, kohti, pitkin, vastapäätä; vrt. 8.4.3.). On vain muutamia ehdottomasti partitiivin vaativia postpositioita, esim. myöten ja varten (sitä myöten; lapsia varten; ei koskaan *myöten sitä eikä *varten lapsia).
8.4.3. 	Prepositiolauseke
Postposition rektion suosikkisija on genetiivi, preposition taas partitiivi. Toisin kuin postpositio, prepositio voi saada omia määritteitä. Tämä synnyttää kategoriaongelman jota havainnollistamme seuraavilla puukuvaimilla.
(65) (66)
Voidaan toisin sanoen kysyä, määrittääkö ad-adjektiivi koko PP-rakennetta
(66) 	vai pelkkää prepositiota (65).
Prepositiolauseke on harvemmin merkitykseltään samassa määrin konkreettinen kuin postpositiolauseke; yksi ryhmä ilmaisee kuitenkin suuntaa jotakin kohti (67). Muita merkityksiä ovat aika (68) ja karitiivisuus (69).
*) Huomattakoon, ettei poss.suffiksi liity lyhyisiin ali, läpi, ohi postpositioihin (esim. *minun ohi+ni; vrt. Alhoniemi 1978b), ei myöskään sellaisiin, jotka vaativat pronominin partitiivimuotoon, esim. *minua varte+m.


156 Muut nominaaliset lausekkeet
(67) päin seiniä; kohti kuolemaa; vasten aitaa (myös: vasten parempaa tietoaan); ympäri ~ pitkin maailmaa
(68) ennen joulua; keskellä vuotta; kesken kokousta
(69) ilman rahaa; vailla työtä; lukuunottamatta minua (huom. paitsi minä)
Pre- ja postposition vaihtelu ei vaikuta yhtä selvästi merkitykseen partitiivin kuin genetiivin yhteydessä. Tendenssi on kuitenkin samansuuntainen: postpositiolla on yksiselitteisempi ja täsmällisempi merkitys.
(70) a. pitkin matkaa - metsää ~ tietä =1= tietä ~ *matkaa pitkin
b. ympäri maailmaa 4= maailman ympäri
c. lähellä kuolemaa - minua =♦= minun lähelläni; ?kuoleman lähellä
Sekä post- että prepositiolausekkeet asettavat siinä esiintyvälle NP:lle selviä rajoituksia. Koska rektio edellyttää tiettyä sijamuotoa, näissä rakenteissa ei esiinny infinitiivikonstruktiota, jonka sijamuodoista genetiivi ja partitiivi puuttuvat. Voisi sen sijaan ajatella, että prepositio ennen yhdistyy kuin -lauseeseen (vrt. Jackendofif 1977:79).
(71) a. ennen huomista ~ joulua ~ kello kahta b. ennen [kuin juhlat loppuvat]s
Yhtään selvää esimerkkiä ei näytä olevan sellaisesta genetiivin vaativasta prepositiosta, jolla ei olisi postpositiovastinetta (kuten (64) edellä). Selvin ehdokas on kenties sitten, esim. sitten vuosisadan alun; vrt. kuitenkin myös erimerkityksinen vuosisata sitten.
Kirjallisuutta lukuun 8
Airila (1938a), Alhoniemi (1969, 1978b), Bartens (1972), Breckenridge & A. Hakulinen (1976), Denison (1957), Hakanen (1973a), Halliday (1967), Hill (1958), Holma (1966), T. Itkonen (1974b, 1975b), Jackendoff (1977), Jespersen (1969), Jännes (1890), G. Karlsson (1971), L. Karttunen (1975a), A. Koivusalo (1977), Larsen (1969), Lasnik & Fiengo (1974), Lees (1961), Leiwo (1977a), Lyons (1977a), Numminen (1959), Palola (1975), Penttilä (1963b, 1967), Pulkkinen (1966a), Quirk & ai. (1972), Sadeniemi (1958, 1970), Suojanen (1977), Tarvainen (1977b), Tuomikoski (1969a, 1973, 1978), Tuomisto (1972), VVexler (1976), Yli-Vakkuri (1972b, 1973a, 1979).


9. 	NP:n funktiot yksinkertaisessa lauseessa: subjekti, objekti ja predikatiivi
9.1. 	Yleistä
Lauseen rakenneosista selvimmät ja sitä analysoitaessa kiistattomimmat ovat nominaalilauseke (NP) ja verbi (V). Paljon enemmän ongelmia ja vastakkaisia käsityskantoja sen sijaan syntyy, kun verbiin liittyviä eri nominaalilausekkei- ta ryhdytään »jäsentämään» eli määrittämään niiden funktioita (vrt. 4.3.4.) suhteessa verbiin. Kategoria- ja transformaatiokieliopin (joidenkin muunnosten) kanta on, että lauseen rakenne voidaan kuvata tyhjentävästi ilman että tarvitaan lainkaan sellaisia NP:n funktioita kuvaavia käsitteitä kuin subjekti, objekti tai predikatiivi. Antiikista periytyvän lauseenjäsennyksen kulmakiviä toisaalta on ollut juuri eri lausekkeiden lauseenjäsenyyden eli tehtävän määrittäminen ja tehtävien erottaminen toisistaan erilaisin kriteerein. Perinteellisestä kieliopista lauseenjäsenet ovat siirtyneet ainakin Diderichsenin positiomalliin, systeemikielioppiin sekä transformaatiokieliopin yhteen edel- ieenkehitelmään, nimittäin relaatiokielioppiin (vrt. 2.9.).
On ilmeistä, että suuri osa niistä sitkeästi hengissä pysyneistä lauseenjäsen- nysongelmista, jotka ovat johtaneet esim. sellaisten uusien funktioiden olettamiseen kuten intransitiiviobjekti (1) tai predikatiivinen subjekti (2) ovat klassisessa kielioppiperinteessä vallitsevien käsitysten aiheuttamia näennäis- ongelmia.
(1) Pidätkö Schubertin Forellista?
(2) Kirjasta tuli jymymenestys.
Perinteelliseen käsitykseen kuuluu nimittäin, että klassisiin kieliin alun perin laadittu kielioppi soveltuisi sellaisenaan myös ei-indoeurooppalaiskielten kuvaamiseen; toisaalta lauseenjäsennyksen on katsottu olevan jäännöksetön- tä. Kaikkien lauseessa esiintyvien osasten (paitsi konjunktiot ja ns. »irralliset ainekset») on täytynyt sijoittua johonkin lauseenjäsenkategoriaan - jos tämä on ollut mahdotonta, on oletettu uusi lauseenjäsen.
Toisaalta on käytännön lauseanalyysissa vähintäänkin hankalaa, ellei voi erottaa toisistaan verbinetistä primaarista nominaalilauseketta (subjektia), o//tf-verbin jäljessä olevaa pakollista NP:tä (predikatiivia) ja kieliopillisissa sijoissa taipuvaa verbinjälkeistä aktanttia (objektia). Suomessa näissä kolmessa funktiossa esiintyvät NP:t voidaan yleensä erottaa toisistaan monien syntaktisten ominaisuuksien nojalla. Tällaisia ovat sijainti (verbiin nähden), pakollisuus, sijanmerkintä sekä se, mitä transformaatioita niihin soveltuu. Seuraavassa käymme lävitse kaikki mainituntyyppiset perusteet ja yritämme selvittää, mikä subjektin, objektin ja predikatiivin asema suomen lauseopissa oikein on ja miten hyvin nämä käsitteet soveltuvat suomen kielen nominaalilausekkeiden lauseopillisten tehtävien kuvaukseen. Kuten jäljempä¬


158 NP:n funktiot yksinkertaisessa lauseessa
nä luvusta 10 käy ilmi, puhtaasti rakenteellisen lausekkeen (AdvlP:n) ja funktionaalisen jäsenyyden ero on paljon tätä ongelmallisempi adverbiaalin kohdalla.
Tässä luvussa käsitellään subjektin, objektin ja predikatiivin problematiikkaa vain yksinkertaisten lauseiden osalta. Yhdysrakenteiden lauseenjäsenten sijanmerkintä tulee esille erikseen luvussa 14.
9.2. 	Subjekti
9.2.1. 	Subjektin neljä lajia
Kun perinteisessä kieliopissa puhutaan subjektista, voidaan tarkoittaa neljää osittain päällekkäistä ilmiötä. Nämä ovat looginen eli asiasubjekti (jota T-kieliopissa sanottaisiin syväsubjektiksi), kieliopillinen subjekti (pintarakenteen subjekti), psykologinen subjekti eli teema (vrt. 13.2.1., 13.2.2.2.) sekä tekijä (vrt. jakson 6.4.2. AGENTIIVIA) eli semanttisesti määritelty subjekti.
Yksinkertaisessa henkilötekijäisessä lauseessa (vrt. Tuomikoski 1971a) nämä eri subjektit lankeavatkin usein yhteen, mutta kun tarkastelun piiriin tulevat esim. konstruktiot, joista puuttuu kieliopillinen subjekti, yhdysraken- teet tai peruslauseiden transformit, eri subjektikäsitteet eivät välttämättä käykään yksiin eli lankea samalle konstituentille. Tätä havainnollistavat seuraavat lauseet, joissa on kursivoitu kieliopillinen subjekti.
(3) Pojat potkivat palloa.
(4) Kirjan täytyy olla painossa.
(5) Palloa potkii Niemisen Kalle.
(6) Simppa sai myllykirjeen Kekkoselta.
(7) Runo on Hilja Haahden kirjoittama.
(8) Torilla on tähään nahkiaisia.
Vain lauseessa (3) kaikki neljä subjektin lajia lankeavat yhteen: pojat on paitsi kieliopillinen subjekti myös lauseen looginen subjekti, verbin ilmaiseman toiminnan suorittaja sekä lauseen teema. Lause (4) on subjektitulkinnaltaan monimutkaisempi. Yhden käsityksen mukaan (vrt. Ikola 1971) kieliopillisena eli pintasubjektina on koko diskontinuatiivinen infinitiivirakenne kirjan - olla painossa. Tässä sen sijaan pidetään kieliopillisena pintasubjektina pelkkää A:/r/a«-muodostinta. Tällöin on kielioppiin lisättävä sääntö, jonka mukaan nesessiiviverbien pintasubjekti on genetiivissä.*)
Puoltavana todisteena genetiivisubjektin postuloimiselle pintasubjektien joukkoon voidaan viitata siihen, että modaaliverbi käyttäytyy useissa kielissä poikkeuksellisesti. Tässä lausetyypissä siis subjektin ja objektin sijanmerkintä ikään kuin vaihtavat paikkaa: vrt. Minä kirjoitan kirjan ja Minun täytyy kirjoittaa kirja. Joka tapauksessa kirjan lauseessa (4) on olla-verbin looginen subjekti, ts. pääargumentti syvärakenteen upotelauseessa (9); kirjan on myös
*) Tämänsuuntaisia tulkintoja ovat esittäneet Saukkonen (1966), Suojanen (1977:74,76), Leiwo (1977a: 133) ja A. Hakulinen & F. Karlsson (1979). Vrt. myös Kangasmaa-Minn (1966) ja T. Itkonen (1975a:64—).


Subjekti 159
pintalauseen (4) teema. Koko S iin loogisena subjektina sen sijaan on upote- lause S2. Semanttista agenttia tässä lauseessa ei ole.
(9)
Lauseessa (5) taas Niemisen Kalle on kieliopillisena, loogisena ja tekijäsubjektina, mutta psykologisena subjektina on objekti-NP palloa. Lauseen (6) Simppa on kieliopillisena, loogisena ja psykologisena subjektina, kun sen sijaan tekijäsubjektina on habitiiviadverbiaali Kekkoselta. (7):ssä kieliopillinen subjekti ja teema runo on syvärakenteen objekti (10), ja tekijä Hilja Haahti taas on ilmaistu genetiiviattribuutilla.*)
(10)
S
Hilja Haahti on kirjoittanut runon
Lauseen (8) teema torilla on kieliopillinen adverbiaali - kieliopillinen subjekti nahkiaisia on lauseessa reemana eli psykologisena predikaattina.
Kun puhutaan subjektista, olisi siis ilmeisen suotavaa tehdä selväksi mistä subjektin lajista on kysymys. Vähiten ongelmia tuottaa tekijäsubjektin rajaaminen. Kyseessä on valenssirooli; tekijät eli aidot AGENTIIVIT ovat tavallisesti toimintaan aktiivisesti osallistuvia, inhimillistarkoitteisia substantiiveja tai pronomineja kuten (tuo kalju) mies; Jouko Nordell; hän (vrt. 6.4.2.). Nyrkkisääntö on, että mikäli verbiin liittyviin rooleihin kuuluu AGENTIIVI, tämä esiintyy kieliopillisena subjektina. Aina näin ei kuitenkaan ole (6,7).
(6):ssa tekijänä on adverbiaalin referentti Kekkonen, (7):ssä attribuutin refe- rentti Hilja Haahti.
Looginen subjekti ymmärretään parhaiten, jos lauseenjäsennys on eksplisiittisen kaksitasoista kuten se on mm. transformaatiokieliopissa. Loogiseksi subjektiksi voidaan nimittää syvärakenteen primaarista lauseenalkuista NP:tä (vrt. kuitenkin lukua 6).
*) Muistettakoon, että yleensä merkitsemme syvärakenteen puiden kieliaineksen pintarakenteen mukaisessa muodossa, jolloin mm. tietyt transformaatioiden lisäämät sija- ym. päätteet näkyvät (vrt. (9) täyty+y ja (10) runo+n), vaikkei niitä »varsinaisessa» syvärakenteessa olekaan.


160 NP:n funktiot yksinkertaisessa lauseessa
Varsinaista rajankäyntiä tarvitaan etenkin kieliopillisen subjektin ja teeman välillä. Tätä ongelmaa tarkastelemmekin perusteellisemmin seuraavassa jaksossa, jossa »subjektilla» tarkoitetaan kieliopillista subjektia.
9.2.2. 	Subjekti ja teema
Subjektin syntaktinen luonne voidaan parhaiten paljastaa, jos sitä vertaillaan eri kannoilta vastaavaan teeman käyttäytymiseen lauseessa. »Teemalla» tarkoitamme tässä yhteydessä lauseenalkuista NP- tai AdvlP-muotoista puheenaihetta (ks. tarkemmin 13.2.1., 13.2.2.2.). Tämä on sitäkin tarpeellisempaa, kun kielenpuhujalla ei ilmeisesti ole yhtä selviä intuitioita subjektista kuin teemasta, puhumattakaan tekijästä. Tämä taas on yhteydessä siihen tuonnempana käsiteltävään seikkaan, että subjekti on koostumukseltaan ja tehtäviltään paljon heterogeenisempi kuin teema. Seuraavassa valotamme ensin subjektin ja teeman eroja, sitten niiden yhtäläisyyksiä.
Aluksi on syytä tarkastella sitä, onko kumpikaan näistä kategorioista lauseen välttämätön osa. Eri lausetyyppien pintapuolinenkin tarkastelu osoittaa oitis, miten suomen kielessä subjekti ei ole siinä määrin pakollinen lauseenjäsen kuin esim. englannissa, ruotsissa ja saksassa. Erään tutkimuksen mukaan noin 30 % suomen lauseista on vailla pintasubjektia.*) Useat syyt johtavat suomessa siihen, että jokin lause on pintarakenteessa ilman subjekti- konstituenttia, etenkin seuraavat. Subjekti esiintyy usein predikaattiverbiin inkorporoituneena (11), jolloin subjektipronomini on valinnaisesti POISTETTU. Looginen subjekti ilmenee pintarakenteessa pakollisesti pelkkänä suffiksina kuten passiivissa (12). Edelleen lauseessa voi olla geneerinen subjektiton 3. persoona (13), tai lause ilmaisee sää-, ruumiin- tahi tunnetilaa (14-17). Yhdyslauseissa ja pitemmissä teksteissä operoivat POISTOT (vrt. 13.3.5.) ovat saattaneet vaikuttaa subjektin puuttumiseen (18).
(11)0 tule+H huomenna.
(12) Virtanen raahatti+m verisenä kehästä jalat edellä.
(13) Täällä ikävysty+y.
(14) Oli kylmä.
(15) Ulkona sataa.
(16) Minua pelottaa.
(17) Minun on nälkä.
(18) Nordell myi halpoja stereoita ja 0 televisioita.
Jotkin niistä lauseista, joissa ei ole subjektikonstituenttia, voivat olla myös teemattomia (11,14). Varsin yleistä on kuitenkin, että subjektin puuttuessa teemaksi joutuu jokin muu konstituentti (NP tai AdvlP) kuten on laita tapauksissa (12,15-17). Tämän aiheuttaa ensisijaisesti pintasyntaktinen pyrkimys verbialkuisuuden välttämiseen. Monet suomen väitelauseiden tyypit tavoittelevat eräänlaista NP-alkuista kanonista muotoa (vrt. A. Hakulinen 1974a).
Jos lauseessa on subjektikonstituentti, se määräytyy verbin valenssista ym. lauseen sisäisistä tekijöistä. Pohtikaamme seuraavan lauseen subjektia.
(19) Leena korjasi laituria koko iltapäivän.
*) A. Hakulinen & F. Karlsson (1979). Vrt. myös Tuomikoski (1971b).


Subjekti 161
Korjata on transitiivinen verbi, joten se saa nominatiivisubjektin. Tämän subjektin löytää lauseesta täysin yksiselitteisesti riippumatta siitä, missä kohdassa se on.
(20) Laituria Leena koijasi koko iltapäivän.
(21) Koko iltapäivän Leena korjasi laituria.
(22) Koko iltapäivän laituria korjasi Leena.
(23) Korjasi Leena laituria koko iltapäivän.
(24) Koijasiko Leena koko iltapäivän laituria?
Sen sijaan verbi korjata ei voi millään lailla vaikuttaa siihen, mikä lauseen nominaalijäsenistä päätyy teemaksi. Tämän ratkaisevat lähinnä tekstuaaliset seikat. Lause (19) on neutraali ja kontekstista riippumaton. On todennäköistä mutta ei välttämätöntä, että Leenasta on ollut puhetta aikaisemmin. Lause
(20) 	taas sopii kontekstiin, jossa laituri oletetaan tunnetuksi tai jossa se on suorastaan mainittu aiemmin tekstissä. (21) on samantyyppinen, paitsi että objektinsukuinen määrite koko iltapäivän ei ole verbin valenssin edellyttämä samalla tavoin kuin objekti laituria. Lauseessa (22) on teemana kolme ensimmäistä sanaa ja subjekti Leena on reemana. Lauseissa (23,24) on persoonaverbi lauseen alussa, jolloin on epäselvää, onko se varsinaisesti teema vai ei (vrt. Halliday 1967).
Subjekti voi siis esiintyä missä kohden lausetta tahansa. Teema taas on yksinkertaisessa lauseessa alkuasemainen. Teema on (yhden käsityksen mukaan) puhujan lauseeseen valitsema puheenaihe ja useimmiten myös joko tekstissä ennen mainittu tai puhujan muuten tunnetuksi olettama (vrt. Dahl 1976). Puheenaiheeksi sopii luontevammin nominaalisen konstituentin ilmaisema tarkoite, vähemmän luontevasti esim. adverbi tai sen enempää finiitti- nen kuin infiniittinenkään verbi. Alkuasemaisuuteen liittyy sekin, että teema on lausetyypistä riippumatta samafunktioinen: se on kuten todettua lauseen puheenaihe. Sen sijaan subjekti ei ole samalla tavoin yksiselitteinen. On mahdotonta sanoa, mikä on semanttisesti yhteistä seuraavien lauseiden subjekteille (vrt. 6.4.2.).
(25) Me olemme suomalaisia.
(26) Teuvosta tuli kirkkoherra.
(27) Metsään ilmestyi sieniä.
(28) Onko sinullakin purjevene?
(29) Minun täytyi aivastaa.
(30) Nyt on hyvä olla. (kiistanalainen subjekti)
(31) Tarkoituksena on, että asia ratkaistaan jäsenäänestyksellä.
Tarkasteltaessa sitä, miten lauseeseen sovellettavat transformaatiot edellyttävät struktuurikuvauksessaan subjektia ja/tai teemaa, on todettava, että melko monet säännöt voivat käyttää struktuurikuvauksessaan hyväkseen tietoa, että säännön kohteena oleva NP on juuri subjekti. Näitä ovat yksinkertaisessa lauseessa AKKUSATIIVINMERKINTÄ (jos akkusatiivi ymmärretään merkittävän Jahnssonin (1886) säännön mukaan (vrt. 9.3.5.2.)), SUBJEKTIPRONOM1NIN POISTO, SUBJEKTIN SIJANMERKINTÄ ja osittain REFLEKSIVOINTI, yhdysrakenteissa lisäksi NOSTO. Jahnssonin säännön mukaan objekti merkitään -^-akkusatiivilla edellyttäen, että samassa lauseessa esiintyy nominatiivimuotoinen subjekti. 1. ja 2. persoonan subjekti- pronominin voi valinnaisesti poistaa ilman että kyseessä olisi tekstuaalinen


162 NP:n funktiot yksinkertaisessa lauseessa
ellipsi (11). Edelleen juuri subjektina mutta ei teemana oleva nomini merkitään tietyin ehdoin partitiivilla. Ja lauseen alkuun siirretty refleksiiviprono- mini poimii mieluimmin korrelaatikseen subjektin (33). Jälkiasemaisena tällainen pronomini voi viitata objektiinkin (32).
(32) Juontajat vaati yleisöäk kuuntelemaan itseään,^
(33) Itseään■, juontaja; vaati yleisöäk kuuntelemaan.
Sääntö, joka sekin soveltuu pääasiallisesti subjektiin mutta joka eräissä (poikkeus)tapauksissa pyrkii leviämään teemaakin koskevaksi, on VERBI- KONGRUENSSI. Jos verbi kongruoi, se kongruoi ensisijaisesti subjektin eikä teeman kanssa persoonassa ja luvussa.
(34) Minä koi+n ~ Me koi+mme ~ He koki+va; järkytyksen aamulla.
(35) Pilvi liikku+u ~ Pilve+/ Iiikku+va/ taivaalla.
Teeman kanssa predikaatin on todettu eri kielissä kongruoivan vain harvoin, tällöinkin yleensä vain valinnaisesti (Givön 1975). Suomessakin tällaista tendenssiä on sporadisesti havaittu.*) Puhekielistä lipsahdusta (38) lukuun ottamatta muut seuraavista esimerkeistä ovat peräisin kirjakielestä.
(36) Sinä näy+/ asetetun ensimmäiselle ehdokassijalle. (Vrt. Sinut näkyy —)
(37) ?Vaikeat ongelmat ovat neuvoteltava ~ neuvoteltu selviksi.
(38) * Palkinnot jaka+va? Kansainvälisen soutuliiton puheenjohtaja Thomas Keller.
(39) IN e ovat mahdolliset tehdä. (Vrt. Ne on mahdollista tehdä.)
Lause (36) on kongruenssisuhteiltaan täysin hyväksyttävä; verbi näkyä sallii upotelauseen subjektin NOSTON SUBJEKTIKSEEN. Tässä on kuitenkin NOSTETTU upotteisen passiivilauseen objekti. Lauseet (37-39) tuntuvat sen sijaan vähemmän hyväksyttäviltä. (37):ssä nesessiivirakenteen tavallisesti yksipersoonainen verbi kongruoi objektin kanssa, (38):ssa, joka on peräisin eräästä tv:n urheiluselostuksesta, kongruenssin on laukaissut jopa aktiivilauseen temaattinen objekti, ja (39):ssä tämän on tehnyt infinitiivirakenteen TOPIKAALISTETTU objekti.
Siirrymme käsittelemään sääntöjä, jotka sulauttavat toisiinsa kaksi peruslausetta ja jotka operoivat vain subjektilla (vrt. lukua 14). Säännöt, jotka tuottavat temporaalisista ja relatiivisista sivulauseista vastaavat lauseenvastikkeet (temporaalirakenteen ja agenttipartisiipin), GENETIIVISTÄVÄT ja määrätapauksissa SUFFIKSOIVAT sivulauseen subjektin (40b,4Ib).
(40) a. Kun solisti lopetti, yleisö heräsi, b. Solistin lopetettua yleisö heräsi.
(41) a. Viikkolehti, jota puolue julkaisee, on edullinen, b. Puolueen julkaisema viikkolehti on edullinen.
*) Vrt. Kangasmaa-Minn (1975), Breckenridge & A. Hakulinen (1976), F. Karlsson (1977b). Kangasmaa-Minnin mukaan (37)-tyypin kongruenssi virheet nesessiivisissä ja passiivirakenteissa ovat hyvin yleisiä ylioppilaskirjoituksissa.


Subjekti 163
On toisaalta sellaisiakin transformaatioita, jotka koskevat paitsi subjektia myös passiivilauseiden TOPIKAALISTETTUA akkusatiiviobjektia, etenkin GENETIIVISTÄMINEN partisiippirakenteita muodostettaessa (42,43), NOSTO SUBJEKTIKSI (44-46) ja POISTO rinnasteisissa lauseissa (47,48).
(42) a. Kuulin, että talvi alkaa tänä vuonna aikaisin, b. Kuulin talven tänä vuonna alkavan aikaisin.
(43) a. Isäntä arveli, että seinä oli maalattu punamullalla. (TOPIKAA-
LISTETTU objekti) b. Isäntä arveli seinän maalatun punamullalla. (GENETIIVISTÄMINEN)
(44) a. Tuntuu siltä, että aseet ovat kunnossa, b. Aseet tuntuvat olevan kunnossa.
(45) a. Saattaa olla, että sinut on nujerrettu. (TOPIKAALISTETTU
objekti)
b. 	Sinä saatat olla nujerrettu. (NOSTO)
(46) a. Näyttää siltä, että teidät on tervattu höyhenillä,
b. 	Te näytätte tervatun höyhenillä.
(47) Tyttö poimi ruusun, mutta 0 sai piikin käteensä.
(48) Guy Drut lyyhistyi ja 0 kannettiin kentältä. (TOPIKAALISTETUN objektin ELLIPSI)
Subjektin ja teeman välinen rajankäynti on vaikea mutta ei mahdoton tehtävä. Ilmeistä on, ettei kieliopillista subjektia voida suomessa määritellä siksi, »josta lauseessa jotakin sanotaan». Tämähän on pikemminkin teeman määritelmä (vrt. kuitenkin 13.2.2.2.), ja teema on syntaktisesti eri asia kuin kieliopillinen subjekti, niin kuin käy ilmi mm. äsken suoritetuista operationaalisista transformaatiokokeiluista.
Toisaalta on eräitä sääntöjä, joiden struktuurikuvauksessa ei ilmeisestikään voida määritellä kohteena olevaa NP:tä subjektiksi, vaan esim. nominatiivi- muotoiseksi lauseenalkuiseksi NP:ksi, jollaisena saattaa siis määräehdoin esiintyä myös kieliopillinen objekti.
9.2.3. 	Kieliopillisen subjektin kriteerit
Kieliopillista subjektia ei voi määritellä semanttisesti, loogisesti tai psykologisesti. Ei ole myöskään mitään yhtä ainoaa tai paria kriteeriä, joiden avulla saatettaisiin tunnistaa mikä tahansa subjekti tähän kategoriaan kuuluvaksi, onhan kyseessä siksi heterogeeninen tapausryhmä. Tässä jaksossa esittelemme kahdeksan kriteeriä, joiden avulla pintasubjekti erotetaan lähinnä objektista ja predikatiivista. Kriteerit ovat luonnollisesti osittain toisensa poissulkevia, ja niihin voi kuhunkin löytää myös poikkeuksia. Luettelo pyrkii noudattamaan jonkinlaista keskeisyyshierarkiaa.
(A) 	Objektin sijanmerkintä. Jos yksinkertaisessa lauseessa on sekä subjekti että objekti, jälkimmäinen merkitään akkusatiivin päätteellä -n tai -1. Tämä pääte osoittaa paitsi sillä merkityn konstituentin objektiksi, myös sen että ko. lause on subjektillinen. Subjektillinen lause voi olla sellainen, jossa on sanasubjekti nominatiivimuotoisena (49a), lausesubjekti (b) taikka (POISTETTU) subjekti voi näkyä vain verbiin inkorporoituneena persoonapäättee¬


164 NP:n funktiot yksinkertaisessa lauseessa
nä (c) (vrt. Timberlake 1975). Huomattakoon, että tämä sijanmerkintä koskee vain yksiköllisiä leksikaalisia objekteja sekä persoonapronomineja.
(49) a. [Hallitus]subj. viimeisteli budjetin.
b. [(Se) että he esiintyivät mieluummin tiedemiehinä]SUbj. muuttaa asian.
c. 01e[tte]ko nähneet uuden juhlakirjan?
(B) Subjektin sijanmerkintä. Substantiivilausekkeen tunnusmerkitön sija on nominatiivi; se esiintyy ylivoimaisesti taajemmin kuin vaihtoehtoiset subjektin sijat partitiivi ja genetiivi. Kun lauseessa on objekti tai predikatiivi, muu kuin nominatiivisubjekti on käytännöllisesti katsoen mahdoton (ks. kuitenkin
(76)).
(50) a. Ministerit saivat palkankorotuksen, b. ^Ministereitä sai palkankorotuksen.
(51) a. Ministerit ovat usein kansanedustajia, b. ^Ministereitä on usein kansanedustajia.
(C) Persoonakongruenssi. Finiittiverbi kongruoi automaattisesti subjekti- NP:n persoonan kanssa. Ristiriitaa aiheutuu vain silloin kun 1. tai 2. persoonan pronomini on verbin jäljessä. Kongruoiko verbi tällöin subjektin vai predikatiivin kanssa (52c), on kiistakysymys (vrt. 9.4.2.).
(52) a. Sinä ole+/ todella hyvä muusikko.
b. Hän ja minä o\z+mme samassa työryhmässä.
c. Puheenjohtaja ole+rt minä.
(D) Luku kongruenssi. Finiittiverbi kongruoi luvussa 3. persoonan subjekti- NP:n kanssa (53). Jälkiasemaisen subjektin aiheuttama kongruenssi ei kuitenkaan ole ehdoton edes yleiskielessä (54). Kongruenssi ei koske kiteytynyttä lausetyyppiä (55), jonka merkitystehtävistä vrt. Sadeniemi (1955) ja Penttilä (1955a,b).
(53) Nämä seinäpaperit ovat likaiset.
(54) a. Sinnehän tule+vaf Heikkisetkin.
b. Sinnehän tulee Heikkisetkin, (lähinnä puhekieltä)
(55) Täällä on likaiset seinäpaperit.
(E) Sanajärjestys. Typologisesti suomi kuuluu SVO-kieliin (vrt. 13.2.4.). Tämä tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että normaalipainotteisessa, tekstuaalisesti vapaassa väitelauseessa subjekti on ennen verbiä. Kieliopillisena erottimena sanajärjestys tulee kysymykseen vain silloin, kun sijataivutus ei riitä erottamaan subjektia objektista (56) tai predikatiivista (57).
(56) Suurtehohälyttimet korvaavat sireenit.
(57) Ovikellon soittaja oli naapurin rouva.
(F) Kiellon vaikutus sijanvalintaan. Tiettyjen kieltomuotoisten intransitiivi- verbien yhteydessä kiellon vaikutusalassa oleva subjekti on partitiivissa silloinkin kun se on yksiköllinen ja jaotontarkoitteinen (58). Tämä erottaa subjektin predikatiivista, johon kielto ei vastaavaa muutosta aiheuta (59).


Subjekti 165
Toisaalta tämä sijanvaihtelu on yhteistä subjektille ja objektille (60). Jos lauseen lopussa oleva subjekti-NP on kontrastiivinen, se ei muutu partitiiviin (61). Edelleen jos lauseessa on sekä subjekti että objekti, vain jälkimmäinen muuttuu kiellettäessä partitiiviin (62).
(58) a. Maassa on hallitus.
b. Maassa ei ole hallitusta.
(59) a. Tämä auto on uusi.
b. Tämä auto ei ole uusi ~ *uutta.
(60) a. Maahan pystytettiin hallitus.
b. 	Maahan ei pystytetty hallitusta.
(61) Pöydän ääressä ei istu puhemies vaan kirjuri.
(62) a. Poika näki ruususen.
b. 	Poika ~ *Poikaa ei nähnyt ruususta.
(G) Pragmaattinen tieto. Kun subjekti- ja objekti-NP ovat samansijaiset, subjektin voi tunnistaa sen perusteella, mitä tietoa puhujilla on maailmasta ja siinä vallitsevista asiaintiloista. Seuraavissa lauseissa tulkinta subjektiksi tehdään pragmaattisen tiedon nojalla ja vastoin sanajäijestyskriteeriä.
(63) Pykälät laativat kokeneet juristit.
(64) Sosialidemokraattien hallitushalut punnitsivat vähäisiksi puolueen
kansanedustajat lauantaisissa puheissaan.
(H) Osallistuminen tiettyihin transformaatioihin. Kuten kohdassa 9.2.2. osoitettiin, eräät transformaatiosäännöt tarvitsevat rakennekuvaukseensa tiedon, että säännön kohteena oleva NP on nimenomaisesti subjekti.
Mainitut kahdeksan kriteeriä (A-H) soveltuvat ennen muuta pääsananomi- nin sisältävien NP-subjektien tunnistamiseen. Valtaosa subjekteista onkin juuri »sanasubjekteja»; kriteerit eivät samalla tavoin sovi infinitiiveihin tai infinitiivirakenteisiin subjekteina (65,66), joita ei voikaan pitää yhtä tyypillisinä subjekteina kuin substantiivilausekkeita.
(65) Tässä on hyvä levätä.
(66) Onko oikein levitellä esiin kaikki yksityiskohdat?
Koska näiden pintalauseiden voi katsoa muodostuneen kahden syvälauseen sulautumisesta yhteen, on ymmärrettävää, ettei niissä ole yksiselitteistä pintasubjektia (vrt. 9.2.1.).
Äsken esitellyt kriteerit luonnehtivat subjektin syntaktista käyttäytymistä eri puolilta, mutta ne eivät ole toisiaan pois sulkevia. Ensi silmäyksellä ei kuitenkaan ole ilmeistä, mikä näitä kriteerejä mahdollisesti yhdistää, minkä- luonteisen kategorian ilmentymiä ne ovat. Se, että subjekti-NP on useammin kuin muunfunktioiset NP:t tunnusmerkittömässä nominatiivisijassa ja lauseen alkuasemassa tai ainakin verbin edessä, että se aiheuttaa verbin persoona- ja lukukongruenssia sekä osallistuu eräisiin keskeisiin transformaatioihin, on kaikki osoitusta siitä, että subjekti on verbin nominaalisista argumenteista primaarisin: subjektilla on »etuoikeus» esiintyä verbin kanssa. Tästä on lisäosoituksena sekin, että subjektittomista lauseissa puhutaan tunnusmerkkisinä tai »poikkeuksellisina» kuten (11-18) mutta ei koskaan samassa mielessä esim. objektittomista, predikatiivittomista tai adverbiaalittomista lauseista. On aniharvoja verbejä, jotka ovat luontaisesti


166 NP:n funktiot yksinkertaisessa lauseessa
subjektittomia eli nollapaikkaisia (esim. sataa, tuulee), tai sellaisia psyykkisiä ja fyysisiä tiloja ilmaisevia kausatiiveja, joiden primaari-NP:nä onkin objekti (esim. Minua harmittaa; vrt. 9.3.2.). Sen sijaan on tuhansia verbejä Jotka (ns. sisällönobjekteja ja okkasionaalisia objekteja lukuun ottamatta) ovat normaalisti objektittomia, nimittäin kaikki intransitiiviverbit, ja suurin osa verbeistä voi esiintyä adverbiaalittomana. Predikatiivi taas esiintyy yhden ainoan, nimittäin o/fa-verbin ohessa.
Subjektin primaarisuus heijastuu tietenkin lauseenjäsenten tekstifrekvens- seihinkin; A. Hakulisen & F. Karlssonin (1979) tulosten mukaan subjekti on huomattavasti yleisempi kuin objekti (subjektittomia n. 30 %, objektittomia 56 % lauseista; vrt. myös Vierikko 1974:312).
Edellä on puhuttu kieliopillisesta subjektista pääasiassa itsenäisen konstitu- entin funktiona; näinhän indoeurooppalaiskielten subjekti on ymmärretty satoja vuosia. Suomen osalta on kuitenkin otettava huomioon myös muuan kielen morfologinen erityispiirre, nimittäin se, että kieliopillinen subjekti voidaan kahdella tavalla inkorporoida verbimuotoon: subjekti voi edustua finiittimuodoissa persoonapäätteenä (syö+«, laula+tte, laule+taan) ja nominaalimuodoissa possessiivisuffiksina (syödäkse+m, laulettua+nne). Tarkasti ottaen tällaiset lauseet ovat kuitenkin (pinta)subjektittomia: niissä ei ole subjektik onstituenttia.
9.2.4. 	Subjektin sijanmerkintä myöntölauseissa
On yksinkertaista sanoa, että subjektin sijat ovat nominatiivi ja partitiivi (ja genetiivi), mutta monimutkaisempaa osoittaa, mitkä ovat partitiivimuotoisen subjektin esiintymisehdot. Siitä on todisteena se laaja kirjallisuus, joka tästä aiheesta on syntynyt. Subjektin sijanmerkintä ja sen ehdot ovat nimittäin suomen lauseopin eniten tutkittuja ilmiöitä.*)
Kuten todettua, nominatiivi on subjektin perussija. Jos verbi saa (sana)sub- jektin, se voi aina saada nominatiivisubjektin. Partitiivisubjektin jakauma on sen sijaan suppeampi: kaikki verbit eivät voi partitiivisubjektia saada.
Myöntölauseen partitiivisubjektin esiintymisehdot ovat kolmentyyppiset: (A) subjekti-NP:n referenssille asetettavat ehdot; (B) verbin rektiolle asetettavat ehdot sekä (C) lauseen merkitykseen ja predikaatin pragmaattiseen tulkintaan liittyvät ehdot.
(A) 	Myöntölauseen subjekti voi olla partitiivissa vain kun se viittaa jaollisen tarkoitteen tarkemmin rajaamattomaan eli epämääräiseen paljouteen. Näissä tapauksissa partitiivi ilmaisee siis epämääräistä paljoutta tai tarkemmin sanoen »ylijäämän sallivaa paljoutta» (T. Itkonen 1974a).**) Huomattakoon, että tämä partitiivin peruskäyttö on yksi kvantifioinnin lajeista (67,69). Partitiivisubjektiin kuten mihin tahansa partitiivimuotoiseen NP:hen voi lisäksi liittyä erillinen kvanttori, joka rajaa tarkemmin po. määrän (68,70).***)
*) Hakanen (1973b:47) esittää seikkaperäisen luettelon siihenastisen keskustelun tärkeimmistä puheenvuoroista. Myöhemmistä lisistä ks. F. Karlsson (1978).
**) Erikoisia ovat seuraavanlaiset tapaukset: Paavissa on urheilijaa ja teologia, taistelijaa ja diplomaattia. Nämä part.muotoiset »subjektit» eivät viittaa jaollisten tarkoitteiden epämääräisiin paljouksiin, vaan ovat oikeastaan predikatiivinomaisia ja merkitsevät 'omaa urheilijan jne. ominaisuuksia’. Vrt. jaksossa 6.3. käsiteltyyn tulosrakenteeseen (Pojasta tuli pappi) sekä myös jakson 9.4.3. viimeisessä alaviitteessä käsiteltyyn vastaavaan kiistattomaan predikatiivitapauk- seen.
***) Kvanttoreista sanaluokkana ks. 5.2.5. Partitiivin kvantifioivasta käytöstä ja sen suhteista sanakvanttoreihin ks. myös Tuomikoski (1969a:28-), NVexler (1976), Yli-Vakkuri (1979) sekä jaksoa 8.2.


Subjekti 167
(67) Jääkaapissa on maitoa.
(68) Jääkaapissa on vähän ~ litra maitoa.
(69) Torilla on kalakauppiaita.
(70) Torilla on muutamia ~ kourallinen kalakauppiaita.
Yksikön partitiivia käytetään, kun subjektin tarkoite on jaollinen, siis kun kyseessä on aine-, abstrakti- tai kollektiivisana. Monikon partitiivia taas käytetään, kun luontaisesti jaotontarkoitteisia (kuten kalakauppias) tai joskus luontaisesti jaollistarkoitteisiakin (kuten vesi) sanoja kvantifioidaan epämääräisesti, puhutaan niiden epämääräisestä paljoudesta.
(71) Täälläpäin on monenlaisia kalavesiä.
Nominatiivi ilmaisee kokonaisuutta: se poimii joko selvärajaisen yksilön (72), määräkontekstista ilmenevän (koko) joukon (73) tai (generaalisesti) lajin.
(72) Kalakauppias on torilla.
(73) Kalakauppiaat ovat torilla.
Mon. nominatiivi ei sisällä implikaatiota, että puhujan tai kuulijan tiedossa olisi tarkka määrä tai lukumäärä; ei siis ole kyse »määräpaljoudesta», vaan siitä, että koko kulloisessakin puhetilanteessa sovittu, mainittu, tiedossa oleva tai muuten ilmeinen joukko on puheena. Nominatiivi ei siis salli ylijäämää ja on tässä mielessä universaalinen, totaalinen.*) Partitiivi taas sallii ylijäämän ja on logiikan termein eksistentiaalinen: se ilmaisee, että torilla olemisen ominaisuus on (joillakin) kalakauppiailla (69). »Määräpaljous» implikoi, että kyseessä on tavalla tai toisella eksplisiittisesti esitetty tai tiedossa oleva määrä, ja tällainen kvantifiointi on käsityksemme mukaan mahdollista vasta kun käytetään kvanttoreita kuten paljon, vähän, muutama, harva, yksi, kolme, monta, esim. (68, 70).**)
(B) 	Toinen tekijä, joka vaikuttaa partitiivisubjektin esiintymiseen, on verbin rektio eli sen argumenttien määrä ja luonne. Partitiivisubjektin on väitetty olevan mahdoton silloin kun lauseessa on joko objekti taikka predikatiivi.
(74) Voitakin tutkijoita syö lounasta klo 12, joitakin klo 12.30.
(75) * Ministereitä on sosiaalidemokraattisia.
Partitiivisubjekti on kuitenkin alkanut esiintyä myös sellaisissa lauseissa, joissa on joko (etenkin part.muotoinen) objekti tai valenssiadverbiaali, kuten seuraavista aidoista esimerkeistä näkyy. Tällöin on varsin yleistä, että lausekkeessa on kvanttori (Yli-Vakkuri 1972b, 1979 ja 8.2.4.).
*) Huom. kuitenkin, että Roomalaiset valloittivat Karthagon ^ Kaikki roomalaiset valloittivat Karthagon. Pelkän monikon merkitys on tässä pikemminkin distributiivinen kuin totaalinen (Vilkuna 1979).
**) Part.objekti on paitsi kvantifioiva (Söin puuroa) myös aspektuaalinen (Ammuin leijonaa; ks. 9.3.5.). Kvantifiointi on tietenkin sama asia part.subjektissa ja -objektissa; tämä yhteys ilmenee myös kvanttoreiden jakaumasta (L. Karttunen 1975a), vrt. Kattilassa on paljon puuroa ; Söin paljon puuroa ; *Inhoan paljon puuroa . Aspektiltaan irresultatiiviset verbit eivät salli kvantiteettioppositiota (*Inhoan puuron) eivätkä myöskään paljouskvanttoreita.


168 NP:n funktiot yksinkertaisessa lauseessa
(76) a. Odottavia äitejä, varusmiehiä ja opiskelijoita käytti äänioikeut¬
taan Salossa maanantaina.
b. Vuosittain korkeakouluissa antaa tuntiopetusta useita tuhansia henkilöitä.
c. Venäjää lukee hyvin vähän suomalaisia.
d. Toivotaan, että yhä enemmän amerikkalaisia käyttää äänioikeuttaan.
e. Länsisaksalaisia joukkoja ottaa osaa Pohjois-Norjan sotaharjoitukseen.
f. Toimitsijoilla oli takkiensa rinnoissa »Irti EECistä» -napit ja laukkuja koristi sosiaalidemokraattien ja kommunistien tarroja.
g. Kieltenopettajia saa luonamme työtä.
h. Samoja yksityisiä johdoksia motivoi useita erityyppisiä mutta johto-opillisesti samanarvoisia korrelaatteja.
Yhteistä näille lauseille näyttää olevan se, että ne eivät ole indeksisiä; ne ovat tulkittavissa ilman puhetilanteen tarjoamia vihjeitä. Kyseessä eivät ole minkään tiettyjen joukkojen osat. Tällaiset lauseet tuntuvat vähemmän kieliopillisilta, jos niihin liittää indeksisen pronominin (esim. ^Toivotaan, että yhä enemmän näitä amerikkalaisia käyttää äänioikeuttaan).
Siro (1974a) on puolestaan viitannut siihen, että valenssiadverbiaalin saavat verbit eivät aina saa part.subjektia. Tällaisia kaksipaikkaisia verbejä ovat esim. kajota, perustua, suostua, tehota + illatiivi, johtua, pitää, vapautua + elatiivi sekä olla allerginen ~ heikkona ~ perso + allatiivi. Monet Siron esimerkeistä ovat kuitenkin sellaisia, joissa verbiin liittyy valinnainen aktantti tai jopa vapaa määrite; vaikka tämä jää poiskin, verbi ei silti voi saada part.subjektia. Näin on esim. *Ihmisiä raivosi bussissa; * Väkeä tuskastui jonossa; *Koiria pelästyi. Usein näyttäisi olevan kyse refleksiiviverbistä. Tämä selittäisi part.subjektin mahdottomuuden siltä kannalta, että refleksiivisessä ilmauksessa voidaan katsoa olevan mukana jo toinen aktantti, verbiin inkorporoitunut objekti.
Kuten G. Karlsson (1963) on osoittanut transitiiviverbien suhteen, partitii- visubjektin esiintyminen ei riipu niinkään verbien luontaisesta paikkaisuudes- ta kuin siitä, onko toinen eli objektina toimiva argumentti läsnä lauseessa. Transitiiviverbikin voi saada part.subjektin, kun lauseessa ei ole ilmipantua objektia.
(77) a. Pihalla leikkii lapsia.
b. Pihalla lapset leikkivät piilosta.
c. ^Pihalla lapsia leikkii piilosta.
Part.subjekti tuntuu mahdolliselta myös valinnaisen adverbiaalin saavien verbien ohessa silloin kun kyseinen aktantti puuttuu.
(78) Lavalla hymyilee missejä.
(79) ^Lavalla hymyilee missejä tuomareille.
(C) 	Kolmas partitiivisubjektin esiintymiseen vaikuttava tekijä on subjekti- NP:n ja verbin ilmaiseman toiminnan semanttis-pragmaattinen yhteys. Kyseessä ovat lauseet, joissa on subjekti ja mahdollisesti yksi tai


Subjekti 169
useampia adverbiaaleja. Mikä tahansa sellainen lause, jossa on subjektin lisäksi pelkkä verbi taikka yksi tai useampia adverbiaaleja, ei kuitenkaan part.subjektia salli. On tehty lukuisia yrityksiä löytää ne verbin merkityspiir- teet, jotka tämänrakenteisissa lauseissa mahdollistavat part.subjektin.
Ensinnäkin lauseessa on edellytetty esiintyvän selvä »olemiselementti». Tämä tarkoittaa, että verbin on ilmaistava olemista laajassa mielessä suhteessa johonkin paikkaan, tai tarkemmin sanoen johonkin paikkaan luontaisesti kuuluvaa olemista, tekemistä tms. Tämän merkityspiirteen mukaisesti esim. seuraavat verbit voivat saada part.subjektin.
(80) ahtautua, asua, heilua, istua, kasvaa, kilpailla, kokoontua, kuolla, levätä, mahtua, näkyä, olla, opiskella, riippua, seistä, tapahtua, uida
Ei ole kuitenkaan oikopäätä ilmeistä missä mielessä vaikkapa ahtautua, kuolla ja uida merkitsevät »olemista». Siksi olisikin parempi sanoa, että part.subjektillisissa lauseissa verbin ilmaisema tekeminen sallii subjektin tarkoitteen »paikantamisen» (Wähämäki 1975). Hyvin usein part.subjektillisissa lauseissa onkin paikan adverbiaali.
Mitä selvemmin tuollainen olemispiirre verbissä on ja mitä tyypillisemmin verbi saa lokaalisen määritteen, sitä luontevammin se esiintyy part.subjektin kanssa. Niinkin abstraktista verbiä kuin ajatella voidaan käyttää part.subjektillisena, kun vain pystytään osoittamaan luonteva paikka, missä ajattelemista tyypillisesti harjoitetaan.
(81) (?)Yliopistoissamme ajattelee monenlaisia filosofeja. (Huom. kuitenkin määritteen läsnäolo!)
Tämä lause on silti parhaimmillaankin marginaalinen: yliopistokaan ei ole mikään itsestään selvä ajattelemispaikka. Partitiivi sopii vielä huonommin seuraavankaltaisten verbien subjektiksi: kelvata, kinastella, mielistyä, närkästyä, pelästyä, perustua, tutustua ja tyytyä. Tällaisten verbien merkitykseen sisältyy jokin yksityinen tunne- tai mielentila taikka ne ovat merkitykseltään abstraktisia, mistä syystä niiden ilmaisemat tapahtumat eivät yhdisty luontevasti mihinkään määräpaikkaan - ei ole mitään itsestään selviä kelpaamis-, tyytymis- tai perustumispaikkoja (G. Karlsson 1962).
Kun otetaan lisäksi huomioon, että partitiivin perustehtävänä on kvantifioida epämääräisesti (ilmaista epämääräisiä paljouksia), voimme todeta, että näiden verbien part.subjektittomuus selittyy ennen kaikkea pragmaattisesti. On luonnotonta kvantifioida yksityisiä tiloja epämääräisesti, koska yksityinen tila on ainutkertainen, sui generis kuten metafysiikan klassisessa ruumista ja tietoisuutta koskevassa keskustelussa on tähdennetty.
Periaatteessa part.subjektin sallivien verbien luokka on avoin: ei voi tarkalleen sanoa, miten monta tällaista verbiä suomen kielessä on. Toisaalta korpustutkimuksista käy ilmi, että enemmistössä part.subjektillisia lauseita esiintyy hyvin pieni joukko verbejä. Wähämäki (1975) on esim. esittänyt seuraavat luvut, jotka perustuvat 1349 kaunokirjallisuudesta poimittuun part.subj.lauseeseen. Mainitsemme 10 tavallisinta verbiä.


170 NP:n funktiot yksinkertaisessa lauseessa
(82)
VERBI
N
% (pyöristettynä)
olla
739
54.8
tulla
114
8.5
tapahtua
87
6.5
kuulua
43
3.2
näkyä
30
2.2
syntyä
28
2.1
esiintyä
21
1.6
aiheutua
20
1.5
sattua
18
1.3
jäädä
17
1.3
1117
83.0 (N 1349 = 100%)
10 tavallisinta verbiä kattavat siis noin 83% kaikista part.subjektillisista verbiesiintymistä. Mitä ilmeisimmin nämä tavallisimmat part.subjektiin yhdistyvät verbit »— ensi sijassa ilmaisevat subjektin tarkoitteen olemassa olemista, joskin predikaatti samalla voi ilmoittaa jotakin tämän tarkoitteen liikkumisesta, asennosta tai muusta olotilasta» (Ikola 1964:31). Juuri tällaiset verbit sopivat tietenkin hyvin lauseisiin, joissa on paikanilmaus ja kvanttori. Lopuissa Wähämäen partitiivisubjektitapauksista esiintyi 98 verbiä, joista useimmat (54 kpl) vain kerran.
Toiseksi part.subjektin semanttiseksi esiintymisehdoksi on esitetty subjekti- NP:n tarkoitteen epätoiminnallisuutta eli passiivisuutta. Wähämäen verbi- luettelosta voidaan kuitenkin poimia esim. seuraavat selvästi toiminnalliset verbit: lentää, loikata, pyrkiä, tarttua, työntyä. Muita tähän tyyppiin kuuluvia toiminnallisia verbejä ovat esim. häärätä, kilpailla, kurkistella, opiskella, pelata, ruokailla, työskennellä. Miten tästä ristiriidasta päästään? On ilmeisestikin kyseessä ero verbin leksikaalisen toiminnallisuuden ja eksistentiaalilauseen epätoiminnallisuuden välillä. Verbit ovat perusmerkitykseltään toiminnallisia, mutta tämä piirre jää e-lauseissa taka-alalle (vrt. 6.2., 6.4.3.). Tästä johtuu, ettei yksilöllistäviä adverbiaaleja voi käyttää e-lauseissa, koskapa ne pyrkivät korostamaan verbin tässä yhteydessä kiellettyä piirrettä.
(83) a. Suomalaisia mäkihyppääjiä kilpailee Norjassa.
b. ^Suomalaisia mäkihyppääjiä kilpailee Norjassa yksikseen tuodakseen Suomelle mainetta.
(84) a. Omenapuut kasvavat hitaasti puutarhassa,
b. 	^Omenapuita kasvaa hitaasti puutarhassa.
Yhteys partitiiviseen subjekti-NP:hen on se, ettei tämänmuotoinen NP voi viitata määräyksilöön tai -yksilöihin, vaan tarkemmin rajaamattomaan paljouteen. Toimintaverbi taas edellyttää toimijakseen tarkoituksellisesti toimivaa määräyksilöä.
9.2.5. 	Kieltolauseiden subjekti
Myöntölauseiden part.subjektin ehdoista kaksi, verbien argumenttirajoitus sekä semanttis-pragmaattiset rajoitukset, pätee kieltolauseissakin. Kieltolauseenkaan subjekti ei voi olla partitiivissa, jos lause on objektillinen tai predikatiivillinen (85), jos se sisältää valenssiadverbiaalin (86) tai jos se on semanttis-pragmaattisesti soveltumaton (87).


Subjekti 171
(85) a. Juoksija ~ * Juoksijaa ei katkaissut maalinauhaa.
b. Lätsä-Pekka - *Lätsä-Pekkaa ei ollut hikinenkään.
(86) Lötjönen - *Lötjöstä ei kelvannut olympialaisiin.
(87) *Missejä ei hymyillyt tuomareille.
Kieltoverbin ilmaisema kielto kohdistuu tavallisesti reemaan tai sen osaan; Tyttö ei laula kauniisti ei kiellä tytön laulamista vaan laulamisen kauneuden (Penttilä 1945). Näin on myös niissä muissa kuin (85-87)-tyyppisissä lauseissa, missä part.subjekti ylipäätänsä on mahdollinen. Tällaisissa lauseissa nominatiivin ja partitiivin oppositio ilmentää eroa eksistentiaalisissa presuppositioissa (vrt. erityisesti Sadeniemi 1955). Nominatiivisubjekti presupponoi subjektin tai jonkin muun NP:n tarkoitteen olemassaoloa (88a-c), partitiivisubjektiin ei tällaisia presuppositioita sisälly, vaan referentin olemassaolo jätetään avoimeksi (d-f).
(88) a. Avain ei ole naulassa, (presuppositio: avain on olemassa)
b. Naulassa ei ole avain. (presuppositio : naulassa on jotakin)
c. Kellon lyönti ei kuulu, (presuppositio: kello lyö)
d. Avainta ei ole naulassa, (eikä välttämättä muuallakaan)
e. Naulassa ei ole avainta, (eikä välttämättä mitään muutakaan)
f. Kellon lyöntiä ei kuulu, (eikä kello ehkä lyökään)
Partitiivisubjekti on yleisempi kieltolauseissa kuin myöntölauseissa, koska kieltolauseessa jaotontarkoitteinenkin subjekti voi olla partitiivissa (88d-f)- Kiellon esiintyminen tämäntyyppisissä lauseissa kumoaa siis part.muotoisen subjekti-NP:n jaollisuusehdon.
9.2.6. 	Erikoistapauksia
Seuraavissa esimerkkilauseissa on kursivoitu sellaisia konstituentteja, joiden lauseenjäsenyys on syystä tai toisesta ongelmallinen.
(89) 	a. On - myrsky ~ ilta ~ kesä ~ myöhä ~ lämmin.
b. Laivan on määrä lähteä klo 3.
c. On pakko ajatella tulevaisuuttakin.
d. Lasten tuli uni.
e. Minun on sääli miestä.
f. Miten on asian laita?
Kyseisiä tapauksia on pidetty sekä subjektina että predikatiivina.*) Kuten T. Itkonen (1975a) on osoittanut, tässä ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti kyse kummastakaan, vaan siitä, että ilmaukset ovat kiteytymiä, verbin ja nominin kiinteitä liittoja (ks. myös Dubrovina 1975). Ilmaukset [on myrsky], [on pakko], [on laita] jne. ovat puolittain kangistuneita ja idiomintapaisia; ne muodostavat umpiluokan. Onkin hyvin yleistä, että tämänkaltaiset sää-, mielen- tai ruumiintiloihin liittyvät ilmaukset kiteytyvät tietynrakenteisiksi. Selvä merkki tällaisesta lukkiutumisesta on transformaatioiden soveltumatto-
*) Vrt. Penttilä (1954a), Siro (1964a) ja Saukkonen (1966). Predikatiivitulkintaa puoltaa Penttilän (mts.l 15) mukaan se, että voidaan sanoa On melkein kesä muttei * Melkein kesä on tullut; jälkimmäisessä tapauksessa kesä on kiistaton subjekti.


172 NP:n funktiot yksinkertaisessa lauseessa
muus; kielto ei edellytä partitiivia (90) eikä upotus genetiivistämistä (91). Erikoinen käyttäytyminen transformaatioiden suhteen on juuri idiomien tuntomerkkejä (Quang 1971).
(90) a. *Ei ole yötä.
b. *Laivan ei ole määrää lähteä.
(91) a. *Annoin lasten tulla unen.
b. 	*Esitin laivan olevan määrän lähteä.
Tapauksissa (89b,c) emme pidä infinitiiviäkään subjektina (ks. Dubrovina 1968, 1975), vaan katsomme, että infinitiivi toimii attribuuttina ([[on pakko] [ajatella]], [[on määrä] [lähteä]]) tai kuuluu osana verbiketjuun (vrt. 11.3.2., esim. [olen joutunut lähtemään]). Lause (89c) on siis subjektiton. Siihen voi kuitenkin liittyä genetiivisubjekti, koska predikaatti on nesessiivinen (Minun on pakko ajatella tulevaisuuttakin).
Oletamme siis ainakin nesessiiviverbeillä olevan genetiivisubjekti.*) Epäsel- vempää on, voitaisiinko myös lauseiden (89d,e) alkuasemaiset gen.muotoiset NP:t tulkita näin; perinteisestihän niitä pidetään datiiviadverbiaaleina. Adverbiaalisuuteen viittaa ainakin vaihtelusuhde Minun ~ Minulle tuli uni; vrt. myös Minun ~ Minulla on sääli miestä. Nämä ovat sellaisia puolittain idiomaattisia ilmauksia, joita ei voi yksiselitteisesti tulkita.
**********
Kirjallisuutta lukuun 9.2.
Ahlman (1928), Airila (1924), Breckenridge & A. Hakulinen (1976), Dahl (1976), Denison (1957), Dubrovina (1968, 1975), Enkvist (1975), Givön (1975), Hakanen (1973b), A. Hakulinen (1972, 1974a), A. Hakulinen & F. Karlsson (1979), A. Hakulinen & L. Karttunen (1973), Halliday (1967), Holm & Larsson (1976), Ikola (1954b, 1955, 1964, 1971, 1972a, 1973), T. Itkonen (1953, 1974a,b, 1975a,b), Jahnsson (1886), Johnson (1977), Kangasmaa-Minn (1966, 1967, 1975), F. Karlsson (1976, 1977b, 1978), G. Karlsson (1962, 1963), L. Karttunen (1975a), Keenan (1975a), Leiwo (1977a), Li (1975, toim.), Penttilä (1945, 1954a, 1955a,b, 1956a,b), Quang (1971), Sadeniemi (1955), Saukkonen (1966), Schlachter (1960, 1968), Siro (1943, 1957, 1960, 1974a, 1977), Sundman (1976), Suojanen (1977), Timberlake (1975), Tuomikoski (1969a, 1971a,b, 1978), Wexler (1976), Vierikko (1974), Wiik (1972, 1974a), Wähämäki (1975), Yli-Vakkuri (1972b, 1979).
9.3. 	Objekti
9.3.1. 	Objektin kolme lajia
Objekti on lauseen toinen perustava nominaalijjäsen, toinen perusfunktio joka NP.llä voi olla. Suomen objektin tunnusmerkitön paikka on verbin jäljessä; tekstuaalisesti vapaan transitiivisen lauseen sanajärjestys on siis SVO. Alku- asemainen objekti on TOPIKAALISTETTU (ks. 13.2.2.2.).
*) Vrt. myös jakson 9.2.1. ensimmäisessä alaviitteessä mainittua kirjallisuutta.


Objekti 173
Objektejakin voidaan tarkastella eri näkökulmista, jotka osittain limittyvät. Kun objekti on määritelty semanttisesti, on puhuttu tekemisen kohteesta ja tuloksesta. Pintarakenteen kieliopillisella objektilla tarkoitetaan yhtä morfo- logis-distributionaalisesti määriteltävää NP:tä, joka ei aina ole valenssiroolil- taan KOHDE (laajasti ottaen). Looginen objekti taas on sellainen NP, joka sijaitsee syvärakenteessa verbin jäljessä. Ei ole mitään »psykologista objektia», joka vastaisi psykologista subjektia eli teemaa. Tämä johtuu siitä, että psykologisen subjektin vastapoolina on psykologinen predikaatti (reema), jona voi toimia mikä tahansa verbinjälkeinen NP (esim. kieliopillinen objekti, adverbiaali tai predikatiivi) tahi lauseen koko loppuosakin. Seuraavat esimerkit havainnollistavat objektilajien eroja.
(92) Tytöt potkivat palloa.
(93) Koskahan saamme tämän luvun loppuun?
(94) Puheenjohtaja löi nyrkkinsä pöytään.
(95) a. Mietintö oli hauska lukea.
b. 	Mietinnöt olivat hauskoja lukea.
(96) Mietintöä ~ mietinnöt oli hauska lukea.
(97) Tristan koputti ovelle.
(98) SKYP suunnitteli Haikalaa presidentiksi.
Lauseissa (92,93) on kaikkein tyypillisimpiä objekteja; lausekkeet palloa ja tämän luvun ovat sekä kieliopillisia että loogisia objekteja, minkä lisäksi NP palloa on semanttiselta rooliltaan KOHDE ja NP tämän luvun tulos. Nyrkkinsä lauseessa (94) taas on rooliltaan lähinnä VÄLINE, mutta kieliopillinen ja looginen objekti. Lauseiden (95a,b) kieliopilliset subjektit (mietintö, mietinnöt) ovat syvärakenteen objekteja ja semanttisia KOHTEITA.
(95a)’
SYVÄRAKENNE
S,
PINTARAKENNE
S
x luke- mietintö oli hauska mietintö oli hauska lukea
Lauseessa (96) samat NP:t ovat pintarakenteenkin objekteja, mikä ilmenee verbin ja predikatiivin kongruoimattomuudesta. (97):ssä taas NP ovelle on tekemisen kohteena. Lauseessa (98) on NP Haikala NOSTETTU matriisilauseen OBJEKTIKSI; se on ollut syvärakenteessa upotelauseen subjektina:


174 NP:n funktiot yksinkertaisessa lauseessa
(99)
S,
NF VP
NP
SKYP
V
suunnitteli
Haikala (on) presidentti
Suomen tyyppisessä kielessä ei loogisen objektin käsite ole erityisen keskeinen, koska on vain pieni määrä predikaatteja, joiden ohessa syväobjekti voidaan nostaa pintasubjektiksi (95); lisäesimerkkejä kyseisistä predikaateista tarjoaa esim. Hienonen (1976). Toisin on kielissä, joissa on persoonallinen passiivi, kuten ruotsissa, englannissa ja saksassa. Näissä kielissähän passiivirakenteen tehtävä on mahdollistaa syväobjektin tematisoiminen, jolloin siitä tulee samalla pintarakenteen subjekti (ks. Fretheim 1977, toim.). Suomen epämääräistekijäinen passiivi säilyttää syväobjektin pinnassakin kieliopillisena objektina. Rakenteellista muutosta ei siis tapahdu; sanajärjestykseltään suomen passiivi voi sikäli muistuttaa persoonallista passiivia, että sen objekti esiintyy usein (joskaan ei välttämättä aina) lauseen alussa.
Ongelmalliseksi jää näin ollen erityisesti kieliopillisen pintaobjektin suhde semanttiseen kohde- ja tulosobjektiin. Perinteisessä kieliopissa nämä on usein sekoitettu siten, että pintaobjektin luonnehdinta on perustettu semantiikkaan (»objekti on tekemisen kohde»). Tämä on yksi niistä ongelmista, johon puututaan seuraavassa jaksossa. Sen lisäksi tarkastellaan objektin suhdetta adverbiaaleihin ja subjektiin. Jatkossa tarkoitetaan objektilla kieliopillista objektia.
9.3.2. 	Objektin rajaamisen ongelmia
Subjekti on verbiin liittyvistä nominaalilausekkeista primaarinen. Melkein kaikkiin verbeihin liittyy pakollinen subjekti-NP; primaarinen NP on vain poikkeuksellisesti jokin muu lauseenjäsen. Tällaisina poikkeuksellisina verbeinä voidaan pitää kausatiiviverbejä tyyppiä harmittaa, joiden primaarinen NP esiintyy pintaobjektina (100). Näillä verbeillä on valinnainen subjekti (101). Objektittomana esiintyessään niillä on harvoin subjektiakaan
(102).*)
(100) Minua harmittaa.
(101) Minua harmittaa, että myöhästyin junasta.
(102) Harmittaa. Väsyttää. Janottaa.
*) Objekti on primaari-NP myös yksittäistapauksessa Satoi lumen (vrt. Satoi lunta, jonka NP on analysoitavissa subjektiksi).


Objekti 175
Samoin kuin subjektia kieliopillista objektiakin on usein pyritty määrittelemään notionaalisesti. Klassinen määritelmä on 1915 Kielioppikomitean esittämä:
»Objektiksi nimitetään verbaalisen ilmauksen adjunktiivia, joka ilmaisee sitä, mihin tekeminen välittömästi kohdistuu (toiminnan tai tunteen esinettä, toiminnan tulosta, tekemisen sisällystä t.j.s.).» (KomMiet 1915:54)
Mikäli objektista esitetään tällainen notionaalinen määritelmä, sen piiriin kuuluvat automaattisesti eräät tavallisemmin valenssiadverbiaaleiksi katsottavat konstituentit. Tämän johtopäätöksen Kielioppikomitea tekeekin, toisin kuin myöhempi kielioppitraditiomme. Se pitää objekteina paikallissijaisia nominaalilausekkeita esim. tapauksissa pitää jostakin ja uskoa johonkuhun, jotka ovat verbin ilmaiseman tekemisen kohteita.
Edellä on jo huomautettu siitä, että on toki paljon sellaisiakin »prototyyp- pisiä pintaobjekteja», jotka täyttävät myös mainitut notionaaliset edellytykset. Toisaalta kieliopilliselle pintaobjektille ei voi esittää tyhjentävää notio- naalista määritelmää, koska semantiikka ja morfosyntaksi eivät aina ole yhteneväisiä. Kieliopillisen objektin käsite olisi siis perustettava morfosyntak- tisten ominaisuuksien varaan. Tarvainen (1977a,b) on esittänyt dependenssi- malliin nojautuvan määritelmän; tämän näkemyksen mukaan objekti on sellainen NP, jonka muodon määrää verbi ja joka voidaan korvata pronominilla. Adverbiaalit taas ovat määritteitä, joiden muoto ei ole verbin määräämä ja jotka pronominaalistetaan PRO-adverbilla (vrt. Airila 1940). Objekteja olisivat näin ollen tapaukset (103), adverbiaaleja tapaukset (104).
(103) a. Huomasin virheen ~ sen ~ ^virheestä ~ ^virheelle.
b. Vihaan riisivelliä ~ sitä ~ *vellistä ~ ^velliltä.
c. Unto kertoo Turusta ~ siitä ~ *sieltä ~ Rovaniemestä ~ ♦Rovaniemelle.
d. Ryhdyin työhön ~ siihen ~ *sinne - *työlle.
e. Tämä johtuu asian luonteesta ~ siitä ~ *sieltä.
f. Näyttää mukavalta ~ siltä, että... ~ *sieltä.
(104) a. Juna tulee Turusta ~ sieltä ~ *siitä ~ Rovaniemeltä ~ *siltä.
b. Vappu asuu Seinäjoella ~ siellä ~ *sillä — Salossa.
c. Lähdin kotiin ~ sinne ~ *siihen ~ Saloon.
Valenssiadverbiaaleilla eli perinteisillä paikallissijaisilla intransitiiviobjekteil- la (103c-0 on aitojen objektien (a,b) kanssa seuraavat kolme yhteistä ominaisuutta:
(a) Niiden sijamuoto ei ole valinnanvarainen, verbistä riippumaton.
(b) Ne eivät hevin esiinny partitiivisubjektin kanssa yhtaikaa.
(c) Ne pronominaalistetaan pronomineilla eikä adverbeilla.
Toisaalta valenssiadverbiaalien ja aitojen objektien välillä on myös selviä syntaktisia eroja. Tärkein näistä on se, että paikallissijaobjektit eivät noudata suomen objektille ominaista sijanvaihtelua kielto- sekä aspekti- ja kvantifi-


176 NP.n funktiot yksinkertaisessa lauseessa
ointitapauksissa. Edelleen paikallissijan määrää ao. verbien idiosynkraattinen syntaktinen piirre. Toisin sanoen verbien kohdalla on erikseen merkittävä leksikkoon, missä paikallissijassa sen »paikallissijaobjekti» on, esim. ihastua johonkin, johtua jostakin, näyttää joltakin, nauttia jostakin. Näitä syntaktisia piirteitä voi verrata esim. englannin fraasiverbeihin tyyppiä look up ’etsiä’, work out 'selvittää’, jotka ovat leksikaalisia kokonaisuuksia ja joissa partikkelilla ei ole itsenäistä tehtävää.
Aidot objektit voidaan sen sijaan kuvata produktiivisten syntaktisten sääntöjen avulla. Objektisäännöstö ei ole leksikaalistunut, eikä leksikkoon erikseen merkitä, miten verbi käyttäytyy suhteessa objektisääntöihin.
Valenssiadverbiaalien sijat ovat siis kieliopillistuneet siten, että niissä ei ole lokaalista merkityspiirrettä: tämä on rektioilmiö. Valenssiadverbiaalien erot aitoihin objekteihin nähden ovat kuitenkin ratkaisevia. Etenkin akk./part. -sijanvaihtelun kuvauksen kannalta on tärkeä pitää aitojen objektien kategoria mahdollisimman »puhtaana». Niinpä pidämme tapauksia (103c-0 adverbiaaleina emmekä objekteina.
Kovin jyrkkä valenssiadverbiaalien ja aitojen objektien ero ei silti ole. Tiettyjen objektitapaustenkin sijanvalinta määräytyy leksikosta käsin (teon laatu: noudattaa lakia, rakastaa jotakuta ym.). Tässä on kuitenkin aina kyse verbien luontaisista merkityspiirteistä. Valenssiadverbiaalien sijat eivät perustu yleistettäviin merkityspiirteisiin, vaan ovat verbikohtaisia.
Toisenlaisen rajankäyntiongelman muodostavat verbit, joiden NP:t voivat esiintyä kutakuinkin vapaasti vaihdellen sekä perinteisen objektin että perinteisen adverbiaalin sijoissa (Siro 1956:29; Yli-Vakkuri 1973a).
(105) a. Koputa sinä ovea ~ oveen ~ ovelle.
b. Ei saa koskea esineitä ~ esineisiin.
c. Ratsumestari läimäytti piiskalla saappaansa vartta ~ varteen.
Samanlaisuutta on siinäkin, että objektit ovat tiettyjen verbien yhteydessä valinnaisia aktantteja aivan kuten adverbiaalitkin. Jo Kielioppikomitea (1915:56) mainitsee tällaisina verbit juoda ja syödä, mutta objektittomina voivat esiintyä myös esim. harjoitella, jonottaa, leikkiä, odottaa, rukoilla, tanssia (vrt. G. Karlsson 1963).*)
(106) a. Siellä ei kannata syödä maanantaisin.
b. Lapset leikkivät pihalla.
Kaiken kaikkiaan objektien ja adverbiaalien raja ei ole syntaktisesti niin selvä kuin miltä se perinteisessä morfologispohjaisessa kieliopissa näyttää (vrt.
6.2.).
Tietyissä tapauksissa objekti ja subjekti ovat syntaktisesti ilmeisen samanlaisia:
(107) a. Sokeripurkissa on hiiri.
b. Suomessa on kylmät talvet.
c. Minulla on sinut.
*) Huomattakoon vaihtoehtoinen katsanto: voidaan olettaa kaksi eri verbiä, joista toinen on objekti Uinen, toinen intransitiivinen. Vastaavaa analyysia voidaan soveltaa ns. okkasionaalisten objektien tapauksessa, vrt. 9.3.3.


Objekti 177
Lauseenloppuiset, kursivoidut nominaalilausekkeet on tavallisesti analysoitu subjekteiksi. Toisaalta ne ovat monessakin suhteessa »ei-subjektimaisia» ja pikemminkin objektien kaltaisia. Predikaatti ei kongruoi tyypissä (b); NP:t ovat useimpien objektien tapaan jälkiasemaisia; tyypissä (c) sinut on akkusatiivissa, joka on objektin sija; kieltoverbi aiheuttaa partitiivin aivan kuten objektissakin:
(108) a. Sokeripurkissa ei ole hiirtä.
b. 	Näin hiiren En nähnyt hiirtä.
Näillä perustein saatetaan esimerkin (107) tyyppiset NP:t tulkita objekteiksi. Ensimmäisenä tähän mahdollisuuteen on viitannut L. Hakulinen (1926); Wiik (1972) on vienyt tämän tulkinnan pisimmälle.*) Käsityksemme mukaan nämä lauseet olisi edelleen tulkittava subjektillisiksi - tai sitten olisi katsottava, etteivät ne sisällä subjektia sen enempää kuin objektiakaan. Edellistä tulkintaa voi tukea sillä näkökohdalla, että subjekti on yleensä primaarinen kieliopillisissa sijoissa taipuva NP. Tällöin (107b):n verbin inkongruenssin voi vielä tulkita aiheutuneeksi siitä, että verbikongruenssi toimii yleensä »vasemmalta oikealle» (pojat tule+vaf) ja (107c):n aivan poikkeuksellinen akkusatiivi taas on katsottavissa keinoksi välttää pronominien nominatiivimuotojen kongruenssivaatimuksen (sinä tule+/) ja omistusrakenteen kiteytyneen 3. persoonan verbimuodon ristiriitaa (ks. A. Hakulinen & F. Karlsson 1975).
Toinen mahdollisuus tulkita lauseet (107) on esittää, ettei subjektin ja objektin eroa kannata ylipäätään olettaa muissa tapauksissa kuin niissä, missä subjekti ja objekti ovat oppositiossa keskenään (ks. Sundman 1976). Tämän mukaan subjektin ja objektin funktioita tarvittaisiin lähinnä silloin, kun analysoidaan kaksipaikkaisia lauseita tyyppiä Lyyli luki kirjan: edellinen NP on subjekti, jälkimmäinen objekti. Niissä lauseissa, joissa ei ole oppositiota kahden kieliopillisissa sijoissa taipuvan NP:n välillä, ei tarvitse ratkaista onko kyse subjektista vai objektista. Lauseopillisen funktioanalyysin ei tarvitse välttämättä olla jäännöksetöntä; syntaksissakin voi olla neutraalistumisia aivan kuten fonologiassa. Subjektin ja objektin oppositio kumoutuu tietyissä rakenteissa samaan tapaan kuin pitkän ja lyhyen konsonantin keston oppositio kumoutuu esim. sanan lopussa. Tämänkaltaisia subjektin ja objektin suhteen epäselviä rakenteitahan suomessa on useita: mainittujen lisäksi passiivi, tietyt imperatiivit (kuten Osta kirja), yksipersoonaiset ilmaukset (Minun täytyy ostaa kirja ym.).
9.3.3. 	Transitiiviobjekti, okkasionaalinen objekti ja OSMA
Transitiivisiksi sanotaan indoeurooppalaisessa kieliopissa verbejä, joiden ilmaisema tekeminen »siirtyy» subjektista objektiin. Tämä on notionaalinen määritelmä; lauseopillisin termein voidaan sanoa, että verbi on transitiivinen jos (a) sillä on akkusatiiviobjekti (kuten latinassa), ja/tai (b) aktiivimuotoisen lauseen objekti siirtyy passiivissa kieliopilliseksi subjektiksi.
(109) a. Nixon supported both CIA and FBI.
b. 	Both CIA and FBI were supported by Nixon. (huom. verbin monikkokongruenssi)
*) Vrt. myös Hakanen (1973b) ja erityisesti T. Itkonen (1974a,b, 1975b).


178 NP:n funktiot yksinkertaisessa lauseessa
On ilmeistä, ettei näitä transitiivisuuden määritelmiä voi soveltaa suomeen. Suomen objektihan taipuu useassa pintasijassa (nominatiivi, genetiivi, partitiivi), eikä suomessa toisaalta ole sellaista agenttipassiivia, johon kriteeri (b) sopisi.*) Suomen transitiiviverbillisen passiivilauseen ainoa NP:hän ei käyttäydy kieliopillisen subjektin tavoin, se ei esim. (normien mukaisessa yleiskielessä) aiheuta verbin persoona- tai lukukongruenssia (vrt. Comrie 1975).
Transitiivisuuden käsite tuntuukin suomessa olevan hämärärajaisempi kuin vaikkapa englannissa ja ruotsissa. Ensimmäisenä yrityksenä »transitiivisiksi» voidaan sanoa niitä verbejä, joiden toinen pakollinen NP taipuu kieliopillisissa sijoissa. Tällaisia ovat vaikkapa etsiä, kunnioittaa, rakastaa, saada, tappaa. Tämän puhtaimmin transitiivisen ryhmän verbit voivat tuskin esiintyä objektittomina tekstuaalisesti vapaissa lauseissa (110) (vrt. myös verbejä juoda, lyödä, joiden objekti on fakultatiivinen).
(110) a. *Kunnioittakaa.
b. 	*KGB tappoi.
Suomessa voi kuitenkin moneen luontaisesti intransitiiviseenkin verbiin liittyä okkasionaalisesti objektilta näyttävä NP.**)
(111) a. Mies juoksi portaat kolmella askelella.
b. Marssijat kävelivät kenkänsä puhki.
c. Oletteko nukkuneet hyvin yönne?
d. Kalle istuu lauantaitkin kotona.
e. Räjähdin vihani ilmoille.
f. Jacques on elämäni mies, säteili Anne.
g. Tyttö hymyili poskensa kipeäksi.
h. Charme Asserdahl verrytteli voiton Länsi-Saksassa.
Verbejä hymyillä, istua, juosta, kävellä, nukkua, räjähtää, säteillä, verrytellä voi tuskin pitää luontaisesti transitiivisina. Tämäntapaiset havainnot ovat vieneet siihen päätelmään (Kangasmaa-Minn 1968, Yli-Vakkuri 1973a), että periaatteessa mitä tahansa verbiä voidaan adverbiaalin yhteydessä käyttää transitiivisesti koko ilmauksen merkityksen ollessa resultatiivinen (ilmeisenä poikkeuksena refleksiiviset verbit).
Transitiivisuuden käsite on kuitenkin puolustettavissa, koska varsinaisiin transitiiviverbeihin objekti liittyy valenssin edellyttämänä pakollisena jäsenenä. Objektit tyyppiä (111) ovat sikälikin omaleimaisia, että ne liittyvät koko VP:hen (Kangasmaa-Minn 1968). Jos verbiin kiinteästi liittyvä adverbiaali jätetään pois, lauseesta tulee useimmissa tapauksissa epäkieliopillinen.
(112) a. *Marssijat kävelivät kenkänsä.
b. *Räjähdin vihani.
c. *Tyttö hymyili poskensa.
Tavanomainen objekti on verbin eikä koko VP:n määrite. Sellaisia intransitiivisia verbejä, jotka voivat tuon irrallisen pintaobjektin saada, on edellä sanotusta huolimatta vain pienehkö määrä: toisaalta kävelemistä, juoksemis¬
*) Huom. kuitenkin suhde Tuula leipoi kakun ~ Kakku on Tuulan leipoma (vrt. Siro 1977:35-).
**) Näiden lauseiden suhteista peruslausetyyppeihin vrt. myös 2.5. ja 6.2.


Objekti 179
ta, matkustamista yms. ilmaisevat verbit, jos objektina on matka eikä esim. jokin vaate, toisaalta eräitä mielentiloja ilmaisevat verbit kuten nukkua, riehua, valvoa. Objekti rajautuu niiden yhteydessä paljon ahtaammin kuin luontaisesti transitiivisten verbien yhteydessä.
Erikoistapaus on myös sisällönobjekti (113), jolla tarkoitetaan eräisiin marginaalisesti transitiivisiin verbeihin okkasionaalisesti liittyvää, usein verbin kanssa samamerkityksistä pintaobjektia.
(113) a. M.A. Numminen lauloi paimenlaulun.
b. Maanantaina on jytäilta ja tiistaina leikitään piilosta.
c. Vanhemmat ehtivät asua torppaa vain viisi vuotta.
Rajatapauksia ovat myös objektinsukuiset määritteet eli objektinsijaiset määrän adverbiaalit, OSMA:t (114) (Tuomikoski 1978), jotka käyttäytyvät sijanmerkinnän osalta varsinaisen objektin tavoin mutta jotka liittyvät sekä transitiivisiin että intransitiivisiin verbeihin. Semanttisesti OSMA:t eivät myöskään ole tuloksia tai kohteita; pikemminkin ne muistuttavat merkitykseltään ja funktioltaan adverbeja ja kvanttoreita.*)
(114) a. Laaksonen oli Nigeriassa viikon.
b. Ei kai hän sentään ollut siellä viikkoa?
c. Kunnon kohentamiseksi pitäisi hölkätä kilometri päivässä.
OSMA:ja käsitellään tarkemmin adverbiaalien yhteydessä (10.5.). Mainittakoon tässä vain operationaalinen testi, joka osoittaa, että OSMA:t eivät objektinsijaisuudestaan huolimatta ole aitoja objekteja. Siron (1964a:24) »useamman objektin välttämisen periaate» on yleistettävissä koskemaan kaikkia pakollisia aktantteja. Suomessa ei voi olla samassa lauseessa kahta tai useampaa rinnastamatonta subjektia, objektia, predikatiivia tai valenssiadver- biaalia.
(115) a. *Koira kissa söi(vät) maksapasteijaa.
b. ♦Koira söi maksapasteijaa kastiketta.
c. *Kissa on pörröinen naapurin.
d. *Komitea porautui mietintöihin selvityksiin.
Samassa lauseessa voi kuitenkin olla sekä varsinainen objekti että OSMA
(116), ja tätä voi käyttää argumenttina sen puolesta, että OSMAit on katsottava vapaiksi adverbiaaleiksi eikä objekteiksi. Vapaita adverbiaaleja voi nimittäin olla lauseessa useita (117).
(116) a. Koira pureksi luuta / tunnin.
b. Voitin häntä juoksussa kaiken aikaa enemmän.
(117) a. Aamulla koira syö maksapasteijaa keittiössä.
b. Koira pureksi luuta kolme tuntia / sohvan alla.
*) Omalaatuisia objekteja ovat määrän ilmaukset kuten (painaa) 2 kg, (maksaa) 7 mk; vrt. Pekka kirjoitti romaanin ~ Romaani on Pekan kirjoittama mutta Pekka painaa 70 kg ~ *70 kg on Pekan painama.


180 NP:n funktiot yksinkertaisessa lauseessa
9.3.4. 	Objektin osallistuminen transformaatioihin
Pelkästään objektia koskevia transformaatioita ei ole yhtä runsaasti kuin subjektia koskevia. Kyseeseen tulevat lähinnä OBJEKTIN POISTO, O-S NOSTO (eli nosto objektista subjektiksi), AGENTTIPARTISIIPPISTAMI- NEN ja SIJANMERKINNÄT.
Tekstuaalisesti vapaan väitelauseen sanajärjestys on suomessa S VO, eli objektin tunnusmerkitön paikka on verbin jäljessä. TEMATISOINTI tai TO- PIKAALISTUS siirtää objektin alkuun; nämä säännöt koskevat paitsi objekteja, muitakin verbinjälkeisiä nominaalilausekkeita. Toisin kuin esim. ruotsi, suomi sietää fmiittiverbin edellä jopa kolmeakin NP:tä tai AdvlP:tä, ja siksi alkuunsiirto on varsin yleistä etenkin väitelauseissa. Alkuun siirtämisen yleisimmät syyt ovat konstituentin tekstuaalinen sidonnaisuus ja sen referen- tin tunnettuus (ks. 13.2.2.2.).
(118) Oiva Lehti katosi viikko sitten matkalla Jungfruskäriin. Hänet löysi yhteysalus Kumlinge.
(119) Hälisten peltoalueet ovat tarkoitukseen sopivia. Näitä alueita virkamiehet kuitenkin pitävät varattuina liikennesuunnitelmia varten.
(120) Kukaan ei enää usko hintasäännöstelyyn. Ja uskon on vienyt viime vuosien kokemus.
Alkuun siirretystä objektista huolimatta subjekti voi olla normaalilla tunnus- merkittömällä paikallaan verbin edessä (119). Yleistä on kuitenkin, että subjekti siirtyy loppuun kun objekti on alkuasemainen (118,120).
Pelkästään objektin (eikä esim. adverbiaalia) alkuun siirtävä transformaatio on O-S NOSTO, joka nostaa upotelauseen objektin hallitsevan lauseen subjektiksi. Tätä sääntöä on englanninkielisessä kirjallisuudessa nimitetty TOUGH-siirroksi; tough edustaa niitä melko harvoja adjektiiveja kuten hauska, helppo, mukava, joiden yhteydessä kyseinen nosto on mahdollinen (vrt. Bach 1974:160). O-S NOSTOA havainnollistavat lauseet (121), lähtö- muotona (122). Erotukseksi TOPIKAALISTETUSTA objektista O-S NOSTOLLA alkuun joutunut objekti toimii pintarakenteessa subjektina, minkä todistaa verbin kongruoiminen ao. konstituentin kanssa (12Ib).
(121) a. Mietintö oli hauska lukea.
b. Mietinnöt o\\+vat hauskoja lukea.
(122) Oli hauska [x lukee mietinnön ~ mietinnöt]s.
Tämä kongruenssisääntö ei ole suomessa kuitenkaan erityisen produktiivinen, mistä on osoituksena persoonakongruenssin puuttuminen tapauksista tyyppiä (123), joissa syväobjekti säilyy pintaobjektinakin (vrt. Breckenridge & A. Hakulinen 1976).
(123) a. *Minä oie+n helppo suututtaa, b. Minut on helppo suututtaa.
AGENTTIPARTISIIPPISTAMINEN (124b) koskee niitä relatiivilauseita, jotka sisältävät pääsananominin kanssa samaviitteisen objektin (ks.
14.7.2.3.).


Objekti 181
(124) a. Ehdotus*, jonka, Poutiainen esitti, sai laajalti kannatusta.
b. Poutiaisen esittämä ehdotus sai laajalti kannatusta.
Objektin sijanmerkintää käsitellään erikseen jaksossa 9.3.5. Transformaatioista todettakoon vielä, että subjektin poistoja on useita eri lajeja: SUBJEKTI- PRONOMININ POISTO, AUKKOAMINEN, ehkä EKVI-sääntö. Objektin poistoja on sen sijaan hyvin vähän. Tämä on yhteydessä siihen seikkaan, että objekti sisältää useammin uutta informaatiota, jota ilmaisevia konstituentteja ei tietenkään voi poistaa ilman informaation katoa. Marginaalinen identtisen objektin poisto pyrkii sekaantumaan O-S NOSTOON (125a). Edellinen palautuu rakenteeseen, jonka matriisilauseen subjektina on valmiiksi objektin kanssa identtinen NP (125b). Täysin epäproduktiivinen objektin poisto on tyypissä (126a) ja arkaistisessa tyypissä (127a).
(125) a. Tanssijat ovat sulokkaita katsoa.
b. Tanssijat, ovat sulokkaita [x katsoo tanssijoitajs.
(126) a. Juna on ~ jää lähettämättä.
b. Juna on ~ jää [x lähettää junan]s.
(127) a. Äiti toi omenoita [lasten syödä 0].
b. 	Anna tytölle vettä [hänen juodaksensa 0].
9.3.5. 	Objektin sijanmerkintä
Objektijärjestelmässä on morfologisesti kaksi pääparametria, nimittäin toisaalta ero akkusatiivin ja partitiivin, toisaalta päätteellisen ja päätteettömän akkusatiivin välillä. Vain edellinen oppositio sisältää merkityseron: karkeasti sanoen se ilmentää resultatiivisen (tuloksellisen) ja irresultatiivisen (tuloksettoman) tekemisen eroa. Kyseessä on toisin sanoen aspektin ilmaiseminen. Kun verbin ilmaisema tekeminen saa aikaan objektin tarkoitteen tilassa jonkin ratkaisevan muutoksen, tekeminen on resultatiivista ja objektin sijana käytetään akkusatiivia. Kun tällaista selvää muutosta objektin tarkoitteen tilassa ei saavuteta, tekeminen on irresultatiivista ja objektin sijana partitiivi. Tämä ero ei pääse ilmenemään sijapäätteestä silloin kun partitiivia edellyttää kielto tai kvantifiointi. On huomattava, ettei akkusatiivi / partitiivi -oppositio nojaudu tekemisen kestoon ja sen rajoihin. Kuten tuonnempaa käy ilmi, loppuun saatettu eli terminatiivinen tekeminen voi olla yhtä hyvin resultatiivista kuin irresultatiivistakin; samoin kehityksenalainen (täyttymätön) eli duratiivinen tekeminen voi olla sekä resultatiivista että irresultatiivista (vrt. Siro 1949a:30-).*)
»Akkusatiivi» on syntaktinen käsite, niiden objektimuotojen yhteisnimitys, jotka ovat oppositiossa partitiivin kanssa (vrt. G. Karlsson 1966a); nämä päätteethän ovat -n, -t, ja 0. Morfologisesti vain persoonapronomineilla ja pronominilla kuka on itsenäiset akkusatiivimuodot (minu+t, teidä+t, kene+t jne.). Eri (syntaktiset) akkusatiivit ovat keskenään täydennysjakaumassa, ja tämä jakauma voidaan kuvata muutamalla yksinkertaisella ja automaattisella syntaktisella transformaatiolla.
A. Hakulisen & F. Karlssonin (1979) kvantitatiivinen selvitys osoittaa part.objektin olevan selvästi yleisempi kuin akk.objekti. Noin 4500 objektitapausta käsittävässä aineistossa part.objektien osuus oli 44% (2011 esiinty¬
*) Vrt. myös Siro (1941:204-; 1943:284).


182 NP.n funktiot yksinkertaisessa lauseessa
mää), akk.objektien 33 % (1949 esiintymää).*) Tätä merkittävämpää on todeta, että part.objektit ovat paljon yleisempiä kuin part.subjektit. Äskeisen lähteen mukaan saadaan seuraava frekvenssiasetelma.**)
SUBJEKTINA
OBJEKTINA
PARTITIIVI
5 %
44 %
NOMINATIIVI
70 %
17 % 1
GENETIIVI
3 %
16 % f AKKUSATIIVI
(LAUSE, INF. YM.)
(22 %)
(23 %)
Nominatiivi on siis subjektin, partitiivi taas objektin suosikkisija. Jälkimmäinen seikka selittyy siitä, että on enemmän part.objektin kuin part.subjektin tuottavia syntaktisia sääntöjä. Näitä part.objektin aiheuttajia käymme seuraa- vassa tarkastelemaan hierarkkisessa järjestyksessä: ensin kieltoa, sitten verbi- lausekkeen aspektia sekä kvantifiointia ja lopuksi (marginaalista) sanajärjestystä.
9.3.5.1. 	Partitiiviobjekti
(A) 	Kielto. Kieltolauseen (ts. kieltomorfeemin sisältävän lauseen) objekti on yleensä partitiivissa, ja näin ollen objektin sijan avulla ilmaistu aspekti- tai kvantiteettiero eivät voi kieltolauseessa suoraan toteutua.
(128) a. Baader - Baaderia ammuttiin.
b. Baaderia ~ *Baader ei ammuttu.
(129) a. Join vettä - veden.
b. En juonut vettä ~ *veden.
Tästä periaatteesta poikkeavat kuitenkin ne kielteiskysyvät lauseet, joihin presupponoidaan myöntävä vaikutus (vrt. G. Karlsson 1957b). Tällaisia tapauksia ovat esim. seuraavat:
(130) a. Eikö meidän pitäisi pystyä luomaan joka kielelle oma systeemi ja
omat termit?
b. Eikö ihminen yleensä kuvitellut taakkansa liian suureksi?
c. Eikö oteta lepohetki?
Päinvastainen tapaus on epäilevät kysymykset, jotka ovat muodoltaan myöntäviä mutta presuppositioiltaan kielteisiä tai epäileviä. Näidenkin lauseiden objekti on partitiivissa.
(131) a. Oletko ottanut viskipulloani?
b. 	Kuka on nähnyt minun avaintani?
Kieltoverbin kanssa samanlaisia partitiivinaiheuttajia voivat olla sellaiset kielteissävyiset elementit kuin kvanttori harva, adverbi tuskin, 3. inf. abessii¬
*) Näistä luvuista puuttuvat kvanttorin sisältävät objektit kuten useita troolareita, useat troolarit.
**) Persoonapronominien -/-akkusatiivit on sisällytetty genetiivin osuuteen.


Objekti 183
vi, karitiiviset adjektiivit sekä sellaisetkin kielteismerkityksiset adjektiivit kuin mahdoton, vaikea, turha.
(132) 	a. Harva tietää tästä mitään.
b. Tuskin kukaan on kuullut tästä mitään.
c. Mauri meni nukkumaan sanaakaan sanomatta.
d. On mahdoton - vaikea löytää ratkaisua työllisyysongelmaan.
e. Sitä on enää turha sanoa.
»Kieltolause» tarkoittaa näin ollen tässä lausetta, johon sisältyy kielteisyys semanttisena piirteenä riippumatta siitä, miten tämä kielteisyys pintarakenteessa ilmenee. Kieltoverbillä on myös pragmaattisesti sekundaarinen käyttö (130) vetoomuksissa; partitiiviobjekti ei seuraa automaattisesti kielto- morfeemia.
(B) 	Verbilausekkeen aspekti. Tempuksen avulla verbin (tai VP:n) ilmaiseman tekemisen ajankohta suhteutetaan mm. puhehetkeen sekä muihin ajallisiin kiinnekohtiin. Tempusjärjestelmä kokonaisuutena on deiktinen, ja tempuksen merkitys on tulkittavissa suhteessa puhehetkeen taikka tekstissä muulla keinoin ilmituotuihin ajankohdan ilmauksiin.
Aspekti sen sijaan ei liity niinkään aikaan eikä tekemisen keston ilmaisemiseenkaan kuin tekemisen resultatiivisuuteen. Aspektia pidetään yleensä syntaktis-semanttisena kategoriana, mutta sillä on kuitenkin läheiset yhteydet verbien luontaiseen tekemislaatuun (saks. Aktionsart), joka taas on leksikaalinen piirre; ks. erityisesti Comrie (1976).
Aspektiopposition resultatiivinen / irresultatiivinen*) olennaisin piirre on se, aiheuttaako verbin ilmaisema tekeminen jonkin sellaisen ratkaisevan muutoksen objektin tarkoitteessa, että se ikään kuin siirtyy uuteen tilaan. Tekeminen on resultatiivista eli aspekti on resultatiivinen, jos tällainen ratkaiseva muutos tapahtuu; jos sitä ei tapahdu, aspekti on irresultatiivinen.
Suomessa aspekti ilmenee ennen muuta objektin ja OSMA:n sijanvalinnas- sa.**) Akkusatiivi on resultatiivisen, partitiivi irresultatiivisen aspektin tunnus. Yksinkertaisissa tapauksissa akkusatiivia edellyttäväksi kriittiseksi muutokseksi riittää tekemisen täyttyminen (loppuun saattaminen). Aspektin ja tempuksen keskinäinen riippumattomuus käy ilmi seuraavista lauseista (PR = preesens, I = imperfekti, RES = resultatiivinen aspekti, IRRES = irresultatiivinen aspekti).
On syytä kiinnittää erikoista huomiota lauseen (133b) tulkintaan. Tässä resultatiivinen aspekti implikoi futuuria, (c)-lauseet ovat molemmat epäkieliopillisia, koska niissä ovat irresultatiivinen 3. inf. iness. ja resultatiivinen objektimuoto keskenään ristiriidassa.
*) Usein käytetään myös termejä perfektiivinen / imperfektiivinen sekä terminatiivinen / duratii- vinen.
••) Vrt. Sadeniemi (1929), Siro (1943; 1949a:28-31), G. Karlsson (1957b), Denison (1957), T. Itkonen (1974a), Dahl & F. Karlsson (1976).
(133) a. Syön puuroa.
b. Syön puuron.
c. *Ölen syömässä puuron.
(134) a. Söin puuroa.
b. Söin puuron.
c. *01in syömässä puuron.
(PR, IRRES) (PR, RES)
(PR, IRRES, RES)
(I, IRRES) (I, RES)
(I, IRRES, RES)


184 NP:n funktiot yksinkertaisessa lauseessa
Monien verbien luontainen tekemislaatu on sellainen, että ne ovat joko irresultatiivisia tai resultatiivisia. Edelliseen tyyppiin kuuluu mm.:
(a) tilaverbejä, esim. hallita, peittää, sisältää, valvoa;
(b) tunne- ja subjektiivista suhtautumista ilmaisevia verbejä; esim. arvostaa, epäillä, ihailla, kiittää, kunnioittaa;
(c) psyykkis-fysiologisia kausatiiviverbejä, esim. huvittaa, janottaa, kiinnostaa, rasittaa;
(d) edestakaista liikettä ilmaisevia verbejä, esim. heiluttaa, nyökyttää, ravistaa*)
Resultatiivisia taas ovat esim. hävitä, kaataa, keksiä, lahjoittaa, luovuttaa, läpäistä, mainita, napata, nujertaa, omistaa, ottaa, siepata, sisältää, tappaa, tietää (vrt. T. Itkonen 1974a: 176 ja Kangasmaa-Minn 1978b,c).
Edellä mainituissa tapauksissa verbin luontainen tekemislaatu ratkaisee yleensä automaattisesti objektin sijanvalinnan; ei voi hevin sanoa esim. *Tuuli heilutti lipputangon; ^Professori oivalsi uutta selitystä; *Lapsi kosketti kuuman raudan. Mutta adverbiaali tyyppiä kuoliaaksi, loppuun, puhki saattaa tehdä luontaisesti irresultatiivisen verbin sisältävästä VP:stä resultatii- visen, ja tällöin objektin sijana on tietenkin akkusatiivi.
(135) a. Mies ajaa autoa.
b. Mies ajoi auton talliin.
(136) a. Poika potki palloa.
b. Poika potki pallon puhki.
(137) a. Presidentti hallitsi Suomea 30 vuotta.
b. 	Keisari hallitsi maan rappiolle 30 vuodessa.
Mainittujen verbityyppien lisäksi on melkoinen joukko sellaisiakin verbejä, jotka ovat aspektiltaan kaksikasvoisia. Niiden luontainen merkitys ei ole resultatiivinen sen paremmin kuin irresultatiivinenkaan ja siksi objektin sijanmerkinnällä osoitettava aspektin valinta on niiden yhteydessä mahdollinen**).
(138) a. Metsästäjä ampui lehmän =j= lehmää.
b. Luin kirjan =|= kirjaa.
c. Paikkasin verkon =♦= verkkoa.
d. Olen tutkinut tämän asian + tätä asiaa.
e. Suurensin valokuvan 4= valokuvaa.
f. Sorsa kauppasi murtajan 4= murtajaa Fukudalle.
»Ratkaiseva muutos objektin tarkoitteen tilassa» on siis resultatiivisen aspektin päätekijä ja samalla akkusatiivin esiintymisen aiheuttaja. Tämän käsitteen tarkempi eksplikointi on kuitenkin vaikeaa. Yksityistapauksissa muutoksen luonne voidaan päätellä vain suhteessa verbiin ja siihen mahdollisesti liittyvien adverbiaalien merkitykseen sekä puhujan pragmaattiseen tietoon maail¬
*) Oman ryhmänsä muodostavat myös translatiiviset ja komparatiiviset verbit tyyppiä lyhentää, pidentää, supistaa, suurentaa, esim. Olen lyhentänyt hamettani. Tätä part.objektia sopii verrata komparatiivin yhteydessä esiintyvään adnominaaliseen partitiiviin, esim. minua pitempi; entistä parempi.
**) Vrt. T. Itkonen (1974a: 180), joka käyttää näistä verbeistä termiä »resultatiivis-irresultatiiviset verbit».


Objekti 185
masta ja verbin ilmaiseman tekemisen mahdollisista tuloksista. Joskus akkusatiivin vaativa ratkaiseva muutos on tekemisen loppuun saattaminen (138b-d). (a):ssa muutos on lehmän kuoleman aiheuttaminen. (e):n akkusatiivi implikoi, että valokuva suurennettiin esim. sovittuun kokoon ja (f)‘.n akkusatiivi taas että kauppa syntyi. (136b):ssä pallon hahmo muuttuu, kun se menee puhki; (137b):ssä on kyse maan tilan muuttumisesta jne.
Inessiivimuotoisen ajan adverbiaalin ja OSMA:n sijanvalinnan yhteydet objektin aspektijärjestelmään ovat ilmeiset ja näkyvät mm. seuraavina myötä- esiintymärajoituksina.
(139) a. Professori piti luennon puolessa tunnissa ~ *puoli tuntia,
b. 	Professori piti luentoa puoli tuntia ~ ^puolessa tunnissa.
Inessiivimuotoinen ajan adverbiaali on yleensä merkki resultatiivisesta aspektista ja tällöin OSMA ei käy, kun taas OSMA on vihje irresultatiivisesta aspektista, jonka yhteydessä iness.muotoinen ajan adverbiaali ei viihdy.
(C) Kvantifiointi. Partitiivin ja akkusatiivin erolla on myös kvantifiointiin liittyvä tehtävä: perinteisestihän on sanottu, että partitiivi ilmaisee osaobjek- tia, akkusatiivi kokonaisobjektia. Tämän opposition ehdot ja esiintymisedel- lytykset ovat suurelta osin samat kuin subjektissa (ks. 9.2.4.). Myöntölauseen objekti-NP voi olla partitiivissa vain, kun se viittaa jaollisen tarkoitteen tarkemmin rajaamattomaan eli epämääräiseen paljouteen. Akkusatiiviobjekti ilmaisee vastaavasti rajattuja kokonaisuuksia, joko jaottomia kokonaisuuksia tai määräpaljouksia. Tämä oppositio on yleensä voimassa vain silloin kun aspekti on resultatiivinen (140-142), vrt. Siro (1943). Kun aspekti on irresultatiivinen, objekti on partitiivissa tarkoitteen laadusta ja kvantifiointi- suhteista riippumatta; tällöin sijapäätteillä ilmaistu kvantiteetin ero neutraalistuu (143,144).
(140) a. Äiti kantoi vettä saunaan, kun isä joi olutta.
b. 	Äiti kantoi veden saunaan, kun isä joi oluen.
(141) Olen menettänyt toivoani =♦= toivoni.
(142) Myymme kirjojammekin + kirjammekin.
(143) Harrastan musiikkia ~ *musiikin.
(144) Arvostamme esimiehiä ~ *esimiehet.
(145) Simonides kantoi aina kaiken omansa mukanaan, (huom. kvanttori
kaikkif)
(146) Massaturismi on valtaamassa Kenian.
Objektin sijanmerkintään vaikuttavien tekijöiden hierarkia tarkoittaa sitä, että kieltolauseen objekti on aina partitiivissa riippumatta verbin aspektista ja objekti-NP:n kvantifioinnista, myöntölauseessa taas verbin irresultatiivisuus saa objektin partitiiviin riippumatta kvantifiointisuhteista. Objektin sijaoppo- sitio akkusatiivi / partitiivi voi siis käydä ilmi vain resultatiivisesta myönteisestä lauseesta.
(D) Sanajärjestys. Edellä mainitut kolme objektin sijanvalintaan vaikuttavaa tekijää ovat kaikki syntaktis-semanttisia. Sanajärjestys on sen sijaan puhtaasti pintasyntaktinen vaikuttaja. G. Karlsson (1977) on todennut, että verbin eteen siirretty objekti on partitiivissa, vaikka se kriteerien (A-C) mukaan voi olla akkusatiivissakin (147). Selitysperusteena voidaan käyttää


186 NP:n funktiot yksinkertaisessa lauseessa
kuulijan virhetulkinnan välttämistä. Verbinetinen nominatiivi- tai genetiivi- muotoinen NP pyritään nimittäin tulkitsemaan ensisijaisesti subjektiksi.
(147) 	a. Varatkaa tasaraha lippua ~ *lipun ostaessanne. (vrt. -- ostaes- sanne lippua ~ lipun)
b. 	Ne aatteet syntyivät yliopiston luomassa ilmapiirissä, mutta niitä ~ *ne esittivät yksilöt.
9.3.5.2. 	Akkusatiiviobjekti
Akkusatiivin eri ilmiasut eivät ole keskenään merkitysoppositiossa, vaan täydennysjakaumassa siten että kullakin muodolla on oma selvärajainen käyttöalansa. Seuraavat esimerkit osoittavat akkusatiivin eri päätteiden morfosyntaktista jakautumista. Ryhminä ovat -«-akkusatiivi (148), nominatiivin kaltainen yks. akkusatiivi (149), persoonapronominien -/-akkusatiivi (150), monikon akkusatiivi (151), lukusanojen akkusatiivi (152) sekä eräät kvanttoritapaukset (153).
(148) a. Ahti M. Salonen hyväksyi tarjouksen.
b. Hän hyväksyi tarjouksen.
c. (Minä) hyväksyin tarjouksen.
d. Jos hyväksyy tarjouksen, voi tulla valituksi.
e. Hän hyväksyköön tarjouksen.
f. Asian ratkaisi se, että Salonen suostui.
(149) a. Hyväksy ~ hyväksykää ~ hyväksykäämme tarjous.
b. Tarjous hyväksyttiin.
c. Meidän täytyy hyväksyä tarjous.
(150) a. Hyväksykäämme hänet ~ minut ~ heidät ehdokkaaksi.
b. Minut hyväksyttiin ehdokkaaksi.
c. Hyväksykää minut ehdokkaaksi.
(151) a. Ahti M. Salonen hyväksyi tarjoukset.
b. Puoluetoverit hyväksyivät tarjoukset.
c. Tarjoukset hyväksyttiin.
d. Hyväksykää tarjoukset.
(152) a. Ahti M. Salonen hyväksyi pari tarjousta.
b. Viisi tarjousta hyväksyttiin.
c. Hyväksymme kaikki (tarjoukset).
(153) a. Salonen sai puoli lupausta ~ *puolen lupausta ~ *puolen
lupauksen. b. Ahti sai puolet ~ loput äänistä.
Päätteellisen -«-akkusatiivin perustapauksena voidaan pitää esiintymistä lauseessa, jossa on läsnä myös nom.muotoinen subjekti-NP; vrt. Wiik (1972). Kyseisen päätteen päätehtävänä on erottaa objekti-NP subjektista, se ilmoittaa »tämä konstituentti toimii lauseessa objektina» (vrt. 9.2.2.). Akkusatiivin -«-päätettä ei näin ollen tarvita imperatiivin 1. ja 2. persoonassa, passiivissa eikä yksipersoonaisten verbien ohessa (149), koska niiltä puuttuu po. subjekti. Mutta toisaalta on useita sellaisiakin lausetyyppejä, joiden objektin muoto ei tunnu noudattavan tätä akkusatiivin merkitsemisen pääperiaatetta.
(154) Kyllähän sen arvaa. (geneerinen; myös (148d))


Objekti 187
(155) Söitkö jo leivoksen? (inkorporoitu subjekti; myös (148c))
(156) Roger matkusti Suomeen oppiakseen suomen kielen, (subjekti inkorporoitu lauseenvastikkeen pred.osaan)
(157) Luulin teidän tuntevan isoglossin käsitteen, (lauseenvastike)
(158) Ota sinäkin tuoppi lisää! (irrallinen »subjekti»)
(159) Me otetaan auto mukaan, (arkista puhekieltä)
Lauseissa (154-157) ei ole subjektikonstituenttia, joten niissä oleva -n-päättei- nen objekti-NP on odotuksenvastainen. Tämä selittyy kuitenkin, kun tapauksia tarkastellaan hieman lähemmin. Lauseen (155) subjekti-NP sinä on valinnaisesti poistettu, ja se on palautettavissa verbiin merkityn persoona- päätteen -/ avulla. Poiston voi katsoa tapahtuneen sijanmerkitsemissäännön sovelluttua. Lauseissa (156,157) on infinitiivi- ja partisiippirakenteita, joiden objektin sijanmerkintä noudattaa finiittisen lauseen sijanmerkintää. Enemmän ongelmia on muissa esimerkkilauseissa. Geneerisissä lauseissa (154) ei voi koskaan olla pintarakenteessa sanasubjektia. Toisaalta lauseissa (158) ja (159) näyttäisi olevan subjekti, mutta niiden objekti on silti nominatiivin kaltainen. Imperatiivissa (158) on kuitenkin NP sinä lähinnä appositio, ja puhekielisessä aktiivistuneessa passiivimuodossa (159) on kyse kahden rakenteen sekaantumasta: vaikka verbimuoto saakin aktiivisen tulkinnan, se vaikuttaa silti vielä automaattisesti objektin sijanmerkintään.
Näihin seikkoihin vedoten on Timberlake (1975) ehdottanut -«-akkusatiivin jakaumasäännön muotoilemista sillä tavoin, että -n esiintyy sellaisten verbimuotojen yhteydessä, joihin periaatteessa voisi liittyä sanasubjekti. Näin esitetty sääntö sopii kaikkiin aktiivisiin finiittimuotoihin, myös geneeri- seen 3. persoonaan; liittyyhän ei-geneeriseen 3. pers. verbimuotoon päätteelli- nen akkusatiivi (148a,b). Tällöin joudutaan tulkitsemaan lauseenvastikkeiden omistusliitteet sanasubjektien veroisiksi; varsinkaan 1. infinitiivin pitemmän muodon tapauksessa (156) erillinen subjekti-NP ei tule koskaan kyseeseen.
Tämä sääntö kattaa myös seuraavantapaiset sää verbien »objektit» tai akkusatiivimuodot.
(160) Satoi lunta koko aamun.
(161) Tuuli tunnin.
(162) Satoi ensilumen.
Vaikkei juuri näihin verbeihin koskaan sanasubjektia liitykään, niiden muotoluokka (yks. 3. pers.) saa yleensä sanasubjektin, ja näin ollen koko muotoluokka edellyttää päätteellistä objektia.
Persoonapronominien akk.objektit merkitään aina -/-päätteellä, niissäkin tapauksissa, missä muut objektit jäävät päätteettä (150). -/-akkusatiivin syntaktinen jakauma on siis laajempi kuin -«-päätteen. Tämä ilmiö on nähtävä suhteessa omistamisen ilmaisemiseen ja verbin persoonakongruenssi- suhteisiin (ks. A. Hakulinen & F. Karlsson 1975). Koska pers.pronominien genetiivimuodot minun, sinun jne. esiintyvät omistajaa ilmaisemassa ja koska eri kielissä toisaalta on todettu olevan yleinen pyrkimys persoonapronominien possessiivi- ja objektimuotojen erottamiseen (vrt. ruots. min - mig, engl. my - me, saks. mein - mich, ransk. mon - me, ven. moj - menty, on ymmärrettävää, että suomessakin pers.pronominien objektimuotona on jokin muu kuin omistusmuodon kaltainen minun, sinun jne. Tällaisena muuna muotona nom. minä, sinä jne. olisi kuitenkin huono siitä syystä, että nom.muotoiset pronominit vaativat yleensä verbien persoonakongruenssia siitä riippumatta, missä lauseasemassa ne esiintyvät.


188 NP:n funktiot yksinkertaisessa lauseessa
(163) 	a. Minä oli+« Hamlet,
b. 	Hamlet oli+n minä.
Tästä syystä nom.muotoiset objektipronominit joutuisivat kongruenssivaati- muksineen ristiriitaan sen kanssa, että muut rakenteet, joissa objekti on päätteetön (149), ovat useimmiten yksipersoonaisia (imperatiivia lukuun ottamatta). Akk.funktioiset pronominiobjektit merkitään siis -t:llä sekä erotukseksi omistusmuodoista että kongruenssin välttämiseksi. Tämä pääte on näiden varsin yleisten objektimuotojen akkusatiivimerkkinä kaikissa asemissa.*) Samainen -t esiintyy toisentyyppisessä tehtävässä eräiden kvantto- rien objektimuodoissa (153). Puolet-muoto on definiittinen ja liittyy sekä jaoton- että jaollistarkoitteisiin sanoihin. Samaan tapaan loput-muoto on definiittinen. PMo/Z-kvanttori taas on indefiniittinen ja liittyy vain jaotontar- koitteisten sanojen yksikköön.
Monikosta puuttuu kokonaan erityinen akkusatiivin osoitin; sen tilalla käytetään pelkkää mon. -/-päätettä (151). Tällöin päätteellisen ja päätteettömän akk.muodon ero tietenkin kumoutuu. On oletettu (Erkki Itkonen 1972), että monikossa ei olisi itsenäistä akkusatiivia ollutkaan, vaikka yksikön nykyisin genetiivin kaltainen akk. -n onkin aikaisemmin ollut tästä erottuva eli *-m.
Lukusanojen ja eräiden kvanttorien akk.muotoja (152) on tarkasteltava yhteydessä monikon akkusatiivisuhteisiin. Lukusanat kahdesta ylöspäin eivät saa akkusatiivin päätettä. Tämä on heijastuma siitä yleisestä säännöstä, että referenssiltään monikollisilla NP:illä (esim. pojat) ei muutenkaan ole itsenäisiä objektimuotoja. Lukusanalla kvantifioidut objektit (152) käyttäytyvät siis sijanmerkinnän suhteen samoin kuin kieliopillisillakin morfeemeilla kvantifioidut NP:t.
**********
Kirjallisuutta lukuun 9.3.
Ainia (1940), Alhoniemi (1978a), Bach (1974), Breckenridge & A. Hakulinen (1976), Comrie (1975, 1976), Dahl & F. Karlsson (1976), Denison (1957), Fillmore (1968a, 1977), Fretheim (1977, toim.), Geber (1972), Griinthal (1941), Haikola (1956), Hakanen (1973b), A. Hakulinen (1970, 1973), A. Hakulinen & F. Karlsson (1975, 1979), L. Hakulinen (1926), Hienonen (1976), Ikola (1968, 1970, 1972a), Erkki Itkonen (1972), T. Itkonen (1974a,b, 1975a,b), Jahnsson (1886), Kangasmaa-Minn (1968, 1978b,c), F. Karlsson (1973, 1976), G. Karlsson (1957b, 1963, 1966a, 1969, 1977), L. Karttunen (1975a), KomMiet (1915), Lehtimäki (1975), Leivvo (1972), Moreau
(1972), Nuutinen (1970a,b), Raible (1976), Runeberg (1951), Rytkönen (1935), Räisänen (1975), Sadeniemi (1929), Siro (1941, 1943, 1949a, 1956, 1974a, 1977), Sundman (1976), Tarvainen (1977a,b), Timberlake (1975, 1976), Tuomikoski (1971b, 1978), Vahros (1959), Vendler (1967), Wickman (1955), Wiik (1972, 1974a), Yli-Vakkuri (1973a, 1978), Ästedt (1957).
*) Murteittain -/-akkusatiivi saattaa olla laajemmassa käytössä kuin yleiskielessä. Rytkönen (1935:487) on esim. Mikkelin puolesta merkinnyt muistiin semmoisia muotoja kuin Kertut 'Kertun’. Viipurin seudulta on esimerkkilause Kyl mie K ai le t tunnen. Räisänen (1975:258) on puolestaan todennut, että lastenkielen tietyssä kehitysvaiheessa tavataan yleistettyjä akkusatiiveja tyyppiä isit, äitit, Petrit 'isin, äidin, Petrin’.


Predikatiivi 189
9.4. 	Predikatiivi
9.4.1. 	Predikatiivin rajaaminen
Lauseen kolmas nominaalinen pääjäsen subjektin ja objektin lisäksi on predikatiivi, joka esiintyy olla (ja harvoin tulla) -verbin pakollisena kakkos- argumenttina. Predikatiivin pakollisuus ilmenee myös sen rinnakkaister- mistä »predikaatintäyte» (vrt. saks. »Ergänzung», engl. »complement»). Predikatiivia ei siis voi jättää pois; jos näin tehdään, lauseesta tulee epäkieli- opillinen.
(164) a. Pobeda ja Cadillac ovat automerkkejä.
b. *Pobeda ja Cadillac ovat.
Predikatiivillisista lauseista käytetään myös nimitystä nominaalilause. Nimitys korostaa sitä, että näissä lauseissa verbin panos on vähäinen. Kapulallahan ei ole omaa kognitiivista merkitystä; se toimii vain tempus-, modus- ja persoonasufliksien kiinnittimenä.*)
Predikatiivia ei perinteellisessä kieliopissa ole jouduttu jakamaan kieliopilliseen, semanttiseen ja psykologiseen kategoriaan; se on huomattavasti yksiselitteisempi kuin subjekti. Tematiikan kannalta predikatiivi on ensisijaisesti Temaattinen lauseenjäsen: se sijaitsee verbin jäljessä eikä siirry yhtä herkästi lauseen alkuun kuin objekti ja adverbiaali. Semanttisesti predikatiivi on predikoiva, se kuvaa subjektin tarkoitteen olomuotoa tai luonnetta. Lauseen- jäsennysongelmia on syntynyt lähinnä kun on koetettu sovittaa yhteen loogis-semanttista predikatiivin määritelmää sekä morfologis-syntaktisia ominaisuuksia. Morfologisesti predikatiivi on ollut tapana rajata predikatiivi- adverbiaalista ja muista adverbiaaleista sijataivutuksen perusteella: predikatiivi esiintyy kieliopillisissa sijoissa eli nominatiivissa, partitiivissa ja genetiivissä. Tämän näkemyksen mekin otamme käsittelyn pohjaksi. Myös numerusta on käytetty predikatiivin määrittelykriteerinä; Penttilä (1963a:606-) lukee predikatiiveiksi kaikki ne verbin määritteet, jotka kongruoivat luvun suhteen lauseen subjektin kanssa. Tällaisia ovat paitsi perustyypit (177,178) myös seuraavat tapaukset (ns. predikatiiviadverbiaalit).
(165) a. Sinä näytät kalpealta. Te näytätte kalpeilta.
b. Kalle toimii opettajana. He toimivat opettajina.
c. Kalle tuli opettajaksi. He tulivat opettajiksi.
Numeruskongruenssin yhdistävästä piirteestä huolimatta yritämme jäljempänä osoittaa, että predikatiiviadverbiaalien erottaminen »varsinaisista» predikatiiveista on syntaktisesti perusteltua (10.4.). Emme lue predikatiiviadverbi- aaleja predikatiiviin kuuluviksi. Emme näin ollen myöskään pidä sellaisia verbejä kuin haista, kuulua, näkyä, näyttää, osoittautua, tuntua kopulan- omaisina,**) vaikka voikin sanoa, että lauseissa tyyppiä (165a) kursivoitu lauseenjäsen on samassa semanttisessa predikaatiosuhteessa subjektiin kuin aidoissa nominaalilauseissakin (177,178).
*) Käsittelemme tässä pelkästään ns. subjektipredikatiivia, joka on ylivoimaisesti yleisempi kuin marginaalinen objektipredikatiivi (Siron 1964a:54 predikatiivien objekti), esim. Äiti veisti kirvesvarren liian lyhyen. Ns. objektikomplementtia (Kansa valitsi Kekkosen presidentiksi; Poika veti solmun tiukalle) pidämme predikatiiviadverbiaalina.
**) Vrt. Yli-Vakkuri (1970:43) sekä Hämäläinen (1977).


190 NP.n funktiot yksinkertaisessa lauseessa
Subjektista predikatiivin erottaa tietyissä tapauksissa kieltotestin avulla: predikatiivi ei muutu partitiiviin, jos lauseen muuttaa kielteiseksi. Näin erottuvat toisistaan omistusrakenteen subjekti (166) ja substantiivipredikatiivi (167).
(166) a. Minulla on auto.
b. Minulla ei ole autoa ~ *auto.
(167) a. Auto on kulkuneuvo.
b. Auto ei ole kulkuneuvo ~ *kulkuneuvoa.
Tavallisesti predikatiivin erottaminen saman lauseen subjektista ei aiheuta ongelmia, etenkään silloin kun predikatiivi on partitiivissa. Ongelmallisia ja paljon keskustelua aiheuttaneita*) ovat sellaiset lauseet, joissa molemmat konstituentit ovat nominatiivissa ja predikatiivinakin on substantiivi (167). Tällaisissa lauseissa ei ainakaan ilman kontekstia ole subjektin ja predikatiivin välinen ero mitenkään selvä. Ne erotetaan tavallisesti merkityksen ja/tai referenssin perusteella. Jos lause (168a) käännetään sanajärjestykseltään päinvastaiseksi, jonkalaista testiä tässä yhteydessä on usein käytetty (esim. Leino 1972), saadaan merkitykseltään tästä poikkeava lause (b). Edellisessä subjekti-NP poimii tietyn maalarin, jota luonnehditaan mieheksi; jälkimmäisessä subjekti-NP poimii tietyn miehen, jota sitten luonnehditaan maalariksi.
(168) a. (Tuo) maalari on mies. b. (Tuo) mies on maalari.
Tämäntyyppisissä lauseissa ei ole kyse nominaalilausekkeiden samatarkoittei- suudesta, vaan predikaattina oleva NP luonnehtii subjekti-NP:n tarkoittamaa oliota (ks. 9.4.2.). Kun nominaalilausekkeiden tarkoitteet todella ovat samat eli kun myös predikatiivi-NP viittaa (169), subjektia ja predikatiivia ei voitane erottaa toisistaan mitenkään muuten kuin vetoamalla siihen, että subjekti esiintyy yleensä verbin edellä normaalipainotteisissa, tekstuaalisesti vapaissa lauseissa.
(169) a. Mielikirjailijani on Hilja Haahti.
b. 	Veljekset ovat kaupungin vanhimmat asukkaat.
Eräissä tapauksissa voidaan kuitenkin osoittaa, että subjektina onkin verbin- jälkeinen NP. Tällöin on turvauduttava konstituenttien merkitykseen. Subjektin tarkoitteen ala on joko suppeampi kuin predikatiivin, tai sitten subjekti on konkreettisempi taikka määräisempi kuin predikatiivi. Seuraavis- sa esimerkeissä katsomme kursivoitujen konstituenttien olevan subjekteja; useimmat niistä sisältyvät predikatiivin tarkoitteeseen tai merkitykseen.
(170) a. Hyvä ulkopohjamateriaali on solukumi.
b. Räntäsateen ja vesikelin parhaat kulkuneuvot ovat reilut kumisaappaat.
c. Päällysmateriaali parhaimmillaan on paksu, luja ja kyllästetty nahka.
d. Synteettisten materiaalien heikkous on hiostavuus.
*) Vrt. Numminen (1959), Koski (1969), Leino (1972), Ikola (1973), A. Hakulinen (1976).


Predikatiivi 191
Tällaiset sanajärjestykset aiheutuvat tietenkin eri tekstuaalisista tekijöistä (vrt. 13.2.2.2.). Mitenkään »varmasti oikeita» nämä tulkinnat eivät kuitenkaan ole; on tyydyttävä siihen, ettei subjektin ja predikatiivin ero käsitellyn- laisissa tapauksissa ole kovin selvä.
Kiistattomia todisteita ei tunnu saatavan muistakaan testeistä, joilla ongelmaa on yritetty ratkaista. Tällaisina on Numminen (1959) käyttänyt moni- kollistamista ja essiivistämistä (171,172), Koski (1969) upottamista (173) ja Ikola (1973) puolestaan verbikongruenssia (174).
(171) Varpunen on lintu => Varpuset ovat lintuja.
(172) Hänen nimensä on Orvokki => Hänen nimenään on Orvokki.
(173) Varpunen on lintu => Sanotaan varpusen olevan lintu.
(174) Naamioitu henkilö oli Aune => Naamioitu henkilö oli+/t minä.
Eri testit antavat nimittäin osittain erilaisia tuloksia; esim. upotukseen liittyvä genetiivistäminen määräisi subjektiksi alkuasemaisen konstituentin varpunen, kongruenssitesti taas loppuasemaisen pronominin minä. Tapauksen (174) transformi on erityisen hankala ja ristiriitainen siksi, että naamioitu henkilö on selvästi referentiaalinen ja se valittaisiinkin ilmeisesti subjektiksi lauseessa Naamioitu henkilö oli muuan mies. Toisaalta pitäytyminen kongruenssiin subjektin osoittajana saa pronominin minä subjektiksi tapauksessa Naamioitu henkilö olin minä. Tämä osoittaa, ettei kongruenssille pidä antaa ainakaan yksinvaltiaan asemaa pintasubjektin määrityksessä (vrt. myös 9.2.3.), joskin perinteisessä kielioppijärjestelmässämme näin on. Leino (1972:114) onkin viitannut siihen tulkintamahdollisuuteen, että minä tulkittaisiinkin mainitunlaisissa lauseissa predikatiiviksi. Ei ole mahdotonta ajatella, että predikatiivinakin toimiva nom.muotoinen persoonapronomini voisi aiheuttaa verbi- kongruenssin. Liittyyhän persoonapronominien käyttäytymiseen muitakin erityispiirteitä kuten erikoiset -/-muodot rakenteessa Minulla on sinut; tämä ilmiö on tulkittu juuri keinoksi välttää verbikongruenssia (A. Hakulinen & F. Karlsson 1975). Joskus verbi voi kongruoida objektinkin kanssa (37-39).
Ilmeistä joka tapauksessa on, että po. lausetyypissä syntaktinen rakenne on vähemmän keskeinen kuin informaatiorakenne ja semantiikka.
Edellistä vähemmän huomiota ovat saaneet osakseen sellaiset tapaukset, joissa predikatiivi-NP tuntuu lohjenneen kahtaalle lauseessa. Näitä on kahta tyyppiä. Ensimmäiseen on kiinnittänyt huomiota Kangasmaa-Minn (1967).
(175) a. Kouluja on hyviä ja huonoja.
b. Vihaa on pyhääkin.
c. Miksi sitten mielipiteitä ei olisi monin verroin erilaisempia täällä, jossa kirjailijoiden yhteiskunnallinen asema on koko lailla toinen?
Ovatko kursivoidut konstituentit predikatiiveja vai eivät? Vastaus on ilmeisesti kielteinen: kyseiset konstituentit ovat paremminkin attribuutteja, jotka on transformoitu erilleen pääsanastaan. Tällaiset tapaukset voidaan osuvimmin kuvata transformaatioteitse johdetuiksi attribuutin sisältävistä nominaa- lilausekkeista, esim. [hyviä ja huonoja kouluja]NP, [pyhääkin vihaa]Np, jotka lähinnä tekstuaalisista syistä ovat hajonneet siten, että N on siirretty alkuun tai A loppuun. Ei ilmeisestikään voi postuloida semmoista yleistä sääntöä, jonka mukaan pintarakenteessa voisi esiintyä partitiivisubjekti silloin kun lauseessa on predikatiivikin.


192 NP:n funktiot yksinkertaisessa lauseessa
Toisen ryhmän predikatiivin lohkeamilta vaikuttavia tapauksia muodostavat seuraavantapaiset esimerkit.
(176) 	a. Alkoholitapauksia oli kolme.
b. Kiijanimikkeitä on tämän vuoden alussa sata vähemmän kuin viime vuonna.
c. Viime vuonna koulussa oli reputtaneita 19.
d. Niitäkin on useita, jotka ovat siirtyneet Ruotsia kauemmas.
Näiden kvanttorilauseiden tulkinnasta ks. 6.3. ja 8.2.3.
Predikatiivien kolmas rajaamisongelma liittyy predikatiiviadverbiaalien ja »puhtaiden» predikatiivien suhteeseen; ks. 10.4.
9.4.2. 	Identiteetti- ja luokituspredikatiivi
Merkityksen perusteella predikatiivit voidaan jakaa kahteen pääryhmään, jotka ovat identiteettipredikatiivi (177) ja luokituspredikatiivi (178).
(177) a. Mielikirjailijani on Hilja Haahti.
b. Veljekset ovat kaupungin vanhimmat asukkaat.
c. Virkamiesten palkat ovat budjetin suurin menoerä.
d. Tuo pitkäpartainen mies on Heimo Hämynen.
e. Peter Noriin oli myös hyvin esillä luokassa V, jossa kärkiveneet olivat hänen suunnittelemansa puusta laminoidut puolitonnarit.
f. Bruttosopimukset ja kylkiäistulot ovat vain harvojen elokuvatyön- tekijöiden onni.
g. Ironia on paras aseeni.
h. Naamioitu henkilö olin minä.
(178) a. Sokeri on makeaa.
b. Juhani Aho oli kirjailija.
c. Kesäillat ovat valoisia.
d. Reimarit ovat merimerkkejä.
e. Ruovesi on Hämettä.
f. Koivukangas on moukarinheittäjiä.
Suomen kielioppikiijallisuudessa esitetään tavallisesti, että predikatiiveilla on tarkoite ja/tai että predikatiivit ovat samatarkoitteisia subjekti-NP:n kanssa.*) Mainituista esimerkeistä ovat aidosti referentiaalisia kuitenkin vain identi- teettipredikatiiveina esiintyvät nominatiivimuotoiset substantiivit; vain näissä tapauksissa predikatiivi viittaa johonkin tarkoitteeseen. Tällöin predikatiivin poimima referentti samastetaan subjektin poimimaan referenttiin (vrt. Leino 1972:111-); siksi tällaisia lauseita on nimitetty myös ekvatiivilauseiksi (esim. Halliday 1967).
Identiteettipredikatiiveja paljon yleisempiä ovat luokituspredikatiivit (178), joina esiintyvät sekä substantiivit että adjektiivit. Nämä predikatiivit eivät viittaa suoraan ulkomaailmaan eivätkä ne ole samatarkoitteisia subjektin kanssa, vaan ne luokitelevat tai luonnehtivat subjektia. Luokituspredikatiivi on toisin sanoen subjektiinsa intensionaalisessa merkityssuhteessa; identiteet- tipredikatiivilla taas on sama ekstensionaalinen suhde ulkomaailmaan (sama tarkoite) kuin sen subjektillakin.
*) Vrt. Sadeniemi (1970:26), Ikola (1972a: 10), T. Itkonen (1974a:203-) ja Wiik (1977a:30).


Predikatiivi 193
Identiteettipredikatiivien erottaminen referenssiä vailla olevista luokitus- predikatiiveista ei ole kuitenkaan mutkatonta. Kun luokituspredikatiivi on nominatiivissa, sen ja identiteettipredikatiivin ero on lähinnä semanttinen ja presuppositionaalinen. Voidaan - tosin työläästi - kuvitella konteksteja, joissa lauseen (178b) predikatiivi voitaisiin tulkita identiteettipredikatiiviksi- kin. On esim. ollut puhetta jostakusta tarkemmin määrittämättömästä kirjai- lijayksilöstä x, joka sitten identifioidaan Juhani Ahoksi. Tällöin lauseen prosodia tosin lienee erilainen ja mukana on yleensä myös jokin selventävä pronomini (Juhani Aho oli se kirjailija). Normaalisti (178b) tulkitaan kuitenkin luokituspredikatiivilliseksi, jolloin Juhani Ahoon liitetään kirjailijan ominaisuus.
Subjektin ja identiteettipredikatiivin suhdetta voi havainnollistaa seuraavil- la kaavioilla, jotka ilmentävät tarkoitteiden suhteita.
SUBJEKTIN TARKOITTEET (177a)’ M
»mielikirjailijani»
(177b)’ V„ V2, V3,...
»veljekset»
(177c)’ P„P2, P3,...
»virkamiesten palkat»
Lauseiden (178d-f) luokituspredikatiiveja voisi nimittää inklusiivisiksi; subjektin tarkoite sisältyy tavallaan predikatiivin tarkoitteeseen. Tällaiset predikatiivit eivät eroa kovin selvästi identiteettipredikatiiveista; (178e):n predikatiivi Hämettä on referentiaalinen. Yleensähän katsotaan, ettei erisni- millä varsinaista merkitystä olekaan; ne pelkästään viittaavat tarkoitteeseensa. Lauseiden (178d,f) predikatiivit eivät voi yhtä selvästi viitata. Oikeastaan ne ovat kaksiselitteisiä; (d) voi merkitä joko referentiaalisemmin 'reimarit kuuluvat merimerkkien joukkoon’ tai luonnehtivammin 'reimareilla on merimerkkien ominaisuudet’, vrt. Sadeniemen (1970) partitiivis-distributiivisten predikatiivien ryhmää. Ei ole jyrkkää eroa myöskään inklusiivisten ja luoki- tuspredikatiivien välillä. Referentiaalisuus on heikoimmillaan silloin, kun predikatiivi-NP on ainesana. Jos sanotaan Kahvi on nestettä, lause on tulkittavissa joko niin, että kahvi kuuluu alkiona nesteiden joukkoon, se on yksi nesteistä, tai luonnehtivasti niin, että kahvilla on nestemäisiä ominaisuuksia. Mutta jos sanotaan Kahvi on ruskeaa nestettä, on jo vähemmän luontevaa ajatella, että kahvi inklusiivisesti olisi yksi ruskeista nesteistä. Tässä NP ruskeaa nestettä paremminkin luonnehtii: se ilmoittaa, että yksi kahvin merkitysominaisuuksista on ruskeanesteisyys. Olisi mahdotonta väittää, että seuraavat määritelmän luonteiset esimerkit olisivat inklusiivisia.
PREDIKATIIVIN TARKOITTEET HH
»Hilja Haahti»
KVAj, KVA2, KVA3,... »kaupungin vanhimmat asukkaat»
»budjetin suurin menoerä»


194 NP:n funktiot yksinkertaisessa lauseessa
(179) 	a. Vesi on H20:ta.
b. Vesi on maailman parasta ainetta.
c. Kansanedustajat ovat eduskunnan jäseniä.
Kuten Sadeniemi (1970:31) huomauttaa, aidosti inklusiiviset*) predikatiivit ovat partitiivipredikatiivin esiintymistä historiallisesti vanhimpia. Tästä funktiosta part.predikatiivi on levinnyt muihinkin tehtäviin. Tämä leviämispro- sessi ei ole nykysuomessa vielä päättynyt, vaan part.predikatiivi valtaa yhä enemmän alaa nom.predikatiivilta.**) Nykykielessä muut luokituspredikatii- vit ovat jo yleisempiä kuin inklusiivinen tyyppi (178e).
9.4.3. 	Predikatiivin sijanmerkintä
Predikatiivi esiintyy kieliopillisissa sijoissa (nominatiivissa, partitiivissa ja genetiivissä) kuten subjekti ja objektikin. Genetiivipredikatiivi on kuitenkin perifeerinen, emmekä siksi syvenny siihen tässä lähemmin.***) Todettakoon vain, että se yleensä on possessiivinen (180). Tästä perusfunktiosta seuraa, että adjektiivipredikatiivi ei taivu genetiivissä.
(180) a. Ääni on Eesaun, mutta kädet ovat Jaakobin.
b. Kolme neljäsosaa Suomen metsistä on valtion.
c. *Tämä jalka on pöydän, (erottamaton osa)
d. *Tämä ampuja on hirven, (objektiivinen genetiivi)
Nominatiivin ja partitiivin esiintymistä predikatiivin sijoina on kuvattu monilla eri käsitteillä. Näitä ovat predikatiivin merkitys ja referenssi (identiteetti- vai luokituspredikatiivi), sen sanaluokka (substantiivi vai adjektiivi), sen tarkoitteen jaollisuus ja jaottomuus, sen totaalisuus ja ei-totaalisuus, sen distributiivisuus ja ei-distributiivisuus, subjektin rakenne (sana-, lause- vai infmitiivisubjekti), subjektin jaollisuus ja jaottomuus, subjektin totaalisuus ja ei-totaalisuus sekä subjektin tekstuaaliset kytkennät. Seuraavassa yritetään tehdä selkoa näiden jakoperusteiden keskinäisistä suhteista.
Identiteettipredikatiivi on kuten todettua aina nominatiivissa
(177). Partitiivi tulee toisin sanoen kysymykseen vain luokituspredikatiivi n sijana. Keskeinen osuus sijan määräytymisessä on subjekti-NP:n syntaktisilla ja semanttisilla ominaisuuksilla, jotka voidaan ryhmitellä seuraavasti.
(A) 	Lause- ja infinitiivisubjektin ohessa adjektiivipredikatiivi on tavallisimmin partitiivissa, substantiivipredikatiivi nominatiivissa. Tarkastelemme ensin tapauksia, joissa subjektina on että-lause tai 1. infinitiivi.
(181) a. Toivottavaa olisi, että henkilö voisi muunnella käyttäytymistään.
b. On tärkeää, että elokuvasalit pimennetään.
c. Ei ole itsestään selvää, että enemmistö on samaa mieltä.
d. Miehelle olisi hyvä, ettei hänen tarvitsisi paljastaa itseään.
*) Sadeniemi käyttää tästä predikatiivin lajista termiä »partitiivinen predikatiivi».
**) Vrt. Ojajärvi (1950b), Denison (1957), T. Itkonen (1974a, 1976), Hienonen (1975).
***) 10 000 lauseen korpuksessamme oli vain 6 esim. genetiivipredikatiivista. Yhteensä predikatiiveja oli 1767.


Predikatiivi 195
(182) a. Ei liene sattuma, että he ovat valinneet juuri tämän esimerkin.
b. Onko siis ihme, että opposition osuus oli vaisu.
c. On hulluutta olettaa, että asia ratkeaisi tämän vuoden aikana.
(183) a. Ei ole helppoa palata järjestykseen.
b. On kevytmielistä ja ahtaasti ajateltua kieltää näiltä ongelmilta merkitys.
c. Paljon parempi olisi ollut korostaa enemmän yhteisiä palveluksia.
d. Paras olisi sanoa totuus.
Useimmat adjektiivit esiintyvät sekä että-lauseen että infinitiivin yhteydessä partitiivissa. Vaihtoehtoisesti nominatiivimuotoisia ovat esim. hauska, kiva, mukava, turha, tärkeä, vaikea. Pelkästään nominatiivissa esiintyvät hyvä ja paha. Valtaosa adjektiiveista on kuitenkin tässä rakenteessa partitiivihakuisia, esim. johdetut adjektiivit tyyppiä kannatettava, luonnollinen, tunnettu, tuloksekas, valaiseva, yleinen (ks. Hienonen 1976).
(184) a. *On valaiseva, että luonnontieteen tienraivaajat etsivät tukea
Platonista.
b. 	*On tunnettu, että ihminen voi muuttaa energian tiheyttä.
Jos predikatiivi-NP joko valinnaisesti tai pakollisesti TOPIKAALISTETAAN, se varustetaan tavallisesti essiivin päätteellä. Tämä pääte on nimenomaan predikoi- van suhteen tuntomerkkinä; tältä osin predikatiivin ja predikatiiviadverbiaalin syntaktista eroa voi pitää neutraalistuneena:
(185) 	a. Humanistien yksi tehtävä ~ yhtenä tehtävänä on tarjota ihmisille utopioita.
b. Sen tarkoitus ~ tarkoituksena on turvata perillisten elämä.
c. Huhun leviämisen ehto ~ ehtona on, että se uskotaan.
Kolmas tapaus, missä predikatiivi liittyy syvälauseen sisältävään subjektiin, ei ole päällisin puolin yhtä selvä kuin kaksi edellistä.
(186) 	a. Uutta oli silloin radio.
b. Pahinta kaikesta olivat kuitenkin hyönteiset.
c. Shekit olisivat olleet hienotunteisempaa.
Tässä näyttää ensi silmäyksellä olevan kyse joko luvun inkongruenssista tai vaikeasti selitettävästä jaottomaan ja/tai totaaliseen subjektiin liittyvästä partitiivista. Tämän muodon esiintyminen käy kuitenkin ymmärrettävämmäksi, kun otetaan huomioon, että subjektien merkitykset ovat proposition- omaiset ’se, että on olemassa hyönteisiä’, ’se, että maksettaisiin shekeillä’ tms. (G. Karlsson 1967). Subjekteina olevilla substantiiveilla ei siis ole tavanomaisia ensimmäisen asteen referenttejään.
(B) 	Kun subjektin tarkoite on jaollinen, siis joko aine- (187), abstrakti- (188), kollektiivi- (189) taikka monikollinen sana (190), luokituspredikatii- vi on sanaluokasta riippumatta melkein aina partitiivissa.


196 NP.n funktiot yksinkertaisessa lauseessa
(187) a. Vesi on nestettä ~ H20:ta.
b. Vesi on kylmää.
c. Omena on makeaa.
(188) a. Kauneus on katoavaista.
b. Ajatteleminen ei ole helppoa.
(189) a. Väki on ystävällistä.
b. Henkilökunta on koulutukseltaan teknikkoja.
(190) a. Pojat ovat poikia.
b. Pojat ovat iloisia.
c. Kansanedustajat ovat eduskunnan jäseniä.
d. Portaat ovat jyrkkiä.
e. Lakkolaiset ovat teknikkoja.
Toisaalta on myös tapauksia, jolloin adjektiivipredikatiivi on nominatiivissa, vaikka subjektina on jaollinen NP.*)
(191) a. Ruoka siellä oli hyvä.
b. 	Hänen surunsa on raskas.
(192) a. Pojat ovat iloiset.
b. Ehdotukseni ovat seuraavat.
c. Lasten jalat - kasvot olivat märät ~ ?märkiä.
On käyty paljon keskustelua tällaisten nom.predikatiivien funktioista ja siitä, ovatko ne oppositiossa vastaavien part.muotojen kanssa. Osittain voitaneen väittää kyseessä olevan vapaa vaihtelu, esim. (192a ~ 190b); vrt. Hienonen (1975). Yli-Vakkuri (1969) on kuitenkin osoittanut, että nominatiivin esiintymiseen vaikuttaa subjekti-NP:n määräisyys, sen rajaaminen määräkontekstis- sa totaaliseksi. Rajaaminen voi tapahtua eri tavoin, esim. käyttämällä anafo- rista PRO-adverbia siellä (191a) tai genetiiviattribuuttia (b). Irrallaan tulkittuna lauseessa (192a) ei ole tällaista rajaavaa ilmausta, mutta jos sitä verrataan part.predikatiivilliseen tapaukseen (190b) havaitaan, että jälkimmäinen mahdollistaa geneerisen, yleispätevän tulkinnan, kun taas nom.predikatiivi sitoo lauseen melko selvästi määrätapahtumaan, viittaamaan määräpoikiin. Samaan tapaan lauseessa (192b) on kyse selvärajaisesta kokonaisuudesta, joka mahdollistaa nom.predikatiivin.
Sellaiset muodolliset erot kuin Pojat ovat iloiset ~ iloisia; Yrjöjä Atso ovat veljekset ~ veljeksiä; Ajatukseni ovat selvät ~ selviä; Lappalaiset ovat pieni kansa ~ pientä kansaa on usein selitetty siten, että part.predikatiivi on distributiivisessa suhteessa jaolliseen subjektiin, nom.predikatiivi taas ei- distributiivisessa tai »kokonaissuhteessa» jaottomaan subjektiin. Kaksi ensimmäistä esimerkkiä ovat kuitenkin lähes vapaita variantteja, ja kahdessa seuraavassa taas oletus distributiivisuuden vaikutuksesta ei lisää mitään olennaista kuvaukseen, jossa erot subjektin jaollisuussuhteissa on otettu huomioon (part.predikatiivit kytkeytyvät jaollisiin, nom.predikatiivit jaottomiin subjekteihin). Esim. (192c) osoittaa että pl.tautum ja parisanat subjektina vaativat predikatiivin nominatiiviin, vaikka pareja olisi useitakin.
(C) 	Kun subjektin tarkoitteena on jaoton yksilötarkoite, predikatiivin suhde siihen ratkaisee predikatiivin sijanvalinnan. Partitiivia käytetään, kun subjektin suhde substantiivipredikatiiviin on inklusiivinen (193), ts. kun
*) Mahdollinen tulkinta lienee myös se, että nämä subjektit ovatkin jaottomia. Nehän eivät salli distributiivisia määritteitä: * Ruoka oli kokonaan hyvä tai * Pojat olivat itsekukin iloiset.


Predikatiivi 197
subjektin tarkoite sisältyy johonkin alueeseen, ryhmään, piiriin, aineeseen tms. eli on osajoukko. Tässä siis luokitus- ja identiteettipredikatiivi lähenevät toisiaan.*) Nominatiivia taas käytetään, kun substantiivipredikatiivi esitetään (jaottomana) yksilönä (194), ja aina silloin kun kyseessä on adjektiivipredikatiivi (195).
(193) a. Timantti on jalokiviä.
b. Mies on muusikkoja ~ Muttisia.
c. Pöytä on tammea.
d. Ruovesi on Hämettä.
e. Tämähän on pelkkää pötyä.
f. Onko hameesi uutta muotia?
(194) a. Timantti on jalokivi.
b. Mies on muusikko.
c. Kahvi on neste.
d. Urheilu on hyvä harrastus.
e. Sairaalahenkilökunta on matalapalkkaryhmä.
(195) a. Omena on makea.
b. Autoni on sininen.
c. Sakset ovat terävät.
d. Fennicumin portaat ovat jyrkät.
Edellä on jo todettu, että raja inklusiivisten ja luokittavien predikatiivien välillä on hämärä. Niinpä kaikki tapaukset (193) eivät myöskään ole selvästi inklusiivisia; esim. hameen tulkitseminen uuden muodin »osaksi» tai sen »piiriin kuuluvaksi» on väkinäistä. Luontevampaa on yksinkertaisesti todeta, että hame luokitetaan uuden muodin mukaiseksi. Tarpeeton mutka tässä yhteydessä olisi myös turvautua distributiivisuuden käsitteeseen ja väittää, että hame olisi »joka osaltaan» tai »kauttaaltaan» muodinmukainen.
Kokoavasti voidaan todeta, että subjektin jaollisuussääntö (B) (predikatiivi partitiivissa) on melkein automaattinen ilmiö. Vain harvoissa jaollissubjekti- sissa lauseissa tulee kyseeseen muu kuin part.predikatiivi. Jaottoman subjektin ohessa predikatiivin sijanmerkintä on monivivahteisempaa ja sisältää enemmän valintoja; erityisesti on syytä huomata vaihtoehtoisuus inklusiivi- sen (193a) ja puhtaan luokittelevan (194a) substantiivipredikatiivin välillä, vrt. Timantti on jalokiviä =♦= jalokivi, sekä näiden oppositio tyyppiin Timantti on jalokiveä, jonka subjekti on jaollinen.
9.4.4. 	Predikatiivin luku
Identiteettipredikatiivin luku on riippumaton subjektin luvusta. Käytännössä yksiköllinen subjekti useimmiten yhdistyy yksikölliseen identiteettipredikatii- viin (177a,d,g,h) ja monikollinen subjekti monikolliseen identiteettipredikatii- viin (177b,e), mutta muutkin yhdistelmät ovat mahdollisia.
(196) 	a. Suurin menoerä on palkat.
b. 	Palkat ovat suurin menoerä.
*) Erikoinen on seuraava tapaus: Puhakka on maakuntansa kertojaveteraaneja, Simo Hämäläinen 0 nuoria rekryyttiä. Subjekti on jaotontarkoitteinen ja leksikaalisesti jaoton predikatiivi esiintyy yks. partitiivissa merkiten 'omaa rekryytin ominaisuuksia’ eikä 'kuulumista rekryyttien joukkoon’.


198 NP:n funktiot yksinkertaisessa lauseessa
Subjektin ja predikatiivin tunnistaminen tällaisista lauseista ei ole yksinkertaista (9.4.2.), ja siksi on ymmärrettävää, että verbin lukukongruenssisuhteet ailahtelevat (vrt. myös T. Itkonen 1976). (196):n lisäksi tavataan myös seuraavantyyppisiä lauseita, joissa verbi noudattaa lauseenloppuisen NP:n lukua.*)
(197) a. Suurin menoerä ovat palkat.
b. Palkat on suurin menoerä.
c. Vanhemmat ja lapset ovat Helsingin koulutaistelun toinen viaton osapuoli, toinen ovat opettajat.
Lause- ja infmitiivisubjektin ohessa predikatiivin luku on luonnollisesti aina tunnusmerkitön yksikkö. Muuten luokituspredikatiivi noudattaa yleensä subjektin lukua; kyseessä on normaali numeruskongruenssi, joka koskee myös adjektiiviattribuutteja.
(198) a. Mies on pitkä.
b. Miehet ovat pitkät ~ pitkiä.
c. Mies on muusikko.
d. Miehet ovat muusikkoja.
Puhtaimmin inklusiivisten predikatiivien luku määräytyy subjektin luvusta riippumattomasti.
(199) a. Mies on ~ Miehet ovat muusikkoja.
b. Tämä pitäjä on - Nämä pitäjät ovat Hämettä.
Luontaisesti jaottomat predikatiivit ovat tällöin monikossa, jaolliset taas yksikössä.
Kun subjektissa on lukusanakvanttori, predikatiivin luvussa näyttää nykysuomessa esiintyvän epäsystemaattista vaihtelua monikollisen (200) ja yksiköllisen (201) predikatiivin välillä (G. Karlsson 1967).
(200) a. Yli 80 % budjettimenoista on lakimääräisiä.
b. 32 käsikirjoitusta oli maalaisaiheisia.
c. Kaiken kukkuraksi on kaksi Japanin naapureista kommunistisia.
d. Komiteassa on yhdeksän jäsentä, joista viisi on kansliapäällikköjä.
(201) a. Pari seikkaa on kuitenkin tärkeää.
b. Maassamme toimii neljä merenkulkukoulua, joista kolme on valtion omistamaa.
c. Kaksi hyppyä oli yliastuttua.
Sijanvalintaan vaikuttaa ainakin kaksi seikkaa: jos subjekti-NP:ssä tai siihen liittyen on substantiivi mon. elatiivissa, predikatiivi pyrkii olemaan monikossa (poikkeuksena kuitenkin 201b). Toisaalta adjektiivipredikatiivi on luontevampi yksiköllisenä. Horjuvuutta osoittavat seuraavantapaiset esimerkit, joita painetuista teksteistä voi löytää.
*) Vrt. T. Itkonen (1976). Tällaiset verbikongruenssisuhteet tulevat tarkemmin esille jaksossa 11.6.3.


Predikatiivi 199
(202) Tulevan valtuuston jäsenistä on kahdeksan entisiä ja seitsemän uutta.
Tilanteen kirjavuuteen vaikuttaa osaltaan sekin, että TOPIKAALISTETTU predikatiivi joutuu noudattamaan ad sensum -kongruenssia.
(203) Yliastuttuja ~ *Yliastuttua oli kaksi hyppyä.
Toisaalta tämäntyyppiseen kongruenssiin vaikuttavat kvanttorilauseet, joissa pääsana on alussa ja kvanttori lauseen lopussa (Alkoholitapauksia oli kolme). Järjestelmä ei ole vakiintunut.
**********
Kirjallisuutta lukuun 9.4.
Breckenridge & A. Hakulinen (1976), Denison (1957), A. Hakulinen (1976), A. Hakulinen & F. Karlsson (1975), Halliday (1967), Hienonen (1975, 1976), Hämäläinen (1977), Ikola (1972a, 1973), T. Itkonen (1974a, 1975a, 1976), Kangasmaa-Minn (1967), F. Karlsson (1977a,b), G. Karlsson (1967), Koski (1969), Lehikoinen (1973), Leino (1972), Lyons (1977a), Numminen (1959), Ojajärvi (1950b), Ravila (1952), Sadeniemi (1970), Suojanen (1977), Tuomikoski (1978), Wiik (1977a), Yli-Vakkuri (1969, 1970).


10. 	Adverbiaali
10.1. 	Yleistä
Jaksossa 7.1. on oletettu adverbiaalilauseke (AdvlP), johon kuuluvilla lausekkeilla ja muilla rakenteilla on sama syntaktinen jakauma. Jaksossa 8.3. on esitelty ne vaihtoehdot, joina AdvlP voi toteutua: AdvP, NP, AP, PP, KvP, alisteinen lause ja ei-finiittinen rakenne. Adverbiaalia ei siis ole käsitetty niinkään lauseenjäseneksi kuin jakaumaluokaksi, joka on lähinnä verrattavissa nominaalilausekkeeseen.
T-teoriassa on joskus asetettu kyseenalaiseksi, tarvitaanko NP.nkään lisäksi oletusta eri asemissa esiintyvän NP:n eri funktioista, siis siitä, onko se subjekti, objekti vai predikatiivi (Chomsky 1965). Luvussa 9 olemme osoittaneet, että näitä kolmea funktiota tarvitaan suomen lauseopin kuvauksessa: koko joukko sääntöjä edellyttää struktuurikuvaukseensa tietoa lausekkeen funktiosta, esim. SUBJEKTIPRONOMININ POISTO, KONGRUENSSI ja eri SIJANMERKINNÄT (vrt. myös relaatiokieliopin käsityksiä funktioiden tarpeellisuudesta, 2.9.).
Näyttää siltä, ettei adverbiaali olisi samassa mielessä lauseenjäsen. Ei ole sellaisia sääntöjä, jotka koskisivat vain mitä tahansa adverbiaalia eivätkä samalla soveltuisi objektiin tai predikatiiviin. Esimerkiksi TEMATISOINTI ja TOPIKAALISTUS siirtävät alkuun minkä tahansa verbinjälkeisen konsti- tuentin siitä riippumatta, onko se adverbiaali, objekti vai predikatiivi. Ei ole selviä perusteita adverbiaalin lauseenjäsenyyden (funktion) puolesta.
Tässä luvussa tarkastellaan mm. sitä, mitä erilaisia adverbiaaleja lauseessa voi olla, ja päädytään olettamaan useita eri adverbiaalien alaryhmiä (10.2.-3.). Jos nämä syntaktis-semanttiset alaryhmät ovat joka suhteessa erilaisia, jää tietysti kyseenalaiseksi, tarvitaanko AdvlP:n yläkäsitettä ollenkaan, vai pitäisikö paremminkin olettaa useita peruskategorialtaankin erilaisia luokkia kuten HabP, LokP, PAP ja OsP (= perinteiset habitiivi-, lokatiivi- ja predikatiiviadverbiaalit sekä objektinsukuiset määritteet).
Vaikka tässä luvussa puhummekin AdvlP:stä kategoriana, osoittautuu luvun 13 siirtosääntöjen käsittelyn yhteydessä, että adverbiaalin funktiokin
(A) 	on tarpeellinen. Kategoria AdvlP ja funktio A eivät tietenkään ole keskenään ristiriidassa kuten eivät ole myöskään kategoria NP ja esim. subjektin funktio (vrt. 4.3.2., 4.3.4.).
Adverbiaalia on määritelty sekä semanttisesti, syntaktisesti että morfologisesta Semanttinen määrittely näkyy jo perinteisen kieliopin suomenkielisestä nimityksestä »seikkamäärite». Sen mukaan adverbiaali ilmaisee »eri seikkoja eli asianhaaroja, kuten syytä, keinoa, tapaa, aikaa, paikkaa, suhdetta, suuntaa ym.» (Setälä 1966:29). Tällainen määritelmä ei riitä syntaksia varten, koska toisaalta esim. »suhdetta» voidaan ilmaista periaatteessa millä lauseenjäsenellä tahansa, toisaalta adverbiaalit voivat ilmaista muitakin »seikkoja» kuin luettelossa mainittuja.


Yleistä 201
Syntaktisesti adverbiaaliksi on katsottu »jokainen verbin määräys, joka ei ole objekti, sekä jokainen adjektiivin ja adverbin määräys» (ibid.). Tämä kielteinen määritelmä on yksi osoitus adverbiaalien syntaktisesta heterogeenisyydestä: on ollut vaikeaa löytää kaikkiin adverbiaalityyppeihin sopivaa kriteeriä. Kuten jaksoissa 8.1.2. ja 8.3. on osoitettu, ei ole aiheellista pitää adjektiivien, adverbien taikka kvanttorien määritteitä adverbiaaleina; niinpä pidämmekin adverbiaaleina vain verbin määritteitä (ks. myös 10.2.1.).
Penttilä (1963a:601) määrittelee adverbiaalien luokan vieläkin suppeammin. Hänen mukaansa adverbiaaleja ovat vain ne verbiin liittyvät määritteet, »jotka eivät ole muotonsa puolesta riippuvaisia verbisaneen muodosta». Ravilaan (1957) liittyen Penttilä jättää myös lauseenmääritteet kuten ainakin, ehkä, kyllä, luultavasti adverbiaalien luokan ulkopuolelle. Adverbiaaleja ovat Penttilän käsityksen mukaan vain »adverbaaliset, muotonsa puolesta vapaat ei-objektit». Tässä esityksessä luetaan koko lauseen määritteetkin adverbiaa- leihin. Perusteena on, että samat AdvlP-tyypit voivat esiintyä sekä lauseen kiinteinä osina että määrittämässä koko lausetta.
On eräitä adverbiaalien ja nominaalijäsenten rajatapauksia. Perinteellisen kieliopin objektinsukuiset määritteet eli OSMA:t taipuvat pitkälle samoin kuin objektitkin.
(1) a. Vauva painaa jo kuusi kiloa.
b. Se itkee yöt.
c. Se ei nuku tuntiakaan kerrallaan.
OSMA:t ovat kuitenkin niin monessa muussa suhteessa adverbiaalien kaltaisia, että niiden voi katsoa muodostavan adverbiaalien alaryhmän (Tuomikoski 1978; ks. 10.5.).
Luokittelun kannalta ovat ongelmallisia myös ns. prolatiiviset lokaalimää- ritteet, jotka ovat objektin sijoissa mutta liittyvät intransitiivisiin verbeihin (Kangasmaa-Minn 1968).
(2) a. Mies meni sen tien.
b. 	Hämynen nousi portaat kevyesti.
Näitä pidämme okkasionaalisina objekteina (9.3.3.).
Kolmannen rajaamisongelman ovat perinteisesti muodostaneet ns. predika- tiiviadverbiaalit. Ne esiintyvät etenkin essiivissä ja translatiivissa mutta vastaavat tehtävältään kieliopillisissa sijoissa olevaa predikatiivia eli luonnehtivat subjektin tarkoitetta.
(3) a. Tyttö on sairaana.
b. Tyttö tuli sairaaksi.
c. Tyttö pysyi sairaana.
Jaksossa 10.4. osoitamme monin syntaktisin argumentein, että predikatiiviad- verbiaalit ovat pintarakenteessa pikemminkin adverbiaalin kuin predikatiivin alaryhmä.
Tavallisimmin adverbiaali esiintyy lauseessa vapaana määritteenä eli adjunktina, jolloin se voidaan jättää pois lauseen kieliopillisuuden kärsimättä:
(4) (Nyt) on parasta lähteä (kotiin).
(5) Yleisö itki (ihastuksesta) (kun Liberace soitti ~ esityksen aikana ~
jälleen kerran.).


202 Adverbiaali
Adverbiaalit ovat kuitenkin pakollisia eräissä lausetyypeissä (6) ja eräiden verbien valenssin edellyttäminä (7).
(6) a. Lintu on puussa.
b. Minulla on kirja.
c. Pojasta tuli mies.
(7) a. Jouko pääsi sisään.
b. Sisareni asuu Tampereella.
c. Pidättekö Brahmsista?
d. Siellä kohdellaan ulkomaalaisia huonosti.
10.2. Adverbiaalin syntaktiset päätyypit
10.2.1. 	Yleistä
Ryhmiteltäessä adverbiaaleja syntaktisiin tyyppeihin käytetään kriteerinä pakollisuutta ja jakaumaa. Adverbiaalit voidaan ensiksikin jakaa kahteen syntaktiseen pääryhmään sen mukaan, onko kyseessä lauseen integroitunut, sidonnainen vai sen kokonaisrakenteen kannalta irtonainen osa.
Adverbiaalien enemmistö on integroituneita, esim. kotona; suuren rahan tavoittelussa; kirveellä; siihen aikaan, kun isä lampun osti. Irtonaiset adverbiaalit (jotka vastaavat perinteisen kieliopin lauseadverbiaaleja) voidaan niiden tekstuaalisen funktion kannalta jakaa ei-kytkeviin kommenttiadverbiaalei- hin*) sekä kytkeviin konnektiiveihin.
(8)
ADVERBIAALI
INTEGROITUNEET IRTONAISET
KOMMENTTI- KONNEKTIIVIT ADVERBIAALIT
Integroituneiden adverbiaalien selvin tuntomerkki on se, että ne ovat sellaisten operaattoreiden vaikutusalassa kuin kysymys, kielto ja tempus (9b, 10b). Irtonaiseen adverbiaaliin tämä tuntomerkki ei sovi (1 Ib, 12b).
(9) a. Poika kirjoittaa vanhemmilleen kiltteyttään.
b. Kirjoittaako poika vanhemmilleen kiltteyttään vai koska hän haluaa lisää rahaa?
(10) 	a. Lähdimme Mikkeliin torstaina.
b. Emme lähteneet Mikkeliin torstaina, vaan perjantaina.
*) Kommenttiadverbiaalien luokka vastaa melko tarkoin Ravilan (1957) selvittelylisäkkeitä. Vuoriniemi (1973:282-) sisällyttää selvittelyoperaattoreihinsa myös konnektiivit; selvittelyope- raattoreiden luokka vastaa siis meidän irtonaisia adverbiaalejamme.


Adverbiaalin syntaktiset päätyypit 203
(11) a. Lähdimme onneksi Mikkeliin torstaina.
b. *Emme lähteneet onneksi Mikkeliin torstaina, vaan valitettavasti.
(12) a. Meillä oli hyvin hauskaa, paitsi että sää oli surkea.
b. *OHko teillä hyvin hauskaa, paitsi että sää oli surkea?
Myös korvaus- ja poistosäännöt erottelevat adverbiaalityypit selvästi. Vain integroituneet adverbiaalit ovat niiden alaisia.
(13) a. Luttinen valittiin yksimielisesti pöytäkiijantarkistajaksi ja niin
valittiin Mirttikin. b. Porvarit voittavat tammikuussa, sosialistit eivät.
(14) a. *Kumma kyllä Luttinen valittiin pöytäkirjantarkistajaksi ja niin
valittiin Mirttikin.
b. 	^Porvarit varmaankin voittavat, sosialistit eivät. (-- Voita varmasti’)
Kahdessa seuraavassa jaksossa tarkastellaan integroituneiden ja irtonaisten adverbiaalien alaryhmiä ja niiden syntaktisia ominaisuuksia.
10.2.2. 	Integroituneet adverbiaalit
Kommenttiadverbiaalit ja konnektiivit voivat esiintyä lauseessa täysin siitä riippumatta, millainen verbi siinä on ja millaisesta lausetyypistä on kyse. Tämä on yksi osoitus näiden adverbiaalien syntaktisesta irtonaisuudesta. Integroituneet adverbiaalit ovat suuremmassa määrin riippuvaisia lauseen kokonaismerkityksestä, joskin niiden eri ryhmien välillä on selviä kiinteysero- ja, kuten seuraavasta käy ilmi (vrt. myös 10.4.3.).
Adverbiaalien ja verbin keskinäinen kiinteys voisi olla yksi syntaktinen kriteeri, jonka perusteella integroituneet adverbiaalit luokiteltaisiin ryhmiin. Näin tehdään dependenssikieliopissa, jossa adverbiaalit voidaan jakaa aktant- teihin (pitää jostakin; palata johonkin; Minusta ei tule mitään) ja vapaisiin adverbiaaleihin (Aamulla heräsin aikaisin; syödä veitsellä ja haarukalla). Kiinteyssuhteen lisäksi täytyy kuitenkin ottaa huomioon myös se, liittyykö adverbiaali verbiin vai koko lauseeseen:
(15) INTEGROITUNUT
ADVERBIAALI
AKTANTTI
VAPAA ADVERBIAALI
LIITTYY
V:hen
(A)
LIITTYY
S:ään
(B)
LIITTYY
V:hen
(C)
LIITTYY
S:ään
(D)
(A) 	Verbin aktantti. Kaikkein kiintein on suhde verbin ja sen rektio- eli valenssiadverbiaalin välillä. Valenssiadverbiaalin sijamuoto on voinut menet-


204 Adverbiaali
tää varsinaisen merkityksensä kuten tapauksissa kyllästyä johonkin, näyttää joltakin, pitää jostakin (vrt. 9.3.2.). Toisaalta aktantin sijamuodolla voi olla paikan tai suunnan merkityksensä jäljellä. Tällaisia aktantteja on mm. eräillä oloverbeillä sekä liike- ja muutosverbeillä: asua jossakin, mennä johonkin, muuttua joksikin, palata jostakin t. johonkin sekä kolmipaikkaisilla transitii- viverbeillä tyyppiä antaa (jokin) jollekin, panna (jokin) johonkin.
(B) 	Lausetyypin aktantti. Kaikkia pakollisia adverbiaaleja ei ole luontevaa pitää nimenomaan verbin määritteinä. Eräät kiteytyneistä peruslausetyypeistä edellyttävät nimittäin pakolliseksi jäsenekseen adverbiaalia (vrt. 6.2-3.).
(C) Verbin vapaa määrite. Verbillä voi olla aktanttien lisäksi vapaitakin määritteitä. Tyypillisiä tällaisia ovat tavan ja välikappaleen adverbiaalit (17). Ero aktantteihin nähden ei ole jyrkkä, mutta valtaosassa tapauksista kuitenkin selvä. Sen sijaan raja vapaiden verbinmääritteiden ja koko lauseeseen liittyvien vapaiden määritteiden välillä on epäselvempi syytä taikka toistuvuutta ilmaisevien adverbiaalien kohdalla (18). Liikeverbien vapaista määritteistä suuntasijaiset ovat selvemmin juuri verbiin liittyviä (19a) kuin olosijai- set (b).
(17) a. Vieras seurasi tapahtumia uneliaasti.
b. Hän katseli keskustelijoita suurilla silmillään.
(18) a. Tämän vuoksi tilaisuus jouduttiin peruuttamaan, b. Mari käy ranskan tunnilla kerran viikossa.
(19) a. Aion hölkätä postilaatikolle.
b. Aikaihminen ei voi hypellä kadulla.
(D) Lauseen vapaa määrite. Selvimpiä lauseen vapaita määritteitä ovat ke- hysadverbiaalit, jotka ilmoittavat lauseen aikapaikkaisen kiinnekohdan.
(20) a. Suomessa vastustetaan nykyisin tupakanpolttoa.
b. 	Ranskan rannikolla tapahtui viime viikolla tuhoisa öljykatastrofi.
Lauseen vapaiksi määritteiksi luokiteltavia ovat edelleen OSMA:t kuten viikon verran, koko illan, pitkän matkaa, kolme kilometriä, vuoden ajan (ks. 10.5.), sekä nominativus ja partitivus absolutus kuten kädet sidottuina, lakki silmillä, ruokaa suussa, kiviä kengässä.
Integroituneisiin paikallissijaisiin adverbiaaleihin liittyy muuan myötä- esiintymäsuhde, jota Siro (1956:63; 1964a:28) on nimittänyt suhdesäännöksi. Kyse on siitä, että integroitunut adverbiaali ilmoittaa pääsääntöisesti intransi- tiivilauseessa subjektin sijainnin (21), transitiivilauseessa taas objektin sijainnin (22). Tämä koskee ennen muuta suuntasijoja.
(21) a. Asiakas astui toimistoon.
b. Vene lipui laituriin.
c. Pallo vieri portista kadulle.
d. Urheilijat palasivat Lahdesta.
(16) 	a. OMISTUSRAKENNE:
b. E-LAUSE:
c. KVANTTORILAUSE:
d. KOKIJARAKENNE:
e. TULOSRAKENNE:
Minulla on nyt aikaa. Rannalla telmi lapsia. Uhreja oli paljon.
Hänelle kävi ikävästi. Eskosta tuli vahtimestari.


Adverbiaalin syntaktiset päätyypit 205
(22) a. Rokka siirsi tavarat autoonsa.
b. Veimme vierailijan lounaalle.
c. Poika vieritti pallon kadulle.
d. Lapsi löysi saappaat keittiöstä.
Suhdesääntö koskee myös vapaita määritteitä:
(23) a. Poika juoksi (kadulle).
b. Kirkko rakennettiin (puistoon).
c. Pelaajat pudottivat kellon (seinältä).
d. Metsästäjä ampui ketun (kaivon pohjalle).
Olosijainen adverbiaali on yleensä verbin vapaa määrite, harvemmin verbin aktantti kuten tapauksissa asua, käydä. Koko lausetta määrittävä olosijainen adverbiaali ei ole samalla tavoin suhdesäännön alainen kuin suuntasijainen (vrt. Sadeniemi 1966, Alhoniemi 1975). Se määrittää tavallisesti koko tekemistä. Vain joissakin erikoistapauksissa transitiivilauseen olosijainen adverbiaali ilmaisee objektin tarkoitteen sijainnin, nimittäin kun lauseessa on havaintoverbi (24), kuljettamista tai siirtämistä merkitsevä verbi (25) tai kausatiivinen verbi (26) (Alhoniemi 1975:8-).
(24) a. Mies huomasi kissan matolla.
b. Lääkäri tunsi myhkyrän potilaan mahassa.
(25) a. Mies kantoi kissaa säkissä. b. Äiti työnsi lasta vaunuissa.
(26) a. Opettaja seisotti poikaa nurkassa. b. Murhaaja teloitettiin sähkötuolissa.
Sekä havaintoverbin että kausatiiviverbin sisältävät lauseet analysoidaan tavallisesti siten, että ne pohjautuvat kaksilauseiseen syvärakenteeseen (Yli- Vakkuri 1970, Kytömäki 1978), jolloin upotelauseessa on pakollinen paikan adverbiaali.
(24)' a. Mies huomasi [kissa on matolla]s.
(26)' a. Opettaja aiheutti [poika seisoo nurkassa]s.
Niissäkin tapauksissa, joissa on jokin mainittujen kolmen ryhmän verbeistä lauseen finiittiverbinä, viime kädessä pragmaattiset ja sanasemanttiset tekijät ratkaisevat, mikä on olosija-adverbiaalin suhde muihin lauseenjäseniin.
(27) a. Mies näki kissan puussa.
b. Mies näki hyvän filmin Pariisissa.
(28) a. Mies kantoi kissaa säkissä.
b. Mies kantoi kissaa tungoksessa.
(29) a. Mies keitti puuroa kattilassa.
b. Mies keitti puuroa hellan ääressä.
Tämä käy havainnollisesti ilmi sellaisesta lauseesta kuin Pekka ampui käärmeen parvekkeelta, joka on yksiselitteinen vain oikeassa kontekstissa (josta käy ilmi, oliko parvekkeella Pekka vai käärme; vrt. Rahkonen 1977).


206 Adverbiaali
10.2.3. 	Irtonaiset adverbiaalit
Irtonaiset adverbiaalit jakautuvat kuten todettua kahteen pääryhmään, ei- kytkeviin kommenttiadverbiaaleihin ja kytkeviin konnektiiveihin. Komment- tiadverbiaalit ilmaisevat puhujan käsityksiä proposition varmuusasteesta, todenperäisyydestä taikka alkuperästä, usein myös puhujan emotiivista asennoitumista sanottavaansa (Ravila 1957:147, Vuoriniemi 1973:282-). Ensin mainitun tyyppisiä voisi luonnehtia modaalisiksi; tällaisia ovat mm. ehdottomasti, ehkä, ilmeisesti, mahdollisesti, pakostakin, varmaankin. Proposition ulkomuotoon ja esitystapaan liittyviä metatekstuaalisia kommentteja ovat puolestaan esimerkiksi lyhyesti, suoraan sanoen, yleisesti ottaen. Tunne- ja muita asenteita osoittavia kommenttiadverbiaaleja ovat mm. ilman muuta, kumma kyllä, onneksi, todella, valitettavasti, ymmärrettävästi.
Kommenttiadverbiaalit eivät yleensä esiinny muissa lausetyypeissä kuin väitelauseissa (30); samoin ne esiintyvät lähinnä päälauseissa sekä sen tyyppisissä ei-restriktiivisissä lauseissa, joita muodollisesti voisi pitää sivulauseina (31).
(30) a. *Avataanko uimastadion luultavasti huomenna?
b. ^Lähtekää onneksi jo!
(31) a. Uimastadion avataan luultavasti huomenna.
b. Vieraat tulevat klo 8, vaikka ilmeisesti osa heistä myöhästyy.
c. Lähden huomenna lomalle, koska suoraan sanoen en enää kestä tätä työntekoa.
Sukulaisuus kommenttiadverbiaalien ja modusten ym. modaalisten elementtien välillä on ilmeinen (vrt. lukua 12).
Konnektiivit kytkevät nimensä mukaisesti lauseen edeltävään tekstiin ja esiintyvät tyypillisesti lauseen alussa taikka ensimmäisen konstituentin jäljessä (Minä sitä vastoin lopetan tähän). Konnektiivit ovat läheistä sukua konjunktioille (Vuoriniemi 1976a). Erona pidetään sitä, että konjunktiot jäävät irralleen lausetta jäsennettäessä, konnektiivit taas luetaan lauseen adverbiaaleiksi. Konnektiivien luokka on periaatteessa avoin. Konnektiiveja ovat mm. sen takia, näin ollen, siitä syystä, nimittäin, toisaalta - toisaalta, samoin, taas, myös, kuitenkin, lisäksi, vastaavasti ja sen sijaan. Rakenteeltaan ne ovat yleensä adverbeja ja postpositiolausekkeita (Vuoriniemi 1973:170-).
Konnektiivien tekstuaalisesta tehtävästä seuraa, että niitä ei voi rinnastaa eikä määrittää.
(32) *nimittäin ja lopuksi, *samoin ja seuraavasti
(33) *sangen muuten, *hyvin seuraavasti


Adverbiaalin semantiikkaa 207
10.3. Adverbiaalin semantiikkaa
10.3.1. Yleistä
Adverbiaalien semanttinen luokittelu on aina enemmän tai vähemmän kietoutunut yhteen syntaktisen luokittelun kanssa. Perinteisessä kieliopissa adverbiaalit on jaettu mm. seuraaviin semanttisiin alaryhmiin: aika, paikka, tapa, syy, keino ja välikappale, suhde, mitta ja määrä. Tämä jako on tehty lähinnä sijasyntaksin perusteella. Kirjallisuudessa esiintyy monia muitakin jakoperusteita. Bartsch (1976) on esittänyt adverbiaalien nelijaon: lause- adverbiaalit, suhteen adverbiaalit (johon kuuluvat syyn, seurauksen, tarkoituksen, ajan, paikan, ehdon, adversatiivisuuden ja myönnytyksen alatyypit) sekä tavan ja asteen adverbiaalit (viimeksi mainitut tarkoittavat tyyppiä kilometrin, paljon). Bartschin jakoperusteena on semanttinen vaikutusala. Steinitz (1969:55) puolestaan erottaa seitsemän semanttista alaryhmää lähinnä sillä perusteella, miten adverbiaalit voivat kombinoitua keskenään lauseessa (vrt. 10.6.). Steinitzin ryhmät ovat kausaalinen, modaalinen, duratiivinen, temporaalinen, iteratiivinen, instrumentaalinen ja lokaalinen. Huang (1975:28-) jakaa adverbiaalit kolmeen pääryhmään sen mukaan, mikä on niiden suhde puheaktiin. Huangin pääryhmät ovat koko puheaktiin liittyvät adverbiaalit, tekemisen tyyppien määritteet sekä asteikkoadverbiaalit. - Havaitsemme, että jakoperusteen vaihtelu vaikuttaa lähinnä alaryhmien kokoamiseen erilaisiksi päätyypeiksi.
Adverbiaalien pääjako on syntaktinen ero integroituneiden ja irtonaisten adverbiaalien välillä (10.2.1.). Irtonaiset adverbiaalit jaetaan semanttis-funk- tionaalisin perustein kahtia konnektiiveihin ja kommenttiadverbiaaleihin (10.2.3.). Nämä kaksi luokkaa sulkevat toisensa pois, ja niitä voisikin pitää omina syntaktisina kategorioinaan.
Integroituneet adverbiaalit voidaan jakaa merkityksen sekä syntaktisen käyttäytymisen perusteella (Siro 1956; 1964a) mm. seuraaviin kolmeen ryhmään: lokatiiviadverbiaalit (10.3.2.), jotka jakautuvat paikan ja suunnan adverbiaaleihin; habitiiviadverbiaalit (10.3.3.), jotka esiintyvät vain tietyissä lausetyypeissä, sekä predikatiiviadverbiaalit (10.4.). Näiden ryhmien lisäksi käsitellään ajan adverbiaaleja (10.3.4.) sekä ns. objektinsukuisia määrän adverbiaaleja (10.5.), jotka voidaan erottaa edellisistä semanttisesti, joskaan ne eivät muodostane selviä syntaktisia kategorioita.*)
10.3.2. Lokatiiviadverbiaalit
Paikan ja suunnan adverbiaalien semantiikassa on kaksi ongelmaa, joita tässä käsitellään: toisaalta (morfosyntaktisten) olo- ja muutossijojen suhde paikan ja suunnan (semanttisiin) käsitteisiin, siis muodon ja merkityksen vastaavuuden selvittäminen, toisaalta uiko- ja sisäpaikallissijojen (/-ja s-sijojen) semanttiset ja syntaktiset erot.
Rahkonen (1977) on osoittanut, että jako olo- ja muutossijaisiin adverbiaaleihin ei ole semanttisesti riittävä. Tällainen jako kuuluu vain pintarakenteeseen ja pätee lähinnä kuvattaessa liikeverbien kuten mennä, siirtää, tuoda lokaalisia adverbiaaleja. Näiden verbien yhteydessä muutossijainen adverbiaali on semanttisesti suunnan adverbiaali (mennä johonkin, tuoda jotakin
*) Käsittelemättä jää tässä yhteydessä syyn, välineen, suhteen yms. adverbiaalien semantiikka; huomattakoon myös, että perinteellisen kieliopin datiiviadverbiaalin sijasta puhumme genetiivi- subjektista tapauksessa Minun täytyy mennä.


208 Adverbiaali
jostakin). Suomen kielen yksi erityispiirre on kuitenkin, että muutossijoja käytetään muidenkin kuin liikeverbien yhteydessä paikan adverbiaaleina (jäädä jonnekin, unohtaa jonnekin, etsiä jostakin). Rahkosen (mp.) mukaan tällaisten verbien yhteydessä muutossijat on kuvattava muiden merkitysteki- jöiden kuin suunnan perusteella.
On joukko verbejä, joiden yhteydessä presuppositio- ja implikaatiosuhteet ohjaavat jokseenkin selvästi pintasijan valintaa, esim. jäädä ~ jättää ~ unohtaa johonkin; etsiä ~ löytää ~ ostaa jostakin. Tulosija implikoi, että jokin on olemassa ao. paikassa verbin ilmaiseman tekemisen päätyttyä, erosija taas presupponoi, että jokin oli olemassa jossakin ennen kuin verbin ilmaisema tekeminen alkoi (Rahkonen mts.50). Erosija ei näissä tapauksissa implikoi, että jokin on siirtynyt toiseen paikkaan (vrt. Alhoniemen 1967 esimerkkiä Mies osti huvilan Espanjasta). Tulosijojen implikaatio on selvä muutosverbien yhteydessä.
(34) a. Kettu kuoli kaivon pohjalle, (ja jäi sinne) b. Kettu kuoli kaivon pohjalla.
(35) a. Muna särjettiin kulhoon. b. Muna särjettiin kulhossa.
Olosijat eivät sisällä implikaatiota siitä, miten puheenalaisen tarkoitteen käy sen jälkeen, kun tapahtuma on ohi.
Toinen suomen paikan adverbiaaleille ominainen systemaattinen ero on itse paikallissijojen jakautuminen kahtia ulkoisiin ja sisäisiin paikallissijoihin eli /- ja s-sijoihin. Näiden sijaryhmien merkitysero perustuu seuraaviin tekijöihin (vrt. Alhoniemi 1973).
(A) 	Paikan käsittäminen 2- tai 3-ulotteiseksi. Kun tarkoite on käsitetty 2-ulotteiseksi, käytetään /-sijoja, 3-ulotteisesta referentistä v-sijoja:
(36) a. Heittäydyin vuoteelle. b. Heittäydyin vuoteeseen.
(37) a. Kävelimme suolla. b. Tarvoimme suossa.
(B) 	Sijainnin tarkkuus, /-sijat ilmaisevat epämääräistä sijaintia jonkin luona tai tuntumassa, s-sijat tarkemmin määritettyä sijaintia:*)
(38) a. Täällä luonnon helmassa on mukava kuljeskella,
b. 	Tässä seison.
(39) a. Pilkkijä juoksi avannolle.
b. 	Pilkkijä juoksi avantoon.
Huomattakoon, että »tuntuma» on luontevampi tulkinta, kun lauseen subjektina on elollinen olento. Verrattakoon toisiinsa seuraavia lauseita:
(40) a. Mies hiipi kaapille. (= luokse)
b. 	Mies pani pullon kaapille. (= päälle)
*) Kuten T. Itkonen (1966:421) on huomauttanut, j-sijat ilmaisevat pronomineissa tämä, tuo, se sijaintia puhujan ja/tai puhuteltavan havaintopiirissä kosketusetäisyydellä (vrt. (38)).


Adverbiaalin semantiikkaa 209
(C) Paikallisen suhteen kiinteys, /-sijat ilmaisevat irrotettavaa yhteyttä, s-sijat kiinteää yhteen kuulumista. Niinpä s-sijat käyvät hyvin myös ainesanoihin (44).
(41) a. Kiinnitin antennin katolle. b. Kiinnitin antennin kattoon.
(42) a. Annoin hänen käsivarsilleen lapsen, b. Tatuoin hänen käsivarteensa lapsen.
(43) a. Hänen kasvoillaan oli naamari, b. Hänen kasvoissaan oli arpi.
(44) a. Lapsi on kuumeessa.
b. Järvi on jäässä.
c. Takki on pölyssä.
(D) Tarkoitteen abstraktisuus. Edellä sanottu koskee ensisijaisesti ensimmäisen asteen tarkoitteita. Kun tarkoite on abstraktinen, suositaan s-sijaa, ja /-sija tulkitaan habitiiviseksi:
(45) a. Ajatuksella on paljon kannattajia, b. Ajatuksessa on jotakin vikaa.
(46) a. Merkityksellä on tapana muuttua aina samojen ehtojen vallites¬
sa.
b. Puhuin tilanteesta kuvaannollisessa merkityksessä.
Abstraktisten referenttien yhteydessä on myös jonkin verran vapaata vaihtelua:
(47) a. Ongelmalle ~ Ongelmaan on kaksi ratkaisua.
b. Ilmiölle ~ Ilmiöön on parempiakin selityksiä.
c. Asialla ~ Asiassa on kaksi puolta.
10.3.3. 	Habitiiviadverbiaalit
Kuten Siro (1956) ja Alhoniemi (1975) ovat osoittaneet, paikan adverbiaaleista on erotettava omaksi ryhmäkseen semanttisin perustein habitiiviadverbiaalit tyyppiä Minulla on auto. Syntaktisesti omaleimaisinta habitiiviadverbiaa- lin käyttö on omistusrakenteessa, jonka lauseenalkuisena konstituenttina on adessiivimuotoinen habitiiviadverbiaali. /-sijaa käytetään omistusrakenteessa elollisen omistajan eli POSSESSI1VIN (vrt. 6.4.2.) merkkinä. Kun »omistaja» on eloton tai käsitetään elottomaksi, s-sija ilmaisee erottamatonta omistusta tai johonkin kuulumista.
(48) a. Koirallani on huono käytös.
b. Veneessä on puumasto.
c. Teissä on ainesta johtajaksi.
Habitiiviadverbiaali esiintyy myös ablatiivi- ja allatiivimuotoisena, jolloin se ilmaisee HYÖTYJÄN (49) ja ablatiivin osalta LÄHTEENKIN valenssiroolia
(50). Toisin kuin omistajanadessiivi, nämä habitiiviadverbiaalit eivät ole pakollisia lauseenjäseniä.
(49) a. Elämä hymyili nuorelle parille.
b. Hammaslääkäri veti lapselta kaksi hammasta.
(50) Tänään sain haasteen raastuvan syyttäjältä.


210 Adverbiaali
10.3.4. 	Ajan adverbiaalit
Ajan adverbiaalien semantiikan kuvauksessa on otettava huomioon kaksi tärkeää kielenulkoista seikkaa. Ensimmäinen on luonnollisesti ajan jatku- moluonne: sitä voidaan tarkastella yhtäjaksoisena, siitä voidaan viipaloida määräkestoinen jakso, yksi hetki taikka toistuvat jaksot ja hetket, taikka voidaan tarkastella tapahtumia, jotka sattuvat suhteessa johonkin aikarajaan. Toiseksi kielenkäyttöön vaikuttaa se seikka, että niin puhe kuin kaikki muukin toiminta tapahtuu ajallisessa ulottuvuudessa. Niinpä tarvitaan ajanilmauksia, jotka suhteuttavat tapahtumia keskenään, puhehetken tapahtuma- hetkeen taikka viittaavat suoraan puhehetkeen. Nämä ovat suhteellisia ajan ilmauksia ja deiktisiä ilmauksia.
E. Andersson (1977:45-) on esittänyt ajan adverbiaalien semanttisen luokittelun, jonka pohjalta olemme tehneet seuraavan suomen kieleen sopivan jaottelun.
(51) 	(A) ajankohta: keskiviikkona, päivällä, eräänä päivänä, kello 5,
keskiviikkoisin
(B) duratiivinen kesto: päivän, kaksi vuotta, (ei) päivää, (ei) kahta vuotta, aina
(C) futuurinen duratiivi: päiväksi, kahdeksi vuodeksi, loman ajaksi, ikuisiksi ajoiksi
(D) punktuaalinen kesto: päivässä, kahdessa vuodessa
(E) kieltoduratiivi: ei päivään, ei kahteen vuoteen
(F) takaraja: keskiviikkoon mennessä, aamuun asti, ennen vuotta 1994, kesään saakka
(G) alkuraja: keskiviikosta lähtien, vuodesta 1975, kesästä saakka
(H) kardinaalinen toisto: seitsemän kertaa, usein
(I) ordinaalinen toisto: seitsemännen kerran, monennenko kerran
Ajankohta (A) on ajan ilmaisemisen tavallisin tapaus; se poimii ajan virrasta kiintopisteen. Duratiivisen (B) ja punktuaalisen (D) keston ero liittyy aspektien ilmaisemiseen. Duratiivinen kesto ilmaisee aikajakson, jonka kuluessa verbin ilmaisema tekeminen tapahtuu ja esiintyy vain irresultatiivisen aspektin (52a) sekä verbin tekemisen tyypeistä prosessin ja toiminnan yhteydessä. Punktuaalinen kesto taas yhdistyy resultatiiviseen aspektiin (53a) sekä tapahtumiin ja tekoihin. Tällöin ajanjaksoa tarkastellaan ajankohtana (vrt. Ikola 1964:95-).
(52) a. Hän kirjoitti graduaan kaksi vuotta.
b. *Hän kirjoitti graduaan kahdessa vuodessa.
(53) a. Hän kirjoitti gradunsa kahdessa vuodessa.
b. 	*Hän kirjoitti gradunsa kaksi vuotta.
Duratiivisen keston erikoistapaus on futuuris-finaalinen tapaus (C), joka ilmoittaa ajanjakson, jonka suunnittelee käyttävänsä johonkin tekemiseen. Duratiivisiin ajanilmauksiin kielto voi liittyä kahdella tavalla (B,E) riippuen siitä, onko adverbiaali kiellon vaikutusalassa (54) vai muodostavatko kielto- operaattori ja adverbiaali yhdessä sellaisen kokonaisuuden, jonka vaikutusalassa koko propositio on (55).


Predikatiiviadverbiaali 211
(54) Hän ei opiskellut kahta vuotta, (vaan puolitoista)
(55) Hän ei opiskellut kahteen vuoteen, (mitään)
Mainitsemistamme ryhmistä ovat (ainakin osittain) OSMAiia (B,H,I). Ajan ilmaukset ovat joko absoluuttisia (klo 12; joulukuun 29. päivänä) tai suhteellisia. Suhteellisia ne voivat olla kahdella tapaa. Kaksi tapahtumaa voidaan suhteuttaa toisiinsa, esim. A tapahtui ennen kuin B ~ samalla kun B. Tällaisia aikasuhteita ilmaistaan konnektoreilla. Toisaalta ajan ilmaukset voivat olla suhteellisia puhehetkeen nähden eli deiktisiä (vrt. 11.5.1.), esim. eilen, äsken, nyt, viikon kuluttua, ensi torstaiksi, tämän päivän.*)
Suomessa ei ole pelkästään aikaa ilmaisevia sijoja. Ajan ilmaisemiseen käytetään lähinnä paikallissijoja; tässäkin mielessä aikaa voidaan pitää paikan laajentumana (vrt. Lyons 1977b:718 sekä Kangasmaa-Minn 1978a).
10.4. 	Predikatiiviadverbiaali
10.4.1. 	Muodolliset tuntomerkit
Predikatiivin sijoina tulevat vakiintuneen käsityksen mukaan kyseeseen vain kieliopilliset sijat eli nominatiivi, partitiivi ja marginaalisemmin genetiivi. Predikatiivi on pakollinen lauseenjäsen, jota ilman kopulaverbillinen nominaalilause ei ole kieliopillinen.
(56) a. Varpunen on lintu (~ *0). (luokittelupredikatiivi)
b. Saarinen on SKP.n puheenjohtaja (~ *0). (ideatiteettipredika- tiivi)
Tähän predikatiivin määritelmään eivät tietenkään mahdu seuraavanlaiset tapaukset.
(57) a. Saarinen on ollut puheenjohtajana jo 10 vuotta.
b. Saarinen ei sovi puheenjohtajaksi.
c. Saarinen vaikutti hermostuneelta.
d. Janatuisesta ei tule ministeriä.
e. Vyö on löysällä.
Semanttisesti näissä lauseissa on kyse samanlaisesta predikoivasta suhteesta kuin predikatiivinkin sisältävissä lauseissa (56), ja esim. ruotsin ja englannin kieliopeissa tällaisia lauseita sanottaisiinkin predikatiivillisiksi.**) Tällä kannalla on meikäläisistä kieliopinkiijoittajista Penttilä (1963a:607-), joka puhuu mm. essiivi-, translatiivi- ja ablatiivipredikatiivista.***) Syntaktisena perusteluna Penttilä käyttää numeruskongruenssin mahdollisuutta.
*) Tähän kuuluu läheisesti myös tempusjäijestelmä, joka kokonaisuudessaan on deiktinen (11.5.).
**) Vrt. Holm & Larsson (1976:45) ja Quirk & ai. (1972:820-).
***) Saman analyysin on suomen osalta esittänyt jo Jespersen (1969 [1937]:28), jonka mukaan molempien lauseiden Isä on kipeä ja Isä on kipeänä funktiorakenne on SVP.


212 Adverbiaali
(58) a. Tytöt ovat kalpeita (~ *kalpeaa).
b. Tytöt näyttävät kalpeilta (~ kalpealta).
c. Tytöt tulivat kalliolta (=♦= kallioilta).
Setälän (1966:30-) mukaan po. konstituentit ovat predikatiiviadverbiaaleja. Elatiivitapausta (57d) Setälä ei mainitse, mutta Alhoniemi (1968:97) on todennut sen toimivan muiden predikatiiviadverbiaalien tapaan.*) Predika- tiiviadverbiaali on syntaktis-semanttinen sekakategoria, jolla on predikatiivin merkitysominaisuuksia (predikoivuus) ja adverbiaalien muodollisia ominaisuuksia (sijataivutus muissa kuin kieliopillisissa sijoissa). Erityisen tyypillisenä predikatiiviadverbiaalin ominaisuutena on pidetty predikoivaa suuntasija- taivutusta (Alhoniemi 1967:43).
On muitakin syntaktisia ilmiöitä kuin adverbiaalinomainen sijataivutus, jotka motivoivat predikatiiviadverbiaalien erottamisen omaksi kategoriak- seen. Seuraavassa mainitsemme viisi tällaista kriteeriä (A-E).
(A) 	Ensinnäkin subjekti voi olla partitiivissa predikatiiviadverbiaalin mutta ei predikatiivin ohessa:
(59) a. Suuria osia maatamme jää tyhjiksi.
b. 	Opiskelijoita on tällä viikolla sijaisina.
(60) a. *Suuria osia maatamme on tyhjiä.
b. 	*Opiskelijoita on tällä viikolla sijaisia.**)
(B) 	Predikatiivi esiintyy vain olla (ja marginaalisesti tulla) -verbin yhteydessä, kun taas predikatiiviadverbiaali on mahdollinen kaikkien verbien kanssa (Alhoniemi 1967:48).
(61) Vauhti oli hyvä ~ *säilyi hyvä.
(62) a. Vauhti säilyi hyvänä.
b. 	Ajaja säilytti vauhdin hyvänä.
Transitiiviverbien yhteydessä predikatiiviadverbiaali luonnehtii objektin tarkoitetta; predikatiivi ei tule tässä tapauksessa kysymykseen (esim. Puhuja joi lasin tyhjäksi ~ *tyhjä).
(C) 	Numeruskongruenssi on predikatiivissa yleensä pakollinen (63) eikä pyri kumoutumaan edes arkisessa puhekielessä (64), kun taas monikollisessa predikatiiviadverbiaalissa numeruskongruenssi on valinnainen (65).***)
(63) He ovat vielä lapsia ~ *lapsi ~ *lasta.
(64) Ne on lapsia ~ *las ta.
(65) Muistan meidän jo 5-vuotiaana ~ 5-vuotiaina osanneen uida.
(D) 	Predikatiivia ja predikatiiviadverbiaalia ei voi keskenään rinnastaa (66), kaksi predikatiivia (67) ja kaksi predikatiiviadverbiaalia (68) sen sijaan voi. Rinnastuksen ehtona on, että rinnastettavat konstituentit ovat samafunktioi- sia:
*) Ks. myös Siro (1964a:32). Predikoivana konstituenttina on kuitenkin tässä lausetyypissä verbinjälkeinen nominaalijäsen.
**) Part.muoto on mahdollinen NP:n lohkeamatapauksissa tyyppiä Hameita on käsin tehtyjä ja massavalmisteisia. Vrt. myös kvanttori lauseita (6.3., 8.2.).
***) Numeruskongruenssi ei koske inklusiivisia predikatiiveja (9.4.4.).


Predikatiiviadverbiaali 213
(66) *Me olimme väsyneinä mutta onnellisia.
(67) Me olimme väsyneitä mutta onnellisia.
(68) Tulimme kotiin väsyneinä mutta onnellisina.
(E) 	Lauseessa voi olla kaksi predikatiiviadverbiaalia mutta ei kahta predikatiivia. Predikatiivin ja predikatiiviadverbiaalin muunlainen yhdistäminen kuin rinnastaminen (vrt. 10.6.) käy myös.
(69) Väsyneenä hän näyttää sairaalta.
(70) * Väsynyt hän on sairas.
(71) Kenonen on [huono] [opettajana].
Predikatiivi käyttäytyy siis tässä suhteessa samoin kuin subjekti ja objekti.
10.4.2. 	Jakauma ja merkitys
Predikatiivi ja predikatiiviadverbiaali ovat samanlaisia predikoivuudeltaan. Tavallisesti essiivin ja translatiivin esiintyminen predikatiiviadverbiaalin sijoina on saattoilmiö: intransitiivisiin muutosverbeihin (72) sekä transitiivi- verbien resultatiivisiin objekteihin (73) liittyvä predikatiiviadverbiaali on translatiivissa, oloverbeihin (74) liittyvä predikatiiviadverbiaali taas essiivissä.
(72) a. Sää on muuttunut kirkkaammaksi.
b. Hämysen päälaki on tullut aivan kaljuksi.
(73) a. Eikka ojensi selkänsä suoraksi.
b. Jalka hierottiin terveeksi.
c. Hörppäsin ahnaasti lasin tyhjäksi.
(74) a. Mirtti toimii ~ viihtyy ~ pysyy huoltomiehenä.
b. Ruoka säilyy kylmänä jääkaapissa.
c. He elivät onnellisina elämänsä loppuun.
d. Koiramme on ollut kuolleena kuusi vuotta.
Eräissä tapauksissa essiivi ja nominatiivi ovat oppositiossa siten, että essiiviin sisältyy tilanmuutoksen implikaatio. Tämä tulee kyseeseen esim. ammatteja ja terveydentilaa tai kuntoa ilmaisevien nominien osalta:
(75) a. Tauno Kalske on ala-asteen rehtori =♦= rehtorina.
b. Uuno Muurinen on sairas =♦= sairaana.
c. Silja on tänään niin hieno =♦= hienona.
d. Auto on käyttökelvoton =# käyttökelvottomana nurkassa.
Monessa tapauksessa nominatiivi ja essiivi ovat kutakuinkin vapaassa vaihtelussa (esim. Othello ~ Othellona on Esko Salminen), eikä ole aivan selvää,
ovatko tapausten (75a-c) erot todella systemaattisia. Toisaalta essiivi ei tule
kyseeseen ollenkaan, jos nominin luontainen merkitys on selvästi tilapäinen (Liisa on huojentunut ~ *huojentuneena; Sää on epävakainen ~ *epävakai- sena). Nominaalistumissa essiivin ja nominatiivin ero kumoutuu niin, että vain essiivi voidaan valita, joten lauseiden Poika on sairas ja Poika on sairaana ero häviää.


214 Adverbiaali
(76) a. pojan sairaana oleminen ~ *pojan sairas oleminen b. sairaana oleva poika - *sairas oleva poika
Konkreettisten transitiivitapausten (73) lisäksi on sellaisiakin transitiiviverbe- jä, joiden translatiivirakenne on selvemmin lauselähtöinen. Kyseeseen tulevat kognitioverbit, jotka voivat saada objektikseen myös että-lauseen. Vertaa keskenään seuraavia lausepareja.
(77) a. Pihlmania epäillään tietojen luovuttajaksi.
b. Epäillään, että Pihlman on tietojen luovuttaja.
(78) a. Pihlman väittää syytöksiä perättömiksi.
b. Pihlman väittää, että syytökset ovat perättömiä.
Voidaan olettaa, että näiden verbien translatiivirakenne on saanut analogia- vaikutteita konkreettisten verbien rektiosta; nämä verbit saavat että-lauseen vaihtoehdoksi partisiippirakenteen silloin kun upotelauseessa on muu verbi kuin kopula ja valinnaisesti myös kopulan yhteydessä:
(79) a. Pihlmanin epäillään luovuttaneen tietoja.
b. 	Pihlmanin epäillään olevan tietojen luovuttaja.
Ablatiivin (57c) ja elatiivin (57d) esiintyminen predikatiiviadverbiaalin sijana on melko suppea-alainen ilmiö. Ablatiivi rajoittuu vain aistihavaintoverbei- hin ja on niiden rektion edellyttämä; itsenäistä merkitystä sillä ei näissä tapauksissa ole.
(80) Asia tuntuu ~ vaikuttaa ~ kuulostaa ~ näyttää hyvältä.
Elatiivi taas tulee kyseeseen vain lausetyypissä, jota olemme nimittäneet tulosrakenteeksi (6.3.) eli tapauksessa Lapsesta tuli sairas. Vaikeasti luokiteltava erikoistapaus on ns. /?w/z/a-rakenne (6.3.) kuten Ruukku on rikki, jossa luokittajana on adverbi. On makuasia, pidetäänkö tätä adverbia syntaktisesti predikatiivina vai predikatiiviadverbiaalina (vrt. myös adverbeja tapauksessa 57e).
10.4.3. 	Ns. appositioadverbiaalista
Ilmeisesti predikatiivi ja predikatiiviadverbiaali on käsitettävä kahdeksi eri- funktioiseksi kategoriaksi. Kyseenalaisempaa on, voidaanko löytää yhtä hyviä syntaktisia perusteita predikatiiviadverbiaalin jakamiseksi edelleen kahtia varsinaisiksi predikatiiviadverbiaaleiksi ja appositioadverbiaaleiksi (eli »appositioiksi» tai »predikatiivisiksi lauseenvastikkeiksi») kuten kirjallisuudessa on usein tehty.*)
Siron (1964a:38) mukaan appositioadverbiaali on verbin vapaa määrite,**) siis samantapainen kuin tavan, keinon ja syyn adverbiaali. Sille olisi edelleen ominaista, että se toisinaan vastaa sivulausetta (vrt. nuorena ~ kun olin nuori); tästä jälkimmäisestä ominaisuudesta johtuu po. rakenteen toinen yleinen nimi, predikatiivinen lauseenvastike (ks. Airila 1926:31). Predikatiivi- ja appositioadverbiaalien erottamiselle on etsitty myös
*) Esim. Alhoniemi (1967:50) ja Ikola (1976a:197).
**) Vrt. dependenssikieliopin vastaavaa käsitettä »vapaa predikatiivi» (Tarvainen 1977b:36).


Predikatiiviadverbiaali 215
semanttisia perusteluja. Appositioadverbiaalin on sanottu ilmoittavan esim. olosuhteita tekemisen tapahtuessa tai tekemisen syytä tai ehtoa (81), kun taas predikatiiviadverbiaali ilmoittaa jotakin subjektin tai objektin todellista tai ajateltua tilaa (82).
(81) Lakimiehenä en voi asiaa toisin arvostella.
(82) a. Veljeni toimii täällä kunnanlääkärinä.
b. Olen aina pitänyt häntä rehellisenä miehenä.
Alhoniemi (1967:46) on osoittanut, että appositioadverbiaalin lauseenvastik- keenomaisuus ei ole pitävä kriteeri; esim. essiivi lauseessa Tyttö istui pelästyneenä ei vastaa luontevasti mitään sivulausetta. Näin ollen appositioadverbiaalin ainoaksi syntaktiseksi tunnusmerkiksi jäisi sen irrallisuus. Tämä ei ole kuitenkaan riittävä perustelu uuden syntaktisen luokan olettamiselle, koskapa muutkin adverbiaalit voivat yleensä olla eri tavoin kiinteästi muuhun lauseeseen kytkeyksissä (vrt. Tuomikoski 1970:4). Seuraavassa on esimerkkejä tavan, paikan, syyn ja predikatiiviadverbiaalin eri kiinteysasteista. (a)- lauseiden irrallisempi adverbiaali pyrkii ilmoittamaan »yleisen ehdon», joka liittyy koko lauseen merkitykseen; (b)-lauseissa taas adverbiaali liittyy semanttisesti tiukemmin johonkin proposition osaan.
(83) a. Hän lauloi kuten ennenkin »Kaksi krenatööriä».
b. Hän lauloi »Kaksi krenatööriä» samalla tavoin kuin ennenkin.
(84) a. Meillä olisi tämän mukaan oikeus toimia.
b. Meillä on oikeus toimia tämän ohjeen mukaisesti.
(85) a. Auto on käyttökelvottomana nurkassa.
b. Auto on käyttökelvoton nurkassa.
(86) a. Sinun vuoksesi en tehnytkään sitä.
b. 	En tehnyt sitä suinkaan sinun vuoksesi.
(87) a. Lapsena Mikolla oli vaalea tukka.
b. 	Mikko palasi kotiin murtuneena miehenä.
Lisäksi irrallisuusasteita ei ole vain kaksi. Verbin luontainen merkitys ja sen argumenttien luonne vaikuttaa määritteiden irrallisuuteen, kuten seuraavasta esimerkkisarjasta käy ilmi (Alhoniemi 1967:49).
(88) a. Pidän häntä vankina.
b. Pidän häntä ystävänäni.
c. Mainitsen tämän tärkeänä havaintona.
d. Kyllästyneenä väärinkäsityksiin lakkasin puhumasta.
Koska pitäviä kriteerejä appositioadverbiaalin olettamiseksi ei ole ja koska mielipiteet menevät ristiin yksittäistapausten kohdalla (vrt. Alhoniemi 1967:47), katsomme tämän luokan tarpeettomaksi.


216 Adverbiaali
10.5. 	Objektinsijaiset määrän adverbiaalit (OSMA:t)*)
10.5.1. 	O SMA:ien syntaksia
Omaksi adverbiaalien ryhmäkseen on erotettu OSMA:t, jotka käyttäytyvät jakaumaltaan lähinnä adverbiaalien tavoin (esim. Olin siellä viikon ~ kauan ~ viime talven) mutta joilla on monia syntaktisia ja semanttisia erityispiirteitä. Nimitys OSMA perustuu siihen, että tämän ryhmän adverbiaalit noudattavat suurelta osin objektin sijataivutusta.
(89) a. Viivyin matkalla viikon.
b. En viipynyt matkalla viikkoa.
c. Siellä viivyttiin kokonainen viikko.
Kuten Tuomikoski (1978) on osoittanut, sijanvaihtelu on OSMA:ien ainoa objektimainen piirre, eikä sekään ole aivan systemaattista. Ei ole esim. yhtään verbiä, joka vaatisi OSMA.n partitiiviin kuten irresultatiiviverbit vaativat objektinsa. Edelleen monet OSMA:t eivät tunne päätteellisen ja päätteettömän akkusatiivin eroa.
(90) a. Vietimme tämän kirjan parissa paljon aikaa.
b. 	Tähän kirjaan on käytetty paljon ~ *paljo aikaa.
Kuten adverbiaalina, OSMA:na voi esiintyä adverbeja (91), OSMA:ja voi esiintyä lauseessa useita samalla kertaa (92) ja OSMA:n voi korvata muuntyyppisellä adverbiaalilla (93).
(91) a. Viivyin siellä päivän ~ kauan. (OSMA)
b. 	Vietin siellä päivän ~ *kauan. (objekti)
(92) a. Kerran Pitkänen hävisi vain sekunnin voittajalle.
b. Joka päivä lapsi kasvaa sentin.
c. Jo kaksi vuotta mies on uinut [paljon] [joka kesä].
(93) kaksi kertaa ~ kahdesti; joitakin kertoja ~ joskus; joka aamu - kunakin aamuna; (aleni) markan ~ markalla**)
Edelleen OSMA ei voi olla kohde kuten objekti voi; itse asiassa OSMA ei harvalukuisia mittaverbejä lukuun ottamatta olekaan lauseessa pakollisena aktanttina. Transformaatioissa OSMA:t käyttäytyvät myös toisin kuin objektit. Ne eivät osallistu AGENTTIPARTISIIPPISTAMISEEN (94) eivätkä O-S NOSTOON (95).
(94) Hauki painaa 3 kg *hauen painama 3 kg
(95) On terveellistä uida avannossa koko talvi => *Koko talvi on terveellinen uida avannossa.
OSMA:na esiintyy tyypillisesti kvanttorilauseke, mutta sen lisäksi sellaiset mittaa tai määrää ilmaisevat substantiivit tai niiden lähisukulaiset kuten aste, kilo, litra, markka, matka, metri, prosentti, tunti. Perinteellisesti kvant-
*) Tämä jakso perustuu ratkaisevasti Tuomikosken (1978) OSMA.ja koskevaan tutkimukseen.
**) Määrän adessiivista ks. Tunkelo (1936).


Objektinsijaiset määrän adverbiaalit 217
toreita hiukan, paljon, vähän ym. ei ole luettu OSMAiina esiintyviin ilmauksiin; Tuomikoski (mp.) pitää niitä »yleisinä OSMAiina», ja me olemme pitäneet niitä tyypillisinä OSMAiina. On huomattava, että samat kvanttori- lausekkeet ja määrän substantiivit, jotka esiintyvät OSMAiina, voivat myös määrittää mitta-adjektiiveja (96), komparatiiveja (97) sekä eräitä ajan adverbeja (98).
(96) Lasten koulutie on 3 km pitkä.
(97) Voikilo on markan halvempi kuin eilen.
(98) Tulin kotiin puoli tuntia ennen ohjelman alkua.
Kvanttorilauseketta käsiteltäessä (8.2.) jätettiin tavallaan auki kysymys siitä, olisiko lauseke kolme päivää luokiteltava kvanttori- vai nominaalilausek- keeksi. Näyttää siltä, että objektinsijaisissa OSMA-tapauksissa näiden rakenteiden lausekevalinta olisi selvä: ne ovat kvanttorilausekkeita.
OSMA:ssa edellytetty kvantifiointi voi olla muilla kuin selvillä kvanttoreil- la ilmaistua, mikä tekee tästä ryhmästä rakenteellisesti kiijavan:
(99) Koko neuvottelujen ajan piirtelin ukonkuvia.
Aspektin suhteen vallitsee tiettyjä myötäesiintymärajoituksia OSMA:ien ja verbiryhmän välillä (ks. 9.3.5.I.B.). Kestoa ilmaiseva OSMA kuten päivän, seitsemän viikkoa yhdistyy vain irresultatiiviseen aspektiin ja on täydennysja- kaumassa inessiivimuotoisen ajan adverbiaalin kanssa (päivässä, seitsemässä viikossa), joka yhdistyy vain resultatiiviseen aspektiin. Sama koskee paikankin OSMA:ja, jotka eivät ole vailla ajallista sivumerkitystä: Lauloin laulua kilometrin = 'Lauloin laulua kilometrin ajan’ (huom. myös ilmaus koko matkan ajan).
10.5.2. 	Onko OSMA erillinen kategoria?
OSMA:ien semanttiset alaryhmät ovat suurimmalta osalta päällekkäisiä muiden adverbiaaliryhmien kanssa. Esim. Tuomikosken (mt.) kaksi aikaa ilmaisevaa OSMA:aa, duratiiviset kuten kauan, talven, viikon, ja repetitiiviset kuten joka päivä, kaksi kertaa ovat identtisiä kahden ajan adverbiaalin
alaryhmän, nimittäin duratiivisen keston ja kardinaalisen toiston kanssa (vrt.
10.3.4.). Vastaavasti Tuomikosken spatiaalisiksi nimittämät matkan ilmaukset, jotka esiintyvät liikeverbien yhteydessä (esim. kilometrin, matkan Jyväskylästä Pieksämäelle) voitaisiin luokitella paikan adverbiaaleiksi. Näitä OSMAija voi yhtä hyvin pitää kvantifioituina ajan ja paikan adverbiaaleina.
Selvemmin itsenäisen OSMA:n muodostavat mittaverbien kuten maksaa, painaa, vetää valenssin edellyttämät OSMA.t (100) sekä eräiden muutosver- bien yhteydessä eroa ilmaiseva OSMA (101).
(100) a. Siika painoi 2 kg 300 g.
b. Tynnyri veti 80 litraa lakkoja.
c. Tiedekunnan kokous kesti 8 1/2 tuntia.
d. Vastaus viipyi kaksi viikkoa.
(101) a. Voikilo kallistui markan.
b. Lapsi on kasvanut 8 senttiä.
c. Lundbäck voitti Mietoa 35 minuuttia.
d. Vedenpintaa on jo alennettu ainakin metri.


218 Adverbiaali
Nämä kaksi OSMA.n lajia ovat sikäli itsenäisiä, ettei ole olemassa mitään niitä vastaavaa paljousadverbiaalien luokkaa. Ainakin näitä varten on siis oletettava oma kategoriansa, jonka nimi voi olla joko morfologian ja syntaksin nojalla OSMA tai merkityksen mukaan paljousadverbiaalit. Sijataivutuk- sen yhtäläisyyden perusteella ensin mainitut aikaa ja paikkaa ilmaisevat lausekkeet voidaan lukea keskenään samaan kategoriaan kuuluviksi.
10.6. 	Adverbiaalien lukumäärästä ja sijainnista
Adverbiaaleiksi luetaan hyvin monissa eri tehtävissä esiintyvät lausekkeet. Niinpä samassa lauseessa voikin esiintyä useampia kuin yksi adverbiaali. Jotkin niistä ovat pakollisia kuten habitiiviadverbiaalit tai olla-\zrbin yhteydessä käytettävät paikan adverbiaalit, taikka toisaalta eräiden verbien rekti- oon kuuluvat adverbiaalit kuten tutustua johonkin. Yleisempää kuitenkin on, että adverbiaali esiintyy vapaana määritteenä; se voidaan poistaa lauseesta ilman, että rakenteesta tulee epäkieliopillinen. Tarkasteltaessa adverbiaalien yhdistämismahdollisuuksia käsitellään pääasiassa vapaita adverbiaaleja.
Kun lauseessa on useita adverbiaaleja, niiden välillä voi vallita jokin kolmesta suhteesta: adjunktio, rinnastus tai alistus (Steinitz 1969:97-).
(A) 	Adjunktiolla tarkoitetaan kahden konstituentin kytkemistä toistensa sisarnoodeiksi (vrt. 4.3.3.).
(102) 	a. Työskentelemme tänään / kolmannen kurssin kanssa, (aika + suhde)
b. Seuraava esiintyjä laulaa todennäköisesti / hyvin, (kommentti + tapa)
c. Koko luokka lukee jo / tukiopetuksen ansiosta / sujuvasti, (aika + syy + tapa)
d. Poika polki vilustuneena /pyörällään / kotiin, (pred.advli + väline + suunta)
e. Käymme mökillä / joka päivä / kesällä, (paikka + aika + aika)
f. Erik on syönyt illallista tällä viikolla / kaksi kertaa / kello
kahdeksalta, (aika + aika + aika)
Adjunktiosuhteessa olevat adverbiaalit kuuluvat yleensä eri semanttisiin ryhmiin, poikkeuksena ajan ja lokatiiviadverbiaalit, joita voi olla lausetta kohti kaksi tai kolmekin. Tällöin on kuitenkin kyse joko eri alaryhmistä (temporaalisissa) taikka toisen lokatiiviadverbiaalin käsittämisestä kehysad- verbiaaliksi. Tällä tavoin kytketyille adverbiaaleille on yleensä ominaista, että yksi niistä voidaan luontevasti TOPIKAALISTAA (vrt. 13.2.2.2.). Tämän
siirron rajoituksista mainittakoon, että kommenttiadverbiaalilla on »etuoi¬
keus» alkuun.
(102b)' Todennäköisesti seuraava esiintyjä laulaa hyvin.
(102b)" *Hyvin seuraava esiintyjä laulaa todennäköisesti.
Adjunktiosuhteiset puut ovat rakenteeltaan tällaisia:


Adverbiaalien lukumäärästä ja sijainnista 219
telemme kurssin luokka kee sen ansiosta
kanssa
(B) 	Rinnastus liittää yhteen samaan alaluokkaan kuuluvia adverbiaaleja.
(103) 	a. Lähdemme Mikkeliin tänään, huomenna tai maanantaina. (aika)
b. Isä silmäilee ujona ja hellästi tytärtään, (tapa)
c. Kohosen Pekka kävelee hyvin mutta hitaasti, (tapa)
d. Tulen mukaan, jos hammasta ei kolota ja jos ehdin paikata housuni, (ehto)
Rinnastamista käytetään usein kategoriaan kuulumisen testinä; jos kaksi ilmausta voidaan rinnastaa, niiden katsotaan kuuluvan samaan kategoriaan (Ahlman 1933, Steinitz 1969). Esimerkki (103b) viittaisi näin ollen siihen, että predikatiiviadverbiaalin ja tiettyjen tavan adverbiaalien välillä ei ole semanttis-funktionaalista eroa - ero on vain morfologinen. Rinnasteiset adverbiaalit muodostavat yhden konstituentin. Tämän konstituentin yhtä osaa ei voi siirtää irralleen, kuten ei yleensäkään rinnastuksen yhtä osaa voi (vrt. Rossin 1967:89 rajoitusta »Coordinate Structure Constraint»).
(103a)' *Tänään lähdemme Mikkeliin, huomenna tai maanantaina, (vrt. (103a))
Rinnasteisten adverbiaalien lauseke- (104) ja dependenssipuut (105) näyttävät seuraavalta.
lapsi
(hyvin mutta hitaasti)


220 Adverbiaali
(C) 	Alistuksesta eli adverbiaalin esiintymisestä toisen määritteenä on kyse seuraavanlaisissa tapauksissa.
(106) a. Vaari istuutui penkille puistoon.
b. Helsingissä Senaatintorilla pidettiin suuri joukkomielenosoitus.
c. Hänet kutsuttiin kunniajäseneksi helmikuussa vuonna 1976.
Alisteisissa adverbiaalirakenteissa on kyse kokonaisuuden ja osan suhteesta, ja tämän rakenteen parafraasiksi sopii sellainen, jossa toinen adverbiaali esiintyy relatiivilauseessa.
(106a)' Vaari istuutui penkille, joka oli puistossa.
(106b)' Senaatintorilla, joka on Helsingissä...
Koska alisteisessa rakenteessa kumpikin elementti kuuluu samaan adver- biaaliryhmään, tällaista rakennetta on pidetty myös appositiomaisena. Alisteisiksi oletetut kokonaisuutta ja sen osaa ilmaisevat adverbiaalijonot ovatkin siinä määrin läheistä sukua rinnasteisille adverbiaaleille, että eronteon mielekkyyttä voi epäillä. Parhaiten eron voi ilmaista dependenssipuiden avulla.
(107) RINNASTEINEN (108) ALISTEINEN (?)
^^JiölJpää^^^ istui
vaari aamuin illoin vaarj penkille
X
puistoon
Lauseen alkuun voidaan siirtää laajempaan kokonaisuuteen viittaava adverbiaali, mutta ei kokonaisuuden osaa.
(109) a. Helsingissä pidettiin joukkokokous Senaatintorilla,
b. 	*Senaatintorilla pidetiin joukkokokous Helsingissä.
Suomen kielen perussanajärjestyksenä voidaan pitää järjestystä SVOA (vrt. 13.2.2., 13.2.4.), mikä tarkoittaa, että adverbiaalin tunnusmerkitön paikka on verbin jäljessä. Parhaiten tämä kaava pätee verbiä määrittäviin adverbiaalei- hin, sekä aktantteihin että vapaisiin määritteihin (110).
(110) a. Kuulijat kyllästyivät esitykseen.
b. Muuttolinnut palaavat etelästä.
c. Johtaja vei vieraan lounaalle.
d. Isäntä leikkasi paistin taitavasti.
e. Mies kantoi kissaa säkissä.
Kuten olemme osoittaneet (vrt. 10.2.2.), eräissä lausetyypeissä suomelle on kuitenkin ominaista pikemminkin adverbiaalialkuisuus kuin subjektialkui- suus (vrt. myös 13.2.2.1.). Kaava olisikin nähdäksemme tulkittava suomen kielen kannalta siten, että alkuasemainen S tarkoittaa lähinnä neutraalia teemaa, jona useimmiten on subjekti, mutta ei aina. Tällöin ko. kaavaan sopisivat siis myös seuraavat tapaukset, joissa on joko alkuperäinen, pakollinen adverbiaaliteema (111) tai kompensatorisesti subjektittomassa lauseessa alkuun siirretty adverbiaali (112).


Adverbiaalien lukumäärästä ja sijainnista 221
(111) a. Minulla on aikaa.
b. Rannalla telmi lapsia.
c. Hänelle kävi ikävästi.
d. Eskosta tuli vahtimestari.
(112) a. Merellä sataa.
b. Täällä on hyvä olla.
c. Tänne rakennetaan syväsatama.
Neutraalin teeman eteen sijoittuvat tunnusmerkittömästi erilaiset orientoivat kehysadverbiaalit (113) ja kommentti- sekä konnektoriadverbiaalit (114).
(113) a. Lopulta kuulijat kyllästyivät esitykseen.
b. Kesällä rannalla leikki lapsia.
c. Nyt minulla on aikaa.
d. Auringossa kasveista tulee vahvoja.
(114) a. Ilmeisesti isäntä leikkasi paistin taitavasti.
b. Ikävä kyllä tänne rakennetaan syväsatama.
c. Kaikesta huolimatta täällä on hvvä olla.
Jos verbin määrite sen sijaan sijoittuu neutraalin teeman eteen, tämä edellyttää yleensä, että alkuasemainen adverbiaali on tekstuaalisesti sidonnainen (115a), tai tavallisemmin, että se on kontrastoitu (115b-c).
(115) a. Säkissä mies kantoi kissaa.
b. ESITYKSEEN kuulijat kyllästyivät.
c. ETELÄSTÄ muuttolinnut palaavat.
d. IKÄVÄSTI hänelle kävi.
Verbin edellä voi suomessa esiintyä useampiakin kuin vain kaksi nominaalista konstituenttia, toisin kuin esimerkiksi ruotsissa (Rahkonen 1975:8).
(116) a. Aamulla / potilaalle / jostain syystä kerrottiin tapahtuneesta.
b. Todennäköisesti / liikkeessä / viranomaisten kiellosta huolimatta /kuitenkin myytiin olutta.
Vapaiden adverbiaalien keskinäinen järjestys ei ole täysin kiinteä; tarkemman tutkimuksen selvitettäväksi jää, kuinka yleisesti ajan adverbiaali edeltää paikan adverbiaalia ja voivatko ajan adverbiaalin edellä esiintyä muut kuin syyn ja kommenttiadverbiaali.
Neutraalin teeman ja finiittiverbin väliin voi sijoittua lähinnä kommentti- adverbiaaleja; tämä paikka on etenkin modaalisten partikkeleiden käytössä (b,d). Mitkään pakolliset adverbiaalit eivät tähän asemaan sijoitu.
(117) a. Minulla onneksi on aikaa.
b. Merellä ilmeisesti sataa.
c. Hakijat muka / sentään osaavat ruotsia.
d. Te kai lähdette mukaan?
Koska tähän asemaan eivät sijoitu pakolliset adverbiaalit, alkuperäistä sana- järjestyskaaviota ei tarvitse välttämättä muuttaa, koska siihen on merkitty vain pakollisten jäsenten sijainti ja järjestys.


222 Adverbiaali
Kirjallisuutta lukuun 10
Ahlman (1933, 1934), Ainia (1926, 1940), Alhoniemi (1967, 1968, 1973, 1975, 1978a,b,c), E. Andersson (1977), Bartsch (1976), Bolinger (1972), Chomsky (1965), Enkvist (1976), Fromm (1973), Hakanen (1973a), A. Hakulinen (1976), Holm & Larsson (1976), Huang (1975), Hämäläinen (1977), Ikola (1964), T. Itkonen (1966), Jespersen (1969), Kangasmaa-Minn (1966, 1968, 1978a), G. Karlsson (1957a), E. Koivusalo (1968), Kytömäki (1978), Lehtimäki (1975), Lyons (1977b), Orpana (1973), Palola (1975), Pulkkinen (1963), Quirk & ai. (1972), Rahkonen (1974, 1975, 1977), Ravila (1957), Ross (1967), Ruoppila (1945), Sadeniemi (1966), Siro (1956, 1977), Steinitz (1969), Suojanen (1977), Tarvainen (1977a,b), Tunkelo (1931, 1936), Tuomikoski (1970, 1978), Vierikko (1974), Virkkunen (1977), Vuoriniemi (1973, 1974, 1975, 1976a), Yli-Vakkuri (1970).


11. 	Verbi ja verbirakenteet
11.1. 	Yleistä
Verbi on sanaluokista selväpiirteisin (vrt. 5.2.6.). Monet muotopiirteet määrittävät verbikategorian täysin yksiselitteisesti: vain verbiin voi suomessa liittyä tempus-, modus- ja persoonamorfeemi. Nominien sidonnaiset morfeemit eli luku, sija ja omistusliite eivät määritä samalla tavoin tyhjentävästi nomineja, koska niitä käytetään tietyissä verbimuodoissakin eli ns. nominaalimuodoissa. Verbin rakenteellinen havaittavuus (pregnanssi) on siis suurempi kuin nominien.
Verbin erikoisasema näkyy myös koko lauseen rakennetta ja merkitystä tarkasteltaessa. Koko propositioon liittyvät merkityspiirteet saavat ilmiasunsa etenkin fmiittiverbin morfologiassa. Joko/tai -kysymyksessä (Ib) kysymys- morfeemi liittyy finiittiverbiin, joka siirtyy lauseen alkuun; tällainen kysymys kohdistuu normaalipainotteisena koko proposition totuusarvoon. Imperatiivin morfologia ilmenee myös verbistä (c), vaikka puhutaankin käskylauseista. Lausekiellon ilmaisimena on erityinen kieltoverbi (d). Proposition aikasuhteet
(e) 	sekä puhujan propositionaaliset asenteet (f) liittyvät sidonnaisina morfeemeina esiintyessään nimenomaan finiittiverbiin.
(1) a. Valtuuskunta kokoontuu 23.9.1978.
b. Kokoontuu+/co valtuuskunta 23.9.1978?
c. Paina puuta!
d. Valtuuskunta ei kokoonnu 23.9.1978.
e. Kun koko päivä ol+i asiaa tuumi+ttw, pääst+/+in yksimieliseen sopimukseen.
f. Aido Moron kohtalo ratken+«e+e iltaan mennessä.
Myös lausemaisuus riippuu ratkaisevasti verbin muodosta. Täydellisessä lauseessa on oltava finiittiverbi; finiittiverbitön rakenne ei ole lause,*) mutta finiittiverbi riittää yksin muodostamaan lauseen (Istu; Menen; Sataa). Lausemaisuus ei siis riipu niinkään siitä, mitä konstituenttisuhteita rakenteessa on (onko siinä neksus vai ei), kuin siitä, mitä lauseen piirteitä voi liittyä verbin morfologiaan (kysymys, kielto jne.).
Infinitiivimuodoilta puuttuvat lähes kaikki finiittiverbien morfosyntaktiset kategoriat, ja niinpä infinitiivirakenteet ovat kaukana itsenäisistä lauseista. Tämä koskee erityisesti 1. ja 3. infinitiiviä.
(2) a. Ei kannata käsitellä näitä rakenteita yksioikoisesti.
b. 	Neuvonantaja tuli tenttaamaan Carteria Valkoiseen Taloon.
*) Lausemaisuudeltaan lähes finiittiverbillisen lauseen veroisia partisiippirakenteita on joskus sanottu kvasilauseiksi (vrt. A. Hakulinen 1973).


224 Verbi ja verbirakenteet
Lauseenvastikkeet ovat lausemaisempia kuin infinitiivirakenteet, koska verbin partisiippimuodossa on mahdollista tehdä yksi aikasuhde-ero (3a,b), pääluokkaero (c) sekä erottaa eri persoonat toisistaan possessiivisuffiksilla (a,b).
(3) 	a. Muistan lopetta+/iee+m tupakoinnin 17-vuotiaana.
b. Luuletko lopetta+va+s/ tupakoinnin ensi syksynä?
c. Väitetään solmi+tu+n salainen sopimus.
Seuraavissa jaksoissa tarkastellaan lähemmin muutamia keskeisiä verbirakenteisiin liittyviä ongelmia: jaksossa 11.2. predikaatin ja verbilausekkeen asemaa, jaksossa 11.3. verbiryhmiä, jaksossa 11.4. verbin leksikaalista kuvausta sekä viimeisissä jaksoissa tempusta ja aspektia, persoonaa ja verbin kongruenssia.
11.2. 	Predikaatti, verbilauseke ja verbiryhmä
Perinteisesti lause on ollut tapana jakaa kahteen perusosaan, subjektiin ja predikaattiin. Tällöin subjektilla tarkoitetaan kieliopillista subjektia ja predikaatilla finiittiverbiä määritteineen (esim. KomMiet 1915:50).*) Näitä lauseen pääjäseniä nimitetään myös subjektiosaksi ja predikaattiosaksi. Tämä kahtiajako, joka on peräisin Platonilta, soveltuu parhaiten yksinkertaisiin peruslauseisiin kuten (4). Seuraavissa lauseissa predikaattiosa on kursivoitu.
(4) a. Sokrates / oli kunnon mies.
b. Platon / keksi lauseen pääjaon.
c. Monet menevät miehet / käyttävät baskeria.
Jaksossa 9.2.1. osoitettiin, että nimitykseen »subjekti» saattaa sisältyä neljän- kinlaisia aineksia ja että varsinkaan mutkikkaissa yhdysrakenteissa kieliopillinen subjekti ei välttämättä ole sama konstituentti kuin psykologinen tai looginen subjekti taikka tekijä. Hieman samaan tapaan predikaatinkin käsite on moniselitteinen. Pintarakenteessa predikaatti tarkoittaa tavallisesti verbiä ja sen kiinteitä määritteitä (4), mutta varsinkin kun on analysoitava sanajärjestykseltään SVO-tyypistä poikkeava lause taikka yhdysrakenne, predikaatin tunnistaminen ei ole kovinkaan yksinkertaista, kuten seuraavista esimerkeistä käynee ilmi.
(5) a. Uusia piirteitä on saanut suomalainenkin parlamentarismi.
b. Uskon hänet valittavan.
c. Sataa. Pilvet peittävät kuun. Joku hiipii.
Lauseen (5a) kursivoitu osa on psykologinen predikaatti eli reema, joka sisältää verbin ja sen jälkeen tulevat nominaaliset elementit, tässä tapauksessa siis subjektinkin; kieliopillinen objekti toimii tässä lauseessa psykologisena
*) Toisin esim. Setälä (1966:9) ja Ikola (1976a: 170), jotka tarkoittavat predikaatilla pelkkää finiittiverbiä.


Predikaatti, verbilauseke ja verbiryhmä 225
subjektina. Kursivointi lauseessa (b) osoittaa siihen upotetun rakenteen predikaatin, jos syvärakenne on muotoa [[Uskon] [x valitsee hänet]s]. Syvärakenteen predikaatteja sanotaan myös loogisiksi tai semanttisiksi predikaateiksi. Looginen predikaatti on ydinlauseen verbi tai adjektiivi, joka saa ympärilleen nominaalisia argumentteja nollasta kolmeen (c).
Kieliopillisen predikaatin rakenne on heterogeeninen: pelkkä V, V + predikatiivi, V + objekti, V + valenssiadverbiaali, V + objekti + useita kehysadverbiaaleja jne. Lauseen perustava kahtiajako näyttää yksinkertaiselta tapausten (4) valossa. Kieliopillisen subjektin ja predikaatin erottaminen on jo hankalampaa tapauksissa tyyppiä (5b). Vaikeita tämän analyysin kannalta ovat myös useat kiteytyneet lausetyypit (vrt. 6.2.-3.) kuten Minulla on koira; Kuussa on pieniä lapsia; Niitä on neljä sekä tietysti kaikki subjektittomat lauseet, esim. Täällä sataa; Kakusta tuli likilaskuinen; Minua onnisti; Hänelle kävi ikävästi; Saavun huomenna klo 23. Onko esim. mielekästä väittää, että subjektittomissa lauseissa on pelkkä predikaattiosa?
Perinteisessä kieliopissa subjekti ja lauseen kahtiajako subjektiin ja predikaattiin on saanut liian korosteisen aseman ainakin suomen kannalta katsottuna. Subjekti tosin on muihin nominaalisiin konstituentteihin verrattuna suomessakin primaarinen (9.2.3.). Jos verbi saa vain yhden pakollisen NP:n, tämä toimii melkein poikkeuksetta subjektina. Niinpä subjektin esiintymis- taajuus on suurempi kuin muiden verbin vaatimien aktanttien. Mutta niin paljon muita tärkeämpi subjekti ei kuitenkaan ole, että sitä olisi syytä pitää rakenteellisesti samanveroisena koko muun lauseen kanssa. Ainakin on huomattava, että eräissä lausetyypeissä subjektin asema on vähemmän primaarinen (6.2.) ja että subjekti voi suomessa usein puuttua pintarakenteesta.
Dependenssikieliopissa lauseen rakennetta ei pidetä kaksijakoisena, vaan lähdetään siitä, että lauseen rakenteellisena keskuksena on verbi, johon NP:t ja AdvlP:t liittyvät keskenään tasaveroisina aktantteina tai vapaina määritteinä (esim. Tarvainen 1977b:23). Tämä näkökulma on hyvä erityisesti verbi- syntaksin tarkastelussa; nominaalisten lausekkeiden kesken vallitseva valens- siroolien primaarisuushierarkia (6.4.2.) on kuitenkin huomioon otettava tosiasia kielen rakenteesta.
T-kieliopin standarditeoriassa, jossa syntaksi on lähtökohtana, lause hahmotetaan kaksijakoiseksi (S -► NP + VP), mikä on ilmeistä heijastumaa perinteisestä kielioppimallista, vaikka NP-funktioiden eli subjektin, objektin jne. tilalla ovatkin kategorianimitykset nominaalilauseke ja verbilauseke (VP). Verbilauseketta on pidetty standarditeorian peruskäsitteisiin kuuluvana (vrt. Jackendoff 1977:64). Ei ole kuitenkaan selvää, onko VP konstituentti samassa mielessä kuin NP, AP, PP ja AdvlP. Konstituentin peruskriteereitä ovat osallistuminen transformaatioihin kokonaisuutena (koskee erityisesti siirtoja ja substituutioita) sekä jonkinasteinen hajottamattomuus. Parhaana todisteena VP-konstituentin puolesta on pidetty substituutiota (engl. do so, suom. niin -kiri). Suomessa substituutio ei kuitenkaan kohdistu VP-lausek- keeseen (tai kieliopilliseen predikaattiin), vaan pikemminkin ehkä psykologiseen predikaattiin eli reemaan.
(6) 	a. Marssivalmistelut jatkuivat pitkään, mutta niin neuvottelut+/cm.
b. Koivuissa on isot lehdet ja niin pihlajassa+Am
c. Kokouksessa hän puhuu paljon mutta niin kotona+/cw.
Substituutiota ei siis suomessa voi käyttää VP-lausekkeen olettamisen perus-


226 Verbi ja verbirakenteet
teenä. Toinen todiste on ollut oletetun verbilausekkeen poisto (vrt. A. Hakulinen 1978).
(7) 	a. Jotkut osaavat pukea ajatuksensa sanoiksi, jotkut eivät 0. (0 = osaa pukea ajatuksiaan sanoiksi) b. Saat auttaa, jos osaat 0. (0 = auttaa)
VP:n SUBSTITUUTIO (6) kohdistuu koko oletettuun konstituenttiin, mutta VP:n POISTO jättää jäljelle VP:stä vähintäänkin fmiittiverbin (esim. apuverbin). Näin ollen vaikka sääntö kohdistuu VP:hen, se ei todista mitään konstituenttiudesta, koska se saattaa poistaa isomman tai pienemmän osan ko. jaksosta.
VP:n poistoa voi pitää »puhtaana» VP:n poistona vain jos olettaa lisäksi, että VP-konstituentteja on lauseessa kerroksittain. Tätä havainnollistaa seuraava E. Anderssonin (1975-1976:67) esimerkki, jota olemme hiukan mukailleet; puu kuvaa lauseen Kalle saa tanssia kun hän haluaa 0 syvära-
^AdvlP
konT
kun
haluaa
tanssia
VP:n kerrostuneisuutta syntyy Anderssonin mukaan silloinkin, kun predi- kaattiosassa on useita verbiä määrittäviä adverbiaaleja. (Vrt. tästä poikkeavaa ratkaisua 10.6.) Tällainen on esim. seuraava tapaus (vrt. E. Andersson 1977:154).
*) Puiden (8,9) VPtiden kerrostuneisuus kuvaa lähinnä semanttisia määrityssuhteita; emme jatkossa oleta näin eriytyneitä konstituenttirakenteita.


Predikaatti, verbilauseke ja verbiryhmä 227
VP:n oletettu kerrostuneisuus eli rakenteellinen hierarkia erottaa T-syntaksin VP:n perinteisen kieliopin predikaatista, sillä perinteellisiä predikaatteja oletetaan lausetta kohden aina vain yksi, VP:itä mahdollisesti hyvinkin useita.
Vaikka VP ei ole yhtä kiinteän konstituenttimainen kuin nominaaliset lausekkeet, sen olettamiseen on joissakin tapauksissa selvät syyt. Perustapauksessahan se on verbin ja sen jälkeisten aktanttien eli objektin, predikatiivin ja valenssiadverbiaalin yhteiskategoria.
(10) a.
b.
pölypussin
Toinen tapaus, missä VP:n olettaminen on tarpeen, on infinitiivirakenteiden kuvaus. Puu (11a) olisi siinä suhteessa hieman harhaanjohtava, ettei objektina olevan infinitiivirakenteen verbaalisuus käy mitenkään ilmi, eikä olisi intui- tiivisestikaan oikein esittää, että tällainen rakenne on »suoraan» NP. Parempi ratkaisu on olettaa VP (b).
(11) 	a.
Marja
haluaa
lähteä kotiin nukkumaan


228 Verbi ja verbirakenteet
On kuitenkin esitetty (esim. Schwartz 1972), että VP:n olettaminen on tarpeellista vain niissä kielissä, joiden sanajärjestys on tyyppiä SVO ja joissa verbin ja sen jälkeisen objektin (tai vastaavasti valenssiadverbiaalin tai predikatiivin) väliin ei voi sijoittua muita elementtejä ja joissa mainitut verbinjälkeiset nominaaliset konstituentit eivät liiku lauseessa vapaasti. Jos kielen sanajäijestystyyppi on VSO taikka SOV, ei ole yhtä luontevaa erottaa verbiä ja joitakin sen aktanteista verbilausekkeeksi. Suomea pidetään SVO- kielenä, mutta on huomattava, että suomalais-ugrilaista kantakieltä on pidetty SOV-tyyppisenä (Hajdu 1975; ks. myös 13.2.4.). Suomi on säilyttänyt joitakin SOV-tyypin ominaispiirteitä kuten postpositiorakenteet ja etuattri- buutit; subjekti ei ole suomessa myöskään yhtä lailla pakollinen jäsen kuin esim. englannissa, ja eräissä lausetyypeissä subjekti on tunnusmerkittömästi verbin jäljessä. Suomessa voi myös verbin ja sen jäljessä sijaitsevien aktanttien väliin tulla muitakin konstituentteja, etenkin kun kyseessä on verbiketju:
(12) a. Naiset tekevät näin ollen / näinä vuosina 80-tuntisia työviikko¬
ja.
b. Olavi perehtyi nuoruudessaan ranskalaiseen estetiikkaan.
c. Pekka ei ole vielä halunnut oppia uimaan edes kroolia.
Onpa suomessa siirtosääntöjä, jotka vievät pelkän verbin joko lauseen alkuun tai loppuun, mutta jättävät oletetun VP:n muut osat paikoilleen (A. Hakulinen 1976).
(13) a. On Pekka oppinut uimaan kroolia!
b. 	Pekka vasta kroolata osaa!
Kaiken kaikkiaan VP:n asema on epäselvä; suomen kannalta sitä tukevaa todistusaineistoa on niukalti. Kun lauseessa on vain yksi pakollinen verbinjäl- keinen aktantti (10), VP on helpompi olettaa kuin sellaisessa tapauksessa, jossa verbiä määrittämässä on useita eritasoisia adverbiaaleja ja jossa verbin jäljessä on subjekti taikka myös koko lausetta määrittäviä adverbiaaleja. Argumenttina VP:n tarpeellisuuden puolesta mainittakoon tässä yhteydessä, että VP:n olemassaolo mahdollistaa verbiin ja koko lauseeseen liittyvien adverbiaalien (vrt. 10.2.2.) eron eksplisiittisen kuvauksen.


Predikaatti, verbilauseke ja verbiryhmä
229
(14) a.
b.
Jätämme kysymyksen VP:n asemasta suomen kieliopissa avoimeksi. Käytämme sitä kuitenkin puissa silloin kun katsomme sen havainnollistavan lauseen sisäistä hierarkiaa.
VP-hypoteesin heikompi vaihtoehto on Hallidayn (esim. 1961) olettama verbiryhmä. Siihen kuuluvat ne lauseen elementit, jotka ilmaisevat finiitti- syyttä, polaariutta (kielto/myöntö), tempusta ja pääluokkaa. Verbiryhmän ulkopuolelle jäävät siis kaikki nominaaliset lausekkeet. Verbiryhmän voivat yksisanaisen verbinmuodon lisäksi muodostaa liittomuodot (15a,b), modaaliset ja ei-modaaliset verbiketjut finiittisinä (c) yhtä hyvin kuin ei-fmiittisinäkin (d,e) sekä kiteytyneet verbiliitot (f). Tämän käsitteen otamme jatkokäsittelyn pohjaksi (11.3.).
(15) 	a. Neuvottelut ovat johtaneet hallituspohjan murtumiseen.
b. Uuteen tilanteeseen ei ole sopeuduttu.
c. Aion anoa siirtoa nostoväen neljänteen luokkaan.
d. Luulen miehen yrittäneen juosta Naantalista Turkuun.
e. Turner suututti Brzezinskin ilmestymällä tenttaamaan häntä Valkoiseen Taloon.
f. Tyttö oli katsovinaan ulos ikkunasta.


230 Verbi ja verbirakenteet
11.3. 	Verbiryhmät
11.3.1 Liittomuodot
Kieltoa, pääluokkaa, tempusta ja modusta ei voida suomessa kaikkia liittää suffikseiksi samaan vartaloon, vaan mutkikkaammat rakenteet hajoavat useampisanaisiksi liittomuodoiksi. Tällaisia ovat kaikki kieltomuodot sekä yhdistetyt tempukset (perfekti ja pluskvamperfekti, ks. 11.5.). Liittomuodoissa on yksi tai useampia apuverbejä sekä pääverbi.
Apuverbejä ovat suomessa olla, joka toimii tempus- ja modusmorfeemien kiinnittimenä, sekä kieltoverbi. Molemmilla on apuverbien klassiset tuntomerkit: vaillinainen ominaismerkitys sekä runsaasti morfologisia erikoisuuksia (esim. vajaaparadigmaisuutta kuten *ein, *eisin, epäsäännöllistä taivutusta kuten on - ovat ~ *olevat ja suppleetiota kuten olla - lienee).
Liittomuotojen koko paradigma voidaan muotoilla s. 231 olevaksi kaavioksi (16), joka ratkaisevasti perustuu Wiikin (1968) esitykseen: siihen on otettu mukaan yksinkertaisetkin verbinmuodot. Tunnusmerkittömiä muotoja eli myöntöä, aktiivia, indikatiivia ja preesensiä ei ole merkitty näkyviin.
Kaaviossa on teoreettisesti 64 verbiryhmää; tähän lukuun päästään kertomalla 2 (polaariutta) x 2 (pääluokkaa) x 4 (modusta) x 2 (tempusta) x 2 (tempusta, ts. imperfekti tai nolla). Teoreettisista verbiryhmistä kielessä on käytössä 40 eli 62,5 %. Puuttuvat muodot johtuvat yhdestä systemaattisesta rajoituksesta (Wiik 1968): moduspääte ei voi liittyä samaan vartaloon menneen ajan tempuksen kanssa (ei ole esim. imperfektin konditionaaleja kuten *sanoiisin tai *sanoisiin). Moduksen ja tempuksen yhdistelmä on mahdollinen vain liittomuotona: ei liene ~ olisi sanonut. Kaavion ulkopuolelle olemme jättäneet harvinaiset liittopreesens- ja liittoimperfektitapaukset tyyppiä olen sanova ja olin sanova, joitten paradigma on monessa suhteessa vajaa; niistä ei voi muodostaa passiivia (*ollaan sanova), monia kielto- ja modusmuotoja (*älköön olko sanova), ei edes monikkoa (*ovat sanovat). Näiden liittomuotojen sisällyttäminen kaavioon edellyttäisi, että myös jälkimmäisessä tempuskategoriassa T2 olisi preesens, mikä lisäisi teoreettisesti mahdollisten yhdistelmien lukumäärää 96:een (2 x 2 x 4 x 2 x 3), mutta lisäisi faktisesti esiintyvien yhdistelmien määrää vain kymmenellä - nekin lähinnä yksikkömuotoisina kuten olen saava.
11.3.2. 	Verbiketjut
Verbiketjuiksi nimitämme sellaisia tavallisesti kaksi verbiä sisältäviä rakenteita, joissa ei ole kyse liittomuodoista em. merkityksessä vaan joissa molemmilla verbeillä on oma leksikaalinen merkityksensä.*) Verbiketjuista voi
*) Saukkonen (1966:161) nimittää tällaisia verbiketjuja liittopredikaateiksi.
Kaavion (16) selitykset (ks. s. 231): P = polaarius, E = kielto, PL = pääluokka, Pa = passiivi, M = modus, Ko = konditionaali, Po = potentiaali, Im = imperatiivi, Ti = tempus (preesens tai imperfekti), T2 = tempus (imperfekti tai nolla), I = imperfekti.


(16) 	(selitykset s. 230 alhaalla)
Verbiryhmät 231
P
PL
M
Ti
t2
Esimerkki
1.
sanoo
2.
Pa
sanotaan
3.
I
sanoi
4.
Pa
I
sanottiin
5.
I
on sanonut
6.
Pa
I
on sanottu
7.
I
I
oli sanonut
8.
Pa
I
I
oli sanottu
9.
Ko
sanoisi
10.
Pa
Ko
sanottaisiin
11.
Ko
I
_
12.
Pa
Ko
I
-
13.
Ko
I
olisi sanonut
14.
Pa
Ko
I
olisi sanottu
15.
Ko
I
I
_
16.
Pa
Ko
I
I
_
17.
Po
sanonee
18.
Pa
Po
sanottaneen
19.
Po
I
_
20.
Pa
Po
I
-
21.
Po
I
lienee sanonut
22.
Pa
Po
I
lienee sanottu
23.
Po
I
I
_
24.
Pa
Po
I
I
-
25.
Im
sanokoon
26.
Pa
Im
sanottakoon
27.
Im
I
_
28.
Pa
Im
I
_
29.
Im
I
olkoon sanonut
30.
Pa
Im
I
olkoon sanottu
31.
Im
I
I
_
32.
Pa
Im
I
I
_
33.
E
ei sano
34.
E
Pa
ei sanota
35.
E
I
ei sanonut
36.
E
Pa
I
ei sanottu
37.
E
I
ei ole sanonut
38.
E
Pa
I
ei ole sanottu
39.
E
I
I
ei ollut sanonut
40.
E
Pa
I
I
ei ollut sanottu
41.
E
Ko
ei sanoisi
42.
E
Pa
Ko
ei sanottaisi
43.
E
Ko
I
_
44.
E
Pa
Ko
I
-
45.
E
Ko
I
ei olisi sanonut
46.
E
Pa
Ko
I
ei olisi sanottu
47.
E
Ko
I
I
-
48.
E
Pa
Ko
I
I
-
49.
E
Po
ei sanone
50.
E
Pa
Po
ei sanottane
51.
E
Po
I
_
52.
E
Pa
Po
I
_
53.
E
Po
I
ei liene sanonut
54.
E
Pa
Po
I
ei liene sanottu
55.
E
Po
I
I
-
56.
E
Pa
Po
I
I
_
57.
E
Im
älköön sanoko
58.
E
Pa
Im
älköön sanottako
59.
E
Im
I
_
60.
E
Pa
Im
I
-
61.
E
Im
I
älköön olko sanonut
62.
E
Pa
Im
I
älköön olko sanottu
63.
E
Im
I
I
-
64.
E
Pa
Im
I
I
-


232 Verbi ja verbirakenteet
ensimmäisen verbin merkitys- ja syntaktisten piirteiden mukaan erottaa viisi syntaktis-semanttista ryhmää (A-E), joista muutama vielä jakaantuu alaryhmiin.*)
(A) modaaliset verbit
(a) osata, pystyä, saattaa, taitaa, voida
(b) joutua, pitää, täytyä
(c) saada, sallia, suoda, suvaita
(B) implikatiiviset verbit: alkaa, ehtiä, huomata, jaksaa, mahtua, muistaa, nähdä, onnistua, tietää, viitsiä, ymmärtää
(C) ei-implikatiiviset verbit
(a) ajatella, haluta, koettaa, luvata, pelätä, pyrkiä, tahtoa
(b) NEG-implikatiiviset: kieltäytyä, lakata, unohtaa, varoa, välttää
(D) olo- ja liikeverbit: lähteä, mennä, olla, tulla
(E) aistihavaintoverbit: kuulua, näkyä, näyttää, tuntua, vaikuttaa
Modaalisia (A) verbiketjuja ovat esim. seuraavat tapaukset:
(17) 	a. En / voinut ~ osannut / salata pettymistäni.
b. Jokaisen täytyy ~ pitää / osallistua valintakokeisiin.
c. Meidän sallittiin / esittää oma käsityksemme asioista.
Tässä esitetty modaaliverbin käsite perustuu perinteisestä logiikasta ja kieli- oppitraditiosta lähtöisin olevalle semanttiselle pohjalle. Modaalisia ovat verbit, jotka ilmaisevat mahdollisuutta (ja kykyä) (A:a), välttämättömyyttä ja pakkoa (A:b) sekä luvallisuutta (A:c).**)
Keskeiset modaali verbit ovat voida, täytyä ja saada, joilla on suomen kielessä harvinaisen runsaasti variantteja (Flint 1976, Kiuru 1977). Tämä semanttinen käsitys modaaliverbeistä poikkeaa siitä, mikä meikäläisessä lauseopillisessa tutkimuksessa on ollut eniten esillä. Sekä Siro (1964a:89-)**) että Penttilä (1963a:620-) perustavat modaaliverbin käsitteensä puhtaasti muodollisille ominaisuuksille: modaaleja ovat heidän mukaansa verbit, jotka saavat samasubjektisen infinitiiviobjektin. Tällöin myös esim. aikoa, alkaa, tahtoa ja tietää olisivat modaalisia, vrt. Aion lähteä.
Ne verbiketjut, joiden ensimmäisenä jäsenenä ei ole modaalista verbiä, ovat sangen kirjava ryhmä. Etenkin ryhmä (C:a) on oikeastaan määriteltävissä lähinnä kielteisesti: siihen kuuluvat verbit, joilla ei ole selviä implikaatioita ja jotka eivät ole modaali-, liike- eivätkä aistihavaintoverbejä mutta jotka kuitenkin saavat määritteekseen infinitiivin. Huomattakoon, että verbiketjun muodostava eli infinitiiviobjektin saava verbi voi myös saada vaihtoehtoisia objekteja (vrt. Ajattelin tulla ~ asiaa ~ että kohta on kesä). »Ketjuuntuvan» verbin leksikaalisesta kuvauksesta, sen syntaktisesta piirteistöstä, täytyy tietenkin ilmetä, mitkä sen ominaisuudet ovat (esim. ajatella toisin kuin kuorsata sallii infinitiivi- ja lauseobjektin).
*) Ks. erityisesti L. Karttunen (1970) sekä A. Hakulinen & L. Karttunen (1973), A. Hakulinen
(1973) 	ja Givön (1973).
**) Esim. von Wright (1957) ja Lyons (1968:308). Ks. 12.2.1.
***) Vrt. myös Siro (1951, 1959).


Verbiryhmät 233
Implikatiiviseksi (B) sanotaan sellaista verbiä, joka myönteisessä lauseessa implikoi, että sen komplementtina oleva propositio on tosi, kielteisessä taas, että komplementti on epätosi.*) Niinpä lause (18a) implikoi, että Matti tuli ajoissa, ja (b), että Matti ei tullut ajoissa. Nämä implikaatiot puuttuvat lauseista, joissa on ei-implikatiivinen verbi (19).
(18) a. Matti muisti ~ ehti / tulla ajoissa.
b. Matti ei / muistanut ~ ehtinyt / tulla ajoissa.
(19) a. Matti aikoi ~ yritti ~ ajatteli / tulla ajoissa.
b. Matti ei / aikonut ~ yrittänyt ~ ajatellut / tulla ajoissa.
NEG-implikatiiviseksi (C:b) sanotaan sellaista verbiä, joka vaikuttaa lauseessa tasan päinvastoin kuin varsinaiset implikatiivit:
(20) a. Matti unohti / tulla ~ varoi / tulemasta ajoissa.
b. Matti ei / unohtanut / tulla ~ ei / välttänyt / tulemasta ajoissa.
Implikatiivisuuden semantiikka ei ole relevantti yksinomaan samasubjektisis- sa ketjurakenteissa, joskin se niissä on tavallisinta. Erisubjektisista mainittakoon, että saada joku tekemään jotakin on implikatiivinen, estää jotakuta tekemästä jotakin puolestaan NEG-implikatiivinen.
Verbiketju on pintarakenteen käsite eikä vielä sano mitään siitä, ovatko verbit syvärakenteessakin ketjuna, ts. ovatko alemmat verbit aina infinitiivejä vai täysien lauseiden predikaatteja (vrt. 14.5.5.). Liikeverbien (D) yhteydessä olevat infinitiivien adverbiaalimuodot tuntuvat suoralta kädeltä vähiten lausemaisilta (21a), kun taas ryhmän (E) verbit saavat selvimmin lausemaisen upotuksen.**)
(21) a. Väki tuli / syömään ~ on / syömässä ~ lähti / syömästä. b. Kello näyttää / olevan 12 <= [näyttää [kello on 12]].
Ryhmien (A-E) verbit yhdistyvät tietyissä rajoissa keskenään, ja etenkin modaaleja voi esiintyä kaksi tai kolmekin peräkkäin (vrt. Siro 1964a:94).
(22) a. Ja hän koetti saada / nähdä Jeesusta.
b. Mahdan kohta saada / panna kahvilan ovet vallan kiinni.
c. Pyydän saada / huomauttaa seuraavista kohdista.
Oman selvityksensä ansaitsisivat erilaisten verbiketjujen mahdolliset semanttiset yhdistelmät. Sellaisia tekijöitä jotka vaikuttavat verbien järjestykseen ketjussa, ovat verbin yksi- tai kaksipaikkaisuus, saako verbi subjektikseen konkreettisen NP:n vai lauseen, onko se merkitykseltään modaalinen jolloin se ei ketjuunnu modaalin kanssa jne. Vrt. seuraavien esimerkkien rajoituksia:
(23) a. Lasten täytyy voida / päästä kesäksi maalle.
b. *Lasten voi täytyä / päästä kesäksi maalle.
c. Lasten saattaa täytyä / jäädä kesäksi kaupunkiin.
(24) a. *Mies viitsi voida / lähteä ajoissa.
b. *Mies unohti voida / kysyä asiaa esitelmän jälkeen.
*) Rinnakkaisen ehdotuksen on esittänyt Wiik (1974b), joka nimittää implikatiiveja preesens- verbeiksi ja ei-implikatiiveja futuuriverbeiksi. Ks. 14.5.5.
**) Ks. tarkemmin 14.4.1-3., 14.5. ja 14.8.


234 Verbi ja verbirakenteet
(25) a. *Kellon täytyy näyttää / olevan 12. b. ‘•‘Hänen tuntuu täytyvän / lähteä.
(26) a. Ihmiset näyttävät lähtevän / uimaan.
b. ^Ihmiset menevät tuntumaan / käsittelevän uudistusta.
(27) a. Yleisö kuuluu ymmärtäneen / poistua ajoissa.
b. 	Jalankulkijat tuntuvat unohtaneen / odottaa vihreän valon syttymistä.
(28) a. Lapsi näyttää voivan / oppia 20 sanaa päivässä,
b. 	Työ saattaa näyttää / onnistuneen.
11.3.3. 	Kiteytyneet verbiliitot
Kolmas verbiryhmien tyyppi on kiteytyneet verbiliitot, joilla tarkoitamme sellaisia pitkälle fraasiutuneita verbi-ilmauksia, joissa fmiittisenä osana on yleensä olla-verbi ja jälkimmäisenä osana jokin sellainen idiomintapainen nominaalimuoto, jolla ei ole paradigmaattisia vaihtoehtoja (esim. olla autettavissa ~ autettavilla:*). Tällaiset verbiliitot ilmaisevat modaalisuutta tai aspektia. Yleisimmät kiteytymät ovat seuraavat:
(A) Modaaliset rakenteet
(a) nesessiivinen liitto: on autettava ('täytyy’)
(b) episteeminen liitto: on autettavissa (’voi’)
(c) kvasirakenne: on nukkuvinaan (’ikään kuin’)
(d) fatumrakenne: Gos) on mennäkseen
(B) Aspektia ilmaisevat rakenteet
(a) progressiivinen rakenne: on menosssa**)
(b) inkeptuaalinen rakenne: on menemäisillään; oli mennä
(c) statiivinen kielto: on tekemättä
Kiteytyneet verbiliitot ovat siinä suhteessa lähempänä liittomuotoja kuin verbiketjuja, että niitä ei voi minkäänlaisin syntaktis-semanttisin perustein johtaa kahdesta syvärakenteen lauseesta. Semanttisesti nesessiivinen ja episteeminen liitto merkitsevät tietysti samaa kuin modaaliverbin ja pääverbin ketju (esim. täytyy auttaa, voi auttaa), mutta tämä ei ole riittävä syntaktinen peruste kahden syvälauseen olettamiselle.
(C) Emfaattiset rakenteet
(a) vartalontoistorakenne: kiroilla kiroilemistaan
(b) koloratiivikonstruktio: nauraa kihertää
Emfaattiset rakenteet ovat suomen kielen erityispiirteitä ainakin indoeuroop- palaiskieliin verrattuna. Tyyppi (a) korostaa tekemisen jatkuvuutta (vrt. L. Hakulinen 1968:485), tyyppi (b) puolestaan luonnehtii pääverbin ilmaisemaa tekemistä deskriptiiviverbin avulla.
Toisin kuin verbiketjut, kiteytyneet verbiliitot eivät voi liittyä rekursiivisesti toisiinsa. Mahdottomia tai perin marginaalisia ovat näin ollen seuraavat yhdistelmät lukuun ottamatta tapausta (e).
*) Muutkin semanttisesti suhteellisen väljämerkityksiset verbit pyrkivät muodostamaan kiteytyneitä ketjuja, vrt. tuli sanoneeksi, otti lukeakseen, sai sanotuksi sekä meni sanomaan.
**) Morfologisesti -O-johdokset ovat tietenkin substantiiveja.


Verbin leksikaalinen kuvaus 235
(29) a. ?Hän oli olevinaan sanomaisillaan jotakin.
b. ?01koon jos on ollakseen nukkuvinaan.
c. ?Lapsi oli olemaisillaan autettavissa.
d. ?Työ oli olemaisillaan tekemättä.
e. Työn on oltava tekemättä.
Rajoitus on semanttisesti käsitettävissä, koskapa olla-verbi, josta kiteytymän nominaalimuotoja laaditaan, sopii huonosti modaalisiin yhteyksiin. Emfaattisen rakenteen yhdistäminen kahteen muuhun voisi sikäli käydä päinsä paremmin, että näissä rakenteissa ei ole kopulaa:
(30) a. Miehen on kiroiltava kiroilemistaan.
b. Naisen puolestaan on nauraa kiherrettävä.
c. Lopuksi hän oli itkeä niiskuttavinaan.
Kaikkia mainitsemiamme kiteytyneitä verbiliittoja (modaalisia, aspektia ilmaisevia ja emfaattisia) pidämme leksikaalistuneina rakenteina. Ne ovat kivettyneitä »muotteja», joita ei johdeta produktiivisilla syntaktisilla säännöillä osistaan.
11.4. 	Verbin leksikaalinen kuvaus
11.4.1. 	Valenssi
Lauseen rakenteeseen vaikuttavista tekijöistä tärkeimpiä ovat verbin luontaiset syntaktiset ja semanttiset piirteet, jotka ilmenevät verbin (oletetusta) leksikkomuodosta. Nämä piirteet määräävät erityisesti sen, mitä nominaalisia argumentteja eli aktantteja verbi edellyttää ympärilleen hyvämuotoisessa täydellisessä lauseessa. Usein verbin syntaktiset piirteet ratkaisevat myös aktanttien sijanvalinnan; näin on kaikissa rektiotapauksissa, erityisesti valens- siadverbiaalien kohdalla (esim. pitää jostakin; näyttää joltakin).
On kuitenkin pidettävä mielessä, etteivät leksikkopiirteet yksin riitä verbi- syntaksin kuvaukseksi. Monet lauseen keskeiset semanttiset piirteet ja syntaktiset säännöt ovat riippumattomia yksittäisten verbien ominaispiirteistä. Tällaisia ilmiöitä ovat esim. kielto, modukset, geneerisyys, automaattiset sijanmerkinnät (kuten kieltolauseiden part.subjekti ja -objekti, myöntölauseiden akkusatiivi, adnominaaliset genetiivit), attribuutti- ja verbikongruenssi sekä lauseenvastikkeet. Kaikki tällaiset ilmiöt on kuvattava syntaktisilla säännöillä.
Jaksossa 3.3. todettiin, että leksikaalisen morfeemin oleellisin syntaktis- semanttinen sisältö voidaan kuvata neljänlaisilla piirteillä: kategoriapiirteet ilmoittavat sanaluokan, kontekstipiirteet syntagmaattiseen ympäristöön liittyvät ehdot, luontaispiirteet ominaismerkityksen siltä osin kuin se heijastuu syntaksiin sekä sääntöpiirteet mahdolliset poikkeamat yleisistä säännöistä ja muut syntaktiseen käyttäytymiseen liittyvät erikoisuudet. Lisäksi on tietenkin oletettava sanasemanttinen kuvaus morfeemin perusmerkityksestä, sen inten- siosta.


236 Verbi ja verbirakenteet
Tässä yhteydessä kiinnostavimpia ovat kontekstipiirteet, jotka ilmoittavat verbin (syntaktisen) valenssin eli sen edellyttämien NP- ja AdvlP-aktanttien paikkaluvun, aktanttien pakollisuuden tai valinnaisuuden*) ja niiden rektion (esim. sijanvalinnan, sikäli kuin se on sanakohtainen eikä sääntöperäinen). Kontekstipiirteisiin kuuluu myös aktanttien semanttisten ehtojen eli valenssiroolien**) kuvaus; esim. jotkin verbit edellyttävät tekijäsubjektia, toiset elotonta objektia.
Dependenssikieliopin mukaisissa verbin syntaktisen valenssin kuvauksissa on ollut tapana ilmoittaa toisaalta verbin aktanttien lukumäärä, toisaalta niiden sanaluokka ja sijamuoto (semanttisen valenssin kuvauksessa otetaan vielä huomioon valenssiroolien jakautuminenkin). Esimerkiksi vastata-verbin ('esittää vastaus’) syntaktinen valenssi on kuvattu suurin piirtein näin (Tarvainen 1977a:22).
(32) 	Vastatai+(ii2,3) = 4 - Nnom (Na||) (Sivuteitä ~ PRONmdef) (Nj||)
Kaava tarkoittaa, että vastata-verbin syntaktinen valenssi on pakollisesti yksi, valinnaisesti suurempikin, mutta korkeintaan neljä. Implikaationuoli ilmoittaa, että pakollinen perusaktantti on nominatiivimuotoinen substantiivi (N), ensimmäinen valinnainen aktantti allatiivimuotoinen substantiivi, toinen valinnainen aktantti joko että-lause tai indefiniittipronomini sekä kolmas valinnainen aktantti illatiivimuotoinen substantiivi. Esimerkkejä eri aktantti- yhdistelmistä: Opettaja vastaa minulle; Opettaja vastaa minulle, ettei hän tule; Opettaja ei vastaa mitään; Opettaja vastaa kysymykseen.
Tällaiset kaavat on tarkoitettu pääasiassa yksittäisten verbiesiintymien morfosyntaktista kuvausta varten, eivätkä ne niinkään kuvaa verbin koko syntaktista käyttöä. Jälkimmäistä tarkoitusta vartenhan ne sisältävät melko lailla redundanssia, koska niissä ei ole tehty eroa syntaktisten sääntöjen ja leksikon välillä. Voihan yleisten syntaktisten sääntöjen mukaan minkä tahansa verbin objektina olla pronomini ja samaten minkä tahansa verbin subjektin sijana olla tunnusmerkitön nominatiivi (poikkeuksena vain jotkin kausatiiviverbit). Pronominiobjektin mahdollisuutta taikka subjektin nomina- tiivimuotoisuutta ei siis tarvitse luetella yksittäisten verbien leksikaalisessa kuvauksessa.
Tällaisen redundanssin välttämiseksi on paras käyttää aktanttien kuvauksessa semanttisia valenssirooleja eikä sanaluokkia tai morfologisia pintasija- muotoja. Näin voidaan yhdistää osa syntaktista ja semanttista kuvausta. Kuvauksen yksinkertaistamiseksi on edelleen otettava huomioon tietyt tunnusmerkkisyyssuhteiden yleisperiaatteet: jos verbillä on vain yksi argumentti, se toimii pintarakenteessa yleensä subjektina ja syntaktiset säännöt ratkaisevat sen sijanmerkinnän; jos valenssiroolien joukossa on AGENTIIVI, sillä on etuoikeus subjektin funktioon (6.4.2.). Esitämme vastata-verbin avulla seuraavan esimerkin verbin leksikaalisesta kuvauksesta. Leksikkomuo- dossa on neljänlaista tietoa: kategoria, merkitys (sekä intensio että syntaksiin
*) Puhumme tässä dependenssikieliopin termein. Huomattakoon, että nämä samat ilmiöt kuvataan T-kieliopin standarditeoriassa alakategoriointisäännöillä (Chomsky 1965). Verbien leksikaalisesta kuvauksesta ks. erityisesti Fillmore (1968b, 1969).
**) Ks. tarkemmin 6.4.2. Kyseessä ovat sijakieliopin syväsijat kuten AGENTIIVI, KOKIJA, KOHDE, LOKATIIVI sekä T-teorian selektiosäännöt.


Verbin leksikaalinen kuvaus 237
heijastuvat luontaispiirteet),*) valenssi (mukaan lukien rektio) sekä mahdolliset sääntöpiirteet.
(33) 	vastata
1. KATEGORIA
2. MERKITYS
a) intensio
b) luontaispiirteet
3. VALENSSI
a) roolit
b) rektio
4. SÄÄNTÖPIIRTEET
'reagoida kysymyksen edellyttämällä tavalla’ [-statiivinen, -jatkuva, +aloitteellinen, ♦kommunikatiivinen]
AGENTIIVI, (LOKATIIVI), (KOHDE) LOKATIIVI = illatiivissa jos on [-inhimillinen]
Tämän verbin syntaksissa ei liene sellaisia poikkeuksellisuuksia, jotka olisi kuvattava sääntöpiirteillä. Ainoa pakollinen valenssirooli on AGENTIIVI (’se joka vastaa’), joka todentuu pintasubjektina. Valinnaisia aktantteja ovat LOKATIIVI ja KOHDE. Intensiosta ja luontaispiirteistä käsin LOKATIIVILLE voidaan automaattisesti johtaa pintasijaksi allatiivi (’se jolle vastataan’) siksi, että [+kommunikatiivinen] verbi implikoi suuntaa (sanoma välittyy lähteeltä kohteelle). KOHDE taas on tekemisen tulos, joka todentuu pintaobjektina ('vastaus’). LOKATIIVIN ollessa [-inhimillinen], sen pintasi- jana on illatiivi (vastata kysymykseen). Tämä on sellainen erikoisuus, joka on erikseen merkittävä verbin leksikkomuotoon.
(33) 	on syntaktisesti ja semanttisesti melko tyhjentävä leksikaalinen kuvaus (vrt. myös Vuoriniemi 1974:12), kun oletetaan lisäksi äsken mainitut tunnus- merkkisyyskonventiot, jotka määrittävät mm. sijahierarkian eli sen, minä lauseenjäsenenä mikin valenssirooli ilmenee pintarakenteessa, ja toisaalta koko leksikosta erillään oleva syntaktinen säännöstö. Pragmatiikan näkökulmasta leksikkomuodon on vielä oletettava sisältävän tietoja verbin käytön onnistuneisuusehdoista eli siitä, minkälaisten edellytysten vallitessa sitä voi käyttää (vrt. Fillmore 1969:109). Vastata-\erbin keskeisin onnistuneisuusehto on tietenkin käyttö kysymyksessä pyydetyn informaation välittämiseksi.
Seuraavaksi esitämme joukon yksinkertaistettuja esimerkkejä syntaktiselta valenssiltaan erilaisista verbeistä; jokaisen verbin kohdalla on kyse sen perusmerkityksestä.**)
(34) sataa
1. KATEGORIA
2. MERKITYS
a) intensio
b) luontaispiirteet
3. VALENSSI
a) roolit
b) rektio
4. SÄÄNTÖPIIRTEET
V
’H20:ta putoaa pilvistä’
[-statiivinen, +jatkuva, -aloitteellinen, -di- rektionaalinen, +lokaalinen]
(LOKATIIVI), (NEUTRAALI)
[ei nominatiivisubjektia; joskus akkusatiiviobjekti; vain yks. 3. persoonassa]
*) Verbien merkityspiirteiden analyysista ks. myös Haarmann & Haarmann (1975), jotka ovat käsitelleet eräitä suomen liike- ja muutosverbejä.
**) Suomen verbien valenssin kuvauksesta ks. Vuoriniemi (1973, 1974).


238 Verbi ja verbirakenteet
(35) asua
1. KATEGORIA
2. MERKITYS
a) intensio
b) luontais- piirteet
3. VALENSSI
a) roolit
b) rektio
4. SÄÄNTÖPIIRTEET
(36) käyttäytyä
1. KATEGORIA
2. MERKITYS
a) intensio
b) luontais- piirteet
3. VALENSSI
a) roolit
b) rektio
4. SÄÄNTÖPIIRTEET
(37) riittää
1. KATEGORIA
2. MERKITYS
a) intensio
b) luontais- piirteet
3. VALENSSI
a) roolit
b) rektio
4. SÄÄNTÖPIIRTEET
(38) täytyä
1. KATEGORIA
2. MERKITYS
a) intensio
b) luontais- piirteet
V
'oleskella t. majailla vakinaisesti t. tilapäisesti jossakin’
[+statiivinen, +jatkuva, -aloitteellinen, -di- rektionaalinen, +lokaalinen]
NEUTRAALI, LOKATIIVI
V
'esiintyä t. menetellä vaistomaisesti t. tahallisesti’
[-statiivinen, +jatkuva, +aloitteellinen]
AGENTIIVI, TAPA*)
V
’olla tarpeeksi’
[-statiivinen, -jatkuva, -aloitteellinen, +lo- kaalinen]
NEUTRAALI, LOKATIIVI NEUTRAALI = NP tai S
V
’on pakko, velvollisuus t. välttämätöntä tehdä jotakin’
[+modaalinen]
*) Jaksossa 6.4.2. olettamamme valenssiroolien kokoelma käsittää vain verbin keskeisimmät pakolliset aktantit; yleensä vapaana määritteenä oleva tavan adverbiaali ei ole saanut omaa rooliaan.


Verbin leksikaalinen kuvaus 239
3. VALENSSI
a) roolit
b) rektio
4. SÄÄNTÖPIIRTEET
(39) 	antaa
1. KATEGORIA
2. MERKITYS
a) intensio
b) luontais- piirleet
3. VALENSSI
a) roolit
b) rektio
4. SÄÄNTÖPIIRTEET
NEUTRAALI NEUTRAALI = S
[ei nominatiivisubjektia; vain yks. 3. pers.; ei kieltomuotoja; ei nominaalistu]
'ojentaa t. jättää jonkun käsiin, haltuun t. käytettäväksi’
[-statiivinen, -jatkuva, +aloitteellinen, +di- rektionaalinen, -lokaalinen]
AGENTIIVI, KOHDE, HYÖTYJÄ
Sellaiset monimerkityksiset verbit, joiden eri esiintymät edellyttävät semanttisesti eri alakategorian subjektia (esim. käydä tapauksissa kello käy; olut käy; lapsi käy koulua) tai objektia (kuten laskea: laskea mäkeä ~ rahoja; laiva laskee laituriin) vaativat eri kuvauksen sekä intension että valenssin suhteen. Toisaalta on sellaisia verbejä, joiden intensio on eri käytöissä kutakuinkin sama mutta jotka poikkeavat toisistaan vain valenssiltaan. Tällaisia verbejä ovat esim. valittaa (jotakin ~ jostakin) ja uskoa (jotakin ~ johonkin ~ jokin jonkun haltuun).
11.4.2. 	Verbien johtaminen
Suomen morfosyntaksin tunnusomaisia piirteitä on sananjohdon, erityisesti verbinjohdon monikäyttöisyys ja yleisyys. »Johdolla» tarkoitamme tässä ilmiderivaatiota sidonnaisten morfeemien avulla, emmekä sisällytä johdon piiriin ns. piiloderivaatiota (Kangasmaa-Minn 1977), jota vaihtoehtoisesti voi pitää sanasemantiikkana. Sananjohdon asema kieliopissa ei ole kovinkaan selvä, koska sillä on kosketuskohtia kaikkiin kielen tasoihin. Tässä käsittelemme johtamisen asemaa ja johtoprosesseja vain verbien osalta ja suhteessa leksikkoon ja syntaksiin.
Suomen leksikko on johdosvaltainen. Tutkiessaan Nykysuomen sanakirjan verbilekseemien muotorakennetta Ojanen & Uotila-Arcelli (1977) ovat päätyneet tulokseen, että johtamattomia perusverbejä on vain noin 21%, ja näistä suurin piirtein puolet on supistumaverbejä. Ylivoimaisesti suurin osa NS:n verbeistä on siis johdettuja (enemmän tai vähemmän produktiivisilla säännöillä). Seuraava verbilekseemien taajuusasetelma on laadittu Ojasen & Uotila-Arcellin (mt.) mukaan.


240 Verbi ja verbirakenteet
(40)
N
%
Esimerkkejä
Johtamattomat
3372
21.2
antaa, hypätä, tulla
Kausatiivit ja
4570
28.7
laudoittaa, naurattaa, puh¬
faktiivit
distaa, työstää
Frekventa¬
2980
18,7
ajella, istuksia, työskennellä
tiivit
Refleksiivit,
2530
15.9
kasautua, pukeutua, turmel¬
translatiivit
tua
ja passiivit
Nom.kantainen
1033
6.5
filosofoida, kopioida, lapioi¬
- O id A
da
Momentaanit
950
6.0
heitältää, horjahtaa, tekaista
Muut
474
3.0
15909 100.0
Tässä kohden on kuitenkin tehtävä selvä ero toisaalta eriasteisten epäproduk- tiivisten leksikaalistumien ja toisaalta produktiivisten johtosääntöjen turvin muodostettujen johdosten välillä. Tietyn johtimen produktiivisuuden peruskriteerinä on lähinnä pidettävä sitä, että sen avulla voidaan jatkuvasti tuottaa uusia johdoksia, jotka ovat säännönmukaisessa semanttisessa suhteessa kanta- verbin merkitykseen (vrt. Rintala 1978:153) ja jotka ovat lisäksi morfologises- ti läpinäkyviä (transparentteja). On vielä pidettävä mielessä se, ettei produk- tiivisuus ole suinkaan aina ehdotonta. On nimittäin olemassa ns. puolipro- duktiivisia johtimia, ja toisaalta jokin johdin saattaa olla produktiivinen vain tiettyjen semanttisten, syntaktisten, morfologisten tai fonologisten ehtojen vallitessa. Esimerkkejä tällaisesta ehdollisesta produktiivisuudesta ovat seuraavat: momentaanijohdoksia ei voi muodostaa verbeistä, joiden ominais- merkitys on joko statiivinen kuten surra, tietää, tuntea tai momentaaninen kuten alkaa, huomata, kuolla (Wiik 1978:175-; semanttinen rajoitus); kausa- tiivijohdos voidaan muodostaa vain sillä edellytyksellä, että verbiin liittyy kaksi argumenttia, joiden roolit ovat AIHEUTTAJA ja KOHDE/KOKIJA (Kytömäki 1978:142; syntaktis-semanttinen rajoitus); /csZ-frekventatiivi liittyy vain tiettyihin e-vartaloisiin verbeihin: kuljeksia, peseksiä, tungeksia, mutta ei *kylveksiä, *meneksiä, *tunneksia (Wiik 1975:164; morfologinen ehto); jos verbissä on tavuja enemmän kuin kaksi ja jos se päättyy ei-väljään vokaaliin, ei frekventatiivijohdosta voi muodostaa (Wiik 1975:162-, fonologinen ehto).
Suomen verbinjohtimet on Setälän päivistä saakka ollut tapana jakaa viiteen pääryhmään (vrt. Kytömäki 1977:15-, joka esittää katsauksen vaihtoehtoisiin jakotapoihin), nimittäin kausatiivisiin ja faktiivisiin (esim. aateloida, ammuttaa, luettaa, sulattaa), refleksiivisiin ja translatiivisiin (juopua, lämmitä, sairastua, vanheta), frekventatiivisiin ja kontinuatiivisiin (harppoa, heitellä, loikkia, uiskennella), momentaanisiin (katkaista, naurahtaa) sekä sensiivi- siin (oudoksua, paheksua). Viimeinen ryhmä ei ole aivan vertailukelpoinen muiden kanssa, koska sensiivijohdoksia on kielessä vain niukalti ja tyyppi on puoliproduktiivinen.
Äskeinen jako perustuu lähinnä merkityspiirteisiin. Jos semantiikan lisäksi otetaan huomioon syntaksikin, johtimet voidaan jakaa karkeasti kahtia modifioijiin ja muuntajiin.41) Tyypilliset modifioijat ovat puhtaasti semanttisia, ne »lisäävät» jotakin kannan merkitykseen eli modifioivat sen merkitystä,
*) Ks. Kangasmaa-Minn (1968:63-) sekä erityisesti Kytömäki (1977:72).


Verbin leksikaalinen kuvaus 241
mutta eivät suoranaisesti heijastu kannan syntaktiseen käyttäytymiseen. Asian voisi ilmaista niinkin, että kantaverbillä ja modifioidulla johdoksella on sama syntaktinen jakauma. Selvimmin modifioivia ovat teonlaatua ilmaisevat johtimet eli frekventatiivi, kontinuatiivi ja momentaani. Esimerkkejä kannan ja johdoksen jakauman samanlaisuudesta:
(41) a. Pojat heittävät ~ heittelevät palloa pihalla.
b. Lomailijat uivat ~ uiskentelevat aamusta iltaan.
c. Katsojat kirkuivat ~ kirkaisivat, kun Wayne putosi hevosen selästä.
Modifiointi ei kuitenkaan ole kokonaan jättämättä jälkiä syntaksiin. Paitsi intensioon teonlaadun muutos voi vaikuttaa luontaispiirteisiin (vrt. edellä esitettyjä leksikaalisia kuvauksia). Esimerkiksi kantaverbin heittää leksikaalisessa kuvauksessa teonlaatu jää spesifioimatta verbin intensiossa eikä myöskään sen luontaispiirteissä ole spesifioitu, onko verbi [+jatkuva] vai [-jatkuva], koska verbiä voi käyttää molemmilla tavoin, vrt. (4la,42).
(42) Kalle heitti pallon ikkunan läpi. [-jatkuva]
Leksikaalisesta spesifioimattomuudesta seuraa, että verbiä voi käyttää joko irresultatiivista tai resultatiivista aspektia ilmaisevissa lauseissa.
Johdettu frekventatiivi heitellä spesifioidaan piirteellä [-jatkuva]; tästä seuraa, että se ei voi yksinään esiintyä yhdessä resultatiivista aspektia ilmentävän akkusatiiviobjektin kanssa (*Kalle heitteli pallon).*) Katsomme, että produktiivisten modifioijien avulla johdettavat sanat generoidaan säännöillä, jotka ovat osa leksikkoa; tämänkaltainen johtaminen on melko »epä- syntaktista», ja siksi sitä voidaan pitää perusleksikon jatkeena (vrt. 3.2.).
Toisaalta verbijohdoksista on suuri osa leksikaalistunut siten, ettei niitä voi kuvata minkäänlaisilla synkronisilla johtamissäännöillä, vaan ne on lueteltava erikseen leksikossa kuten johtamattomat morfeemitkin. Tällöin johdoksen merkitystä ei voi yleensä ennustaa kannan ja johtimen perusmerkityksistä käsin, esim. päät(+)ellä ei ole semanttisesti johdettavissa verbistä päättää. Mikäli kannan ja johtimen välinen morfeeminraja on läpikuultava, se voidaan tuoda ilmi leksikkomuodossa. Tällaisia tapauksia saattavat äsken mainitun lisäksi olla esim. ehk(+)äistä, kaar(+)taa, kast(+)ella, luist(+)ella, läp(+)äistä, nyrj(+)ähtää, tee(+)skennellä ja temp(+)oa. Johtosuhteen hämärtymisessä on havaittavissa sellainen tendenssi, että kontinuatiivijohdokset ovat useammin leksikaalistuneita kuin frekventatiivijohdokset (Wiik 1975:158); nämä taas ovat useammin leksikaalistuneita kuin momentaanijohdokset (Ojanen & Uotila-Arcelli mts.261).
Muuntajat saavat aikaan suurempia syntaktisia muutoksia kuin modifi- oijat. Yksi laaja muuntajien ryhmä ovat ne tapaukset, joissa sanaluokka muuttuu toiseksi; tästä ovat produktiivisia esimerkkejä esim. heittä-y => heitto^, veltto^ => veltostu-^, /c/v/N => kivimäinenA, kivinen\. Tähän ryhmään on luettava denominaalinen verbijohdostyyppi aidata, haudata, puuhata, roskata, viilata, joka on sangen produktiivinen. Johtimen funktiokin on yksiselitteinen: substantiivista tulee verbi, mutta jokaisen verbijohdoksen tarkka merkitys jää riippuvaiseksi kantanominin merkityksestä, siitä, minkälaisia toimintoja kyseisellä oliolla on luontevaa suorittaa, esim. aidata ’varus¬
*) Resultatiivisuutta ilmaiseva adverbiaali muuttaa tietysti tilannetta, vrt. Kalle heitteli pallon ikkunan läpi.


242 Verbi ja verbirakenteet
taa aidalla’, haudata 'sijoittaa hautaan’, roskata 'levittää roskia’. Näin ollen johtimella ei ole omaa leksikaalista perusmerkitystä. Siitä, miten koko kieliopin rakenne käsitetään ja mitä eri tyyppejä leksikaalisia sääntöjä halutaan olettaa, riippuu tämänkin johto-opillisen yksityiskohdan kuvaaminen. Voidaan katsoa, että nämäkin johtamissäännöt ovat osa leksikkoa aivan kuten modifioivat johtosäännöt. Toisaalta muuntajat vaikuttavat selvemmin syntaksiin, mikä puhuu sen puolesta, että niitä pidettäisiin nimenomaan syntaktisina eikä leksikaalisina sääntöinä. Jaksossa 14.9.2. kuvaamme yhtä tärkeää muuntajatyyppiä, -mmert-rakennetta nimenomaan syntaktisena sääntönä.
Sellaiset johdokset, jotka ovat vakiintuneet osittain kiinteiksi leksikaalisiksi yksiköiksi vaikka ovatkin produktiivisten johtoprosessien tuottamia, on lueteltava perusyksikössä (esim. keitto, miesmäinen, punastua, touhuta).
Toinen muuntajien ryhmä ovat sellaiset johtimet, jotka aikaansaavat muutoksia kantana olevan verbin valenssikuvauksessa. Näitä ovat suomessa refleksiivi ja kausatiivi,*) joista edellinen inkorporoi subjektin kanssa identtisen objektin johdettuun verbiin (43). Refleksiivin perustapaus edellyttää siis transitiiviverbiä, ja oikeastaan vielä sellaista, jossa yhtenä (subjektin) roolina on AGENTIIVI (vrt. painautua, jossa subjekti on AGENTIIVI, ja painua, jossa subjekti on NEUTRAALI ja joka on tästä syystä leksikaalistuma).
(43) 	a. Kuulijat kirjoittautuivat yhdistyksen jäseniksi. (<= kuulijat; kirjoittivat kuulijati yhdistyksen jäseniksi)
b. Esiintyjä pukeutui tilaisuuteen huolellisesti.
(<= esiintyjäi puki esiintyjän; tilaisuuteen huolellisesti)
c. Ryhmä organisoitui järjestöksi.
(<= ryhmä; organisoi ryhmäni järjestöksi)
Refleksiivijohtimia on myös intransitiivisiin verokantoihin liittyneinä, jolloin ei ole kyse AGENTIIVIN roolista vaan NEUTRAALISTA (esim. ajautua, kulkeutua). Yleisiä ovat sellaisetkin tapaukset, missä refleksiivi on liittynyt transitiiviverbiin, jonka subjekti ja objekti eivät ole identtiset. Tällöin johdos on kantaan verrattuna passiivinen (unohtua) tai translatiivinen (inspiroitua). Tällaiset tapaukset ovat suureksi osaksi leksikaalistumia.
Kausatiivit ovat suomen kieliopissa paljon produktiivisempi ilmiö kuin refleksiivit ja samalla myös monessa suhteessa visaisempi kuvausongelma. Kausatiiveilla tarkoitamme tässä kaikkia niitä verbiryhmiä, joita perinteellisesti on mainittu kausatiivien ja kuratiivien nimikkeen alla.**) Kyseessä on johdin, jolla muodostetaan sekä transitiivisista että intransitiivisista verbeistä uusia transitiivisia verbejä siten, että kantaverbin subjekti-NP alennetaan konstituenttien primaarisuushierarkiassa (vrt. 9.2.3.) joko objektiksi (44a) tai adessiivimuotoiseksi adverbiaaliksi (b); viimeksi mainittu konstituentti ei ole pintarakenteessa välttämätön (c,d).
*) Myös passiivin tunnus toimii suomessa muuntajan tavoin: se karsii kantaverbistä ilmisubjektia vastaavan roolin. Passiivi voitaisiin tästä syystä käsitellä kausatiivin ja refleksiivin tavoin leksikossa; toisaalta se kuuluu tärkeänä osana persoonajäijestelmään (ks. 11.6.2.) ja muutenkin syntaktisten sääntöjen kokonaisuuteen, mistä syystä se on sijoitettava syntaksiin.
**) Ks. Kangasmaa-Minn (1973:158-), Kytömäki (1977:76-; 1978) ja Siro (1978b).


Verbin leksikaalinen kuvaus 243
(44) a. Aurinko sulatti lumen. (<= [aurinko AIHEUTTI [lumi sulijs])
b. Vääpeli laulatti alokkailla virren. (<= [vääpeli AIHEUTTI [alokkaat laulavat virren]s])
c. Yhtiö teettää turhia selvityksiä.
d. Vääpeli laulattaa virsiä harjoituksissa.
Comrie (1977) on typologisessa tarkastelussaan kiinnittänyt huomiota kausa- tiivin ja passiivin paralleeliuksiin lähinnä siinä suhteessa, että passiivin agentti (esim. ruots. av- ja engl. fty-lausekkeet) yhtä hyvin kuin kausatiivin rangiltaan alennettu syväsubjekti pyrkivät esiintymään ns. datiiviadverbiaali- na (vrt. myös Siro 1978b:43). Tämä samankaltainen käyttäytyminen olisi tulosta siitä, että kausatiivin upotelause olisi ensin muutettu passiivimuotoon. Vaikka suomessa passiivi onkin agentiton ja kausatiivin syväsubjekti pintarakenteessa joskus adessiivimuotoinen (44b), paralleeliutena voidaan suomessa pitää juuri sitä, että kumpikin rakenne voi olla agentittomana, mistä esimerkkeinä seuraavat lauseparit.
(45) a. Isä teetti veneen 1000 markalla b. Vene tehtiin 1000 markalla.
(46) a. Isäntä kaivatti ojan suon poikki, b. Oja kaivettiin suon poikki.
(47) a. Vääpeli laulatti virsiä harjoituksissa, b. Harjoituksissa laulettiin virsiä.
Nykysuomessa passiivin ja kausatiivin erona on ensinnäkin se, että passiivissa ei voi olla ilmipantua subjektia, kausatiivissa taas sellainen voi olla joskaan sitä ei tarvita.*) Syntaktisesti passiivi soveltuu mihin tahansa verbiin melkein rajoituksitta ja se voidaan käsittää neljänneksi persoonaksi (11.6.2.); kausatii- vi sen sijaan on syntaktinen transformaatiosääntö, joka muuttaa valenssira- kenteen samalla kun lisää verbiin tunnuksen. Syvärakenteesta (48a) johon genetiivisen semantiikan hengessä oletamme syväverbin AIH (= 'aiheuttaa’), voidaan siten kausatiivitransformaatiolla johtaa pintarakenne (b), jossa syvärakenteen upotelauseen subjekti räätäli ilmenee adverbiaalina.
(48) a.
NP
pappi AIH räätäli veistä- kirvesvarsi
b. Pappi veistättää räätälillä kirvesvarren.
*) Vanhastaan on pidetty ongelmallisena passiivin ja kausatiivin /-ainesten suhdetta (vrt. L. Hakulinen 1968:198), joka etenkin lapissa ja unkarissa on osoitettavissa etymologisesti samaläh- töiseksi mutta jonka merkityssuhteen osoittaminen on suomen kohdalla jäänyt avoimeksi. Nyt esitetty paralleelius voisi tuoda lisävalaisua näiden rakenteiden syntaktiseen suhteeseen.


244 Verbi ja verbirakenteet
Kausatiivin perustyyppiä voidaan siis kuvata syntaktisena sääntönä. Syntaktisena (eikä leksikaalisena) sitä on pidettävä siitä syystä, että kausatiivitransfor- maatio selvästi soveltuu kokonaiseen lauseeseen ja muuttaa sen argumenttien roolisuhteita tavalla, joka heijastuu voimakkaasti pintalauseen syntaktiseen muotoon. Mutta suomessa on tämän kausatiivityypin lisäksi joukko psyykkistä tilaa ilmaisevia kausatiiviverbejä (ns. FLIP-verbit), joista useilla on johtamaton vastineensakin (vrt. Leiwo 1977b, Siro 1978b). (Monilla FLIP-verbeil- lä on myös edellä mainittu kausatiivi, esim. itkettää, pelottaa, väsyttää):
(49) epäilyttää - epäillä haluttaa - haluta hävettää - hävetä itkettää - itkeä pelottaa - pelätä surettaa - surra väsyttää - väsyä
Tyypillistä näille vastaavuuksille on, että yksinkertaisen verbin subjektina esiintyvä KOKIJA siirtyy vastaavan kausatiiviverbin objektiksi mutta pysyy kokijalauseissakin lauseen alussa:
(50) a. Veljeni haluaa lähteä Japaniin.
b. Veljeäni haluttaa lähteä Japaniin.
(51) a. Lapsi väsyy juhlimisesta, b. Lasta väsyttää juhliminen.
Generatiivisessa kirjallisuudessa on vuoroon kumpaakin muotoa pidetty ensisijaisena ja toinen pyritty johtamaan siitä transformaatioteitse nominaali- lauseickeiden paikkoja vaihtamalla samaan tapaan kuin indoeurooppalaiskiel- ten passiivitransformaatiossa tehdään (Leivvo mt.). On olemassa kolmaskin mahdollisuus. Tätä kausatiivia voi nimittäin pitää leksikaalisena johtamis- sääntönä, joka lisää psyykkismerkityksiseen verbiin kausatiivimorfeemin ja liittää näin johdettujen verbien ryhmän niiden jo valmiina leksikossa olevien johtamattomien verbien joukkoon (esim. etoa, huvittaa, jomottaa, kiukuttaa, miellyttää, ällöttää), jotka tyypillisesti esiintyvät pintarakenteen kokijalauseis- sa (6.3.). Tällä tavoin toisaalta normaalia SVO-rakennetta, toisaalta lukkiutu- neempaa kokijalausetta edustavat ilmaisut joutuvat toisistaan hieman etäämmälle kuin jos jompikumpi niistä olisi suoraan johdettu toisesta. Näin voidaan ottaa paremmin huomioon sekin, että verbiparien välillä vallitsee tietty määrä epäsymmetriaa (Leivvo mt.) ja että merkitysero leksikaalisen ja syntaktisen kausatiivin välillä yleensä on selvä:
(52) a. Pekka pelkää ~ inhoaa itseään.
b. *Pekka pelottaa ~ inhottaa itseään.
(53) a. Eläinkokeet säälittivät Pekkaa, b. *Pekka sääli eläinkokeita.
(54) a. Minua kirjoituttaa nyt ankarasti.
b. Johtaja kirjoitutti sihteerillä korusähkeen.


Tempus 245
11.5. Tempus
11.5.1. 	Yleistä
Tempusten selvittelyssä on tehtävä ero toisaalta ajan yleisten kategorioiden, toisaalta kielen ilmaisujärjestelmään kiteytyneiden tempuskategorioiden välillä (vrt. Jespersen 1924:256). Aikadimension ja kieliopillisten tempusten suhteita on syytä tarkastella suhteessa puhehetkeen: tähän hetkeen nähden aika jakaantuu menneeseen, nykyiseen (samanaikaiseen) ja tulevaan. Nykyisestä ja tulevasta ajasta puhutaan yhdistäen menemättömänä aikana. Jos ajan ilmaiseminen on kieliopillistunut jonkin kielen rakenteessa, menneen ja menemättömän ajan ero on perustava, ensimmäinen joka morfologisesti eriytyy.
On syytä korostaa, että tempus on deiktinen kategoria. Sen avulla lause ankkuroidaan ajan virtaan, lauseen ilmaisema propositio suhteutetaan muihin tapahtumiin ja ajallisiin kiintopisteisiin, joista tärkein on juuri puhehetki. Puhehetken lisäksi tempusten käyttöä selviteltäessä on otettava huomioon kaksi muutakin ajan virrasta poimittavaa hetkeä, joita nimitetään tapahtumahetkeksi ja viittaushetkeksi. Jälkimmäisellä tarkoitetaan jotakin muuta aikasuoran hetkeä kuin puhehetkeä, josta käsin puhuja voi tarkastella lauseen ilmaisemaa tapahtumahetkeä.*) Tempusten ilmaisemia aikasuhteita on tarkasteltava näiden kolmen ajallisen kiintopisteen avulla. Preesens ja perfekti voidaan kuvata puhehetken ja tapahtumahetken suhteiden avulla; viittaushetken käsitettä tarvitaan kuvattaessa imperfektiä ja pluskvamperfektiä.
Tempus on lauseen pakollinen kategoria, joka morfologisesti liittyy finiittiverbiin. Vapain ja laajin tempusvalintojen määrä on indikatiivimuotoisissa päälauseissa. Ns. consecutio temporum -ilmiö rajoittaa sivulauseiden tempus- valintaa suhteessa päälauseeseen. Ei-finiittiset muodot ovat tempustaivutuk- seltaan vajaita: partisiipeissa on valinta kahden eri aikasuhteen välillä (menemätön #= mennyt, vrt. palava ja palanut), infinitiiveistä puuttuvat kaikki mahdollisuudet ilmaista aikasuhteita. Huomattakoon kuitenkin »2. inf. inessiivin» käyttö temporaalirakenteessa (hänen tullessaan), joka ilmaisee menemätöntä aikaa.
Finiittisyyden lisäksi moduskin vaikuttaa tempuksen esiintymismahdolli- suuksiin. Jos lauseessa on ilmimodus eli konditionaali, potentiaali tai imperatiivi, tempusvalintoja on vain kaksi (preesens tai perfekti - imperatiivilla perfektikään ei tule kyseeseen, vrt. 11.3.1.).
Vaikka pyrittäisiinkin käsittelemään tempusta syntaktisesti itsenäisenä ilmiönä, joudutaan semanttisessa kuvauksessa ottamaan kaiken aikaa huomioon, että tempus (erityisesti preesens) ja sen tulkinta ovat kietoutuneet moniin muihinkin tekijöihin: modukseen, aspektiin, tekemislaatuun ja ajan adverbiaaleihin. Kuten äsken jo mainittiin, ei-indikatiivisilla moduksilla ei ole täydellistä tempusvalikoimaa. Toisaalta imperfektillä on selvästi modaalinen* käyttö ns. kohteliaisuuskoodissa (Menikö tämä rouvan kassiin?).**)
*) Tämän käsitteen on (nimellä perushetki) tuonut meikäläiseen tempusten kuvaukseen Ikola (1949:46; vrt. 1964:81-). Tätä käsitteistöä on alunperin kehitellyt mm. Reichenbach (1966 [1947]:288). Ks. myös Wiik (1976a).
**) Huomattakoon ohimennen sekin morfologinen yhtäläisyys tempusten ja modusten välillä, että ne kuuluvat morfosyntaktisesti samaan jakaumaluokkaan. Ks. myös Austerlitz (1978), joka osoittaa niiden välillä tiettyjä merkitysyhtäläisyyksiä.


246 Verbi ja verbirakenteet
Perfekti saa eri tulkinnan sen mukaan, onko verbin (tai verbilausekkeen) aspekti resultatiivinen vai ei: Kalle on nukkunut kolme tuntia (ja nukkuu yhä); Taiteilija on maalannut muotokuvani kolmessa tunnissa (eikä maalaa enää). Tässä OSMA:ien ja ajan adverbiaalien jakauma myötäilee resultatiivi- suussuhteita. Jos verbi on luontaisesti irresultatiivinen ja sen objekti partitii- vimuotoinen, preesens ilmaisee geneeristä tai nykyaikaa (Vihaan makaroni- velliä). Tekemislaadultaan momentaanisten verbien preesensmuodot implikoivat tulevaa aikaa (Nielaisen pennin), kun vastaava frekventatiivinen muoto ilmaisee nykyaikaa (Nieleskelen penniä). Perifrastinen tulla + 3.inf.ill. -rakenne havainnollistaa tempuksen ja sanamerkityksen läheistä suhdetta; preesensmuoto tulen onnistumaan ilmaisee tulevaa aikaa siksi, että tulla- verbin leksikaalinen merkitys edellyttää tällaista tulkintaa. Kaikki ajan adverbiaalit voivat leksikaalisen merkityksensä kautta tällä tavoin vaikuttaa preesensmuotojen tulkintaan; Kalle nukkuu kymmenen minuutin kuluttua ilmaisee tulevaa aikaa, Kalle nukkuu nyt nykyaikaa.
Se että tempus on kytkeyksissä modukseen, aspektiin ja tekemislaatuun, ei oikeuta unohtamaan, että nämä kolme verbin kategoriaa ovat perusfunktioiltaan kuitenkin selvästi erilaiset. Tempus on deiktinen ilmiö ja suhteuttaa proposition aikaan, modus heijastaa puhujan asenteita ja puhetilanteen piirteitä, aspekti liittyy tekemisen kulkuun (erityisesti sen tuloksellisuuteen), ja tekemislaadussa on kategorioituneena tekemisten tyyppien kielen kannalta olennaisimmat erot.
11.5.2. 	Tempusjärjestelmä
Suomessa on kaksi yksinkertaista tempusta, tunnukseton preesens sekä i- tunnuksinen imperfekti. Perfekti ja pluskvamperfekti muodostuvat perifrasti- sesti ö//a-verbin ja pääverbin liitosta. Jos katsotaan, että morfologinen tunnusmerkki on tempuksen edellytys, suomessa on vain yksi oppositio, nimittäin preesensin ja imperfektin välinen, eli siis kaksi tempusta. Perfekti ja pluskvamperfekti ovat näiden kahden tempuksen yhdistelmiä kahden verbin liittona.*) Suomen tempusjärjestelmän ydin käsittää siis neljä aikamuotoa. Niiden suhdetta aikadimensioon voidaan havainnollistaa käyttämällä puhe-, viittaus- ja tapahtumahetken käsitteitä. Puhuja ei voi vaikuttaa määrätilanteessa sen enempää puhe- kuin tapahtumahetkeenkään: nämä ovat tavallaan annettuja. Sen sijaan viittaushetken puhuja voi valita vapaasti. Eri aikamuotoja voidaan havainnollistaa seuraavien aikasuorien avulla (vrt. Wiik 1976a: 139);**) P = puhehetki, V = viittaushetki (ks. (55)).
Kaaviot havainnollistavat aikamuotojen peruskäyttöä. Preesensin tapauksessa puhujan valitsema viittaushetki on nykyhetki eli siis sama kuin puhehetki, joka on myös tapahtumahetki. Perfektissä menneen ajan tapahtumaa tarkastellaan siten, että puhehetkeä pidetään viittaushetkenä. Imperfektissä viittaushetki on siirtynyt menneeseen aikaan; tapahtumahetki ilmaistaan samanaikaiseksi täten valitun viittaushetken kanssa. Pluskvamperfekti taas ilmoittaa, että tapahtumahetki on varhaisempi kuin menneessä ajassa sijaitseva viittaushetki.
*) Vrt. Wiik (1968, 1976a, 1977a).
**) Aikasuorien käytöstä ks. Jespersen (1924:257-), jonka ideaa on kaikkiin tempuksiin soveltanut Reichenbach (mts.290).


Tempus 247
T = tapahtumahetki.
(55) 	a. P
V
T PREESENS
>
b.
PERFEKTI
c.
V
T IMPERFEKTI
>
V
T PLUSKVAMPERFEKTI
>
Kaavioiden esittämä kuva tempusjärjestelmän perusrakenteesta on sikäli abstraktinen, että lause- ja tekstiyhteydessä tempuksiin (erityisesti preesensiin) kytkeytyy yleensä erilaisia implikaatioita. Itse asiassa preesensmuoto ilmaisee hyvin harvoin tarkkaa nykyhetkeä. Se on tempusjärjestelmän tunnusmerkitön jäsen ja siksi sillä on hyvin väljä semanttinen liikkuma-ala menemättömässä ajassa.*) Verbin leksikaalisesta merkityksestä, aspektista tai lauseessa esiintyvästä ajan adverbiaalista riippuen preesens voidaan ajallisesti tulkita hyvinkin eri tavoin:
(56) 	a. Borzov katkaisee maalinauhan .. . nyt! (punktuaalinen)
b. Muutamat pitävät työtä rangaistuksena, (statiivinen)
c. Hänestä tiedetään vain hyvää, (statiivinen)
d. Opettaja käyttää silmälaseja, (habituaalinen)
e. Jos saan palkankorotuksen, hankin isomman auton, (resultatiivi- nen)
f. Tutkijaryhmä lähtee Tansaniaan elokuussa, (tulevan ajan adverbiaali)
Preesensin tunnusmerkittömyydestä ja semanttisesta väljyydestä johtuu luonnollisesti, että juuri sitä käytetään geneerisissä**) lauseissa, jotka pätevät aikaan katsomatta:
*) Yleiskielisessä tekstissä preesensin osuus tempusesiintymistä on n. 59 % (Hyvönen & Jämsä 1978:14).
**) Geneerisestä tempuksesta on käytetty useita nimityksiä, mm. neutraali, indefiniittinen, abstraktinen ja gnoominen (Ikola 1964:121).


248 Verbi ja verbirakenteet
(57) 	a. Valas kuuluu nisäkkäisiin.
b. Varis istuu mielellään aidalla.
c. Ihminen on ihmiselle susi.
Preesensin monikäyttöisyyden takia aikasuora (55a) ei tietenkään kuvaa tyhjentävästi eri hetkien yhdistelmiä. Seuraavatkin mahdollisuudet ovat olemassa (Wiik 1976a: 139).
(58) 	a. P
V
T
>
V
T
>
Lauseet (56a-d) sekä geneeriset lauseet (57) ovat preesensin perustapauksen (55a) erilaisia ilmentymiä. Lauseen (560 preesensmuoto implikoi tulevaa aikaa, mutta viittaushetki on sama kuin puhehetki (58a).*). Lause (56e) taas havainnollistaa tapausta, missä viittaushetki on siirretty tulevaisuuteen ollen kuitenkin samanaikainen tapahtumahetken kanssa (58b). Tapaus (58c) kuvaa aikasuhdetta, jossa tulevan ajan viittaushetki edeltää tapahtumahetkeä (esim. Lähden Tansaniaan, kun olen saanut apurahan).
Perfektin ja imperfektin perusero on se, että edellinen ilmoittaa tekemisen nykyhetkeä varhemmaksi (viittaushetkenä on siis nykyhetki), jälkimmäinen menneen hetken aikaiseksi (viittaushetki on menneisyydessä; Ikola 1949:46). Perfekti ei viittaa deiktisesti mihinkään kiinteään ajankohtaan kuten imperfekti, vaan ilmaisee yleensä nykyistä varhempaa tekemistä, joka on nykyhetken kannalta tavalla tai toisella relevantti. Paljon ongelmia on aiheuttanut se, millä tavoin olisi luonnehdittava perfektimuotoisen verbin puhehetkeen vaikuttavaa relevanssia.**) Yleistä on, että pyritään luettelemaan perfekti- muodon eri »merkityksiä» tai »käyttöjä». Voidaan myös lähteä siitä, että perfektimuotoisen verbin sisältävät lauseet vaihtelevat merkitykseltään siitä riippuen, millaisten semanttisten piirteiden kanssa perfektiä yhdistellään. Jos verbi on statiivinen, perfektin ilmaisema tekeminen jatkuu puhehetkellä (59a); jos verbi ei ole statiivinen, nykyrelevanssi tarkoittaa, että tapahtuma on sattunut aivan puhehetken tuntumassa (b).
*) Tulevaa aikaa ilmaisevalla preesensmuodolla on läheiset yhteydet modaalisuuteen (ks. Lyons 1977b:816 ja Austerlitz 1978).
**) Ks. Pipping (1968) ja J. McCawley (1971).


Tempus 249
(59) a. Olen tuntenut hänet vuodesta 1960. b. Naapuri on irtisanottu.
Pelkkä imperfektin ja perfektin oppositio mahdollistaa seuraavissa esimerkeissä tulkitsemaan, kummassa tapauksessa Toikan näyttely on vielä nähtävissä:
(60) a. Näitkö Frans Toikan näyttelyn?
b. Oletko nähnyt Frans Toikan näyttelyn?
Erityyppisten ajan adverbiaalien merkitys perfektin tulkinnalle on niin ikään tärkeä. Jos lauseessa on iteratiivisuutta ilmaiseva adverbiaali, ei ole oikein tulkita habituaalisuuden sisältyvän perfektin merkitykseen:
(61) Olen lukenut tämän teoksen seitsemän kertaa, mutta en ole oppinut mitään.
Olennaisinta imperfektin, menneen ajan tempuksen käytössä on se, että lause, jossa esiintyy imperfektimuotoinen verbi mutta ei ajan adverbiaalia, on tulkinnaltaan riippuvainen tekstiympäristöstä:
(62) Koira nuoli haavojaan.
Viittaushetki, johon imperfekti kytkeytyy, ilmaistaan joko lausetta edeltävässä tekstissä (kuten äskeisessä tapauksessa on oletettava), taikka samassa lauseessa olevalla ajan adverbiaalilla (63); puhutussa kielessä kuulija voi luonnollisesti tilanteesta saatavan tiedon avulla selvittää itselleen tapahtuman ajankohdan (64).
(63) a. Eilen aamulla heräsin kovaan ryskeeseen.
b. Indigirka-joen varrella mitattiin helmikuussa - 74°C.
c. Eräänä iltana mies tuli vastaani lehmuskujalla.
(64) Äiti, Kalle löi Mikkoa ~ löysi kympin ~ hyppäsi kolmesta metristä!
Imperfekti on pääasiallinen kertomisen ja raportoinnin tempus;*) se vastaa siis sekä esim. muinaiskreikan aoristia (’sitten’-tempusta) että imperfektiä (’silloin’-tempusta) (vrt. P. Kiparsky 1968). Epäselvyyttä aikasuhteisiin ei synny, kun kahdessa peräkkäisessä lauseessa kerrotaan yhden ihmisen toiminnasta (65), mutta kahden eri olion toimintojen raportoiminen saattaa synnyttää erheellisen käsityksen samanaikaisuudesta (66a). Tällöin tulkinnan voi ratkaista käyttämällä joko konjunktiota tai pluskvamperfektiä (b,c).
(65) Matti osti (ti) kuvalehden ja istuutui (t2) puiston penkille.
(66) a. Matti osti (ti) kuvalehden ja Pekka istuutui (ti tai t2) puiston
penkille.
b. (Samalla) kun Matti osti (ti) kuvalehden, Pekka istuutui (ti) puiston penkille.
c. Kun Matti oli ostanut (ti) kuvalehden, Pekka istuutui (t2) puiston penkille.
*) Hyvösen & Jämsän (mts.16) mukaan imperfektin osuus yleiskielen tempusesiintymistä on noin 27%.


250 Verbi ja verbirakenteet
Pluskvamperfekti on tempusmuodoista vähäkäyttöisin, sen osuus yleiskielen tempusesiintymistä on noin 1.6% (Hyvönen & Jämsä mts.19; Kiuru 1977:52). Kuten kaaviosta (55d) kävi ilmi, pluskvamperfektissä puhe-, viittaus- ja tapahtumahetki ovat kukin eri kohdassa aikasuoraa. Viittaushetki, jota edeltävää aikaa pluskvamperfektimuotoinen verbi ilmaisee, voidaan ilmoittaa samassa lauseessa kuin itse tempusmuotokin (67a,d) taikka lauseen ulkopuolella, mikä tekee pluskvamperfektistä samalla tavoin tekstuaalisesti sidonnaisen kuin imperfektikin on (b-c).
(67) a. Jo paljon aiemmin eversti oli uskonut minulle erään arkaluontoi¬
sen asian.
b. Indira Gandhi joutui syytteeseen siitä, että hän oli käyttänyt virkakoneistoa yksityiseen vaalitaisteluunsa.
c. Tämä tapa oli peräisin ajalta, jolloin hän oli ollut sotilasasiamie- henä Moskovassa.
d. Vuonna 1971 hän koetti yhdessä erään toverinsa kanssa salakuljettaa Tshekkoslovakiasta 6-vuotiaan Pavlina Porizkovan, jonka vanhemmat olivat Prahan kesän tapahtumien yhteydessä muuttaneet Ruotsiin.
Deiktiset elementit kuten pronominit, PRO-adverbit sekä tempukset muuttuvat yleensä epäsuorassa kerronnassa kun puhuja vaihtuu. Jos johtolauseessa on menneen ajan tempus, referoitavassa sivulauseessa preesensistä tulee imperfekti (68) ja perfektistä pluskvamperfekti (70); preesens tosin suomessa usein säilyykin (69).*)
(68) a. Matti väittää, että hän on sairas.
b. Eilen illalla Matti väitti, että hän oli sairas.
(69) a. Matti sanoo, että asia on selvä,
b. Matti sanoi, että asia on selvä.
(70) a. Päätöslauselmassa todetaan, että puolue on muodostunut äkkijyr¬
käksi järjestöksi.
b. 	Päätöslauselmassa todettiin, että puolue oli muodostunut äkkijyrkäksi järjestöksi.
11.5.3. 	Perifrastiset ajan ilmaukset
Perifrastisilla ajan ilmauksilla tarkoitetaan muita useampijäsenisiä aikasuhtei- ta ilmaisevia verbiryhmiä kuin perfektiä ja pluskvamperfektiä. Suurin määrä perifrastisia ajan ilmauksia on tulevalla ajalla, koska suomesta puuttuu morfologinen futuuritempus. Seuraavien esimerkkien joukossa mainitaan tulevan ajan perifrastisten ilmausten lisäksi myös muutamia tätä aikaa ilmaisevia preesenstapauksia.
(71) a. Ehdokas ilmoittaa päätöksestään huomenna.
b. Ompelen tähän huoneeseen uudet ikkunaverhot.
c. Tätä hänen tulee olemaan vaikea hyväksyä.
d. Tähti on oleva teille merkkinä lapsen syntymisestä.
e. Aion esittää muutamia muutoksia ehdotukseen.
f. Tätä saat katua.
g. Olen lähdössä Kreikkaan lepuuttamaan ~ lepuuttaakseni hermojani
*) Epäsuoran esitystavan tempuksista ks. tarkemmin Penttilä (1948) ja Ikola (1949; 1964).


Tempus 251
Tavallisin tulevan ajan ilmaisin on preesens, joka on menemättömän ajan tempus. Kun sellaiseen lauseeseen, jonka verbi on preesensmuotoinen, sisältyy joko tulevan ajan adverbiaali (71a) taikka resultatiivisuutta osoittava objekti (b), lause tulkitaan tulevaan aikaan viittaavaksi. Esimerkit (c,d) osoittavat, miten verbiliittoa käytetään tulevan ajan kiertoilmauksena; näistä (c) lienee ruotsalaisperäinen, (d) puolestaan arkaistissävyinen. Ei-implikatiivi- set sekä modaaliset ketjuverbit (e,f) saavat aikaan sen, että niiden komplementti tulkitaan tulevaan aikaan viittaavaksi (vrt. Wiikin 1974b »futuuri- verbiä» sekä E. Andersson 1977:217). Yhdysrakenteissa on ainakin kolme infinitiivirakennetta, jotka voi tulkita tulevaan aikaan viittaaviksi: esimerkissä
(g) 	oleviin, erityisesti translatiiviin katsotaan usein sisältyvän lisäksi finaalinen merkitys.
Näiden tapausten lisäksi tempusyhdistelmiä voidaan muodostaa perifrasti- sesti siten, että esim. mennyt ja tuleva aika yhdistetään samaan verbiryh- mään. Ns. liittoimperfekti (72) on oikeastaan nykykielessä hyväksyttävämpi kuin vastaava preesens (7Id).
V
Kainuun pojasta oli tuleva maan valtias useiksi vuosikymmeniksi.
Edelleen voidaan tavallisesti nykyhetkeen liittyvää relevanssia kuvastavaa perfektiä käyttää siten, että relevanssi on siirretty tulevaan aikaan. Näin saadaan tulevan ajan perfekti:
(73)
P
V
T
>
Huomenna Aido Moro on ollut kateissa jo viisi viikkoa.
Yhtä luonteva parafraasi voidaan muodostaa verbiliitolla: Huomenna hän tulee olleeksi kateissa jo viisi viikkoa.*)
*) Yksi heikkous esitetynlaisessa erillisiä P,T,V -hetkiä käyttävässä kuvauksessa on hetkien »punktuaalisuus», joka ei tee täyttä oikeutta tiloja tai prosesseja ilmaiseville lauseille kuten (73).


252 Verbi ja verbirakenteet
11.6. Persoona
11.6.1. 	Perusjärjestelmä
Persoonalla tarkoitetaan kieliopillista kategoriaa, joka perinteisen kieliopin mukaan käsittää kolme sekä yksikössä että monikossa esiintyvää persoonaa. Persoona ilmaistaan verbintaivutuksessa päätteillä (tule+« - tule+mme; tule+f
- 	tulz+tte; tule+e - tule+vat). Tätä kuuden persoonan järjestelmää nimitetään tässä perusjärjestelmäksi; passiivi käsitellään erikseen seuraavassa jaksossa. Persoonajärjestelmällä on verbien morfosyntaksissa keskeinen asema, koska ero finiittisten ja ei-finiittisten muotojen välillä on persoonapäätteiden esiintymisen varassa.
Kuten Tuomikoski (1971a) on tähdentänyt, kieliopillisesta persoonasta on pidettävä erillään toisaalta tekemisen suorittaja eli tekijä, toisaalta henkilö. Tekijä on semanttinen käsite, joka vastaa meidän olettamaamme AGENTII- VIN valenssiroolia (6.4.2.). Henkilöllä taas tarkoitetaan NP:n yhtä merkitys- piirrettä, jota olemme edellä nimittäneet [-»-inhimilliseksi] (4.3.5.). Selvää on edelleen, että persoonan, tekijän ja henkilön käsitteitä on kaikkia pidettävä erillään kieliopillisesta subjektista, jolla tarkoitetaan tietynfunktioista pinta- konstituenttia.
Kuudesta persoonasta neljä on deiktisiä, eksoforisia (yks. ja mon. 1. ja 2. pers.). Näiden persoonien viittaussuhteet selviävät puhetilanteesta, tarkemmin sanoen puheaktin osanottajista. 3. persoona on vain poikkeustapauksissa eksoforinen; tällainen tapaus on kohteliaisuuskoodiin kuuluva ilmaus Hän on hyvä ja istu+w.
Yksikön persoonat ovat tunnusmerkittömiä suhteessa monikon persooniin. Edelleen 3. persoona on tunnusmerkitön suhteessa l.seen ja 2:seen, ja 2. persoona on vähemmän tunnusmerkkinen kuin 1. Yksikön 3. persoona on siis järjestelmän tunnusmerkitön peruspersoona eli rakenteellinen keskus. Siksi sen pääte on myös äännerakenteeltaan kevein:
(74)
YKS.
MON.
1.
-n
-mme
2.
-t
-tte
3.
-V, 0
-vAt
3. persoonan tunnusmerkittömyys ilmenee myös käytössä: se on persoonamuodoista yleisin (vrt. Saukkonen 1977:ix). 1. ja 2. persoonaa käytetään kutakin vain yhden ainoan subjektin ohessa (minä, te jne.); 3. persoonan päätettä edellyttävät kielen kaikki muut subjektina esiintyvät nominit. Yksikön 3. persoona on myös se, jota tunnusmerkittömyytensä vuoksi käytetään lause- ja infmitiivisubjektien ohessa.
Verbien enemmistö taipuu kaikissa kuudessa persoonassa, jolloin pers.päätteen valinnan ratkaisee subjektikonstituentin persoona (vrt. 11.6.3.). On kuitenkin muutamia sellaisia verbiryhmiä, jotka esiintyvät vain 3. persoonassa ja joita siksi on ollut tapana nimittää yksipersoonaisiksi. Keskeinen yksipersoonaisten verbien ryhmä on eräät yksipaikkaiset, syvärakenteessa lausekomplementin saavat modaali- ja implikatiiviverbit kuten auttaa,


Persoona 253
kannattaa, kelvata, käydä, onnistua, pitää, tarvita, täytyä, joiden pintasubjek- ti on genetiivissä (vrt. 14.4.3.).
(75) a. Teidän pitäisi jo lähteä!
b. *Te pitäisitte jo lähteä!
(76) a. Ei minun kannata tehdä ylitöitä.
b. *En minä kannata tehdä ylitöitä.
Näiden verbien yksipersoonaisuus rajoittuu vielä yks. 3. persoonaan; monikonkaan 3. persoona ei tule kyseeseen. Niiden yksipersoonaisuus on sellainen poikkeuksellinen morfosyntaktinen ominaisuus, joka on merkittävä sääntö- piirteenä ao. leksikkomuotoihin (ks. 11.4.1.).
Yksipersoonaisiksi on myös sanottu monia fysiologis-psyykkisiä kausatiiviverbejä, joiden subjekti viittaa tavallisesti toisen asteen tarkoitteeseen kuten aivastuttaa, arveluttaa, heikottaa, hävettää, janottaa, kaduttaa, kainostuttaa, kuvottaa (vrt. Penttilä 1954a: 100). Nämä verbit ilmaisevat tyypillisesti sellaisia tekemisiä, joiden ohessa henkilötarkoitteinen NP esiintyy KOKIJANA (vrt. jakson 6.3. kokijalausetta), joka päätyy pintarakenteessa objektiksi eikä subjektiksi.
Mon. 3. persoona on silti kausatiivien kohdalla mahdollinen, ja eräiden verbien osalta muutkin persoonat (77e), joten yksipersoonaisuus ei ole tässä niinkään kieliopillinen kuin pragmaattis-semanttinen piirre.
(77) a. Eilinen tapahtuma kaduttaa minua.
b. Eiliset tapahtumat kaduttavat minua.
c. *Minä kadutan häntä.
d. *Te kadutatte minua.
e. Sinä ja sinun kaltaisesi kuvotatte minua.
Eri kielistä tuttu on jonkin tai joidenkin persoonien käyttäminen ei- spesifisesti eli geneerisesti. Tähän tarkoitukseen voidaan käyttää varsinaisia pronomineja kuten englannissa you tai we, taikka erityisiä geneerisiä pronomineja kuten ranskan on, ruotsin man, englannin one. Suomessa geneerisenä persoonana käytetään yksikön kolmatta, ja tällöin ilman persoonapronominia, subjektittomana (vrt. Penttilä 1954a: 108).^)
(78) a. Sinne 0 ei pääse tänään.
b. Huomenna 0 voi nukkua pitkään.
c. Englannista 0 sai villapuseroita halvalla.
Verbin yksikön 3. persoonan sisältävät geneeriset lauseet tulkitaan siten, että niissä on puhe kenestä tahansa ihmisestä, ja 0-muodon parafraasiksi sopisikin ’kuka tahansa’. Vaikka esim. Penttilä (mp.) esittelee tämän rakenteen yksipersoonaisten verbien yhteydessä, näillä tapauksilla ei ole mitään yhteistä. Geneerinen 0-ilmaus voi esiintyä myös muina lauseenjäseninä kuin päälauseen subjektina (A. Hakulinen & L. Karttunen 1973:159).
(79) a. Suomessa viedään 0 aina saunaan, (objektina)
b. 0 on hyvä olla kun 0 on rahaa, (hab.adverbiaalina)
c. Laki estää 0 pääsemästä perintöön käsiksi, (upotetun rakenteen subjektina)
*) Vrt. myös A. Hakulinen & L. Karttunen (1973), A. Hakulinen (1975b) ja Suojanen (1977:39-167-).


254 Verbi ja verbirakenteet
Geneerisen 3. persoonan esiintymisehdot lauseessa ovat ainakin kirjoitetussa kielessä ahtaammat kuin toisen subjektittoman verbinmuodon, passiivin. Eräissä modaalisissa yhteyksissä näiden muotojen välinen merkitysero kuitenkin häviää (80). Geneeriset ilmaukset suosivat muutenkin modaaliverbin yhteyttä (81).
(80) Tästä 0 voi ~ voidaan päätellä, että asiat ovat järjestyksessä.*)
(81) Huomenna 0 voi ~ täytyy ~ kannattaa lähteä sieneen.
Rakenne, joka aina mahdollistaa geneerisen ilmauksen, on jos-niin -yhdys- lause, mikä on semanttisesti ymmärrettävää; sehän luo ehdot, joiden rajoissa jotakin voidaan arvella kenen tahansa toiminnasta:
(82) a. Jos 0 väsyy, 0 kannattaa mennä hölkkäämään.
b. Jos 0 aikoo lähteä sieneen, 0 on muistettava ottaa mukaan terävä veitsi.
11.6.2. 	Passiivi
Miten passiivi olisi suhteutettava kuuden persoonan perusjärjestelmään? Morfotaktisesti passiivin vanhastaan persoonaksi analysoitu pääte - Vn on persoonapäätteiden paikalla sanan positiorakenteessa, ts. tempusten ja modusten jäljessä sekä ennen liitepartikkeleita: sano+i+/?+han, sano+isi+rt+ko; sano+tt+i+m+han, sano+tta+isi+z/i+ko. Tämä seikka merkityspiirteiden yhtäläisyyksiin liittyneenä lienee perinteisen tulkinnan pohjana. Mutta minkä persoonan ja minkä luvun pääte passiivin persoonapääte on?
Harmsin (1964) mukaan passiivin - Vn kuuluisi samaan morfeemiin kuin pääte - V, ts. se olisi yks. 3. persoonan morfeemin yksi allomorfi. Varsinaisesta 3. persoonasta ei passiivissa kuitenkaan ole kyse, minkä osoittaa lauseen (83a) epäkieliopillisuus.
(83) a. *Täällä pidätetään hengitystään.
b. Täällä pidätetään hengitystä.
c. Jos 0 pidättää hengitystään,.. .
(83a) on epäkieliopillinen, koska 3. pers. poss.suffiksi ilmeisesti ei voi viitata samaan henkilöön tai henkilöiden joukkoon kuin passiivisen verbin persoo- namorfeemi (A. Hakulinen 1974b:85; vrt. myös Sadeniemi 1951a). Geneerinen lause (83c) sen sijaan sallii viittauksen 3. persoonan omistusliitteestä geneeriseen nollasubjektiin.
Passiivin suhde lukuun ei sekään ole ongelmaton, kuten seuraavasta ristiriidasta käy ilmi.
(84) a. Oltakoon mitä mieltä tahansa,
b. 	*Oltakoot mitä mieltä tahansa.
(85) a. Ollaan iloisia.
b. 	*011aan iloista ~ iloinen.
Imperatiivissa passiivi käyttäytyy yksiköllisesti (84a), vrt. yks. 3. pers. olkoon, ja monikollinen imp.muoto on epäkieliopillinen (b).**) Passiiviseen verbin-
*) Samaten on usein kiellossa (Penttilä 1954a: 108), vrt. Nyt ei 0 saa ~ saada mistään kahvia. **) Tosin pitää huomata, ettei yks. ja mon. 3. persoonan ero ole imperatiivissa muutenkaan aivan selvä.


Persoona 255
muotoon liittyvän predikatiivin lukusuhteet taas ovat päinvastaiset: monikollinen predikatiivi on pakollinen (85a) ja yksiköllinen on epäkieliopillinen
(h)-
Passiivi ei siis ole muodoltaan selvästi kolmaspersoonainen sen paremmin kuin luvultaan selvästi yksiköllinen tai monikollinenkaan. Tuntuu perustellulta yhtyä Tuomikosken (197Ib: 149) ehdotukseen: passiivi on erityinen neljäs persoona, yleispersoona, jossa luvun oppositio on kumoutunut (vrt. myös F. Karlsson 1977b:377-). Kaikille persoonapäätteille on yhteistä, että ne osoittavat verbinmuodon finiittisyyden. Voidaan esittää seuraava persoonajäijestelmän malli.
YKS.
MON.
1.
-n
-mme
2.
-t
-tte
3.
-V, 0
-vAt
4.
-Vn
Muista persoonista passiivi poikkeaa vielä sikälikin, että se on muodoltaan diskontinuatiivinen eli keskeytyvä morfeemi. Koostuuhan passiivimuoto pers.päätteen lisäksi johdinta muistuttavasta aineksesta -7X4-, joka morfo- taktisesti ja funktionaalisesti yhdistää passiivimuodot refleksiivin ja kausatii- vin muotoihin (vrt. 11.4.2.). Lisäksi passiivin johdinaines voi esiintyä eräissä infinitiiveissä ja kaikissa partisiipeissa, mitä varsinaiset persoonat eivät voi tehdä (esim. sanottaessa; sanottu).
Passiivi ilmoittaa tekijäksi epämääräisen henkilön (ks. erityisesti Tuomi- koski 1971a). Merkityspiirteillä ilmaistuna passiivisen verbinmuodon tekijä on [+inhimillinen, -definiittinen]. Kuten Tuomikoski (mts.151) tähdentää, passiivi ei ole persoonaton eikä liioin tekijätön.
Se, ettei passiiviseen verbinmuotoon liity kieliopillista pintasubjektia, on olennaista passiivin olemuksen ymmärtämisen kannalta. Paitsi että passiivi ilmoittaa sidonnaisilla morfeemeillaan tekijäksi epämääräisen henkilön, se on syntaktinen keino subjektin alentamiseksi NP-konstituenttien hierarkiassa (ks. myös Comrie 1975, 1977). Jaksossa 9.2.3. olemme todenneet, että subjekti on lauseen NP-konstituenteista primaarinen. Mutta toisinaan täytyy subjekti »saada pois tieltä»; näin on erityisesti silloin kun transitiivisen verbin objekti esim. temaattisista syistä on keskeisempi kuin kieliopillisesti primaarinen subjekti. Passiivi mahdollistaa pintasubjektin alentamisen ja jonkin toisen konstituentin, usein objektin ylentämisen primaariseksi.
Taivutuskategoriana passiivi on täysin produktiivinen. Passiivin merkityksestä seuraa kuitenkin suoraan, ettei niillä verbeillä ole passiivimuotoa, jotka eivät ylipäänsä voi saada henkilötekijäistä subjektia. Tällaisia ovat esim. säätiloja ja eräitä muita luonnonilmiöitä merkitsevät verbit kuten hämärtää, liplatella, sataa, tuulla, vrt. *hämärretään, *liplatellaan, *sadetaan, *tuullaan; ks. Tuomikoski (1971a) ja Wiik (1973).
Koska suomen passiivi ilmaisee henkilötekijyyttä ja on osa persoonajärjestelmää, sen kohdalla ei voi puhua PASSIIVI-transformaatiosta samaan tapaan kuin monen indoeurooppalaiskielen kuvauksessa tehdään. Onhan indoeurooppalainen passiivi ensisijaisesti temaattinen ilmiö, esim. John hit Bill => Bill was hit by John. Sitä lähinnä vastaavat suomen kielen temaattiset


256 Verbi ja vesirakenteet
ilmiöt ovat jaksossa 13.2.2.2. olettamamme siirtotransformaatiot TEKSTUAALINEN TEMATISOINTI ja SUBJEKTIN LYKKÄYS, esim. Pekka löi Kallea =>=> Kallea löi Pekka. Toinen tähän kuuluva ilmiö on Siron (1977:35-) »pitkä passiivi» eli Ehdotus on Mirtin esittämä (<= Mirtti esitti ehdotuksen), vrt. 14.7.2.3.Näin johdetut rakenteet ovat molemmat tehtävältään varsinaisen agenttipassiivin sukulaisia.*)
Suomen passiivimorfeemi(e)n jakauma voidaan ennustaa suoraan merkitys- piirteistä [+inhimillinen, -defmiittinen]. Passiivin syvärakenteeksi oletamme näillä merkityspiirteillä varustetun sidonnaisen morfeemin -TTA- (esim. sano+TTA-), joka laukaisee pers.päätteen LISÄYS-transformaation, siis sano+TTA- => sano+ta+an (vrt. kongruenssitapauksia kuten minä sano- minä sano+n). Joskus merkitsemme yksinkertaisuuden vuoksi passiivin syvärakenteen variaabelilla (x sano-)**)
Erillinen transformaatio, jolla ei ole passiivin epämääräistekijyyden kanssa mitään tekemistä, vaikka sen yhteydessä käytetäänkin passiivin morfologisia aineksia, on se joka johtaa tietyistä temporaalilauseista vastaavan ei-finiittisen rakenteen, esim. Kun Mirtti oli kylpenyt Mirtin kylvettyä (14.8.4.; vrt. myös T. Itkonen 1975a:62). Temporaalirakenteen lisäksi passiivimorfeemi esiintyy muissakin tapauksissa, missä ei ole kyse epämääräisen henkilötekijän ilmaisemisesta; tähän kuuluvat mm. puhekielinen mon. 1. pers. kylvetään 'kylvemme; kylpekäämme’ sekä nesessiivinen rakenne on kylvettävä.
11.6.3. 	Persoonakongruenssi
Verbien persoonapäätteen esiintyminen on (passiivia lukuun ottamatta) kongruenssi-ilmiö. Subjektin kieliopillinen persoona määrää ao. persoona- päätteen. Yks. 3. persoonaa voidaan pitää tunnusmerkittömänä muotona, jossa verbi esiintyy, ellei muita erityisiä syitä ole. Tässä persoonassa kongru- enssitulkinta ei ole yhtä luonteva kuin muissa persoonissa, minkä osoittaa jo subjektin ja persoonapäätteen segmentaalinen erilaisuus. Verbin pers.kong- ruenssi muistuttaa monessa suhteessa nominien possessiivikongruenssia:
(minä)
nuku+rt
(minun)
nukuttua+m
une+m
(sinä)
nuku+/
(sinun)
nukuttua+s/
une+s/
hän
nukku+w
hänen
nukuttua+ört
unt+nsa
(me)
nuku+mme
(meidän)
nukuttua+mme
une+mme
(te)
nuku+tte
(teidän)
nukuttua+nne
une+nne
he
nukku+va/
heidän
nukuttua+a>2
unt+nsa
Nämä molemmat kongruenssin lajit ilmaisevat toistettua referenssiä: samaan tarkoitteeseen viitataan lauseessa useammin kuin kerran. Edelleen pääteaines on useimmiten erilainen kuin laukaisinmorfeemi, laukaisin on valinnainen 1. ja 2. persoonassa (joskus 3. persoonassakin), ja historiallisesti kumpikin järjestelmä on syntynyt pronominiainesten kopioitumisesta (L. Hakulinen 1968:75-). 3. persoona poikkeaa jälleen muista, vrt. poika nukku+w ~ pojan nukuttua+0
*) Kansliatyylissä esiintyy usein PP-rakenteita, jotka suuresti muistuttavat indoeur. agenttipassii- via (Vihonen 1966), esim. Kiihdytintä on tutkittu tutkijoiden keskuudessa; Tällaista toimintaa ei ole hyväksytty kaikkien kansalaisten piirissä; Analyyseissa on eri tutkijoiden toimesta löydetty kymmeniä komponentteja. Kyseiset »agentti-PP:t» sisältävät yleensä jonkin sanoista keskuudessa, parissa, piirissä, taholta, toimesta.
**) Esim. jaksossa 14.7.2.1. kuvatessamme passiivisten partisiippien transformaatiojohtoa.


Persoona 257
Missä määrin on syytä puhua erikseen verbien lukukongruenssista? Finiitti- verbien osalta tämä on ehdottoman tarpeellista vain 3. persoonassa. 1. ja 2. persoonassa ei oikeastaan tarvitse puhua persoonasta ja luvusta erikseen, koska päätemorfit -n, -t, -mme, -tte ovat persoonan ja luvun jakamattomia salkkumorfeja. 3. persoonassa on sen sijaan oletettava luvunkin kongruenssi, josta on historiallisena todisteena sekin seikka, että -v,4/-päätteen loppu-/ on etymologisesti sama kuin monikon -r. Samoin liittomuotojen partisiipit ovat lukukongruenssin alaisia (he ovat \u\+lee+t jne.).
Kongraenssi-ilmiöt voidaan tulkita LISÄYS-transförmaatioiksi; persoona- päätteet LISÄTÄÄN lauseeseen subjektipersoonan edellyttämässä muodossa. Pintarakenteen näkökulmasta kongruenssi-ilmiöt ovat suuntaisia (F. Karlsson 1977b:370-). Verbikongruenssin normaalisuunta on progressiivinen, »vasemmalta oikealle», esim. minä nukku- => minä nuku+H (=> nuku+>i).
Kun tavallisesti progressiivinen kongruenssi kääntyykin SIIRTO-transfor- maatioiden vaikutuksesta regressiiviseksi (esim. Tuossa nuku+mme me), avautuu mahdollisuus poikkeamille, kongruenssitransformaation soveltamatta jättämiselle. Tässä valossa on ymmärrettävä mon. nom.muotoisen subjektin ohessa esiintyvä vakiomuotoinen yks. 3. persoona omistusrakenteessa ja vastaavissa eksistentiaalilauseissa:
(88) a. Mirrillä on punaise+/ korva+/.
b. Pojalta paleltui korva+/.
c. Säkissä on pieksu+/.
Samalla tavoin voidaan selittää yks. 3 persoonaan päätyvä »inkongruenssi» seuraavissa tapauksissa:
(89) a. Koneen mukana seuraa (~ seuraavat) hoito-ohjeet.
b. Maassamme toimii (~ toimivat) seuraavat henkivakuutusyhtiöt.
c. Muistui (~ muistuivat) mieleen monet entiset asiat.
d. Nyt on tullut (~ ovat tulleet) saasteongelmat, ahtaus, kiire ja rikkinäiset ihmissuhteet.
Tällainen inkongruenssi selittyy puhujan vaikeudesta ennakoida regressiiviseksi kääntynyttä tavallisesti progressiivista kongruenssia kun sanajärjestys ei ole tunnusmerkitön: tämä johtaa perustavan yks. 3. persoonan käyttöön.
Suuntaisuuden käsitteellä voidaan myös selittää sellaiset yleiskielen normiston kannalta epäkieliopilliset mutta silti kirjakielessäkin joskus esiintyvät tapaukset kuin Kirjat ovat hankittu, joissa lauseenalkuinen objekti (tai jokin muu lauseenjäsen) on aiheuttanut »liikakongruenssin». Tällaiset virheet ovat todisteena lukukongruenssin produktiivisuudesta (vrt. jaksossa 9.2.2. käsiteltyjä esimerkkejä (37-39) sekä siinä mainittua kiijallisuutta).
Produktiivisuus ei silti ole ehdotonta. Verbikongruenssille on ominaista erityisesti nykypuhekielessä pyrkimys tasoittumiseen, varsinkin mon. 1. ja 3. persoonassa. Kongruoimattomat ne menee (pro he menevät) -muodot ovat monissa murteissakin vallitsevia (G. Karlsson 1966b). Hyvin yleinen on myös passiivimuotojen leviäminen mon. 1. persoonan tilalle tapauksissa me mennään, mennään pro me menemme, menkäämme. Tasoittumistendens- sien pääsisältö on siis se, että tunnusmerkittömät ja semanttisesti eriytymättömät yks. 3. persoona sekä 4. persoona (= passiivi) ovat laajentamassa jakaumaansa. (Passiivimuotojen historiallisista leviämisprosesseista ks. erityisesti Nirvi 1947.)


258 Verbi ja verbirakenteet
**********
Kirjallisuutta lukuun 11
E. Andersson (1975-76, 1977), Austerlitz (1978), Bartens (1977), Chomsky (1965), Comrie (1975, 1977), Fillmore (1968b, 1969), Flint (1976), Givon (1973), Haarmann & Haarmann (1975), Hajdu (1975), A. Hakulinen (1973, 1974b, 1975b, 1976, 1978), A. Hakulinen & L. Karttunen (1973), Halliday (1961), Harms (1964), Hyvönen & Jämsä (1978), Ikola (1949, 1950a, 1954a, 1959, 1960a,b, 1964), T. Itkonen (1975a), Itkonen-Kaila (1974), JackendofT (1977), Jespersen (1924), Kangasmaa-Minn (1968, 1973, 1977), F. Karlsson (1977b, 1979), G. Karlsson (1966b), K. Karttunen (1977), L. Karttunen (1970), P. Kiparsky (1968), Kiuru (1977), KomMiet (1915), Kytömäki (1977, 1978), Leiwo (1977b), Lyons (1968, 1977b), J. McCavvley (1971), Nirvi (1947), Ojajärvi (1945), Ojanen & Uotila-Arcelli (1977), Palm (1966), Palmer (1966), Penttilä (1948, 1954a), Pipping (1968), Reichenbach (1966 [1947]), Rintala (1978), Sadeniemi (1951a), Saukkonen (1966, 1977), Schwartz (1972), Siro (1951, 1959, 1967a, 1972, 1977, 1978b), Suojanen (1977), Tarvainen (1977a,b), Tuomikoski (197la,b), Vesikansa (1974), Vihonen (1966), Wiik (1968, 1973, 1974b, 1975, 1976a, 1977a, 1978), von Wright (1957), Vuoriniemi (1973, 1974).


12. 	Modaalisuus, lausetyypit ja puhefunktiot
12.1. 	Yleistä
Filosofisessa lausesemantiikassa keskityttiin pitkään pelkkien väitelauseiden merkityksen selvittelemiseen tutkimalla niiden ilmaisemien propositioiden totuusarvoja (vrt. 3.4.). Vain väitelauseiden katsottiin ilmaisevan propositioi- ta, joiden totuus tai epätotuus voitiin määrittää. Muilla lausetyypeillä kuten käsky-, kysymys- tai huudahduslauseilla ei ensisijaisesti ole toden tai epätoden proposition ilmaisemisen tehtävää, vaan esim. kuulijaan vaikuttaminen tai jonkin epäselvän asian tiedusteleminen, eikä tällaisissa funktioissa olevien lauseiden merkitystä voitu totuusarvokoneistolla osuvasti kuvata. Sekä perinteellisessä lauseopissa että monissa uudemmissakin teorioissa ja kielioppimalleissa on samaten joko epäsuorasti taikka suoraan keskitytty väitelauseiden kuvaamiseen. Niinpä esimerkiksi Setälän lauseopissa lausetyypit mainitaan aivan ohimennen ensimmäisen luvun muistutuksessa (1966:9):
»Lause saattaa sisältää a) väitteen, esim. Isä tulee. b) kysymyksen, esim.
Tuleeko isä? c) toivomuksen, esim. Jospa isä pian tulisi! d) käskyn tai
kehotuksen, esim. Tule, isä! e) huudahduksen, esim. Kuinka kauan isä
viipyy!
Tämän jälkeen tarkastelu kohdistuu väitelauseen rakenteeseen ja poikkeamat siitä tulevat esiin vain eri muotokategorioiden, esim. pronominien, verbin ei-finiittisten muotojen ja liitepartikkeleiden kohdalla. Vastaavasti esim. Fillmoren sijakieliopissa vuodelta 1968 esitetään lauseopin perussäännöstön ensimmäiseksi säännöksi sellainen, joka »kuorii» lauseen ytimen ympäriltä modaaliset ainekset (lause -> modus + propositio; ks. 2.8.). Selvänä poikkeuksena kielioppimallien joukossa mainittakoon Hallidayn systeemikielioppi, jossa modaalisuussysteemi on mukana yhtenä kolmesta perusjärjestelmästä (2.6.).
1950-luvulta lähtien on yleisessä lausesemantiikan teoriassa ruvettu entistä enemmän kiinnittämään huomiota muidenkin lausetyyppien ongelmiin. On alettu selvittää, millä tavoin lauseiden käyttöön liittyvät kysymykset eli modaaliset ja pragmaattiset näkökohdat olisi otettava huomioon lauseiden syntaksin ja semantiikan kuvauksessa. Tähän on ollut vaikuttamassa lähinnä Englannista peräisin oleva ns. arkikielen filosofia (Wittgenstein, Grice, Austin, ks. 3.5.), joka on ollut siirtämässä tutkimuksen painopistettä systee- milauseiden tarkastelusta kielen käytön yksikköihin. Yhtenä keskeisenä lähtökohtana on pidettävä Gricen (1957) merkitysteoriaa, joka rakentuu puhujan intentioille eli aikeille tai tarkoitusperille. Merkitystä tarkastellaan puhujan aikomuksena: hän yrittää saada kuulijan tunnistamaan, mikä on viestin aiottu sisältö. Tällainen merkityksen tulkinta liittyy erottamattomasti kielellisen vuorovaikutuksen tutkimiseen.


260 Modaalisuus, lausetyypit ja puhefunktiot
Samantapaisia näkökulmia avautuu Austinin (1962) alulle panemasta puheaktiteoriasta. Austinin lähtökohtana oli toteamus, että kielessä on runsaasti sellaisia lauseita, jotka eivät sovellu totuusarvoilla operoivan semantiikan tarkasteluun. Tällaisia lauseita kuten Lupaan tulla ajoissa (= lupaus) taikka Olkaa hiljaa (= käsky), joita tuottamalla puhuja tekee jonkin muunkin kuin verbaalisen teon (esim. sitoutuu lupaukseen, edellyttää puhuteltavilta hiljenemistä), Austin nimitti performatiivisiksi. Performatiivilauseet eivät ilmaise propositioita kuten ns. konstatiivilauseet, vaan ne toimivat jonkin teon eli aktin erottamattomana osana. Jotta teko sopisi tiettyyn tilanteeseen, siihen kuuluu mukaan tietty lausuma. Selvimmin tämä näkyy institutionaalistuneissa kielenkäyttötapauksissa, kuten tuomioistuinten kielenkäytössä. Niinpä esim. tuomari langettaa tuomionsa sanomalla »Tuomitsen teidät, N.N. ...», ja tällaisella lauseella ei ole varsinaisia totuusehtoja vaan pikemminkin onnistuneisuus- tai sopivuusehdot: tuomion voi langettaa vain tietty viranhaltija oikeuden virallisessa istunnossa. Sellaisia verbejä, joista performatiivinen elementti suoraan paljastuu, Austin nimitti performa- tiiviverbeiksi. Tällaisia ovat ensisijaisesti juuri erilaisia institutionaalistuneita toimintoja osoittavat verbit kuten erottaa, kastaa, tuomita, vihkiä, mutta toisaalta monet näennäisesti ei-performatiiviset ilmauksetkin voidaan täydentää performatiiviverbin sisältäviksi: Tulen kello 10 = Lupaan tulla kello 10; Olkaa hiljaa = Vaadin teitä olemaan hiljaa.
Austinin ja hänen oppilaansa Searlen (1969) kehittelemän puheaktiteorian mukaan loppujen lopuksi ei olekaan perustavaa semanttis-pragmaattista eroa konstatiivien taikka »normaalien» väitelauseiden ja toisaalta erilaisten perfor- matiivisten ilmausten välillä, vaan mistä tahansa puheaktiksi katsottavasta lausumasta voidaan erottaa sen konventionaalisen merkityksen eli perusmerkityksen ohella sen puhefunktionaalinen vaikutus, niin sanottu illokutiivinen sävy (esim. käsky, kehotus, lupaus, uhkaus). Illokutiivinen sävy näkyy joskus ilmauksesta suoraan, esim. kysymys- tai käskylauseen rakenteesta silloin kun todella kysytään tai käsketään, sekä performatiiviverbeistä. Aina ei kuitenkaan ole mitään ulkoista merkkiä siitä, minkäsävyiseksi lause olisi tulkittavissa; tällöin sävy ilmeisestikin saadaan selville asiayhteyden nojalla (vrt. esim. Allwood 1977:61). Monesta eri seikasta riippuu, katsotaanko ilmaus Nyt on kova tuuli vaikkapa varoitukseksi, uhkaukseksi, tiedotukseksi vai selitykseksi.
Puheaktien ja illokutiivisten sävyjen teoriassa on runsaasti avoimia kohtia, esim. se, montako eri sävyä on ja ovatko sävyt ryhmiteltävissä tyypeiksi. Tässä luvussa otaksumme kuitenkin, että illokutiiviset sävyt voidaan karkeasti jakaa kuuteen ryhmään (A-F), joita nimitämme puhefunktioiksi. Kukin olettamamme funktio käsittää (avoimen?) joukon semanttisesti ja pragmaattisesti toisiaan lähellä olevia sävyjä:
(A) toteamukset: arvioida, edellyttää, huomauttaa, kertoa, luvata, muistuttaa, päätellä, tiedottaa, todeta, varoittaa,...
(B) tahtomukset: anoa, kehottaa, komentaa, käskeä, määrätä, ohjata, säätää, vaatia,...
(C) kysymykset: ihmetellä, hämmästellä, kysyä, tiedustella, udella,...
(D) huudahdukset: huudahtaa, ihastella, päivitellä, ruikuttaa, tuskailla, vaikeroida, ...
Kullakin puhefunktiolla on oma suosikinomainen lausetyyppinsä, jona se perustapauksessa toteutuu: toteamukset väitelauseina, käskyt imperatiivilau-


Yleistä 261
seinä, kysymykset interrogatiivilauseina sekä huudahdukset huudahduslausei- na (jotka ovat rakenteeltaan monenkirjavia). Mutta kaikkia mainittuja lause- tyyppejä voidaan silti käyttää toissijaisesti muissakin puhefunktioissa, esim. väitelausetta kysymyksenä ja interrogatiivilausetta käskynä (12.4.).
Vallitsee siis ainakin heikko korrelaatio pragmaattisten puhefunktioiden ja rakenteellisten lausetyyppien välillä. Sen sijaan lausuman tarkka sävy eli se, onko toteamus tarkemmin ottaen vaikkapa arvio tai päätelmä, taikka tulkitaanko käsky esim. määräykseksi vai vaatimukseksi, tarvitsee tuekseen muutakin kuin syntaktista evidenssiä: tietoa edeltävästä tekstistä, asiayhteydestä, puhujan asemasta ja oikeuksista kuulijaan ja sanomaansa nähden, jne. Tämä tekee illokutiivisten sävyjen tutkimisen pikemminkin pragmatiikkaan kuin syntaksiin kuuluvaksi, joskin sillä on ilmeisiä liittymäkohtia syntaksiin juuri lausetyyppien tutkimuksessa.
Vielä etäämmälle syntaksista joudumme, kun tarkastelemme niitä kahta muuta puhefunktiota, joihin performatiiviverbejä ja illokutiivisia sävyjä voidaan jakaa:*)
(E) fraasi-ilmaukset: kiittää, lepytellä, lohduttaa, pyytää anteeksi, toivottaa tervetulleeksi, . ..
(F) institutionaaliset performatiivit: hylätä, julistaa, kastaa, päättää, tuomita, vannoa, vihkiä, ...
Fraasi-ilmaukset ovat tietyissä toistuvissa toiminta-ja tilannetyypeissä käytettäviä sanontoja, joihin jokin illokutiiviseksi luonnehdittu sävy on kiteytynyt. Nämä ilmaukset ovat idiomeiksi kangistuneita, ja sellaisina ne kuuluvat syntaksin ja leksikon välimaastoon. Institutionaaliset performatiivit ovat sidoksissa paitsi määrätilanteisiin myös tietyn virka-aseman saavuttaneisiin puhujiin. Juuri institutionaaliset performatiivit esiintyvät tavallisimmin ilmi- pantuina puheaktissa. - Selvää on, että performatiiviverbeillä on myös monia ei-performatiivisia käyttöjä, esim. menneen ajan tapahtumista puhuttaessa.
Mikä on sitten puhefunktioiden ja illokutiivisten sävyjen suhde modaalisuuteen eli niihin eri keinoihin, joilla puhuja voi tuoda ilmi suhtautumisensa propositioon? Tämä riippuu paljolti siitä, miten laajasti modaalisuus halutaan määritellä. Siinä tapauksessa, että modaalisuus määritellään semanttisesti, kaikki mainitut ilmiöt on jotenkin liitettävä yhteen. Jos modusta taas pidetään morfologisena kategoriana, se on itsenäinen ilmiö, jolla silti on semanttisia liittymäkohtia sekä modaalisuuteen että puhefunktioihin. Jos modus tulkitaan laajan syntaktisesti siten, että se käsittää kaikki sekä morfologiset että syntaktiset modaalisuuden ilmentäjät, on ratkaistava, vallitseeko jonkinlainen hierarkia »syntaktisen moduksen» eli perustavien lausetyyppien ja »morfologisen moduksen» eli väite- ja kysymyslauseissa edelleen mahdollisen verbien modustaivutuksen välillä. Modukset ja illokutiiviset sävyt lankeavat tällöin päällekkäin siinä määrin kuin illokutiiviset sävyt ovat saaneet kieliopillistuneen ilmiasunsa lausetyyppeinä. Tämän analyysin ulkopuolelle jäävät sellaiset illokutiiviset sävyt, jotka heijastuvat vain leksikossa performa- tiiviverbeinä taikka toisaalta erilaisina fraasikiteytyminä kuten Kiitos tai Tervetuloa.
Seuraavassa käsittelemme modaalisuutta alkaen sen semanttisesta päästä, siis ensiksi modaalisia asteikkoja, joita ilmentävät mm. modaaliverbit (12.2.);
*) Usein lupaukset lähisävyineen oletetaan itsenäiseksi puhefunktiokseen. Näin emme ole menetelleet tässä, koska lupauksilla ei ole mitään heijastumia syntaksiin.


262 Modaalisuus, lausetyypit ja puhefunktiot
sitten tarkastellaan verbin moduksia (12.3.) ja lausemoduksia eli lausetyyppejä (12.4.) sekä viimeksi mainittujen puhefunktioita ja lisämerkityksiä. Lopuksi pohditaan keskustelun periaatteita (12.5.).
12.2. 	Modaalisuus
12.2.1. 	Modaaliset asteikot
Modaalilogiikassa erotetaan kolme modaalisuuden perustyyppiä, looginen eli aleettinen, episteeminen ja deonttinen, joista jokaisessa on ainakin kaksi modaalisuuden astetta, mahdollinen ja välttämätön. Mainittuja perustyyppejä nimitämme tässä modaalisiksi asteikoiksi, jotta ne voitaisiin pitää erillään laajemmin käsitetystä modaalisuudesta, johon sisällytetään myös lausetyypit (12.4.) (vrt. Matihaldi (1979:206-9). Luonnollisessa kielessä kiinnostavimpia ovat mahdollisuutta ja varmuutta ilmaiseva episteeminen sekä pakkoa ja täytymistä ilmaiseva deonttinen asteikko, joihin seuraavassa keskitytään. Episteemisessä ja deonttisessa - toisin kuin loogisessa - asteikossa on useampia modaalisuuden asteita, (vrt. kuvio 2).
(1)
MAHDOLLINEN -
>
VÄLTTÄMÄTÖN
LOOGINEN 1.
ALEETTINEN
mahdollinen
välttämätön
EPISTEE¬
voi
mahtaa
täytyy
MINEN
saattaa
on ilmeistä
on varmaa
on todennäköistä
pitää
pitäisi
on mahdollista
taitaa
DEONT¬
voi
pitäisi
on pakko
TINEN
saa
joutuu
sopii
pitää
on lupa
tarvitsee
sallitaan
on määrä
Loogiseen modaalisuuteen sisältyvät loogiset operaattorit on mahdollista (jonka vaikutusalassa oleva propositio on tosi jossakin mahdollisessa maailmassa) ja on välttämätöntä (jonka vaikutusalassa oleva propositio on välttämättä tosi kaikissa mahdollisissa maailmoissa). Loogiset operaattorit eivät tietysti sellaisinaan esiinny luonnollisessa kielessä, vaikka ne voidaankin kääntää esim. ilmauksilla voi ja täytyy.
Episteemisellä ja deonttisella modaalisuudella on runsaasti suomenkielisiä ilmiasuja, deonttisella erityisesti modaalisia verbejä ja episteemisellä puolestaan adverbejä (mukaan lukien adjektiiveista johdetut); jos taulukkoon sijoitetaan kielteiset muodot, saamme seuraavan astelman (vrt. Matihaldi (ibid. 119 kuvio 5), joka erittelee »arvelun ilmaisimia»).


Modaalisuus 263
(2)
MAHDO¬
TON
EPÄTODEN¬
NÄKÖINEN
FPÄ-
VARMA
MAHDOL¬
LINEN
TODEN¬
NÄKÖINEN
VARMA
muka
tuskin
ehkä
kenties
arvatenkin
kai
luultavasti
ilmeisesti
varmaan
vissiin
toki
ilman muuta tottakai
ei ikinä ei millään
ei mar ehkä ei ei varmaan
ei kai, arvatenkaan ei
tuskin on -matta
ei mahdotonta
+ 'myönteinen’ - 'kielteinen’
Jos vastaavasti deonttiselle asteikolle sijoitettaisiin kielteisetkin muodot, saataisiin mahdottoman alle esim. ilmaus ’ei saa’ ja luvallisen eli mahdollisen alle ’ei tarvitse’ (= ’on lupa olla tekemättä’).
Luonnollisessa kielessä käytetään eniten episteemisiä modaaleja. Näihin kuuluvat ilmaukset ilmaisevat puhujan käsityksiä proposition todenperäisyydestä, erityisesti sitä, että hän t i e t ä ä tai 1 u u 1 e e sen olevan tosi tai epätosi, pitää sitä varmana tai epätodennäköisenä. Episteemiseen modaalisuuteen sisältyy siis subjektiivinen panos. Niinpä lause:
(3) Olli voi olla hyväkin opettaja.
tarkoittaa, että kaikesta siitä päätellen, mitä puhuja mainitusta Ollista tietää, tämä saattaa olla hyvä opettaja. Vastaavasti lause:
(4) Ollin täytyy olla hyvä opettaja.
sisältää ajatuksen, että puhujalla on sellaista tietoa esim. Ollin oppilaiden poikkeuksellisesta menestymisestä, joka mahdollistaa päätelmän, että Olli on hyvä opettaja ja että muulla tavoin tuloksia ei voi selittää. Etenkin puhuttaessa episteemisestä todennäköisyydestä ei tarvitse olla kyse käsityksestä, joka on vain puhujalla. Niinpä uutisissa esiteltävät toteamukset kuten (5) tai kansanviisauteen nojaavat kuten (6) sisältävät episteemisen arvion, joka on intersub- jektiivinen.
(5) Loput panttivangeista vapautetaan todennäköisesti vielä tänään.
(6) Taitaa tulla hyvä perunasato.
Deonttinen modaaliasteikko on sallimisen ja velvollisuuden modaalisuutta. Siinä esitetty mahdollisuus tai pakko koskee ihmisten intentionaalisia tekoja; po. mahdollisuudella tai pakolla on edelleen ilmeisellä tavalla läheinen yhteys tulevaisuuteen, joka on ainoa ajallinen hetki, jonka suhteen pakotteet voivat toteutua. Näissä molemmissa suhteissa deonttinen modaali-


264 Modaalisuus, lausetyypit ja puhefunktiot
suus eroaa episteemisestä, joka koskee tietämistä tai luulemista. Deonttisesti jotakin voidaan tehdä, koska se on luvallista tai sallittua; jotakin on pakko tehdä, koska se on velvollisuus. Seuraavat esimerkit sisältävät deonttisesti käytettyjä modaaleja.
(7) a. Voit ~ saat mennä ulos, kun olet tehnyt läksysi.
b. Joudun lähtemään kokoukseen koko päiväksi huomenna.
c. Tämä lausunto pitäisi saada valmiiksi perjantaihin mennessä.
Episteeminen ja deonttinen modaalisuus eivät erotu syntaksiltaan selvästi toisistaan. Erityisesti verbit täytyä ja voida ovat kaksiselitteisiä siten, ettei aina asiayhteydestäkään selviä, onko kyse episteemisestä vai deonttisesta tulkinnasta. Etenkin T-teoriassa on ollut esillä vielä yksi modaali verbien merkitys, jota on sanottu juurimerkitykseksi (vrt. A. Hakulinen 1973:48).*) Kyseessä on dynaamisuuden modaliteetti, joka ilmaisee kykyä. Esimerkiksi verbi voida on kolmiselitteinen lauseessa Elma-täti voi puhua puhelimessa tunnin:
(8) a. episteeminen merkitys: ’Elma-täti saattaa puhua puhelimessa
tunnin.’
b. deonttinen merkitys: ’Elma-täti saa puhua puhelimessa tunnin.’
c. juurimerkitys: ’Elma-täti jaksaa puhua puhelimessa tunnin.’
Kuten kaaviosta (1) näkyy, suomessa on useita verbejä, jotka ovat yksiselitteisesti episteemisiä tai deonttisia. Suomen kielen erityispiirre on dynaamista Voimista’ merkitsevien verbien runsaslukuisuus (vrt. Flint 1976, Kiuru 1977). Näissä verbeissä on puhtaiden modaalipiirteiden lisäksi sellaisia merkityspiirteitä, joista käy ilmi, mistä jonkin toiminnan tai teon mahdollisuus riippuu: tarjeta ’olla tarpeeksi lämpimissään voidakseen’, ehtiä 'voida ajan puolesta’, malttaa Voida kärsivällisyytensä takia’; jaksaa, raatsia, uskaltaa, viitsiä.
Modaaliverbien syntaktisista erikoispiirteistä tärkein on se, että ne saavat pintarakenteessa vain infinitiivikomplementin (esim. Minun täytyy lähteä ~ *Minun täytyy se; Voitko lähteä? ~ *Voitko sen?) Siro (esim. 1951, 1959) on määritellyt modaaliverbien luokan puhtaasti syntaktisesti siten, että kaikki infinitiivikomplementin saavat verbit olisivat modaaleja. Tällä tavoin määriteltäessä myös esim. aikoa, alkaa, tahtoa ja yrittää kuuluisivat modaaliverbien luokkaan. Terminologia ei ole tässä kohden vakiintunutta, mutta yksi suhteellisen selvä semanttinen luokittelu on sellainen, jonka mukaan katto- ryhmänä ovat intensionaaliset verbit, joiden vaikutusalassa olevien nominaalisten lausekkeiden tarkoitteet ovat tavalla tai toisella »kuviteltuja»; esim. kala lauseissa Aion pytää vuoden ensimmäisen kalan taikka Minun täytyy saada tänään kala ei yhden tulkinnan mukaan viittaa mihinkään (tiedossa olevaan) kalaan. Intensionaaliset verbit jakaantuvat kahtia. Toiseen ryhmään kuuluvilla modaaliverbeillä kuten saada, sallia, täytyä, voida ei ole yhtä kiistattomasti henkilösubjektia kuin propositionaalista asennetta ilmaisevilla verbeillä, joihin luetaan esim. aikoa, luulla, pystyä, tahtoa, uskoa.
Inf.komplementin lisäksi modaaliverbien toinen syntaktinen erikoisuus on, että monet välttämättömyyttä tai deonttista mahdollisuutta (lupaa) ilmaisevista verbeistä saavat genetiivisubjektin: Minun täytyy ~ pitää ~ on pakko ~ sopii ~ on lupa ~ tarvitsee. Genetiivisubjektin tulkintoja on erilaisia; me
*) Juurimerkityksiset modaaliverbit vastaavat Hallidayn (1976:199) »modulaatiokeinoja».


Modaalisuus 265
katsomme sen olevan merkkinä siitä, että nämä verbit saavat syvärakenteessa lausesubjektin*) (tämä olisi ominaista vain osalle suomen modaaliverbejä). Suotavaa on, että tämä genetiivisubjekti kuvataan samalla tavoin kuin verbityypin antaa, sallia infinitiivikomplementeissa esiintyvä genetiivisubjekti (Sallin lasten tupakoida kotona).
Modaaliverbejä on pidetty modaalisten asteikkojen tyypillisimpinä leksi- kaalistumina, mutta suomen kielessä on useita muitakin keinoja modaali- suusarvojen ilmaisemiseksi.
(9) 	a. kiteytyneet sanaliitot: on lupa ~ määrä ~ pakko; on tehtävä
b. modaaliset adjektiivit: on ilmeistä ~ todennäköistä ~ välttämätöntä; olen varma että S
c. modaaliset adverbi(aali)t: ilmeisesti, luultavasti, todennäköisesti, välttämättä; arvatenkin, ehkä, kai, kaiketi, kenties, varmaan
d. verbin modukset (12.3)
Luonnollisessa kielessä tavallisin modaalisuus on episteemistä. Tämä tulkinta on ensisijainen esim. seuraavissa tapauksissa.
(10) a. Nyt täytyy olla kesäkuu (koska yöt ovat näin valoisat).
b. Teidän pitäisi olla Tuula Laaksonen (saamani tuntomerkit sopivat teihin).
c. Kirje saattaa sisältää tärkeitäkin tietoja (se tuntuu paksulta).
d. Ottelu ei ole kaiketi vielä päättynyt (stadionilta kantautuu vielä melua).
e. Etsitte arvatenkin Pirjo Vaittista (kuten kaikki muutkin tähän huoneeseen pyrkivät ihmiset).
12.2.2. 	Propositionaaliset asenteet
Modaaliverbeistä voidaan haluttaessa erottaa omaksi ryhmäkseen toinen intensionaalisten verbien ryhmä, nimittäin ne, jotka ilmaisevat ns. proposi- tionaalisia asenteita eli erilaisia tajunnan- ja tunnetiloja, jotka vaikuttavat niiden alle upotetun lauseen tulkintaan. Koska propositionaalisten asenteiden tarkempi kuvaus kuuluu lähinnä (sana)semantiikkaan, jätämme sen tässä vain maininnan varaan. Esitettäköön kuitenkin yksi propositionaalisia asenteita luokittava taksonomia, joka on pääosiltaan peräisin Wunderlichilta (1970, 1971). Siitäkin näkyy, että rajankäynti modaaliverbeihin nähden voi olla monenlaista (vrt. alaryhmää (11c), jonka jäseniä me pidämme modaalisina verbeinä).
(11) a. episteeminen: ajatella ~ epäillä ~ tietää että S
b. doksastinen: olettaa - olla vakuuttunut ~ uskoa että S
c. deonttinen: on pakko ~ täytyy (että) S
d. desideratiivinen: haluta ~ toivoa että S
e. intentionaalinen: aikoa ~ ajatella S
f. preferentiaalinen: pitää parempana että S
g. evaluatiivinen: paheksua ~ pitää hyvänä että S
h. ekspektatiivinen: odottaa ~ uumoilla että S
i. paratiivinen: olla valmis siihen että S *) Ks. 9.2.1. (9) sekä 14.5.5.


266 Modaalisuus, lausetyypit ja puhefunktiot
12.2.3. 	Kielto
12.2.3.1. 	Kiellon lajeista ja vaikutusalasta
Kielto on modaalinen ilmiö; sen avulla puhuja ilmaisee käsityksensä esittämänsä lauseen propositionaalisesta sisällöstä epäämällä sen totuuden. Kiellon sisältyminen lauseeseen on puhujan kannanotto tai kommentti tilanteeseen, joka ei ole hänen odotuksensa mukainen. Jos puhuja sanoo esim. Nyt ei sada, tämä ilmaus edellyttää joko että joku muu on väittänyt päinvastaista taikka että aikaisemmin on satanut. Kieltolause liittyy siis kiinteämmin kontekstiin kuin myönteinen lause.
Oppositioparin myönteinen/kielteinen jäsenistä kielto on tunnusmerkkinen jäsen sekä morfologisesti (on kielto- mutta ei myöntömorfeemeja) että esiintymisyleisyydeltään (esim. Isomursun 1956:73 tutkimassa noin 52 000 predikaattia käsittävässä aineistossa kieltomuotoisten predikaattien osuus on 11.4%).*)
Merkitykseltään kieltoa on pidetty sekä lausepiirteenä että modaalisena operaattorina, T-teoriassa myös syvärakenteessa esiintyvänä konstituenttina (esim. Kiima 1964).**) Lähdemme tässä siitä, että kielto on semanttiselta kannalta operaattori, ts. elementti, jonka vaikutusala saattaa vaihdella. Kiellon tavallisin ilmiasu on kieltoverbi ei (en, et jne.), muita eksplisiittisen kiellon keinoja ovat 3. inf. abessiivi -mAttA, karitiiviadjektiivit sekä alkuliit- teet ei- ja epä- (ks. Cannelin 1930 ja Hakanen 1973a: 147-). Voimakkaasti kieltävä sävy on adverbilla tuskin, joka kieltoverbin tapaan aiheuttaakin partitiiviobjektin ja kielteiset polaarisuusmorfeemit (Tuskin hän tietää tästä mitään). Kielteinen elementti tai merkityspiirre voi sisältyä myös ns. NEG- implikatiivisiin verbeihin (11.3.2.C.b.) kuten estyä, estää, luopua, varoa ja varoittaa. Näiden kielteisyys on kuitenkin leksikaalista ja eroaa syntaktisesta kiellosta (esim. kieltoverbistä), jonka vaikutusala voi vaihdella.
Kiellon kuvauksen semanttisia ongelmia on ensinnäkin kysymys siitä, onko olemassa yksi vai useita kiellon lajeja. Logiikasta on peräisin jako ulkoiseen ja sisäiseen kieltoon. Näiden ero perustuu siihen, missä suhteessa kiellon vaikutusala on lauseen modaali- tai performatiiviverbiin. Ulkoisen kiellon tapauksessa (a) performatiivit ja modaalit ovat kiellon vaikutusalassa, sisäisessä kiellossa (b) eivät.
(12) a. Et saa mennä ulos.
b. Saat olla menemättä ulos.
(13) a. Ei ole välttämätöntä, että osallistut tilaisuuteen.
b. On välttämätöntä, että et osallistu tilaisuuteen.
(14) a. En lupaa kirjoittaa kirjettä.
b. Lupaan, että en kirjoita kirjettä.
Jos merkitsemme performatiiveja ja modaaleja M:llä ja propositiota p:llä, ulkoisen kiellon rakenne on -Mp, sisäisen kiellon M-p. Ulkoinen kielto ilmenee vain kieltoverbinä, sisäinen kielto tämän lisäksi esim. 3. inf. abessiivimuotona (12b).
*) Vrt. myös Savijärvi (1977a:50).
**) Muitakin tulkintoja on. T-teorian varhaisvaiheessa kieltolausetta pidettiin vastaavan myöntölauseen transformina; prahalaisessa strukturalismissa esiintyy kiellon kuvauksen yhteydessä käsite »grammateemi» (Sgall & ai. 1973:81).


Modaalisuus 267
Sekä ulkoisessa että sisäisessä kiellossa on kyse koko propositioon kohdistuvasta kiellosta; erona on vain se, mitkä muut ainekset perusproposition lisäksi kielto sisällyttää vaikutusalaansa. Toinen kiellon lajeihin liittyvä ongelma on, tarvitaanko (yhden tai kahden) lausekiellon lisäksi konstituentti- kieltoa, sekä mikä on konstituenttikiellon ja kiellon vaikutusalan keskinäinen suhde. Konstituenttikiellon olettamista piti tärkeänä Kiima (1964), jonka käsityksiin on yhtynyt mm. JackendofiF (1969). Olennaisin peruste konstituenttikiellon puolesta on se, että eräissä tapauksissa subjekti näyttää jäävän kiellon ulkopuolelle, jolloin kielto kohdistuu lauseen jäljellejäävään osaan eli VP:hen. Merkitysero VP:n kiellon ja lausekiellon välillä tulee kuitenkin tällöin esiin vain jos subjektikonstituentissa on kvanttori. Seuraavien esimerkkiparien (a)-lauseissa on lähinnä kyse lausekiellosta, (b)-lauseissa konstituent- tikiellosta.
(15) a. Ketkään katsojista eivät huomanneet mitään. (-S)
b. Jotkut katsojista eivät huomanneet mitään. (Subj -VP)
(16) a. Eivät monetkaan ihmiset ymmärrä vaatia itselleen elämän
laatuun liittyviä arvoja. (-S) b. Monet ihmiset eivät ymmärrä vaatia itselleen elämän laatuun liittyviä arvoja. (Subj -VP)
Näitä esijnerkkejä sopii verrata tavalliseen pelkästään kvantifioimattomia lausekkeita sisältävään lauseeseen kuten Silja ei osaa vielä puhua, jonka totuusehdot ovat samat kuin lauseen Ei Silja osaa vielä puhua. Tässä ei ainakaan ole eroa lausekiellon ja VP:n kiellon välillä. Penttilän (1963a:663) käsitys, että 3. inf. abessiivilla ilmaistuun kieltoon (12b) turvaudutaan, kun halutaan kiellon kohdistuvan sekä verbiin että sen määritteeseen, tarkoittaa, että abessiivikieltokin voitaisiin tulkita paitsi sisäiseksi lausekielloksi myös VP:n kielloksi.
Tapauksissa (15) lausekiellon ja VP:n kiellon oletettu ero heijastuu selvästi pintasyntaksiinkin (polaarisuuserot: ketkään 4= jotkut). Esimerkissä (16) oletettu ero ei ole selvä; kumpaankin tapaukseen sopii liite -kAAn. Koska VP:n asema suomen lauseopissa on epävarma, on syytä tarkastella, voidaanko kvanttoritapauksissakaan perustellusti puhua VP:n kiellosta. Esimerkit (17a, 18a) osoittavat, että kyseessä on pikemminkin kiellon kohdistuminen lauseen reemaosaan siten, että lauseenalkuinen NP voi jäädä kiellon ulkopuolelle vaikka se kieliopilliselta funktioltaan olisi muukin kuin subjekti.
(17) a. Joistakin laivoista ei poistettu mastoja, (adverbiaali: ’On sellaisia
laivoja, joista ei poistettu mastoja.’)
b. 	Mistään laivoista ei poistettu mastoja. (’Ei ole yhtään laivaa, josta mastot olisi poistettu.’)
(18) a. Yhtä mastoa Sigynistä ei poistettu, (objekti: ’On yksi sellainen
masto, jota Sigynistä ei poistettu.’)
b. 	Yhtään mastoa Sigynistä ei poistettu. (’Ei ole yhtään mastoa, joka olisi Sigynistä poistettu.’)
Teemana oleva NP (ks. myös 13.2.2.2.C.) voi siis jäädä kiellon vaikutusalan ulkopuolelle (a) tai se voi teemuudestaan huolimatta kuulua vaikutusalaan (b). Kun yksi konstituentti jää vaikutusalan ulkopuolelle, jäljellä oleva osa, joka ei välttämättä ole VP, on äsken käsitellyissä normaalipainotteisissa


268 Modaalisuus, lausetyypit ja puhefunktiot
tapauksissa kokonaisuudessaan kiellon kohteena. Näin ollen voidaankin esittää lause- ja konstituenttikiellon erottamisen tilalle vaihtoehtoista näkemystä, jonka mukaan kielto yksinkertaisesti vaihtelee vaikutusalaltaan. Vaikutusalan ollessa laajimmillaan kiellon kohteena ovat paitsi koko proposi- tio myös sitä mahdollisesti määrittävä modaaliaines (»ulkoinen lausekielto»). Hieman suppea-alaisempana kielto kohdistuu kylläkin koko propositioon mutta jättää modaaliaineksen vaikutusalansa ulkopuolelle (»sisäinen lause- kielto»). Normaalipainotteisessa modaalisesti merkitsemättömässä lauseessa kielto kohdistuu yleensä lauseen reemaosaan. Suppeimmillaan vaikutusala on kun kielto kohdistuu yhteen ainoaan konstituenttiin tai sanaan. Usein lauseen valinnaiset elementit tulkitaan kiellon vaikutusalassa olevaksi (19a). Jos valinnaisia adverbiaaleja on useampia, niiden kesken vallitsee kiellon suhteen hierarkia; sitä voi osittain muuttaa sanajärjestystä vaihtamalla (b,c).
(19) a. M. A. Numminen ei ehkä laula kauniisti, (mutta laulaa kuiten¬
kin)
b. Matti ei lähde Roomaan lentokoneella.
c. Matti ei lähde lentokoneella Roomaan.
Yleinen tapa kohdistaa kielto yhteen ainoaan konstituenttiin on fokukseen asettaminen eli fokusoiminen, joka voidaan saada aikaan siirtämällä po. konstituentti alkuun, puhutussa kielessä prosodisilla ilmiöillä eli kontrastiivisella painotuksella, intonaatiolla ja rytmillä (13.2.3.). Kieltosanan ja kiellon kohteena olevan konstituentin*) peräkkäisyyssuhde ei ole kovin tärkeä. Seuraavissa esimerkeissä kiellon vaikutusalassa olevat jaksot ovat sulkeissa ja FOKUSOIDUT konstituentit on merkitty versaalilla.
(20) a. Päivärinta ei tullut (maaliin).
b. Päivärinta ei tullut (hikisenä) maaliin.
c. Kustantaja ei (allekirjoittanut sopimusta).
d. Kustantaja ei allekirjoittanut (SOPIMUSTA).
e. (SOPIMUSTA) kustantaja ei allekirjoittanut.
f. (TÄTÄ) sopimusta kustantaja ei allekirjoittanut.
g. Kustantaja ei (PURKANUT) sopimusta.
h. (Koskaan ~ KOSKAAN) en olisi uskonut sitä mahdolliseksi.
Kontrastiivisessa fokuksessa olevilla kielletyillä konstituenteilla on omat presuppositionsa, esim. (d,e) »Kustantaja allekirjoitti jotakin muuta», (0 »Kustantaja allekirjoitti jonkin muun sopimuksen» ja (g) »Kustantaja teki jotakin muuta sopimukselle», (h)-tapauksessa polaarisuusmorfeemi koskaan on jo muotonsa puolesta melkein automaattisesti kiellon kohteena, eikä fokusoidun ja fokusoimattoman muunnoksen välillä ole kuin subjektiivis- emotionaalisia painotuseroja.
Kiellon vaikutusalaan voi toisaalta kuulua koko yhdyslause (21a), toisaalta esimerkiksi selittävä sivulause voi jäädä vaikutusalan ulkopuolelle (b).
(21) a. En (lähde uimalaan koska pidän uimisesta, vaan koska voimme
samalla keskustella työsuunnitelmasta), [siis: lähdetään]
b. En (lähde uimalaan), koska pidän uimisesta luonnon vesissä, [siis: ei lähdetä]
*) Vrt. myös Penttilä (1945; 1963a:662) ja Sadeniemi (1955:12).


Modaalisuus 269
Sellaisen /cos/ctf-lauseen, joka ei vaikutusalaan kuulu, voi siirtää virkkeen alkuun: Koska pidän uimisesta luonnon vesissä, en (lähde uimalaan).
12.2.3.2. 	Kiellon syntaksista
Kieltoverbi on suomessa vajaaparadigmainen apuverbi, jolla on vain preesensin persoonataivutus sekä indikatiivin ja imperatiivin modusmuodot (en, et, ei, emme, ette, eivät; älä, älkää, älkäämme, älköön, älkööt). Siltä puuttuvat passiivi, muut modukset sekä kaikki ei-finiittiset muodot, ja sen menneen ajan ilmaus on liittomuotoinen (en tullut). Yhtään infinitiivimuotoakaan kieltoverbeillä ei siis ole; kielteisen 1. infinitiivin vastineena käytetään 3. inf. abessiivia (Haluaisin olla tulematta) ja partisiipin kielteisenä vastineena perinteisesti karitiivijohtimena pidettyä -mAtOn-morfeemeja (tuottamaton yritys).
Varsinaisen kieltomorfeemin ohessa lauseessa saattaa olla muitakin kielteisyyden merkkejä. Nämä ovat etenkin polaarisuusilmiöitä eli sellaisten sanaparien jäseniä, joista toinen esiintyy vain myönteisissä, toinen kielteisissä yhteyksissä.*) Tällaisia ovat suomessa esim. liitepartikkelit -kin ~ -kAAn, perinteelliset indefiniittipronominit joku ~ kukaan; jotakin ~ mitään; kukin ~ kukaan; jompikumpi ~ ei kumpikaan sekä monet adverbiparit kuten ainakin ~ ainakaan; etenkin ~ etenkään; joskus ~ koskaan; jo ~ vielä; vielä ~ enää.
Kiiman (1964) mukaan mainitunlaiset polaariset parit kuvattaisiin siten, että vain myönteiset ilmaukset esiintyisivät leksikossa ja vastaavat kielteiset parikit johdettaisiin näistä transformaatioteitse. Tarvittavat transformaatiot (esim. joku => kukaan kiellon vaikutusalassa) ovat kuitenkin siinä määrin erikoislaatuisia, että osuvampi kuvaustapa on leksikaalinen; leksikossahan morfeemikohtaiset ominaisuudet luetellaan. Leksikkomuodon kontekstipiir- teistä käy ilmi, että parikit esiintyvät joko vain myönteisessä tai kielteisessä yhteydessä (vrt. 3.3.). Kyseessä on poikkeuksenomainen rajoitus tavalliseen syntaktiseen jakaumaan, ja tällaisten poikkeavuuksien kuvauspaikka on leksikko, ei transformaatiokomponentti.
Polaarisuusmorfeemit aiheuttavat kieltoverbin yhteydessä redundanssia ja ovat siten sukua kongruenssi-ilmiöille. Kiellon »pleonastisuus» on puhekielessä, etenkin lounaismurteissa vienyt siihen, että kieltoverbi heittyy ja polaarisuusaines jää yksin kannattamaan kielteistä merkitystä, esim. mää ene muist ’en minä enää muista’ (Savijärvi 1977b).
Suomessa on yksi polaarisuuspareja lähellä oleva morfosyntaktinen ilmiö, joka on kuvattavissa transformaatioteitse, nimittäin subjektin ja objektin partitiivimerkintä (muodoltaan tai merkitykseltään) kielteisessä lauseessa. Säännön mukaan tiettyjen kielteisten intransitiivilauseiden subjektiin sekä kielteisten transitiivilauseiden objektiin lisätään partitiivin pääte siitä riippumatta, missä muodossa ao. lauseenjäsen olisi vastaavassa myöntölauseessa (9.2.5., 9.3.5.1.):
(22) a. Tässä on uusi ajatus.
b. Tässä ei ole uutta ajatusta.
(23) a. Meiltä kannattaa ostaa asunto, b. Meiltä ei kannata ostaa asuntoa.
*) Ks. Kiima (1964) sekä suomen osalta Sadeniemi (1970:17-) ja Kiuru (1977).


270 Modaalisuus, lausetyypit ja puhefunktiot
Kieltolauseessa saattaa edelleen esiintyä erilaisia kiellon vahvistimia kuten ei millään, ei ikinä, ei hätäpäivää, ei alkuunkaan ~ ollenkaan ~ lainkaan, ei läheskään, ei hevin, ei sinne päinkään. Näillä ei ole samalla tavoin luontevaa myönteistä vastinetta kuin polaarisuusaineksilla.*) Kiuru (1977) on kerännyt modaalisia ja yksipersoonaisiksi nimittämiään verbejä, joiden kieltohakui- suutta hän on selvittänyt. Seuraavat verbit suosivat erityisesti kielteisiä lauseita: auttaa, huolia, iljetä, jaksaa, juljeta, kehdata, passata, perustaa, raaskia, sopia, tarvita, tohtia, uskaltaa. Lisäksi suomessa on suuri joukko kieltohakuisia idiomeja, joissa esiintyy myös verbi: ei tule kuulemaan ei kurkistamaan; ei hiiskahdakaan; ei ole eilisen teeren poikia; ei ole hääviä; ei ole hullumpaa (vrt. *Tämä on hyvin hääviä).
Polaarisuusainesten sekä kieltohakuisten elementtien esiintymistä voi pitää oireena lauseen merkitykseen sisältyvästä kielteisyydestä, vaikka siinä ei olisikaan näkyvissä kieltoverbiä (Sadeniemi 1970). Kieltoverbiä heikompia kielteisen sävyn ilmaisimia ovat vähäistä määrää merkitsevät sanat kuten harva, tuskin (24) sekä predikaatit, jotka ilmaisevat esim. vaikeutta tai estämistä (25):
(24) a. Harva lienee enää mukana viimeisellä luennolla, b. Tuskin minua tulee kukaan kuulemaan.
(25) a. Käsi kipsissä on paha tehdä mitään työtä.
b. Kukkosta estettiin pääsemästä mihinkään virkaan.
Tällaiset elementit heijastuvat syntaksiin osittain samaan tapaan kuin kielto- verbikin edellyttäen part.objektia ja kielteisiä polaarisuusmorfeemeja. Merkityksen kielteisyyden voivat saada aikaan myös esim. vertailumuoto (26), tietty aikasuhde (27) taikka retorisluonteinen kysymys (28).
(26) Asia on edistynyt paremmin kuin odotinkaan. (implikaatio: »Odotin, että asia ei edistyisi näin hyvin.»)
(27) Hammas on poistettu ennen kuin olet huomannutkaan.
(28) a. Kuka hänen luentojaan viitsisi kuunnella, b. Mitäs siitä nyt enää kannattaa puhua.
Kieltoverbillä ei ole partisiippimuotoa. Tästä aiheutuu se, että myönteistä partisiippirakennetta vastaava kielteinen ilmaus on kahdenlainen. J 'ko käytetään 3. infinitiivin abessiivimuotoa yhdessä jäädä-\erbin kanssa (vrt. L. Hakulinen 1968:466) taikka kieltoverbi sijoitetaankin hallitsevan verbin yhteyteen:
(29) a. Kuulin laivan lähtevän tänä iltana.
b. Kuulin laivan jäävän lähtemättä tänä iltana.
(30) a. Luulen hänen ostavan auton, b. En luule hänen ostavan autoa.
Jälkimmäisessä tapauksessa on puhuttu kiellonnostosta (vrt. A. Hakulinen 1970). Tämän analyysin mukaan kielto kuuluu syvärakenteessa upotelausee- seen mutta nostetaan hallitsevaan lauseeseen tietyin ehdoin. Kiellonnosto on mahdollinen myös finiittisestä etfä-lauseesta (31,32); noston rajoitukset liittyvät lähinnä hallitsevan lauseen verbin merkitykseen (33).
*) Vastaavasti on eräitä myöntöhakuisia aineksia kuten aika, jokseenkin, melko; pikku hiljaa, koko lailla, nauraa katketakseen, huutaa täyttä kurkkua (vrt. Leino 1978).


Modaalisuus 271
(31) a. Uskon, ettei tämä välikohtaus aiheuta sotaa.
b. En usko, että tämä välikohtaus aiheuttaa sotaa (~ ?sodan).
(32) a. Luulen, ettei poika rikkonut ikkunaa.
b. En luule, että poika rikkoi ikkunaa (~ ikkunan).
(33) a. Huomasin, ettei ikkuna mennyt rikki. (4= (b)) b. En huomannut, että ikkuna meni rikki.
Tapauksissa (31,32) kielto selvästikin kuuluu että-lauseeseen, mutta näin ei ole tapauksessa (33b). Siinä kielletään nimenomaan huomaaminen, ei ikkunan särkymistä. Kiellonnoston sallivat verbit ovat ei-faktiivisia. Näidenkin verbien yhteydessä voi kielto esiintyä hallitsevassa lauseessa alunperinkin. Voidaan esittää seuraavanlainen minimipari.
(34) a. Pekka ei luullut Maijan lähtevän enää huomenna,
b. 	Pekka ei luullut Maijan lähtevän vielä huomenna.
Polaarisuusainesten on arveltu olevan merkkinä siitä, että jälkimmäisessä tapauksessa kielto olisi peräisin hallitsevasta lauseesta. Esimerkkipari ontuu sikäli, että vielä voidaan tulkita paitsi e^ää-adverbin myönteiseksi pariksi, myös adverbin jo kielteiseksi pariksi. Selvä todiste kiellon kahdesta vaihtoehtoisesta lähtösijainnista olisi oikeastaan vain seuraavanlainen tapaus, mikäli se olisi kiistattomasti kielenmukainen.
(35) (?)Pekka ei luullut Maijan lähtevän jo huomenna.
Mahdollinen se tuntuu olevan kuitenkin vain faktiiviverbien kohdalla:
(36) Pekka ei tiennyt Maijan lähtevän jo huomenna.
Lyons (1977b:776), joka arvostelee kiellonnostotulkintaa, katsoo, että luulla- verbi yks. 1. persoonassa käytettynä on performatiivinen ja näin ollen kyseessä olisi ulkoinen performatiivin kielto, joka tässä tapauksessa samastuu sisäiseen lausekieltoon aivan samoin kuin jokin performatiivin konditionaali sulautuu siihen upotettuun väitteeseen:
(37) a. Sanoisin, että Planck on kaikkien aikojen suurimpia fyysikoita.
(= (b))
b. 	Planck on kaikkien aikojen suurimpia fyysikoita.
Yleinen käsitys kaksinkertaisesta kiellosta on, että kiellon esiintymät kumoavat toinen toisensa jolloin lause olisi myöntölauseen veroinen. Näin ei kuitenkaan tarkasti ottaen ole. Yleisin kaksinkertaisen kiellon tyyppi on lause-ja sanakiellon yhdistelmä (vrt. Hakanen 1973a: 148—):
(38) a. Sihteeri menetteli viisaasti.
b. 	Sihteeri ei menetellyt e/?ä+viisaasti.
Nämä lauseet eivät ole synonyymisia. Kaksinkertaisen kiellon avulla puhuja voi esittää modaalisen varauksensa propositioon nähden; kaksinkertaisesti kielletyn lauseen sävy on selvästi varovaisempi kuin vastaavan myöntölauseen. Kaksinkertaisia lausekieltoja ei suomen yleiskieli tunne, joskin niitä esiintyy murrepohjaisessa puhekielessä (Savijärvi 1977a:38).


272 Modaalisuus, lausetyypit ja puhefunktiot
12.2.3.3. 	Kieltoja illokutiivinen sävy
Kieltolause on selvempi kannanotto tilanteeseen ja edeltävään tekstiin kuin vastaava myönteinen lause. Silti ei voi sanoa, että kieltoverbi olisi performa- tiiviverbi taikka että siihen olisi kytkeytynyt kieltämisen puhefunktio. Kieltoa käyttäessään puhuja hylkää epätotena proposition, joka hänen saatetaan olettaa hyväksyvän todeksi. Tämä on kiellon perusmerkitys, johon eri käyttöyhteyksissä voi kytkeytyä illokutiivisia lisäsävyjä. Kieltolausetta voidaan käyttää esim. selityksenä (39a), oikaisuna (b), intoksena (c), pelkkänä toteamuksena (d) tai myöntymisenä edelliseen puheenvuoroon (e).
(39) a. - Onko Lahtinen tavattavissa?
- 	Hän ei ole vielä tullut töistä tänään.
b. Ei Pirkko ole minun paras ystäväni, vaan Kertun.
c. Ei siellä ymmärretä englantia.
d. Hän ei sitten tullutkaan.
e. Ei niin ~ Ei sadakaan.
Jos kielto liittyy deonttisiin verbeihin, lausetta käytetään käskynä olla tekemättä jotakin:
(40) a. Ette saa poimia marjoja tien vierestä.
b. Teidän ei pidä mennä puhumaan tuollaisia.
Kun kielto liittyy imperatiiviin, saadaan kaksi vaihtoehtoista rakennetta, joiden välillä ei tunnu olevan ratkaisevaa merkityseroa. Korkeintaan ero heijastuu performatiiviverbissä ja adverbiaalissa (42).
(41) a. Älkää puhuko tästä kenellekään!
b. Olkaa puhumalta tästä kenellekään!
(42) a. Teitä on kielletty puhumasta kolmeen päivään.
b. Teitä on käsketty olemaan puhumatta kolme päivää.
Kielteisissä kysymyslauseissa on selvä pragmaattinen ero joko/tai -kysymyksen ja hakukysymyksen välillä. Joko/tai -kysymykset poikkeavat kielteisinä yleensä myönteisistä siten, että niihin liittyy erityisiä implikaatioita:
(43) a. Etkö ole asiasta varma? (-► sinun pitäisi olla)
b. Etkö osaa puhua selvästi? (-»> tässä tilanteessa odottaisi parempaa suoritusta)
c. Eivätkö leivoset pesikin pellolle? (-*> haluan varmistusta)
d. Eivätkö leivoset pesikään pellolle? (-► olen saanut päinvastaista informaatiota)
Hakukysymykset sen sijaan voivat kielteisinä olla aivan normaalissa kysymyksen funktiossa ilman että mukana tarvitsee olla illokutiivisia lisäsävyjä:
(44) a. Mikä kohta ei vielä tunnu tarpeeksi selvältä?
b. Keihin ihmisiin et ole vielä tutustunut?
c. Missä ei maaperässä ole lyijyä?


Modus 273
On kuitenkin tavallista, että kielteiset hakukysymykset ovat retorisessa käytössä:
(45) 	a. Missä hän ei olisi ehtinyt matkustaa?
b. Milloin minulla ei ole (muka) ollut aikaa sinulle?
c. Kukapa ei haluaisi asua omassa talossa keskellä Helsinkiä?
12.3. 	Modus
Modusten semanttinen jaottelu lähtee sellaisista kategorioista kuten »sanominen» ja »ohjaileminen» ja puhuu eri syntaktisista ja leksikaalisista keinoista iimaista esimerkiksi »arvelua» ja »epäilyä» (ks. Matihaldi 1979 ja Allwood 1976:126). Syntaktisesti tarkastellen taas moduksina pidetään vain niitä erilaisia asenteiden tms. ilmaisimia, jotka ovat kieliopillistuneet eli saaneet joko vakiintuneen morfologisen tunnuksensa verbiin taikka sitten ilmenevät tietynrakenteisena lausetyyppinä (vrt. esim. Jespersen 1924:313). Lähtökohdaksi omaksumme tällaisen moduksen muodollisen määritelmän.
Millä perusteella ja millä tavalla sitten voitaisiin erotella toisistaan verbiin liittyvät modukset eli suomessa indikatiivi, potentiaali, konditionaali ja imperatiivi sekä toisaalta syntaktiset modukset eli lausetyypit: väitelause (deklaratiivilause), kysymyslause, käskylause ja huudahduslause?*) Verbin modus ja lausemodus ovat osittain päällekkäisiä, sillä imperatiivi on sekä verbin tunnus että muodostaa oman rakenteellisesti eriytyneen lausetyyppin- sä. Muita verbin moduksia käskylauseessa ei luonnollisestikaan voi olla. Huudahduslauseella ei ole yhtään ainutta vakiintunutta morfosyntaktista ilmiasua, mutta se edustuu silti suhteellisen helposti tunnistettavana, verbin moduksista huudahduslauseessa voivat vapaasti esiintyä vain indikatiivi ja konditionaali. Väite-ja kysymyslauseet sallivat kaikki muut verbin modukset paitsi imperatiivia. Suomen morfosyntaktisen moduksen kentän voi esittää seuraavana kaaviona.
(46)
MODUS
yksinkertainen
KÄSKY- LAUSE
IMP.
VÄITELAUSE
kaksinkertainen KYSYMYSLAUSE HUUDAHDUSLAUSE
IND. KOND. POT.
IND. KOND. POT.
IND. KOND.
Verbimodus on imperatiivia lukuun ottamatta semanttiselta kannalta lähinnä episteemistä eli sitä voidaan pitää synteettisenä keinona ilmaista edellä esiteltyjä modaalisia asteikkoja. Lausetyypit puolestaan liittyvät enemmän pragmatiikkaan, toisin sanoen ne ovat puhefunktioiden syntaktisia kiteyty-
*) Kirjallisuudessa näitä ei aina eroteta toisistaan selvästi, mutta esim. Halliday (1976) käyttää edellisestä termiä »mood», jälkimmäisestä »modality».


274 Modaalisuus, lausetyypit ja puhefunktiot
miä. Käsittelemme ensin morfologista modusta; lausetyypit tulevat esille jaksossa 12.4.
Indikatiivi on tunnusmerkitön modus, ja sen käyttö on laaja-alaisinta sekä syntaktisesti että semanttisesti. Indikatiivimuodosta käyvät kaikki tempukset. Silloin kun modaalisuutta ilmaistaan analyyttisesti, esim. adverbeilla, verbistä käytetään tavallisesti yleismodusta eli indikatiivia. Indikatiivimuoto ei yksinään paljasta mitään ilmauksen sijainnista modaalisuusasteikossa. Myönteinen väitelause, jossa ei ole modaalisia aineksia ja jonka verbi on indikatiivi- muotoinen, sitoo tosin puhujaa niin että hänen katsotaan pitävän totena propositiota, jonka lause ilmaisee.
(47) a. Vatsaani koskee.
b. Gadolinian ruokala on tänään viimeistä päivää auki.
Potentiaali, jonka perustunnus on -ne-, saa ilmaukseen episteemisen mahdollisuuden merkityksen. Niinpä lause (48) voi saada vain merkityksen (49a) mutta ei merkitystä (b), joka olisi deonttinen. Potentiaali voi tosin ilmaista deonttisuuttakin, erityisesti kohdistuessaan puhuteltavaan, jolloin verbinmuoto tulkitaan kehotukseksi (50).
(48) Tulokset ilmoitettaneen maanantaina.
(49) a. Arvelen, että tulokset ilmoitetaan maanantaina.
b. Tulokset saa ilmoittaa maanantaina.
(50) Merkinnette nimenne oikeaan yläkulmaan.
Potentiaali on käytössä lähes yksinomaisesti kirjoitetun yleiskielen muotona, ja tämä lienee omiaan vaikuttamaan siihen, että sitä käytetään tavallisesti objektiivisessa episteemisessä merkityksessä, siis ilmaistaessa yleistä, tilasto- peräistä tai »luotettavista lähteistä» saatua arvelua:
(51) a. Inflaatio jäänee alle viimevuotisen, TTT ennustaa.
b. Pääjohtaja joutunee uusien syytösten kohteeksi ensi viikolla.
Kun potentiaali esiintyy kysymyslauseesi, kysymykseen tulee retorinen lisäsävy (vastausta ei välttämättä odoteta):
(52) a. Tarvittaneenko tässä muita perusteluita?
b. Lienetkö satakielen sukua?
Potentiaali on mahdollinen myös epäsuorissa kysymyksissä (53a,b), samoin kuin objektina olevissa ettÄ-lauseissa, joissa se tosin vaikuttaa pleonastiselta (c). Sen sijaan muuntyyppisissä sivulauseissa potentiaalin käyttö ei tunnu luontuvan (d,e); (d):ssä liitepartikkeli -kin tekee potentiaalimuotoon liittyneenä kuitenkin lauseesta selvästi hyväksyttävän (lienee+/cm).
(53) a. En tiedä, milloin hän lienee sinua tavoitellut.
b. Tarvittaneenko elvytysyrityksiin liike-elämän tukea, on toinen asia.
c. Yleisesti arvellaan, että lääkäriksi valmistunee viidessä vuodessa.
d. *Jos lapsi lienee sairas, emme voikaan lähteä.
e. *Museo on kiinni, koska lämmitys on epäkunnossa, kun salama lienee iskenyt siihen.


Modus 275
Konditionaalin perustehtävänä on sen ilmaiseminen, että puhuja pitää peruspropositiota todenvastaisena eli kontrafaktiivisena (vrt. Wiik 1976d). Tämän lisäksi on sellaisiakin esiintymiä kuten (54f), joissa konditionaali vain implikoi sen, ettei puhuja tiedä tai välitä siitä, onko ilmaus tosi vai ei.
(54) a. Jos Tuula olisi rikas, hän matkustaisi etelään.
b. Entisen käytännön mukaan erivapaus olisi pitänyt olla saatavissa.
c. Keskuslämmityshuoneissa olisi ilmankosteuden lisääminen kyllä aiheellista.
d. Sanoisin sen, mikäli tietäisin.
e. Olisinpa silloin pitänyt suuni kiinni!
f. Ruotsissa saisin kaksi kertaa korkeampaa palkkaa.
Käsite »todenvastainen» sopii huonosti kuvaamaan tapausta (0, sillä toden- vastainen ilmaus lienee Ruotsissa ei saa kahta kertaa korkeampaa palkkaa. Pikemminkin konditionaalimuoto aiheuttaa implikaation »täällä saan vain puolet siitä palkasta» tai mahdollisesti kielteisen implikaation »täällä en saa kahta kertaa korkeampaa palkkaa».
Toisin kuin potentiaali, konditionaali esiintyy varsin yleisesti sivulauseissa. Sen ensisijainen käyttö on ehtoa ilmaisevissa 705-lauseissa, mistä on aiheutunut perinteellisen kieliopin konditionaalista käyttämä nimitys »ehtotapa»:
(55) Jos työ olisi herkkua, herrat sen kaikki tekisivät.
Jos-lause esittää ehdon, jonka pätiessä se propositio, joka nyt on todenvastainen, pitäisi paikkansa, toisin sanoen se kuvaa vaihtoehtoisen maailman, joka poikkeaa reaalimaailmasta yhdessä tietyssä suhteessa.
Kun konditionaalin sisältävässä jos-lauseessa on mukana kielto, se tulkitaan eräillä ehdoin todeksi, toisin sanoen kielto kohdistuu tuohon todenvas- taiseen mahdollisuuteen:
(56) Jos en olisi jo antanut Ylitalon poistaa viisaudenhampaitani, teettäisin työn Kurosella.
Tämä on tulkittavissa ’jos ei olisi niin, että olen jo antanut poistaa...’. Lauseen merkitysytimen myönteisyys näkyy siinä, että adverbi jo käy siihen kuin mihin tahansa myöntölauseeseen. Seuraavasta esimerkistä puuttuu tämänkaltainen tulkinta. Puhuja jättää lauseen todenmukaisuuden tai -vastaisuuden kirjaimellisesti ottaen avoimeksi, joskin lausumaan sisältyy vihjaus teon tapahtumisesta.
(57) Jos hän ei olisi vielä antanut Ylitalon poistaa viisaudenhampaitaan, hän voisi teettää työn Kurosella.
Referoivissa että-lauseissa konditionaalilla ilmaistaan sitä, että puhuja ei esitä propositiota varmana, vaan jättää omasta puolestaan asian todenperäisyyden avoimeksi (vrt. Penttilä 1963a:478).*)
(58) a. Sinä väität, että olisin hävytön.
b. Mieheni sanoi, että huomenna olisi meidän hääpäivämme.
*) Vrt. myös Ikola (1960a) ja Wiik (1976d).


276 Modaalisuus, lausetyypit ja puhefunktiot
Imperatiivia referoitaessa konditionaali vastaa yleensä alkuperäisen lausuman käskymuotoa (Ikola 1960a:200-):
(59) a. Annettiin määräys, että hankinnat suoritettaisiin VHK:n kautta.
(yrt. .. . suoritetaan . ..) b. Äiti pyysi, että veisin kirjeen postiin.
Eräissä syntaktisissa rakenteissa konditionaali ei aina esiinny varsinaisessa todenvastaisessa merkityksessään, vaan se saa konventionaalistuneesti jonkin toissijaisen tulkinnan. Konditionaalimuoto voidaan esim. tulkita sävyltään kehotukseksi silloin kun verbi on 2. persoonassa:
(60) a. Menisitte vielä vähän ulos leikkimään.
b. 	Veisit edes tuon hetekan pois kylpyhuoneesta.
Kysymyslauseessa puolestaan konditionaalin käyttö lieventää kysymystä (61a) taikka sitä käytetään kohteliaisuuden merkkinä (b).
(61) a. Saisinko toisen samanlaisen?
b. 	Olisiko Pirjo Vaittinen tavattavissa?
12.4, 	Lausetyypit ja niiden käyttö
12.4.1. 	Yleistä
Lausetyypin käsitteellä tarkoitamme syntaksiin kiteytyneitä moduksia, lause- moduksia. Näitä erotamme perinteisen tavan mukaan neljä: väite- eli deklara- tiivilause, kysymys- eli interrogatiivilause, käsky- eli imperatiivilause sekä huudahdus- eli eksklamatiivilause.*) Tarkkuus edellyttäisi, että nämä rakenteet erotettaisiin terminologisestikin puhefunktioista, joiden keskeisinä edustajina olemme pitäneet toteamuksia, kysymyksiä, käskyjä ja huudahduksia (12.1.). Jos tällainen eronteko vietäisiin läpi, pitäisi rakenteen näkökulmasta puhua esim. deklaratiivi-ja interrogatiivilauseista, joiden puhefunktiot voivat vaihdella. Deklaratiivilauseen perustava puhefunktiohan on toteamus ja interrogatiivilauseen kysymys, mutta toissijaisesti niillä voi olla muitakin käyttöjä (deklaratiivilause voi ilmaista kysymystäkin, interrogatiivilause käskyä jne.). Koska tätä eroa on käytännössä vaivalloista ja usein tarpeetontakin tehdä (vrt. kömpelöä nimitystä »epäsuora interrogatiivilause»), käytämme jatkossa rakenteellisesti määritellyistä lausetyypeistä sekaterminologiaa: väite-, kysymys-, käsky- ja huudahduslause.
Tässä jaksossa käsitellään paitsi lausetyyppien perustavia puhefunktioita myös niitä tapauksia, joissa voidaan osoittaa lausetyypin tietyillä kieliopillisilla ehdoilla vakiintuneen toissijaisesti muuhunkin puhefunktioon. Edelleen tähän yhteyteen kuuluvat ns. lisämerkitykset eli konventionaaliset implikaatiot, joilla tarkoitamme lausetyyppeihin muodollisin keinoin (mm. pragmaattisten partikkelien avulla) konventionaalistuneita merkityksiä, jotka eivät sisälly lauseen totuusehtosemanttisesti kuvattavaan perusmerkitykseen. (Raja lausetyypin toissijaisen käytön ja implikaatioiden välillä ei ole selvä eikä teoreettisestikaan kiistaton.)
*) Matihaldi (1979:181-) ehdottaa pragmaattiselta kannalta ylätyypeiksi ohjailevia lauseita, joihin kuuluvat sekä käskyt että kysymykset, sekä ilmaisevia lauseita, jotka jakautuvat toivomuksiin ja huudahduksiin. Valitettavasti emme ole ehtineet ottaa kantaa tähän ratkaisuun.


Lausetyypit ja niiden käyttö 277
12.4.2. 	Väitelause
12.4.2.1. 	Puhefunktiot
Väitelausetta pidetään syystä kaikissa kielioppimalleissa lauseen rakenteellisesti tunnusmerkittömänä edustajana. Kuten edellä (12.1.) siteeratusta Setälän kieliopin esimerkistäkin on käynyt ilmi, perinteellinen kielioppi keskittyi pääasiallisesti väitelauseen rakenteellisten mahdollisuuksien esittelemiseen. Vastaavasti esim. varhaisessa transformaatioteoriassa väitelauseet kuvattiin perussäännöilläpä muut lausetyypit johdettiin väitelauseista (»ydinlauseista») transformaatiosäännöillä. Tällaiset ratkaisut ovat luonnollista seurausta siitä, että väitelauseeseen ei liity mitään rakenteellisia sen enempää kuin puhefunk- tionaalisiakaan rajoituksia.
Väitelauseen perustapaukseen sisältyy merkitys, että puhuja pitää totena esittämänsä lauseen asiasisältöä; niinpä väitteen perusfunktiona on pidetty toteamusta, esim. Ulkona sataa; Lehti ilmestyy joka päivä. Käytännössä kuitenkin väitelauseeseen liittyy varsin yleisesti lisäsävyjä taikka sitä voidaan käyttää toisessa puhefunktiossakin. Tarkastelemme ensin tapauksia, joissa väitelause on toissijaisesti muussa puhefunktiossa käytetty.
(62) TOISSIJAINEN KÄSKY
a. Lähdetään syömään, (lähtekäämme. . . ; myös varsinainen passiivi)
b. Sinä menet nyt nukkumaan, (mene.. .)
c. Teidän täytyy esittää virallinen valitus, (esittäkää.. .)
d. Saatte poistua, (poistukaa)
e. Et voi tulla mukaan nyt. (älä tule)
Yksi osoitus siitä, että nämä väitelauseet todella voidaan tulkita vain käskyiksi tai kehotuksiksi on se, että kuulija ei voi hevin reagoida niihin vastaamalla Niin taikka Vai niin kuten hän voisi varsinaiseen toteavaan väitteeseen. Sen sijaan hän voi vastata joko eikä, enkä taikka joo, selvä tms., siis aivan kuten hän reagoisi imperatiiveihinkin. Kyseessä on toissijaisesti konventionaalistu- nut tapa ilmaista käskyä. Lauseessa (62a) tämän aiheuttaa passiivin inklusii- vinen (»mon. 1. pers.») käyttö, lauseessa (b) puolestaan tulkinta syntyy siitä, että puhe kohdistetaan yks. 2. persoonaan ja käytetään preesensiä. On pragmaattisesti outoa kuvailla toisen läsnäolijan toimintaa samanaikaisesti tälle itselleen. Esimerkeissä (c-e) käskytulkinta aiheutuu deonttisten modaa- lien käyttämisestä 2. persoonan yhteydessä. Ero tällaisten kielioppiin tai sanastoon konventionaalistuneiden merkitysten ja seuraavien, tilanteen nojalla implikoituvien merkitysten välillä on ilmeinen. Esimerkeistä (63) kuulija voi päätellä vain keskustelun periaatteita (ks. 12.5.) noudattaen, että häntä kehotetaan johonkin määrätoimintaan. Kontekstin osuus on tässä tärkeämpi kuin edellisissä tapauksissa.
(63) a. Hengityksesi haisee, (esim. älä tule lähelle)
b. Kaikki paitani ovat likaisina, (pese ne)
c. Poliisi tulee, (lähdetään pakoon)
(64) TOISSIJAINEN KYSYMYS
a. Teiliä+hän on tänään vapaapäivä? (eikö niin?)
b. Sinä kaiketi haluat päättää asian itse. (eikö totta?)


278 Modaalisuus, lausetyypit ja puhefunktiot
Jotta väite tulkittaisiin kysymykseksi, siinä on jokin arvelua ilmentävä elementti {ehkä, kai, kaiketi) taikka sitten yhteiseen tietoon vetoava -hAn- partikkeli. Väitteitä voi valinnaisesti täydentää tarkistuskysymyksellä, ja koko ilmauksella on tavallisimmin tarkistuskysymyksen luonne, mikä käy ilmi siitä, että vastaukset äskeisiin kysymyksiin olisivat Niin on; Niin haluan. Merkitysero kysymyksen ja toteamuksena julkituodun epätietoisuuden välillä ei tietenkään ole suuri; kysymyksen voi katsoa lähtevän epätietoisuudesta.
(65) 	TOISSIJAINEN HUUDAHDUS
a. Tyyne Nyrkiö on maailman reiluin ihminen!
b. Täällä ei voi viipyä enää sekuntiakaan!
Toissijaisista huudahduksista puhuminen on jossain määrin arveluttavaa, koskapa eksklamatiiveilla ei ole yhtä ainoaa omaa rakennetyyppiään ja ero väitteen ja huudahduksen välillä ei ole samalla tavoin selvä kuin esim. ero väitteen ja käskyn välillä. Tapauksissa (65) ei ole syntaktisia määräominai- suuksia, vaan ilmausten leksikaalinen merkityssisältö saa mielekkään tulkinnan vasta kun ilmausta pidetään liioittelevana tunteenpurkauksena.
12.4.2.2. 	Lisämerkitykset
Lauseilla (66a) ja (b) voi sanoa olevan sama perusmerkitys ja samat totuusehdot. Ne poikkeavat toisistaan lähinnä sen suhteen, että lauseeseen (b) sisältyy lisämerkitys, joka lauseelta (a) puuttuu.
(66) a. Julkaisuja maisteri Suurosella ei ole.
b. 	Julkaisuja maisteri Suurosella ei vielä ole.
Lauseen (b) voi sanoa implikoivan konventionaalisesti, että po. henkilöllä on julkaisuja odotettavissa joskaan ei aivan valmiina. Lisämerkitystä sanotaan konventionaalistuneeksi eli vakiintuneeksi sen vuoksi, että jokainen tämän lauseen kuulija tulkitsee siihen sisältyvän vihjeen samalla tavalla. Tässä jaksossa tarkastellaan niitä kielenaineksia, joiden läsnäolo saa aikaan sen, että lauseeseen katsotaan perusmerkityksen lisäksi sisältyvän tiettyjä lisämerkityksiä, jotka eivät kuitenkaan muuta väitelauseen puhefunktiota toiseksi. Ryhmässä (A) on partikkeleita, joiden tehtävä lausumassa on lähes aina lisäsävyn antaminen. Ryhmissä (B-D) sen sijaan esitellään tapauksia, joissa jotakin kielioppiainesta käytetään toissijaisesti sen normaalimerkityksestä poikkeavalla mutta silti konventionaalistuneella tavalla. Merkitykseen liittyy tavallisesti useitakin tulkintavaihtoehtoja ja tiettyä epämääräisyyttä.
(A) 	PRAGMAATTISET PARTIKKELIT
(67) a. Minä+hän rakastan sinua, (se on itsestään selvää)
b. Täällä+hän on+kin valoisaa! (olin muistanut, että olisi pimeämpää)
c. Minä+hän sinne lähden, (se oli sovittu, etkö muista)
(68) a. Pentti+kin myi autonsa, (joku muukin tuttava myi autonsa)
b. Pentti myi vanhan+kin autonsa, (hän myi toisenkin, joka ei ollut niin vanha)
c. Pentti myi vanhan autonsa+kin. (hän myi muutakin (vanhaa) tavaraa)


Lausetyypit ja niiden käyttö 279
(69) a. Pentti myi+A:m sitten sen vanhan autonsa, (kuten oli sovittu)
b. Onko hän käynyt+kin ulkona? (vaikka lupasi pysyä sisällä)
c. Etkö osaa+/cm bridgeä? (aikaisemmin kerroit niin)
Pragmaattisen partikkelin varsinaisena tehtävänä lauseessa on tuottaa jokin lisämerkitys, jonka sisältö riippuu siitä, mikä partikkelin vaikutusala on (vrt. Karttunen & Karttunen 1976) ja minkärakenteiseen lauseeseen se on kiinnittynyt.*) Itsenäisinä sanoina käytettäviä lauseeseen lisämerkityksen aiheuttavia partikkeleita ovat suomessa mm. kyllä, muka, sentään, toki, vielä; näiden ilmaukselle aiheuttamia lisämerkityksiä voidaan verrata keskenään seuraavan esimerkin avulla.
(70) a. Turun torilta saa vielä lämpimiä savusilakoita.
b. Turun torilta saa muka lämpimiä savusilakoita.
c. Turun torilta saa toki lämpimiä savusilakoita.
d. Kyllä Turun torilta saa lämpimiä savusilakoita.
e. Turun torilta saa sentään lämpimiä savusilakoita.
Kuulija voisi päätellä seuraavanlaisia lisämerkityksiä sisältyvän mainittuihin lauseisiin, joiden propositionaalinen perusmerkitys on sama: (a) muualta ei enää saa savusilakoita lämpiminä; Turun toriltakin saattaa palvelu loppua; (b) puhuja ei usko, että väite pitää paikkansa; (c) puhuja vahvistaa todeksi tiedon, että sieltä tosiaan saa lämpimiä savusilakoita; (d) epäilijälle on syytä vakuutella, että savusilakoita tosiaan saa; (e) jotakin hyvää on Turunkin torissa.
(B) AJAN ADVERBIT TOISSIJAISESSA KÄYTÖSSÄ
(71) a. Kyllä minä aina hänet saan meidän puolellemme.
b. Tuosta esityksestä nyt ei tule yhtään mitään.
c. Naapurimme ovat sitten vasta mukavia ihmisiä.
Näissä esimerkkilauseissa aikaa ilmaisevia adverbeja ei ole käytetty temporaalisessa merkityksessään eikä niiden sijainti lauseessakaan ole ajan adverbiaalille tyypillinen, vrt.:
(72) a. Tämä uunipuuro onnistuu aina.
b. Nyt tuosta esityksestä ei taida tulla mitään.
c. Sitten vasta naapurimme otti asiaan kantaa.
Mikä tarkalleen on se merkityslisä, jonka po. adverbit lauseeseen tuovat, kaipaa selvitystä. Yleisesti voinee sanoa, että ne ovat ihmetystä, vakuuttelua yms. tehostamassa, emfaattisessa käytössä. Ajan adverbin »siirtymä» pragmaattiseen käyttöön ei ole ainoa laatuaan; seuraavassa on esimerkkejä eräiden muiden ainesten toissijaisesta käytöstä: painottomuus ja perusmerkityksen väistyminen ovat niillekin ominaisia (vrt. A. Hakulinen 1975b).
(C) PRONOMINIT JA KVANTTORIT TOISSIJAISESSA KÄYTÖSSÄ
(73) a. Sitä on nähnyt yhtä ja toista.
b. Tässä sitä rehkitään kieliopin kimpussa.
c. Hän se osaa selittää.
*) Liitepartikkeleista ks. myös F. Karttunen (1975a,b), A. Hakulinen (1976:3-60) ja Östman (1977).


280 Modaalisuus, lausetyypit ja puhefunktiot
(74) a. Harrastelija luulee helposti olevansa joku Aleksis Kivi.
b. Ei hän tosiaankaan ollut mikään Messalina.
c. En ole mikään asiantuntija tässä kauneusasiassa, mutta...
d. Emme osallistuneet koko tilaisuuteen.
e. Olen aikaa sitten unohtanut koko asian.
Myös muut kieliopilliset morfeemit kuin liitepartikkelit, eli tunnukset ja taivutuspäätteet voivat joskus olla toissijaisessa käytössä. Ehtona lienee ainakin se, että konteksti ei mahdollista morfeemin »varsinaista merkitystä».
(D) 	KIELIOPILLISET MORFEEMIT TOISSIJAISESSA KÄYTÖSSÄ
(75) a. Men+/+kö tämä rouvan kassiin?
b. Ruoka 0I+/5/ nyt valmista.
c. Puhuja sanoi nimekseen Virtase+H.
d. Kelpaa elellä, kun on huvila+/ ja auto+/.
e. Onpa sinulla laps+z+a =♦= lapse+/.
Imperfektin peruskäyttö on anaforinen; lauseessa (75a) sen funktiona on saada lauseesta vähemmän tungetteleva, kuten Yli-Vakkuri on huomauttanut.*) Konditionaali lauseessa (b) ei ole todenvastaisuuden osoituksena, vaan tekemässä lauseesta ehdotusta. Päätteellisen objektin käyttäminen päätteettömän sijasta (c) implikoi, että lauseen esittäjä suhtautuu epäillen väitteen paikkansapitävyyteen (vrt. Yli-Vakkuri 1978); päätteetön akkusatiivi ei tällaista implikaatiota aiheuta. Monikon tunnusta (d) voidaan käyttää isotte- lun merkkinä ilman, että kyseisen substantiivin tarkoitteita on monta. Ja vihdoin esimerkissä (e) on partitiivin ja nominatiivin merkitysero lähinnä määrän ja laadun ero (puhuja hämmästelee lasten määrää tai ominaisuuksia), ei ylijäämäisen ja totaalisen joukon ero, kuten perusmerkitysten erona on.
Lauseiden lisämerkitys ei aina ole peräisin jostakin kieliopillisen aineksen läsnä- tai poissaolosta. Usein puhuja voi saada lauseelleen lisämerkityksen valitsemalla esim. osittaisista synonyymeista sen sanan, jonka lisämerkitys palvelee parhaiten hänen tarkoitusperiään (vrt. Fillmore 1971). Niinpä jos A moittii B:tä siitä, että tämä on jättänyt oven auki, voin selostaa tilannetta joko käyttämällä lausetta (76a) tai (b) sen mukaan, kuinka vakavana itse pidän moitteenalaista tekoa.
(76) a. A moitti B:tä siitä, että tämä oli jättänyt oven auki.
b. 	A arvosteli B:tä siitä, että tämä oli jättänyt oven auki.
Tosin voidaan sanoa, että tässä on siirrytty lausesemantiikasta leksikaalisen semantiikan alueelle. Sama koskee implikatiivisten verbien (11.3.2.B.) käyttöä, joiden avulla puhuja arvioi kuvaamaansa tekoa.
(77) a. Lapsemme onnistui pääsemään oppikouluun (-► se ei ollut help¬
poa; vrt. (b))
b. Lapsemme pääsi oppikouluun.
c. B unohti sulkea oven. (-► hänen olisi pitänyt sulkea se; vrt. (d))
d. B ei sulkenut ovea.
*) Esitelmässään Lauseopin ja semantiikan päivillä Oulussa 6.10.1974.


Lausetyypit ja niiden käyttö 281
Edellä on mainittu erilaisia keinoja, joiden avulla lauseen perusmerkitykseen aiheutetaan lisämerkityksiä eli esitetään vihje siitä, mikä on puhujan käsitys tai arvio puheenalaisesta asiasta. Lisämerkityksiä on semanttisesti tarkasteltu konventionaalisten implikaatioiden avulla. Mahdollista olisi myös tulkita näitä ilmiöitä pragmaattisten presuppositioiden avulla: niillähän tarkoitetaan puhujan mielessä silloin olevia edellyttämyksiä, kun hän jonkin lausuman esittää.
12.4.3. 	Kysymyslause
12.4.3.1. 	Rakenne
Semanttisesti tarkasteltuna voidaan kysymyslauseita pitää käskyjen lähisukulaisina (vrt. Matihaldi 1979:129): perusfunktioinen kysymys on kuulijalle esitetty kehotus täydentää puhujalta puuttuvaa tietoa tämän edellyttämällä tavalla. Tämä merkityksen tulkinta ottaa siis huomioon sekä puhujan että kuulijalta odotettavan reaktion. Vaihtoehtoisen tulkinnan mukaan kysymys olisi pikemminkin toteamuksen kanssa samantyyppinen, sillä se olisi vain epätietoisuuden tai epäilyksen tuomista julki.
Interrogatiivisuuden ilmaisemiseksi on suomessa selvät muodolliset keinot: kysymyspronominit kuka, mikä jne. sekä kysymyspartikkeli -kO. Väitelause, johon sisältyy tiettyjä kieliopillisia tai leksikaalisia morfeemeja, käsitetään vain toissijaisesti kysymykseksi (12.4.2.).
Muodon perusteella kysymyslauseet jaetaan kahteen pääryhmään, vaihtoehto- ja hakukysymyksiin (tämä jako koskee myös epäsuoria kysymyksiä). Vaihtoehtokysymyksiä on edelleen kahta tyyppiä, disjunktiiviset kysymykset
(78) 	ja joko/tai -kysymykset (79).
(78) a. On+A:o tämä asia selvä vai ei+/cö ole?
b. On+ko laukkusi punainen vai sininen?
c. Silmälasit+Zco hän unohti vai avaimet?
(79) a. Olet+ko asiasta varma?
b. Pääsee+/cö sinne bussilla?
c. Pesivät+/cö leivoset pelloille?
Disjunktiivisessa kysymyksessä vastaajalle tarjotaan kaksi vaihtoehtoista propositiota ’p vai ei-p\ ja hänen tehtävänsä on valita tai identifioida jompikumpi niistä omakseen (vrt. Vuoriniemi 1973:237, 241-). Vastaukseksi esitetään disjunktion toinen osa, esim. (78b) Punainen. Joko/tai -kysymykset eroavat disjunktiivisista siten, että niissä ei ilmoiteta toista vaihtoehtoa vtfz-lauseena; niihin kelpaa vastaukseksikin paitsi verbin toisto myös kyllä tai ei.*)
Vaihtoehtokysymysten syntaktisena tuntomerkkinä on suomessa lauseenal- kuiseen konstituenttiin liittyvä morfeemi -kO; lauseenalkuinen konstituentti siirretään paikalleen KYSYMYSTRANSFORMAATION avulla. Tämä transformaatio johtaa esim. lauseen (78a) seuraavanlaisesta syvärakenteesta,
*) Niinpä niitä sanotaankin tavallisesti kyllä/ei -kysymyksiksi, mikä on suomeksi tarkempi mutta kankeahko nimitys. Kovin onnistunut ei ole terminologinen ero disjunktiiviset vs. joko/tai -kysymykset, koska se ei heijasta ao. tyyppien eroa: vain jälkimmäisiin riittää vastaus kyllä tai ei.


282 Modaalisuus, lausetyypit ja puhefunktiot
jossa NEG edustaa kieltoainesta. Transformaation soveltumisen edellytyksenä on puhujan aikomus ilmaista epätietoisuutensa vallitsevasta asiaintilasta.
(80)
Si
tämä asia on selvä NEG tämä asia on selvä
KYSYMYSTRANSFORMAATIO siirtää lauseen alkuun kysymyksen kohteena olevan konstituentin, koko lausetta kysyttäessä verbin, muutoin (78c) yhden nominaalijäsenen, ja liittää siihen morfeemin -kO. Jos halutaan kuvata joko/tai -kysymysten lähtömuoto samalla tavoin (vrt. Vuoriniemi mp.), tarvitaan KYSYMYSTRANSFORMAATION lisäksi sääntö, joka poistaa lopullisesta pinta-asusta toisen vaihtoehdon. Käytännössä joko/tai -kysymykset ovat tietenkin paljon tavallisempia kuin kaksi ilmivaihtoehtoa tarjoavat disjunktiokysymykset.
Yleisin joko/tai -kysymys on sellainen, jossa kysymysmorfeemi -kO liittyy verbiin (79). Näissä tapauksissa kysymysoperaattorin vaikutusalana on useimmiten koko propositio, mistä syystä niitä on nimitetty myös neksuskysymyk- siksi (Jespersen 1924:303). Mutta aivan kuten disjunktiokysymys, joko/tai -kysymyskin voidaan muodostaa myös niin, että se kohdistuu vain yhteen lauseen nominaalijäsenistä:
(81) a. Hyvin+/cö mamma ja Hanna jaksavat?
b. Lomalla+/co ollaan?
c. Sinä+/cö sen kukkaron olet vienyt?
d. Eilen+/cö se asia vasta ratkesi?
Joko/tai -kysymyksen voi kohdistaa vaikutusalaltaan määräkonstituenttiin liittämällä partikkelin -kO tähän eikä verbiin. Mutta kysymyksen kohdistumisen voi osoittaa eräillä muillakin keinoilla:
(82) a. Olette+/co ollut täällä kauan+kin? (fokusoiva liite -kiri)
b. Oli+ko se isä, joka tuli? (lohkorakenne)
c. On+ko lapsella punainen tukka? (vapaa määrite)
Erilaiset fokusointikeinot kuten muiden liitepartikkelien käyttö, harvemmin lohkorakenne, vaikuttavat kysymyksen kohdistumiseen. Lauseen valinnaiset elementit (attribuutit tai tietyt adverbiaalit) saavat kysymyksen vaikutusalan kohdistumaan itseensä. Puheessa prosodia on tärkeä kohdistamiskeino.
Hakukysymykset kohdistuvat vain yhteen konstituenttiin, muilta osin puhuja on propositiosta selvillä.
(83) a. Kuka on kirjoittanut romaanin Tuulen viemää?
b. Mistä saa ostaa postimerkkejä?
c. Kenen kanssa kävit elokuvissa?
d. Miten yhdistykseen voi liittyä jäseneksi?
e. Missä valtioissa on kaksi virallista kieltä?


Lausetyypit ja niiden käyttö 283
Hakukysymyksen alussa on tuntematon, variaabeli, jona suomessa on k- tai m-alkuinen pronomini tai PRO-adverbi.*) Tätä käyttäessään puhuja kehottaa kuulijaa määrittämään vastauksellaan variaabelille arvon. Joko/tai »kysymykseen on (periaatteessa) kaksi hyvämuotoista vastausta. Tähän verrattuna hakukysymys on avoin, sillä siihen kelpaa mikä tahansa kontekstiin sopiva vastaus.
Hakukysymyksiä on spesifisyydeltään hyvin eritasoisia. Vaikka näennäisesti kysytään yhtä konstituenttia, saattaa epäselvää olla koko propositio; tällöin vastaukseksi edellytetään kokonaista lausetta eikä yhtä konstituenttia.
(84) a. - Mitä on tapahtunut?
- Tuli on tuhonnut koko sahan, b. - Mitä sinulle kuuluu?
- Olen ollut Lapissa hiihtämässä.
Toisaalta kysyttävänä voi olla vain jokin yksityiskohta muuten tutusta tapahtumasta:
(85) a. Minkä tehtävän Pekka ratkaisi kolmessa tunnissa?
b. Miten tätä laitetta käytetään porkkanoiden paloitteluun?
Kysymyspronomini kuka on semanttisesti suppeampi kuin vastaava pronomini mikä, josta puuttuu piirre [+inhimillinen]. Tämä taas on suppeampi- merkityksinen kuin pronomini mitä:
(86) a. - Kuka tässä on ollut?
- Kalevi ~ Veljeni ~ Kauppias Jokinen.
b. - Mikä tässä on ollut?
- Ihminen ~ Rakennus - Eläin jne.
c. - Mitä tässä on ollut?
- Asutusta ~ Juhlapaikka ~ Kulovalkea jne.
M/7ä-kysymykseen käyvät siis juuri väljyyssyystä vastaukseksi myös kolmannen asteen tarkoitteet ja näin ollen kokonaiset propositiotkin, kuten edellä todettiin.
Hakukysymys voi joskus olla moninkertainen, toisin sanoen samassa interrogatiivilauseessa voi olla useita kysymyspronomineja:
(87) a. Kuka lahjoitti ruusuja kenelle?
b. Minkä esineen taiteilija veisti mistäkin puusta? (distributiivinen)
c. Koska hän lähtee mihin kokoukseen?
Tällaisissa tapauksissa vain yksi kysyvä pronomini siirtyy lauseen alkuun, toisin kuin esim. venäjässä on laita (vrt. L. Karttunen 1975b:33).
Moninkertaisia kysymyksiä eivät sen sijaan ole ne puhekielessä esiintyvät lauseet, joissa joko/tai -kysymykseen on sijoitettu hakukysymyksen prono- miniaines (Väätäinen 1977:15). Pikemminkin ne ovat pleonastisia -kO- aineksensa osalta:
*) Jespersen (1924) käyttää näistä termiä »x-kysymykset». Hakanen (1978:208) on ehdottanut suomenkielistä termiä »täydennyskysymys».


284 Modaalisuus, lausetyypit ja puhefunktiot
(88) a. Olet+ko sinä kuinka vanha?
b. Näkee+/cö minusta mitä?
c. Olette+/co minne päin menossa?
d. Pysyy+/cö tiukka taistolaisryhmä kuinka kauan koossa?
Haastatteluissa ovat suosioon nousseet myös kysymykset, jotka ovat muodoltaan väitelauseita ja joissa kysyvä pronomini siis sijaitsee sillä paikallaan, johon vastaava »täysi» konstituentti kuuluisi; kysymystransformaatio on jäänyt soveltamatta:
(89) a. Ja täällä olette nyt asunut monta+ko vuotta?
b. 	Siinä suunnittelutyössä oli mukana minkä alan asiantuntijoita?
Suomessa on muitakin morfologisia keinoja kuin kysymyspartikkeli -kO, joilla voi ilmaista lausuman kysyvää sävyä (vrt. Penttilä 1963a:554-). Näitä ovat tekstin keskellä käytetty entä (90a,b) sekä konstituentin jäljessä tarkistus- kysymyksissä esiintyvä vai (c), jota käytetään myös hämmästystä ilmaisevissa toistokysymyksissä (d).
(90) a. Minä olen valmis. Entä sinä?
b. Entä jos menenkin heidän kanssaan?
c. Kuka tästä on muka hypännyt? Kalle vai?
d. Vai uusi keksintö.
12.4.3.2. 	Epäsuorat kysymykset
Oman syntaktisen ilmiönsä muodostavat epäsuorat kysymykset eli kysymykset, jotka on upotettu tiettyjen verbien subjektiksi tai objektiksi (vrt. L. Karttunen 1975b sekä 14.4.4. ja 14.5.3.). Epäsuorien kysymysten puhefunktiota ei voi tulkita ilman, että otetaan huomioon sen verbin merkitys, jonka komplementtina ne esiintyvät. Rakenteeltaan epäsuorat kysymykset voivat olla sekä vaihtoehto- että hakukysymyksiä. L. Karttunen (1975b) on erottanut yhdeksän verbityyppiä, jotka voivat saada epäsuoran kysymyslauseen komplementikseen. Luettelo ei suinkaan ole tyhjentävä, ja toisaalta on epäselvää, ovatko kaikkien ryhmien kaikki verbit po. tyyppiä:
(A) tietämistä ilmaisevat verbit: muistaa, tietää, unohtaa
(B) tiedon hankkimista ilmaisevat verbit: huomata, keksiä, saada selville
(C) kommunikointiverbit: ilmoittaa, kertoa, paljastaa, tiedottaa
(D) päättämistä ilmaisevat verbit: määrittää, päättää, sopia, tarkistaa
(E) arveluverbit: arvata, arvioida, ennustaa, veikata
(F) mielipideverbit: olla varma ~ vakuuttunut ~ selvillä
(G) kyselyverbit: askarruttaa, ihmetellä, kysyä, selvittää
(H) relevanssia ilmaisevat verbit: merkitä jotakin, olla tärkeä, olla väliä, välittää
(I) 	seurausverbit: johtua, riippua, seurata, vaikuttaa
Se kielellinen kokonaisuus, jonka osana epäsuora kysymyslause on, on joskus tulkittavissa ohjeeksi siitä, mistä puuttuva tieto on täydennettävissä:


Lausetyypit ja niiden käyttö 285
(91) a. Matti tietää, jäikö kattila hellalle.
b. Voitteko ilmoittaa, milloin kirjasto on auki?
c. Tiedekunta päättää, myönnetäänkö hakijoille pätevöitymisaikaa.
d. Kirjoitusten yleistasosta riippuu, saako Johanna yleisarvosanaksi laudaturin vai magnan.
Toisaalta kokonaisuus voi olla myös aidon kysymyksen veroinen (92a), tai se voi olla periaatteessa ratkaisematon, jolloin kumpi tahansa vaihtoehdoista on mahdollinen (b).
(92) a. Haluaisin kysyä, saako täältä kumikäsineitä. b. Ei ole kovinkaan tärkeää, missä on syntynyt.
Moninkertaiset kysymykset ovat epäsuorina selvästi luontevampia kuin suorina; L. Karttunen (mt.) johtaakin suorat epäsuorista, joita hän pitää semanttisesti eksplisiittisempinä.
(93) a. Matti on hyvin perillä siitä, kuka lahjoitti ruusuja kenelle.
b. Käsiohjelmasta ei käy ilmi, minkä esineen taiteilija on veistänyt mistäkin puusta.
Raja epäsuorien kysymyslauseiden ja ns. vapaiden eli korrelaatittomien relatiivi-ilmausten välillä on vähäinen ja näkyy oikeastaan vain hallitsevan verbin merkityksestä:
(94) a. Poika muisteli, mitä isoisä oli kertonut, (epäs. kys. ja rel.)
b. Hän kirjoitti muistiin, mitä hänelle sanottiin, (rel.)
c. Poika ihmetteli, mitä pihalla oli tapahtunut, (epäs. kys. ja rel.)
d. Poika toisti, mitä pihalla oli tapahtunut, (rel.)
Myös raja epäsuoran kysymyslauseen ja indikatiivisen että-lauseen välillä on hämärä silloin, kun kysymyslause alkaa sanoilla kuinka tai miten:
(95) a. Muistan, kuinka ~ että hän vannoi rakastavansa Kirstiä hautaan
saakka, (mutta: *Tiedän, kuinka ~ miten .. .)
b. 	Tarkastajaa hämmästytti, miten ~ että tilejä oli hoidettu niin ylimalkaisesti.
12.4.3.3. 	Puhefunktiot
Kysymyslauseen perusfunktio on tietenkin kysymyksen esittäminen. Puhuja voi kuitenkin esittää kysymyksensä eri tarkoituksissa. Seuraavassa olemme erottaneet illokutiivisen sävyn mukaan viisi kysymyslauseiden ryhmää: aidot kysymykset, tarkistuskysymykset, retoriset kysymykset, hämmästelykysymyk- set sekä kehotukset ja pyynnöt. Aidot ja tarkistuskysymykset ovat illokutiivi- sestikin selviä kysymyksiä, muut ryhmät edustavat erilaisia kysymyslauseiden toissijaisia käyttöjä. Mainittua viisijakoa ei suinkaan tarvitse pitää tyhjentävänä.
(96) AITO KYSYMYS
a. Minulta repesi sukka. Missä on lähin sukkabaari?
b. Onko posti tullut?
c. Kauanko tätä viisaudenhammasta on särkenyt?


286 Modaalisuus, lausetyypit ja puhefunktiot
Aidon kysymyksen onnistuneisuusehtona on puhujan tarkoitus saada informaatiota vaihtoehtokysymyksellä jonkin proposition todenperäisyydestä (pitääkö jokin asiaintila paikkansa vai ei), hakukysymyksellä jonkin variaabelin tarkoitteesta. Filosofisesta semantiikasta on peräisin tapa tulkita kysymykset käskyiksi; esim. (96b) merkitsisi tällaisen kuvauksen mukaan ’Kerro minulle, onko posti tullut’. Edellä sanotusta on käynyt ilmi, että me pidämme kysymyslausetta itsenäisenä tyyppinään.
(97) TARKISTUSKYSYMYS
a. Kuka hävisi Porrassalmen taistelun?
b. Mitkä ovat kädellisten alalajit?
c. Kuinka dyynit muodostuvat?
Tarkistuskysymyksen onnistuneisuusehdot ovat päinvastaiset kuin aidon kysymyksen. Näitä kysymyksiä käytetään etenkin koulurutiinin olennaisena osana, ja kysyjä ei niinkään ole tietämätön itse asiasta kuin siitä, tietääkö hänen valitsemansa vastaaja »oikean» vastauksen eli pystyykö täydentämään propositiota kysyjän sopivaksi katsomalla tavalla.
(98) RETORINEN KYSYMYS, TOISSIJAINEN TOTEAMUS
a. Onko sopivampaa hetkeä kuin tämä?
b. Kuka sotaa haluaisi?
c. Eikö sieltä tule isäntä itse?
d. Onko tällaisessa ajattelussa mitään logiikkaa?
e. Onko sinun pakko huutaa koko ajan?
Retoriset kysymykset ovat muodoltaan interrogatiivilauseita, mutta ne eivät ole puhefunktioltaan kysymyksiä. Retorista kysymystä luonnehditaan tavallisesti siten, että puhuja ei odota vastausta, haluaapa vain esittää käsityksensä jostakin asiasta kysymyslauseena. Kuulija voi tulkita tämän kysymyksen aidoksikin jos haluaa - tällöin kuitenkin vastaus on sen mukaisesti seikkape- räisempi kuin aidoksi tarkoitettuun kysymykseen. Esim. (98b):n vastaukseksi sopisi paremmin No aina niitä sotahulluja on sentään jäljellä kuin esim. Sotateollisuus ja upseerit.
Retorinen kysymys on puhefunktioltaan toissijainen toteamus; erotukseksi väitelauseella esitetystä toteamuksesta retorinen kysymys ei esitä kirjaimellisesti väitettä, vaan usein implikoi sen. Niinpä (98a) implikoi, että ei ole sopivampaa hetkeä kuin tämä, (b) että kukaan ei halua sotaa, (e) että puhuteltavan ei tarvitse huutaa. Lisäksi retorinen kysymys ilmentää puhujan asenteita: ihmetystä, hämäännystä, suuttumusta, paheksuntaa jne.*) Kysymyksen retorisuus ei välttämättä näy interrogatiivilauseen muodosta, mutta joskus se voi näkyäkin: konditionaali (98b), polaarisuusainesten käyttö myönteisessä lauseessa (d) ym. Raja retoristen kysymysten eli toissijaisten toteamusten, kehotusten ja huudahdusten välillä on häilyvä.
(99) HÄMMÄSTELYKYSYMYS
a. Mitä? Onko Nordell lähtenyt ulkomaille?
b. Kasvaako Suomessa maissia?
c. Ei kai vain sika syönyt eväitämme?
*) Schmidt-Radefeldt (1977) esittää, että kysymystä käytetään usein tekstissä retorisesti sillä tavoin, että puhuja vastaa siihen oitis itse, ts. ei odotakaan kuulijan reagoivan kuten aitoon kysymykseen.


Lausetyypit ja niiden käyttö 287
Tyyppi ei ole illokutiivisesti kovin selvä, mutta normaalitapaus on sellainen, että puhuja on jo kuullut tai havainnut oikean asiaintilan eikä ota sitä oikein uskoakseen. Kysymys on esitetty lähinnä huomion kohdistamisen mielessä ja ehkä tarpeesta saada vastaukseksi vakuutteluita. Ero hämmästelyn ja huudahduksen välillä on ymmärrettävästi vähäinen.
(100) TOISSIJAINEN KEHOTUS, PYYNTÖ
a. Ostatteko Lopen perunoita?
b. Suljetko sen oven?
c. Voitko lainata kolmekymppiä?
d. Istuisitteko tähän?
e. Pariisitko vaikka sen jamaikalaisen levyn soimaan?
f. Antaisitko minun ensin lopettaa?
g. Hakisitko kaapista vähän pipareita?
h. Miten olisi, jos ottaisit lakin päästäsi?
i. Etkö voisi mennä pihalle toisten lasten kanssa?
Nämä kysymykset ovat epäsuoria kehotuksia, pyyntöjä ja käskyjä, joiden keskinäinen ero lienee siinä, että konditionaali (d-i) lieventää entisestäänkin epäsuorasti esiintuotua kehotusta. Kysymyslauseen käyttäminen käskynä edellyttää tiettyjen onnistuneisuusehtojen pitävän paikkansa. Näistä tärkein on se, että puhuteltava on näköyhteydessä puhujaan. Niinpä (100a) on onnistunut kehotus jos sen esittää torikauppias ohikulkevalle ostajakandidaatille, mutta pesulan akkunaan ei voi kiinnittää toissijaista kehotusta (101a) vaan vain suoran käskyn (b).
(101) a. Pesetättekö mattonne meillä?
b. 	Pesettäkää mattonne meillä.
Useat esimerkissä (100) olevat interrogatiivilauseet olisivat epäonnistuneita kysymyksiksi tulkittuina, joten relevanssin periaatetta noudattava kuulija (vrt. 12.5.) joutuu etsimään kuulemalleen muun tulkinnan kuin aidon kysymyksen, vrt. erityisesti (100e,h,i).
Selvästi etäämpänä käskyistä ovat seuraavat interrogatiivitapaukset (vrt. Green 1975:128 sekä Gordon & G. Lakoff 1971).
(102) a. Onko kaapissa vielä pipareita?
b. 	Onko teillä tulta?
Esimerkki (102a) voi implikoida aivan samaa kuin esimerkki (lOOg), mutta sen rakenteessa ei ole mitään käskyyn viittaavaa, onhan se syntaktisesti identtinen esim. seuraavan lauseen kanssa:
(103) Onko Suomessa vielä jääkarhuja?
Sellainen käskyä implikoiva kysymys, jonka rakenteeseen tai intonaatioon ei sisälly mitään merkkiä siitä, että kyseessä on toissijainen käyttö, tulkitaan toissijaisesti vain mikäli lauseen merkityssisältö sekä puhetilanne tällaiseen johdattavat. On sangen todennäköistä, että jääkarhuista kyselevä haluaa vain täydentää tietojaan eikä pyydä itselleen jääkarhua; sen sijaan esim. kahvipöydässä esitetty kysymys piparkakuista tulkitaan luontevimmin vihjeeksi siitä, että puhuja haluaisi saada niitä. Green (mt.) onkin pitänyt jälkimmäisiä


288 Modaalisuus, lausetyypit ja puhefunktiot
kysymyksiä lähinnä vihjeinä eikä käskevinä kysymyksinä; vihjeeksi käy rakenteeltaan millainen lause tahansa edellyttäen, että puhuteltava on riittävän sensitiivistä lajia. Yhtä hyvä käskymäinen vihje olisi myös seuraava väite.
(104) Sinne kaappiin taisi jäädä vielä pipareita.
Kokoavasti voidaan todeta, että usein toissijaisessa käytössä olevaan kysymykseen sisältyy jokin rakenteellinen elementti, joka konventionaalisesti implikoi, että kysymystä ei ole tarkoitettu vastattavaksi. Silloin kun tällaista merkkiä ei ole, puhujan tarkoitus tajutaan pikemminkin yleisten keskustelun periaatteiden nojalla kuin itse rakenteesta saadun vihjeen perusteella. Jos esim. määrätilanteessa aidon kysymyksen esittämisessä ei ole mitään mieltä, kuulija joutuu etsimään kysymykselle toissijaisen tulkinnan.
(105) TOISSIJAINEN KYSYMYS
a. Onko teillä kelloa? (paljonko kello on?)
b. Pyytäisin kysyä, miten täältä pääsee Pikisaareen.
c. Sallikaa minun tiedustella, onko anomukseni saapunut perille.
d. Saanko kysyä - Minun täytyy kysyä, oletko itse virkannut nuo sängynpeitteet? ~ .
Eräissä tapauksissa asian kiertävää yksinkertaista kysymystä ja varsin usein epäsuoraa kysymystä (105b—d) käytetään lieventämään yksinkertaisen kysymyksen jyrkkyyttä (vrt. Davison 1975). Kysymistä kuvaavaan hallitsevaan lauseeseen upotettu kysymys (105d) on sävyltään lähinnä tiedustelu, ja sen onnistuneisuusehtona on tietty etäisyys puhujan ja kuulijan välillä.
Kysymyslauseessa usein esiintyvä ja sen illokutiiviseen sävyyn vaikuttava aines on liitepartikkeli -hAn. Joko/tai -kysymykseen liittyessään se aiheuttaa joko epäilyn sävyn tai lieventää kysymystä (106a,b). Hakukysymyksen sävyä se lieventää tai tekee kysymyksestä retorisluonteisen (c-e).
(106) a. Onko+han teillä Egri Bikaveriä?
b. Palaako+/i0« johtaja piakkoin lounaalta?
c. Miksi+hän kaikki tuntuu niin vaikealta?
d. Minne+/zärt Kalle on piilottanut pallon?
e. Mitä+hän räjähdysaineita Suomeen (oikein) tuotiin vuonna 1918?
Kysymyslauseissa esiintyvä -hAn on kuitenkin eräiden syntaktisten rajoitusten alainen. Se ei esim. esiinny disjunktiivisissa kysymyksissä molempiin kysyttyihin konstituentteihin liittyneenä:
(107) *Autollako+/z<2/? aiotte mennä vai jalan+/2<2/??(huom. mahdollinen jos
.. . jalanko+/ifltt).
12.4.4. 	Käskylause
12.4.4.1. 	Rakenne
Imperatiivi, joka perinteisessä kieliopissa luetaan verbin modusten joukkoon


Lausetyypit ja niiden käyttö 289
lähinnä mortötaktisin perustein (sen tunnus sijaitsee samassa paikassa kuin konditionaalin ja potentiaalin tunnukset), ei ole joka suhteessa samanlainen kuin muut mainitut modukset. Se ei ilmennä samalla tavoin puhujan suhtautumista esittämänsä lauseen asiasisältöön kuin kolme muuta. Imperatiivia voidaan pitää käskemisen puhefunktion kieliopillistumana: käskeminen kohdistuu tyypillisesti läsnäolevaan tai kuviteltuun puhuteltavaan.
Käskylauseen ominaispiirteitä on subjektikonstituentin puuttuminen (109a). Suomessa voidaan kuitenkin päätteellä osoittaa, onko puhuteltavia yksi vai useampia (b). Varsinaiseksi persoonataivutukseksi tätä tuskin kuitenkaan voi tulkita. Onkin kyseenalaista, tarvitseeko käskylauseen kuvauksessa syvärakenteeseen olettaa subjektikonstituenttia, kuten ns. performatiiviana- lyysissa on oletettu (tästä lisää jäljempänä). Imperatiivilause on suomessa tyypillisesti verbialkuinen:
(109) a. Osta hyviä perunoita!
b. Osta+kaa hyviä perunoita.
Käskylauseeseen liittyy enemmän rakenteellisia rajoituksia kuin väite- ja kysymyslauseisiin. Imp. 2. persoonassa ei ensinnäkään ole tempusvaihtoehto- ja: ainoa kyseeseen tuleva tempus on tunnusmerkitön preesens (*Ole tullut tänne eilen). Myös imperatiivin tunnuksen suhde persoonapäätteeseen on toisenlainen kuin konditionaalin ja potentiaalin tunnusten. Imperatiivi ja persoona esiintyvät 2. persoonassa salkku- eli jakamattomana morfina, vrt. tule ~ tu\+kaa. Indikatiivi, konditionaali ja potentiaali sen sijaan yhdistyvät normaaliin persoonataivutukseen.
Mikään peruslausetyyppi, jossa verbin tekemislaatu on [+statiivinen], ei voi saada imperatiivia. Imperatiivimuodon ja käskemisen sävyn ulkopuolelle jäävät toisin sanoen luonnehtivat, eksistentiaaliset, sää- ja kvanttorilauseet sekä kokijarakenteet (*Ole pitkä ~ *Metsässä ole ~ *Sada ~ *Olkaa viisi ~ *Pelota sinua). Toisin kuin väite- tai kysymyslausetta imperatiivia ei voi upottaa. Käskemisen sävy voi siis liittyä vain hallitsevan lauseen verbiin eli se on niin sanottu päälauseilmiö. (Vrt. kuitenkin konditionaalin käyttöä imperatiivia referoitaessa, 12.3. esim. (59).) Edelleen etenkään episteemismerkityksi- set modaaliset adverbit eivät käy imperatiivilauseisiin (110a,b). Muidenkin adverbiaalien sijoittaminen lauseen alkuun on mahdollista vain poikkeustapauksissa (c,d).
(110) a. *Tule kaiketi seuraavalla kerralla mukaan.
b. *Menkää luultavasti ~ ilmeisesti kahville.
c. ?Kotona valmistautukaa hyvin huomista varten.
d. Riviin järjesty! (komentokieltä)
Inklusiiviseksi voisi nimittää mon. 1. persoonan imperatiivia (lähtekäämme). Käsky kohdistuu joukkoon, johon puhuteltavien lisäksi kuuluu puhujakin. Tätä tulkintaa puoltaa sekin morfologinen seikka, että mon. imp. 1. persoona on muodoltaan sama kuin 2. persoona, johon on liitetty mon. 1. persoonan pääte (lähtekäämme = lähtekää fte’) + -mme (’me’)).
Lähinnä morfologisin perustein on perinteellisesti luokiteltu imperatiiviksi myös 3. persoonan ilmaukset; toinen yhtymäkohta imperatiiveihin on esiintyminen vain päälauseissa (111c).


290 Modaalisuus, lausetyypit ja puhefunktiot
(111) a. Nainen vaietkoon seurakunnassa.
b. Asiat kulkekoot omalla painollaan.
c. *Ehdotan, että asiat kulkekoot omalla painollaan.
Nämä lauseet poikkeavat toisaalta 2. pers. imperatiiveista sekä rakenteellisesti että merkitykseltään. 3. persoonassa on subjektikonstituentin mahdollisuus, oikeastaan sen vaatimuskin (112a). Edelleen tästä »3. persoonasta» passiivikin on mahdollinen (b).
(112) a. Oppilas kohdelkoon oppilastoveriaan rauhallisesti ja ystävällisesti, b. Huomattakoon, että asia on nyt esillä ensi kertaa.
3. persoonan tapauksissa on kaksi tempusvaihtoehtoa: menemätön ja mennyt (113a,b). Lauseen ei myöskään tarvitse olla verbialkuinen, vaan subjekti on usein aivan luonteva sen alussa (112a); lausetyyppirajoitukset eivät myöskään tähän rakenteeseen kohdistu (114).
(113) a. Olkoon nimesi Anna Kristiina.
b. 	Olkoon tässä tehty työtä vaikka kuinka paljon, suunnittelu on aloitettava alusta.
(114) a. Tulkoon vastaehdotuksia vaikka sata, en välitä, (kvanttorilause)
b. 	Olkoon sinun kylmä tai nälkä, meidän on jatkettava matkaa.
Illokutiivisesti nämä lauseet eivät ilmaise käskyjä vaan toivomuksia; niitä voisikin pitää »optatiiveina». Huomattakoon vielä sekin ero varsinaisiin imperatiiveihin verrattuna, että 3. pers. tunnuksen muoto (-kO-) on eri kuin
1. 	ja 2. pers. tunnusten ( kAA- yks. 2. pers. jäännöslopuke) ja että akkusatiiviobjekti on päätteellinen (vrt. Hoitakoon johtaja asian ~ Hoida asia).
Käskylauseen kuvauksen ongelmana on, mitä lauseen imperatiivisuus on semanttis-syntaktisesti, sekä toisaalta se, onko syvärakenteessa oletettava tähänkin lausetyyppiin subjekti. Koska käsky on koko lauseen ominaisuus (vaikka se muodollisesti kohdistuukin puhuteltavaan), sitä on pidetty lauseen ominaisuutena (Halliday 1976).
Transformaatioteoriaan lisätyssä performatiivianalyysissa (vrt. Gustafsson 1970) taas on oletettu käskylauseen yläpuolelle hallitsevaksi lauseeksi perfor- matiivilause Minä pyydän sinua, johon imperatiivilause oli upotettu väitelauseena:
(tilalause)
(115)
NP
VP
V
NP
NP
minä
pyydä(n) sinua
sinä tule(t) tänne


Lausetyypit ja niiden käyttö 291
Tällä tavoin voidaan osoittaa lauseiden Tule tänne ja Pyydän sinua tulemaan tänne merkitysyhtäläisyys. Analyysin heikkoutena on, että edellisen lauseen kuvaukseen on aina lisäksi oletettava transformaatio, joka pyyhkii performa- tiivilauseen; siitähän ei jää pintarakenteeseen mitään jälkiä.
Sen perusteena, että imperatiivilauseen syvärakenteessa esiintyisi subjekti, on käytetty mm. sitä, että possessiivisuffiksi, joka yleensä viittaa lauseen subjektiin, on imperatiivilauseessa 2. persoonan muotoinen ja viittaa ikään kuin syväsubjektiin:
(116) a. Vie tavara+s; kaappii+s/.
b. Varokaa sanoja+nne.
Lauseen semanttista kuvausta varten ei kuitenkaan tarvitse olettaa kokonaista syntaktista konstituenttia, jonka kanssa poss.suffiksi on samaviitteinen. Yhtä hyvin voidaan katsoa, että verbin imperatiivimuoto sisältää viittauksen puhuteltavaan, jolloin se on tältä osin synonyyminen 2. pers. päätteen kanssa. Jos syvärakenteeseen oletettaisiinkin subjekti, se ei suomessa vaikuttaisi muuta kuin imperatiivimorfeemin esiintymiseen; varsinaista persoonakongru- enssiahan imperatiivissa ei ole. Lisäksi on otettava huomioon, että (1. ja 2. pers.) imperatiivilauseen objekti on päätteettömässä akkusatiivissa, mikä lähinnä todistaa subjektittomuuden puolesta. Tämä objektin muoto osoittaa myös, että lauseissa (117b,c) esiintyvä NP ei ole subjekti vaan eräänlainen appositio.
(117) a. Osta auto.
b. Ota sinä tuo tilavampi huone itsellesi.
c. Ota sinä Matti tämä huone.
Käskylause on siis syntaktisesti omaleimainen; subjektittomuutensa vuoksi se on mm. lyhyempi kuin muut lausetyypit, jä tämä onkin kielitypologisesti yleinen käskylauseiden piirre. Ei ole aiheellista pyrkiä kuvaamaan kaikkia käskevän sävyn ilmaisevia lauseita kuten (118) syntaktisesti samanraken- teisiksi millään kuvauksen tasolla, vaikka niiden propositionaalisessa ja illokutiivisessa merkityksessä olisikin yhtäläisyyksiä.
(118) a. Mene kotiin nyt.
b. Sinun on mentävä kotiin nyt.
c. Sinun pitää mennä kotiin nyt.
d. Vaadin sinua menemään kotiin nyt.
12.4.4.2. 	Puhefunktiot
Puhefunktioltaankaan eivät imperatiivimuotoiset lauseet ole yhtenäinen ryhmä. 3. pers. imperatiivin sisältävät lauseet ilmaisevat yleensä toivomuksia, ohjeita ja suosituksia. Tyypillisiä ne ovat epäsuorasti käskevässä ohjailukie- lessä eli lakikielessä (119a) sekä virallisissa vaatimuksissa (b). 3. pers. imp.muotojen tavallisia käyttöjä ovat myös myönnytys ja toteamus (120).
(119) 	a. Komitea huolehtikoon siitä, että kaikki nämä näkökohdat tulevat otetuksi huomioon,
b. 	Asia jääköön pöydälle ensi kokoukseen.


292 Modaalisuus, lausetyypit ja puhefunktiot
(120) a. Olkoon kiitetty Taivaallinen Isämme! (vrt. myös Ole kiitetty...)
b. Olkoon asia tällä sovittu.
c. Koputtakoon vaikka joulupukki, minä en avaa ovea.
2. 	persoonan imperatiivilause on selvemmin sidoksissa käskemiseen; vain tietyssä tapauksessa se tulkitaan toisin, kuten jäljempää käy ilmi. Käskyjä on erisävyisiä siitä riippuen, mikä on käskijän auktoriteettiasema käskettävään nähden. Puhetilanne vaikuttaa edelleen siihen, onko jokin käsky tulkittava jyrkän vaativaksi vai vain kehotukseksi:
(121) a. Taakse poistu! (komento armeijassa)
b. Viekää tämä heti monistettavaksi, (käsky)
c. Vetäkää tuolianne hieman lähemmäksi, (kehotus)
Jos puhujalla ei ole arvovalta-asemaa, hänen käyttämänsä käsky voidaan tulkita vaatimukseksi taikka pyynnöksi:
(122) a. Poistakaa vientisihteeriltä iltatyöt, niin saatte hyviä naishakijoita.
(vaatimus ~ ehdotus - väite) b. Antakaa minun olla rauhassa, (pyyntö ~ vetoomus)
Kasvatus- ym. ohjailutilanteissa voidaan pikemminkin puhua neuvoista ja lupaamisesta tai sallimisesta kuin käskemisestä:
(123) a. Lähde ajoissa, niin ei tarvitse juosta koko matkaa, (neuvo)
b. 	Mene nyt sitten pihalle vielä viideksi minuutiksi, (lupa)
Kauimpana käskemisen funktiosta ovat toisaalta ehdotukset (124a), toisaalta uhkauksena käytetyt ehtolauseet, joiden parafraaseiksi käyvät hyvin jos- lauseet:
(124) a. Annas kun katson, (ehdotus ~ pyyntö)
b. Ottakaa yksikin askel, niin ammun, (uhkaus; vrt. Jos otatte yhdenkin askeleen, niin ammun.)
c. Yrittäkääpä karata! (uhkaava kielto)
Samoin kuin 3. persoonan muotoa voi 2. persoonankin imperatiivia joskus käyttää myönnytyksen sävyisenä toteamuksena:
(125) a. Juttele sinä vaan, kyllä sinut tunnetaan.
b. 	Tehkää mitä teette, minulle on samantekevää.
12.4.5. 	Huudahduslause
Huudahduslause ei ole rakenteellisesti ollenkaan yhtä selvärajainen kuin kolme edellä tarkasteltua lausetyyppiä. Sellaiseksi tulkitaan oikeastaan eräät väite- ja kysymyslauseiden kiteytymät, joita joidenkin piirteiden nojalla ei voida katsoa normaaleiksi väite- tai kysymyslauseiksi. Puhefunktioltaan huudahduslause on ahdasrajainen. Koska se on kahden muun lausetyypin edelleenkehittymä, sillä ei ole toissijaisia käyttöjä; mahdolliset huudahduslau-


Lausetyypit ja niiden käyttö 293
seen lisäsävyt liittynevät lähinnä huudahduksen tunnevivahteisiin: onko kyseessä ihastus, pettymys vai toivomus jne.
Yksi huudahduslauseen tyyppi on sellainen kysymyslauseen kiteytymä, jonka alussa on etenkin kysymyssana miten tai kuinka.
(126) a. Miten korkeat huoneet täällä onkaan!
b. Kuinka avuttomasti hän puhuukaan latinaa.
c. Voi miten hyvin tämä asia on sujunut!
Jos m/tett-lauseessa ei ole sellaisia huudahduksen tuntomerkkejä kuten -kAAn-Yntcttä tai interjektiota ja se olisi merkityssisällöltään järkevä kysymys, huudahduksen ja kysymyksen erottavat (puhekielessä) lauseen prosodiset piirteet:
(127) a. Miten KORKEA tämä huone on! (huudahdus) b. MITEN korkea tämä huone on? (kysymys)
Tyypillistä tämänrakenteiselle huudahdukselle on elliptinen lyhentyminen verbittömäksi tai pelkäksi NP:ksikin:
(128) a. Voi miten korkea huone!
b. Kuinka hullu ajatus!
c. Mikä ihana aamu!
Huudahduslausetta koskeviin syntaktisiin rajoituksiin kuuluu mm. se, että siinä ei voi esiintyä kielto eivätkä potentiaali tai imperatiivi (Matihaldi 1977):
(129) a. *Miten korkeita huoneita täällä ei olekaan!
b. *Miten avuttomasti hän puhuneekaan latinaa!
c. *Miten suloinen hän oikoonkaan!
Konditionaali sen sijaan käy hyvin (Miten ihanaa olisikaan, jos saataisiin kirkasta lähdevettä).
Rakenteeltaan lähinnä väitelauseita olevissa huudahduksissa esiintyy mm. seuraavia syntaktisia ominaisuuksia: verbialkuinen sanajärjestys, liitepartikkeli -pA(s), vahvistava partikkeli kyllä, jopa taikka muuna kuin konjunktiona käytetty että sekä puhekielessä erikoinen prosodia. Huomattakoon myös modaaliverbien toissijainen käyttö (130b,d,e).
(130) 	a. Onpa teillä mahtavia kurpitsoja!
b. Kyllä osaa olla hyvää kakkua.
c. Jopas sinulle sattui mukavasti!
d. Kyllä jaksaa porottaa!
e. Että pitää olla ikävä luennoitsija.


294 Modaalisuus, lausetyypit ja puhefunktiot
12.5. 	Keskustelun periaatteet
Olemme edellä kuvanneet lauseopin ja pragmatiikan suhteita mm. puhefunktion ja illokutiivisen sävyn käsitteiden avulla. Vallitsee kuitenkin eri käsityksiä siitä, ovatko juuri nämä sopivimpia pragmatiikan perusyksikköjä (vrt. Allwood 1977). On mahdollista, että ne ovat korvattavissa sellaisilla käsitteillä, jotka perustuvat suoraan puhujan intentioihin eli tarkoitusperiin, aiotun tarkoituksen ja vastaanotetun vaikutuksen suhteeseen sekä puhetapahtuman ja sen kontekstin muihin oleellisiin tulkintaan vaikuttaviin piirteisiin.
Yksi kielen käytön osateoria, jossa pyritään ottamaan huomioon joitakin näistä seikoista, on H. P. Gricen (1975 [1968]) esittämä keskustelun periaatteiden teoria, josta on jo lyhyesti ollut puhetta jaksossa 3.5. Se pyrkii kytkemään ilmausten merkityksen tulkintaan eräitä yleisiä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa vallitsevia periaatteita.
Gricen mukaan huomattava osa ihmisten välistä keskustelua rakentuu yhteistyön (ko-operatiivisuuden) periaatteelle. Sen mukaan puhuja yleensä ottaa huomioon, mitä kuulija voi ymmärtää, mistä asioista tämä voi määrä- tilanteessa olla selvillä; kuulija puolestaan lähtee sanoman tulkinnassaan siitä, että puhujalla on jokin järkiperäinen tarkoitus mielessään, että hän edustaa johdonmukaisesti samaa käsitystä koko puheenvuoronsa ajan jne. Tällaista järkiperäistä keskustelua ja sen tulkintaa sitoo tai ohjailee Gricen mukaan neljä yleistä keskustelun periaatetta eli keskustelumaksiimia:
(A) kvantiteetti: tee puheenvuorostasi tilanteeseen nähden mahdollisimman informatiivinen; älä kerro liikaa äläkä liian vähän
(B) kvaliteetti: pyri pysymään totuudessa; älä esitä totena sellaista, mitä itse pidät vääränä; älä esitä sellaista, mihin ei ole riittäviä perusteita
(C) relaatio: ole relevantti eli pysy asiassa
(D) tapa: pyri selkeyteen välttämällä epäselvyyttä, moniselitteisyyttä ja monisanaisuutta
On huomautettu (esim. Lyons 1977b:593), että Gricen periaatteet ovat kovin yleisiä ja että ne sopivat etupäässä vain deskriptiiviseen kielenkäyttöön, toisin sanoen monenlaiset muut kielenkäyttämistavat rikkoisivat automaattisesti näitä maksiimeja. Esim. sosiaalista jutustelua ei voida rajoittaa määrältään, eikä siinä välttämättä ole relevantin rajoja. Edelleen on eräitä kielenkäyttötilanteita, joita ei voi sanoa yhteistyöhön perustuviksi: on mahdollista, että maksiimit eivät sovi kiistelyn ja argumentoivan kielenkäytön eivätkä kohteliaisuuskoodin analyysiin. Joka tapauksessa ne sopivat usein selityksen perustaksi analysoitaessa vihjailevaa, epäsuoraa kielenkäyttöä, koska ne osoittavat, missä rajoissa vihjailematon keskustelu liikkuu. Grice lähtee siitä, että jos puhuja A esittää puheenvuoron, joka ei kuulijan mielestä tunnu sopivan tilanteeseen, vaan rikkoo jotakin keskustelumaksiimia esim. puhumalla liikaa tai esittämällä ilmeisen epätotuuden, hän tällä silmäänpistävällä käytöksellään pyrkiikin esittämään jotakin muuta kuin mitä hänen sanomansa kirjaimellisessa, konventionaalisessa merkityssisällössä on esillä. Yhteistyön perusperiaatetta noudattava kuulija B ryhtyy etsimään mahdollista tapaa tulkita A:n yllättävää eli maksiimeja noudattamatonta lausumaa, sen vihjattua merkitystä. Katsokaamme muutamaa esimerkkiä.


Keskustelun periaatteet 295
(A)' KVANTITEETIN MAKSIIMIN RIKKOMINEN Hermostunut, siivoava äiti sanoo sohvassa viruvalle pojankoltiaisel- leen: »Voisitko yrittää siirtää itseäsi siitä sohvasta». Olisi riittänyt vain esittää kehotus poissiirtymisestä. Äiti on lisännyt verbin yrittää, minkä avulla hän vihjaa esim., että poika on sietämättömän laiska.
(B)' KVALITEETIN MAKSIIMIN RIKKOMINEN
A ja B väijöttävät sateessa telttaretkellä. A sanoo: »Täällä siis ei sada». Esittämällä tämän ilmeisen epätotuuden hän vihjaa, että B oli houkutellut A:n retkelle lupailemalla kauniita ilmoja.
(C)' RELAATION MAKSIIMIN RIKKOMINEN
Tytär sanoo äidille: »Haluaisin uuden salsahameen». Äiti vastaa: »Näin eilen palahallissa edullisia jäännöseriä». Tämä näennäisesti irrelevantti huomautus vihjaisee, että tytön sopisi etsiä halpa kangas ja tehdä itse hameensa.
(D)' TAVAN MAKSIIMIN RIKKOMINEN
A pyytää B:tä avaamaan oven esittämällä pyynnön kysymyksenä: »Voitko avata oven?» vaikka hän ei epäilekään B:n käsivoimia. Kysymys implikoi mm., että A ei pyri painostamaan B:tä vaan esittää asiansa tungettelematta.
Aivan kuten illokutiiviset sävyt eivät aina näy suoraan ilmauksen muodosta, keskustelumaksiimien rikkomisestakaan ei ole välttämättömiä syntaktisia seurauksia. Ilmiö on siis pääasiallisesti semanttis-pragmaattinen. Sen tuntemus auttaa kuitenkin selittämään monien ilmausten toissijaista tulkintaa. On lisäksi eräitä tapoja, joilla puhuja voi merkitä lauseensa niin, että kuulija ei ryhdy sitä kiijaimellisesti tulkitsemaan. Äänensävy ja intonaatio voivat osoittaa, että lauseen Oletpas sinä etevä esittäjä tarkoittaa päinvastaista. Samoin erilaisia pragmaattisia morfeemeita voidaan käyttää merkitsemään esim. ironisiksi tarkoitettuja, joko tahallisen epätosia taikka itsestään selvyyksiltä kuulostavia lauseita (12.4.2.2.).
Kirjallisuutta lukuun 12
Allwood (1976, 1977), Austin (1962), Cannelin (1930), Conrad (1978), Dahl (1977), Dascal (1977), Davison (1975), Fillmore (1968a, 1971), Flint (1976), Gordon & G. Lakoff(1971), Green (1975), Grice (1957, 1975), Gustafsson (1970), Hakanen (1973a, 1978), A. Hakulinen (1970, 1973, 1975b, 1976), Halliday (1976), Hare (1967), Hirvonen (1970), Ikola (1960a), Isomursu (1956), Jackendoff (1969), Jespersen (1924), Kallioinen (1968), F. Karttunen (1974, 1975a,b) Karttunen & Karttunen (1976), L. Karttunen (1970, 1971, 1975b, 1976), Kiuru (1977), Kiima (1964), Leino (1978), Lyons (1977b), Matihaldi (1977, 1979), N. McCawley (1973), Mohan (1974), Penttilä (1945), Ross (1968), Sadeniemi (1955, 1970), Savijärvi (1977a,b), Schmidt- Radefeldt (1977), Searle (1969), Seuren (1969), Sgall & ai. (1973), Siro (1951, 1959, 1967b), Sivula (1969), Uotila (1975), Wiik (1976b,d), Wunderlich (1970, 1971), Vuoriniemi (1973), Väätäinen (1977), Yli-Vakkuri (1978), Östman (1977).


13. 	Lause tekstissä
13.1. 	Yleistä
Lauseiden sijoittuminen tekstin tai diskurssin osaksi, siis joko monologin yhdeksi osatekijäksi taikka dialogin vuorosanaksi, on pääasiallisesti semanttinen ja pragmaattinen eikä niinkään syntaktinen ongelma. Siksi ei lienekään ihme, että lauseopissa, lauseen rakenteen tutkimuksessa, ovat ne lauseen ominaisuudet jääneet vähälle huomiolle, jotka ilmentävät lauseen käyttöä. Näitä tekstuaalisia piirteitä ovat ennen muuta lauseen informaatiora- kenteen keinot. Lauseen informaatiorakenteella tarkoitetaan sitä tapaa, jolla sanottava tarjotaan vastaanottajalle mahdollisimman sujuvasti eli kieli- oppirakenteesta riippumatta niin, että vastaanottajalle tuttu tai tutuksi arvioitu tieto sijoittuu lauseen alkuun ja yleensä painottomaan asemaan, uudeksi katsottava tieto taas lauseen loppua kohti ja painollisempaan asemaan. Informaatiorakennetta sanotaan toiselta nimeltään tematiikaksi. Onnistuneen viestin kannalta on tärkeää, että sekä viestijä että vastaanottaja ovat yksimielisiä sanoman illokutiivisesta sävystä (taikka puhujan intentioista eli aikeista), sen asiasisällöstä sekä siitä, mitä lausumassa pidetään annettuna, tuttuna tietona, mitä taas uutena (vrt. Clark & Clark 1977:90). Näiden kolmen semanttis-pragmaattisen seikan taustalla eräänlaisena selkärankana tai tukirunkona on lauseen varsinainen kielioppirakenne. Tematiikka liittyy lauseoppiin sikäli, että sen keinot ovat syntaktisia ja morfologisia, kuten tulemme jaksosta 13.2. näkemään.
Näkyvin keino, jolla lauseita liitetään toisiinsa yhtäjaksoisessa tekstissä, on konjunktioiden ja konnektiivien käyttö eli kytkentä. Kytkennän tutkiminen liittyy ensinnäkin adverbiaalien semantiikkaan: minä adverbiaaleina voi esiintyä lause ja mitkä ovat tällöin pää- ja sivulauseen merkityssuhteet. Rinnastuksen tutkiminen on pääasiallisesti rinnastettavaksi sopivien lauseiden keskinäisen merkityksen tutkimista. Tässä teoksessa ei ole tilanpuutteen vuoksi käsitelty kytkentää muilta kuin niiltä osin kuin se liittyy ei-finiittisiin rakenteisiin (ks. 14.8.). Konnektorien tapaisia sidoskeinoja ovat suomessa liitepartikkelit, jotka tulevat esiin jaksossa 13.4.
Konnektorit kytkevät toisiinsa kokonaisia lauseita, yhdistelevät siis propo- sitioiden merkityksiä toisiinsa. Tämän lisäksi saman tekstin lauseiden välillä saattaa kulkea muitakin merkityssuhteita, joita ilmentävät sidos- eli koheesiokeinot. Sidoskeinoilla tarkoitetaan sellaisia etenkin nominaalisissa lausekkeissa esiintyviä aineksia, jotka viittaavat jossakin muualla tekstissä esiintyvään lausekkeeseen: pronomineja, ellipsejä ja substituutioita. Sidos- keinojen käsittäminen kieliopillisiksi on synnyttänyt mm. runsaan pronomi- naalistusta koskevan T-kieliopillisen kirjallisuuden, vrt. esim. Reibel & Schane (1969, toim.). Halliday & Hasan (1976) lähtevät puolestaan siitä, että ainakaan sidosmekanismit eivät ole rakenteellisia vaan tekstuaalisia (siis strukturaalisesti määrittelemättömiä). Pronominaalistuksenkin käsittäminen


Yleistä 297
ennen muuta pragmaattisesti on saamassa entistä laajempaa kannatusta (esim. Stenning 1978). Vaikka ellipsi ja substituutio voidaankin melko hyvin kuvata rakenteellisin käsittein, pronominien käyttö on vain yksi tapa ilmaista lauseiden osien välisiä merkityssuhteita. Muita tapoja on esim. samaan merkityskenttään kuuluvien sanojen käyttäminen peräkkäisissä lauseissa:
(1) Parhaimmillaan väri voi toimia myös suurten tilojen opasteina käyttäjille. Näin on tehty uusitulla Naistenklinikalla, jossa henkilökuntaa ei riitä opastamaan taloon tulevia potilaita / toimenpidehuoneisiin. Potilas ohjataan vastaanotossa / käytävien erivärisille nauhoille, joita seuraamalla hän pääsee perille.
Edellä esitetystä huolimatta käsittelemme eri sidoskeinoja lyhyesti jaksossa
13.3. 	Pyrimme lähinnä osoittamaan, mikä osuus syntaksilla niiden tarkastelussa voi olla. Viime kädessä sidoksisuuden tutkiminen kuitenkin on empiiristä tekstianalyysia.
Jaksossa 3.5. esitelty presupposition käsite on esiintynyt semanttisessa kirjallisuudessa lähinnä yksittäisten, kontekstistaan irrotettujen lauseiden tarkastelun yhteydessä. On pohdittu esim. niitä ehtoja ja edellyttämyksiä, joiden vallitessa sellaisen lauseen kuten (2a) ilmaisemalla propositiolla on totuusarvo. Toisaalta on pohdittu, onko yhdyslauseella (2b) samat presuppositiot kuin sen osana olevalla lauseella (a).
(2) a. Ranskan nykyinen kuningas on kalju.
b. 	Turisti tiedusteli, onko Ranskan nykyinen kuningas kalju.
Empiirisessä tekstintutkimuksessa presuppositioita on käsitelty vähemmän. Jos presuppositiot käsitetään pragmaattisiksi eli puhujan mielessä oleviksi edellyttämyksiksi eikä propositioiden välisiksi semanttisiksi suhteiksi*), niitä ei oikeastaan voi tarkastella irrallaan tekstistä ja siihen liittyvästä maailmankuvasta. Irralliseen lauseeseen (3) katsotaan sisältyvän sellainen presuppositio, että laivan edellinen kapteeni oli juoppo, ja lause jättää avoimeksi sen, onko raitis kapteeni sama vai eri kuin aikaisempi.
(3) Nyt laivassa on raitis kapteeni.
Jos ao. lause esiintyy tekstin osana, vastaava presuppositio ei enää olekaan vain puhujan tai tulkitsijan mielessä, vaan sen sisältämä tieto on tekstissä suorastaan esillä:
(4) Kapteeni Janatuinen palasi eilen töihin A-klinikalta, jossa tätä juoppoa oli menestyksellisesti hoidettu kolme kuukautta. Nyt laivassa on raitis kapteeni.
Irrallisten lauseiden presuppositioiden selvittäminen ei ole sikäli mielekästä, että kunkin lauseen yhteydessä elävät presuppositiot syntyvät juuri määrätilanteen ja lauserakenteen yhteisvaikutuksesta.
*) Ks. esim. Stalnaker (1972) ja Franck (1973).


298 Lause tekstissä
13.2. 	Lauseen tematiikka
13.2.1. 	Käsitteitä
Lauseen tematiikalla eli informaatiorakenteella tarkoitetaan sen konstituent- tien sellaista keskinäistä järjestystä, joka ilmentää muita kuin kieliopillisia suhteita. Vallitseva termistö on sangen kirjavaa ja samaakin nimitystä käyttävät eri kirjoittajat hieman eri merkityksessä (vrt. esim. Enkvist 1975:60). Olemme tässä yrittäneet määritellä lauseen teeman lähinnä positionaalisesti eli sen mukaan, missä konstituentti sijaitsee lauseen verbiin nähden. Teemaksi käsitämme verbinetisen nominaalisen konstituentin, joka on tällä paikallaan joko peruslausetyypin rakenteen edellyttämänä taikka siihen kompensa- torisesti tai tekstuaalisista syistä siirrettynä. Seuraavassa on muutama tyypillinen esimerkki tällä tavoin tulkitusta teemasta. Kursivoidut teemakonstituen- tit ovat tämän käsityksen mukaan samalla lauseen puheenaiheena eli psykologisena subjektina, »sinä mistä lauseessa jotakin sanotaan»:*)
(5) a. CIA.n yhteys Schneiderin murhaan on käynyt ilmeiseksi.
b. CIA.n yhteyttä murhaan on epäilty jo pitkään.
c. Oiva Lehti katosi viikko sitten matkalla Jungfruskäristä Houtska- riin. Hänet löysi yhteysalus Kumlinge.
d. Nyt on edessä hiihtokenkien osto. Jalkineet kannattaa aina ostaa ajan kanssa.
e. Pienen joukkueen yhteispelin on täytynyt olla tiivistä, sillä NIIN TIIVISTÄ on kokonaisuuden viritys.
Lauseen loppuosa, »se mitä puheenaiheesta sanotaan», on meidän tarkastelussamme nimeltään reema. Useimmiten tähän reemaan sisältyy vastaanottajan kannalta sellaista ainesta, joka on joko täysin uutta taikka ainakin juuri tähän yhteyteen asetettuna sellaista, mitä hän ei ehkä olisi tullut odottaneeksi. Reemaan sisällytetään yleensä verbi ja sen jäljessä olevat konstituentit:
(6) a. CIA:n yhteys Schneiderin murhaan on käynyt ilmeiseksi.
b. Oikeassa kädessä retuutin kirjoituskonetta ja yöpymislaukkua.
c. Kivistö sai vain yhden osaston, loput sai Gestrin.
Teeman tunnistaminen olisi yksinkertaista, jos verbin edellä lauseessa voisi esiintyä vain yksi konstituentti kerrallaan. Näin ei kuitenkaan ole, vaan verbin edelle saattaa kertyä peräti neljäkin nominaali- tai adverbiaalilauseket- ta: Ehkäpä / vähitellen / yhteiskuntakehityksen myötä/ vielä joskus tulee aggressiota vähemmän suosiva ilmapiiri.
Tällaisissa tapauksissa olemme katsoneet parhaaksi erottaa toisistaan teeman, eräänlaisen lauseen lähtökohdan eli puheenaiheen, ja t opi iki n. Tämä tarkoittaa sitä, että etenkin adverbiaalit, jotka siirtyvät lauseen alkuun, eivät aina siirrykään teemaksi vaan netopikaalistetaan (vrt. 13.2.2.2.A.) ilman selvää tekstuaalista syytä. Äskeisen lauseen teemana on konstituentti yhteiskuntakehityksen myötä, toiset adverbiaalit on TOPIKAALISTETTU. Pelkkä positionaalinen teeman määritelmä ei siis tällaisissa tapauksissa riitäkään.
*) Teeman ja kieliopillisen subjektin erottamisesta ks. 9.2.2.


Lauseen tematiikka 299
Tematiikkaan liittyy läheisesti tunnettuus. Tällä tarkoitetaan sitä, että lauseen konstituentit ovat vastaanottajalle referenssiltään joko tuttuja taikka uusia. Toisin sanoen se joka lauseita tuottaa, joutuu kaiken aikaa ottamaan huomioon sen, mitä voi vastaanottajan olettaa pitävän muistissaan esillä, mikä taas olisi sellaista, joka pitäisi esittää käsillä olevassa kontekstissa uutena, siis sellaisena joka ei ehkä tule vastaanottajalle mieleen ilman, että se tässä yhteydessä otetaan uutena esiin. »Tuttu» tarkoittaa näin ollen sekä sellaista konstituenttia (tai täsmällisemmin sanoen niiden ilmaisemia tarkoitteita), joka on edeltävässä tekstissä tavalla tai toisella mainittu taikka yleensä tai puhetilanteessa tiedetty sekä kolmanneksi sellaista, jonka tuttuus on pääteltävissä merkityksen perusteella.
Päätellystä, epäsuorasti tutusta on kyse sellaisissa varsin yleisissä tapauksissa, jolloin kokonaisuuden oltua esillä tekstissä sen osia voidaan käsitellä tuttuina, vaikka niitä ei olekaan vartavasten siinä mainittu (esim. piano - koskettimet, kansi, kielet jne.). Tuttuuden ilmentymänä mieleen aktivoituneen merkityksessä voidaan pitää sellaisiakin tapauksia, joissa ei ole kyse samatarkoitteisuudesta vaan pelkästään leksikaalisesta toistosta (eli samasta intensiosta), esim. Autot [geneerinen] ovat tänä vuonna kalliita; Minunkin autoni [spesifinen] maksoi melkein 47 000 mk.*)
Uudesta taas on kyse yksinkertaisimmillaan silloin, kun tekstiin tuodaan siinä ennen mainitsematon tarkoite, kuten esimerkissä (8) konstituentti monet burleskit detaljit. Koska luokituspredikatiivilla ei ole tarkoitetta (9.4.2.), siihen ei voi liittää »uuden» ajatusta tarkoitteena vaan kyseessä on aikaisemmin mainitsematon tai tilanteesta käsin selviämätön ominaisuus tms.
Tarkoitteiden tunnettuudesta, joka on tekstin semantiikkaan kuuluva ilmiö, on erotettava konstituenttien tekstuaalinen sidonnaisuus. Tällä tarkoitetaan niitä syntaktisia ja leksikaalisia keinoja, joilla konstituentti voidaan sitoa edeltävään tekstiin ilman että sen pääsanan ilmaisema tarkoite välttämättä on tuttu. Näitä keinoja ovat mm. attribuuttiasemassa olevat anaforiset pronominit, possessiivisuffiksit, substituutit, ellipsit, konnektiivit, liitepartikkelit (etenkin -kin ja -hAri) sekä erilaiset toistot.
Tekstuaalisesti sidonnaiset konstituentit esiintyvät usein lauseen alussa, kuten tekevät tututkin. Seuraavien tekstien kursivoidut konstituentit ovat tekstuaalisesti sidonnaisia, vaikka niiden pääsanojen ilmaisemat tarkoitteet ovat uusia.
(7) 	a. Defferre tietää mistä hän puhuu, sillä hänen puoluetoveriensa nimiä oli luettelossa, joka toukokuussa 1968 toimitettiin Marseillessa toimivalle haarajäijestölle.
b. 	Keräys on toimitetty jo viisitoista kertaa. Täten kerättyjä tuloja kanavoituu sekä vaalityöhön että koulutukseen.
Tapauksessa (7a) attribuutti hänen puoluetoveriensa tekee konstituentista tekstuaalisesti sidonnaisen, koska se sisältää anaforisen pronominiviittauksen; nimiä on tarkoitteeltaan uusi. Tapauksessa (b) tekstuaalisen sidonnaisuuden aiheuttaa konnektiivi täten sekä osittainen leksikaalinen toisto (keräys - kerättyjä).
Tematiikkaan kuuluvat ilmiöt eivät ole samalla tavoin ehdottomia kuin kielioppisäännöt; niinpä temaattisen sanajärjestyksen vaihtoehdot kuvastavat
*) Näitä käsitteitä on eritelty tarkemmin tutkimuksessa A. Hakulinen & F. Karlsson (1979) sekä siihen sisältyvässä manuaalissa. Ks. myös Vilkuna (1979).


300 Lause tekstissä
pikemminkin yleisiä pyrkimyksiä kuin poikkeuksettomia sääntöjä. On esim. varsin tavallista, että edeltävässä tekstissä mainittuun tarkoitteeseen viittaava konstituentti sijaitseekin lauseen lopussa:
(8) Filmiä keventävät monet burleskit detaljit [uusi], mutta samalla raa’at attentaatit säestävät sitä [mainittu]. Sanoisin melkein, että sitä rasittaa huumorin valossa myös kaikkein suurin huoli ihmisen kohtalosta [uusi].
Tunnusmerkittömässä tapauksessa kielioppirakenne myötäilee informaatiora- kennetta sillä tavoin, että uusi informaatio esitellään transitiivilauseen objektina, eksistentiaalilauseessa verbinjälkeisenä subjektina. Tätä havainnollistaa seuraava esimerkki, jossa lauseenjäsenet on merkitty kirjaimilla S, O, A, merkityssuhde sekä tarkoitteen luonne (uusi tai tuttu) tavallisilla kirjasimilla, ja näitä ilmaiseva syntaktinen keino kuten sanajärjestys tai ellipsi VERSAALILLA.
(9) Oikeassa kädessäni retuutin kirjoituskonetta ja yöpymislaukkua [O; uusi; LAUSEENLOPPUINEN], vasemmassa 0 [A; samamerkityksi- nen; ELLIPSI] oli paikkalippu, matkalippu [S; uusi; VERBINJÄL- KEINEN], iltapäivälehdykäinen ja saksalainen kuvalehti [S; uusi; LAUSEENLOPPUINEN], jonka kannessa [A; sama merkityskenttä; ANAFORA] Carter [S; pragmaattisesti tuttu; VERBINETINEN] kuristi jotakuta saksalaista [O; uusi; LAUSEENLOPPUINEN]. Leukojeni ja rintojeni välissä [A; tilanteesta käsin tuttu; VERBINETINEN] oli sateenvarjo [S; uusi; VERBINJÄLKEINEN] poikittain ja sateenvarjon kahvasta [A; sama merkityskenttä; TOISTO] roikkui paperipussi [S; uusi; VERBINJÄLKEINEN] jossa [A; mainittu; ANAFORA] oli kaksi lihapiirakkaa [S; uusi; LAUSEENLOPPUINEN].
Jaksossa 13.2.3. tulee esiin fokus ja fokusointi. Näitäkin käsitteitä on käytetty monessa eri merkityksessä. Usein fokusointi tuntuu samastetun tutun ja uuden erottamiseen niin, että lauseen uutta osuutta on pidetty ainakin tunnusmerkittömästi fokusoituna (vrt. Halliday 1976:179). Me tarkoitamme fokusoinnilla lähinnä kontrastiivisen tai emfaattisen korostuksen antamista konstituentille, joka voi tilanteesta riippuen sisältää joko tuttua taikka uutta tietoa.
Suomen kielessä informaatiorakenteen syntaktisena peruskeinona on temaattinen sanajärjestys; toisin kuin esim. monissa indoeur. kielissä suomessa ei ole tätä tehtävää palvelevia määräisiä ja epämääräisiä artikkeleita. Puhutussa kielessä tärkeitä informaation jäsentäjiä ovat prosodiset keinot, erityisesti intonaatio ja lausepaino (10). Juuri näiden ansiosta sanajärjestys- vaihtoehtojakin on puhutussa kielessä runsaammin kuin kirjoitetussa kielessä. Varsinkin puhuttuun kieleen kuuluvat myös ns. lohkeamat eli lohkorakenteet (11). Fokuksessa olevat konstituentit on kirjoitettu versaalilla.
(10) 	a. En minä SINUA pelkää.
b. TUNNENHAN minä hänen kokoelmansa.
c. Ja KODINHOITAJAAKAAN ei yksinäinen pysty saamaan millään, perheelliset ovat aina etusijalla.


Lauseen tematiikka 301
(11) 	a. Ja sitten sitäkin on ajateltu, että eläkettä vastaanhan ne nykyään myy maita.
b. Nämä helsinkiläispojat / ne olivat nopeasti oppivia.
c. Saksalaisia ei näe enää mitään. Ne olivat tavattoman hyviä saksalaiset filmit.
13.2.2. 	Sanajärjestys*)
13.2.2.1. 	Peruslausetyypit
Jaksoissa 6.2. ja 6.3. esiteltiin 12 pintarakenteen peruslausetyyppiä. Seuraa- vassa tarkastelemme näiden tyyppien sanajärjestysominaisuuksia.**) Esimerkkien jälkeen mainitaan kunkin lausetyypin funktiorakenne (esim. SVO, AVP;
P = predikatiivi).
A. Intransitiivilause
Vieruskaverini kuorsaa. Helena asuu Vilhonkadulla.
SV
SVA
B. Transitiivilause
Pekka poimi ruususen.
SVO
C. Kkvatiivilause Luonnehtiva
Mieskirjailijani on Ed McBain.
Kätyrlauma oli sankka.
SVP
SVP
D. Tilalause
(Nyt) sataa. (Ulkona) on kylmä. (Tänään) on torstai.
(A)V
(A)VP
(A)VP
E. Eksistentiaalilause
Kuussa on pieniä lapsia.
AVS
F. Omistusrakenne
Yliopistolla on tutkimuspoliittinen ohjelma.
AVS
G. Inkluusiolause lulosrakenne puhki-rakenne
Tämähän on vuohenjuustoa. Einsteinista tuli nero.
Kaikki on ohi.
SVP
AVS
SVA
H. Kokijalause
Puhujaa haukotuttaa.
Suomen edustajalle kävi huonosti. Koiran on kylmä.
OV
AVA
AVP
J. Kvanttorilause
Kirjanimikkeitä on yli sata.
AVS?
Kullakin peruslausetyypillä on oma tunnusmerkitön sanajärjestyksensä, jota voi käyttää kun lause esiintyy ilman kontekstia. Peruslausetyypit voidaan jakaa kolmeen ryhmään sanajärjestyksen mukaan:
(i) 	subjekti edeltää verbiä: SV(
*) Termi »sanajärjestys» on sikäli harhaanjohtava, että ei ole kyse sanojen vaan konstituenttien järjestyksestä. Vanhan termin säilyttämisestä ei silti aiheutune haittoja.
**) Suomen sanajärjestyksestä ks. A. Hakulinen (1975a; 1976:61-152), Heinämäki (1972, 1976), Holman (1975, 1976), Sköld (1970, 1976), Hicks (1977), Härmä (1977), Bätori (1977, 1978) ja F. Karlsson (1978). Tärkeitä ovat myös useat Eeva Lindenin artikkelit: (1947, 1952, 1959, 1967, 1969).


302 Lause tekstissä
(11) subjekti on verbin jäljessä: AVS
(iii) 	subjektia ei ole: OV, AV( {)
Näistä ensimmäinen ryhmä on suurin ja se käsittää yleisimmät lausetyypit; juuri näiden lauseiden perusteella suomea voidaan pitää typologisesti SVO- kielenä (vrt. Greenberg 1963a:76-). Toiseen ryhmään kuuluvat eksistentiaalilause ja omistusrakenne sekä marginaalinen tulosrakenne. Kvanttori lauseiden jäsentäminen on ongelmallinen; tässä olemme merkinneet ne epäröiden AVS:ksi. Subjektittomia lausetyyppejä on vähän: subjektittomaan kolmanteen ryhmään kuuluvat tila- ja kokijalauseet (jälkimmäisissä tosin subjekti on eräillä ehdoin valinnainen).
Peruslausetyypeissä ovat mukana vain pakolliset jäsenet. Sanajärjestyksen analyysin kannalta muodostavat oman ongelmansa lauseet, joissa on useampia adverbiaaleja. Ensinnäkin adverbiaalit ovat sekä syntaktisesti että semanttisesti kiijava kategoria (10.2.-5.), mikä sallisi sellaisen mahdollisuuden, että eri adverbiaalityypeillä olisi oma tunnusmerkitön paikkansa lauseessa. Valenssiadverbiaalien neutraalein paikka on verbin jäljessä (12a), kommentti- adverbiaalien taas lauseen alussa (b) tai joskus suoraan subjektin jäljessä (c). Kehys- ja muut vapaat adverbiaalit puolestaan ovat toisia liikkuvampia (13).
(12) a. Sää tuntuu kehnolta.
b. Valitettavasti olen jo käyttänyt koko lomani.
c. Lopuksi meedio muka oli niellyt aineen sisäänsä.
(13) a. Kalle tapaa erästä tyttöä joka päivä.
b. Joka päivä Kalle tapaa erästä tyttöä.
c. Kalle tapaa joka päivä erästä tyttöä.
Kommenttiadverbiaalien samoin kuin konnektiivienkin tunnusmerkittömänä paikkana voidaan pitää lauseen alkua; pieni pragmaattisten, jo kliittistyvien partikkelien joukko voi esiintyä subjektin jäljessä, mutta kaikille adverbiaaleille tämä paikka ei ole avoin. Muut adverbiaalit sijaitsevat tunnusmerkittö- mästi verbin jäljessä.*) Adverbiaalin ja objektin keskinäistä sijaintia on vaikea yleisesti määrittää. Näyttää siltä, että objekti sijoittuu ensin omilla ehdoillaan:
(14) Olen lukenut, että Anne Pohtamon poikaystävä Jacques oli ostanut Annelle / timanttinauhan kaulalla kannettavaksi, mutta hukannut sen New Yorkissa ennen kuin ehti antaa lahjan / armaalleen.
Edellinen kursivoitu objekti on tarkoitteeltaan uusi, jälkimmäinen taas tuttu, ja tämä seikka näyttää ratkaisevan objektin sijainnin suhteessa adverbiaaliin; lause voisi tuskin päättyä armaalleen lahjan.
13.2.2.2. 	Siirtosäännöt
Kun peruslausetyyppejä käytetään teksteissä, niiden sanajäijestys on tunnus- merkittömässä tapauksessa se mikä edellä on esitelty eli neutraali. Monet
*) Adverbiaalien sanajärjestyksen kuvauksesta ks. erityisesti Rahkonen (1974, 1975).


Lauseen tematiikka 303
tekijät voivat kuitenkin aiheuttaa tähän järjestykseen poikkeamia. Neutraalista poikkeavia sanajärjestysvaihtoehtoja kuvataan seuraavassa siirtosäännöillä eli siirtotransformaatioilla. Lähtökohtana on siis se, että syvärakenteen sanajärjestys on sama kuin neutraali järjestys. Tämä järjestys voi päätyä sellaisenaan pintarakenteeseen; siitä poikkeavat järjestykset johtuvat yhden tai useamman konstituentin siirrosta. Siirtymiä aiheuttavat tekijät voidaan ryhmitellä kolmia seuraavasti.
(A) KOMPENSATORISET SIIRROT eli pintasyntaktisten tavoitera- kenteiden edellyttämät paikantäytöt
(B) VISKURILAKI eli pyrkimys sijoittaa kevyet konstituentit verbin edelle, raskaat lauseen loppuun
(C) TEKSTUAALISET KYTKENNÄT eli tarkoitteen tunnettuus, konstituentin sidoskeinot, merkityssuhteet, fokusoiminen
Näin ryhmiteltynä siirtosääntöjen aiheuttajien tekstuaalisuus lisääntyy (A):stä
(C):hen: (A):n tapaukset ovat lauseensisäisiä tasapainotussääntöjä, (B):n säännöt siirtävät lauseen loppuun raskaita rakenteita, jotka samalla yleensä sisältävät uutta informaatiota; (C) edustaa puhtaasti temaattisia sääntöjä. Koska eri siirtosäännöt riippuvat osittain toisistaan, käsittelemme ne kaikki samassa kohden.
(A) 	Lauseen teemaksi olemme nimittäneet mm. peruslausetyypeissä verbin edellä olevia nominaalijäseniä (on se sitten subjekti kuten transitiivi- ja intransitiivilauseessa, adverbiaali kuten säälauseessa taikka objekti kuten kausatiivisessa kokijarakenteessa). Teemattomia ovat lauseet, joissa verbin edellä ei ole nominaalijäsentä. Verbialkuiset lauseet voidaan jakaa neljään ryhmään sen mukaan, mistä teemattomuus johtuu ja vaatiiko rakenne kompensatorista teemaa.
(15) a. Sataa.
b. Hävettää.
c. Tulen.
(16) a. Varokaa vaaraa.
b. Saako täältä juhlapostimerkkejä?
c. Saa täältä juhlapostimerkkejä.
(17) a. Asennetaan taloon sähkölämmitys => Taloon asennetaan sähkö-
lämmitys.
b. 	Sulaa auringossa => Auringossa sulaa.
(18) a. On luonnollista, että humanisti ei ymmärrä luonnontieteilijää.
b. 	Keventävät filmiä monet burleskit detaljit => Filmiä keventävät monet burleskit detaljit.
Esimerkin (15) tapaukset ovat sellaisia lauseita, joihin voi valinnaisesti lisätä nominaalijäsenen teemaksi ja joissa tämä teema on rakenteellisesti ennustettavissa: se on adverbiaali lauseessa (15a), objekti lauseessa (b) ja subjekti lauseessa (c).
Tapaukset (16) ovat verbialkuisia modaalisista syistä: verbialkuisuus on niissä merkkinä siitä, että lauseet eivät ole väitelauseita, vaan imperatiivi- (16a), kysymys- (b) ja reaktiolause (c) eli vastaus, myönnytys tai intos tilanteesta riippuen. Tapauksissa (b) ja (c) verbialkuisuus voidaan tulkita siirtosäännön tulokseksi; imperatiivin verbialkuisuus johtuu subjektin puuttu¬


304 Lause tekstissä
misesta (vrt. 12.4.4.1.). Näihin lausetyyppeihin ei voi sijoittaa verbin eteen nominaalista teemaa.
Esimerkin (17) lauseista puuttuu subjekti, koska se aina puuttuu passiivi-ja geneerisistä lauseista. Tällaisissa lauseissa tapahtuu yleensä kompensatorinen siirto siten, että jokin verbinjälkeisistä konstituenteista (adverbiaali, harvemmin objekti) siirtyy verbin eteen lauseen teemaksi. Tällaista siirtosääntöä voisi nimittää KOMPENSATORISEKSI TEMATISOINNIKSI. Passiivilause voi aivan hyvin muodostua yhdestä sanasta eli persoonaverbistä, jolloin siirto ei tietenkään ole mahdollinen. Geneerinen lause sen sijaan kaipaa tavallisesti muitakin konstituentteja kuin verbin ollakseen kieliopillinen (vrt. A. Hakulinen 1974a) ja tällöin lauseen toinen konstituentti siirtyy verbin eteen (17b).
Esimerkin (18) lauseissa subjekti on siirtynyt loppuun joko EKSTRAPOSI- TIOLLA siksi, että lausesubjekti on liian raskas yhdyslauseen alussa (a) taikka SUBJEKTIN LYKKÄYKSELLÄ siksi, että subjekti ilmaisee uutta informaatiota. Etenkin jälkimmäisessä tapauksessa jokin nominaalijäsen siirtyy kompensatorisesti teemaksi lauseen alkuun (b); tämä siirto ei eroa selvästi kohta käsiteltävästä TOPIKAALISTUKSESTA, ja toisaalta se on vaikutukseltaan aivan samanlainen kuin TEKSTUAALINEN TEMATISOINTI (C), vrt. (18b) ja (27). KOMPENSATORINEN TEMATISOINTI, TOPIKAALIS- TUS ja TEKSTUAALINEN TEMATISOINTI ovat siis funktioltaan erilaisia alkuunsiirtoja.
Vaikka suomi onkin SVO-kieli, tämä ei tarkoita sitä, että verbin edellä voisi normaalipainotteisessa tapauksessa olla vain yksi NP kerrallaan. Ver- binetisen subjektin, objektin, adverbiaalin tai predikatiivin eteen lauseen alkuun voi sijoittua yksi tai useampiakin modaalisia tai kehysadverbiaaleja ilman, että niiden alkuasemaisuus johtuisi selvästi temaattisista syistä:
(19) 	a. Varsin pian / työllisyyskohteiden valinnassa ilmeni eräitä periaatteellisia ongelmia.
b. Ennen nationalistien valtaantuloa / värillisillä väestöryhmillä oli ollut erilaisia oikeuksia valtakunnan eri osissa.
c. Vanhoissa suomalaisissa hölmöläissaduissa /päähenkilöinä saattoivat esiintyä hämäläiset, savolaiset, sysmäläiset, Viipurin miehet, Raussin miehet jne.
Tuntuu periaatteessakin epäjohdonmukaiselta, että tällaisissa tapauksissa katsottaisiin lauseessa olevan kaksi tai monta teemaa, siis puheenaihetta taikka lähtökohtaa. Johdonmukaisempaa on pitää yhtä verbinetisistä konstituenteista teemana; onko tämä sitten aina juuri lähinnä verbiä oleva konstituentti, on viime kädessä tekstikohtainen kysymys. Esimerkeissä (a) ja (b) näyttäisi näin olevan; sen sijaan esimerkissä (c) on vaikeampi sanoa, sopivatko lauseen lähtökohdaksi hölmöläissadut vai päähenkilöt. Tämän voi ratkaista vain konteksti. Joka tapauksessa niitä konstituentteja, jotka eivät ole teemana - yleensä ajan tai tavan adverbiaaleja, jotka eivät ole eivätkä aina edes voisikaan olla tekstuaalisesti sidonnaisia - pidämme topiikkeina.*) Jos lähdetään siitä, että suomen perussanajärjestys on SVOA eli että adverbiaalit ovat kaikki neutraalisti verbin jäljessä, lauseen alkuun siirretyt ko. adverbiaalit ovat silloin TOPIKAALISTETTUJA. Jos taas empiiriset tutkimukset osoittavat, että esim. kommenttiadverbiaalin neutraali paikka on lauseen
*) Lauseen teeman ja topiikin erottavat toisistaan myös esim. Leino (1972) ja Hicks (1977).


Lauseen tematiikka 305
alussa, tätä on pidettävä alkuperäisellä paikallaan olevana topiikkina.
(B) Viskuri laki (Sadeniemi 1949) on monesta kielestä tunnettu rakenteellinen pyrkimys. Sen mukaan etenkin pitkät subjektit, joihin usein sisältyy kokonainen lause (esim. e/tö-lause, epäsuora kysymyslause tai relatiivilause) sijoittuvat lauseen loppuun. Viskurilaki helpottaa yhdyslauseen tulkintaa: on vaikea hahmottaa lausetta, jonka ensimmäinen konstituentti jatkuu pitkään ilman että saa vihjettä sen funktiosta esim. kuulemalla finiittiverbin.
Viskurilain vaikutusta voidaan kuvata EKSTRAPOSITIO-säännöllä, joka siirtää joko kokonaisen lausesubjektin taikka lauseen sisältävästä subjekti- NPistä lauseosan virkkeen loppuun (20). Tämä sääntö kohdistuu myös vähäisemmässä määrin muihin nominaalisiin lauseenjäseniin (21).
(20) a. Eri asia on, onko jokaisen tunnettava näitä asioita.
b. Oman kysymyksensä muodostaa tietysti, missä määrin tällainen koetilanne muistuttaa todellisuutta.
c. On melkoisen harvinaista, että kukaan olisi perehtynyt syvällisemmin useaan eri tieteenalaan.
d. Aatehistoriassa ei liene epätavallista, että jonkun henkilön ajatuksista tehdään selityksiä ja näistä uusia selityksiä.
e. Ne ovat minun kotikaupunkini kirkonkellot, jotka siellä kumah- televat vastaamme.
f. Väänäsen pudottaisi hallituksesta lähinnä se, että Uudeltamaalta puolueen edustajaksi hallitukseen tulee Virolainen.
g. Loput sai opetusministeri Gestrin, jonka toimialaan tuli mm. peruskoulu ja korkeakoululaitos sekä opintotuki.
(21) a. Jo piti 0 olla hyvä valikoima ihmisluita, joka tämän valikoiman
voittaisi, (ekstrapositio habitiiviadverbiaalista sen t. sillä).
b. Kukas sen tietää, mitä hän aikoo.
c. Ei sillä ole väliä, miten tässä asiassa käy.
(C) Siirtosäännöistä tärkeimpiä ovat ne, jotka palvelevat konstituenttien tekstuaalisia kytkentöjä. Kun lause sijaitsee esim. tekstin alussa (22) tai vastauksena kysymykseen Mitä tapahtui? (23) sitä ei voida jakaa informaa- tiorakenteen edellyttämällä tavalla tuttuun ja uuteen. Tällaisissa tapauksissa informaatiorakenne jää taka-alalle, ja kielioppirakenne määrää sanajärjestyksen, jossa subjektia kylläkin voidaan pitää teemana (eli puheenaiheena, ts. psykologisena subjektina), mutta ei tuttuna:
(22) Marskin ryyppy oli tällainen: yhteen litraan Rajamäen akvaviittia
lisättiin 2 cl giniä ja 1 cl vermuttia. Ainekset sekoitettiin isossa
karahvissa. .
(23) - Mitä tapahtui?
- 	Masto katkesi ja fokka repesi.
Informaatiorakennetta tutkittaessa on siis erotettava toisistaan puheenaihe ja tarkoitteeltaan tuttu konstituentti, vaikka ne käytännössä lankeavatkin usein yhteen, esim. (5a).
Informaatiorakenteen peruspyrkimys on kuten todettua saada tarkoitteeltaan tutut konstituentit alkuun, tarkoitteeltaan uudet loppuun. Kun kieliop-


306 Lause tekstissä
pi- ja informaatiorakenteen välillä ei ole ristiriitaa, päädytään seuraavanlaisiin vastaavuuksiin (T = tuttu, U = uusi).
Kielioppirakenteen periaate »subjekti-NP alkuun» ja informaatiorakenteen »tuttu NP alkuun» sekä toisaalta »muu ydin-NP loppuun» ja »uutta tietoa ilmaiseva NP loppuun» pääsevät molemmat toteutumaan tapauksessa (24a). Tätä havainnollistavat tekstin (25) Jashtshenkoon ja Stonesiin viittaavat kursivoidut subjektit. Tapauksesta (24b) taas on esimerkkinä (26).
(25) Jashtshenko on ennakkoluuloton ja rohkea hyppääjä. Hän ei aliarvi¬
oi 	kykyjään, mutta ei toisaalta yliarvioikaan. Hän on toistaiseksi vaatimaton, mutta terveen itsetuntoinen ukrainalaispoika. Hän eroaa melkoisesti tyypiltään korkeushypyn show-miehestä, Stonesista. Stones on hyvä hyppääjä. Hän rakastaa esiintymistä.
(26) On useita kaupunkeja, joiden vedenotto-ongelmia ei ole ratkaistu. Niiden joukossa on mm. Turku. (AVS)
Kun kielioppi- ja informaatiorakenteen pyrkimykset menevät ristiin, lauseen konstituentteja siirrellään informaatiorakenteen tarpeita vastaavaksi; lähinnä tätä tarkoitetaan silloin kun puhutaan siitä, että suomessa on vapaa sanajärjestys. Nominaalisten ydinjäsenten sijanmerkintä sekä verbien persoonakong- ruenssi riittävät useimmissa tapauksissa turvaamaan NP.iden funktion tunnistamisen (A. Hakulinen & F. Karlsson 1975), ja siksi sanajärjestys vapautuu käytettäväksi temaattisiin tarkoituksiin. Kaksi tärkeintä temaattista siirtotransformaatiota ovat:
(i) ydinkonstituentin TEKSTUAALINEN TEMATISOINTI eli siirto alkuun
(ii) SUBJEKTIN LYKKÄYS verbin jälkeen
Nämä siirrot tapahtuvat, kun sellainen konstituentti, joka on normaalisti verbin jäljessä, onkin tarkoitteeltaan tuttu taikka tavalla tai toisella tekstuaa- lisesti sidonnainen. Usein nämä molemmat ominaisuudet ovat läsnä samassa konstituentissa. Seuraavien esimerkkien perässä TEMATISOINNIN syy mainitaan sulkeissa.
(27) a. Kukaan ei enää usko hintasäännöstelyyn. Ja uskon on vienyt
viime vuosien kokemus, (osittainen toisto)
b. Torstaiaamun junan lähtiessä henkilökunta totesi veturin olevan huonossa kunnossa, mutta vaihtokalustoa ei ollut, (tilanneyhtey- dessä tuttu)
c. Tutkijalautakunnan jäsen kirjoittaa raportissaan kannattavansa tulosten julkaisemista. Samaa mieltä on vakuutusyhtiöiden liikenneturvallisuustoimikunta, (vertaaminen)
(24)
a.
b.
KIELIOPPI-
RAKENNE
O
S V P A
V S
INFORMAATIO-
RAKENNE
T
U
T
U


Lauseen tematiikka 307
d. Päälomake on 1. Sitä käyttävät mm. jakamattomat kuolinpesät, (samaviitteisyys ja anafora)
e. Ahti Karjalaisella on virheetön ulkopoliittinen suoritus, erityisesti suhteessa Neuvostoliittoon. Sitä sulkaa ei ole joka pojan hatussa, (parafraasi ja anafora)
f. Katkeraa ennustetaan YK:n turvallisuusneuvoston istunnosta. Siinä käsitellään kansainvälistä terrorismia, (samaviitteisyys ja anafora)
g. Simonen oli teräväkielinen. Simosen älykkyyden myönsivät kuitenkin kiivaimmatkin vastustajat, (toisto attribuutissa)
h. Käthen poikkeuksellisesta sinnikkyydestä huolimatta myös hän eli vanhuuden inhimillisen tragedian ja vaikeasti saavutetun sees- tymisen. Näillä kohdin Tandefeltin näyttelijäntaito tavoittaa satuttavasti jotakin universaalia ihmisessä, (anafora)
i. Kangasalan urkumestarilla on ollut paljon töitä Etelä-Suomea myöten. Hänen tekemänsä urut on myös Espoon kirkossa, (samaviitteisyys ja anafora attribuutissa)
Esimerkit (a,c,d,g) havainnollistavat samalla SUBJEKTIN LYKKÄYSTÄ. Tämä sääntö liittyy varsin yleisesti joko KOMPENSATORISEEN TEMATI- SOINTIIN (edellyttämällä tätä) tai TEKSTUAALISEEN TEMATISOIN- TIIN, jolloin on vaikeampi sanoa, onko jompikumpi siirroista toisen edellytyksenä.
Puhekielessä yleisiä temaattisia ilmiöitä ovat lohkeamat eli lohkorakenteet, joilla tarkoitetaan NP:n esiintymistä kahdessa paikassa samassa lauseessa. Lohkeamissa NP:n varsinainen leksikaalinen aines heittyy joko lauseen alkuun tai sen loppuun, ja lauseen syntaktisessa rakenteessa sitä edustaa pronomini. Lauseen alkuun heittyvää lohkeamaa sanotaan LOHKEAMAKSI VASEMMALLE, ja sen funktiona on esittää teema lauseen muusta rakenteesta erillisenä topiikkina, jonka jälkeen siihen viittaava pronomini muodostaa lauseen varsinaisen teeman ja taipuu myös lauserakenteen edellyttämällä tavalla (Halliday 1967:241).*)
(28) 	a. Tämä MTK /sehän ei ole ollenkaan voimakas järjestö.
b. Minkä tähden perhe ei sitten oikeastaan koskaan muuttanut yhteen, niin sen syitä minä nyt en sitten oikein tiedä.
c. Hänen oma miehensä, voi voi kun siinä ei ole jälkeäkään siitä mitä hänen isässään oli.
d. Budjetin muut pääluokat / niitä ei ole vähennetty.
e. Päivähoitotoiminta, joka on avohuoltotoimintaa / tässä valtionapu on suurempi.
f. Virkamiesten palkat, ovatko ne Suomessa liian suuret?
Vasemmalle lohkeaminen ei ole suomen puhekielessä yhtä yleinen kuin LOHKEAMA OIKEALLE. Oikealle lohkeavaa lauseketta on luonnehdittu viivästyneeksi teemaksi (Halliday 1967). Alumpana lauseessa esiintyvä pelkkä anaforinen pronomini ei puhujan arvion mukaan ole kuulijan kannalta tarkoitteeltaan kyllin yksiselitteinen, ja hän ikään kuin täydentää lausetta panemalla ilmi puheena olevan teeman koko leksikaalisen sisällön:
*) Toisenlaisia lohkeamia ovat EKSTRA POSITION aiheuttamat kuten (20), jotka eivät ole temaattisia vaan noudattavat viskurilakia.


308 Lause tekstissä
(29) a. Siinä olisi ollut hirmuinen vaiva naisväellä koko siinä huushollin
hoidossa.
b. Tämä on passiivinen näissä tämä tarkoite.
c. Kyllä se säilyy oikein aito taideteos.
d. Sehän kytkeytyy täysin myöskin radiomekaanikon työhön tämä kovaäänislaitteiden teko.
e. Ne olivat hyvin matalan veden aikana näkösällä muutamat niistä kareista, mutta nythän ne näkyy olevan ihan normaalivedellä- kin.
f. --se merkitsi minulle aika paljon tuo toteamus, että siinähän on
ihminen
Toisin kuin vasemmalle lohkeavissa rakenteissa, oikealle lohkeavat leksikaaliset NP:t taipuvat aina samassa sijassa kuin lauseen sisälle jäänyt »sijaistee- makin».
13.2.3. 	Fokus
Kuten käsitteiden esittelyn yhteydessä (13.2.1.) lienee selvinnyt, lauseen informaatiorakenteen mahdollisuuksiin kuuluu tutun ja uuden sekä teeman ja reeman ilmaisemisen lisäksi jonkin konstituentin nostaminen erityisen huomion kohteeksi fokusoimalla se. Kirjoitetussa kielessä fokusointi erottuu sanajäijestyksen avulla, mahdollisesti myös sellaisten liitepartikkelien kuin -pA ja -kin perusteella taikka käyttämällä sellaisia leksikaalisia korostuskeinoja kuin juuri, nimenomaan taikka vain. Puhutussa kielessä fokusta on helpompi osoittaa, koska puheessa voidaan käyttää apuna myös prosodiaa: fokusoidulle konstituentille on ominaista emfaattiseksi merkitty prosodia eli voimakas lausepaino ja lauseen muusta sävelkulusta erottuva nouseva- laskeva intonaatio.*)
Yleishavaintona voi sanoa, että fokusoitu konstituentti pyritään sijoittamaan joko lauseen alkuun tai loppuun; lauseen keskellä esiintyvä fokusointi vaikuttaa korkeintaan kieliasun korjaamiselta.
(30) a. SOKERIAHAN tässä pitäisi olla kiisseliä varten (eikä suolaa).
b. Tässä tarvittaisiin kiisseliä varten SOKERIA (eikä mitään suolaa).
c. ?Tässä pitäisi olla SOKERIA kiisseliä varten.
Jos fokusoitava konstituentti ei luonnostaan esiinny lauseen alussa, se voidaan joutua siirtämään alkuun TOPIKAALISTAMALLA (31 a,b). Kyseessä on pikemminkin TOPIKAALISTUS kuin TEMATISOINTI, koskapa lauseen alkuperäinen teema on ainakin usein vielä jäljellä:
(31) a. TERVE minä olen (eivät nämä vaikeudet sairaudesta ainakaan
johdu).
b. Mikään KAUNOTAR se ei ainakaan ole.
c. Minulle on aina ollut tyypillistä miellyttämisen halu. NYT pyrin siihen, että ihmiset alkaisivat miellyttää MINUA.
*) Suomen fokuksesta ks. Nurmela (1934), Sadeniemi (1949:79), Uusivirta (1965) ja Leino (1972:84).


Lauseen tematiikka 309
Koska lauseen loppuosassa oleva jäsen saa automaattisesti voimakkaimman lausepainon ja intonaation huipun, sitä on sanottu tunnusmerkittömäksi fokukseksi. Lauseenloppuinen elementti voi kuitenkin saada myös merkityn fokuksen; tämän varianttina on lauseen alkuun siirtynyt fokusoitu konstitu- entti:
(32) a. Schneider soitti G-DUURIKONSERTON. (= (b))
b. 	G-DUURIKONSERTON Schneider soitti.
(33) a. Itsepalvelumyymälään muodostuu ruuhkia PERJANTAISIN (=
(b))
b. 	PERJANTAISIN itsepalvelumyymälään muodostuu ruuhkia.
Esimerkki (33b) olisi vielä luontevampi, jos se olisi verbiloppuinen. Onkin oletettu transformaatio VERBIN SIIRTO LOPPUUN, jonka tehtävänä olisi saattaa lauseenalkuinen konstituentti fokukseen; tämä on yleinen etenkin subjektikonstituentin fokusoimisen keinona (vrt. A. Hakulinen 1974a). Tällöin fokusoitu konstituentti pysyy teemana:
(34) a. VUORINEUVOS sen sanoi.
b. SINÄHÄN se täällä vaikeuksia aiheutat.
c. SCHNEIDERPA sen G-duurikonserton soitti.
Jos lause sisältää merkityssä fokuksessa olevan konstituentin, siihen liittyy yleensä toisenlaisia presuppositioita kuin sen sisältäessä tunnusmerkit- tömästi fokusoidun konstituentin. Kyseisiä presuppositioita voi sanoa proposi- tionaalisiksi (Enkvist 1975:76). Fokusoitua konstituenttia lukuun ottamatta lauseen koko muu merkityssisältö presupponoidaan tutuksi, ja usein tämä osa lausetta joko toistaa sanasta sanaan mitä aiemmin on sanottu tai ainakin kertaa asiasisällön (31). Fokusointi mahdollistaa siis huomion kohdistamisen tiettyyn osaan lausetta, ja muu lause siirtyy fokusoidun konstituentin taustaksi.*)
Fokuksella on kolme päätehtävää. Ensimmäinen on oikaisu, jolloin puhuja korjaa jotakin edeltävässä tekstissä vääränä pitämäänsä väittämää fokusoimalla korjattavan konstituentin:
(35) a. Väitettiin, että olen sairas, mutta TERVE(HÄN) minä olen.
b. Sosiaalidemokraatit eivät ole aiheuttaneet tätä kohua. KESKUSTAPUOLUETTAHAN tässä pitää arvostella poliittisesta taktikoinnista.
c. - Toimitusjohtaja sanoi, että liikevaihto oli laskenut. - VUORINEUVOS sen sanoi.
d. - Tyyne opetti Taunon juomaan. - Eipäs, MAIRE Taunon juomaan opetti.
Toiseksi fokusointi ilmentää kontrastia, jonkin konstituentin asettamista jonkin toisen konstituentin vastakohdaksi:
(36) a. Ihmisten ja eläinten aggressiivisuutta on tutkittu paljon. ELÄI¬
MILLÄ tutkiminen on helppoa, mutta IHMISILLÄ 0 jo huomattavasti vaikeampaa.
*) Vrt. Sgall & ai. (1973:21, 32-) ja Jackendoff (1972:229-).


310 Lause tekstissä
b. Evert Mäkelä tässä on isäntänä, mutta PELTOLA tämän talon nimi on.
c. SINUA tärähtäneeksi luulisi eikä MEITÄ.
Kolmanneksi fokusoinnissa voi olla kyse pelkästään puhujan subjektiivisiin valintoihin pohjautuvasta emfaasista. Syystä tai toisesta puhuja haluaa erikoisesti korostaa jotakin lauseenjäsentä. Tällaisiin fokustapauksiin ei välttämättä liity edellä puheena olleita presuppositioita:
(37) a. Segerstamin joustavuutta ja mukautumiskykyä täytyy ihailla ja
ihmetellä: VAIN KAKSI PÄIVÄÄ AIKAISEMMIN hän oli johtanut Turussa Händelin Messiaan.
b. Pienen teamin yhteispelin on täytynyt olla tiivistä, sillä NIIN SAUMATONTÄ on kokonaisuuden viritys.
c. Juuri RADIOYHTYMÄTHÄN kautta Euroopan kantavat huolta siitä, että oman aikamme säveltäjillä riittää työtä ja leipää.
d. Kremer veti selvästi pitemmän korren. JO YKSISTÄÄN TÄLLÄ BACHILLAAN hän on todella huipun tuntumassa.
Kuten alussa mainittiin, fokuksen kohdistamiseen käytetään myös partikkeleita: sekä liitepartikkeleita että irrallisia sanoja kuten jo, juuri, myös, nimenomaan, vain, joilla on vaihteleva vaikutusala. Näistä juuri liittyy vain nominaaliseen konstituenttiin, muut sekä NP.hen, AdvlP:hen että verbiin:
(38) a. Vain KAIJA osti mansikoita.
b. Kaija vain OSTI mansikoita.
c. Kaija osti vain MANSIKOITA.
Sekä myös että liitepartikkeli -kin liittävät lauseen välttämättä kontekstiin, toisin kuin esim. vain, jonka aiheuttama fokusointi on tulkittavissa yksinkertaisen lauseen rajoissa. Myös ja -kin muistuttavat tässä suhteessa eniten prosodisia fokusoimiskeinoja:
(39) a. KAIJA osti MYÖS mansikoita = Myös KAIJA - KAIJAKIN osti
mansikoita, (joku toinenkin osti)
b. Kaija osti myös MANSIKOITA - MANSI KOIT AKIN. (ja jotakin muutakin)
c. Kaija myös OSTI - OSTIKIN mansikoita, (eikä vain puhunut niistä)
Pragmaattiset partikkelit liittyvät myös fokusoimattomiin konstituentteihin ja ne tuovat lauseeseen implikaatioita, joita pelkkään fokusointiin ei liity (vrt. Karttunen & Karttunen 1976 sekä 13.4.).
Kuten esimerkeistä (38b,39c) näkyy, fokusointi voi kohdistua verbiinkin. Silloin kun fokusoitu verbi on lauseen alussa, tapahtuu oikeastaan koko lausetyypissä muutos vastaavaan neutraalijärjestyksiseen lauseeseen nähden. Lause tulkitaan inttäväksi, eikä siihen sisälly mitään uutta tietoa (vrt. (16c)).
(40) a. OLINHAN minä siellä neljältä.
b. TULEEPAS tästä vielä kirja.
c. KANNATTAA teidän yrittää.


Lauseen tematiikka 311
Siitä, millä tavoin eri sanajärjestysvaihtoehdot sallivat tai edellyttävät tietyn- asemaisen konstituentin fokusoimista, puuttuu tarkempi selvitys (vrt. Heinä- mäki 1972, 1976).
13.2.4. 	Suomi S VO-kielenä
Kielten sanajärjestyksen typologisessa luokittelussa on Greenbergin (1963a) jälkeen keskitytty selvittämään subjektin, verbin ja objektin keskinäistä sijaintia, ja totuttu puhumaan erityisesti SVO-, SOV- ja VSO-kielistä.*) Kuten jaksossa 13.2.2.1. todettiin, suomea voidaan pitää SVO-kielenä sillä perusteella, että keskeisimmät peruslausetyypit noudattavat SV-kaavaa kontekstittomina esiintyessään. SV(X)-järjestyksisiä ovat tässä tapauksessa transitiivi- ja predikatiivilauseet sekä intransitiivilauseiden enemmistö: SV(O), SV(A), SVP. Muut kuin SV(X)-jäijestyksiset kontekstittomat peruslausetyypit ovat kaikki semanttisesti ahdasrajaisia erikoistapauksia: tilalause
(A)V(P), e-lause AVS, omistusrakenne AVS, kokijalause mm. OV ja AVA, kvanttori lause AVS? sekä tulosrakenne AVS.
Kun puhutaan suomesta SVO-kielenä on kuitenkin pidettävä mielessä pari asiaa. Ensinnäkin kielioppirakenteen »päälle» kerrostuva tematiikka saattaa aiheuttaa muutoksia SV(0)-järjestykseen. Todellisissa teksteissä esim. transi- tiivilauseen OVS-järjestys ei ole mitenkään harvinainen. Tällaisen järjestyksen syynä ovat yleensä objektin tarkoitteen tuttuuden aiheuttama TEKSTUAALINEN TEMATISOINTI sekä tähän läheisesti kytkeytyvä SUBJEKTIN LYKKÄYS (5c,27a,d,g).
On useita muitakin tekijöitä, jotka johtavat poikkeamiseen SV(0)-jäijestyk- sestä: passiivi- ja geneerisissä lauseissa ei koskaan ole subjektia, 1. ja 2. pers. pron.subjektit voidaan valinnaisesti poistaa {Tulen; Nukutteko?), ja tekstuaa- liset ellipsit aiheuttavat myös subjektin poistoja (-Mitä he täällä tekevät? -0 opiskelevat lakia.). Temaattisiin siirtoihin yhdistyneinä tällaiset ilmiöt saavat käytännössä aikaan sen, että jopa 40 % suomen pintalauseista poikkeaa tavalla tai toisella SV(0)-kaavasta. A. Hakulisen & F. Karlssonin (1979) noin 10000 lauseen aineistoon perustuvan selvityksen mukaan ydinkonstituenttien järjestysten tekstifrekvenssit ovat seuraavat (X = muu kuin subjekti-NP; jokaisesta tyypistä mainitaan vain yksi esimerkkilause, joka ei tietenkään kata kaikkia po. tyypin muunnoksia).
(41)
JÄRJESTYS
N
%
ESIMERKKI
SVX
4928
49
Kiista on kova.
SXV
60
1
Kiista heidän välillään on kova.
VSX
177
2
Onko johtaja tavattavissa?
VXS
233
2
Onko täällä ketään?
XSV
348
3
Viimeisessä luvussa ongelma ratkesi.
XVS
1139
11
Uhrit löysi laivaston sukeltaja.
SV
746
7
Bruttokansantuote on kasvanut.
VS
218
2
Koittaa uusi päivä.
vx
970
10
Myöhästyttiin junasta.
XV
861
8
Eilen satoi.
V
36
0
Tiedän.
(irrel.)
(433)
(4)
*) Vrt. myös Jespersen (1969 [1937]), joka on luonut S,V,0,A-merkintätavan.


312 Lause tekstissä
Erityisesti kannattaa panna merkille tematiikan aiheuttaman subjektiloppui- sen (X)V(X)S-järjestyksen huomattava osuus, yhteen laskettuna noin 15%, sekä lähinnä erilaisista subjektin poistoista johtuva VX-järjestyksen 10% ja XV-järjestyksen 8%. SV(X)-järjestyksen osuus on kaiken kaikkiaan yllättävänkin alhainen, noin 60% (tyypit SVX, SXV, XSV, SV).
13.3. 	Sidoksisuus
13.3.1. 	Käsitteitä
Tekstin sidoksisuus eli koheesio tarkoittaa sitä, että jotakin tekstin kohtaa ei voi ymmärtää tietämättä, mitä jossakin toisessa kohden on esitetty. Tekstin yhden osan merkitys selviää siis pitämällä samanaikaisesti mielessä muualla tekstissä esitettyä tietoa. Sidoksisuutta osoitetaan sekä sanastollisin että kieliopillisin keinoin (vrt. Halliday & Hasan 1976:5). Sanastollista eli leksikaalista sidoksisuutta on esimerkiksi se, mitä luvun alussa esitetyllä tekstillä
(1) 	on havainnollistettu. Peräkkäisten lauseiden sanat kuuluvat samaan merkityskenttään, niiden välillä vallitsee erilaisia merkityssuhteita kuten antonymia ja hyponymia; ne voivat olla toistensa synonyymeja tai parafraaseja. Kytkentä, johon kuuluu mm. konjunktioiden ja konnektiivien käyttö, on sekin osittain leksikaalista, koska konnektiivien joukko on periaatteessa avoin. Kuten jaksossa 13.1. todettiin, nämä kaksi sidoksisuuden aluetta jäävät tämän teoksen ulkopuolelle. Seuraavassa tarkastellaan sen sijaan niitä sidoskeinoja, joita voidaan pitää kieliopillisimpina, nimittäin pronomineja (13.3.2.) ja vertailua (13.3.3.) sekä substituutiota (13.3.4.) ja ellipsiä (13.3.5.).
Tekstuaalisena sidoksisuutena ei pidetä yksinkertaisen lauseen rajoissa esiintyvää pronominointia (42).
(42) a. Presidenttiä; ja hänen, vaimoa+örtj ammuttiin eilen.
b. Pekkai ehdotti itseään* liittokokousedustajaksi.
c. Maijai ja Perttij tutustuivat toisii+nsa\j puolukkametsässä.
Suurin osa pronominikirjallisuutta on keskittynyt selvittämään korrelaatin ja siihen liittyvän pronominin tai muun korvauskeinon keskinäisiä suhteita yhdyslauseessa. Halliday & Hasan (mt.) eivät pidä yhdyslauseenkaan sisäistä sidoksisuutta vielä tekstuaalisena. Koska voidaan kuitenkin olettaa, että ero kahden virkkeen ja konjunktiolla yhdyslauseeksi kytketyn jakson välillä ei ole periaatteessa mitenkään selvä, voidaan sidoksia tarkasteltaessa kuitenkin tyytyä alustavasti käsittelemään yhdyslauseita.
Kolmesta sidoskeinosta substituutio (43) on yksinomaisesti tekstuaalisessa käytössä, mutta pronomineja (44) ja ellipsiä (45) käytetään myös viittaamaan tekstistä ulos tilanneviitteisesti eli eksoforisesti.
(43) a. Keinäset suunnittelevat aurinkotaloa. Sellainen oli esillä Lahden
asuntomessuilla.
b. 	Posti on tänään kolme tuntia myöhässä, mutta niin se oli eilen+/c/h.


Sidoksisuus 313
(44) a. Minä en ymmärtänyt siitä ohjelmasta yhtään mitään.
b. Mikä tuo on tuolla ojan toisella puolella?
c. Te olette nyt ensimmäistä kertaa tässä uudessa kokoushuoneessa.
(45) a. Nyt 0 lähtee, (autoa käynnistettäessä) b. Anna minullekin 0. (esim. omena)
Rajoitamme seuraavassa tarkastelun koskemaan vain tekstiaineksiin viittaa- via eli endoforisia sidoskeinoja.
Sidoselementin ja sen korrelaatin suhteessa tärkeä on niiden keskinäinen sijainti. Kun sidoselementti on korrelaattinsa jäljessä, sitä sanotaan anafori- seksi. Joskus järjestys voi olla päinvastainenkin, jolloin kyseessä on katafori- nen sidos:
(46) a. Puheenjohtaja korosti sitä, että vastuuvapaus voidaan myöntää
vasta tilien tultua hyväksytyiksi.
b. Niinkin on väitetty, että esi-ihmisiä olisi ollut olemassa jo viisitoista miljoonaa vuotta sitten.
c. Jos joku huutaa vahingossa omansa 0 tai polttajan nimen, vuorot vaihtuvat. (0 = nimen)
Ellipsi ja substituutio toimivat tekstissä paljon ahdasrajaisemmin kuin pronominit; niinpä niiden käsittelyssä voidaan käyttää hyväksi sääntöjä. Pronominien käyttö ei rajoitu yhdyslauseeseen vaan liikkuu virkerajan ylitse. Tästä syystä kieliopin rakenteeseen perustuvat pronominaalistussäännöt avaavat parhaimmillaankin vain yhden suppean näkökulman koko vaikeasti hallittavaan anaforisuuden ongelmaan.
13.3.2. 	Pronominit ja PRO-adverbit
Tekstuaalisina sidoskeinoina käytetään eräitä indeksisiä pronomineja (ks.
5.2.4.) kuten hän, he, se, ne sekä tämä, tuo *) Nämä voivat esiintyä joko yksin nominaalilausekkeena taikka substantiivin attribuuttina:
(47) Ensin meidän on raivattava tieltämme Egbert Peltonen;. Hän, ~ Se miesi tietää liikaa.
Yhtä lailla koheesiota luovat PRO-adverbit eli sellaiset adverbeiksi kangistuneet pronominikantaiset ilmaukset kuten silloin, siellä, sinne:
(48) Muistatko heinäkuun viimeisen päivän 1927? Silloin ~ Sinä päivänä olit valmis antamaan minulle sydämesi.
(49) - Millä pääsee Pohjoisrantaan? -Sinne pääsee kahdeksantoista bussilla.
Tekstin tuottajan kannalta kyseessä on saman lausekkeen toistamisen välttäminen; vastaanottajan kannalta PRO-aines on merkki siitä, että sen korrelaat-
*) Ensimmäisen ja toisen persoonan pronominit eli ns. puheaktipronominit minä, me, sinä, te, ovat pääasiallisesti eksoforisia. Vain marginaalisesti niillä on tekstuaalinen tehtävä, esim. tapauksessa [Veljeni ja minä] osallistuimme kilpailuun; Naapuri oli sitä meille ehdottanut. Ensimmäisen persoonan pronomini minä toistuu tiheään tietynlaisissa kertomalajeissa; tällöin sitä on kuitenkin käytetty leksikaalisena toistona eikä pronominin tavoin.


314 Lause tekstissä
ti on todennäköisesti löydettävissä edeltävästä lauseesta. Lähinnä tuottajan näkökulmasta puhuttaessa on totuttu sanomaan pronomineja yms. korvaaviksi.
Koska pronominit joko muodostavat yksin NP:n tai AdvlP:n taikka ovat niiden osana, PRO-ilmauksen korrelaattinakin*) voi olla juuri NP, AdvlP (ja KvP) taikka kokonainen lause:
(50) a. Millaisia ovat maat, joista [kaikki teokset]NP kirjoittavat paljon, ja
millaisia maat, joista ne kirjoittavat vähän?
b. [Kustakin kirjasta]Advip mitattiin, paljonko siinä on eri maita käsittelevää tekstiä.
c. [Minua vaivaa unettomuus ja kauhutilat]s. Mistähän se voisi johtua?
d. Huomattiin, että tällä mitoituksella ei suunniteltuja osia saadakaan täyteen, ja [hakusanojen pituusrajoitusta väljennettiin]s. Tästä aiheutunut »virhe» ei kuitenkaan ole alueellinen.
Korrelaatin ja siihen viittaavan ilmauksen välillä vallitsee semanttista ja kieliopillista yhdenmukaisuutta, jota on sanottu kongruenssiksi. Ensinnäkin pronomini mukautuu korrelaatin lukuun (51) ja lisäksi se suomessa reagoi korrelaatin piirteeseen [± inhimillinen] (52).
(51) a. Morfologiasta kielenpuhuja tietää, miten sanati taipuvat ja miten
niitäi voi johtaa.
b. Sanna ja Tanjaij hyppivät kauan. Heilleij tulee ihan hiki pomppimisesta ja nauramisesta.
(52) Lehtorii heräsi. Hänx oli maannut toisen kätensäk tunnottomaksi. Häni luuli, että se k oli mennyttä kalua, ettei 0i saisi siihen^ enää tuntoa.
Tähän yhdenmukaisuuteen liittyy useita todellisia tai näennäisiä poikkeuksia. Ensinnäkin vallitsee ristiriita todellisen useuden ja morfologisen luvun välillä eli siinä, tulisiko pronominin noudattaa korrelaattinsa luontaista vai kieliopillista lukua. Kielenhuollon kanta on kieliopillisen luvun puolella, mutta käytäntö on kirjava:
(53) a. Nuorisoi on käymässä yhä levottomammaksi. He, eivät viihdy
ahtaissa kodeissa eivätkä virikkeettömissä lähiöissä,
b. 	Työvoimai on saatu tehtaan lähiympäristöstä, ja he, ovat erinomaista väkeä.
[♦inhimilliseen] tarkoitteeseen viitataan kirjakielessä pronomineilla hän, he**) Tästä poiketaan pikkuvauvan suhteen (54) sekä näennäisesti kun pronomini toimii relatiivilauseen pääsanana (55).
(54) Vauva* ei enää vastaa hymyllä, kun tuntematon vieras tulee hymyillen ja nyökytellen seni vuoteen viereen.
(55) Se (kilpailija) voittaa, joka ensimmäisenä on purjehtinut 100 meripeninkulmaa.
*) Merkitsemme korrelaatit hakasulkeisiin. Vaihtoehtoisesti käytämme alaindeksejä.
**) Puhekielen käytäntöä emme tässä selvittele; vrt. Saukkonen (1967).


Sidoksisuus 315
^-pronominia ei tässä ole käytetty persoonapronominina,*) vaan eräänlaisena pääsanakiinnikkeenä, joka on verrattavissa eftä-lauseen yhteydessä esiintyvään pronominiin (56) ja joka voi jäädä poiskin (57).
(56) Se vielä puuttui, että hänet nimitettiin toimituspäälliköksi.
(57) Joka ensimmäisenä on purjehtinut 100 mpk, voittaa.
Paljon tutkittu kysymys on pronominin ja sen korrelaatin oletettu samatar- koitteisuus taikka samaviitteisyys. Termithän antavat ymmärtää, että kumpikin lauseke viittaa saman tarkoitteeseen - siis niillä on sama referentti. Käytännössä asia ei ole näin selväpiirteinen. Pronomini voi ensinnäkin viitata samamerkityksiseen mutta ei tarkoitteeltaan samaan konstituenttiin. Tällaista on sanottu merkitysanaforaksi:**)
(58) a. Pidän kovasti mateesta. Sitä ei vain tahdo saada vielä näin
aikaisin.
b. Serkkuni kasvattaa lampaita, koska hän pitää niiden hajusta.
c. Kallella ei ole koiraa, mutta Pekalla on 0. Se on bokseri.
Viimeisessä esimerkissä ellipsi on korvannut edellisen lauseen NP:n koiraa kanssa samamerkityksisen NP:n, johon pronomini tuntuisi viittaavan. Pintarakenteen kannalta kuitenkin ainoa korrelaatti on pronominin kanssa eritar- koitteinen. Tällaisia lähinnä substituointia käytännöltään muistuttavia pronomineja***) on kirjallisuudessa sanottu »laiskoiksi pronomineiksi» siitä syystä, että pronominin perustehtävänä pidetään samatarkoitteisuuden ilmaisemista. Laiskoja pronomineja käytetään etenkin todenvastaisissa ilmauksissa ja Geneerisissä lauseissa:
(59) a. Kuva olisi varmaan toinen, jos Helsingissä olisi samankokoinen
oopperataloi kuin Glasgowissa, mutta koskahan sekink rakennetaan?
b. Ikäkautta kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneen voitaneen siis pitää naimisiinmenon etsikkoaikana. Joka ei etsikkoaikaansai tunne, ottaa tilastojen mukaan suuremman riskin kuin se joka käyttää sitä* hyväkseen.
Semanttisia esteitä korrelaatiksi sopimiselle ovat esiintyminen intensionaali- sessa kontekstissa (60) taikka universaalikvanttorin vaikutusalassa (61).****)
(60) a. Haluaisin aviomiehen. *Hän on rikas ja kohtelias.
b. Liisa lähti etsimään [sopivia kenkiä]. ?Ne ovat matalakantaiset.
(61) Jokaisessa tutkijanhuoneessa on [yksi tenttijä]. *Hän saa kirjoittaa neljä tuntia.
*) Koska puhekielessä pronominia se käytetään paljon persoonapronominina, relatiivilauseeseen liittyvä pronominikin on sellaiseksi tulkittu, mistä on aiheutunut kirjakielisyyttä tavoiteltaessa hyperkorrekteja ilmauksia tyyppiä Tuolta tulee hän, jota rakastan.
**) Merkitysanaforassa on kyse intension samuudesta taikka ainakin lähisukulaisuudesta; vrt. esim. Grinder & Postal (1971) ja Lyons (1977b:664—). Koska anaforassa ei siis aina ole kyse samasta tarkoitteesta, käytämme yleensä väljempiä termejä »samaviitteinen» ja »samaviitteisyys».
***) Ks. Lyons (1977b:676).
****) Tätä on käsitellyt Maria Vilkuna esitelmässään Joensuun Kielitieteen päivillä 17.2.1978. Vrt. myös Stenning (1978:174).


316 Lause tekstissä
Rajoituksissa on paljon selvittämistä, mitä osoittaa esim. seuraavan aidon tekstin hyväksyttävyys (onhan siinä NP kirjasto vastaavasti universaalikvant- torin vaikutusalassa).
(62) Kirjasto on jokaisen suomalaisen ulottuvilla. Sen käyttö riippuu kuitenkin paljon perheen tottumuksista.
Pronominin ja korrelaatin samatarkoitteisuus on vielä epäselvempi niissä tapauksissa, joissa korrelaattina on »kokonainen lause» kuten tavallisesti sanotaan, toisin sanoen sellainen tekstijakso, jonka merkitys voidaan esittää propositiona:
(63) a. Kokouksessa esitettiin, että [johtokunta oli menetellyt sääntöjen-
vastaisesti],. Sitä, ~ Tätä, ei kuitenkaan pystytty näyttämään toteen.
b. Sihteeri väitti [olevansa sairas]j, mutta tuox on niitä hänen tavallisia verukkeitaan.
Harvoin viittaus kohdistuu kokonaiseen lauseeseen, kuten tapauksessa (63a). Yleistä on, että korrelaattina on esim. pelkkä partisiippi- tai infinitiivirakenne (63b,64). Jos edeltävässä kontekstissa on modaalisia elementtejä, ne eivät kuulu pronominin viittausalaan (65). Joskus saattaa semanttinen etäisyys pronominin varsinaiseen korrelaattiin olla melkoisen pitkäkin (66).
(64) a. Sarjaviihteellei tyypillistä on [esittää asiat aina samojen kaavojen
mukaan]j. Tämä} tekee siität hyvin tehokkaan vaikuttajan,
b. 	Kysymys parhaasta tekstijakaumasta on niin monisäikeinen, että on vaikea [keksiä idioottivarmaa menetelmää], sen ratkaisemiseksi. Siihenj ei ole tässä edes pyritty.
(65) a. Lue lapselle. Se (= lapselle lukeminen) on tärkeämpää kuin ehkä
aavistatkaan.
b. 	[Alueellisen ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden vaikutuksia]; ei [mitätöidä]! julkilausumin, vetoomuksin, ei edes valistustyöllä. Siihenx tarvitaan yhteiskunnallisia toimenpiteitä.
(66) Tanja heittäytyy takaperin tyynykasaan ja käskee Sannankin hypätä. Se (= hyppääminen) näyttää ihanalta!
Tällaisten esimerkkien perusteella voi sanoa, että pronomini palauttaa soveltuvilta osin mieleen jonkin vasta käsitellyn asian - ei välttämättä siten, että se on jonkin jakson »sanatarkka» vastine, vaan pikemminkin sen merkityksen kannattaja.
Pronominin samatarkoitteisuus jonkin edellä esiintyvän lausekkeen kanssa on mahdollista vain silloin, kun se yksin muodostaa lausekkeen. Kun pronomini on attribuuttina, se sitoo lauseen tekstuaalisesti johonkin edellä esitettyyn, mutta ei ole samatarkoitteinen minkään tietyn lausekkeen pääsanan kanssa. NP:n tarkoitehan käy ilmi sen pääsanasta. Tavallisin attribuuttina käytetty endoforinen pronomini on tämä. Perinteisessä kieliopissa se on luokiteltu demonstratiiviseksi eli osoittavaksi, ja tämä tehtävä sillä on tekstiviitteisenäkin:*) se osoittaa lukijalle, että nyt lauseke kertaa jotakin edellä, tavallisesti edellisessä lauseessa sanottua:
*) Sama koskee tekstuaalisesti käytettyä pronominia tuo, joka tavallisimmin viittaa jonkun toisen puhujan vuorosanaan, esim. Tuossa on kyllä järkeä.


Sidoksisuus 317
(67) Lasten keskuudessa elää myös [riimiperinne, joka ei selvästi liity mihinkään toimintaan]. Tämä perinne nousee nonsense-runoista.
Pääsana on joko jonkin edellä esiintyneen NP:n suoranainen toisto kuten esimerkissä (67) taikka parafraasi, jonka korrelaattina on usein pitempi jakso kuin pelkkä NP:
(68) a. Alettiin yleisesti oivaltaa, [kuinka valtava tuotantovoima] piili
luonnontieteiden sovelluksissa. Sodan aikana tämä voima oli tullut esiin hirvittävien kemiallisten ja mekaanisten aseiden käytössä.
b. [V. 1868 naiset saivat elinkeinovapauden ja v. 1877 perintöoikeuden.] Nämä uudistukset eivät kuitenkaan kohdistuneet naisten enemmistöön.
c. Kotiteollisuudesta kehittyi manufaktuuri, jossa kotiteollisuushar- joittajien hajallaan olleet työpisteet siirrettiin saman katon ja työnjohdon alle. Näissä pikkutehtaissa otettiin käyttöön tiukka työnjakojärjestelmä.
d. Pienille valittakoon hiukan yksinkertaisempaa runoa. Tähän tarkoitukseen käy esim. Aroseniuksen kuvakirja Kissamatka.
e. Ay-liikkeen on tehtävä vielä omassa keskuudessaan paljon tasa- arvoon tähtäävää asennekasvatusta. Tässä työssä on erityisesti painotettava ay-koulutuksen merkitystä.
Käsitteeseen anafora sisältyy siis paitsi selvä samatarkoitteisuus ja samamer- kityksisyys, myös /ämä-pronominin osoitteleva käyttö, jota Lyons (mt.) on sanonut tekstuaaliseksi deiksikseksi.
Korrelaatin ja siihen viittaavan pronominin syntaktisesta sijainnista ei voida esittää kovin selviä säännönmukaisuuksia. Yleisperiaatteena on, että korrelaatti edeltää suomessa pronominia. PRONOMINAALISTUS määräytyy siis lineaarisesti, eikä sillä ole merkitystä, sijaitseeko korrelaatti pää- vai sivulauseessa:*)
(69) a. Lapset kiusasivat [uutta tulokasta]; ja työnsivät hänet, lopulta
lumihankeen, (korrelaatti päälauseessa)
b. Vanhemmat, jotka eivät hyväksy lastaani, pyrkivät lannistamaan hänet,, (korrelaatti relatiivilauseessa)
c. Kun Nenoneni saapuu, hänx voinee varmistaa kertomuksen, (korrelaatti alisteisessa sivulauseessa)
Vain kahdessa tapauksessa suomi tuntuu sallivan myös kataforisen pronomi- naalistuksen:
(70) a. Kuulusteltua+tftt, ensin vanhan läksyn opettajai siirtyi kertomaan
uudesta aikakaudesta,
b. 	Kun opettajai oli ensin kuulustellut vanhan läksyn, hän\ siirtyi kertomaan uudesta aikakaudesta.
Temporaalirakenteessa subjekti ilmenee verbin nominaalimuodon omistusliitteestä, silloin kun se on päälauseen subjektin kanssa samatarkoitteinen. Vastaavassa temporaalisessa sivulauseessa viittaussuhde on päinvastainen: korrelaatin on sijaittava sivulauseessa mikäli sillä aloitetaan yhdyslause. *) Toisin on esim. englannissa, vrt. Langacker (1969).


318 Lause tekstissä
Tämä ristiriita on transformaatiosääntöjen jäijestyksen kannalta ongelmallinen. Oletettava lähtömuoto on seuraava.
(71) Opettajai siirtyi kertomaan uudesta aikakaudesta, kun opettajas oli ensin kuulustellut vanhan läksyn.
Temporaalirakenne (70a) johdettaisiin lähtömuodosta soveltamalla ensin PRONOMINAALISTUSTA, sitten adverbiaalilauseen TOPIKAALISTUS- TA, lause (70b) taas soveltamalla sääntöjä päinvastaisessa järjestyksessä. Vaihtoehtoisesti voi ajatella, että sääntö koskee vain finiittisiä lauseita ja on tällöin puhtaasti lineaarinen: sitä sovelletaan vasta sen jälkeen kun osalau- seet ovat yhdysrakenteessa lopullisilla paikoillaan.
Osittain toisin on että-lauseessa, jossa korrelaatti voi seurata pronominia (72b) ja päinvastainen järjestys tuntuu kyseenalaiselta (c); tosin idiolektit saattavat poiketa toisistaan tässä suhteessa.
(72) a. Kerttuai ei huolestuta sellainen mahdollisuus, että häntää ei enää
valittaisikaan.
b. Sellainen mahdollisuus, että häntä\ ei enää valittaisikaan, ei huolestuta Kerttuai.
c. ?Sellainen mahdollisuus, että Kerttuai ei enää valittaisikaan, ei huolestuta häntäi.
Kausatiivirakenteissa objektialkuisuus on lähes lausetyypinomaista, ja tämä saattaa vaikuttaa siihen, että virkkeen alussakin ollessaan että-lauseen sisältävä subjektikonstruktio käyttäytyy kuten virkkeenloppuinen lause, joka on PRONOMINAALISTUKSEN jälkeen siirretty alkuun. Tällöin se olisi verrattavissa temporaalisen lauseenvastikkeen käyttäytymiseen.
Kiistattomasti pronomini sijaitsee korrelaattinsa edellä eli on kataforinen eräissä tapauksissa, jolloin korrelaattina on kokonainen lause:
(73) a. Meidän lähtökohtamme on tämä;. [Maailmassa on liikaa epävar¬
muutta ja pessimismiä. Me tarvitsemme optimismia ja siksi on tärkeätä, että kansalla on selväpiirteinen linja];.
b. Herra puheenjohtaja, yhdyn [siihen puheenvuoroon];, [joka esitettiin ensimmäiseksi];.
c. Psykologit ovat aina puhuneet [tästä],, että [ihminen täytyy ottaa huomioon dynaamisena kokonaisuutena],.
Suomessa ei siis ole kovin tiukkoja sääntöjä, jotka säätelisivät PRO- muotojen ja niiden korrelaattien suhteita. Sitä, kuinka kaukana korrelaatti ja pronomini voivat toisistaan sijaita, ei ehkä voida täsmällisesti sanoa, mutta tyypillistä on, että samaan tarkoitteeseen liittyvät lausekkeet muodostavat peräkkäisissä lauseissa esiintyessään sidosketjuja:
(74) Ranko; saattoi olla hyvinkin kallisarvoinen. Se; oli todella ehjä ja kaunis. Ties paljonko lääkärik siitä; sai, kun hänk sen; myi. Pääluum oli tosin pieni, melkein mitättömän näköinen. Suulas sotamiesn ehdotti, että [sem oli naisen]p. Lääkärik kiisti senp. [Sem oli 170 senttiä


Sidoksisuus 319
pitkän miehen]q. Hen,x ihmettelivät, mistä senq näki. Mutta lääkärik ei ehtinyt sitäq heillen,x selittämään. Järjestelmällisesti hänk noukki lauk- kuu+nsak koko rangon; tarkkaillen, että kaikki osat tulivat mukaan. (Veijo Meri)
Tarkoitteeseen »ranko» viitataan viidesti, jolloin syntyy sidosketju ranko\ - sej - siitäi - sen\ - ranko;. Tekstissä on kaikkiaan neljä konkreettista tarkoitetta, joiden muodostamat ketjut limittyvät osittain, nimittäin rankoa lääkärin pääluum sekä sotamiesn. (Pääluu on samalla myös rangon osa.) Pronomini se viittaa neljään eri korrelaattiin: sex rankoon, sem pääluuhun, senp korrelaattina on jakso [sem oli naisen]p, ja senq viittaa jaksoon [sem oli 170 senttiä pitkän miehen]q. Kun sidosketjut limittyvät toisiinsa, oikeat viittaussuhteet on aika ajoin varmistettava toistamalla jotakin sopivaa leksikaalista ainesta. Esim. ranko; toistetaan viimeisessä lauseessa, vaikka siihen on alussa viitattu anaforisesti pronominilla se, koska tätä pronominia on tekstin mittaan käytetty muihinkin korrelaatteihin viittaamassa.
Korrelaatiksi kelpaa mikä tahansa lauseenjäsen: subjekti (75a), objekti (b), habitiiviadverbiaali (c) taikka jonkin lausekkeen osakin (d).
(75) a. [Kuva 4] on tästä yksi osoitus. Siinä verrataan kirjoitetun tekstin
määrää bruttokansantuotteeseen.
b. Kuva 3 esittää [suomalaista tietosanakirjaa]. Siitä näkyy seuraavanlaisia seikkoja ...
c. Teoria siis luo [tutkijalle] sen näkökulman eli perspektiivin, josta hän lähtee liikkeelle.
d. Ajoittainen [[housuitta] olo] oli alkuaikojen [[housujen] pitäjille] helpotus. Varsinkaan vanhat ihmiset eivät tahtoneet oppia käyttämään niitä kesällä.
Ei voida esittää rajoituksia myöskään sille, minä lauseenjäsenenä tai missä temaattisessa asemassa pronominin puolestaan on esiinnyttävä. Vaikka onkin havaittavissa tekstisidonnaisten pronominien lievää pyrkimistä lauseen teemaosaan, mikään ehdoton sääntö tämä ei ole, kuten seuraavasta esimerkistä näkyy.
(76) Kirvusta A. Heikkonen kertoo [isoäitinsä, joka oli muuttanut perheineen paikkakunnalle 1870-luvulla]i opettaneen [ympäristön emäntiä^ pitämään housujak ja hänx oli ommellut niitän heillej.
Sellaisissa tapauksissa, joissa pelkän pronominin (se, hän) käyttäminen johtaisi kaksiselitteisyyteen, voidaan turvautua pronominiin tämä, joka tarkoittaa 'viimeksi mainittu’. Sen korrelaatin on siis oltava lähin mahdollinen lauseke:
(77) N.N. mainitsee äitinsä* saaneen housut n. 1890 12-vuotiaana. Tämän; äiti (~ *Hänen äitinsä) oli nähnyt niitä herrasväellä ja ompeli niiden mallilla pellavahousut.
Epäselvää on, poimiiko tämä korrelaatikseen useammin lauseen reemassa olevan NP:n kuin se tai hän, esim. näin (vrt. myös (64a)):
(78) Silja; otti Katjalta; lapion, sitten tämäj häneltä; pulkan. (=♦= sitten
hän; otti tältäj pulkan)


320 Lause tekstissä
13.3.3. 	Vertailun sidoksisuus
Sidoksisuutta esiintyy jonkin verran myös adjektiivi- ja kvanttorilausekkeissa. Silloin kun on kysymys kahden tai useamman vertailemisesta, vertailukohde ei välttämättä ole esillä samassa lauseessa. Näin vertailu aiheuttaa lauseiden välille sidoksisuutta. Vertailu on käsitettävä varsin laajasti: siihen kuuluvat positiivi- ja komparatiivimuotojen lisäksi kvanttorien vastaavat muodot (79c,d) sekä eräät pronominien ja adjektiivien rajoilla olevat vertailua ilmaisevat sanat kuten sama, sellainen, eri, muu, toinen (80).
(79) a. Lehtisen täytekakut ovat kaikki suussasulavia. Yhtä hyviä ei
oikeastaan saa edes pääkaupungista.
b. Kun stereoiden vastaanottamista pidetään pikku rikkeenä, on varmaan kyse suuren luokan rikollisuudesta. Ilmeistä onkin, että tällä kertaa pienemmät kalat uivat verkon läpi. (anaforinen; vertailun kohde implisiittinen)
c. Miettusen vähemmistöhallituksella oli huomattaviakin vaikeuksia, istuvalla kansanrintamahallituksella niitä on vähemmän.
d. Olen hiihtänyt tänä talvena 500 km, mutta naapurit ovat jo ehtineet hiihtää vielä enemmän.
(80) a. Keskikaljan vapauttaminen oli edullista mm. baarien ja vähittäis¬
kauppojen omistajille. Eri ~ Toista mieltä tämän muutoksen mukanaan tuomista siunauksista ovat kuitenkin nykyään monet ennen vapaamieliset poliitikotkin.
b. Samanlaista rikasta tilan kodikkuutta eivät tavoittaneet monet muut nykyarkkitehtuurin uranuurtajat, jotka Wrightiä puhdasop- pisemmin keskittyivät muotojen ja rakenteiden rationalisointiin, (kataforinen)
c. Oikealla seinällä oli ovi. Samalla sivulla oli myös sohva ja makuulaveri.
Vertailu ei aina sidosta yksin, vaan siihen voi liittyä esim. ellipsejä:
(81) a. Käkösen vasemman käden tekniikka oli ilmiömäinen. Uljaampaa
0 en ole aikoihin nähnyt, (anaforinen)
b. 	Ihmiset etsivät parempia asuntoja itselleen. He eivät niinkään välitä sellaisista 0, mitä heillä jo on. (kataforinen)
13.3.4. 	Substituutiot
Substituutioilla tarkoitetaan sellaisia joidenkin lausekkeiden tai jaksojen selviä korvaamisia, joissa ei ole kyse niinkään samatarkoitteisuudesta eikä varsinaisesta intension samuudestakaan kuin tietyn leksikaalisen aineksen korvaamisesta toisella, substituutilla. Substituutio on pelkästään tekstuaalinen ilmiö; ei ole eksoforista eli tekstistä ulospäin suuntautuvaa substituointia. Korvatuksi voi joutua joko nominaalinen taikka verbiaines, tai molemmat yhdessä, ja vaikkapa kokonainen lausekin.
Nominaalisten elementtien yleisin substituutti on sellainen. Esimerkissä (82) on tapauksia, joissa sellainen korvaa koko NP:n.


Sidoksisuus 321
(82) a. Mikään navigaatiokurssi ei korvaa [vastuunsa tuntevaa päällik¬
köä]. Sellainen on veneessä aina oltava.
b. Työntekijöinä nämä ihmiset ovat aivan ihmeellisiä. [Ahkerampia ja tunnollisempia työntekijöitä] saa etsiä, enkä silti usko, että sellaisia löytyy.
c. Harvoin pääsee kokemaan elämän rytmiä niin juhlallisena kuin [hoitamattomassa ikimetsässä] - mikäli sellaisen Suomessa nykyisin löytää.
Joskus sellainen pyrkii korvaamaan pelkän adjektiivilausekkeen (83). Arkikielessä se esiintyy myös pääsanaa korvaamassa (84), mitä kielenhuolto ei katso kielenmukaiseksi (Sadeniemi 1976) muuta kuin relatiivilauseeseen liittyvänä (84d).
(83) Työpaikalla oli useita [sairaita] tai sellaisiksi epäiltyjä henkilöitä.
(84) a. ?Muistaakseni paperien vierellä oli unkarilaista punaviiniä Egri
Bikaveria, joka osoittautui suosituksi juomaksi petroskoilaisissa fpuhveteissa] yleensä, myöskin Suomalaisen Teatterin sellaisessa.
b. :[Luistimia] on myyty tänä vuonna runsaasti, vaikka hyvät sellaiset eivät ole halpoja.
c. ?Ostin [levysoittimen], oikein loistosellaisen.
d. Substantiivit olivat termejä, jotka voivat toimia lauseessa subjektina, verbit taas sellaisia, jotka voivat ilmaista predikoitavan toiminnan tai laadun.
Toinen NP:tä ja AP:tä korvaamaan pyrkivä substituutti on sitä, joka on nykykielessä valtaamassa alaa. Kielenhuolto on rajoittanut hyväksytyn sitä- muodon käytön predikatiivina vain sellaisiin tapauksiin, joissa korrelaatti esiintyy tai voi esiintyä partitiivimuotoisena:
(85) On kohtia, jotka ovat [todellista musiikkia] tai alkavat olla sitä.
G. Karlsson (1979a) on kuitenkin osoittanut, että tämä substituutti esiintyy paitsi ylipäänsä jaollistarkoitteisen nominaali-ilmauksen korvaajana (86), myös muissakin tapauksissa (87):
(86) Puhukaamme sitten yhteenkuuluvaisuudesta, sillä sitähän asevelihenki itse asiassa on.
(87) a. Minä olen [ikuinen kakkonen], jos sitäkään. (Juha Mieto)
b. 	Elokuvan prologi on marxilaisittain katsoen [joko kuriositeetti tai valhe]. Se on sitä siksi, että . ..
Vaihtoehtoisia tai »parempia» ilmauksia ovat mm. substituutit sellainen taikka niin sekä ellipsit. Sitä-muoto on jakaumaltaan suppeahko:
(88) 	a. Se mitä pidetään [taiteen määritelmänä], ei lainkaan ole ‘Isitä ~ sellainen.
b. Ehkä päätöksesi on [peruuttamaton], mutta ?sitä ~ niin on minun+/cm.
c. Työttömyys on [tämän hetken ongelma numero yksi], ja pelkäämme sen olevan sitä ~ 0 vielä jatkossakin.


322 Lause tekstissä
Adjektiivia oma käytetään myös substituuttina ilman että sen kirjaimellisesti tarvitsee merkitä omistettua:
(89) a. Kun taimet ovat [kasvunsa] lopettaneet, sammalvarret jatkavat
vielä omaansa.
b. Olemme lopettaneet kasvisten viljelyn [puutarhassamme] lyijy- vaaran takia, mutta Virtaset kasvattavat vielä salaattia omassaan.
c. Lainaapa vähän [kynääsi], kun omani on jäänyt kotiin.
Verbi ja sen määritteet (taikka lauseen reemaosa) voidaan korvata ilmauksella niin -kin:
(90) a. Helsingissä on tänä talvena [ennätysmäärä lunta], mutta niin on
Jyväskylässä+/cm. b. Anja ja Maarit ovat [luvanneet pitää esitelmän ] ja niin ovat monet muut+kin.
Joskus rakenteeseen liittyy myös verbi, transitiivitapauksessa tehdä, muutoin esim. käydä, joiden merkitys on vähemmän spesifinen kuin korvatun verbin:
(91) a. Liitän matkalaskuun myös bussiliput, ja niin tekevät muut+kin
komitean jäsenet,
b. 	Pelkäsimme, että asia pääsisi unohtumaan, ja niin siinä kävi+kin.
Indeksiset ilmaukset ovat substituoitavissa vain sillä edellytyksellä, että tarvittavat muutokset suoritetaan (esim. minä => sinä):
(92) Moitin ehkä liikaa itseäni, mutta niin teet sinä+/cm. (= moitit itseäsi)
Koko lause taikka sen propositionaalinen ydin voidaan substituoida aivan samoin kuin pronominaalistaakin; tavallisin korvauskeino on adverbi niin, jolla lause korvataan sekä yhtäjaksoisessa tekstissä että dialogissa etenkin vastattaessa toisen kysymykseen:
(93) a. [Maksa ja kananmuna eivät sovi yhdessä nautittavaksi], niin
väittävät ravintospesialistit.
b. Maksu on suoritettava yhdellä kertaa, mikäli niin on sovittu. (= että maksu suoritetaan yhdellä kertaa)
c. - Täälläkö te kokousta pidätte?
- Niin.
d. - Sinä siis kävit hoitamassa sen asian?
- Niin (kävin).
e. - Tästä pitäisi kai tehdä jonkinlainen yhteenveto.
- Niin pitäisi.
Toinen VP:n ja kokonaisen lauseenkin korvaava ilmaus on kyllä, jota ei hyväksytä huolitellussa kielenkäytössä yksin vastaukseksi. Yhdessä toisen sanan kanssa se sopii vastauksessa korvaamaan koko lauseen. Ellipsin tukena


Sidoksisuus
323
sitä käytetään yhdyslauseissa AUKKOAMIS-sääntöä sovellettaessa (vrt.
13.3.5.):
(94) a. - Lähteekö Heikki mukaan?
- Kyllä kai.
b. - Onko tästä hyötyä tukankasvulle?
- Kyllä varmasti!
c. - Sopivatko nämä värit yhteen?
- Sopivat kyllä.
(95) a. Tähän kankaaseen ei kuiva ilma [vaikuta], mutta kostea 0 kyllä.
b. Tohtori A.V. Johansson etenkin [oli innokas], jos kyllä muutkin 0 0.
c. [Jonkun jäsenen kuolema ei aikaansaanut muutosta] omistusoloissa, vaan kyllä 0 hallintaoloissa.
Tapauksissa (95a,b) vain VP korvataan, minkä lisäksi (a):ssa on pääsana poistettu; (c)-tapauksessa AUKKOAMINEN on poistanut verbin ja sen objektin.
13.3.5. 	Ellipsit
Ellipsiä voidaan pitää substituution yhtenä alalajina, nollasubstituutiona (ks. Vuoriniemi 1974:13). Aivan kuten substituutio, ellipsikin on rajoittunut peräkkäisten etupäässä rinnasteisten lauseiden samaa merkitseviin lausekkeisiin. Erona substituutioon on se, että ellipsiä voidaan käyttää myös tilanteeseen viittaavana (vrt. A. Hakulinen 1978:233 sekä esimerkkiä (45)). Emme pidä tekstuaalisena lauseensisäistä ellipsiä kuten emme pidä lauseensisäistä pronominaalistustakaan:
(96) Kieliopilliset morfeemit ovat alisteisia leksikaalisille 0.
Tarkoitamme ellipseillä paitsi niitä korvaussääntöjä, jotka tiettyjen ehtojen vallitessa korvaavat määräjakson nollalla eli pyyhkivät sen, myös näiden sääntöjen tuotoksia. Tekstuaalisia ellipsejä esiintyy sekä itsenäisten lauseiden välisinä sidoksina (97a) että rinnasteisissa (b) ja alisteisissa (c) lauseissa. Niiden esiintyminen yhdysrakenteissa on paljon harvinaisempaa ja koskee oikeastaan vain yhtä ellipsin tyyppiä, VP:n ELLIPSIÄ (d).
(97) a. [Autot] menivät kuitenkin muualle. Toisen 0 osti liikennöitsijä
Tyllilä, toisen 0 muuan nainen.
b. [Moto Pinto] oli pitkään PSD-puolueen jäsen, ja 0 toimi sen parlamenttiryhmän johtajanakin.
c. [Karilla] on tulevaisuutta edessään, mikäli 0 terveenä pysyy.
d. Jos sinä voit [ottaa viikon vapaata], minäkin voin 0.
Emme pidä tekstuaalisena ellipsinä niitä T-syntaksissa oletettuja poisto- eli deleetiosääntöjä, jotka sulauttavat kaksi syvärakenteen lausetta toisiinsa niin, että pintarakenteessa on vain yksi yksinkertainen lause. Näitä oletettuja sääntöjä ovat IDENTTISEN NP:n POISTO eli EKVI (98) ja OBJEKTIN POISTO (99), joita käsitellään toisaalla (14.5.5.A. ja 9.3.4.).


324 Lause tekstissä
(98) SAK on uhannut 0 vetäytyä neuvotteluista.
(99) Tanssijat ovat sulokkaita katsella 0.
Tekstuaalisia ellipsisääntöjä on alustavasti oletettu ainakin neljä (vrt. A. Hakulinen mt.). NP:tä koskevia ovat PÄÄSANAN POISTO ja PELKISTYS, verbeihin ja niiden määritteisiin kohdistuvia sääntöjä AUKKOAMINEN ja VP:n ELLIPSI. Käsittelemme seuraavassa kutakin erikseen.
PÄÄSANAN POISTO soveltuu, kun on puhe useammasta osittain samanlaisesta, osittain erilaisesta tarkoitteesta. Tarkoitteet eivät siis ole samoja eikä ole kyse samatarkoitteisuudesta kuten PRONOMINAALISTUKSEN yhteydessä tavallisesti on. Toisen NP:n pääsana poistetaan, koska sillä on sama intensio kuin toisen NP:n pääsanalla. Poiston lisäksi tarkoitteiden erojakin ilmaisevat sanat voivat sidostaa, kuten Kustaa Vaasan - tanskalaisten (100b) ja puinen - lasikuituinen (c).
(100) a. Humppilassa housujen muistetaan olleen 1890 vaiheilla harvinai¬
set. Ylöjärvellä ensimmäiset 0 arvellaan tehdyn n. 1890 kansakoulussa.
b. Sodan kestäessä Kustaa Vaasan otteet olivat ainakin yhtä kovat kuin tanskalaisten 0.
c. Meille hankittiin puinen soutuvene, mutta naapurit päätyivät lasikuituiseen 0.
d. Entä se eilinen marenkikakku? Se oli paras 0, mitä olen koskaan syönyt.
PELKISTYS (engl. Conjunction Reduction) on transformaatio, joka ennen kaikkea poistaa rinnasteisesta lauseesta subjekti-N P:n, kun se on sama- tarkoitteinen toisen osalauseen subjektin kanssa. Esimerkissä (101a) ellipsit
02 	ja 03 ovat PELKISTYKSEN aiheuttamia; 0i sen sijaan on toista tyyppiä, tässä on kyse [+inhimillisen] pääsanan poistamisesta lähinnä pragmaattisista syistä (vrt. 5.2.3.). Tapauksissa (101b,c) poistettu subjekti sijaitsee rinnastetussa lauseessa. Mutta PELKISTYS voi poistaa subjektin myös adverbiaalilau- seesta (102a) ja objektina olevasta e//ä-lauseesta (b).
(101) a. Nuoret 0i pelkäävät kehäraakkeja, 02 eivät tule ulos kulmaukses¬
ta vaan 03 heittävät pyyhkeen ennen ottelun alkua.
b. Etelä-Afrikka järjestää Namibiassa omat vaalinsa, mutta 0 hyväksyy myös »periaatteessa» YK:n järjestämät varsinaiset vaalit.
c. Osastot ovat lisäksi kartoittaneet neuvostoliittolaista tieteellistä kirjallisuutta, 0 esittäneet opetusministeriölle useita aloitteita, 0 keränneet korkeakouluilla laajaa kannatusta saaneen adressin sekä 0 järjestäneet kirjanäyttelyitä.
(102) a. Maija säästi koko vuoden, jotta 0 pystyisi matkustamaan ulko¬
maille.
b. 	Kertomuksen lopussa prinssi tunnustaa tytölle, että 0 rakastaa tätä.
Ellipsi on siis sikälikin rakenteellisesti PRONOMINAALISTUSTA ahtaampi, että esim. PELKISTYS kohdistuu lähes yksinomaisesti subjektiin. On joitakin esimerkkejä ensinnäkin siitä, että korrelaattina voi olla jokin muu kuin subjekti, esim. habitiiviadverbiaali (97c), ja eräissä tapauksissa poiston kohteena on pikemminkin temaattinen NP kuin subjekti:


Si (toksisuus 325
(103) a. Guy Drut kompastui kolmannella aidalla ja 0 kannettiin kentäl¬
tä.
b. ?Audrey on ilmoittanut lopettaneensa filmaamiset, mutta 0 yritetään saada Robin Hoodin prinsessaksi.
AUKKOAMINEN (engl. Gapping) on yleinen ellipsisääntö, joka poistaa rinnasteisen yhdyslauseen jälkimmäisestä osalauseesta verbin finiittisen osan. Aukko voi verbin lisäksi käsittää useitakin määritteitä, mutta perustava ehto on se, että aukon kummallekin puolelle pitää jäädä joitakin elementtejä, jotka osoittavat aukon rajat.
(104) a. Ratkaisuun salkkujen jaosta on määrä päästä tänään ja hallitus 0
nimittää huomenna. (0 = on määrä)
b. Gallen-Kallelasta maksettiin 78000 markkaa ja Munsterhjelmistä 0 70000 markkaa. (0 = maksettiin)
c. YK:n afrikkalaiset jäsenmaat vaativat turvallisuusneuvostoa kokoontumaan kiireellisesti ja 0\ 02 päättämään lujista taloudellisista pakotteista Etelä-Afrikkaa vastaan. (02 = vaativat turvallisuusneuvostoa; 0i = PELKISTYS).
d. Ennusteen mukaan metsäteollisuuden tuotanto lisääntyy edelleen, mutta 0i 02 hitaammin kuin vuoden alkupuoliskolla. (02 = lisääntyy; 0, = PELKISTYS)
e. Kauppias pitää poliisia ystävänään ja 0i 02 varasta vihollisenaan. (02 = pitää poliisia; 0, = PELKISTYS)
Kuten tapaukset (104c-e) osoittavat, VP:hen kohdistuva AUKKOAMINEN ja subjektin poistava PELKISTYS esiintyvät usein yhdessä synnyttäen kaksi aukkoa, joiden erottaminen ei pintarakenteessa ole helppoa.
VP:n ELLIPSI poistaa VP:ksi oletetun jakson oikeanpuoleisen osan, mutta jättää jäljelle finiittiverbin. Tässä suhteessa se toimii päin vastoin kuin AUKKOAMINEN, joka aina poistaa finiittisen aineksen. VP.n ELLIPSI on yleinen modaaliverbien, ennen kaikkea kieltoverbin yhteydessä.
(105) a. Jotkut osaavat hahmottaa kokonaisuuden äänellisesti, jotkut eivät
(osaa) 0.
b. Jos tuo pieni mies heitti maailmanennätyksen, miksi en minäkin voisi 0.
c. Pentti ei pysty tyhjentämään kolpakkoa yhdessä siemauksessa, mutta minä pystyn 0.
VP:n ELLIPSIN ala voi vaihdella, kuten (105a) osoittaa; tämän esimerkin ellipsi poistaa jakson »hahmottaa kokonaisuuden äänellisesti», mutta se voisi lisäksi poistaa avaa-muodonkin. VP:n ELLIPSI ei välttämättä aina koske verbiä, sen ala voi rajoittua johonkin verbinjälkeiseen konstituenttiin:
(106) a. Minä olen onnellinen, kunhan sinä olet 0. (predikatiivi)
b. Lindgrenin täytyy olla mukana kokouksessa, koska Lauermakin on 0. (adverbiaali)
c. Jussi vihaa 0, mutta Kalle rakastaa Liisaa, (objekti, kataforinen ellipsi)
Edellä esitetystä on käynyt ilmi pari seikkaa, joita on lopuksi kommentoi-


326 Lause tekstissä
tava. Ensinnäkin ellipsille on kataforisuus tavallisempaa kuin pronominaalis- tukselle, vrt. (106c). Toiseksi ellipsit eivät kohdistu yhteen selvärajaiseen konstituenttiin, vaan ovat tyypillisiä variaabelisääntöjä: esimerkiksi AUK- KOAMINEN poistaa verbin fmiittimuodon sekä mahdollisesti lisäksi joitakin sen määritteitä. Edes PÄÄSANAN POISTOKSI nimitetty sääntö ei rajoitu pelkän pääsanan poistoon, vaan voi kohdistua pääsanan lisäksi sen attribuuttiinkin kunhan se on identtinen edellisessä lauseessa käytetyn attribuutin kanssa:
(107) Maksoin eilen kolme [isoa laskua] ja huomenna täytyy maksaa vielä
kaksi 0.
Sääntöjen epämääräisestä alasta johtuu, että olettamamme säännöt tuskin ovat ainoa tapa kuvata ainakaan niitä tapauksia, joissa näiden sääntöjen mukaan useampaa on sovellettu samanaikaisesti:
(108) a. Nominatiivi on siis subjektin 0, partitiivi 0 taas objektin suosik-
kisija. (PÄÄSANAN POISTO ja AUKKOAMINEN)
b. Hokkasen tukena ovat Kauppakamarin nuoret miehet ja Pystysen
0 	0 vanhat konkarit. (PÄÄSANAN POISTO ja AUKKOAMINEN)*)
c. Nyt ne ovat tyhjillään. Ihmiset kun etsivät parempaa 0,0 eivät 0 samanlaista asuntoa kuin heillä jo on. (kataforinen PÄÄSANAN POISTO, anaforinen PELKISTYS, anaforinen AUKKOAMINEN!)
d. Israelilaisissa mandariineissa on paljon siemeniä, algerialaisissa 0 ei 0. (PÄÄSANAN POISTO ja VP:n ELLIPSI)
e. Hän olisi saattanut olla katselemassa televisiota, mutta 0 ei ollut
0. 	(PELKISTYS ja VP:n ELLIPSI)
Oman visaisen ongelmansa ellipsien kannalta muodostavat vertailulauseet, joiden kuvaus on muutenkin osoittautunut syntaktisesti hankalaksi. Jos vertailurakenteet ovat syvärakenteessa kaksilauseisia, siis tyyppiä »S kuin S», esim. [[Kalle on lyhyempi]s kuin [minä olen lyhyt]s]s, joudutaan olettamaan poistotransformaatioita (ks. Tuomisto 1972:108-). Pakollisia ovat esimerkin (109) poistot, valinnaisia esimerkin (110). Epäselvää on toistaiseksi, onko tässä kyse yhdestä vai useammasta säännöstä.
(109) a. Kalle on seurallisempi kuin Pekka ~ Pekka on ~ *Pekka on
seurallinen.
b. Kalle työskenteli ahkerammin kuin Pekka ~ Pekka työskenteli ~ *Pekka työskenteli ahkerasti.
c. Sinä olet suurempi tietäjä kuin minä ~ minä olen - *minä olen tietäjä.
(110) a. Pöytä oli 40 cm leveämpi kuin (se oli) pitkä.
b. Tänään maalari maalasi taloa ahkerammin kuin (hän maalasi sitä) eilen.
c. Tänään hän työskenteli ahkerammin kuin (hän työskenteli) eilen.
*) Tämä lause on tietysti kaksiselitteinen. Toinen tulkinta, jossa ei ole mukana poistoja, on se, että Pystysen vanhat konkarit ovat Hokkasen tukimiehinä.


Liitepartikkelit ja niiden käyttö tekstissä 327
On mahdollista, ettei pakollisia poistoja (109) pidä sellaisiksi tulkitakaan, jolloin nämä vertailurakenteet eivät olisikaan lauselähtöisiä. Ongelma on samankaltainen kuin se joka tulee eteen EKVI-verbien inf.rakenteiden kuvauksessa (14.5.5.). Joka tapauksessa ellipsitulkinta on luonteva valinnaisten poistojen (110) kuvauksessa. Vertailulauseiden ellipsien tarkempi kuvaus on toistaiseksi jätettävä avoimeksi.
13.4. 	Liitepartikkelit ja niiden käyttö tekstissä
Suomessa on seitsemän liitepartikkelia (-hAn, -kAAn, -kin, -kO; -pA, -kA, -s. Vain neljällä ensin mainitulla on tekstuaalisia tehtäviä; -kA on hyvin suppeakäyttöinen (melkein leksikaalistunut), -pA lähinnä emfaattinen ja -s ( < sinä) rajoittuu tuttavalliseen puhekieleen. Liitepartikkeleita ei voi kuvata autonomisen syntaktisesti, siinä määrin ne kietoutuvat semantiikkaan ja etenkin pragmatiikkaan. Tekstin osana olevassa lauseessa esiintyessään ne kytkevät ympäröivään tekstiin sen lauseen, jossa ne esiintyvät. Ne toimivat siis yhdenlaisina tekstuaalisina sidoskeinoina (vrt. 13.2.1.).
(111) a. - Miten se sitten tuli sisälle?
- 	Ei+hän se sisälle tullut+kaan. b. Koti on naisellisen käden luoma. Kiijahylly+/cm kertoo talon emännän harrastuksista.
Yhteistä liitepartikkeleiden esiintymille on ainakin se, etteivät ne kuulu lauseen totuusehdoilla kuvattavaan perusmerkitykseen (vrt. 3.4.), vaan niillä on tekstuaalis-pragmaattisia, modaalisia ja emotiivisia tehtäviä.*) Totuusehtosemanttisesti esim. seuraavat lauseet ilmaisevat pareittain saman proposition (= (a)), ja liitepartikkelin sisältävät lauseet (b) eroavat partikkelit- tomista siirtämällä proposition modaalisen operaattorin vaikutusalaan kuten joko/tai -kysymyksessä (112b) taikka aiheuttamalla jonkin lisämerkityksen eli konventionaalisen implikaation (113b, 114b).
(112) a. Egbert Peltosella on oikea jäsenkirja.
b. 	On+ko Egbert Peltosella oikea jäsenkirja?
(113) a. Peltonen on puolueen jäsen.
b. 	Peltonen+/z<2rt on puolueen jäsen.
(114) a. Mirtillä on väärä jäsenkirja.
b. 	Mirtillä+Zcm on väärä jäsenkirja.
Kysymyspartikkeli sidostaa eteenpäin tekstissä. Kun kysymylauseeseen todella liittyy kysymisen illokutiivinen sävy eli puhuja haluaa tietoa (vrt.
12.4.3.3.), hyvämuotoisessa tekstissä pitää olla vastaus tai ainakin jonkinlainen kielellinen reaktio:
*) Liitepartikkeleista ks. A. Hakulinen (1976:3-60), F. Karttunen (1974; 1975a,b), Karttunen & Karttunen (1976) ja Östman (1977).


328 Lause tekstissä
(115) a. - Ampui+/co se tosissaan?
- Ampui.
b. - Olette+/cö te vapaa?
- Minä+/cö?
- Te juuri.
c. - Olen+/co minä sinusta mukavan näköinen?
- Tietysti.
Muut liitepartikkelit kytkevät yleensä edeltävään tekstiin, ja niiden kuvauksessa on otettava huomioon pragmaattisia seikkoja kuten puhujan ja kuulijan yhteiset tiedot. -A/Jn-partikkelin perustehtävä on välittää konventionaalinen implikaatio, että lauseen ilmaiseman proposition jokin osa on tuttu (A. Hakulinen 1976:50). Käyttäessään tätä partikkelia puhuja siis tavalla tai toiselle vetoaa puhekumppanien yhteiseen tietovarastoon.*) Tekstisemantti- sesti tällainen tuttuus voi ilmetä monenlaisena (vrt. A. Hakulinen mt.), voisi jopa puhua eri tekstiakteistakin. Tapaukset (116) ovat muistutuksia, tapaukset (117) myönnytyksiä ja tapaukset (118) selityksiä; yksityistapausten tulkinta on kuitenkin usein vaikeaa.
(116) a. Samalla tavalla kaupunkilaiset eivät ymmärrä, minkälaiset
asumisvaikeudet meillä on. Meillä+/zä« ei ole tänne edes rautatietä.
b. Viranomaiset silloin määräsivät, että jokaikisen piti tehdä suolle sitä peltoa. Mutta kivennäismaalla+/jan säilyy lannoitus paremmin.
c. - Mennään sitten kotiin.
- Koko ajan+/ia« me mennään.
(117) a. Mutta ei se yksinomaan ole sitä työtä ja vaivaa ja huolta tämä
elämä, ky\\ä+hän loppujen lopuksi on mukavaakin.
b. 	En+hän minä pane vastaan, jos te hevosen viette.
(118) a. Tämä on toisenlainen punninta kuin se joka tulee esiin demo¬
kraattisissa malleissa. Näissä+/zä>z valitaan tietyn mielipidesuunnan mukaan.
b. Teos on yleisesityksen luonteinen ja yleisesityksiin+/zä>i on aina tehtävissä detaljihuomautuksia.
c. Tämä käsitys pohjautuu kielen kritiikkiin. Kielen+/?ä>z epäillään aina kavaltavan ajatuksen.
Kuten esimerkeistä näkyy, -/z^rt-partikkeli liittyy lauseen ensimmäisen konstituentin loppuun. Joskus se saattaa liittyä myös pronominiattribuuttiin, ei sen sijaan adjektiiviattribuuttiin: [missä+hän maassa], ??[hyvä+/zä>z ehdotus].
-/cm/-/c^^M-partikkeleilla on kaksi yleistä kytkevää käyttöä. Toisaalta ne liittyvät melkein missä tahansa lauseasemassa olevaan nominaali- tai verbijä- seneen (119). Tämä jäsen on aina fokuksessa (joko tunnusmerkittömässä tai tunnusmerkkisessä), ja partikkeliesiintymän merkitys on karkeasti 'myös’ (vrt. Karttunen & Karttunen 1976:113):
*) Yhtä usein kuin »konventionaalisista implikaatioista» on myös puhuttu »pragmaattisista presuppositioista». Puhujan vetoomus yhteiseen tietovarastoon on tietenkin pragmaattinen ilmiö, edellytys lausuman tulkinnalle. Jos kuulija on tulkitseva lausuman oikein, siinä täytyy olla jokin sopimuksenvarainen keino, josta hän voi tulkintansa päätellä; siksi puhutaan »konventionaalisesta» implikaatiosta.


Liitepartikkelit ja niiden käyttö tekstissä 329
(119) a. Miehet menivät kaiteen luo kurkottelemaan. Naiset+/cz>i menivät
katsomaan, ja Vasili.
b. Pitkään on pohdittu uudistamisen tarvetta, mutta asialla on toinen+/c/>2 puoli.
c. En ole käynyt Algeriassa enkä Tunisiassa+kaan.
d. Olemme kärsineet monta tappiota, mutta kerran vielä voitam- me+fa'«.
Toisessa tavallisessa kytkevässä käytössään -kinAkAAn liittyvät verbiin, jolloin koko propositio on niiden vaikutusalassa: ne toimivat siis lauseope- raattoreina. Tällöin ne implikoivat jotakin puheena tai tiedossa olleeseen nähden odotettua (120) tai odottamatonta (121).
(120) a. Monilla eläimillä ja kasveilla on molemmat lisääntymiselimistöt
samassa yksilössä. Täydellinen kaksineuvoisuus lienee+/cz>i sukupuolten tasaveroisuuden ehdoton ja lopullinen muoto, b. Asetuksen antamista odotettiin, ja se annettiin+Zcm.
(121) a. Lundstedt kurkki henkeä pidätellen. Kas kun sattui+Zcm pahaan
paikkaan.
b. Saattaa käydä niinkin, että kun lasta 10 ehkäisy vuoden jälkeen halutaan, sitä ei heti kuulu+kaan.
c. Eikös vain mennyt+kin kettu käpälälautaan, meni kuin mem+kin.
Kuten esimerkki (120a) osoittaa, »odotettu» tieto saattaa olla eräänlainen päätelmä taikka lisäesimerkki, jonka puhuja merkitsee »odotetuksi» kytkemällä sen liitepartikkelilla edellisen lauseen kanssa kiinteäksi kokonaisuudeksi. Vastaanottajan kannalta tällaiset päätelmät eivät suinkaan aina ole odotettavia, kuten käy ilmi seuraavista esimerkeistä (vrt. A. Hakulinen 1976:42).
(122) a. Nuoriso tarvitsee jotakin, mistä innostua. Uusradikalismin
silmäänpistävin piirre on+kin ns. taisteleva innostus, b. Esim. viimevuotisessa Ranskan yleislakossa työläiset eivät huolineet ylioppilaita mukaan. Nykyajan työväenliikkeen johtajat ovat+kin vahvasti realistisia.
Lähinnä esimerkiksi on tulkittavissa se -/cm-partikkelin käyttö, joka liittyy muihinkin konstituentteihin kuin verbiin mutta ei merkitse selvästi samaa kuin 'myös’:
(123) a. Kutsut menivät täysin mönkään. Kakku+Zc/Vi oli likilaskuinen.
b. Liisa on todellinen ystävä hädässä. Eilen+/c/rt hän teki kaikki kotitehtäväni, vaikka en edes pyytänyt.
Vaikka eräissä tapauksissa liitepartikkeli on liittynyt tiettyyn konstituenttiin (kakku, eilen), se ei sido nimenomaisesti näitä; ei ole kyse siitä, että jokin muukin oli likilaskuista kuin kakku taikka siitä, että muulloinkin kuin eilen Liisa olisi tehnyt kotitehtäviä toisen puolesta. Pikemminkin partikkeli on merkkinä siitä, että koko lause havainnollistaa edellisessä lauseessa mainittua väitettä.
-kAAn on yleisesti ottaen -/cm-partikkelin kieltolauseissa esiintyvä vastine. Aivan ehdotonta tämä polaariuteen perustuva täydennysjakauma ei sentään ole. Kielteiskysyvissä lauseissa niillä on eri implikaatiot:


330 Lause tekstissä
(124) a. Eikö Swan-37 maksa+kaan 400 000 mk? (-» se ei maksa 400 000
mk)
b. Eikö Swan-37 maksa+kin 400 000 mk? (-* se maksaa 400 000 mk)
-/^-partikkeli toimii yleensä korostajana, mutta sillä voi olla myös tekstuaalisia tehtäviä. Tekstilajiin sidoksissa on tapa aloittaa satu (125), jossa partikkelia voidaan oikeastaan pitää kataforisena.
(125) Oli+pa kerran mies, jolla oli kolme poikaa.
Sekä yksin (126) että etenkin -/^^-partikkeliin liittyvänä (127) sitä käytetään selittävissä ja perustelevissa lauseissa täysin ilman emfaasia.
(126) Punakylkirastaat ovat alkaneet levitä Etelä-Suomeenkin. On +pa joitakin pariskuntia tavattu Hankoniemen kärjestäkin.
(127) a. Ei se mies ollut mikään pelkuri, oli +pa+han tavallinen kulkuri, b. katri ei tiedä, haluaako hän tosissaan muusikoksi, pani +pa+han
vain varmuuden vuoksi paperinsa Sibelius-Akatemiaan.
Samassa lauseessa voi esiintyä useampikin liitepartikkeli (126). Sama partikkeli voi esiintyä lauseessa vain kerran. Yhdessä konstituentissa ei voi olla kuin yksi liitepartikkeli, jos kukin partikkeli liittyy eri sanaan: *[tämän+hän ehdotuksen+/c/«]; *[sen+kin ehdotuksen+/?a]. Tämän rajoituksen takia on yllättävää, että samassa sanassa saattaa tietyin ehdoin (vrt. F. Karttunen 1975b) esiintyä kolmekin liitepartikkelia. Aivan yleisiä ovat yhdistelmät -kO+hAn, -pA+hAn, harvinaisempia ja osittain marginaalisiakin -kin+kO(+s), -kin+kO+hAn, -kin+hAn.
Todettakoon lopuksi, että liitepartikkelit ovat erityisen yleisiä puhutussa kielessä. Niillä on läheiset yhteydet prosodisiin ilmiöihin, erityisesti intonaatioon ja lausepainoon. Monissa kielissä juuri prosodia on lisämerkitysten ja konventionaalisten implikaatioiden viestimisen tärkeimpiä keinoja. Suomessa merkittävä osa prosodian pragmaattisista tehtävistä on k i e 1 i o p i 1 -
1 	istunut liitepartikkeleiksi (vrt. Östman 1977).
**********
Kirjallisuutta lukuun 13
Aalto (1971), Bätori (1977, 1978), Benes (1975), Chafe (1976), Clark & Clark (1977), Enkvist
(1975), Franck (1973), Greenberg (1963a), Grinder & Postal (1971), A. Hakulinen (1974a, 1975a, 1976, 1978), A. Hakulinen & F. Karlsson (1975, 1979), Halliday (1967, 1976), Halliday & Hasan
(1976), Heinämäki (1972, 1976), Heringer & Wolontis (1972), Hicks (1977), P. Hirvonen (1970), Holman (1975, 1976), Härmä (1977), T. Itkonen (1966, 1974b), JackendofT (1972), Jespersen (1969), Kallioinen (1968), F. Karlsson (1976, 1978), G. Karlsson (1979a), F. Karttunen (1974, 1975a,b), Karttunen & Karttunen (1976), Langacker (1969), Leino (1972), Linden (1947, 1952, 1959, 1967, 1969), Lyons (1977b), Nurmela (1934), Rahkonen (1974, 1975), Reibel & Schane (1969, toim.), Sadeniemi (1949, 1976), Saukkonen (1967), Sgall & Hajiöovä & Benesovä (1973), Sköld (1970, 1976), Stalnaker (1972), Stenning (1978), Tuomikoski (1969a,b), Tuomisto (1972), Uusivirta (1965), Vuoriniemi (1973, 1974, 1976a,b), Väätäinen (1977), Östman (1977).


14. Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
14.1. 	Yleistä
Edellisissä luvuissa on käsitelty etupäässä yksinkertaisten lauseiden rakennetta. Tätä laajemmista kokonaisuuksista ja lauseiden välisistä suhteista on ollut puhetta vain lyhyesti jaksossa 7.3., jossa NP:ssä esiintyvien määritteiden joukossa mainittiin myös infinitiivi- ja lauseattribuutit, sekä luvussa 13 kuvattaessa sellaisia lauseopillisia ilmiöitä (ellipsiä ja pronominaalistusta), joihin ympäröivä teksti ratkaisevasti vaikuttaa.
Luonnollisen kielen lauserakenteeseen kuuluu rekursiivisuuden ominaisuus, toisin sanoen lauseet ja lausemaiset rakenteet voivat esiintyä toisten lauseiden jäseninä. Käyttääksemme T-kieliopin käsitteistöä voidaan sanoa rekursiivisuuden ilmenevän erityisesti siten, että lausenoodi (S) ja NP-noodi voivat toistuvasti haarautua uusiksi S-noodeiksi. Rekursiivisuutta kuvattaessa on tapana olettaa mm. seuraavanlaisia valinnaisia lausekerakennesääntöjä.
(1) S-S?
(2) NP -> (NP) S (ym.)
(3) AdvlP -► S (ym.)
Tällaisten sääntöjen generoimat nuolen oikealla puolella esiintyvät S-noodit palauttavat johdon alkuunsa, siis sääntöön (1), ja tällä tavoin samoja sääntöjä toistamalla perussäännöstö tuottaa periaatteessa miten pitkiä ja mutkikkaita yhdyslauseita tahansa. Rekursiiviset säännöt ovat valinnaisia eikä niiden soveltumiskertojen ylärajaa voi määrittää. Tavallisessa kielenkäytössä ei toki käytetä erityisen mutkikkaita yhdyslauseita, koska niiden tuottaminen ja tulkitseminen on sitä hankalampaa, mitä useampi upotus niissä on. On kuitenkin muistettava, että yhdyslauseiden kompleksisuuden ylärajaa ei voida periaatteessa määrittää. Luvun 6 alussa oli lakitekstistä poimittu esimerkki
(1) 	yhdyslauseesta, jossa on useita kymmeniä osalauseita ja nominaalistuk- sia.
Yksinkertaisia peruslauseita voi yhdistää toisiinsa kahdella tavalla, rinnastamalla ja alistamalla. Rinnastuksessa eli koordinaatiossa, jonka rakenteellisena aiheuttajana on säännön (1) kuvaama mekanismi, on kyse kahden tai useamman samafunktioisen lauseen yhdistämisestä samalla tasolla (4). Alistus eli subordinaatio taas koskee vain kahta lausetta kerrallaan. Tämä rinnastuksen ja alistuksen ero käy selvästi ilmi vertailtaessa sääntöjä (2,3) sääntöön (1); edelliset generoivat vain yhden S-noodin esim. NP:n ja AdvlP.n alle, kun (1) taas kehittää rajattoman pitkiä rinnastuksia (x ja y ja z ja p ja ...). Puut (5-7) kuvaavat muutamia keskeisiä erifunktioisia alisteisia lauseita.


332 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
S,
(4)
b. luento-opetus päättyy mutta tenttikausi alkaa
(5) SUBJEKTINA: S,
(6) OBJEKTINA:
kuulin
että
miten
tuuli vinkuu


Yleistä
333
(7) ADVERBIAALINA:
S,
VP
AdvlP
VP
V
Adv KONJ N
V
lähden
kotiin kun luennot päättyvät
Alisteinen eli sivulause on siis kokenut ranginvaihdon, se ei toimi yhdyslau- seen tasolla (Si) lauseena, vaan yksinkertaisen lauseen nominaalijäsenen (NP:n ja AdvlP:n) tavoin. Rinnasteiset lauseet eivät ole keskenään lauseenjä- sensuhteissa eli rangiltaan erilaisia, vaan samoja (4).
Toinen rinnastuksen ja alistuksen ero on se, että rinnastuskonjunktiot eivät ole konstituenttina kummassakaan osalauseessa. Puussa (4) konjunktioita dominoikin noodi Si, ei S2 tai S3. Alistuskonjunktiot sen sijaan ovat sivulauseen eivätkä päälauseen osia (5-7), joskaan eivät sen konstituentteja. Alisteinen lause toimii tavallisesti joko subjektina, objektina tai adverbiaalina (5-7). Myös attribuuttina sivulauseet ovat yleisiä, etenkin relatiivilauseet. T-syntak- sissa alisteiset lauseet jaetaan joskus kahteen ryhmään. Upotettuja eli upote- lauseita ovat subjektina ja objektina esiintyvät, jotka siis ovat verbin komplementteja, sekä relatiivilauseet, jotka on upotettu NP.hen, ja komparatiivilau- seet, jotka on upotettu AP:hen. Toisen eli alisteisten lauseiden ryhmän muodostavat adverbiaalilauseet, joita tosin usein niitäkin pidetään upotettuina. Tässä puhutaan yleistävästi upotelauseista tarkoittaen kaikkia toisen lauseen konstituenttina tai sellaisen osana esiintyviä lauseita.
Mikäli keskeiseksi kriteeriksi hyväksytään jakauma, on oletettava, että subjekti-ja objekti lauseet ovat nominaalilausekkeita ja adverbiaalina toimivat lauseet AdvlP:itä. Tämän osoittaa substituutiotestikin: lauseiden (5,6) S2 korvataan pronominilla (8), mutta lauseen (7) S2 PRO-adverbilla (9).
(8) a. Tämä riittää, b. Kuulin sen.
(9) Silloin lähden kotiin.
Yksinkertaisten peruslauseiden yhdisteleminen monimutkaisemmiksi rakenteiksi on paitsi syntaktinen myös semanttis-tekstuaalinen ilmiö. Lähinnä semanttis-tekstuaalisena pidämme kysymystä siitä, millä tavoin lauseita liitetään toisiinsa virkkeiksi (vrt. 4.3.2.) tai muuten yhdistetään sidoksisiksi jaksoiksi. Tämähän tapahtuu ensisijaisesti lineaaristamalla eli asettamalla kaksi tai useampia lauseita peräkkäin, jolloin vastaanottajan tehtäväksi jää ko. lauseiden välisen suhteen päätteleminen. Niinpä suomentaitaja käsittää,


334 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
että esimerkin (10a) lauseiden välillä vallitsee temporaalinen suhde, esimerkin (b) lauseiden suhde sen sijaan on kausaalinen.
(10) a. Virtanen kantoi tuolin ulos. Salmi nosti sen auton lavalle.
b. 	Virtanen kantoi Salmen ulos. Hän ei pitänyt miehen käytöksestä.
Lineaaristamisen ohella on tietysti tavallista, että käytetään kieliopillisia morfeemeja lauseiden välisten suhteiden ilmentämiseksi: rinnastuskonjunktioita kuten ja, mutta, vaan, alistuskonjunktioita kuten että, jos, jotta, koska, kun. Konjunktioiden veroisia, joskaan eivät yhtä pitkälle vakiintuneita lauseiden yhdistämiskeinoja ovat konnektiivit (vrt. Vuoriniemi 1973, 1976a), esim. silti, sitä vastoin, tästä huolimatta, joilla voidaan virkerajojenkin ylitse osoittaa lauseiden välisiä semanttisia suhteita.
Jos lauseiden toisiinsa liittämisen (lauseyhdistyksen) ongelma haluttaisiin kokonaisuutena selvittää, se edellyttäisi konjunktio- ja konnektiivimekanis- mien tutkimista, mikä on valtaosaltaan pikemminkin tekstilingvistiikkaa kuin syntaksia. Lisäksi tämä on sellainen tutkimusalue, jolta tarkempi peruskartoitus suomen kielen kohdalta vielä puuttuu.*) Jätämme sen vuoksi koko rinnastuksen sekä konjunktiolauseilla ilmaistavan alistuksen tämän teoksen ulkopuolelle.
Tässä luvussa käsitellään siis vain yhdysrakenteita, jollaisia ovat ensinnäkin ne tapaukset, missä lause on upotettu toisen lauseen subjektiksi (11) tai objektiksi (12) eli esiintyy valenssinmukaisena verbin argumenttina. Kyseessä voi olla joko täydellinen finiittinen lause taikka tämän typiste (nominaalimuoto):
(11) SUBJEKTINA:
S,
VP
NP
a.
on en asia
täytyykö jokaisen osata tilastotiedettä
S,
b. on tärkeätä
että on pimeitä elokuvasaleja
*) Esim. Pulkkisen (1966a) tutkimus koskee melkein yksinomaan sanojen asyndettistä rinnastusta {yötä päivää, siellä täällä, mennen tullen jne.).


Yleistä
335
(=> => Näyttää tulevan kova myrsky.)
(12) 	OBJEKTINA:
a* naturalistit
miten yksinkertaisesti on puhuttava
b. Hobbes esi
(=> => Lempiset antavat lapsen tyrannisoida itseään.)


336 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
Nämä eri subjekti- ja objektirakenteita kuvaavat puut eivät ole suinkaan ongelmattomia. Lukuun ottamatta tapausta (12d), josta lisää tuonnempana, puiden voi yhdysrakenteiden puheena olevien piirteiden osalta sanoa edustavan syvärakenteita.*) Huomattakoon erikseen, että tapausten (1 le, 12c) pintarakenteet poikkeavat suuresti vastaavista syvärakenteista konstituenttiensa funktioiden suhteen: edellisessä lauseessa pintarakenteen subjektina on kons- tituentti kova myrsky (ja näyttää tulevan on verbiketju), jälkimmäisessä taas jakso lapsen tyrannisoida itseään on tuskin pintarakenteen konstituentti. Jaksossa 14.2. käsitellään tarkemmin kysymystä siitä, millä tavoin fmiittisten ja ei-finiittisten rakenteiden eroja voidaan luonnehtia, ts. mikä syntaktinen asema perinteisillä lauseenvastikkeilla sekä partisiippi-ja infinitiivirakenteilla on. Jaksossa 14.3. käsitellään verbin ei-finiittisten muotojen järjestelmää sellaisena kuin se pintarakenteessa ilmenee.
Kenties vaikein tähän liittyvä ongelma on, voidaanko ei-finiittiset rakenteet johtaa täysistä lauseista, kuten perinteisessä kieliopissa usein on viitteellisesti ja T-kieliopin standardimuunnoksessa selvästi oletettu, vai onko ne oletettava jo syvärakenteessa ei-finiittisiksi konstruktioiksi, jotka johdetaan suoraan lausekerakennesäännöstöllä. Onko toisin sanoen (12d) pintarakenne, joka on transformoitu syvärakenteesta tyyppiä [[Toivo] [[ei uskalla] [Toivo osallistuu kilpailuun]s]], vai johdetaanko tämä infinitiivirakenne siten, että NP voi jo syvärakenteessa sisältää mm. infinitiivin? Näihin kysymyksiin otamme subjekti- ja objektirakenteiden osalta kantaa jaksoissa 14.4-5., joissa pohditaan erilaisia kuvaustapoja.
Jaksossa 14.7. käsitellään sitä, millä tavoin ei-finiittisiä muotoja käytetään NP:n osana, siis määrittämässä substantiivia. Kyseeseen tulevat ennen muuta partisiippiattribuutit ja niiden oletettu vastaavuus relatiivilauseiden kanssa. On nimittäin esitetty, että sekä relatiivilause että partisiippiattribuutti tulisi johtaa samasta syvärakenteesta. Partisiippiattribuuttien transformaatioku- vauksessa tuodaan esiin se, että on kyse verbien ADJEKTIVOIMISESTA, esim. [[hallitusj [hallitus, eroaa nyt]] => [nyt eroava hallitus].**)
*) Kongruoivat morfeemit sekä sanajärjestys on kuitenkin ymmärrettävyyden vuoksi yleensä säilytetty pintarakenteen mukaisina.
**) Tässä yhteydessä käsitellään myös rakenteita, joissa partisiippi toimii pintarakenteessa itsenäisesti, esim. Kirja ilmestyy SKS.n kustantamana.


Lausemaisuuden asteista 337
Nämä adjektivoimistapaukset ovat luonteeltaan nominaalistuksia. Varsinaisesti NOMINAALISTUKSELLA kuitenkin tarkoitetaan verbien SUB- STANTIVOIMISTA. Erityisen produktiivinen on suomessa -minen-johdin, esim. [Hyttyset imevät verta] ^ [hyttysten veren imeminen], mutta on useita muitakin tapoja substantivoida. Näitä NOMINAALISTUKSIA käsitellään jaksossa 14.9.
Yhdysrakenteisiin kuuluu myös komparatiivilauseen sisältävä lause, jota emme tässä yhteydessä käsittele tarkemmin (vrt. 8.1.4.).
Vaikka adverbiaalina esiintyvät konjunktiolauseet kuten (7) jäävätkin tämän esityksen ulkopuolelle, otetaan yhdysrakenteiden tarkasteluun silti mukaan sellaiset ei-finiittiset konstruktiot, joita voidaan pitää adverbiaalilau- seiden vastineina tai typisteinä (14.8.) - muuten ei muodostu kokonaiskuvaa ei-finiittisten muotojen järjestelmästä. Tähän kuuluvat tapaukset, joissa ei- finiittistä rakennetta käytetään lauseen joko integroituneena tai irtonaisena adverbiaalina. (13) kuvaa tällaista pintarakennetta.
(13) S,
tultuaan sisään tyttö meni keittämään kahvia
Käsittelemme lähinnä produktiivisia adverbiaaleja, jolloin tarkastelun ulkopuolelle jäävät mm. verbiketjuiksi (vrt. 11.3.2.) katsottavat tapaukset tyyppiä tuli tehdyksi, olla putoamaisillaan, on tekeminen sekä olisiko tehdä, joista kahta viimeistä voidaan nykykielen kannalta pitää marginaalisina ja arkaistis- sävyisinä.
14.2. 	Lausemaisuuden asteista
Itsenäisen, täyden lauseen tuntomerkkejä ovat verbin persoonamuoto, verbin tempus- ja modusvalinta sekä kielto, lauseadverbiaalin mahdollisuus ynnä verbin aktanttien erottuminen toisistaan morfologisesti. Finiittilauseen määritelmä perustetaan usein persoonataivutteiseen finiittiverbiin (4.3.2.). Eri ei- finiittisistä rakenteista puuttuu yksi tai useampia näistä tuntomerkeistä, ja aina vähintäänkin verbin persoonataivutus. Hyvin syvältä teoreettisiin kannanottoihin sitovaa on se, millä tavoin kuvataan täysien, finiittisten


338 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
rakenteiden ja erilaisten ei-finiittisten rakenteiden väliset erot ja yhtäläisyydet. Oli viitekehys mikä tahansa, seuraavat lausemaisuudeltaan erilaiset rakenteet on tavalla tai toisella luonnehdittava toisistaan erilleen.*)
(A) Finiittiset lauseet, joista päälauseet ovat vapaimpia. Ratkaistava on, miten kuvataan pää- ja sivulauseiden syntaktiset erot. Sivulauseisiin kohdistuu esim. useita modaalisia ja sanajärjestysrajoituksia, joita ei päälauseissa ole (vrt. L.-G. Andersson 1975). Onko sivulauseet kuvattava erikseen syvärakenteesta johdettavana lausetyyppinään, vai pitääkö sivulauseiden rakenteelliset rajoitukset kuvata tietynehtoisten transformaatioiden aiheuttamiksi?
(B) Partisiippi-ilmaukset. Ns. temporaalirakenteelta ja partisiippirakenteelta (eli »referatiiviselta lauseenvastikkeelta») puuttuu persoona, jota tosin vastaa tiettyjen ehtojen vallitessa poss.sufliksi, mutta passiivi niillä on. Verbin modus puuttuu, mutta aikasuhteiden ilmaisimet eivät kokonaan: onhan menemättömän ja menneen ajan oppositio yleensä voimassa, esim. tulevan 4= tulleen; tullessaan (vrt. ai.) 4= tultuaan. Perusongelma on, voidaanko nämä partisiippi-ilmaukset objektina (Huomasin junan saapuvan) taikka temporaa- liadverbiaalina (junan tullessa) esiintyessään katsoa perussäännöstöllä johdetuiksi itsenäisiksi rakenteiksi (vrt. Carlson 1978), vai johdetaanko ne täydellisestä lauseesta sellaisilla säännöillä, jotka eivät kajoa lauseen perusrakenteeseen mutta jotka muuntavat sitä epäitsenäisemmäksi ja tekevät sen verbistä ei-fmiittisen heikentämällä sen subjektin asemaa vastaavaan hallitsevan lauseen subjektiin nähden. Tässä kirjassa on lähdetty siitä, että koska erot finiittilauseen ja mainittujen »lauseenvastikkeiden» välillä ovat vähäiset, kumpikin voidaan johtaa lauseen muotoisesta syvärakenteesta.
Sovellamme tätä tulkintaa myös attribuuttina oleviin partisiippirakenteisiin eli 1. ja 2. sekä agentti- ja -m^/0«-partisiippeihin. Niissäkin on yleensä jonkinlaiset mahdollisuudet aikasuhteiden ilmaisemiseen. Passiivikin on yleensä mahdollinen, ag.partisiipilla myös persoonaa ilmaiseva poss.sufliksi.
(C) Infinitiivirakenteilla on vielä vähemmän finiittilauseen ominaisuuksia kuin partisiippi-ilmauksilla (B). Infinitiiveiltä puuttuvat kaikki tempukset ja modukset; persoonaa ei voi yleensä ilmaista edes poss.suffiksilla (huom. kuitenkin sanoakseni, sanoessani) ja passiivi on melkein käymätön (kuitenkin sanottaessa). Etäimmällä täydestä lauseesta ovat sellaiset objektina olevat infinitiivirakenteet, joiden ei-finiittisen verbinmuodon 0-subjektin tulkinnaksi saadaan aina sama kuin hallitsevan verbin subjektinkin (ns. EKVl- verbit). Tällaisia infinitiiviobjektin saavia verbejä ovat suomessa mm. aikoa, alkaa, tarjeta ja ymmärtää:
(14) 	Tiedekunta aikoo 0 tehdä asiassa päätöksen tänään. (0 = tiedekunta)
Nämä rakenteet voidaan johtaa täysistä syvärakenteen lauseista IDENTTISEN NP:n POISTOLLA eli EKVI-säännöllä, jolloin oletettu syvärakenne on muotoa [[Tiedekunta] [[aikoo] [tiedekunta tekee päätöksen tänään]s]]. Toinen mahdollisuus on katsoa, että infinitiivirakenne on syvärakenteessa jo pelkkä VP eikä täysi lause, siis vailla subjektia.**) Sellainen infinitiivirakenne, jossa on valinnaisesti genetiivimuotoinen sanasubjekti, on helpommin tulkittavissa lauselähtöiseksi:
*) Ks. esim. A. Hakulinen (1973) ja Timberlake (1976).
**) Esim. JackendofT(1972) ja Chomsky (1978). Vrt. myös 11.2. ja 14.5.5.


Lausemaisuuden asteista 339
(15) 	On terveellistä [kaikki syö tukeva aamupala]s =>=> Kaikkien on terveellistä syödä tukeva aamupala.
Objektina tai adverbiaalina olevia infinitiivirakenteita, joilla on eri subjekti kuin hallitsevalla verbillä, on kahta tyyppiä. Sellaiset tapaukset kuten A antaa ~ sallii B:n tulla ovat pitkälti samastettavissa partisiippirakenteisiin (erona lähinnä tempusvaihtoehdon ja passiivin puuttuminen). Tapausten tyyppiä A pyytää B:tä tekemään jotakin toisena analysointivaihtoehtona on EKVI, toisena perussäännöillä johdettu VP-infinitiivi. Ja vihdoin oman ongelmansa muodostavat adverbiaaleina esiintyvät infinitiivirakenteet, joista monet tulevat syntaktisesti lähelle partisiippeja.
(D) 	Nominaalistumat, joiden produktiivisin tyyppi on -mme^-johtimella muodostettu ns. teonnimi. Näiden ainoa verbimäinen ja lausemaisuuteen viittaava piirre on sellaisten pinnan »attribuuttien» olemassaolo, jotka vastaavat syvärakenteen täyden lauseen subjektia, objektia ja adverbiaaleja (palkkojen nouseminen; ulkomaalaisten häätäminen rajalta). Muuten -minen- ja vastaavat johdokset käyttäytyvät nominien tapaan. Nominaalistumien kuvaamisessa on ongelmallista, pitääkö nämä johtoprosessit kuvata syntaktisilla vai leksikaalisilla säännöillä.
Seuraava kuvio havainnollistaa lausemaisuuden asteita; nominaalistuksilla on kaikkein vähiten täyden lauseen piirteitä (pienin ympyrä), päälauseilla taas kaikki po. piirteet (suurin ympyrä).
Teoreettisia kysymyksiä, joita rakennetyyppien (A-D) kuvaaminen nostaa esiin, on siis ensinnäkin se, voidaanko perussäännöillä (lausekerakenne- tai vastaavilla säännöillä) johtaa muunkinlaisia konstruktioita kuin täysiä lauseita, esim. subjektittomia ja ei-finiittisen verbin sisältäviä verbilausekkeita taikka vaikeasti nimitettäviä lausemaisia subjekti-verbi -ketjuja, kuten partisiippi-ilmaukset (B). T-kieliopin standarditeoriasta on peräisin ajatus, että perussäännöstöllä johdetaan vain finiittisiä rakenteita, joista saadaan edelleen johdetuiksi ei-finiittiset pintarakenteet yhdistelemällä ydinlauseita toisiinsa, karsimalla toistettuja elementtejä ja lisäämällä ennustettavissa olevia morfeemeja. Laajennetun standarditeorian mukaan (esim. Jackendoff 1972, Chomsky 1978) perussäännöillä johdettavia lauseita voi olla sekä finiittisiä että ei-finiittisiä. Tähän liittyen on ratkaistava, missä määrin lopullisiin pinta- asuihin päädytään käyttämällä poistoja, missä määrin syvärakenteessa on valmiita 0-nominaalilausekkeita tai muita 0-argumentteja, joiden merkitys tulkitaan sen mukaan, missä suhteissa ne ovat yhdysrakenteen muihin nominaalisiin argumentteihin.
(16)
päälauseet
sivulauseet
partisiippi-ilmaukset
infinitiivirakenteet
nominaalistukset


340 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
14.3. 	Verbien ei-finiittisten muotojen järjestelmä
Suomen partisiippien ja infinitiivien luokitteleminen on perinteellisessä kieliopissa ollut lähinnä morfologinen ongelma. On pohdittu mm. sitä, kuuluvatko ei-finiittiset muodot verbien paradigmaan »taivutusmuotoina», ovatko ne verbien »nominijohdoksia» vai muodostavatko ne kenties oman »verbidien» sanaluokkansa. Yleensä ne luetaan verbien paradigmaan kuuluviksi nominaalisesta taivutuksestaan huolimatta. Pääkriteerinä on tällöin käytetty sitä, että niillä on yksi verbien keskeinen syntaktinen ominaisuus, nimittäin mahdollisuus saada objekti ja muita pakollisia aktantteja.
Tämä sanaluokkaongelma ei kuitenkaan ole kovin keskeinen. Koska koko sanaluokkajaottelu on kehitetty yksinkertaisia vapaita morfeemeja varten, ei ole syytä odottaakaan, että sen kriteerit olisivat suoraan sovellettavissa sellaisiin (säännöillä johdettaviin) muodosteisiin, joita ei-finiittiset muodot ovat.
Pidämme ei-finiittisiä muotoja luontaisesti verbeinä, ts. ne ovat »peräisin» sellaisesta leksikaalisesta elementistä, jonka kategoriapiirteistöön kuuluu V (11.4.1.). Johdamme verbin ei-finiittiset muodot vastaavista finiittisistä, tai tarkemmin sanoen kummankin yhteisestä vartalosta (= vahvasta vokaali- vartalosta), johon ei ole merkitty finiittisyyttä sen paremmin kuin ei- finiittisyyttäkään. Tällaisia ovat esim. ansaitse, anta, hyppää, sano, teke, tule.
Jos vartalo esiintyy lauseessa, johon kuuluu täysi subjekti (esim. NP tai S), KONGRUENSSI ym. transformaatiot johtavat siitä finiittiverbin. Jos taas subjektia ei ole ja lause täyttää muutamia muitakin ehtoja (mm. tempuksen ja moduksen suhteen), tietyt LISÄYS-transformaatiot merkitsevät sen verbin ei-finiittiseksi. Tyypillinen tällainen LISÄYS on se, joka varustaa upotetun verbin kannan infinitiivin morfeemilla, esim. -mA- tai -A, -tA, -dA. Miksi sitten ei-finiittisiä muotoja on? Siksi, että joskus on ilmaistava tavallisesti kokonaisena lauseena toteutuva propositio ikään kuin se olisikin NP tai AdvlP. Lause tai subjektiton verbi argumentteineen saattavat siis kokea ranginvaihdon, ne alennetaan syntaktisesti palvelemaan nominaalisena lausekkeena, jopa nominin määritteenäkin.
Morfologiaan (ja historiallisiin yhteyksiin) perustuu niin ikään verbin ei-finiittisten muotojen ryhmitteleminen edelleen partisiippeihin ja infinitii- veihin. Partisiippeja erotetaan perinteellisesti muodon perusteella kaksi, joilla kummallakin on aktiivinen ja passiivinen muoto, sekä kolmantena ns. agenttipartisiippi, joka on morfologisesti lähellä 3. infinitiiviä. -mAtOn- muotoa voi pitää neljäntenä partisiippina. Infinitiivejä on totuttu erottamaan neljä, joskus viisi.
(17)
PARTISIIPIT
MYÖN¬
TEINEN
AKTIIVI
PASSIIVI
PREESENS
puhu+va
puhu+tta+va
PERFEKTI
puhu+nut
puhu+ttu
AGENTTIPARTISIIPPI
puhu+ma
KIEL¬
TEINEN
puhu+maton


Verbien ei-finiittisten muotojen järjestelmä 341
INFINITIIVIT
1. sano+a
sano+a+kse+ni
2.
sano+e+ssa
sano+tta+e+ssa
sano+e+n
3.
sano+ma+ssa
sano+ma+sta
sano+ma+an
sano+ma+lla
sano+ma+tta
4.
sano+minen
sano+mis+ta
(5.
sanoHnais+i+lla+an)
Jo morfologisestikin infinitiivit voitaisiin vaihtoehtoisesti jakaa kahteen ryhmään, nimittäin -TA-infmitiiviin, johon kuuluisivat 1. ja 2. inf.,*) ja -mA-infinitiiviin (= 3. inf.). Ns. 4. ja 5. infinitiivit olisi tällöin siirrettävä verbiketjujen tai idiomien joukkoon kuten olemme tehneetkin (11.3.2.-3.).
Tarkasteltaessa morfologian mukaan ryhmiteltyjen infinitiivien ja partisiippien syntaktista käyttäytymistä havaitaan, ettei näin tehty kahtiajako ole onnistunut. Esim. yhdessä lauseenvastikkeessa, temporaalirakenteessa, käytetään menemätöntä aikaa ilmaisemaan »2. infinitiivin inessiivimuotoa», kun taas saman rakenteen mennyttä aikaa ilmaisee asemaltaan aivan erilainen muoto eli »passiivin 2. partisiipin partitiivi» (sanoessani =♦= sanottuani). Passiivimorfeemin varsinaisesta merkityksestä ei kuitenkaan jälkimmäisessä tapauksessa ole mitään jäljellä, minkä osoittaa sekin, että rakenteeseen kuuluu aktiivista persoonaa ilmaiseva poss.sufFiksi (sanottua+m). Objektin sijanmerkintäkin todistaa, ettei kyseessä ole tavallisen passiivin tapaan käyttäytyvä muoto (vrt. Sanottuani tämä+n; Sanottiin tämä). Edelleen sano+e+ssa+ni ja sano+ttu+a+ni ovat morfotaktisesti identtisiä: kummankin morfotaksi on KANTA + FUNKTORI + SIJA + POSSESSIIVISUFFIKSI. Toisin kuin muihin partisiippeihin, »partisiippiin» sanottuani ei koskaan liity luvun morfeemia. Aivan ilmeisesti siis yksi perinteinen »infinitiivi» ja yksi »partisiippi» kuuluvat samaan morfosyntaktiseen luokkaan, ja tämän pitäisi myös käydä ilmi kuvauksesta.**)
Toiseksi esimerkiksi voi ottaa attribuuttina olevat partisiipit. Kuten T. Itkonen (1958) on huomauttanut, attribuuttina olevalla partisiipilla tyyppiä sanova on kielteisenä vastineenaan 3. inf. tunnuksella muodostettu karitiivi- adjektiivi sanomaton, joka jakauman perusteella olisi luokiteltavissa partisiippeihin.
Siron (1964b) mukaan voidaan katsoa, että kaikki neljä infinitiiviä (18) muodostavat syntaktiselta kannalta yhden ainoan pintakategorian, sillä niiden eri sijamuotojen esiintymät ovat keskenään melkein poikkeuksettomassa täydennysjakaumassa. Esim. 1. infinitiivin perusmuoto esiintyy lauseessa vain subjektina tai objektina, 4. infinitiivi vain predikatiivina ja 2.
*) 2. infinitiivin tunnus on tietysti helppo johtaa morfofonologisesti 1. inf. tunnuksesta.
**) Tuomikoski (1971 b:267) onkin tehnyt tämän johtopäätöksen ja nimittää »infinitiivisesti käytettyjä partisiippeja» yhdessä infinitiivien kanssa infiniti vaaleiksi.


342 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
sekä 3. infinitiivi keskenään erilaisissa tehtävissä adverbiaaleina. Distribuutio on päällekkäinen vain 2. ja 3. inf. inessiivimuodoilla (sanoessa 4= sanomassa). Jos otetaan kuitenkin tarkasteltavaksi kaikki partisiippimuodot yhdessä infinitiivien kanssa, mikä on syntaktisesti välttämätöntäkin, voidaan Siron ehdotusta tarkentaa seuraavanlaiseksi. Kategorian (a) muodostavat 1., 3. ja 4. infinitiivi, joiden esiintymät ovat aina kiistatta keskenään täydennysjakau- massa (P = predikatiivi, A = adverbiaali):
(a) S O P A
sanoa
sanoa
sanominen, sanomista sanomassa (paikka, aspekti) sanomaan, sanomasta (suunta) sanomalla, sanomatta (tapa, keino)
Predikatiivina esiintyvää 4. infinitiiviä on pidettävä marginaalisena, jo oikeastaan idiomaattistuneena, sillä sitä voi käyttää vain fraaseissa tyyppiä Minun on tekeminen, jonka merkitys on modaalinen sekä Sinne ei ole menemistä, josta voidaan puhua yhtä hyvin verbiketjuna.
Kaikki (a)-ryhmän esiintymät ovat verbin rektioon kuuluvia eli valenssin- mukaisia määritteitä; eri asia on sitten se, että 1. ja 3. inf. voivat esiintyä myös attribuutteina (tarkoitus lähteä; pyrkimys lähtemään). Nämä muodot ovat aina samasubjektisia hallitsevan finiittiverbin kanssa, eikä niillä ole tempusvalintaa.
Toisen syntaktisen luokan (b) muodostavat ne ei-finiittiset ilmaukset, joiden järjestelmään kuuluu hallitsevan verbin tempuksesta riippumaton aikasuhteen valinta sekä mahdollisuus eri subjektiin kuin hallitsevassa lauseessa on ja näin muodoin myös passiiviin (ATTR = attribuutti 1).
(b)
ATTR S, O
AKT
sanova, sanonut, sanomaton, sanoma
PASS
sanottava, sanottu
AKT
sanovan,sanoneen
PASS
sanottavan, sanotun
AKT
sanoessa, sanottua (!) (aika)
PASS
sanottaessa, sanottu (aika)
??
sanoen (tapa)
??
sanoakseen (tarkoitus, aika)
Kaksi taulukon viimeistä adverbiaalia, nimittäin tavan ja tarkoituksen, poikkeavat muista (b)-kategorian muodoista sikäli, että ne edellyttävät aina samasubjektisuutta hallitsevan verbin kanssa. Siinä suhteessa ne saattaisivat paremminkin kuulua kategoriaan (a), irtonaisiksi adverbiaaleiksi.
Kuten jäljempää käy ilmi, yksi tärkeitä transitiiviverbien luokitteluperusteita on, saavatko ne (a)- vai (b)-objektin. Tällä perusteella erottuvat toisistaan esim. modaalinen ja ei-modaalinen kuulua-verbi:
(19) a. Suomessa kuuluu joutua saunaan,
b. 	Suomessa kuuluu joutuvan saunaan.


Verbien ei-finiittisten muotojen järjestelmä 343
Infinitiivin tai partisiipin sisältävien rakenteiden syntaktista luokittelua on myös käsitellyt Ikola (1974). Hän on pyrkinyt jakamaan rakenteet lauseenvastikkeisiin ja sellaisiin, joita ei voida pitää lauseenvastikkeina. Ikolan lauseenvastikkeen ehdot täyttävässä pintarakenteessa on kutakin syvärakenteen ydinjäsentä vastaamassa jokin morfeemiaines. Mikäli ei-finiittisestä rakenteesta puuttuu subjekti, kuten infinitiiveiltä usein puuttuu, rakennetta ei pidetä lauseenvastikkeena (eli lauselähtöisenä; Ikola mts. 21). Syvärakenteet Ikola jättää hahmottamatta.
Asetelma (20) (ks. s. 344) osoittaa tarkemmin, missä morfologisissa ja syntaktisissa suhteissa verbien ei-finiittiset muodot ovat toisaalta finiittiverbeihin, toisaalta nomineihin. Kaavion vaakatasossa on neljätoista vertailtavaa kategoriaa, jotka on järjestetty niin, että verbimäisimmät ovat vasemmalla ja nominaalisimmat oikealla. Tarkasteltavaksi valitut ei-finiittiset muodot sijaitsevat keskellä: FV (finiittiverbi), PR (partisiippirakenne), TR (temporaalirakenne), 1 -IL (1. inf. lyhyempi muoto), 1-IP (1. inf. pitempi muoto), 2-II (2. inf. instr.: juosten), 3-IPS (3. inf. paikallissijamuodot: juoksemassa, juoksemasta, juoksemaan), 3-IA (3. inf. ab.), AGP (agenttipartisiippi), 1.-2.P (1. ja
2. 	partisiippi), KP (kielteinen -m^/On-partisiippi), NOM (nominaalistettu -minen-muoto), A (adjektiivi) ja N (substantiivi). Jokaisesta kategoriasta kysytään, onko sillä (+) vai eikö ole (aukko) niitä piirteitä, jotka pystytasossa mainitaan (rajatapaukset ovat sulkeissa). Tarkasteltavat piirteet on jaettu neljään ryhmään: ylinnä (A) mainitaan joukko verbin ominaisuuksia kuten »saa objektin» ja »saa genetiivisubjektin», alempana taas (B,D) finiittiverbin ja nominin perustavat morfosyntaktiset ominaisuudet. Vielä kysytään niitä lauseopillisa tehtäviä (C), mitä kullakin kategorialla voi olla.*)
Huomattakoon vielä, että kaavioon mukaan otetut rakenteet on valittu pääasiassa syntaktisin perustein, vaikka onkin käytetty perinteisiä morfologisia nimityksiä. Syntaktisesti esimerkiksi temporaalirakenteen »2. inf. inessiivi» ja »pass. 2. partisiipin partitiivi» (tullessaan, tultuaan) ovat kuten todettua samanveroiset, eikä niitä pidä erottaa toisistaan. -►
Ylimmässä osastossa (A) esitetään, miten käsiteltävät verbi- ja nominimuodot suhtautuvat nominaalisiin argumentteihin. Tällöin on huomattava, että argumenteilla tarkoitetaan pintarakenteessa tunnistettavia lauseenjäseniä, ei »syväsubjektia» ja »syväobjektia». Niinpä esim. agenttipartisiipilla ei ole pintarakenteessa objektia, koska syvärakenteen objekti poistetaan pakollisesti transformaatioteitse (autot, jotka Pentti hankki => Pentin hankkimat autot). Samalla tavoin nominaalistuksissa ei ole pinnassa subjekti- eikä objektikon- stituentteja, vaan ne saavat genetiiviattribuutin, jona kumpi tahansa ko. funktioista voi edustua (vrt. hirven kulkeminen = »subjektiivinen genetiivi»; hirven metsästäminen = »objektiivinen genetiivi»). Finiittiverbeistä vain tietyillä modaaleilla on pintarakenteessa genetiivimuotoinen subjekti (Minun täytyy); muutoin genetiivisubjekti on alisteisen rakenteen merkki, sillä GENETIIVISTÄMÄLLÄ saadaan subjekti erottumaan hallitsevan verbin »pääsubjektista» (Kaikki näkivät Pentin tulevan; Pentin tultua; Antakaa vauvan nukkua). Näissä tapauksissa perinteinen kielioppi on puhunut toisaalta »subjektiosasta», toisaalta »agentiivista». Adverbiaali on ainoa argumentti, jonka mikä tahansa tutkittavista kategorioista voi saada määritteekseen.
*) Vrt. myös Papp (1959:263) ja Nuutinen (1976:88).


344 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
o
(N
z
+ +
+ + + + +
+ + + 2
<
<+)
+
22 + + +
+ + 2 +
NOM
+ +
+ + + + +
+ + +
KP
+ + +
+1
sx >1 + +
+ + +
1.-2.P
+ + +
+ +
+ +
+ + + +
CL
O
<
+ +
+ +
+ + +
3-IA
+ + + +
+ +
+ +
3-IPS
+ + +
+
+
2-II
+ 2 + +
+ +
+
(+>
1-IP
+ 2 + +
+ +
+ +
1-IL
+ + + +
+ + +J +
TR
+ + + +
+ +
+ +
+ +
PR
+ + + + +
+ +
+ + +
+ +
FV
+ + + + +
+ + + + +
+
+
OBJEKTI
NOM./PART.SUBJ.
GEN.SUBJEKTI
ADVERBIAALI
PREDIKATIIVI
GEN.ATTR.
KIELTOSANA PERSOONA (1.-3.) PASSIIVI MODUS AIKASUHDE
PREDIKAATTI(OSA)
SUBJEKTI
OBJEKTI
ADVERBIAALI
PREDIKATIIVI
ATTRIBUUTTI
OSITTAINEN \ SIJATAIVUTUS I TÄYDELLINEN 1 SIJATAIVUTUS 1 LUKU
POSS.SUFFIKSI
KOMPARAATIO
(A)
VOI
SAADA
ARGU¬
MENTIT
(B)
V:n
OMINAI¬
SUUDET
(C)
FUNK¬
TIOT
(D)
N:n
OMINAI¬
SUUDET
C «J D-J CO CO
<Z
g c c
7 O 0> «f**5 ? e e
o o o c c c
CO CO CO (/>«/> t/j
-S4Z
s a
C/l «-*
co co co
G G G o o o c c c co co co
II II II
£=^5
m m <!
e
O
</)
CO CO O O G C
S S
S $
_ CO c/) O > 0> O O O G C G CO CO CO m i/i (/i
II II II
1) Tulkinta verbistä riippuen aktiivinen tai passiivinen (vrt. puhumaton =♦= tuntematon).
2) Vain predikatiiviadverbiaalina: muuttua puhumattomaksi.


Verbien ei-finiittisten muotojen järjestelmä 345
Substantiiveihin liittyneenä adverbiaali on kuitenkin yleensä tulkittu paikallissija-attribuutiksi (mies Joroisista/ matka Peräseinäjoelle; vrt. 7.3.6.I.B.).*)
Verbin ominaisuudet (B) rajoittuvat selvästi vain eräisiin partisiippimuotoi- hin. Sanakielto on vain finiittimuodoilla, koskapa kieltosana on itse fmiitti- verbi. Selvästi erilaisesta kiellosta on kysymys -m,4fO«-partisiipin kieltoele- mentissä, joskin nämä kaksi kieltoa voivat esiintyä toistensa parafraaseina (vrt. Sairaus ei parane - Sairaus on parantumaton.) 1. ja 2. partisiipeilla ei ole kieltomorfeemia, mutta niiden paradigmaa voi katsoa täydentävän 3. infinitiivin abessiivi, joka tässä on erillisenä mainittu (Tahdoin lasten menevän sisälle =♦= Tahdoin lasten olevan menemättä sisälle). Tätäkin vastaavuutta esiintyy vain joissakin tapauksissa, se ei ole yhtä produktiivinen kuin varsinainen kielto.
Jossakin määrin eri muotoja erottelee syntaktisesti toisistaan se, minä lauseenjäsenenä eli missä funktiossa (C) ne voivat lauseessa esiintyä. On näennäisen ristiriitaista, kun partisiippi-ja 1. infinitiivirakenteisiin on merkitty, että ne voivat esiintyä sekä predikaattina että subjektina. Tällä tarkoitetaan vain sitä, että ne muodostavat upotteisen rakenteen predikaattiosan (puun kaatuvan), mutta itse asiassa voivat kokonaisena rakenteena sijaita hallitsevassa lauseessa subjekti- tai objektiasemassa. Voisi vaihtoehtoisesti olettaa, että partisiippi olisi eräänlainen attribuutti sellaisessa tapauksessa kuten Maijan kävelevän, mutta tällöin olisi lisäksi ajateltava, että ao. rakenne muodostaisi NP:n, jonka pääsanana olisi genetiivisubjekti. Mitään todisteita rakenteen NP:mäisyyden puolesta ei kuitenkaan ole löydettävissä (Tuomikoski 1971 b:264, Wiik 1976c). Predikatiivina oleviin ei-finiittisiin muotoihin pyrkii kehittymään modaalisia ym. lisäsävyjä (vrt. Sinun on syötävä; Hän on onnistuva; ks. 11.3.3.).
Viimeisenä osastona (D) ovat substantiiville tyypilliset ominaisuudet. Niistä on possessiivisuffiksi kaikkein laajimmalle levinnyt ei-finiittisiin muotoihin
- 	sehän vastaa subjektia ja on eräissä muodoissa jopa kieliopillisuuden edellytys (sanoakseni; *sanoaksi). Adjektiiveihin liittyvät possessiivisuffiksit ovat harvinaisia samoin kuin substantiivien vertailumuodotkin. Luku on merkitty substantiivin ominaisuudeksi, mikä tarkoittaa sitä, että se verbissä sijaitessaan on mukautumisilmiö. On kyseenalaista, pitäisikö 1. infinitiivin perusmuoto analysoida sijalliseksi, esim. »latiiviksi», kuten historiaan viitaten on tapana tehdä, tai nominatiiviksi.
Seuraavaksi käymme tarkastelemaan ei-finiittisten rakenteiden syntaktista käyttöä. Jätämme suurelta osin syrjään perinteellisen lauseenvastiketer- mistön, koska siinä ovat osittain sotkeutuneet muodolliset ja merkityskriteerit (vrt. Vartiainen 1967:83-); emme käytä myöskään Ikolan (1974) luomaa uudempaa termistöä. Tarkastelu perustuu tutkittavien rakenteiden lauseenjä- senasemaan, emmekä siis suoranaisesti sovella tässä jaksossa ehdotettua kahtiajakoa (a)-ja (b)-tyyppeihin, vaikka käsittely on loogisesti samansuuntainen. Jaksossa 14.4. käsitellään subjektirakenteita, 14.5. objektirakenteita, 14.7. attribuuttirakenteita, 14.8. adverbiaalirakenteita ja 14.9. (muita) nomi- naalistamalla muodostettuja rakenteita. Yritämme myös hahmottaa syvära- kennekuvauksia ja esittää muutamia keskeisiä transformaatioita. Tämä tarkastelu liittää luvun 14 lukujen 9 ja 10 jatkoksi.
') Vrt. myös siihen, mitä jaksossa 5.2.7. on todettu kategoriasta Ad-A.


346 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
14.4. 	Lauseet ja ei-finiittiset rakenteet subjektina
14.4.1. 	että-lause
Verbejä jaetaan syntaktisiin alaluokkiin ensinnäkin sen perusteella, kuinka monipaikkaisia ne voivat olla, toisin sanoen, montako nominaalista lauseketta kuuluu pakollisena niiden valenssiin. Toinen peruste, jolla verbejä joudutaan luokittelemaan on se, voivatko ne saada subjektikseen tai objektikseen lauseen. Sellaisia verbejä tai yleensä predikaatti-ilmauksia, jotka voivat saada lauseen subjektikseen, ei ole kovinkaan runsaasti. Lausesubjektitapauk- sia ovat suomessa etfä-lauseen lisäksi tietyt partisiippi- ja infinitiivirakenteet sekä epäsuora kysymyslause. Ensin käsittelemme että-lauseita.
(21) a. Tästä voi seurata, että joku väärämielinen hankkiutuu mukaan.
b. Saattaa olla, että pyramidin rakentajia elähdytti jumalallinen innostus.
c. Riittää, että katselemme päivälehtien kulttuuriosastoja.
d. Ei ole mikään ihme, että puhumme tässä ohjelmassa kahdesta kulttuurista.
e. On tunnettua, että ihminen pystyy muuttamaan valtavasti energian tiheyttä.
f. Huhun leviämisen ehtona on, että se uskotaan.
Lausesubjektin saavat verbit ovat usein intransitiivisia; tavallisin tapaus on predikaatti, jonka muodostaa kopula + adjektiivi. Muut vaihtoehdot ovat nominatiivi- tai essiivimuotoinen predikatiivi tai predikatiiviadverbiaali sekä joukko intransitiiviverbejä kuten ilmetä, johtua, kuulua, käydä ilmi, merkitä, riittää, seurata, tulla esille, tuntua, vaikuttaa sekä sellaiset kausatiivit kuten arveluttaa ja hämmästyttää. Lähtörakenteeksi voidaan karkeasti ottaen ajatella seuraavaa rakennetta:
(22)
huhun leviämisen ehtona
Tämän tulkinnan edellyttämiä transformaatioita ovat ainakin KONJUNKTION LISÄYS sekä pakollinen EKSTRAPOSITIO eli subjektilauseen siirto loppuun.*) Siinä tapauksessa, että lausetta ei siirretä loppuun, sen eteen tulee pakollinen pronomini se, joka voitaneen generoida merkitykseen vaikuttamattomalla lisäystransformaatiolla. Se että -konstruktio on yleinen kun lausesubjektin saava verbi on transitiivinen tai muutoin valenssiltaan kaksipaikkainen:
*) EKSTRAPOSITIOISTA ks. myös 13.2.2.2.B.


Lauseet ja ei-finiittiset rakenteet subjektina 347
(23) a. Se, että ohjelmistolla on mielipiteitä muuttava vaikutus, ei riitä
ohjelmatoiminnan tuomitsemiseen.
b. Se, että he itse esiintyvät mieluummin tiedemiehinä kuin pappeina, ei muuta asiaa.
c. Tätä ei kumoa se, että Lagadon suuressa akatemiassa sokeana syntyneet sekoittivat maalareille värejä.
d. Asioita joudutti se, ettei yhtään puheenvuoroa käytetty käsittelyn missään vaiheessa.
e. Se, että vallankumouksellista tietoa saa vielä Suomessa levittää, osoittaa lähinnä, että tuo tieto on ollut tehotonta.
Kuten lauseista (c-e) havaitaan, transitiiviverbinkin lausesubjekti voi heittyä loppuun (c,d), mutta tällöin se on kuitenkin varustettava nominatiivimuotoi- sella pronominilla, mitä voi pitää subjektin merkkinä. Näiden kahden vaihtoehdon lisäksi suomessa esiintyy vähemmän yleisenä kolmas, nimittäin että itse lause heittyy loppuun, kun taas pronomini jää alkuperäiselle subjektin paikalle - konstruktio, joka esim. ruotsissa ja englannissa on tavallisin:
(24) a. Se on ainakin varmaa, että taas muodostetaan hallitus, jonka
ytimenä on kulunut kansanrintama.
b. Se on ensiarvoisen tärkeää, että käytännön politiikassa löytyisi oikeille merikorteille oikeat reimarit.
c. Onhan se sentään hienoa, että te voitte vapaasti julistaa.
14.4.2. 	Partisiippirakenne
Useimmat jakson 14.4.1. esimerkeissä mainituista verbeistä ovat sellaisia, että ne voivat saada subjektikseen vain finiittisen verbin sisältävän lauseen mutta eivät mitään ei-finiittistä konstruktiota:
(25) a. Tästä voi seurata, että joku väärämielinen hankkiutuu mukaan,
b. 	*Tästä voi seurata jonkun väärämielisen hankkiutuvan mukaan.
Partisiippirakenteen voivat saada toiseksi vaihtoehdoksi vain eräät aisti- havaintoverbit kuten ilmetä, kuulua, näyttää, tuntua, vaikuttaa:
(26) a. Näyttää (siltä), että tulee sade => => Näyttää tulevan sade.
b. Tuntuu (siltä), että kaikki epäonnistuu => => Kaikki tuntuu epäonnistuvan.
c. Ilmeni, että puhuja oli vakavasti sairas =>=> Ilmeni puhujan olevan vakavasti sairas.
Käsittelemme nämä partisiippirakenteet subjektin otsikon alla, vaikka ei olekaan ilmeistä, että ne olisivat pintarakenteen kieliopillisia subjekteja: juuri tätähän subjektilla ensisijaisesti tarkoitetaan (9.2.3.). Näiden rakenteiden subjektisuus pätee yleensä vain syvärakenteessa, esim. [[näyttä-] [tule- sade]s]. Vaikka pintarakenteen kieliopillisena subjektina voikin toisinaan olla koko partisiippirakenne (26c), on silti yleisempää, että pintasubjektina toimiikin part.rakenteen lähtökohtana olevan lauseen subjekti. Tämä jäsen aiheuttaa pintarakenteessa VERBIKONGRUENSSIN ja on kieltolauseessa partitiivissa:


348 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
(27) 	a. Sateet näyttä+vä/ tulevan.
b. 	Ei näytä tulevan sadetta ~ *sade.
Tällaisten rakenteiden mahdollisuus on ilmeisesti aistihavaintoverbien erikoispiirre, ja siksi on ajateltava joko niin, että niiden kunkin leksikkomuo- toon kuuluu sääntöpiirre [syvärakenteen S-subjekti transformoitavissa partisiippirakenteeksi] (vrt. 3.3.), taikka sitten oletetaan yleinen redundanssisään- tö, joka sallii tämän rakenteen muodostamisen vain po. verbien toimiessa predikaattina.
Partisiippirakenteella voi siis olettaa olevan sama lähtömuoto kuin vastaavalla että-lauseella, tyyppiä (26) edellä. Jos kuitenkin katsotaan, että rakenteet eivät ole merkitykseltään identtiset, voidaan vaihtoehtoisesti olettaa näyttää-tyypin verbille seuraava syvärakenne (vrt. Baker 1978:173).
(28)
Tämän oletuksen mukaan verbillä olisi varattuna tyhjä sanasubjektin paikka A, joka täytetään pakollisella NOSTOLLA SUBJEKTIKSI. Jos taas lähdetään yhteisestä syvärakenteesta, on ajateltava, että noodi KOMPL edustuu joko konjunktiona että taikka sitten sen muodostavat PARTISIIPPISTAMI- SEN ainekset; vain jälkimmäisessä tapauksessa on NOSTO SUBJEKTIKSI mahdollinen.
Se, että NOSTO ei ole pakollinen, esim. eksistentiaalilauseen subjektin kohdalla, näkyy edellä olleesta esimerkistä (26a), jota voidaan verrata ei- eksistentiaaliseen lauseeseen (27a). Vain jälkimmäisen subjekti käyttäytyy selvästi pintasubjektin tavoin. Silloin kun upotetussa lauseessa ei ole subjektia, yhdysrakenteen alkuun siirtyy jokin muu nominaalinen lauseke KOMPENSATORISEN TEMATISOINNIN myötä (13.2.2.2.A.):
(29) 	[[Kuuluu] [eilen satoi]s] => => Eilen kuuluu sataneen.
Miksi sitten ei voisi NOSTON ja TEMATISOINNIN sijasta olettaa vain yhtä sääntöä, joka siirtää upotetun lauseen jonkin konstituentin toisen lauseen alkuasemaan? Tämä johtuu siitä, että lauseenjäsensuhteet muuttuvat vain joissakin tapauksissa, nimittäin SUBJEKTIKSI NOSTETTAESSA (jolloin pintarakenteen hallitseva verbi kongruoi uuden subjektin kanssa). Mitään argumenttia ei ole sen puolesta, että myös TEMATISOITU adverbiaali olisi näin ratkaisevasti muuttanut syntaktista asemaansa ja siirtynyt paitsi alkuun myös toisen verbin argumentiksi.


Lauseet ja ei-finiittiset rakenteet subjektina 349
14.4.3. 	Infinitiivirakenne
Subjektina toimivien infinitiivirakenteiden kuvauksessa on tehtävä selvä ero syvärakenne- ja pintarakenne-edustumien välillä, aivan kuten edellisessä jaksossa partisiippirakenteitakin kuvattaessa tehtiin. Infinitiivirakenteet voidaan syvärakenteen tasolla kuvata lauselähtöisiksi, jolloin ne toimivat syvärakenteen lausesubjektina:
(30) a. [[Sata-]s [aika-]] => => Alkaa sataa.
b. [[Stfta-]s [rupea— sattu— tuppaa-]] => => Rupeaa ~ Sattuu - Tuppaa satamaan.
c. [[Opiskelijat säästä- ruokamenoistaan]s [täyty-]] => => Opiskelijoiden täytyy säästää ruokamenoistaan.
d. [[x tietä- tosiasiat]s [on terveellistä]] => On terveellistä tietää tosiasiat.
Mutta tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki inf.rakenteet toimisivat myös pintasubjekteina. Perinteellisesti katsoen ensinnäkin vain 1. infinitiiviä (30a) voitaneen pitää pintasubjektina, kun taas 3. infinitiiviä pidetään adverbiaalina (b). Syvärakenteen tasolla näiden välillä ei kuitenkaan ole olennaista eroa. Kuten aiemmin on todettu, 3. inf. tulee pintarakenteessa käyttöön vain tiettyjen liike- ja vastaavien verbien merkityksen tai muun piirteistön edellyttämänä (menee kävelemään; pyrkii tanssimaan; rupeaa satamaan); näistä verbeistä yksipaikkaiset on käsitelty tässä subjektin yhteydessä. Liikeverbit saavat henkilösubjektin, ja 3. infinitiivi on niiden yhteydessä adverbiaalina (ks. 14.8.2.). (b)-tapauksessa voidaan itse asiassa puhua verbin infinitiivi- komplementista, jolloin ei välttämättä tarvitse ottaa kantaa siihen, mikä pintajäsen tämä täydennys on.
Jos sellaisiin yksipaikkaisiksi katsottuihin verbeihin kuin alkaa, saattaa, taitaa; ruveta, sattua, tupata; lakata on upotettuna lause, jossa on sanasubjek- ti, tästä tulee automaattisesti koko rakenteen pintasubjekti ja verbit muodostavat puolestaan verbiketjun:
(31) a. Orkesteri alkaa soittaa.
b. Soittajat lakkaavat virittämästä instrumenttejaan.
c. He joutuvat soittamaan sietämättömässä helteessä.
Äsken lueteltujen verbien joukossa on modaaleja, nimenomaan episteemisiä modaaleja, jotka saavat argumentikseen kokonaisen lauseen. Oman ongelmansa muodostavat ne modaalit, joissa yhtä suoraviivaista subjektivointia ei tapahdu kuten kannattaa, pitää, sopii, tarvitsee, tulee, täytyy. Näidenkin syvärakenteessa on lauseenmuotoinen looginen subjekti (30c), mutta pinta- subjektiksi nousee upotelauseen subjekti ei-primaariseksi merkittynä:
(32) a. Opiskelijoiden täytyy säästää ruokamenoistaan.
b. 	Jokaisen kannattaa hakea apurahoja.
Syvärakenteeseen sovelletaan EKSTRAPOSITIOTA: vain upotelauseen subjekti jää alkuasemaan ja se NOSTETAAN hallitsevan lauseen pintasub- jektiksi sekä GENETIIVISTETÄÄN. Tällä samalla tavalla voidaan kuvata ne tapaukset, joissa lausesubjektin saavassa predikaatiossa on kopula + adjektiivi, siis seuraavanlaiset ilmaukset.


350 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenieiksi
(33) a. On terveellistä tietää tosiasiat.
b. Kaikkien on hyvä tuntea liikennemerkit.
c. On vaikea mennä sanomaan, mistä asia kiikastaa.
d. Hänen on niin helppo puhua.
e. Asiat on parempi haudata hiljaisuudessa.
Mikäli lause on geneerinen kuten (33a), sillä on tietyin edellytyksin vaihtoehtoinen ilmaisu, nimittäin nominaalistuma:
(34) Tosiasioiden tietäminen on terveellistä.
Lauseet (33c,e) ovat myös geneerisiä, mutta vain jälkimmäisellä on nominaa- listumavaihtoehto:
(33c)' *Sen sanomaan meneminen, mistä asia kiikastaa, on vaikeaa.
(33e)' Asioiden hautaaminen hiljaisuudessa on parempi.
Adjektiiveja voi ryhmitellä sen mukaan, sallivatko ne rakenteeseen liitettävän genetiivimuotoisen pintasubjektin vai onko geneerinen ilmaus ainoa mahdollinen (vrt. Hienosen 1976 toiseen tarkoitukseen mainitsemia adjektiiviryh- miä). Seuraavassa on sellaisia adjektiiviryhmiä, jotka eivät saa pintarakenteeseen genetiivisubjektia; inf.rakenne toimii siten pintasubjektina.
(35) a. (*Hänen) on hätkähdyttävää huomata vanhentuneensa.
b. On vastuutonta jättää lasta yksin pihalle.
c. On yllättävää kuulla tällaista teidän suustanne.
d. Tänä syksynä on tyylikästä pukeutua mustaan.
e. Onpas mukavaa olla taas kotona!
Tällaisten rakenteiden kuvaukseen sopii hyvin oletus »subjektittomasta VP:stä» syvärakenteessa (11.2.), esim. [[on vastuutonta] [jättää lasta yksin pihalle]Vp]). Tämä VP voidaan vaihtoehtoisesti ilmentää pintarakenteessa 1. infinitiivin sisältävänä rakenteena (35) taikka nominaalistumana:
(36) a. Vanhentuneisuutensa huomaaminen on hätkähdyttävää.
b. Lapsen jättäminen yksin pihalle on vastuutonta.
c. Tällaisen kuuleminen teidän suustanne on yllättävää.
d. Mustaan pukeutuminen on tänä syksynä tyylikästä.
e. Kotona (*taas) oleminen on mukavaa.
Lauseen (e) epäluontevuus johtuu siitä, että nominaalistuma ei voi saada itsenäisiä lauseadverbiaaleja, joten adverbi taas joutuu tuuliajolle. Tämä viitannee siihen, että aivan täysiä vastineita nämä kaksi rakennetta eivät keskenään ole (vrt. 14.9.).
Oli infinitiivirakenteen subjektittomuuden selitys mikä tahansa, se heijastuu transitiiviverbillisiin tapauksiin sillä tavoin, että subjektirakenteen infinitiivi saa aina nominatiivimuotoisen objektin:
(37) a. Luulen, että häntä huvittaisi [kuulla tämä uutinen].
b. Kuinka kauan kestää [polttaa koko kylä]!
c. Mielenosoituksen tarkoituksena on [[herättää yleisö] viimeinkin näkemään elinympäristöä uhkaava vaara].


Lauseet ja ei-finiittiset rakenteet objektina 351
d. Nyt on oikea aika [hankkia kotipakastin].
e. Kireä rahapolitiikka on ainoa keino [pelastaa markan arvo].
14.4.4. 	Epäsuora kysymyslause
Epäsuora kysymyslause esiintyy subjektina etenkin eräiden epätietoisuutta, epävarmuutta tai ongelmallisuutta ilmaisevien predikaattien kanssa.
(38) a. Eri asia on, onko jokaisen itse perehdyttävä teoriaankin.
b. Ongelmaksi muodostuu, voidaanko vastaavuuksia etsiä.
c. Kyseenalaiseksi jää, olisiko implosive-terapia yksinäänkin ollut riittävä.
d. Näyttää hieman epävarmalta, onko säännös tarkoitettu työväen eduksi vai sen joukkovoiman murtamiseksi.
e. (Se) uskotaanko sopimusteoriaan, ei ole aiheen kannalta tärkeää.
Nämä esimerkit ovat kaikki joko/tai -kysymyksiä. Hakukysymykset eivät erotu yhtä selvästi omaksi rakenteekseen, sillä kuten monessa muussakin kielessä (vrt. McCloskey 1978:45), ne tulevat sangen lähelle relatiivilauseita:
(39) a. On yhdentekevää, minne minut haudataan.
b. Miten hallitus saadaan ryhtymään toimenpiteisiin, on melko epäselvää.
c. Se miten näihin ongelmiin päästään käsiksi, on vielä selvittämättä.
Tällaisia korrelaatittomia relatiivilauseita on sanottu »vapaiksi», korrelaatti sisältyy niihin ikään kuin implisiittisesti. Vaihtoehtoisesti rakennetta voidaan täydentää aivan kuten että-lauseellistakin subjektirakennetta ^-pronominilla, jolloin relatiivimaisuus on ilmeinen (39c). Subjektina toimivat epäsuorat kysymyslauseet eivät suomessa edustu ei-finiittisinä rakenteina.*)
14.5. 	Lauseet ja ei-finiittiset rakenteet objektina
14.5.1. 	Yleistä
Verbit, jotka voivat saada joko yhdeksi taikka ainoaksi objektikseen lauseen, ovat merkitykseltään mentaalisia, siis ihmisen henkisiä toimintoja kuvaavia. Perinteisesti niiden nimenä on ollut »verba sentiendi et dicendi» eli aistimis- ja puhumisverbit. Tyypillisiä lauseobjektin saavia verbejä ovat esim. arvella, ehdottaa, epäillä, haluta, myöntää, odottaa, sanoa. Lauseobjekteja on lause- maisuudeltaan eriasteisia; tämän perusteella verbejä voidaan edelleen jakaa alakategorioihin. Seuraava asetelma havainnollistaa verbien erilaisuutta objektin valinnan suhteen; x tarkoittaa, että kyseinen rakenne käy ao. verbin objektina.
*) Epäsuorista kysymyslauseista ks. myös 12.4.3.2.


352 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
VERBI
että-
LAUSE
EPÄSUORA
KYSYMYS
PARTISIIPPI-
RAKENNE
1. INFINITIIVI
ajatella
X
X
X
arvata
X
X
X
X
katua
X
mainita
X
X
X
pohtia
X
On harvoja sellaisia verbejä kuten arvata, joiden täydennykseksi käy mikä tahansa neljästä rakenteesta. Aivan kuten subjektitapauksissakin, objektina olevaa että-lausetta sekä partisiippirakennetta (41a,b) voidaan pitää saman syvärakenteen (c) transformeina:
(41) 	a. Arvasimme, että Timo ehdottaa uutta kokousta.
b. 	Arvasimme Timon ehdottavan uutta kokousta.
Toisin kuin subjektitapauksissa, objektina olevan partisiippirakenteen subjektia ei NOSTETA hallitsevan rakenteen jäseneksi suomen kielessä, vaikka näin esim. englannissa tapahtuukin.*) Sen sijaan partisiipin valinnasta seuraa SUBJEKTIN GENETIIVISTÄMINEN - sääntö, jota sovelletaan muihinkin ei-primaarisiin subjekteihin. Omaksi rakenteekseen on ajateltava objektina olevaa epäsuoraa kysymyslausetta, jollaisen yleensä voivat saada verbit, joilla on jokin kysymiseen tai epätietoisuuteen liittyvä merkityspiirre:
(42) Kukaan ei arvannut, mihin Timo pyrki.
Kun arvata-verbi saa täydennyksekseen infinitiivin, voidaan suorastaan herättää kysymys, onko vielä puhe samasta verbistä kuin edellä, vai onko tässä implikatiivisessa tapauksessa (vrt. L. Karttunen 1970) toinen, edellisen kanssa homonyyminen verbi, jonka merkitysero heijastuu rektioerona:
(43) Timo arvasi pyytää ensimmäisen puheenvuoron.
Joka tapauksessa implikatiivisessa merkityksessään infinitiiviobjektin saavat verbit ovat pakollisesti samasubjektisia. Näin ollen ei voi sanoa esim.:
(44) *Timo arvasi minun pyytää ensimmäisen puheenvuoron.
*) Vrt. A. Hakulinen (1973) ja Timberlake (1976:135); toisin Wiik (1972).


Lauseet ja ei-finiittiset rakenteet objektina 353
14.5.2. 	että-lause
On olemassa verbejä, jotka saavat objektikseen vain fmiittisen etfä-lauseen eivätkä koskaan vastaavaa partisiippirakennetta (A. Hakulinen 1973:55).*) Verbit eivät muodosta semanttisesti yhtenäistä ryhmää. Ensinnäkin tällä tavalla käyttäytyvät eräät metakielellistä tms. toimintaa ilmaisevat verbit kuten ehdottaa, esittää, kieltää, korostaa, lukea, merkitä, säätää, tarkoittaa:
(45) a. Neuvonen ehdotti, että asia pantaisiin pöydälle.
b. Päätös tarkoittaa, että tutkinnonuudistus keskeytetään.
c. Jumala on säätänyt, että viikko jakautuu seitsemään päivään.
d. Luin lehdestä, että uusi rataosuus on valmistunut.
Näiden verbien lauseobjektit joko säilyvät sellaisenaan tai ne voidaan NOMI- N A ALISTAA: ehdottaa asian panemista pöydälle; tarkoittaa keskeytystä jne.
Toiseksi on eräitä faktiivisia verbejä (vrt. Kiparsky & Kiparsky 1971), jotka saavat objektikseen vain täyden lauseen. Tällaisia verbejä tai predikaatteja ovat mm. jättää huomiotta, ottaa huomioon ~ varteen, valvoa:
(46) Poliisi valvoo, että järjestys kaduilla säilyy
=> *Poliisi valvoo järjestyksen säilyvän kaduilla.
Kaikki faktiiviset verbit eivät kuitenkaan käyttäydy tällä tavoin (Wiik 1974b). Mahdollisia ovat esim. faktiiviset transformit Tyttö unohti pojan lukeneen kirjan ja Tyttö katui suudelleensa poikaa.
Kolmas verbiryhmä, joka saa vain lauseobjektin, ovat emotiiviset verbit kuten hävetä, pahoitella, päivitellä, sietää, valittaa. Nämä verbit ovat itse asiassa myös faktiivisia. Nehän edellyttävät, että jotakin on todellisuudessa tapahtunut ja ilmaisevat vain suhtautumistapaa että-lauseen ilmaisemaan tapahtumaan:
(47) a. Tyttö häpesi, että hänellä oli huono lauluääni ~ *hänellä olevan
huono lauluääni.
b. Potilas valitti, että vaimo ei ymmärrä häntä.
c. On vaikea sietää sitä, että joutuu toisten teoista vastuuseen ~ joutuvansa toisten teoista vastuuseen.
Objektina olevaan että-lauseeseen liittyy muuan erityispiirre, jota muilla objektiksi upotettavilla rakenteilla ei ole mutta joka on myös subjektina olevalla että-lauseella. Hallitsevan lauseen verbiä voidaan käyttää parenteetti- sesti (vrt. Urmson 1963), jolloin että-lause sijoittuukin virkkeen alkuun ja muodostaa sen varsinaisen sanoman.**) Parenteettinen verbi on tavallisesti ei-faktiivinen (kuten ajatella, luulla, sanoa, väittää; näyttää, sattua) taikka korkeintaan semifaktiivinen (esim. huomata), kun taas faktiiviset verbit muodostavat aina yhdyslauseen pääinformaation. Parenteettisen verbin eteen
*) Erikseen on huomattava verbit, joiden rektioon kuuluu suuntasijainen adverbiaali, kuten luottaa [siihen että S], pitää [siitä että S]. Ei-kieliopillisessa sijassa oleva pronomini estää partisiippistamisen aivan samoin kuin ei-kieliopillisessa sijassa oleva relatiivipronomini estää partisiippiattribuutin muodostamisen, vrt. 14.7.2.1.
**) Vrt. A. Hakulinen (1976:118) ja Hooper & Thompson (1973).


354 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
heittyneestä objektilauseesta pyyhkiytyy e//ä-konjunktio, mikä puolestaan hälventää rajaa sitatteihin päin:
(48) a. Väittäisin, että asia ei ole noin yksinkertainen, b. Asia ei ole noin yksinkertainen, väittäisin.
(49) a. Uskon, että hän tulee mukaan ensi kerralla, b. Hän tulee mukaan ensi kerralla, niin uskon.
Kieliopillisesti hallitsevana verbinä toimiva parenteettinen verbi tulee siis merkitykseltään lähelle kommenttiadverbiaalia (Uskoakseni hän tulee mukaan ensi kerralla).
14.5.3. 	Epäsuora kysymyslause
Jakaumaltaan paljon kapea-alaisempi kuin että-lause on upotettu kysymyslause objektina. Vaikka kumpikin on täysi finiittiverbillinen lause, ne on kuitenkin erotettava omiksi kategorioikseen, koska ne poikkeavat toisistaan sekä jakaumaltaan että sisäiseltä rakenteeltaan (vrt. McCloskey 1978:65). Niinpä on eräitä verbejä, joiden leksikkomuotoon kuuluu kysyvyyden piirre, jonka voi osoittaa vaikkapa merkinnällä [+KYS]. Nämä verbit ilmaisevat kysymistä, tutkimista yms.: arvailla, kysyä, miettiä, pohtia, ratkaista, selvittää, tutkia. Toisaalta on myös sellaisia verbejä, jotka saavat sekä väite- että kysymyslauseen objektikseen. Tällaisia ovat esim. huomata, katsoa, muistaa, osoittaa, sanoa, tietää ja ymmärtää. Usein nämä verbit ovat kieltomuodossa, kun niiden objektina on kysymyslause:
(50) a. Sijoittaja ei katso, meneekö raha riistoon vai varusteteollisuu-
teen.
b. Objektien oma luonto ei osoita, kenen omaa ne ovat.
c. On mahdotonta sanoa, kumpi pääpuolueista kärsii lakosta eniten.
d. En tiedä, mitä kautta hän on tähän päätynyt.
Paitsi kielto, muutenkin modaalinen konteksti parantaa kysymyslauseen esiintymismahdollisuuksia:
(51) a. ?Tunnen, mikä on Suomen kulttuuri.
b. 	Hän halusi oppia tuntemaan, mikä on Suomen kulttuuri.
Epäsuoran kysymyslauseen ja vapaan eli ilmikorrelaatittoman relatiivilauseen ero ei ole useinkaan kovin selvä, etenkään silloin kun kysymyslauseessa on kysyvä NP-lauseke (vrt. myös 12.4.3.2., 14.4.4.):
(52) a. Huomaatteko (sen), mitä tarkoitan?
b. 	Hän alkoi luetella, mitä oli nähnyt ja kuullut.
Tämä osittainen päällekkäisyys selittyy siitä, että NP-kysymykset (siis yksi keskeinen hakukysymysten ryhmä) ja relatiivilauseet ovat sisäiseltä rakenteeltaan hyvin samantapaisia. Niinpä molempien rakenteen kuvaamiseksi onkin esitetty samanlaisia ratkaisuja, etenkin niin, että kumpaankin soveltuu sääntö, joka SIIRTÄÄ kysyvän tai relatiivistavan NP:n alkuasemaan (tarkemmin Bresnan 1970):


Lauseet ja ei-finiittiset rakenteet objektina 355
(52a)' Huomaatteko [tarkoitan NP|+KysiI => => Huomaatteko, mitä tarkoi-
(53) 	tan?
Minä kuulin asioita* [te NEG tietä- asioita^ => => Kuulin asioita,
mitä ette tiedä.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi ainakaan suomen syntaksissa yksi ainoa lähtörakenne. Selvää on esim., että relatiivilauseen jakauma poikkeaa kysymyslauseen jakaumasta, käyhän se objektiksi myös ei-mentaali- sille verbeille (Lapsi söi, mitä eteen sattui).
Varsin yleinen*) epäsuoran kysymyslauseen tyyppi on se, jossa kysyttynä lausekkeena on adverbiaali- tai adjektiivilauseke, jonka muodostaa pronomini miten tai kuinka joko yksin tai yhdessä adjektiivien tms. kanssa. Tämä rakenne on sikäli hankala analysoitava, että puhefunktion kannalta lause usein tulee lähemmäs toteamusta (vrt. 12.1.) kuin kysymystä:
(54) a. Silloin vallanpitäjät huomaavat, miten vaikeaa on erottaa ystävää
vihollisesta.
b. Kuulin, miten tuuli vinkui.
c. Näin, miten hän luiskahti veneestä.
d. Hän kertoi, miten oli saanut istua ja odottaa.
e. Katselin, kuinka linnunpoikaset opettelivat lentämään.
f. Hän sattui muistamaan, miten kiittämättömästi tyttö oli käyttäytynyt.
g. Nyt on mahdollisuus oivaltaa, kuinka puolitiessä demokratian toteuttamisessa täällä vielä ollaan.
h. Olen usein sivusta seurannut, miten huonosti esim. liikkeissä kohdellaan nuorimpia asiakkaita.
Nämä tapaukset ovat hieman toisenlaisia kuin ne, joissa adverbiaalilauseke on selvemmin kysyvä:
(55) a. Täytyy ihmetellä, miten yksi ihminen on voinut kaiken tuon
kirjoittaa.
b. Setvitään, miten olisi parasta käyttäytyä.
c. Eihän voinut tietää, miten syntistä ja synkeää paljastuisi.
d. Burgosin oikeudenkäynti on paljastanut, miten kiivasta on Francon selän takana käytävä valtakamppailu.
Olisi kuitenkin keinotekoista erottaa tapauksia (54) ja (55) toisistaan rakenteellisesti. Niinpä niiden välisen eron onkin käytävä selväksi lähinnä pragmaattisen tulkinnan tasolla. Rakenteellisesti epäsuoran kysymyslauseen kaltainen upote saatetaan tulkita toteamukseksi siitä riippuen, mikä on sen hallitsevan lauseen merkitys. Jos hallitsevan lauseen merkitykseen ei sisälly joko epätietoisuuden tai epäilyn taikka toisaalta selville ottamisen tai kysymisen merkityksiä, objektilausettakaan ei tulkita kysymykseksi. Tämä koskee kuitenkin ennen muuta niitä lauseita, joissa kysyvä aines liittyy adverbiaali- tai adjektiivilausekkeeseen; joko/tai -kysymyksen tulkitseminen toteamukseksi on tuskin mahdollista (vrt. seur.).
*) Kirjallisesta aineistosta poimituista 114 objektitapauksesta 39 edusti tätä tyyppiä.


356 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
(56) a. ?Kuulin, vinkuiko tuuli, b. En kuullut,
Silloin saatoin kuulla, vinkuiko tuuli. ~ ?
Kuulitteko,
(57) a. Epäiltiin, tokko koko puuhasta tulee mitään.
b. Meillä ei kukaan kontrolloi, tunteeko opettaja edes ulkonäöltä opetussuunnitelman.
c. On tärkeää kysyä, onko nuoren ajattelevan väen mielialan vaihdos tosiasia.
d. Kuka ratkaisee, ovatko hiukset ojennuksessa?
14.5.4. 	Partisiippirakenne
Suuri osa lauseobjektin sallivista verbeistä saa eMÄ-lauseen kanssa vaihtoehtoiseksi objektikseen partisiippirakenteen. Päinvastaisia verbejä, siis sellaisia, jotka saisivat pelkän partisiippirakenteen mutta eivät finiittistä lausetta, ei ole ainoatakaan. Tämä on heijastumaa siitä, että partisiippirakenne on että- lauseisiin verrattuna tunnusmerkkinen.
Tyypillisiä partisiippirakenteen objektikseen saavia verbejä ovat esim. sanomisverbit kuten huomauttaa, ilmoittaa, kertoa, mainita, myöntää, todeta, väittää, joita paria poikkeusta lukuun ottamatta voi pitää ei-faktiivisina, sekä luulemisverbit kuten aavistaa, ajatella, arvata, arvella, edellyttää, kuvitella, luulla, otaksua, toivoa, uskoa, ja vielä sellaiset kognitiivisia ja havaintotoi- mintoja ilmaisevat verbit kuin havaita, huomata, kuulla, muistaa, nähdä, tajuta, tietää, unohtaa, ymmärtää, älytä, joita L. Karttunen (1970) on nimittänyt semifaktiivisiksi. Kaikki nämä voivat vaihtoehtoisesti saada sana- objektin, jolla on toisen tai kolmannen asteen tarkoite: asia, käsitys, onnistuminen, tilanne, totuus ym.
Partisiippirakenteella on päälauseesta riippumaton aikasuhde- ja persoona- valinta (passiivi mukaan luettuna):
(58) a. Tiedän äidin osaavan puolaa.
b. Tiedän äidin osanneen puolaa.
(59) a. Tiedetään äidin osanneen puolaa.
b. Tiedän täällä osatun puolaa.
Partisiippirakenne on hyvinkin lausemainen ja siksi siinä voi olla myös itsenäinen lauseadverbiaali, joskin tämä on harvinaista:
(60) a. Huomattiin hänen onneksi osaavan puolaa.
b. Kaikki arvelivat hänen sentään osaavan puolaa.
Partisiippirakenteisiin ei liity mitään rajoituksia eri peruslausetyypeissä esiintymisen suhteen (vrt. 6.2-3.):
(61) a. Huomaan veljeni nukkuvan.
b. Toivotaan huomenna satavan.
c. Etkö tiennyt äitini piirtävän karttoja?
d. Kaikki väittävät sisareni olevan nero.
e. Huomatkaa nyt eukon olevan maailman viimeinen kamassi.
f. Äkkiä havaitsimme puihin puhkeavan lehdet.


Lauseet ja ei-finiittiset rakenteet objektina 357
g. Hänellä tiedetään olevan upea kirjasto.
h. Kirjoituksessa väitettiin TVH.sta tulleen valtio valtiossa.
i. Kuulitko )o\hänelle käyneen ikävästi?
Ihäntä onnistaneen? j. Et tainnut arvata meitä olevan näin monta.
Toisaalta partisiippirakenteelta puuttuu eräitä itsenäisen lauseen olennaisia piirteitä, erityisesti kielto ja verbin modus. Jos objektirakenne on kielteinen tai jos se sisältää morfologisen moduksen (siis muun kuin päätteettömän indikatiivin), siitä ei voi muodostaa partisiippirakennetta.
(62) Tiedän, että hänen asiansa eivät ole kunnossa =>=> *Tiedän hänen asiansa eivän ole kunnossa.
(63) Sanoin, että puhuja liioitellee itseironiassaan => => *Sanoin puhujan liioitellevan itseironiassan.
Toiseksi partisiippirakenteen sanajärjestys ei ole temaattisesti yhtä vapaa kuin finiittilauseen. Tämä on paljon lähempänä pintarakennetta oleva rajoitus kuin edellinen. Sanajärjestysrajoitukset käyvät nimittäin ilmeisiksi vasta siinä transformaatiojohdon vaiheessa, jossa sijanmerkintä on tehnyt partisiippirakenteen subjektin genetiivi- ja objektin akkusatiivimuotoiseksi; FOKUSOINTIA edellyttävät sanajärjestysvariantit osoittautuvat mahdottomiksi (A. Hakulinen & F. Karlsson 1975:345):
(64) a. Mattilan täytyi myöntää Kertun nähneen Kallen.
b. KERTUN Mattilan täytyi myöntää nähneen Kallen.
c. ^Mattilan KALLEN täytyi myöntää Kertun nähneen.
d. *KALLEN Mattilan täytyi myöntää Kertun nähneen.
Kuten jaksossa 14.5.1. todettiin, partisiippirakenteet ja vastaavat että- lauseet voidaan johtaa samasta syvärakenteesta (41). £7/Ä-lauseen tapauksessa on oletettava transformaatio, joka LISÄÄ konjunktion, partisiippirakenteessa taas transformaatio, joka aikasuhteesta riippuen LISÄÄ tarvittavan partisiipin tunnuksen (-vA, -nUt jne.) ja toinen transformaatio, joka GENET11VIS- TÄÄ näin syntyneen partisiipin. Myös subjektin sija merkitään transformato- risesti genetiiviksi. Kaavamaisesti esitettynä partisiippirakenteen johto on seuraa va.
(65) SYVÄRAKENNE: Poliisi toivo- kaikki pysy- paikoillaan
RAKENNE: Poliisi toivoo kaikki+en pysy+vä+n paikoillaan
Partisiippirakenteen muodostuksen yhteydessä on varsin yleistä, että jokin rakenteen konstituentti, erityisesti subjekti TOPIKAALISTETAAN yhdysra- kenteen alkuun (Syytetyn väitettiin poistuneen klo 19). Tämä siirto hallitsevan lauseen alkuun käy yleensä luontevammin partisiippirakenteesta kuin vastaavasta ^//ä-lauseesta:*)
PINTA-
*) ('//^-lauseiden siirroista ks. Härmä (1977). - Kun jäsen TOPIKAALISTETAAN rt/ä-lauseesta tai partisiippirakenteesta, lauseet »kietoutuvat» toisiinsa. Tästä ilmiöstä on ruotsin kieliopissa käytetty osuvaa nimitystä satsfläta (»lausepalmikko»).


358 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
(66) a. Tällaisesta tiedän hänen pitävän.
b. ?Tällaisesta tiedän, että hän pitää.
(67) a. Kustannusten arvellaan nousevan miljooniin markkoihin.
b. *Kustannukset arvellaan, että nousevat miljooniin markkoihin.
(68) a. Mitä sinä luulet minun tekevän?
b. Mitä sinä luulet että teen?
Tämä johtuu tietenkin siitä, että partisiippirakenne on vähemmän lausemai- nen, sen ja päälauseen välinen raja on hämärtynyt tai heikentynyt, ja siksi rajan ylittäminen TOPIKAALISTETTAESSA on helpompaa kuin että- lauseesta lähdettäessä.
Partisiippirakenteessa olevaa verbinmuotoa pidetään perinteisesti yhtenä verbin nominaalimuotona ja sen genetiivimuotoista nominia joskus attributii- vina (tai agenttina). Olisiko oletettava, että koko partisiippirakenne muodostaa pinta-NP:n? Toistaiseksihan olemme pitäneet kaikkia upotettuja lauseita ainakin syvärakenteen NP- tai AdvlP-konstituentteina, ks. esim. puun (41c) S2ita. Wiik (1976c) on kuitenkin osoittanut, ettei ainakaan pinnan partisiippirakenne käyttäydy tavallisen NP:n tavoin. Keskeinen argumentti on se, ettei TOPIKAALISTUS voi siirtää koko oletettua konstituenttia alkuun, vaan pelkästään sen osan:
(69) a. *Kaikkien pysyvän paikoillaan toivotaan tiedotteessa.
b. Kaikkien toivotaan tiedotteessa pysyvän paikoillaan.
c. Tiedotteessa kaikkien toivotaan pysyvän paikoillaan.
Substantiivin gen.attribuutti ei irtoa sillä tavoin kuin tapausten (69b,c) sana kaikkien, vrt. *Pentin havaitsin toisen auton hyväkuntoiseksi. Toisaalta substituutiotesti (toisin kuin siirtotesti) kylläkin poimii partisiippirakenteen konstituentiksi (Mitä toivottiin?). Joskin siis partisiippirakenteen lausemai- suus on suhteellisen selvä, sen konstituenttimaisuus on epäselvä ainakin pintarakenteessa. Mahdollisesti NP-noodi olisi jätettävä olettamatta myös syvärakenteisiin, esim. puun (41c) S2-noodin yläpuolelle. Vrt. tarkemmin Baker (1978:150-).
14.5.5. 	Infinitiivirakenne
»Infinitiivirakenteella» tarkoitetaan tässä pintarakenteessa objektina toimivia konstruktioita, erityisesti seuraavia tyyppejä: (x aikoo) lähteä; (x ajatteli) lähteä; (x tahtoi) lähteä; (x antoi) y:n lähteä. Syvärakenteen tasolla lienee lisäksi pakko olettaa, että sellaiset pinnassa valenssiadverbiaaliksi tulkittavat infinitiivin elat.muodot kuin (x varoi) lähtemästä; (x vältti) lähtemästä ovat loogisia objekteja eivätkä adverbiaaleja (vrt. PRONOMINAALISTUS x varoi sitä; x vältti sen). Tässä yhteydessä käsittelemme myös eräitä sellaisia infinitiivirakenteita, jotka vastaavat syvärakenteen epäsuoraa kysymyslausetta eivätkä tavallista väitelausetta.
Tyypillistä objektina olevalle infinitiivirakenteelle muihin objektirakentei- siin verrattuna on itsenäisen tempusvalinnan puuttuminen. Wiik (1974b) on osoittanut, että infinitiiviobjektin saavia verbejä voidaan ryhmitellä kahteen semanttiseen ryhmään sen perusteella, tulkitaanko niiden infinitiivien tapah- tuma-ajaksi hallitsevan verbin ajankohdan kanssa sama vai sitä seuraava ajankohta. Näitä ryhmiä Wiik nimittää preesens- ja futuuriverbeiksi. Pree-


Lauseet ja ei-finiittiset rakenteet objektina 359
sensverbejä olisivat esim. arvata (puhua), ehtiä (mennä), muistaa (ostaa), futuuriverbejä taas aikoa (osallistua), luvata (lähteä), yrittää (oppia). Tämä kahtiajako menee pitkälti päällekkäin sen jaottelun kanssa, mikä voidaan tehdä implikatiivisten ja ei-implikatiivisten verbien välillä (vrt. 11.3.2.).
Toinen infinitiivirakenteiden yhteinen ominaisuus on se, että niiltä puuttuu itsenäinen passiivin valinta. Tästä seuraa mm., että yksipersoonainen verbi ei voi esiintyä passiivimuotoisen hallitsevan verbin alaisena (70a), toisaalta että ns. yksipersoonaista modaaliverbiä on passiivin sijasta käytettävä geneerisessä
3. 	persoonassa (b).
(70) 	a. ^Huomenna voidaan sataa.
b. Täytyy lähteä. (Täytyy olla niin, että lähde+tään.)
Infinitiivirakenteen saavia verbejä voidaan jakaa kahteen syntaktiseen pääryhmään sen mukaan, onko niiden objektirakenteessa olevalla sama (A) vai eri (B) syväsubjekti kuin hallitsevalla verbillä.
(A) 	Samasubjektiset infinitiivirakenteet. On joukko verbejä, jotka saavat objektikseen vain infinitiivin, esim. aikoa, alkaa, ehtiä, jaksaa, kyetä, koettaa, malttaa, osata, rohjeta, saada, tarjeta, voida. Tähän ryhmään kuuluu runsaasti modaaleita (ks. Flint 1976) sekä joukko propositionaalisia asenteita ilmaisevia verbejä. Edelleen on sellaisia verbejä, jotka saadessaan erisubjekti- sen objektin saavat joko että-lauseen tai partisiippirakenneobjektin mutta samasubjektisena infinitiivirakenteen. Näitä verbejä ovat ei-implikatiiviset haluta, tahtoa sekä joukko infinitiivin kera esiintyessään implikatiivisia verbejä kuten ajatella, arvata, huomata, keksiä, muistaa, tietää, unohtaa, ymmärtää, älytä. Näiden verbien kohdalla on ratkaistava mm., onko kyseessä oikeastaan kaksi eri verbilekseemiä.
Intinitiiviobjektin saavia verbejä voidaan ilmeisestikin käsitellä kolmella tavalla. Ensinnäkin ne, jotka saavat vain samasubjektisen infinitiivirakenteen, voidaan merkitä leksikkoon siten, että ne saavat objektikseen infinitiivin, ja tällöin tarvitaan semanttis-syntaktisia sääntöjä, jotka osoittavat, että ko. infinitiivin 0-subjekti on sama kuin jokin sitä dominoivista subjekteista. Tämä on laajennetun standarditeorian kanta. Jos taas lähdetään siltä pohjalta, että infinitiivirakennekin on lähtömuodossaan kokonainen lause, nämä verbit saavat leksikkoonsa merkinnän siitä, että ne saavat lauseobjektin, ja toisen merkinnän siitä, että niihin sovelletaan pakollisesti EKVI-sääntöä eli IDENTTISEN SUBJEKTIN POISTOA. Ns. puunkarsimissääntöjen sekä LISÄYS-sääntöjen soveltamisen jälkeen päädytään tämän kuvaustavan mukaan syvärakenteesta (71a) pintarakenteeseen (b) (ks. s. 360).
Verbien haluta ja tahtoa kohdalla tämä ratkaisu on sikäli mielekkäämpi, että nämä verbit voivat saada myös erisubjektisen objektirakenteen, joten ne ovat selvästi lauseobjektin saavia verbejä. Kolmas kuvausratkaisu koskee tapauksia, joissa verbi tulkitaan implikatiivisesti tai ei-implikatiivisesti sen mukaan, saako se infinitiivin vai täyden lauseen objektikseen. Näihin sopisi parhaiten sellainen vaihtoehto, että leksikossa on niiden kohdalla kaksi erillistä, keskenään homonyymistä verbiä. Niinpä minimiparit (72,73) sisältävät itse asiassa eri verbin.


360 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
b.
(72) a. Kalle muisti\ ostaneensa luita koiralle, (ei-implikatiivinen) b. Kalle muisti2 ostaa luita koiralle. (-► osti)
(73) a. Huomasin\y että tervehdin Lahtista, vaikka hän olikin kieltänyt
minua.
b. 	Huomasin2 tervehtiä Lahtista, ?vaikka hän olikin kieltänyt minua.
Toisin kuin verbit haluta ja tahtoa, nämä verbit eivät siis automaattisesti saa infinitiivirakennetta, jos upotelauseen verbi on samasubjektinen. Tämä olisi yksi argumentti sen ratkaisun puolesta, että kyseessä tosiaan on kaksi eri verbiä. Lauseobjektin saava verbi voi objektirakenteekseen saada eriaikaisen- kin ilmauksen; implikatiivi taas ei salli tempusvalintaa:
(74) a. Kalle ajatteli\ tekevänsä ~ tehneensä hyvät kaupat,
b. 	Kalle ajatteli2 tehdä hyvät kaupat.
Näyttää olevan muutamia sellaisiakin samasubjektisia infinitiivirakenteita, jotka pintarakenteessa ovat (3. inf.) elat.muodossa ja jotka siksi perinteisesti tulkitaan adverbiaaleiksi mutta jotka on tästä huolimatta syvärakenteessa tulkittava objekteiksi:
(75) a. Pioneerit varoivat ~ välttivät joutumasta junan alle.


Lauseet ja ei-finiittiset rakenteet objektina 361
Tällaisia pääverbejä ei ole kovinkaan monta mainittujen varoa ja välttää lisäksi. Inf.rakenteessa esiintyvä elatiivisija voidaan tulkita joko suoraan hallitsevan verbin luontaisen merkityksen aiheuttamaksi (huom. siihen sisältyvä kielteinen piirre!), taikka sitten erityisen rektiopiirteen vaatimaksi.
Kun epäsuorassa kysymyslauseessa on sama subjekti kuin matriisilauseessa, se voidaan eräillä ehdoin typistää infinitiivirakenteeksi (A. Hakulinen 1977).
(76) a. Kuljimme tietämättä, minne mennä.
b. Hänellä ei ole vielä selvillä, miten aloittaa työ.
c. Toimikunta pohti ~ mietti - kysyi ~ tiedusteli, mitä tehdä.
Molempien lauseiden verbiin kohdistuu semanttisia rajoituksia: matriisilau- seen verbi ilmaisee joko kysymistä taikka tietämättömyyttä; upotelauseen verbin puolestaan on oltava toimintaverbi, siis sellainen, joka edellyttää aloitteellista tekijää. Jos verbi on epätoiminnallinen, seuraa epäkieliopillinen ilmaus:
(77) *En tiedä, milloin joutua eläkkeelle.
Subjektiin kohdistuu muitakin rajoituksia kuin identtisyyden vaatimus. Ensinnäkin subjekti-NP:n tarkoite on inhimillinen. Matriisilauseessa on oltava ilmisubjekti, ja geneerinen tai passiivilause ei näin ollen sovellu:
(78) a. On samantekevää, *mitä tehdä,
b. 	Ei tiedetä, Aminne mennä.
EKVI-säännöllä on siis suppeampi soveltumisala epäsuorissa kysymyksissä kuin muissa rakenteissa.
(B) 	Erisubjektinen infinitiivirakenne. Kun objektina olevalla infinitiivirakenteella on eri subjekti kuin hallitsevalla verbillä, sen subjekti-NP GENETIIVIS- TETÄÄN. Tämän rakenteen saavat vain deonttismerkityksiset verbit antaa, käskeä, sallia ja suoda. Erisubjektisuus ei kuitenkaan edellytä eriaikaisuutta, vaan verbit ovat »futuuriverbejä» eli infinitiiviverbien ilmaiseman tapahtuman ajankohta on samanaikainen tai myöhempi kuin hallitsevan verbin ilmaisema aika:
(79) a. Opettaja antaa oppilaiden kiijoittaa aapisensa itse.
b. Jeesus salli lasten tulla tykönsä.
c. Rahastaja käski matkustajien poistua keskiovesta.
Vaikka infinitiivillä ei ole itsenäistä passiivimuotoa, erisubjektisuus on niin selkeä näiden verbien ominaisuus, että seuraavat vailla ilmisubjektia olevat infinitiivirakenteet tulkitaan ilman muuta erisubjektisiksi:
(80) a. Täällä käsketään 0 olla hiljaa.
b. 	Iltaluennoilla annetaan 0 tehdä muistiinpanoja.
Verbit antaa jne. merkitään leksikkoon infinitiivirakenteen saavina; mikäli niiden leksikkomuotoon merkittäisiin täysi lause, olisi vaikea perustella, miksi tämä lause infiniittistyy, vaikka sen subjektia ei poisteta. Vaihtoehtoi¬


362 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
sesti voitaisiin ajatella, että tässä rakenteessa on jäänne NOSTO-säännöstä, joka näin saa nykysuomessa alakseen vain muutaman verbin. Kun upotelau- seesta on NOSTETTU subjekti, lauseen verbi merkitään ei-finiittiseksi. Vaikeutena tässä kuvaustavassa on se, että NOSTETTU konstituentti ei noudata matriisilauseen objektisääntöjä vaan GENETIIVISTETÄÄN (Lasten ~ *Lapset käskettiin olla hiljaa). Tämä kuvaus ei selitä mitään niissäkään tapauksissa, jolloin upotelauseena on jokin sellainen peruslausetyyppi, jossa ei ole lauseenalkuista subjektia:
(81) 	a. Vanhemmat antavat lapsilla olla ehdot.
b. Jumala sallii sataa rakeita ja tuhkaa.
c. Raakalainen antaa koiralla ~ *koiran olla kylmä.
14.6. 	Sijanmerkintä ja refleksiivistäminen yhdysrakenteissa
14.6.1. 	Sijanmerkintä
On eräitä sääntöjä, jotka soveltuvat paitsi yksinkertaiseen lauseeseen, myös tietyillä ehdoin yhdysrakenteeseen sen jälkeen kun upotelause on sulautunut koko yhdysrakenteen osaksi. Tässä käsitellään kahta tärkeää tämän tyypin sääntöä, SIJANMERKINTÄÄ ja REFLEKSIIVISTÄMISTÄ. Kummankin soveltumisessa on subjektilla keskeinen osuus. Yksinkertaisen lauseen akkusatiiviobjektihan merkitään päätteelliseksi silloin kun lauseessa on ilmisub- jekti tai sellainen voidaan lisätä; subjektin puuttuessa objekti jää päätteettömäksi (9.3.5.2.).
Sekä 1. että 3. infinitiivin sisältävät yhdysrakenteet käyttäytyvät objektin merkitsemisen suhteen täysin yksinkertaisen lauseen tavoin (Wiik 1972); tätä voidaankin pitää yhtenä perusteena sille, että hallitsevan verbin ja infinitiivin katsotaan muodostavan pintarakenteessa verbiketjun (vrt. 11.3.2.):
(82) 	a. Metsästäjät aikoivat ~ jaksoivat ~ lupasivat kaataa karhun.
b. He älysivät myydä taljan museoon.
c. Metsästäjien täytyi kaataa karhu.
d. Ruho muistettiin viedä pakastamoon.
e. Mies käski - antoi - salli pojan kaataa karhun.
f. Pojan käskettiin ~ annettiin ~ sallittiin kaataa karhu.
g. Antakaa pojan kaataa karhu.
h. Asukkaat vaativat ~ pyysivät metsästäjää kaatamaan karhun.
i. Metsästäjää pyydettiin kaatamaan karhu.
j. Pyydä vahtimestaria auttamaan sinua kantamaan matkalaukku sisään.
Koska infinitiivillä ei ole itsenäistä passiivin eikä moduksen valintaa, infinitiivirakenteen objektin sija määräytyy tällaisissa tapauksissa täysin matriisi- lauseen rakenteen mukaan. Eri asia on, että attribuuttina olevan infinitiivirakenteen objektisäännöstö on omaa laatuaan (Ikola 1964:64-), esim. Hallitus pani merkille MTK:n [[pyrkimyksen^ saada paketointi lopetetuksi]^. Pääsäännön mukaista sen sijaan on, että finiittiverbittömät infinitiivin alaiset objektit ovat päätteettömiä (G. Karlsson 1969):


Sijanmerkintä ja refleksiivistäminen yhdysrakenteissa 363
(83) a. Kaikkea sitä kuuleekin: lähteä nyt noin vain ja jättää talo kylmil¬
leen!
b. Samalla hän moitti itseään: miksi ottaa niin vakavasti tällainen pieni sananvaihto.
c. Mistä nyt saada uusi mies hänen tilalleen?
Partisiippirakenteessa objektin sijanmerkintä on monin verroin ongelmallisempi. Ensinnäkin tässä rakenteessa on pyrkimystä -«-päätteen yleistymiseen muihinkin NP:ihin kuin objektiin eli ylipäänsä verbinjälkeisiin nominaalilau- sekkeisiin. Toiseksi on horjuvuutta sen suhteen, millä tavoin merkitään eksistentiaalilauseen subjektit, joilla tunnetusti on yhteisiä piirteitä sekä transitiivilauseen subjektin että passiivilauseen objektin kanssa. Seuraavassa tarkastellaan erityisesti sitä, miten eri peruslausetyypeissä sija merkitään eri nominaalisiin konstituentteihin sen mukaan, onko joko hallitsevan tai upotetun lauseen verbi passiivimuotoinen (vrt. T. Itkonen 1976).
(84) a. Sanoin mielikirjailijani olevan Ed McBain ~ ?Ed McBainin.
b. Sanottiin mielikirjailijani olevan Ed McBain.
c. Väitin järven olevan puhdas ~ puhtaan.
d. Väitettiin järven olevan puhdas ~ ?puhtaan.
e. Väitin hänen papereidensa olevan puhtaat ~ *puhtaiden.
f. Väitettiin hänen papereidensa olevan puhtaat ~ *puhtaiden.
g. Luulin tänään olevan torstai ~ ?torstain (kylmä ~ *kylmän).
Ekvatiivilauseessa (a,b) predikatiivin säilyminen nominatiivimuotoisena on luontevampaa kuin luonnehtivassa predikatiivilauseessa, jossa ainakin yksilöllinen predikatiivi (c,d) pyrkii helposti myös saamaan -n-päätteen. Onko tässä kyse GENETIIVISTAMISESTÄ vai AKKUSATIIVIN MERKINNÄSTÄ, on vaikeasti ratkaistavissa; monikkotapaukset (e,f) viittaavat lähinnä jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Tilalauseiden loppu-NP ei saa päätettä (g). Huomattakoon, että jos tarkasteltavana oleva lauseke TOPIKAALISTETA AN, valinnat selkiintyvät:
(85) a. Ed McBain sanoin mielikirjailijani olevan.
b. 	Puhdas väitin ~ väitettiin järven kyllä olevan, mutta ei muuten kovinkaan uimakelpoinen.
Topikaalistustesti ei sovi juuri tähän lausetyyppiin kovinkaan hyvin, koska predikatiivit ja vastaavat NP:t siirtyvät suhteellisen harvoin ainakaan yhdys- rakenteen alkuun. Huomattakoon kuitenkin siirrolla johdettu kysymys: Mikä hän kertoi isänsä olleen?
T. Itkonen (mt.) on selvitellyt laajasti yhdysrakenteissa esiintyvien eksistentiaalilauseiden ja omistusrakenteiden verbinjälkeisen subjekti-NP:n sijanmer- kintää ja havainnut, että siinä on huomattavaa vaihtelua. Yleisesti ottaen on niin, että jos hallitseva verbi on aktiivimuotoinen, -«-päätteinen tapaus on yleisempi kuin nominatiivimuotoinen; hallitsevan lauseen verbin ollessa passiivimuotoinen, tendenssi on päinvastainen:
(86) a. Muistin tässä olleen ennen pysäkin ~ pysäkki.
b. 	Muistettiin tässä ennen olleen pysäkki ~ pysäkin.
Mutta sijanvalintaan vaikuttavat monet muutkin tekijät kuin hallitsevan


364 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
verbin muoto. Ensinnäkin omistus- ja tulosrakenteen subjekti-NP taipuu haluttomammin kuin e-lauseen:
(87) a. Luulisi kirjailijoilla olevan tyyliin persoonallinen suhde ~ ?per-
soonallisen suhteen. b. Opettaja uskoi Einsteinista tulevan nero ~ ?neron.
Toiseksi topikaalistettu eksistentiaalisubjekti on useammin genetiivissä kuin topikaalistamaton:
(88) a. Jokaisessa seurakunnassa luultiin olevan kappalainen ~ kappa¬
laisen.
b. Kappalaisen ~ Kappalainen luultiin jokaisessa seurakunnassa olevan.
Ja vihdoin näyttää siltä, että e-lauseen verbin merkitys osaltaan vaikuttaa subjektin sijanvalintaan:
(89) a. Hän kertoi vadille jääneen persikan ~ ?persikka.
b. Odotin Leenalle syntyvän iso poika ~ ?ison pojan.
c. Äkkäsin lapselle puhjenneen uusi hammas ~ ?uuden hampaan.
Topikaalistus- ja monikkotestit paljastavat näissäkin suosikkirakenteen sekä sen, että kyseessä on lähinnä yksikköä suosiva GENETIIVISTÄMINEN:
(90) a. Persikan ~ *Persikka hän kertoi vadille jääneen.
b. Ison pojan ~ *Iso poika odotin Leenalle syntyvän.
c. Uuden hampaan äkkäsin lapselle puhjenneen.
(91) a. Hän kertoi vadille jääneen persikat ~ *persikoiden.
b. Odotin Leenalle syntyvän kaksoset ~ *kaksosten.
c. Äkkäsin lapselle puhjenneen kulmahampaat ~ *kulmahampai- den.
(92) a. Persikoiden hän kertoi jääneen vadille.
b. Kaksosten ~ Kaksoset odotin Leenalle syntyvän.
c. Kulmahampaiden äkkäsin puhjenneen lapselle yöllä.
Kun partisiippirakenteessa on transitiivilause, saadaan aktiivi- ja passiivimuotoja kombinoimalla ainakin seuraavat vaihtoehdot.
(93) a. Luulin omistajan jo myyneen talon.
b. 	Luultiin omistajan jo myyneen talon.
(94) a. Kuulin Paraisilla myydyn loistohuvila ~ loistohuvilan.
b. 	Kuultiin Paraisilla myydyn loistohuvila.
Selviä tapauksia ovat ne, joissa hallitseva ja alisteinen verbi ovat molemmat joko aktiivissa tai passiivissa (93a,94b). Sen sijaan etenkin silloin, kun hallitseva verbi on aktiivissa ja partisiippirakenteen verbi passiivissa, sijanvalintaan tulevat mukaan vaikuttamaan muutkin tekijät. Niinpä se, sijaitseeko passiivilauseen objekti alussa vai lopussa, vaikuttaa sen sijanvalintaan:
(95) a. Arvelisin talon jo myydyn.
b. Arvelisin Paraisilla vihdoin myytävän se talo ~ sen talon.
c. Muistelen Meilahdessa puretun se kauhea vanha uimala.


Sijanmerkintä ja retleksiivistäminen yhdysrakenteissa 365
Sijanmerkintäsääntö on siis ensisijaisesti kohdistunut partisiippirakenteen alku-NP:hen. Tätä ratkaisua vastaan taas puhuvat ne esimerkit, joita olemme juuri edellä käsitelleet. Toinen vaikuttava tekijä on tässäkin objekti-NP:n luku; monikollinen objekti-NP genetiivistyy suhteellisen heikosti:
(96) 	a. Arvelisin ne talot ~ *niiden talojen jo myydyn.
b. Miehet luulivat kissat ~ kissojen jo hukutetun.
c. Huomasin puistosta jo poistetun keinut ~ *keinujen.
Se sijanvalinnan horjuvuus ja »vapaa vaihtelu» jota partisiippirakenne edustaa, selittyy osittain ko. rakenteen suhteellisesta harvinaisuudesta puhekielessä.
14.6.2. 	Kiellon vaikutus objektin sijanmerkintään
Siirrymme käsittelemään kiellon vaikutusta infinitiivi-ja partisiippirakenteiden objektin sijanvalintaan. Kuten jaksossa 12.2.3.2. on todettu, kiellon esiintyminen lauseessa saa eräitä seurannaisilmiöitä: tietyt pronominit ja liitepartikkelit muuntuvat kielteisiksi varianteikseen (jotakin - mitään, joku - kukaan, meilläkin - meilläkään). Vastaavasti objekti-NP sekä eksistentiaalilauseen ja omistusrakenteen subjekti-NP esiintyvät kielteisessä lauseessa partitiivimuotoisina. Nämä säännöt ovat kuten akkusatiivin sijanmerkintäkin lähinnä yksinkertaisen lauseen sisäisiä, ja siksi onkin syytä katsoa, miten partitiivistaminen »läpäisee» hallitsevan lauseen ja upoterakenteen rajan eri tapauksissa. Infinitiivirakenteissa muutos on aivan yhtä automaattinen kuin yksiverbil lisessäkin lauseessa:
(97) a. En halunnut ~ aikonut ottaa roskaa silmästäni.
b. Emäntä ei antanut koiran syödä luuta.
c. Lääkäri ei pakottanut sairasta nielemään pilleriä.
d. Älä pyydä vahtimestaria auttamaan sinua kantamaan matkalaukkua sisään.
Partitiivi merkitään partisiippirakenteen objektiin yhtä hyvin kuin e-lauseen ja omistusrakenteen subjektiin:
(98) a. En luullut omistajan vielä myyneen taloa.
b. En ikinä usko taloa vielä myydyn.
c. En odottanut Leenalle syntyvän isoa poikaa.
d. En tiennytkään sinulla olevan tätä kirjaa ~ tämä kirja.
Viimeinen esimerkki osoittaa, että partitiivi ei automaattisesti aina »mene lävitse» partisiippirakenteeseen (vrt. A. Hakulinen 1970:31). Silloin kun puheenaoleva tekeminen edellytetään todeksi, mutta sen tietäminen, huomaaminen tai kuuleminen kielletään, sääntö ei välttämättä läpäise lause- rajaa. Tällöin po. objekti ei suoranaisesti ole kiellon vaikutusalassa:
(99) a. Mikko ei käsitä - tiedä Kallen ostaneen auton.
b. 	En tiennyt kirjailijoilla olevan tyyliin persoonallinen suhde.
Päinvastaisessa tapauksessa eli sellaisessa, jossa finiittiseen että-lauseeseen on


366 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
näennäisesti vaikuttanut hallitsevassa lauseessa sijaitseva kieltoverbi, on puhuttu kiellonnostosta (12.2.3.2.). Toisin sanoen kielto itse asiassa kuuluu upotelauseeseen, vaikka se pintarakenteessa sijaitseekin matriisilauseessa:
(100) a. Isä ei sanonut, että pojat ovat ottaneet lompakkoa.
b. 	En usko, että tämä välikohtaus aiheuttaa sotaa.
Ne verbit, jotka tällä tavoin vetävät kieltoa puoleensa, ovat ei-faktiivisia sanomista ja luulemista merkitseviä verbejä (101 a,b). Faktiivisella verbillä (c,d) merkitysero säilyy kahden rakenteen välillä, joista toisessa kielto on upotelauseessa, toisessa taas matriisilauseessa:
(101) a. Isä ei luullut, että pojat lähtivät. (= (b))
b. Isä luuli, että pojat eivät lähteneet.
c. Isä ei myöntänyt, että pojat lähtivät. (4= (d))
d. Isä myönsi, että pojat eivät lähteneet.
14.6.3. 	Refleksiivistäminen
Seuraavaksi käsitellään refleksiivistämistä, jota pidämme korvaustransfor- maationa. Kahdesta yksinkertaisessa lauseessa olevasta samatarkoitteisesta NP:stä refleksiiviseksi merkitään se, joka ei ole subjektina: aivan samoin siis kuin sijanmerkinnässä, tässäkin säännön rakenne-ehdossa on subjekti-NP. Poikkeuksena ovat eräät kausatiiviverbit (vrt. 11.4.2., (48)):
(102) a. Kalle\ inhoaa itseä+ä/ii.
b. 	*Kallex inhottaa itseä+ärti.
Periaatteessa samalla tavoin toimii se suffiksointisääntö, joka liittää subjektiin viittaavan omistusliitteen johonkin lauseen muuhun nominaalilausekkee- seen; huomattakoon, että subjektin veroisiksi luetaan tällöin muutkin tunnus- merkittömät teemakonstituentit (b-d).
(103) a. Kalle\ pakkasi reppua+tfrt,.
b. Kullakinx on \ika+nsal.
c. ?Kalleax harmittaa huono onne+rtsa,.
d. Lapseni on ikävä äitiä+än,.
Samasubjektisissa infinitiivirakenteissa (14.5.5.A.) REFLEKSIIVISTÄMINEN tapahtuu hallitsevan verbin subjektin mukaisesti aivan samoin kuin yksiverbisissäkin lauseissa:
(104) a. Kalle\ aikoi ~ uskalsi ampua itse+/tsäi.
b. Kalle, aikoi - päätti luopua elämästä+ärti.
c. Opiskelijoiaen\ pitäisi kehittää itseä-kz/ii.
d. 0i ei kannata ampua itseä-nzrti.
e. AioH+ko vihdoinkin harjata hampaa+s/Y?
Kun upoterakenne on matriisilauseen kanssa erisubjektinen (14.5.5.B.), tilanne on monimutkaisempi.*) Refleksiivipronominin korrelaatin määräytymiseen vaikuttavat tällöin paitsi lausemaisuuden aste (onko kyseessä partisiippirakenne vai antaa, käskeä, sallia -tyyppinen infinitiivirakenne) myös upote-
*) Vrt. A. Hakulinen (1974b:84) ja Timberlake (1976:141-).


Sijanmerkintä ja rejJeksiivistäminen yhdysrakenteissa 367
lauseen subjektittomuus ja subjektin laatu. Kun upoterakenteessa on passiivi tai geneerinen 0, siis kun siitä puuttuu leksikaalinen ilmisubjekti, refleksiivi- pronomini viittaakin hallitsevaan subjektiin.
(105) a. Tyttö■, aavisti itseä+ÄTii rakaste+ttök+van. (passiivi)
b. Häiritsijä, antoi 0k heittää itse+nsä, ulos. (geneerinen)
c. Jeesus■, kehotti 0k tulemaan luokse+eflj. (geneerinen)
Kun upoterakenteen subjekti on eri persoona kuin matriisilauseen subjekti, refleksiivipronominin korrelaattina voi olla matriisilauseen subjekti, koska kaksiselitteisyyden mahdollisuutta ei ole (Timberlake mts.142); tämä pätee kuitenkin paremmin infinitiivi- kuin partisiippirakenteisiin:
(106) a. Hän, ei antanut meidänk estää itseä-Hä/7, niin tekemästä.
b. Minä, pyysin häntäk estämään itseä+w'i niin tekemästä.
c. Luule+/?i hänenk pitävän minustai ~ ?itsestä+mj.
d. Hän, luulee minun k pitävän hänestä; ~ Vitsestä+ättj.
Niissä rakenteissa, joissa eloton subjekti on mahdollinen (ei käskeä-tyypin verbien kanssa), REFLEKSIIVISTÄMINEN tapahtuu niinikään lähinnä hallitsevan lauseen subjektiin nähden. Tässä tosin on aivan verbikohtaisiakin eroja, jotka vaatisivat lisäselvittelyä.
(107) a. Syytetty, antoi nauhamateriaalink puolustaa itseä+än, ~ ?häntäi.
b. Kalle, antoi sateem kastella \lse+nsä,.
c. Leipuri, toivoi kakunk pelastavan mainee+/?saj.
d. Leipuri, toivoi kakunk tuovan itselle+erti mainetta.
e. Syytetty, arveli alibink pelastavan ?itse+/isäi ~ hänet;.
Niissä tapauksissa, jotka jäävät edellä lueteltujen ehtojen ulkopuolelle, REFLEKSIIVISTÄMISEN mahdollisuuden ratkaisevat lähinnä pragmaattiset tekijät, halutaan niitä sitten luonnehtia leksikaalisiksi tai kontekstuaalisiksi:
(108) a. Mies, näki koppakuoriaisenk putoavan selälle+enj,k.
b. Nainen, huomasi miehenk kosineen itseä+ä>?i,k.
c. Laaksonen, käski Mesimäenk puolustaa itseä+ä/iu.
Eriteltäessä tällaisia rakenteita kontekstittomina saadaan tulkintaeroja eri koehenkilöryhmien välillä (Leskinen 1969). Selvää kuitenkin on, että REFLEKSIIVISTÄMISEEN eniten vaikuttava tekijä on upotelauseen subjek- ti-NP:n olemassaolo ja merkitys.
Possessiivisuffiksien käytössä on yksinkertaisen lauseen ja partisiippirakenteen välillä yksi selvä ero; vrt. seuraavia esimerkkejä.
(109) a. Oletteko lukeneet kirjani ~ minun kirjani?
b. Lähdetään, kun olet tehnyt läksysi ~ ?sinun läksysi.
c. Joku; ei taaskaan muistanut ottaa laukkuaan, ~ *hänen, laukku- aan.
(110) a. Kaikki huomasivat minun myöhästyvän ~ *myöhästyväni.
b. Luulen ehtiväni ~ *minun ehtivän mukaan.
c. Kerrotaan hänen osaavan ~ *hänen osaavansa ~ *osaavansa ranskaa.


368 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
Yksinkertaisessa lauseessa subjekti-NP:hen viittaava omistusliite esiintyy tavallisemmin ilman samassa NP:ssä esiintyvää genetiivimuotoista pronominia; vain silloin, kun samatarkoitteista subjektia ei ole, genetiivin käyttö on kielenmukaista (109a). Kun partisiippirakenteen subjekti on matriisilauseen subjektin kanssa samatarkoitteinen, se saa ainoaksi ilmiasukseen pelkän partisiippiin liittyvän omistusliitteen (110b). Silloin taas kun matriisi lauseessa on eri subjekti, partisiippirakenteen subjekti on tosin genetiivimuotoinen mutta ei saa partisiippiin omistusliitettä. Historiallisesti tämä selittynee siten, että genetiivimuotoinen subjektiosa on alkuaan ollut NOSTETTU akkusatii- vimuotoinen NP, joka sittemmin joutui uudelleen tulkituksi genetiiviksi. Genetiivi ei kuitenkaan tässä ole omistuksen merkki siten kuin se on esim. NP:ssä minun kirjani, vaan alisteisen subjektin merkki (vrt. myös minun täytyy), ja alisteinen subjekti ei tietenkään aiheuta possessiivikongruenssia.
14.7. 	Ei-finiittiset rakenteet NP:n osana
14.7.1. 	Yleistä
Tässä tarkastellaan kolmea rakennetta: myönteisiä eli 1., 2. tai agenttiparti- siippeja sisältäviä etuattribuutteja, kielteistä -mAtOn-partisiippia eli perinteisen kieliopin yhtä »johdosta», joka sekin usein toimii etuattribuuttina, sekä jälkiattribuuttina toimivia infinitiivirakenteita. Mainituista partisiipeista käytämme termiä »partisiippiattribuutti» (vrt. Linden 1962:216):*)
(111) a. [Tiedonantajalle mieltään osoittava Rekonen] on eduskunnassa
pysynyt taistolaisten riveissä. (1. partisiippi)
b. Kukat luovutetaan [vierasta vastaanottamaan tulleelle henkilölle] eteisessä. (2. partisiippi)
c. [Kokoomuksen budjettiin tekemä vastalause] hyväksyttiin äänestyksen jälkeen, (agenttipartisiippi)
Partisiippiattribuutit voivat ilmaista aikasuhteita ja ovat tässä suhteessa lausemaisempia kuin infinitiivirakenteet. Partisiippiattribuuttien kuvauksen keskeinen ongelma on, voidaanko ne johtaa transformaatioteitse syvärakenteista, jotka ovat niille ja relatiivilauseille yhteisiä. Ovathan partisiippiattribuutit ja relatiivilauseet ilmeisen lähellä toisiaan:
(112) a. Tiedonantajalle mieltään osoittava Rekonen ~ Rekonen, joka
osoittaa mieltään Tiedonantajalle
b. vierasta vastaanottamaan tulleelle henkilölle - henkilölle, joka tuli vierasta vastaanottamaan
c. Kokoomuksen budjettiin tekemä vastalause - vastalause, jonka Kokoomus teki (~ on tehnyt ~ oli tehnyt) budjettiin
Jos nämä vastaavuudet kuvataan transformatorisesti, oletettavat säännöt nominaalistavat, tarkemmin sanottuna adjektivoivat. Toimivathan kaikki
*) Tässä jaksossa käsittelemme muutamia sellaisiakin tapauksia, joissa pintarakenteen partisiippi ei toimikaan NP:n osana vaan itsenäisenä predikatiivi-AP:na, esim. (130) Esi-isämme olivat vaellelevia ja (136b) Kaivoskuilut ovat vielä veden täyttämiä.


Ei-finiittiset rakenteet NP:n osana 369
partisiipit adjektiiveina, myös kielteinen -m^rO«-partisiippi, jolla silläkin on kielteiset relatiivivastineensa (tuntematon sotilas ~ sotilas jota ei tunneta). Jatkossa puhumme kuitenkin PARTISIIPPISTAMISESTA ja rajoitamme käsitteen NOMINAALISTUS koskemaan -mm^M-substantivointeja (14.9.).
Partisiippiattribuuttirakenteita käsitellään jaksossa 14.7.2. Jaksossa 14.7.3. käsitellään seuraavanlaisia jälkiattribuuttina toimivia infinitiivirakenteita:
(113) 	a. Monet republikaanit vaativat Nixonia tilille [lupauksista pitää Korea aisoissa].
b. 	Paasio sai tehtäväkseen tunnustella [mahdollisuutta muodostaa enemmistöhallitus].
14.7.2. 	Partisiippistaminen
14.7.2.1. 	1. ja 2. partisiippi
1. ja 2. partisiippi esiintyvät kumpikin sekä aktiivissa että passiivissa. Passiivimuotoisilla partisiipeilla on yleensä passiivin perusmerkitys, jolloin ne ilmaisevat tekijäksi epämääräisen henkilön. Partisiippien aktiivimuodoilta puuttuu mahdollisuus persoonan ilmaisemiseen; 1. ja 2. part.attribuutit eivät toisin kuin vastaava lauseenvastike (Hän huomasi itkevänsä) salli possessiivisuffiksejakaan (vrt. 5.2.3.).
1. ja 2. partisiipin välillä vallitsee melko selvä aikasuhde-ero. Edellinen ilmaisee aina päättymätöntä tekemistä (114,115), jälkimmäinen resultatii- vi verbien tapauksessa päättynyttä tekemistä (116,117).
(114) 1. PARTISIIPPI, AKTIIVI
a. Parempia tuloksia voidaan saavuttaa [kohtuullisempiin juomatapoihin tähtäävällä asennekasvatuksella].
b. [Sopimukseen liittyviä yksityiskohtia] hiotaan vielä.
c. [Kudosviljelyä apunaan käyttävä tutkimus] on ollut avainasemassa.
d. [Sosialismia voimakkaimmin ajavan SKDL/SKP:n] kannattajista vain kolmannes toivoo sosialisoinnin laajentamista.
(115) 1. PARTISIIPPI, PASSIIVI
a. Ensimmäisenä tavoitteena on [hallitukselta keväällä saatava selonteko] budjetin yleislinjoista.
b. Täytyy selvittää juuri [tämäntyyppisissä puolustustoiminnoissa tarvittavia menoja].
c. [Eri kudosnesteissä havaittavia muutoksia] analysoiva tutkimussuunta on kehittynyt kliiniseksi kemiaksi.
(116) 2. PARTISIIPPI, AKTIIVI
a. Budjetin [eilen loppuneessa yleiskeskustelussa] esitettiin jo useita muutosehdotuksia.
b. [Opintonsa kesken jättäneiden opiskelijoiden] suuri määrä herättää huomiota.
c. Tämä on usein vastareaktio [solussa tapahtunutta muutosta] kohtaan.
d. 10 miljoonalla työllistetään [opistokoulutuksen saaneita työttömiä].


370 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
(117) 2. PARTISIIPPI, PASSIIVI
a. Mielipidelehtien tukirahat jakaa [parlamentaarisesti valittu elin].
b. [Äänestyksillä saavutettua kompromissia] arvosteltiin ristiriitaisuuksista.
c. [Suomenlahteen maailmansodissa upotetut miinat) on suurimmalta osalta raivattu.
d. Joku väitti nähneensä morsiamen sylissä [kelmuun huolellisesti käärityn morsiusvihkon].
Kuten Sadeniemi on huomauttanut (1950), irresultatii visten verbien passiivin 2. partisiippi voi ilmaista myös päättymätöntä tekemistä (esim. pelätty opettaja, paljon moitittu lakiesitys, kiijoittaa rakastetulleen). Irresultatiivisissa verbeissä aikasuhteiden ero siis osittain neutraalistuu. Preesensmuotoon liittyy puolestaan usein modaalisia implikaatioita, esim. pelättävä opettaja 'opettaja jota täytyy pelätä’, moitittava lakiesitys 'lakiesitys jota on syytä moittia’, rakastettava ihminen 'ihminen jota on pakko rakastaa’. Eräissä tapauksissa voidaan kenties aktiivin 2. partisiippikin tulkita aikasuhteiltaan neutraalistuneeksi:
(118) a. [Pitkään jatkuneet neuvottelut] eivät ole johtaneet tulokseen.
b. Myös [sosialisoinnilla ratsastaneet puolueet] ovat oivaltaneet vastareaktion.
Partisiippien aikasuhteiden tulkintaan vaikuttaa toinenkin tekijä, nimittäin tekstuaalisen ja pragmaattisen näkökulman vaihtelu. Yleensä partisiipin aika suhteutetaan hallitsevan verbin aikaan eikä puhetilanteen ajankohtaan. Partisiippien menneen ajan ilmaisimet eivät siis ole samalla tavoin deiktisiä kuin esim. finiittiverbin imperfekti voi olla (vrt. 11.5.). Tämän mukaan 2. partisiippi ilmaisee päättynyttä tekemistä suhteessa pääverbiin. Mutta joskus puhetilanteen ajankohta voi vaikuttaa partisiipin muodon valintaan (vrt. Numminen 1954):
(119) a. Aallot kaatoivat [tiilikuormaa tuoneen veneen].
b. Heillä oli konepistoolit mukanaan, millä he pakottivat [pankissa olleet 18 henkilöä] pysymään liikkumattomina.
c. Vartija antoi pysähtymismerkkejä, mutta [autoa ohjannut ryöstäjä] ei huomannut niitä.
Nämä partisiipit ilmaisevat tavallisen deiksiksen mukaisesti päättynyttä tekemistä; partisiipin ilmaisema tekeminen on päättynyt suhteessa puheaktin ajankohtaan, mutta se voi olla myös päättymätön suhteessa pääverbin imperfektiin, mikä edellyttäisi 1. partisiipin valintaa, ja tämä muoto onkin kaikissa tapauksissa (119) mahdollinen (Aallot kaatoivat tiilikuormaa tuovan veneen jne.). Näiden lauseiden partisiipit ovat siis kaksiselitteisiä; vain päättymätön tekeminen voidaan saada yksiselitteiseksi käyttämällä 1. partisiippia.
Edellä jo viitattiin siihen, että 1. partisiipin passiivimuotoon liittyy usein modaalisia implikaatioita. Onhan o//a-verbin ja tämän partisiipin muodostama kiteytynyt verbiliitto täytyä- modaalin yksi parafraasi: on mentävä 'täytyy mennä’. Yksityiskohtaisen tutkimuksen puuttuessa voidaan vain todeta, että aina tällaisia implikaatioita ei välttämättä ko. muotoon liity, vrt. leikattavat potilaat, tarjottava ~ syötävä ruoka, laulettava virsi, kuvattava ilmiö, työstä


Ei-finiittiset rakenteet NP:n osana 371
saavutettavat tulokset, ja viime kädessä kontekstista riippuu, tulkitaanko esim. ilmaus suoritettava tentti 'tentiksi, joka suoritetaan’ vai 'tentiksi, joka täytyy suorittaa’. Syötävä sieni tarkoittaa aina ’sieni, jonka voi syödä’, kun sen sijaan esim. tänään syötävä ruoka merkitsee ’ruoka joka syödään tänään’, ei ’ruoka, jonka voi syödä tänään’.
Esimerkeistä (111-119) käy ilmi partisiippiattribuuttien lausemaisuus: niissä voi olla ainakin objekti, adverbiaali ja predikatiiviadverbiaali. Subjekti niistä puuttuu siitä syystä, että se on samatarkoitteisuuden vallitessa POISTETTU (vrt. jäljempää), jotta rakenteen siirto attribuutiksi yleensä olisi mahdollinen. Predikatiivi ei nominatiivimuotoisena tule kysymykseen, vaan se lankeaa yhteen predikatiiviadverbiaalin kanssa:
(120) 	a. Othellona ~ *Othello oleva Salminen oli loukannut kätensä,
b. 	En voi lähteä sairaana olevan lapsen luota
Näinkin selvä lausemaisuus puoltaa transformaatiokuvausta, jolloin syvärakenteeseen oletetaan täysi lause. Tätä ratkaisua tukee sekin, että kaikkien partisiippien merkitykset ovat läpinäkyvässä ja ennustettavassa suhteessa kantaverbin merkitykseen: juova ’joka juo’, juonut ’joka on harrastanut juomista’, juotava ’jota juodaan t. jota voidaan juoda’, juotu ’joka on ollut juomisen kohteena’, jne. Leksikaalistuneita partisiippeja kuten rakastettu, tuttu on vähän, ja niidenkin rinnalla on vastaava produktiivinen partisiippi- muoto. Ei olisi mielekästä olettaa, että jokainen partisiippi on itsenäinen leksikaalinen yksikkö, koska silloin jouduttaisiin jokaisen verbin kaikkien neljän partisiipin kohdalla toistamaan runsaasti sellaisia merkitys- ja muita piirteitä, joita ei yleisessä säännössä tarvitse mainitakaan. Käsityksemme mukaan partisiipit (yhtä hyvin kuin jaksossa 14.9. käsiteltävät -minen- nominaalisteetkin) on johdettava transformatorisesti täysistä lauseista.
Edellä viitattiin jo partisiippi-ilmausten ja relatiivilauseiden ilmeiseen sukulaisuuteen (vrt. myös 7.3.6.3.). Oletamme, että ne on johdettava samasta syvärakenteesta, jota seuraavissa esimerkeissä kuvastavat (b)-tapaukset.
(121) 	a. sopimukseen liittyvät yksityiskohdat ~ yksityiskohdat jotka liitty¬
vät sopimukseen
b.
NP
N1
yksityiskohdat;
yksityiskohdat; liittyvät sopimukseen


372 Lauseiden sulautuminen vhdvsrakenteiksi
(122) 	a. hallitukselta keväällä saatava selonteko ~ selonteko, joka keväällä saadaan hallitukselta
b. NP
selontekoi x saa selonteon, hallitukselta keväällä
(123) 	a. budjetin eilen loppuneessa yleiskeskustelussa ~ budjetin yleiskesku- telussa, joka eilen loppui
(124) 	a. parlamentaarisesti valittu elin ~ elin, joka on valittu parlamentaarisesti
b. NP
Tällä tavoin NP:hen upotettuja lauseita tuottaa lausekerakennesäännön (2) tyyppinen sääntö (14.1.). Yhtenä ehtona on, että upotelauseen subjektina (akt.) tai objektina (pass.) on koko rakenteessa vasemmanpuoleisena olevan NP:n kanssa samatarkoitteinen lauseke. Syvärakenteen lauseet on transformoitava pinta-asuiksi joko tekemällä niistä relatiivilauseita taikka partisiippi- attribuutteja. Edellisessä tapauksessa upotelauseen samatarkoitteinen NP PRONOMIN A ALISTETA AN relatiivipronominiksi, joka SIIRRETÄÄN lauseen alkuun (jos se on jokin muu kuin subjekti tai muuten neutraalisti alkuun kuuluva konstituentti). Partisiippitapauksessa upotelauseen samatarkoitteinen NP POISTETAAN, verbi PARTISIIPP1STETAAN, ja näin muodostettu partisiippi määritteineen SIIRRETÄÄN hallitsevan NP:n attribuutiksi. Vaihtoehtoisesti attribuuttitapaukset voidaan johtaa relatiivilauseista, jolloin POISTETTAVA konstituentti on relatiivipronomini. Relatiivilau-


Ei-finiittiset rakenteet NP:n osana 373
seen ensisijaisuutta voisi puolustaa esim. sillä, että relatiivipronomini voi olla minä lauseenjäsenenä tahansa, mutta partisiippistaminen käy vain subjekti- tai objekti-NP:n tapauksissa (114-117). Näin ollen attribuuttistaminen koskee vain pientä osaa relatiivilauseista.
(125) a. Hän on ehdokas, johon olemme sijoittaneet paljon ~ *paljon
sijoittamamme ehdokas.
b. Tässä on viitta, jossa hän esiintyi juhlissa ~ *hänen juhlissa esiintymänsä viitta.
c. Haluaisin tutustua mieheen, jolla on paljon rahaa - *paljon rahaa olevaan mieheen.
d. Tapasin kadulla tytön, jota itketti ~ jonka oli nälkä ~ itkettävän tytön ~ *nälkä olevan tytön.
Näistä esimerkeistä näkyy, että peruslausetyypeistä vain ne sopivat partisiippiattribuuteiksi, joissa on lauseenalkuinen subjekti (tai passiivin objekti). Muita rajoituksia on modaalisuuden käymättömyys (F. Karlsson 1973):
(126) a. Maijahan on ihminen, joka voi auttaa meitä ~ *meitä auttaa
voiva ihminen.
b. 	Päädyimme ratkaisuun, joka sopisi muillekin työryhmille ~ ^muillekin työryhmille sopisivaan ratkaisuun.
Nominaalistettujen ilmausten pintarakenteen esittäminen ei ole aivan yksinkertaista, koska ilmaukset sijaitsevat kahden kategorian välillä. Partisiipit ovat kategorialtaan verbejä, joilla PARTISIIPPISTAMISEN takia on muutamia adjektiivienkin ominaisuuksia, ja -minen-muodot taas ovat nekin luontaisesti verbejä, mutta NOMINAALISTUKSENtakiasubstantiivienkinkaltaisia( 14.9.). Tulkitsemme partisiippiattribuuttirakenteet adjektiivilausekkeiksi, joiden pääsanana on V:
(114b)'
(116a)'
NP
NP
eilen loppuneessa yleiskeskustelussa
(119a)'
NP
tiili- kuormaa
tuoneen
veneen
(122a)'
AdvlP
halli¬
tukselta


374 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
(Kielteisen -mAtOn-partisiipin kuvauksesta ks. 14.7.2.2.)
Partisiippiattribuutit kaikkineen sijoittuvat yleensä NP:n kuvailukenttään (7.3.4.). Esitetyistä esimerkeistä käy ilmi, että SIIRRON yhteydessä partisiipin määritteet yleensä päätyvät päinvastaiseen järjestykseen, partisiipin edelle, vaikka ne syvärakenteessa ja vastaavassa relatiivilauseessa ovatkin verbin jäljessä:
1 2 3
(112a)' Rekonen osoittaa mieltään Tiedonantajalle =>=>
3 2 1 Tiedonantajalle mieltään osoittava Rekonen.
1 2 3
(117e)' Miinat upotettiin maailmansodissa Suomenlahteen =>=>
3 2 1
Suomenlahteen maailmansodissa upotetut miinat.
Kaikkia näitä järjestyksenmuutoksia voidaan pitää saman SIIRRON aiheuttamina. Mutta partisiippiattribuutin ja muiden kuvailukentän adjektiivien järjestys ei ole aivan kiinteä:
(127) PARTISIIPPI + ADJEKTIIVI
a. [talouskehitystä koskevat] [yhteiset] raportit
b. [työllisyyttä edistävät] [henkilöstöpoliittiset] toimet
c. [bakteerista aiheutunut] [yleinen] myrkytys
d. [kristillisestä kirkosta saatu] [huono] kokemus
(128) ADJEKTIIVI + PARTISIIPPI
a. [vanhoja] [vuosituhansien taakse ulottuvia] muistomerkkejä
b. [äskeiset] [Kiinassa tehdyt] löydöt
c. [kuuma] [puolitoista tuntia kestänyt] käsittely
Järjestys PARTISIIPPI + ADJEKTIIVI on jonkin verran yleisempi. Joissakin tapauksissa molemmat järjestykset tuntuvat samanarvoisilta, toisissa taas järjestyksen eroon liittyy eroja vaikutusalassa (vrt. 7.3.).
Joskus kaikkia määritteitä ei SIIRRETÄ etuasemaan. Näin voi käydä mm. silloin kun pääsana on itse deverbaalinen:
(129) hienostuneilla menetelmillä saavutettu tieto sairauksista (vrt. sairauksista hienostuneilla menetelmillä saavutettu tieto)
Esitetty transformaatioratkaisu ei kata sellaisia tapauksia kuin Esi-isämme ovat vaeltelevia, joissa partisiippi esiintyykin predikatiivina. Yksi mahdollisuus olisi olettaa upotettu predikatiivilause (vrt. Kangasmaa-Minn 1971):
esi-isämmei
olivat
esi-isämmei vaeltelivat


Ei-finiittiset rakenteet NP.n osana 375
Upotelauseen samaviitteinen subjekti POISTETAAN aivan kuten attribuutti- rakenteen johdossakin, mutta SIIRTOA eteen ei sovelleta.
14.7.2.2. 	Kielteinen -m^/0«-partisiippi
Lauselähtöisyyden ja leksikaalistumisen rajoilla on perinteisesti karitiivijohti- meksi luokitettu -mAtOn-muoto, joka usein toimii edellä esiteltyjen partisiippiattribuuttien kielteisenä vastineena:
(131) a. sopimukseen liittyvä =4= liittymätön yksityiskohta
b. päättynyt 4= päättymätön yleiskeskustelu
c. paljastettava + paljastamaton patsas
d. pidetty =1= pitämätön puhe
Koska neljää myönteistä partisiippia on vastaamassa vain yksi kielteinen muoto, jälkimmäisen merkitystulkinnassa odottaisi moniselitteisyyttä tai epämääräisyyttä (vrt. myös Hakanen 1973a:235-). Tarkemman tutkimuksen olisi selvitettävä, onko seuraavien ryhmien taustalla selviä semanttisia rajoituksia vai onko tulkinta verbikohtaista eli leksikaalistunutta.
(A) avaamaton, kirjoittamaton, käsittelemätön, painamaton, pesemätön, pitämätön, ratkaisematon, tilaamaton, tekemätön, valmistamaton 'sellainen, jota ei ole avattu’ jne.; (= objektin määrite, mennyt aika)
(B) katkeamaton, liikkumaton, muistamaton, oppimaton, pelkäämätön, puhumaton, surematon, tietämätön, väsymätön 'sellainen, joka ei katkea’ jne.; (= subjektin määrite, menemätön aika)
(C) korvaamaton. mittaamaton, sanomaton, selittämätön, uskomaton 'sellainen, jota ei voi korvata’ jne.; (= objektin määrite, modaalinen implikaatio)
Näyttää siltä, että toiminnallisista transitiiviverbeistä muodostettava -m/l/Ort-partisiippi vastaa passiivin 2. partisiippia ja määrittää objektia; ne partisiipit taas, jotka määrittävät subjektia, muodostetaan joko intransitiivisista verbeistä tai sellaisista, jotka ilmaisevat suhtautumista tai tilaa. Modaalisen implikaation sisältäviä partisiippeja voi pitää leksikaalistumina.
-m/4/0/i-partisiippi, etenkin tyyppi (B), esiintyy myös predikatiivina ja adverbiaalina (132). Nämä esiintymät voidaan johtaa joko rinnastetuista (132a) tai alistetuista (b) lauseista siitä riippuen, ovatko ne valinnaisia vaiko pakollisia aktantteja (vrt. (130, 136'):
(132) a. Potilas istui liikkumattomana tuolissaan.
b. Kauanko lapsi on ollut syömättömänä?
c. Pelastajat toimivat pelkäämättömästi.
d. Liikenteen virta on katkeamaton näin perjantaisin.
14.7.2.3. 	Agenttipartisiippi
Toisin kuin 1. tai 2. partisiipin sisältävillä attribuuteilla agenttipartisiipilla on aina upotelauseen looginen subjekti ilmaistuna pintarakenteessa. Se esiintyy joko itsenäisenä genetiivimuotoisena konstituenttina taikka possessiivisuffiksina. Hallitsevan lauseen konstituentin kanssa on samatarkoitteisena


376 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
upotelauseen objekti (vrt. F. Karlsson 1973).*) Agenttipartisiipin upotelau- seen on aina oltava aktiivinen; passiivinen upotelause voidaan transformoida vain pass. partisiipin muotoiseksi (115,117). Agenttipartisiipin syvärakenne käy ilmi seuraavien esimerkkien (b)-puista.
(133)a. hallitusmuodon antama omaisuuden suoja ~ suoja, jonka hallitusmuoto antaa omaisuudelle
(134) 	a. Presidentti kehui Suarezin kanssa käymiään keskusteluja
Presidentti kehui keskusteluja, joita hän oli käynyt Suarezin kanssa.
b. NP
Suarezin kanssa
(135)a. Kokoomuksen eilen budjettimietintöön esittämä vastalause ~ vastalause, jonka Kokoomus eilen esitti budjettimietintöön
b.
NP
vastalause! Kokoomus esitti eilen vastalauseeni
budjettimietintöön
*) Vain aniharvoin muu jäsen kuin objekti tulee kyseeseen agenttipartisiipin upotelauseen samatarkoitteisena jäsenenä, esim. Jää mieluummin laituriin, jos aikomallesi vesialueelle nousee kova aallokko (adverbiaali).


Ei-finiittiset rakenteet NP:n osana 377
Resultatiiviverbeistä muodostettu agenttipartisiippi ilmaisee päättynyttä tekemistä: se vastaa relatiivilauseen imperfektiä, perfektiä ja pluskvamperfektiäkin. Aivan kuten 2. partisiipin tapauksessa saattaa irresultatiiviverbistä muodostettu agenttipartisiippi ilmaista oäättymätöntäkin tekemistä (Sade- niemi 1950), esim. opiskelijoiden suosima ravintola; kaikkien kunnioittama opettaja; hänestä säilyttämäni muisto.
Esittämämme ratkaisu edellyttää kolmea transformaatiota: upotelauseen samatarkoitteinen objekti POISTETAAN, subjekti joko GENETIIVISTE- TÄÄN tai PRONOMINAALISTETAAN possessiivisuffiksiksi, ja agenttipartisiippi määritteineen SIIRRETÄÄN pääsanasubstantiivin eteen. SIIRROSSA agenttipartisiippi jää lähimmäs pääsanaa ja määritteet joutuvat sen eteen. GENETIIVISTÄMINEN ja PRONOMINAALISTAMINEN ovat samoja sääntöjä mitä muutenkin tarvitaan esim. partisiippi- ja temporaalirakenteen johtamisessa: vrt. Kallen esittämä - Kallen esittävän - Kallen esitettyä; esittämä+m - esittävä+m - esitettyä+m.
Agenttipartisiippi voi esiintyä paitsi attribuuttina myös predikatiivina ja predikatiiviadverbiaalina (ks. Linden 1964:344-):
(136) a. Kasvot olivat pöhöttyneet ja [siteiden peittämät].
b. Kaivoskuilut ovat vielä [veden täyttämiä].
c. Unkari on edelleen [Neuvostoliiton sotavoimien miehittämä].
(137) a. Mikojan saapui Djakartaan [Indonesian parlamentin kutsuma¬
na].
b. Tuhansia kreikkalaisia on [Kreikan hallituksen tukemana] saapunut Kyprokseen.
Näillä esiintymillähän ei ole suoranaisia relatiivivastineita kuten attribuuttina esiintyvillä agenttipartisiipeilla on; ne muistuttavat monien indoeur.kielten passiivirakenteita (Linden mts.346); Siro (1977:35) puhuukin näistä tapauksista suomen »pitkänä passiivina». Jos niitä pidetään lauselähtöisinä, ne voidaan periaatteessa johtaa joko rinnasteisesta lauseesta (136a)' tai upotetusta predikatiivilauseesta (136b)'. Jälkimmäinen ratkaisu on luontevin, kun on kyse pakollisista aktanteista (vrt. (130,132)).
(136)' a. [[Kasvot, olivat pöhöttyneet] ja [siteet peittivät kasvot*]],
b.
S,


378 Lauseiden sulautuminen vhdvsrakenteiksi
Attribuutti- ja predikatiiviasemassa esiintyvien agenttipartisiippien välillä on yksi pronominin käyttöä koskeva ero:
(138) a. Onko Mikoian kutsumanne ~ teidän kutsumanne vieras? b. Saapuiko hän ?kutsumananne ~ teidän kutsumananne?
(139) a. Esittämäni vastalause ~ Minun esittämäni vastalause hyväksyt¬
tiin.
b. Vastalause oli *esittämäni ~ minun esittämäni.
Predikatiiviasemassa genetiivimuotoisen agentin läsnäolo on pakollinen, kun se attribuuttiasemassa valinnaisesti jää poiskin. Tässä suhteessa agenttiparti- siipin sisältävä NP poikkeaa muista omistusliitteen sisältävistä lausekkeista:
(140) a. minun vastalauseeni ~ 0 vastalauseeni vaikutus
b. 	Se oli minun vastalauseeni ~ 0 vastalauseeni.*)
14.7.3. 	Infinitiivi attribuuttina
Jaksossa 7.3.6.2. todettiin infinitiivirakenteen tulevaan kyseeseen attribuuttina vain melko tarkkojen syntaktisten ja erityisesti semanttisten ehtojen vallitessa. Yleisin on sellainen inf.attribuutti, joka esiintyy habitiivisessa tai kopulallisessa lauseessa pääsananaan abstraktismerkityksinen ja/tai deverbaalinen substantiivi (vrt. Savijärvi 1971:283-):
(141) a. Vihdoin minulla on [mahdollisuus ojentaa teille tämä maljakko].
b. He etsivät [tilaisuutta jättää meidät].
c. Avioliiton solmimiseen oli syynä [viehätys päästä eksoottiseen paikkaan].
d. Opiskelijoillakin on havaittavissa [pyrkimys pysäyttää (~ ♦pysäyttämään) tutkinnonuudistus].
Huomattakoon erikoisesti tapaus (d), jonka infinitiivimuoto ei ole 3. inf. vaikka tämä onkin ao. verbin rektion edellyttämä (pyrkiä pysäyttämään). Näiden infinitiiviattribuuttien kuvauksessa tuskin voi lähteä syvärakenteesta, jossa olisi täysi lause. Eihän ole minkäänlaisia pintatodisteita tämän oletetun lauseen subjektin olemassaolosta. Paremminkin on oletettava verbin ja sen määritteiden muodostavan VP:n (vrt. 11.2.). Koska tämän VP:n pääsanana olevalla infinitiivillä on tiettyjä nominienkin piirteitä, on mahdollista (vaikkei ehkä välttämätöntä) olettaa VP:n olevan NP:
viehätys päästä eksoottiseen paikkaan
pyrkimys pysäyttää tutkinnonuudistus
*) Huomattakoon lopuksi, että on eräitä muitakin vähemmän tavallisia ei-Hniittisiä rakenteita, jotka ovat lähellä jaksossa 14.7.2. käsiteltyjä, esim. Asia on sihteerin hoidettavana; Vene jäi virran vietäväksi; Julkaisut ovat teidänkin tilattavissanne (vrt. Ikola 1974:79 sekä jaksoa 11.3.3.).


Ei-finiittiset rakenteet NP.n osana 379
Kun infinitiivirakenne liittyy predikaatteihin tyyppiä on aika ~ lupa ~ määrä (on aika herätä), kyseessä ei ole attribuuttirakenne. Nämä predikaatit ovat leksikaalistuneita liittoja, eikä infinitiivi liity niihin adnominaalisesti vaan adverbaalisesti (9.2.6.).
Näissä inf.rakenteissa objektin akkusatiivinmerkintä on osittain toisenlainen kuin finiittilauseissa ja useimmissa ei-finiittisissä rakenteissa. Akkusatiivi on päätteetön kun infinitiivirakenteen pääsanana oleva substantiivi e i muodosta hallitsevan verbin kanssa läheisesti yhteen kuuluvaa kokonaisuutta (ks. Ikola 1964:64-). Puheena oleva NP (esimerkin (141)' NPi) on siis »irrallaan» muusta lauseesta, se muodostaa oman saarekkeensa, jossa ei ole nominatiivimuotoista subjektia. Siksi onkin akkusatiivin pääsäännön mukaista, ettei päätettä käytetä (9.3.5.2.). Kun NPi kuuluu kiinteämmin muuhun lauseeseen, akk.objekti on (yleensä) päätteellinen:
(142) a. Aadolf tunsi [asiakseen antaa selityksen].
b. Valtuusto teki [päätöksen suorittaa korjauksen].
Näissä esimerkeissä tunsi asiakseen ja teki päätöksen ovat ainakin semanttisesti itsenäisen verbin tapaisia, 'halusi’ tms. ja 'päätti’.
On joukko vaikeasti analysoitavia infinitiivirakenteita, jotka pintarakenteessa tuntuvat attribuutinomaisilta (vrt. Ikola 1974:75—):
(143) a. Onhan niitä kenttiä meidän kuokkia.
b. Tässä on penkki vieraiden istua.
c. Äiti toi omenoita lasten syödä.
d. Isä raivasi kentän lasten leikkiä.
On epäselvää, muodostavatko nämä rakenteet edeltävän substantiivin kanssa konstituentin, jolloin ne olisivat attribuutteja, vai ovatko ne itsenäisiä finaalisia adverbiaaleja. Parafraasiksi käy relatiivilause, mikä viittaisi siihen, että NP ja inf.rakenne kuuluvat samaan konstituenttiin, mutta yleensä myös tulosijai- nen partisiippi, joka viittaa enemmänkin adverbiaaliin:
(143)' a. Onhan niitä kenttiä, joita voimme kuokkia ~ meille kuokittavaksi.
b. Tässä on penkki, jolla vieraat voivat istua ~ ?*vieraille istuttavaksi.
c. Äiti toi omenoita, joita lapset voivat syödä ~ lapsille syötäväksi.
Selvä syntaktinen ero tyypin (141) infinitiivirakenteisiin verrattuna on se, että vain tyyppi (143) sallii pääsanasubstantiivin PRONOMINAALISTUKSEN:
(141a)' *Vihdoin minulla on se ojentaa teille tämä maljakko.
(143a)' Onhan niitä meidän kuokkia.
Tapauksissa (143) inf.rakenne liittyy substantiiviin löyhemmin kuin tyypissä
(141), jossa N + inf.rakenne kiistattomasti on konstituentti. Kun otetaan huomioon sekin ero, että looginen subjekti yleensä pääsee pintaan tyypissä
(143) 	mutta ei koskaan tyypissä (141), tulemme siihen päätelmään, että tapaukset (143) on johdettava itsenäisestä finaalisena adverbiaalina toimivasta lauseesta:


380 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
(143)' a.
AdvlP
c.
Pintarakenteisiin päästään POISTAMALLA upotelauseen samatarkoitteinen objekti tai adverbiaali sekä GENETIIVISTÄMÄLLÄ sen subjekti ja INFI- NIITTISTÄMÄLLÄ sen verbi. Mainittu POISTO saattaa olla samakin sääntö kuin OBJEKTINPOISTO, jonka olemme olettaneet kuvatessamme tyyppiä Tanssijat ovat sulokkaita katsoa (9.3.4.).


Ei-finiittiset rakenteet adverbiaalina 381
14.8. Ei-finiittiset rakenteet adverbiaalina
14.8.1. 	Yleistä
Kuten jaksossa 14.1. todettiin, tässä luvussa jätetään käsittelemättä lauseiden rinnastaminen sekä niiden alistaminen adverbiaaleiksi. Verbien adverbiaaliset ei-finiittiset muodot ovat kuitenkin niin keskeinen osa ei-finiittisten muotojen järjestelmää, ettei niitä voi jättää käsittelemättä. Adverbiaalina esiintyviä inf.rakenteita voi yleensä pitää typistettyinä lauseina: tältä osin siis lauseiden alistuskin tulee mukaan. Tämän jakson tarkastelu keskittyy kuitenkin pintarakenteeseen.
Suomen infinitiivirakenteilta puuttuvat sellaiset monilla indoeurooppalais- kielten infinitiiveillä olevat ominaisuudet kuten tempus ja passiivi. Suomen infinitiivimuodoille on tyypillistä suhteellisen runsas sijavalikoima, joka sekin korostaa niiden nominaalisuutta (yleiskatsauksesta ks. Saukkonen 1965: 5-55). Eräät sellaiset sijat, jotka ovat substantiiveissa lähes leksikaalistuneet, ovat infinitiivirakenteissa paljon produktiivisempia (abessiivi ja instruktiivi). Esim. englannissa ei eroteta olo- ja suuntamerkityksistä gerundia toisistaan
(144), ei myöskään »objektina» ja »adverbiaalina» toimivaa infinitiiviä
(145).
(144) a. Jimmy was smmming. (\Jimmy oli uimassa.’)
b. 	Jimmy vvent swimming. (’Jimmy meni uimaan.')
(145) a. He wanted to think. (’Hän halusi ajatella')
b. 	He sat down to think. (’Hän istuutui ajattelemaan.’)
Ei-finiittiset rakenteet esiintyvät paikan ja suunnan, tavan sekä ajan adverbiaalina. Näistä kolme ensin mainittua ovat tavallisesti verbin komplementteja eli pakollisia jäseniä.
14.8.2. 	Paikan ja suunnan adverbiaali
Paikan adverbiaaliksi voisi luonnehtia 3. infinitiivin inessiiviä, joka liittyy oloverbeihin ja muodostaa niiden kanssa pintarakenteen verbiketjun, sillä inf.muoto on tällöin aina hallitsevan verbin kanssa samasubjektinen:
(146) a. Lapset ovat hyppäämässä korkeutta.
b. Aikuiset istuvat jo syömässä.
c. Setäni kiertää ~ kulkee myymässä arpoja.
d. Käyn vain vaihtamassa vaatteet ~ sulkemassa oven.
Koska infinitiivirakenne ilmaisee lähinnä toisen asteen referenttiä eikä koskaan konkreettista ensimmäisen asteen tarkoitetta, vain harva oloverbi käy sen yhteydessä:
(147) a. *Viihdyttekö asumassa Turussa?
b. 	*Maija tutkii istumassa kiijastossa.
Eräät aistihavaintoverbit voivat saada olosijaisen 3. infinitiivin (Siro 1964a: 109); tällöin tulee kyseeseen myös tapaus, jossa verbi liittyykin objektiin aivan kuten mikä tahansa muukin paikanilmaus (vrt. 10.3.2.):


382 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
(148) a. Äiti näkyy lähtöä katsomassa.
b. Äkkiä huomasin kissan makaamassa sohvalla.
3. inf. inessiivi ei käy ajan adverbiaaliin: tähän tehtävään on erikoistunut 2. inf. inessiivi. Sen sijaan liittyessään olla- ja käydä-vtrbeihin, 3. inf. in. on alkanut kieliopillisia aspektuaaliseen käyttöön (vrt. 9.3.5.I.B.), jolloin muoto ilmaisee tekemisen jatkuvuutta. Tästä syystä tällaisessa konstruktiossa ei voi käyttää tilaverbejä (149) eikä yleensä akkusatiiviobjektiakaan, jonka ilmaisema resultatiivisuus on ristiriidassa inessiivin ilmaiseman päättymättömän tekemisen kanssa (150).
(149) a. *01etko tietämässä, paljonko tämä maksaa?
b. *En ole muistamassa hänen uutta puhelinnumeroaan.
(150) a. *Jaakko on sulkemassa oven.
b. Hän on luultavasti pitämässä luentoa ~ *luennon.
Verbin käydä yhteydessä tämä infinitiivirakenne puolestaan saa päättyneen, resultatiivisen merkityksen:
(151) a. Täytyy käydä sulkemassa ovi ~ vaihtamassa vaatteet.
b. Lapsi kävi nurkkakaapilla pihistämässä makeisia.
c. Lääkäri kävi pistäytymässä ~ kääntymässä.
Seuraavaksi käsittelemme suunnan adverbiaaleina esiintyviä 3. inf. il latiivia ja elatiivia. Muut liikeverbit kuin kiertää ja kulkea saavat tulo- tai erosijaisen adverbiaalin silloinkin kun kyseessä on infinitiivirakenne. Merkillepantavaa on, että suuntasijaisuus on semanttisesti ennustettavissa; voitaisiin puhua semanttisesta rektiosta.
(152) a. Tulkaa syömään.
b. Menkää katsomaan, tuliko posti.
c. Ryntäsin avaamaan oven joulupukille.
d. Auto kääntyi menemään pellon viertä.
e. Kiirehdin vastaamaan hänen kirjeeseensä heti.
Esimerkistä (e) havaitaan jo, että kyseessä ei ole puhdas vaan usein »abstraktinen» lokaalisuus; juuri tämähän on toisen asteen tarkoitteille tunnusomaista (5.2.2.). Mukana saattaa olla finaalinen lisämerkitys. Sellainen näkyy myös seuraavantapaisista esimerkeistä:
(153) Pekka lähti Oxfordiin opiskelemaan ~ opiskellakseen historiaa.
Kun liikeverbejä on käytetty eräänlaisina yleisverbeinä, niiden konkreettinen 'paikasta toiseen siirtymisen’ merkitys on väistynyt, ja tilalla on vain inkoatii- visuuden merkitys:
(154) a. Seuraavaksi kirjoittaja lähtee esittelemään metodinsa pitävyyttä.
b. Miksi menit väittämään sellaista?
c. Kumppanini jäi ihmettelemään silmät selällään.
Eräiden muiden intransitiiviverbien kuin liikeverbien yhteydessä käytettynä 3. infinitiivin illatiivilla ei ole mitään mainituista merkitysvivahteista, vaan


Ei-1'iniittiset rakenteet adverbiaalina 383
sitä voidaan pitää kieliopillisena sijapäätteenä (rektiotapauksena), joka sikäli vastaa infinitiivin perusmuotoa, että se ei tuo mitään merkityslisää lauseeseen:
(155) a. Jouduin odottamaan linja-autoa 20 minuuttia.
b. En ehtinyt edes juomaan ~ juoda kahvia.
c. Olen oppinut pitämään kielen keskellä suuta.
d. On hyvä, että joku aina tarjoutuu maksamaan laskun.
'Estämistä, kieltämistä’ yms. ilmaisevat sekä transitiiviset että intransitiiviset verbit puolestaan saavat adverbiaaliinsa 3. infinitiivin elatiivimuotoise- na:
(156) a. Koira kieltäytyy tulemasta sisälle.
b. Hän suojeli kasvojaan päivettymästä.
c. Kirjaa yritettiin estää ilmestymästä.
Nämä verbit ovat NEG-implikatiivisia (vrt. 11.3.2.C.). Tämä on sopusoinnussa sen kanssa, että elatiivikin on NEG-implikatiivinen (esim. Ecevit lähti Suomesta -> Ecevit ei ole Suomessa). Elatiivitapauksiakin (156) voidaan pitää semanttispohjaisena rektioilmiönä. Lokaalisessa perustehtävässään elatiivi esiintyy seuraavanlaisissa tapauksissa:
(157) a. Lapset ovat palanneet uimasta.
b. 	Naiset tulivat saunomasta.
Tässä esitellyt verbin rektioon kuuluvat adverbiaalirakenteet kuvataan periaatteessa samalla tavoin kuin objektina olevat infinitiivirakenteet. Toisin sanoen kun kysymyksessä on hallitsevan verbin kanssa samasubjektinen inf.rakenne, voidaan valita joko syväsubjektin sisältävä ja siten pakollisen EKVI-säännön sovellusta edellyttävä lause (158), taikka syvärakenteesta käsin lähtevä subjektiton VP-rakenne (159).
auto, kääntyi
autOj mene- pellon viertä


384 Lauseiden sulautuminen vhdvsrakenteiksi
(159)
auto kääntyi mene- pellon viertä
Edellisessä tapauksessa EKVI-sääntö sekä ao. LISÄYS-transformaatiot (-mA- ja illatiivissa, jotka molemmat ovat ennustettavissa) johtavat pintarakenteen (152d). Jälkimmäisessä taas syväsubjektia ja EKVI-säännön sovellusta ei ole, joten pelkät LISÄYKSET johtavat pintarakenteen syvärakenteesta (159). Kumpi tahansa syvärakennevaihtoehto valitaankin, pintarakenteessa liike- tms. verbi päätyy infinitiivimuodon kanssa verbiketjuksi, ja rakennetta voidaan pitää etenkin samasubjektisissa tapauksissa yhtenä lauseena.
Monien transitiiviverbien rektioon kuuluu objektin lisäksi suunnan adverbiaali, jollaisena voi esiintyä myös 3. infinitiivin illatiivi. Tällä illatiivilla ei ole lokaalista taikka suuntamerkitystä, vaan pikemminkin siihen liittyy finaalinen implikaatio:
(160) a. Liisa tuomittiin maksamaan 10 päiväsakkoa.
b. Pekka aina järjestää itsensä johtamaan puhetta.
c. Jätin hänet ratkaisemaan ongelmaansa yksin.
d. Kenet valittaisiin edustamaan meidän yhdistystämme liittokokouksessa?
On joukko sellaisia verbejä, jotka aina saavat elollisen objektin ja joihin liittyvä adverbiaali usein sisältää infinitiivin illatiivi- tai elatiivimuodon. Tällaisia verbejä ovat esim. auttaa, kehottaa, käskeä, neuvoa, opettaa, pyytää, saada, vaatia, yllyttää + illat, sekä estää, kieltää, suojella, varoittaa + elät.
(161) a. Äiti auttoi lasta pukemaan vaatteet päälleen.
b. Tarkastaja pyysi matkustajia näyttämään lippunsa.
c. Muuri estää turisteja näkemästä linnan pihalle.
d. Esiintyjä sai yleisön itkemään ilosta.
Nämä pintarakenteet muistuttavat suuresti sellaisia, joissa koko infinitiivirakenne on objektina permissiivisten verbien antaa, sallia yhteydessä (vrt. 14.5.5.). Tapausten (161) syvärakenteena on kuitenkin sellainen rakenne, jossa objektina on pelkästään elollinen NP, ja se konstruktio, joka pintarakenteessa sisältää infinitiivin, on adverbiaalina esiintyvä lause:


Ei-finiittiset rakenteet adverbiaalina 385
(161a)'
äiti:
(161c)'
muuri,
estä-
turistejak turistitk näke- linnan pihalle
Tämän rakenteen todisteeksi voidaan käyttää sellaisia lauseita, joissa po. tyypin objekti-NP:n lisäksi on leksikaalinen adverbi, jonka adverbiaalisuus näkyy selvästi:
(162) 	a. Äiti auttoi lasta pystyyn.
b. 	Tarkastaja pyysi matkustajia laiturille.
Esitetyistä syvärakenteista päädytään pintarakenteeseen soveltamalla alemman lauseen subjektiin EKVI-sääntöä, jonka jälkeen jäljellä oleva upotelau- seen osa saa infinitiivimuotoisen verbin. Tämän suuntasijaisuus taas määräytyy hallitsevan verbin merkityksestä ja rektiosta käsin joko illatiiviksi taikka elatiiviksi; varsinaista suunnan merkitystä näissä rakenteissa ei ole jäljellä.
14.8.3. 	Tavan adverbiaali
Tavan adverbiaalina käytetään erilaisia ei-finiittisiä rakenteita sen mukaan, määrittääkö ko. konstituentti verbiä vai onko se irrallisempi koko lauseen määrite. Verbiin liittyvässä adverbiaalissa käytetään 3. infinitiivin adessiivia, joka on aina hallitsevan verbin kanssa samasubjektinen:


386 Lauseiden sulautuminen yhdvsrakenteiksi
(163) a. Pääsette osalliseksi alennuksesta [[täyttämällä tämän kupongin] ja
[lähettämällä sen meille]].
b. Budjetti on saatettu tasapainoon [pidättymällä uusista menoista].
c. Menimme saareen uimalla.
d. Säilö vihannekset [[kiehauttamalla ne suolaisessa vedessä] ja [jäähdyttämällä ne hyvin ennen rasian sulkemista]].
Tätä rakennetta ei ole perinteellisesti pidetty lauseenvastikkeena, vaikka se merkitykseltään vastaa finiittistä lausetta siten, että S. Ja onhan rakenne sikäli epäitsenäinen lauseen osa, että se on sidoksissa hallitsevan verbin subjektiin ja tempukseen aivan kuten objekti ja paikan adverbiaalikin. Rakenteella on myös kielteinen abessiivimuotoinen vastine, josta niin ikään puuttuu itsenäisen subjektin mahdollisuus:
(164) a. Yleisö poistui taputtamatta.
b. Valvottiin koko yö [muistamatta ajan kulua].
c. Kuinka jaksat puhua hänelle suuttumatta?
Huomattakoon silti, että tietty kaksiselitteisyyden mahdollisuus sisältyy rakenteisiin, joissa on joko abessiivi tai adessiivi: lauseenalkuinen NP voidaan tulkita joko syvärakenteen subjektiksi tai objektiksi:
(165) a. Yleisö poistui taputtamatta. (’se ei taputtanut’)
b. 	Yleisö poistui kehottamatta. (’sitä ei kehotettu’)
(166) a. Vieraat lähtivät uimalla. (Vieraat uivat’)
b. 	Vieraat lähtivät taluttamalla, ('heitä talutettiin’)
Nämä minimiparit viittaisivat siihen, että infinitiivirakenteen lähtömuodoksi on oletettava kokonainen lause, joka osoittaa, millä kohdin esim. geneeriset 0-konstituentit sijaitsevat.
Ongelmallisempi tilanne vallitsee niiden tavan adverbiaalien kesken, joissa infinitiivi on instruktiivissa. Tyyppejä voidaan erottaa ainakin seuraavat kolme.
(167) a. [Tietäen, että ystävyytemme voisi järkkyä], kerroin hänelle totuu¬
den.
b. Tulija avasi oven arastellen.
c. Etsimme sivistyksen syntyä Kaksoisvirran maasta ja Egyptistä [sivuuttaen kokonaan Kiinan ja Intian].
(168) a. Kulkija koputti ovelle [sydän pamppaillen].
b. Hän astui sisään [korvat punottaen] ja [silmät kiiluen],
c. Voittaja saapui maaliin [purje hulmuten].
(169) a. Lapset tekevät pahaa [vanhempainsa tieten ~ nähden ~ kuullen
~ *uskoen].
b. 	*[Tieteni tämän] en lähde matkalle.
Aivan samoin kuin 3. infinitiivin sisältävässä tavan adverbiaalissakin, 2. infinitiivin instruktiivitapauksista yleisin ja produktiivisin on se, jossa infinitiivirakenne ja hallitseva verbi ovat samasubjektisia (167). Kuten tapauksesta (167a) ilmenee, ko. rakenne ei suinkaan aina merkitse ’tapaa’, vaan siihen saattaa liittyä kausaalisia ja konsessiivisia lisämerkityksiä.
Lauseissa (168) infinitiivirakenteilla on eri subjekti kuin hallitsevalla


Ei-finiiltisel rakenteet adverbiaalina 387
verbillä, ja niiden subjekti on nominatiivimuotoinen. Tämä tyyppi (jota Ikola 1974:50 on nimittänyt status-lauseenvastikkeeksi) rajoittuu tapauksiin, joiden subjekti on osa/kokonaisuussuhteessa hallitsevan verbin subjektiin (mm. erottamaton omistus). Rakenteen käyttö on siis suhteellisen suppea.
Kolmannessa esimerkkiryhmässä (169) on ns. modaalinen lauseenvastike (Ikola 1974:44). Tämä poikkeaa edellisistä ryhmistä sillä tavoin, että infinitiivirakenteen subjekti ei ole sama kuin hallitsevan verbin subjekti eikä myöskään ole siihen osa/kokonaisuussuhteessa. Tätä tyyppiä ei kuitenkaan voi pitää nykysuomessa esiintyvänä syntaktisena rakenteena vaan paremminkin leksikaalistumana, sillä se on epäproduktiivinen. Modaalirakenteen tran- sitiiviverbi ei ensinnäkään voi saada objektia (169b), toisin kuin muissa instr.tapauksissa (167a,c). Toiseksi rakenne rajoittuu lähinnä vain esimerkissä mainittuihin kolmeen verbiin, joista tieten on lisäksi arkaistisessa konsonanttivartaloisessa muodossa. (Vrt. *Puhuja selosti teoriaansa kaikkien ymmärtäen; *Heikki laulaa ammeessa naapureiden heräten.) Sellaiset ilmaukset kuin kesän tullen, tilaisuuden tullen ovat niin ikään yksittäisiä leksikaalistumia ja oikeastaan ajan adverbiaaleja. Ainoa tyyppi, jossa erisubjektisuus on hyväksyttävä ja produktiivinen, on se jossa infinitiivirakenne on geneerinen:
(170) a. Ei kukko käskien laula, ('siten, että sitä 0 käskee’)
b. Ei uni maaten lopu.
c. Ei lähde nuollen eikä vuollen eikä siivellä sipaisten.
Se, että tähänkin löytää esimerkit helpoiten sananparsistosta, osoittaa lähinnä rakenteen vähäistä produktiivisuutta nykykielessä.
Tavan adverbiaalina oleva ei-finiittinen rakenne poikkeaa selvästi esim. partisiippirakenteesta samoin kuin seuraavassa käsiteltävästä temporaalirakenteesta siinä suhteessa, että sillä ei (tapauksia (168) lukuun ottamatta) ole itsenäistä subjektin valintaa. Semanttisesti tämä erilaisuus on ymmärrettävää, sillä tavan adverbiaali määrittää yleensä nimenomaan tietyn henkilöteki- jän toimintaa, jota kuvatessaan se luonnollisesti liittyy samaan tekijään kuin hallitseva verbikin. Mutta vastaavanlaisia rajoituksia ei kuulu niihin rakenteisiin, joita voisi pitää kielteisenä tavan adverbiaalina (vrt. (164) sekä (167-169)):
(171) a. [Tietämättä, että ystävyytemme voisi järkkyä].. .
b. Tulija avasi oven arastelematta.
c. [Sivuuttamatta Kiinaa ja Intiaa]...
d. Kulkija koputti ovelle [sydämen pamppailematta].
e. Hän astui sisälle [silmän rävähtämättäj.
f. Voittaja saapui maaliin [purjeen lepattamatta].
g. Lapset tekevät pahaa [vanhempainsa tietämättä ~ näkemättä ~ kuulematta ~ uskomatta ~ välittämättä].
h. [Tietämättä tätä] en voi lähteä matkalle.
Tavan adverbiaalissa käytetty infinitiivin abessiivi on siis täysin produktiivinen: sitä eivät sido sen enempää subjektiin kuin objektiinkaan liittyvät rajoitukset. Ikola on suullisesti huomauttanut,*) että erottamattoman omistuksen tapauksissa myös kielteisenä on tarjolla vaihtoehtoinen nominatiivi-
*) Esitelmässään Oulun Lauseopin ja semantiikan päivillä 6.10.1974.


388 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
subjekti tyyppiä (saapui maaliin) purje lepattamatta ~ tukka hulmuamatta. Hän toteaa kuitenkin, ettei ole tavannut tätä käytöstä.
Objektin sija määräytyy tavan adverbiaalissa hallitsevan verbin muodosta käsin; esimerkkien puutteessa ja intuition ollessa näin marginaalisissa ilmauksissa horjuva tämä tendenssi ei kuitenkaan ole aivan selvä:
(172) 	a. [Tuntien Pekan hajamielisyyden] Maija hoiti asian.
b. ?Mene kotiin [muistaen tämä].
c. ?Täällä harrastetaan joogaa [tietäen se terveelliseksi].
d. ?Jyväskylässä suunnitellaan avarampaa yliopistokäsitystä [lakkauttaen tutkinnonuudistus].
14.8.4. 	Ajan adverbiaali
Hyvin yleisiä ovat ajan adverbiaalina toimivat ei-finiittiset rakenteet, joita sanotaan temporaalirakenteeksi. /Cwrt-lausetta vastaavalla temporaalirakenteella tarkoitetaan perinteisesti kahta morfologisesti melko erilaista muotoa, »passiivin 2. partisiipin partitiivia» (173) sekä »aktiivin 2. infinitiivin inessiiviä» (174) (vrt. 14.3.). Vesikansan (1974:275) nimityksiä käyttääksemme voidaan näissä tapauksissa puhua temporaalirakenteen perfektistä (johon myös on sisällytettävä pluskvamperfekti) ja preesensistä. Vesikansa (mp.) on myös esittänyt, että 1. infinitiivin translatiiviksi nimitetty rakenne itse asiassa täydentää temporaalirakenteiden aikasarjaa merkitsemällä myöhäisempää tekemistä kuin hallitsevassa lauseessa. Tämä rakenne (175), joka tosin kahdesta muusta poiketen vastaa ja- eikä /cz/n-lausetta, voitaisiinkin sisällyttää temporaalirakenteiden paradigmaan.
(173) TEMPORAALIRAKENTEEN PERFEKTI
a. Kaaduttuaan hän ei päässyt enää jaloilleen.
b. [Tuulen revittyä katon] tuvassa paleltiin.
c. [Juotuaan maidon] lapsi rauhoittui.
(174) TEMPORAALIRAKENTEEN PREESENS
a. Hän satutti kaatuessaan kätensä.
b. [Tuulen repiessä kattoa] koko talo tärisi.
c. [Juodessaan maitoa] lapsi nojaa tyynyyn.
(175) TEMPORAALIRAKENTEEN FUTUURI
a. Hän horjui ja kompasteli [kaatuakseen pitkin pituuttaan kadulle].
b. Askel hidastui [ktivastuakseen uudestaan].
c. Mies sulki oven [huomatakseen että oli unohtanut avaimet kotiinsa].
Se, että rakennetta (175) on luonnehdittu merkitykseltään finaaliseksi, johtunee siitä, että sen käyttö on tavallisinta puhuttaessa jonkun henkilötekijän tulevaisuuteen kohdistuvista aikeista:
(176) a. Juha harjoitteli fysiikkaa [päästäkseen Polille].
b. Menin aikaisin nukkumaan [jaksaakseni tehdä pitkän työpäivän].
c. Pekka soitti lääkärille [tilatakseen ajan].


Ei-finiiniset rakenteet adverbiaalina 389
Kuten Vesikansa (mp.) huomauttaa, temporaalirakenteen futuuriin sisältyy vain aikasuhde, ja finaalisuus on lähinnä implikoituna silloin, kun kuvataan intentionaalisia toimintoja. Samalla tavoin toisiinkin temporaalirakenteisiin voi sisältyä pelkän aikaa ilmaisevan merkityksen lisäksi erilaisia implikaatioita: ehto, syy tai myönnytys. Tässä suhteessa temporaalirakenteet käyttäytyvät siis samalla tavoin kuin »täydet» temporaalilauseet (vrt. Heinämäki 1974). Linden (1971:28) on todennut, että tämä vastaavuus on myöhäistä ja ilmestynyt vasta kirjakielen kehityksen aikana; puhekieliset temporaalirakenteet, jotka ilmaisevat presupponoitua, tuttua tietoa, rajoittuvat ajan ilmauksiin. Ilmeisesti kuitenkin temporaalirakenne on leviämiskykyinen, mihin viittaa jo sekin, että sille on kehkeytynyt kolmen aikasuhteen sarja. Seuraavassa muutama esimerkki implikaatioista; (177c) osoittaa Lindenin mukaan, että temporaalirakennetta on alettu käyttää rinnastuksenomaisesti aivan kuten ei-alisteista konjunktiota kun taas.
(177) a. [Sateen sattuessa] juhlat pidetään sisällä. (’jos\ . .)
b. Olen onnellinen [tietäessäni että rakastat minua], ('koska tiedän’. ..)
c. Ellasta tuli pääasia [orkesterin saadessa tyytyä enemmänkin säes- tystehtäviinj. (’kun taas’. ..)
Temporaalirakenne ei ole jakaumaltaan yhtä vapaa kuin itsenäiset temporaalilauseet. Kaikkein luontevin on aktiivisesta intransitiivilauseesta muodostettu temporaalirakenne. Transitiivilauseessa on ainakin passiiviin kohdistuvia rajoituksia.*) Tämä johtunee siitä, että temporaalirakenteen perfekti on homonyyminen aidon passiivimorfeemin kanssa (vrt. Kallen tehtyä työn =t= tehty työ), joten siihen ei voi toistamiseen liittää passiivin tunnusta.
(178) a. [Vieruskaverini kuorsattua kolme tuntia] herätin hänet.
b. [Vieruskaverini kuorsatessa] harjoittelin tuubansoittoa.
c. Hän oli hetken hiljaa [kuorsatakseen sitten aamuun asti].
(179) a. [Tehtäessä varaus] tyttö ottaa nimen muistiin.
b. *[Tehtyä varaus] lähdettiin kävelylle.
c. Syötyä mentiin nukkumaan.
(180) a. *[Syötyä puuro ~ puuron] jaksettiin tehdä heinää.
b. [Uutta viiniä maisteltua] tutustuttiin taloon.
c. Mentiin ruispellolle [*saadakseen ~ *saadaksi vilja iltaan mennessä korjuuseen].
Kuten havaitaan, on objektillinen passiivilause luonteva vain temporaalirakenteen preesensissä (179a). Part.objekti on mahdollinen myös perfektissä (180b), mutta futuurilta puuttuu passiivi kokonaan, kuten myös 1. infinitiivin lyhyemmältä muodolta. Temporaalirakennetta ei voi muodostaa ollenkaan yksipersoonaisista verbeistä (vrt. T. Itkonen 1975a:63-). Tämä jättää monet peruslausetyypit temporaalirakenteen ulkopuolelle:
(181) a. *Sataessa kukat saavat ravintoa.
b. *Sadettua maa on möyhennettävä.
c. *OH hetken poutaista [sataakseen sitten loppuviikon].
d. *Yleisöä nauratti [kuoron täytyessä paeta lavalta].
e. *[Kaikkia väsyttäessä] lähdettiin kotiin.
f. *[Minulla ollessa nälkä] en pysty keskittymään työhön.
g. ♦[Isästä tultua pappi] muutimme Mikkeliin.
*) Vrt. Ikola (1964:43) ja Carlson (1978:57-).


390 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
Temporaalirakenteen preesensiä tutkiessaan Löflund (1979) on todennut, että 3. persoonan omistusliitteetön muoto on ekspansiivinen. Se on käytössä valtaosissa geneerisiä ilmauksia, vaikka rakenne olisi päälauseen kanssa samasubjektinenkin (182b); omistusliitteelliset tapaukset (c) ovat pienenä vähemmistönä. Mutta geneeristä temporaalirakennetta käytetään paljon myös kun päälauseessa on passiivi (d),*) onpa merkkejä siitä, että se olisi leviämässä sellaisiinkin tapauksiin, joissa päälause on aktiivimuotoinen mutta ei-geneerinen (e-f)-
(182) a. Pataruokaa tehdessä kana kypsyy paloiteltuna nopeammin.
b. Joskus pyörällä ajaessa saa hyttysen suuhunsa.
c. Takaseinän peittää peili, josta voi katsella vartaloaan noustessaan kylvystä.
d. Mopoa käytetään pääasiassa asioidessa.
e. Vanhoja hevosaikoja muistellessa he ovat todella tyytyväisiä.
f. Makutuomareilta oli mennä sormi suuhun kilpailuruokia
haistellessa, maistellessa ja katsellessa.
Temporaalirakenne on kuvattavissa muutamilla transformaatioilla, joita sovelletaan syvärakenteen täysiin temporaali- ja tiettyihin muihinkin lauseisiin (vrt. ed.). Ensinnäkin ei-finiittiset tunnukset ynnä näihin liittyvät sijapäätteet (inessiivi, partitiivi, translatiivi) LISÄTÄÄN. Toiseksi on oletettava myös muutamia SIJANMERKINTÄ- ja PRONOMlNAALISTUS-sääntöjä, jotka merkitsevät syvärakenteen loogiset subjektit ja objektit oikeilla päätteillä. Kuten partisiippirakenteessa (jonka vastaavista ilmiöistä ks. 14.5.4.), temporaalirakenteessakin merkitään subjekti siitä riippumatta, onko se sama- vai eritarkoitteinen hallitsevan lauseen subjektin kanssa. Samatarkoitteinen subjekti merkitään verbiin liittyvällä omistusliitteellä (joka ei enää ole pinta- subjekti!), eritarkoitteinen subjekti GENETIIVISTETÄÄN (vrt. kuitenkin
(182)):
(183) a. Pekanx ollessa matkoilla Maijak hoitaa hänen, kirjeenvaihto+rt.va,.
b. Matkustaessa+arti ulkomailla Pekkaj kiertelee museoissa.
c. Astu+//a+essa laivaan pidz+tään kiinni kaiteesta, (samatarkoittei- sia??)
Kielenhuollossa on kiinnitetty huomiota siihen yleiseen virhetyyppiin, jossa samatarkoitteiset NP:t sijoitetaan päin vastoin eli PRONOM1NAALISTA- MATON muoto temporaalirakenteeseen, sen kanssa samatarkoitteinen pronomini hallitsevaan lauseeseen. Tässä suhteessa kielitaju pyrkii yhdenmukaistamaan konjunktiolauseen ja lauseenvastikkeen käytön (vrt. Linden 1971):
(184) Kun sotilast ryömi juoksuhautaan, hänx kuuli 1.07-ammuksien ujeltavan ^ => Sotilaan ryömiessä juoksuhautaan hänj kuuli ...
Tämä »sitkeähenkinen virhe» viittaa siihen, että suomessa ei olisi kielitajun mukaista PRONOMINAALISTA A takaperin edes epäitsenäiseen lauseenvastikkeeseen (Ryömiessä+ärti juoksuhautaan sotilasx kuuli...).
*) Etenkin verbeistä mennä ja tulla näyttävät 3. persoonan omistusliitteettömät muodot jo leksikaalistuneen, vrt. Mennessä viivyttiin viikko, Mennessä nukuin . .., mutta kaarteeseen mentäessä, etelään tultaessa (Löflund mp.).


Nominaalistus 391
Temporaalirakenteen subjekti voi olla samatarkoitteinen paitsi hallitsevan lauseen subjektin, myös jonkin sen obliikvisijaisen NP:n kanssa; tällöin tarvitaan omistusliitteen lisäksi erottelevaa pronominia:
(185) a. Tutustuin Maijaan, hänenx ollessa+0/ij turistioppaana,
b. 	Maija tutustui Perttiink tämänk ollessa lomamatkalla.
Pelkkä omistusliite siis tulkitaan ensisijaisesti hallitsevan verbin subjektiin viittaavaksi (vrt. 14.6.3.).
Koska temporaalirakenteella on hallitsevasta lauseesta riippumaton subjektin ja tempuksen valinta, sen objektinkin sija määräytyy hallitsevan verbin muodosta riippumatta:
(186) a. Menkää kotiin [nähtyänne elokuvan], (hallitseva verbi imperatii¬
vissa)
b. [Isän ratkaistessa ongelman] huudettiin yhteen ääneen, (hallitseva verbi passiivissa)
Näin ollen temporaalirakenne on kaikista lauseenvastikkeista lausemaisin eli sillä on eniten autonomiaa päälauseeseen nähden. Tämä heijastuu siinäkin, että se sallii vaihtoehtoisia sanajärjestyksiä:
c. mennessään noutamaan karjaa - karjaa noutamaan mennessään
14.9. Nominaalistus
14.9.1. Yleistä
Nominaalistuksella tarkoitetaan tässä niitä johto- ja muita prosesseja, joilla verbeistä muodostetaan substantiivisia teon nimiä, esim. oksenta => oksentaminen, aateloi => aateloiminen, kerjää => kerjuu, pohti => pohdinta ja föönaa => joönaus. Tärkeimmät kyseeseen tulevat johtimet ovat -minen, -nti, -ntA, -Us, -UU, -U, -O ja -e (ks. Rintala 1978). Emme käsittele muita deverbaalisia substantiivijohdoksia. Nominaalistuksen sijasta voitaisiin puhua tarkemmin verbien substantivoimisesta erotukseksi partisiipinmuodos- tussäännöistä (ks. 14.7.2.), jotka myös ovat nominaalistuksia eli adjektivoi- misprosesseja. Säilytämme kuitenkin substantivoimisesta puhuessamme termin »nominaalistus» (vrt. engl. »nominalization»).
Heti alkuun on todettava, että pidämme nominaalistusta ilmiönä, joka on kuvattava tränsformatorisesti. Leksikaalistumattomat teonnimet on toisin sanoen johdettava vastaavista täysistä lauseista:
(187) 	a. Kiirehditään [Tokion kierros saatetaan pääkohdiltaan loppuun]s =>=> Kiirehditään [Tokion kierroksen saattamista pääkohdiltaan loppuun].
b. [x karsii yhden maksuluokan]s merkitsee välimatkaporrastuksen poistamista ^ [Yhden maksuluokan karsinta] merkitsee välimatkaporrastuksen poistamista.
c. Vance saapui Pekingiin [[Vance jahkaili pitkään lentokentillä]s jälkeen]PP =>=> Vance saapui Pekingiin [pitkän lentokentillä jahkailun jälkeen].


392 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
Tällainen transformaatiojohto on paikallaan jos halutaan kuvata sitä intuitii- visestikin läheistä suhdetta, mikä vallitsee nominaalistettujen rakenteiden ja täysien lauseiden välillä. Nominaalisteella voi esim. olla finiittilauseen subjektia ja objektia vastaavat jäsenet sekä useita erilaisia (myös valinnaisia) adverbiaaleja.*) Juuri näiden myötäesiintymäyhtäläisyyksien takia tulkitsemme nominaalisteet lauselähtöisiksi.**)
Johto syvälauseesta on kuitenkin rajoitettava niihin tapauksiin, missä kantaverbin ja pintajohdoksen suhde (i) on semanttisesti ennustettavissa ja (ii) perustuu produktiiviseen sääntöön, jonka sovellusalaa tosin morfologiset ym. ehdot saattavat eri tavoin rajoittaa tiettyihin verbien alaryhmiin. Nämä johdokset eivät siis ole leksikaalistuneita, itsenäisiä sanakirjayksikköjä.
Mainitut ehdot täyttyvät tapauksissa (187). Puheena olevat johdokset voidaan tuottaa lähes kaikista verbeistä aivan yleisillä säännöillä, ja johdosten merkitys on ’V, joka toimii Nina’. Verbin luontainen merkitys säilyy samana, ja transformaatio »siirtää» verbin substantiivin tehtäviin, jolloin se varustetaan johtimella ja saa substantiivin morfosyntaktisia piirteitä eli adjektiiviattribuutin mahdollisuuden sekä luku-, sija- ja possessiivitaivutuksen (vrt. kaaviota (20)). Mutta näin muodostettu johdos säilyttää monet verbin ominaisuutensakin, etenkin kykynsä saada verbin määritteitä. Modusta ja tempusta nominaaliste ei silti voi ilmaista; on ajateltava, että ao. syvälause ei ilmaise aikasuhdetta (Vuoriniemi 1975:132).
Syntaksin näkökulmasta NOMINAALISTUS on selvin esimerkki ranginvaih- dosta: kokonainen lause (tai VP) alennetaan palvelemaan substantiivina. Semanttisesti NOMINAALISTUS tuottaa toisen tai kolmannen asteen tarkoitteita (vrt.
5.2.2.): »dynaamisesta» lauseen muotoisesta propositiosta tulee substantiivin ilmaisema »staattinen asiaintila».
Lauselähtöisten transformatorisesti johdettujen deverbaalisubstantiivien lisäksi on runsaasti leksikaalistuneitakin tapauksia, sellaisia deverbaaleja, joita ei johdeta sääntöteitse vaan jotka esiintyvät leksikossa omina kokonaisuuksinaan. Tällaisten johdosten tunnusmerkki on merkityksen ennustamattomuus: merkitys on itsenäistynyt eikä sitä voi suhteuttaa kannan merkitykseen yleisillä säännöillä.
-minen-johdokset ovat melkein poikkeuksetta säännöllä johdettuja: harvinaisia ovat sellaiset leksikaalistumat kuin syöminen ’se mitä syödään’ ja juominen ’se mitä juodaan’.***) Leksikaalistumia on muissa deverbaalijoh- doksissa enemmän: esim. ajo, elo, haku, tuonti ’se mitä tuodaan’, vastuu 'moraalinen velvoitus’ ja määräys Velvoittava ohje’ (ks. Rintala 1978 ja Koski 1978b). Johdetuista teonnimistä -minen-tyyppi on ylivoimaisesti yleisin ja produktiivisin (Koistinen & ai. 1976:20), ja siksi käsittelemmekin tarkemmin sen kuvaamista. Muut säännöillä johdettavat deverbaalit tulevat lyhyemmin esille jaksossa 14.9.3.
Johtosääntöjen asema kieliopissa on kiistanalainen: vaikka ne tulkitaankin transformaationluonteisiksi muuntamissäännöiksi, on silti mahdollista sijoittaa ne joko leksikkoon tai syntaksiin. Leksikaalista johtoa puoltaa se, että
*) Vrt. myös Vuoriniemi (1975:127), Nuutinen (1976:33), Koski (1978b: 108—) ja Rintala (1978:153). Näillä linjoilla oli jo Airila (1952:94-), joka puhuu verbien muuntumamuodoista. Ikola (1971:43; 1974:85) on kuitenkin transformaatiokuvausta vastaan.
**) Vaihtoehtoinen kanta on T-kieliopin laajennetun standarditeorian ns. leksikalistinen hypoteesi, joka edellyttää melkein kaiken sananjohdon (myöskin nominaalistuksen) leksikaalista eikä transformatorista kuvausta.
***) Näissä tapauksissa on rinnan leksikaalistumien kanssa olemassa myös vastaava sääntöperäi- nen johdos: syöminen 'syömistoiminta' jne.


Nominaalistus 393
johtoprosessit tuottavat uusia sanoja, ja sanojen sekä niiden erityisinfor- maation kuvauspaikka on juuri leksikko. Mm. tämä sisältyy leksikalistiseen hypoteesiin. Mutta toisaalta johdoksella kuten -minen-tyypillä saattaa olla aivan samojakin syntaktisia ominaisuuksia kuin lauseilla, esim. sama aktant- tirakenne ja alistuminen koko lauseen syntaktisiin sääntöihin kuten tiettyihin SIJANMERKINTÖIHIN ja PRONOMINAALISTUKSIIN. Tällaiset yhtäläisyydet on jotenkin kuvattava; ei voi tyytyä siihen, että lauseet kuvattaisiin yhdessä kieliopin lohkossa ja kaikki johdokset syntaksista erillisessä leksikossa. Tällöin syntyisi sellainen kuva, ettei esim. lauseella ja sen nominaalisteella olekaan yhtäläisyyksiä, vaikka ne ovatkin verrannollisia sekä aktanttiraken- teeltaan että merkitykseltään. Omaksumme sen kannan, että syntaksiin kuuluvia johtoprosesseja ovat ainakin ne, jotka muuttavat sanaluokkaa ja tuottavat johdoksia, joiden argumentit joko vastaavat finiittiverbien argumentteja (vrt. Suomi luisuu itään => Suomen luisuminen itään) taikka ovat vaihtaneet kieliopillista funktiotaan (vrt. kausatiiveja: Monet pelkäävät tutkinnonuudistusta => Tutkinnonuudistus pelottaa monia; ks. 11.4.2.).
Leksikaalisilla johtosäännöillä taas kuvataan ne sananmuodostuspro- sessit, jotka rajoittuvat lähinnä yksittäisten argumentittomien sanojen johtamiseen; tätä tyyppiä edustavat mm. deminutiivisubstantiivit (kala => kalanen) ja moderatiiviadjektiivit (vanha => vanhahko). Silti on myönnettävä, ettei syntaktisen ja leksikaalisen johdon ero ole suinkaan selvä.
Jaksossa 14.2. erottamistamme ei-finiittisten rakenteiden tyypeistä nomi- naalisteet ovat vähiten lausemaisia. Niiden lausemaisuus rajoittuu siihen, että niillä voi olla verbin aktanttirakenne (= verbin määritteet). Koska -minen- ja muut vastaavat johdokset ovat substantiivisia, niiltä puuttuvat itsenäisen finiittilauseen piirteet: tempusvalinta, modus, persoonataivutus, passiivi sekä lauseadverbiaalin mahdollisuus. Nominaalisteet muodostavat pintarakenteessa kiinteän NP:n, jossa genetiiviattribuutti ja pääsana eivät voi liikkua erikseen:
(188) 	On ihmetelty, että rahamarkkinat kevenevät => On ihmetelty rahamarkkinoiden kevenemistä => Rahamarkkinoiden kevenemistä on ihmetelty ~ * Rahamarkkinoiden on ihmetelty kevenemistä.
14.9.2. 	-minen-tyyppi
-minen-rakenne käy kaikissa tehtävissä missä substantiivikin käy: subjektina, objektina, adverbiaalina jne. Silti sillä on muutamia suosikkikäyttöjä. Subjektin asemassa po. transformaatio on usein pakollinen eikä lähimpänä vaihtoehtona oleva 1. infinitiivi tule ollenkaan kysymykseen:
(189) Ohjelman esittäminen ~ *Esittää ohjelma nostatti vastalauseiden myrskyn.
(190) Tupakoiminen ~ *Tupakoida johtaa suurella todennäköisyydellä keuhkosyöpään.
(191) Rakastaminen on itsensä voittamista. (?Rakastaa on voittaa itsensä.)
Tältä osin -minen-rakenne ja vastaava 1. infinitiiviin perustuva rakenne ovat täydennysjakaumassa. Syynä -minen-muodon suosintaan on tässä ilmeisesti


394 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
se, että alkuasema on nominien suosikkiasema, ja 1. infinitiivi on osittaisesta nominaalisuudestaan huolimatta liian verbimäinen (vrt. Savijärvi 1971:281). On silti runsaasti sellaisiakin tapauksia, missä subjektina esiintyvä inf.raken- ne ja vastaava nominaaliste ovat vapaassa vaihtelussa (ks. 14.4.3.):
(192) a. On vastuutonta jättää lapsi yksin pihalle ~ Lapsen jättäminen
yksin pihalle on vastuutonta.
b. Tänä syksynä on tyylikästä pukeutua mustaan ~ Mustaan pukeutuminen on tänä syksynä tyylikästä.
-mmert-rakenteelle ominainen esiintymisympäristö on substantiiviin (usein deverbaaliseen johdokseen!) liittyvänä attribuuttina:
(193) a. [[Neuvottelut]N [suhteiden solmimisesta]np]np pystyttiin pitämään
täysin salassa.
b. [[Arvostelut]n [liiasta itään luisumisesta]^^ ovat viime vuosina tuntuvasti lisääntyneet.
c. Senaattori Robert Byrdin [[varoitus]N [talousavun tarkistamisesta]^?]^? cnttihc muutoksia asenteisiin.
d. [[Kaundan toiminta]NP [eteläisen Afrikan kiistakysymyksen ratkaisemiseksi]^?]^? on kasvattanut hänen suosiotaan.
e. Komitea tarjoaa [[otollisen katteen]Np [Länsi-Euroopan valtioiden 05a///5mm/5^//e]Np]NpSalt-neuvotteluihin.
NOMINAALISTUKSEN tekee näissä tapauksissa pakolliseksi pääsanan säilyttämä verbin rektio, -minen-muodolla on substantiivina täydellinen sijataivutus ja se mukautuu tästä syystä mihin tahansa rektiovaatimuksiin, kuten äskeisten esimerkkien elatiivi, translatiivi ja allatiivi osoittavat. 1. infinitiiviltä sijataivutus puuttuu melkein kokonaan, ja siksi se joutuisi ristiriitaan rektiosyntaksin kanssa (vrt. myös 7.3.6.2.).
-mme/i-rakennetta ei voi käyttää vapaasti objektina (vrt. Nuutinen 1976:86). Näyttää vallitsevan sellainen rajoitus, ettei se yleensä käy EK VI- verbin objektiksi (vrt. 14.5.5.A.). Näissä tapauksissa 1. infinitiivi on pakollinen:
(194) a. Aion hankkia uudet talvikengät ~ *Aion uusien talvikenkien
hankkimista.
b. Laitosneuvosto halusi tehdä uuden esityksen ~ ^Laitosneuvosto halusi uuden esityksen tekemisen.
c. En osannut pelätä tätä vaatimatonta muutosta ~ *En osannut tämän vaatimattoman muutoksen pelkäämistä.
Nuutinen (1976) on seikkaperäisesti selvittänyt -minen-nominaalisteiden sisäistä rakennetta. Selvä ero finiittilauseisiin nähden on se, että nominaalisteiden pintarakenteesta puuttuu yleensä subjekti (= syväsubjektia vastaava gen.muotoinen jäsen). Sen sijaan (syvä)objektin ilmaiseminen on hyvin yleistä. Nuutisen (mts.19) tutkimassa 1158 -m/nen-esiintymää käsittävässä otoksessa subjektitapauksia (195) oli vain noin 18%, objektitapauksia
(196) 	noin 60% ja sellaisia, joissa ei ollut kumpaakaan (197) noin 22%. Vuoriniemi (1975:134) on myös todennut erittäin selvän tendenssin objektitapausten suosimiseen verbin ollessa transitiivinen.


Nominaalistus 395
(195) a. Puolueet ovat tärkeä asia demokratian toteutumisen kannalta, b. Paavela ei edes tullut kertomaan valmistelutyön edistymisestä.
(196) a. Pankkisalaisuuden säilyttäminen auttaa vaarallisen kehityksen
estämisessä.
b. 	Suunnittelun ohjenuorana ei voi olla ns. vanhojen yliopistojen aseman huonontaminen.
(197) a. Verorikoksiin syyllistyminen on ikävä näyttö moraalin kestämät¬
tömyydestä.
b. Inhimillisistä tekijöistä puhuminen ei ole mitenkään uutta.
c. Vaihtoehdosta luopuminen merkitsisi painostuselettä Israelia kohtaan.
Pintasubjekti on siis paljon harvinaisempi kuin pintaobjekti. Finiittilau- seissa taas subjekti on huomattavasti yleisempi kuin objekti (vrt. 9.2.3.). Subjektin selvä »aliedustus» -minen-rakenteessa ei voi olla sattumanvaraista. NOMINAALISTUKSEN soveltaminen ja subjektin paikan jättäminen siinä yhteydessä täyttämättä tekee rakenteesta geneerisen tai tulkinnaltaan epämääräisen (vrt. Vuoriniemi mt., Nuutinen mt.). Pintasub- jektiton nominaaliste tulee siten tehtävältään lähelle passiivikategoriaa, jonka perusmerkitys on samankaltainen, ilmaiseehan passiivi epämääräistä henkilö- tekijyyttä (11.6.2.).*) Tämä merkitysvivahde on ilmeinen monissa edellä esitetyissä esimerkeissä kuten (196,197), joissa -mm^-rakenne implikoi juuri epämääräistä henkilötekijää.
Mainittu merkitysvivahde myötävaikuttaa -minen-rakenteen suosioon useissa kirjoitetun kielen tyylilajeissa, ns. suunnittelu- ja komiteakielessä, joiden poteman substantiivitaudin aiheuttaa nominaalistusprosessien runsas rekursiivinen soveltaminen.
NOMINAALISTETTAESSA sekä syväsubjekti että -objekti varustetaan genetiivin päätteellä ja siirretään verbin eteen. On harvinaista että molemmat esiintyvät samassa pintarakenteessa, mutta kun näin käy, subjekti edeltää objektia:
(198) [[Vanhempien^ [taloudellisen tuen]0 antaminen] on riippuvaista tuloista.
Peräkkäiset eri konstituentteihin kuuluvat genetiivit vaikeuttavat tulkintaa, koska ne sekaantuvat paitsi keskenään, myös kahteen muuhun syntaktiseen ilmiöön, attribuuttien sijakongruenssiin (kylmän oluen) ja omistajangenetii- viin (Pentin auton akku). Ilmeisesti homonymian runsaus vaikuttaa siihen, että rakennetta (198) vieroksutaan.
Adverbiaaleista sen sijaan useimmat esiintyvät nominaalisteissa vapaasti. Selvästi mahdottomia ovat vain irtonaiset lauseadverbiaalit sekä predikatiiviadverbiaalit (Tuomikoski 1970; vrt. 10.4.3.). Näiden puuttuminen
*) Nuutinen (mts.20) huomauttaa siitäkin yhtäläisyydestä, että yksipersoonaisista ilmauksista johdettuja -minen-muoio')a ei ole niin kuin ei ole passiivimuotojakaan: vrt. täytyminen - *täydytään; *janottaminen - ^janotetaan; *ulkona ~ *minulla oleminen kylmä - *ulkona ~ ^minulla ollaan kylmä jne. Kosken (1978b: 110) mukaan täytyminen-muodot ovat kuitenkin eräissä konteksteissa mahdollisia. -Joka tapauksessa tämä lienee ainoa rajoitus -minen- NOMINAALISTUKSEN ehdottomaan produktiivisuuteen: kaikista muista verbeistä tämä muoto voidaan johtaa.


396 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
ei ole yllättävää. Lauseadverbiaalin mahdollisuushan on fmiittilauseen ominaispiirteitä, ja monet predikatiiviadverbiaalit ovat kiinteysasteeltaan näihin rinnastettavia:
(199) a. Kuulin, että he valitettavasti lähtevät Mikkeliin => *Kuulin
heidän valitettavasti lähtemisestään Mikkeliin ~ *Kuulin heidän lähtemisestään valitettavasti Mikkeliin. b. Jos olisin sinä, menisin sinne => *sinne meneminen sinuna ~ *sinne sinuna meneminen.
Adverbiaalin (tai adverbiaalien) paikka -minen-rakenteessa ei ole yhtä kiinteä kuin subjektin ja objektin, jotka aina edeltävät verbiä. On ehkä jonkin verran tavallisempaa, että adverbiaali säilyttää verbin jälkeisen asemansa, mutta vallan yleistä on sekin, että se NOMINAALISTETTAESSA SIIRRETÄÄN välittömästi verbin eteen. Jälkiaseman suosio kasvaa sen mukaan mitä enemmän muita jäseniä verbin edellä on. Seuraavissa esimerkeissä ao. konstituenttien pintajärjestys (VA, SVA jne.) on merkitty sulkeisiin; myös vastaava finiittirakenne mainitaan.
(200) a. Oma suhtautuminen / lastenkulttuurin väkivaltaan on ilmaistava
selvästi. (VA: ... x suhtautuu lastenkulttuurin väkivaltaan ...)
b. Tässä on kysymys ihmismielen / avartumisesta / sanan välityksellä. (SVA: . .. ihmismieli avartuu sanan välityksellä .. .)
c. Hongkongissa ahtaasti /asuminen on normaalia. (AV: .. . x asuu ahtaasti ...)
d. Laki kasviöljyn / sekoittamisesta / voihin raukeaa. (OVA: ... kasviöljy sekoitetaan voihin ...)
e. Vanhan koulun / pystyssä / pitämiseen ei enää saa valtion apua. (OAV: ... vanha koulu pidetään pystyssä .. .)
f. Ilmapiirin huononeminen on ollut seurausta englantilaisten / asioihin /puuttumisesta. (SAV: ... englantilaiset puuttuvat asioihin ...)
Toinen tendenssi on Nuutisen (mts.49) mukaan se, että sidonnaiset adverbiaalit pyrkivät alkuun hanakammin kuin vapaat. Eteen SIIRRETYN adverbiaalin suhde verbiin on joskus niin läheinen, että NOM1NAALISTETTAESSA muodostetaan yhdyssana. Tapauksessa (200e) yhdyssana pystyssäpitäminen olisi täysin mahdollinen. Lisäesimerkkejä:
(201) a. Joulukorttien perilletoimittamiseen ei ole varattu riittävästi
aikaa.
b. Tutkimuksen alullepaneminen vie useita kuukausia.
c. Kieroonkatsomista voidaan parantaa laseilla.
NP:n ja yhdyssanan raja on näissä tapauksissa ilmeisen epäselvä. NOMI- NAALISTUKSEN yhteydessä voidaan edelleen jotkin adverbiaalit ADJEK- TIVOIDA ja SIIRTÄÄ verbin eteen tavallisiksi adjektiiviattribuuteiksi:
(202) a. Räjäytystyössä ei saa pitää henkilöä, jonka sairaus tai ruumiinvika
saattaa haitata työn turvallista suorittamista. (... työ suoritetaan turvallisesti ... ; Nuutinen mts.40).
b. 	Alokkaiden aikainen nouseminen on yksi perusedellytys. (. . . alokkaat nousevat aikaisin . . .)


Nominaalistus 397
NOMINAALISTAMINEN on kuten todettua melkein täysin produktiivinen ilmiö, ainakin mitä tulee yksittäisiin verbeihin. Lausetyyppien tasolla voidaan kuitenkin todeta useita rajoituksia. Predikatiivilauseita, omistusrakenteita, kokija- ja tulosrakenteita sekä kvanttorilauseita ei voi NOMINAA- LISTAA:
(203) a. Ed McBain on mielikirjailijani => *Ed McBainin oleminen mieli-
kirjailijani ~ *Ed McBainin mielikirjailijani oleminen.
b. Äidillä on uusi muovikassi => *Äidillä uusi muovikassi oleminen.
c. Ehdokkaalle kävi ikävästi => ^Ikävästi käyminen ehdokkaalle.
d. Mikkolasta tuli johtava ehdokas => *Mikkolasta tuleminen johtava ehdokas.
e. Alennusnimikkeitä on yli 300 => *Alennusnimikkeitä oleminen yli
300.
Kiteytyneet ilmaukset ovat yleensäkin transformaatioiden ulkopuolella. Toinen syy näihin rajoituksiin on NOMINAALISTUKSEN edellyttämä subjektin ja objektin GENETIIVISTÄMINEN, joka monessa tapauksessa joutuisi ristiriitaan muuten esiintyvän partitiivisijan kanssa.
Koska pintanominaaliste on substantiivinen, se voi myös esiintyä monikossa (204), joskaan tämä ei ole kovin yleistä. Nominaalisteisiin liittyvällä monikolla näyttää useasti olevan pragmaattinen, lisämerkityksen aiheuttava eikä niinkään kieliopillinen tehtävä (204b).
(204) a. Toistasataa työnantajaa on tuomittu ennakkoverolain rikkomisis¬
ta.
b. 	Itä-Suomea vaivaa talouskriisi metsätöiden vähenemisineen, peltojen paketoimisineen ja pakkomuuttoineen.
Koska adverbiaaleja, myös predikatiiviadverbiaaleja voi NOMINAALISTA A, mutta predikatiiveja ei, ero Poika on sairas =1= sairaana katoaa. Nominaaliste Pojan sairaana oleminen vastaa vain jälkimmäistä (vrt. 10.4.2., (76)).
14.9.3. 	Muut nominaalistetut rakenteet
-minen-tyyppi on nominaalistetuista rakenteista produktiivisin ja yleisin. Mutta NOMINAALISTAA voi seuraavillakin johtimilla: -O, -U, -UU, -ntA, -nti, -nA, -Os, -Us, -mUs, -mA, -e, esim. ajo, kävely, hakkuu, nuolenta, myynti, korina, muutos, rajaus, lankeemus, syntymä, pehmuste. Käy heti ilmi, ettei verbin ilmaiseman tekemisen merkitys säily näissä sillä tavoin muuttumattomana kuin -minen-iyypissä. Mainittujen esimerkkien joukossa on useita teon tulosta tai muita enemmän tai vähemmän idiosynkraatti- siakin merkityksiä ilmaisevia johdoksia, joiden on ajateltava olevan leksikaalistuneita (rajaus, lankeemus, syntymä, pehmuste). Eräissä tapauksissa voi olettaa semanttisesti tai morfo(fono)logisesti eriytyneitä johtosääntöjä: -nA liittyy lähinnä vain luonnonilmiöitä tai ääniä merkitseviin verbeihin, -UU vain tiettyihin kaksitavuisiin -^:han päättyviin supistumaverbeihin, -nti mm. yksitavuisiin verbeihin jne. Kokonaisuutena ottaen nämä tyypit muodostavat syntaksin ja leksikon välimaastossa sijaitsevan vaikeasti kuvatta-


398 Lauseiden sulautuminen yhdysrakenteiksi
van jatkumon. Vaikkakin nimittäin yksittäiset johtimet saattavat »valita» vartalonsa hyvinkin tiukkojen ehtojen mukaan, niillä voi toisaalta olla kaikki ne määritteet, mitä vastaavassa täydessä lauseessa on (vrt. Nuutinen mts.54-), mikä puoltaisi syntaktista johtoa:
(205) 	a. Pakoa työnteosta merkitsee tämä tapa torjua sananvapauden problematiikka.
b. Artikkelissa suoritetaan rajankäyntiä rangaistavan ja ei-rangaista- van välillä.
c. Ihmeteltiin kirjailijan politikointia filosofiaa vastaan.
d. Unen vapautta korostaa Rikun hyppy korkealle avaruuteen.
e. Pyryn yksitoikkoisen ulinan läpi hänen korvansa tavoittivat ohuen soivan äänen.
f. Käsien pesu likaisessa Lokan vedessä ei auta ketään.
g. Ohjauspyörän kiinnityksen tulee tapahtua hitaasti.
Osoitukseksi tässä kohden tavattavasta aivan verbikohtaisestakin vaihtelusta esitämme seuraavan asetelman, johon on koottu 10 tavallisen verbin kaikki Nykysuomen sanakirjasta löytyvät po. johdokset. Verbit kuuluvat suomen 200 yleisimmän sanan joukkoon, »x» merkitsee johdoksen esiintymistä verbin ilmaisemaa tekemistä merkitsevänä (nomen actionis), »y» sen esiintymistä jossakin muussa merkityksessä ja aukko sen (yleensä systemaattista) puuttumista. Harvinaiset esiintymät ovat sulkeissa.
(206)
-mi¬
-o
-u
-UU -ntA
-nti -n A -Os
-Us
-m Us
-mA
-e
nen
olla
x,y
x,y
(x)
y
saada
x,y
(x)
x,y
(y)
tulla
x,y
x,y
(x)
y
(y)
(y)
pitää
X
x,y
(x)
(y)
(y)
ottaa
X
x,y
y,(x)
y
y
lähteä
X
x,y
(x)
alkaa
X
x,y
käydä
X
x,y
haluta
X
esittää
X
x,y
y
Näistä johdoksista ja johdossarjoista -minen on ainoa, joka on täysin produktiivisessa ja läpinäkyvässä suhteessa kantaansa. Johdoksilla oleminen, saaminen ja tuleminen on myös homonyyminen leksikaalistunut muunnos, mm. 'olemassaolo’ ja 'saatava’. On muutamia -0-johtimisia teonnimiä kuten olo, tulo, pito, mutta yleensä tämä johdos puuttuu, vrt. *alko, *esittö. Siksi tapauksia olo, tulo, pito jne. on pidettävä leksikaalistuneina. On joitakin -«M-johtimisia teonnimiä kuten olenta ja saanta, mutta nämä ovat sekä epäproduktiivisia että erittäin harvinaisia, -«//-johtimella muodostetaan produktiivisesti teonnimiä monista uudisverbeistä (derivointi, musisointi jne.), mutta asetelman verbeistä tällainen johdos on vain verbeillä saada ja käydä, vrt. *olenti, *lähdenti, *halu(a)nti. Muut tarkastellut johtimet ovat teonnimen merkityksessä vieläkin sporadisempia.
Tällaisten johtosuhteiden kuvaus on mahdollista vain ottamalla huomioon syntaksin ohella myös morfologia ja leksikko.


Nominaalistus 399
Kirjallisuutta lukuun 14
Airila (1952), L.-G. Andersson (1975), Baker (1978), Bartens (1977), Bresnan (1970), Carlson (1978), Chomsky (1978), Dubrovina (1968, 1969, 1972, 1975), Flint (1976), Hakanen (1973a), A. Hakulinen (1970, 1973, 1974b, 1976, 1977), A. Hakulinen & Heinämäki (1977), A. Hakulinen & F. Karlsson (1975, 1979), Halliday & Mclntosh & Strevens (1964), Heinämäki (1974), Hienonen (1976), Hooper & Thompson (1973), Härmä (1977), Ikola (1971, 1974), T. Itkonen (1958, 1974c, 1975a, 1976), Jackendoff (1972), Kangasmaa-Minn (1971), F. Karlsson (1973), L. Karttunen
(1970), Kiparsky & Kiparsky (1971), Koistinen & ai. (1976), Koski (1978b), Kytömäki (1977, 1978), Leskinen (1969), Linden (1956, 1962, 1964. 1971), Löflund (1979), McCloskey (1978), Numminen (1954, 1964), Nuutinen (1976), Papp (1959), Penttilä (1954c), Pierrehumbert (1978), Pulkkinen (1966a), Quang (1971), Rintala (1978), Sadeniemi (1950), Saukkonen (1965), Savijärvi
(1971), Siro (1964b, 1977), Timberlake (1976). Tuomikoski (1970. 1971b), Urmson (1963), Vartiainen (1967), Wasow (1976), Vesikansa (1974). Wiik (1972, 1974b, 1976c, 1977b), Vuoriniemi (1973, 1975, 1976a).


400
Kirjallisuutta*)
Aalto, Seija 1971. Huomioita nykyromaanien ja -novellien vaillinaisista lauseista. Vir. 75:336-40.
Ahlman, Erik 1928. Spesieksen ilmaisemisesta suomen kielessä. Vir. 32:134-6.
1933. Adverbeista. Vir. 37:137-59.
1934. Muutama sana appositiosta. Vir. 38:256-9.
1936. Substantiivin ja adjektiivin määritelmistä. Vir. 40:93-8.
1943. 	Kielellisten ilmausten sisäisestä syntaktisesta rakenteesta. Vir. 47:264-76.
1950. 	Syntaksin suhde merkitykseen. Vir. 54:54-9.
Airila, Martti 1924. Kielellisten ilmiöiden perustelemisesta. SUST 52:15-26.
1926. Suomenkielen lauseoppi. WSOY, Porvoo.
1938a. Suomen pre- ja postpositioiden rektiosta. Vir. 42:224-6.
1938b. Suomen kielen yhdysadjektiiveista. Vir. 42:357-63.
1940. 	Pronominit. Vir. 44:301-14.
1952. Johdatusta kielen teoriaan. III. WSOY, Porvoo - Helsinki.
Akhmanova, Olga & Galina MikaePan 1969. The theory of syntax in modem linguistics. Mouton, The Hague.
Akmaijan, Adrian & Frank Heny 1975. An introduction to the principles of transformational syntax. The MIT Press, Cambridge, Mass.
Alhoniemi, Alho 1967. Tilan essiivin jäsentämisestä suomen kielen lauseopeissa. Ks. Acta Universitatis Tamperensis A: 18, Tampere, 31-52.
1968. Suomen kirjakielen luonteenomaiset piirteet. Ks. Suomen kielen käsikirja, toim. O. Ikola, Weilin & Göös, Tapiola, 83-102.
1969. Datiivin epäadverbiaalisesta käytöstä tseremissin kielessä. SJ 11:63-81.
1973. Suomen kielen /- ja s-sijojen oppositiosta. Fsitelmä Turun Lauseopin ja semantiikan päivillä 6.-7.10.1973. Ks. myös SAN, 89-105.
1975. 	Eräistä suomen kielen paikallissijojen keskeisistä käyttötavoista. SJ 17:5-24.
1978a. Suomen kielen terminatiiveista. RAK, 188-206.
1978b. Suomen kielen spatiaalisten prolatiivi-ilmausten käytöstä. Käsikirjoitus. Ilmestyy Wolfgang Schlachterin juhlakiijassa, toim. Chr. Gläser & J. Pusztay, Harrassowitz, Wiesbaden.
1978c. Ajankeston ja ajankohdan adverbiaaleista suomen kielessä. Käsikirjoitus. Ilmestyy Hans Frommin juhlakirjassa, toim. G. Ganschovv.
Allwood, J. & L.-G. Andersson & Ö. Dahl 1977. Logic in Linguistics. Cambridge University Press, Cambridge.
Allwood, Jens 1976. Linguistic Communication as action and cooperation. Gothenburg Mono- graphs in Linguistics 2, University of Göteborg, Department of Linguistics.
1977. 	A critical look at speech act theory. Ks. Logic, pragmatics and grammar, toim. Ö. Dahl, University of Göteborg, Department of Linguistics, 53-69.
Alm, Tuula & ai. 1976. Substantiivit 1960-luvun suomen aikakaus- ja sanomalehdissä sekä tietokirjallisuudessa. OYSSKLT 5.
Anderson, John 1971. The grammar of case. CSL 4. Cambridge University Press, Cambridge.
1977. 	On case grammar. Prolegomena to a theory of grammatical relations. Humanities Press, London.
Andersson, Erik 1974. Sentence and clause: Taxonomy in a generative framework. Ks. Reports on text linguistics: Four papers on text, style and syntax, toim. N. E. Enkvist, MSÄAF 1:2-28.
1975-76. Verbfrasdeletion i svenskan. Nysvenska studier 55-56:47-76.
1977. 	Verbfrasens struktur i svenskan. MSÄAF 18.
Andersson, L.-G. 1975. Form and function of subordinate clauses. Gothenburg Monographs in Linguistics I. University of Göteborg, Department of Linguistics.
Anvvard, Jan 1976. Vem har ordet? Ks. F. Karlsson (1976, toim., 19-26).
Austerlitz, Robert 1978. O Tempora, O Modi, oder: Versuch, die Hauptkategorien der finnischen Konjugation auf einer Nenner zu bringen. Käsikirjoitus. Ilmestyy Wolfgang Schlachterin juhlakirjassa, toim. Chr. Gläser & J. Pusztay, Harrassowitz, Wiesbaden.
Austin, J. L. 1962. How to do things with words. Oxford University Press, New York.
Bach, Emmon 1968. Nouns and noun phrases. Ks. Bach & Harms (1968, toim., 90-122).
1974. Syntactic theory. Holt, Rinehart and Winston, New York.
Bach, Emmon & Robert T. Harms 1968, toim. Universals in linguistic theory. Holt, Rinehart and Winston, New York.
Bailey, C.-J. N. 1973. Variation and linguistic theory. Center for applied linguistics, Washington, DC.
*) Käytetyt lyhenteet selitetään s. 414.


401
Baker, C. L. 1978. Introduction to generative-transformational syntax. Prentrce-Hall, Englewood ClifTs, N.J.
Bar-Hillel, Yehoshua 1964. Language and information. Addison Wesley, Reading, Mass.
1971. 	Out of the pragmatic wastebasket. LI 2:401-7.
Bartens, Raija 1972. Inarinlapin, merilapin ja luulajanlapin kaasussyntaksi. SUST 148. SKS, Helsinki.
1977. Suomen temporaalirakenteen futuurista. Vir. 81:309-10.
1978. Suomen ja lapin passiiviset partisiipit. RAK, 75-85.
Bartsch, Renate 1976. The grammar of adverbials. North Holland Linguistic Series 16, Amsterdam.
Batori, Istvan S. 1977. Aktuaali lauseen jäsentyminen ja suomen sanajärjestys I. Vir. 81:392-403.
1978. 	Aktuaali lauseen jäsentyminen ja suomen sanajärjestys II. Vir. 82:1-25.
Benes, Eduard 1975. Elliptical sentences in German technical and Scientific style. Ks. Ringbom & ai. (1975, toim., 175-89).
Bierwisch, Manfred 1970. Semantics. Ks. Lyons (1970, toim., 166-84).
Black, Max 1973. Presupposition and implication. Ks. Petöfi & Franck (1973, toim., 55-70). Bloomfield, Leonard 1933. Language. Holt, Rinehart and Winston, New York.
Bolinger, Dwight 1972. Degree words. Mouton, The Hague.
Bowerman, Melissa 1973. Early syntactic development. CSL 11. Cambridge University Press, Cambridge.
Boyd, J. & J. P. Thome 1969. The deep grammar of modal verbs. JL 5:57-74.
Braroe, Eva Ejerhed 1976. The mechanics of meaning. Ks. F. Karlsson (1976, toim., 63-9). Breckenridge, Janet & Auli Hakulinen 1976. Cycle and after. Ks. Papers from the Parasession on diachronic syntax, toim. S. Steever & ai., Chicago Linguistic Society, Chicago, 111., 50-68.
Bresnan, Joan 1970. On complementizers: Toward a syntactic theory of complement types. FL 6:297-321.
1973. 	Syntax of the comparative clause construction in English. LI 4:275-344.
1975. Comparative deletion and constraints on transformations. LA 1:25-74.
Brodda, Benny 1976. Presuppositions in text and the filter concept. Ks. F. Karlsson (1976, toim., 71-80).
Cannelin, Knut 1886. Relatiivi-pronominin paikallissijojen käytännöstä suomen kielessä. Vir. 2:83-7.
1930. 	Kielteisyyden ilmaiseminen suomen kielessä. Vir. 34:238-44.
Carlson, Lauri 1975. Peliteoreettista semantiikkaa. Laudaturtutkielma. Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen laitos.
1976. Language games and speech acts. Ks. F. Karlsson (1976, toim., 95-107).
1978. 	Central problems in Finnish syntax. Parts I—II: Clause types, case and Control. Moniste. MIT, Department of Linguistics.
Chafe, Wallace C. 1970. Meaning and the structure of language. The University of Chicago Press, Chicago.
1975. 	Givenness, contrastiveness, definiteness, subjects and topics. Ks. Li (1975, toim., 25-55).
Chomsky, Noam 1957. Syntactic structures. Mouton, The Hague.
1965. 	Aspects of the theory of syntax. The MIT Press, Cambridge, Mass.
1971. Deep structure, surface structure and semantic interpretation. Ks. Sternberg & Jakobovits (1971, toim., 183-216).
1972. Some empirical issues in the theory of transformational grammar. Ks. Peters (1972, toim., 63-130).
1975. Reflections on language. Pantheon, New York.
1978. 	On binding. Käsikirjoitus. MIT, Department of Linguistics.
Clark, Herbert & Eve Clark 1977. Psychology and language. Harcourt Brace Jovanovich. New York.
Cole, P. & J. L. Morgan 1975, toim. Syntax and semantics, Voi. 3. Academic Press, N.Y.
Cole, P. & J. M. Sadock 1977, toim. Syntax and semantics, Voi. 8. Academic Press, N.Y.
Comrie, Bernard 1975. The antiergative: Finland’s answer to Basque. Ks. CLS 11, toim. R. Grossman & ai., Chicago, 111., 112-21.
1976. Aspect. Cambridge University Press, Cambridge.
1977. In defense of spontaneous demotion: The impersonal passive. Ks. Cole & Sadock (1977, toim., 47-58).
Conrad, Rudi 1978. Studien zur Syntax und Semantik von Frage und Antwort. SG 19.
Corder, S. Pit 1976. Miten kielitiedettä sovelletaan. SKS, Pieksämäki.
Dahl, Östen 1969. Topic and comment: A study in Russian and general transformational
grammar. Slavica Gothoburgensica IV. Acta Universitatis Gothoburgensis. Göteborg.


402
1974. Operational grammar. LGR 8.
1976. What is new information? Ks. Enkvist & Kohonen (1976, toim., 37-50).
1977. Negation in universal grammar. GPTL 33.
Dahl, Östen & Fred Karlsson 1976. Verbien aspektit ja objektin sijanmerkintä: vertailua suomen ja venäjän välillä. SJ 18:28-52.
Danes, Frantisek 1964. A three-level approach to syntax. Travaux linguistiques de Prague 1, Prague, 225-40.
Dascal, Marcelo 1977. Conversational relevance. JP 1:309-28.
Davidson, D. & G. Harman 1972, toim. Semantics and natural language. D. Reidel Publishing Company, Dordrecht.
Davison, Alice 1975. Indirect speech acts and what to do with them. Ks. Cole & Morgan (1975, toim., 143-85).
Denison, Norman 1957. The partitive in Finnish. STT B:108. Helsinki.
Diderichsen, Paul 1946. Elementaer dansk grammatik. Gyldendal, Kobenhavn.
Donnellan, Keith 1966. Reference and definite descriptions. Philosophical Review 75:281-304. Dubrovina, Z. 1968. K voprosu o kratkoj forme I infinitiva v poli podlezhashego v finskom jazyke. SFU 4:85-102.
1969. 	FinaPnye konstruktsii s kratkoj formoj 1 infinitiva v finskom jazyke. SFU 5:265-84.
1972. 	Infinitivy v finskom jazyke. Izdatelstvo Leningradskogo Universiteta, Leningrad.
1975. I infinitiivin latiivin lauseopillinen jäsentyminen. CTIFU, 204-5.
1979. 	Infmitiivilauseista suomen kielessä. SAN, 107-17.
Ducrot, Oswald 1973. Präsuppositionen und Mitverständnisse. Ks. Petöfi & Franck (1973, toim., 241-60).
Ekelund, Börje 1976. Fysikaliska modeller. MSÄAF 10.
Emonds, Joseph 1972. A reformulation of certain syntactic transformations. Ks. Peters (1972, toim., 21-62).
Enkvist, N. E. 1975. Tekstilingvistiikan peruskäsitteitä. Gaudeamus, Helsinki.
1976. Notes on valency, semantic scope, and thematic perspective as parameters of adverbial placement in English. Ks. Enkvist & Kohonen (1976, toim., 51-74).
Enkvist, N. E. & Viljo Kohonen 1976, toim. Reports on text linguistics: Approaches to word order. MSÄAF 8.
Fillmore, Charles 1968a. The case for case. Ks. Bach & Harms (1968, toim., 1-88).
1968b. Lexical entries for verbs. FL 4:373-93.
1969. 	Types of lexical information. Ks. Kiefer(1969, toim., 109-37).
1971. 	Verbs ofjudging: An exercise in semantic description. Ks. Fillmore & Langendoen (1971, toim., 273-89).
1972a. Some problems for case grammar. OSCULD.
1972b. Subjects, speakers and roles. Ks. Davidson & Harman (1972, toim., 1-24).
1977. The case for case reopened. Ks. Cole & Sadock (1977, toim., 59-81).
Fillmore, Charles & D. Terence Langendoen 1971, toim. Studies in linguistic semantics. Holt,
Rinehart and Winston, New York.
Firbas, Jan 1964. On defining the theme in functional sentence analysis. Travaux linguistiques de Prague 1, Prague, 276-80.
1975. 	On the thematic and the non-thematic part of the sentence. Ks. Ringbom & ai. (1975, toim., 317-34).
Flint, Aili 1976. A bulky semantic subsystem in the Finnish verb. PTFC, 59-72.
Franck, Dorothea 1973. Zur Problematik der Präsuppositionsdiskussion. Ks. Petöfi & Franck (1973, toim., 11^1).
Fretheim, Thorstein 1977, toim. Sentrale problemer i norsk syntaks. Universitetsforlaget, Oslo. Fromm, Hans 1973. Modaladverb und Seinsverbum im Finnischen. SUSA 72:56-64.
Geber, Erik 1972. Valet mellan partitiv- och ackusativobjekt i jakande sats i nufinskan.
Laudaturtutkielma. Abo Akademin suomen kielen laitos.
Givön, Talmy 1973. Fonvard implications, backward presuppositions, and the time axis of verbs. Ks. Kimball (1973, toim., 27-50).
1975. 	Topic, pronoun, and grammatical agreement. Ks. Li (1975, toim., 149-88). Gleason Jr., H. A. 1955. An introduction to descriptive linguistics. Holt, Rinehart and Winston, New York.
1965. 	Linguistics and English grammar. Holt, Rinehart and Winston, New York. Gordon, David & George Lakoflf 1971. Conversational postulates. Ks. CLS 7, toim. D. Adams & ai., Chicago, 111., 63-84.
Green, G. M. 1975. How to get people to do things with words. The whimperative question. Ks.
Cole & Morgan (1975, toim., 107-41).
Greenberg, Joseph H. 1963a. Some universals of grammar with particular reference to the order of meaningful elements. Ks. Greenberg (1963b, toim., 73-113).
Greenberg, Joseph H. 1963b, toim. Universals of language. The MIT Press, Cambridge, Mass.


403
Grice, H. P. 1957. Meaning. Philosophical Review 65:377-88.
1975 [1968]. Logic and conversation. Ks. Cole & Morgan (1975, toim., 41-58).
Grinder, John & Paul M. Postal 1971. Missing antecedents. LI 2:269-312.
Griinthal, W. 1941. Itämerensuomalaisten kielten yksikön nominatiivi objektin edustajana aktiivin yhteydessä. SKST 218. SKS, Helsinki.
Gustafsson, Marita 1970. Syntaktisia todisteita performatiivin olemassaolosta. Ks. Transformaatioita, TYFLJ 7:4-21.
Haarmann, Harald & Anna-Liisa Värri Haarmann 1975. Die Bedeutungsstruktur finnischer Verben zur Bezeichnung der BegrifTsopposition /gehen : kommen/ und /holen : bringen/. FUF 41:49-68.
Haikola, Kaija 1956. Taivutussijojemme yleisyystilastoa lounais-ja satakuntalaismurteista. Vir. 60:396-400.
Haipus, Maijatta 1975. Koordinaatio 1960-luvun suomen yleiskielessä. OYSSKLT 4.
Hajdu, Peter 1975. Sukulaisuuden kielellistä taustaa. Ks. Suomalais-ugrilaiset, toim. P. Hajdu, SKS, Helsinki, 11-51.
Hakanen, Aimo 1972. Normaalilause ja eksistentiaalilause. SJ 14:36-76.
1973a. Adjektiivien vastakohtasuhteet suomen kielessä. SKST 311. SKS, Turku.
1973b. Kontrastiivista lauseanalyysia. Eksistentiaalilauseet. TYSKU 1, Turku. Uusintapainos TYSYKLJ 8, 1978.
1978. Nalle Puhin kysymykset. RAK, 207-32.
1979. Notionaalisen ja formaalisen periaatteen soveltamisesta kielen tutkimiseen ja kuvaamiseen. SAN, 19-44.
Hakulinen, Auli 1970. Negaatiosta ja lauseiden välisistä suhteista. Ks. Transformaatioita, TYFU 7:22-40.
1972. Mitä subjektin alla? Vir. 76:241-53.
1973. Semanttisia huomioita lauseenvastikkeista. SJ 15:38-68.
1974a. On some movement rules in Finnish. Ks. PSCL 1, toim. Ö. Dahl, University of Göteborg, Department of Linguistics, 149—62.
1974b. Samaviitteiset nominilausekkeet yhdyslauseessa. Ks. Reports on text linguistics: Four papers on text, style, and syntax, toim. N. E. Enkvist, MSAAF 1:76-93.
1975a. Sanajärjestyksen eri tehtävistä. Vir. 79:85-93.
1975b. Suomen sitä: pragmatiikan heijastuma syntaksissa. SJ 17:25-41.
1976. Reports on text linguistics: Suomen kielen generatiivista lauseoppia 2. MSÄAF 7.
1977. On embedded questions in Finnish. Ks. Studies in Finno-Ugric Linguistics, toim. D. Sinor, Indiana University Uralic and Altaic Series 131, Bloomington.
1978. Nollien syntaksia. RAK, 233-53.
Hakulinen, Auli & Orvokki Heinämäki 1977, Generatiivisen transformaatioteorian tämänhetkisestä tilasta ja suomen kielen lauseopista. Vir. 81:72-7.
Hakulinen, Auli & Fred Karlsson 1975. Suomen akkusatiivi: funktionaalinen näkökulma. Vir. 79:339-63.
1979. Kvantitatiivinen tutkimus suomen morfosyntaksista ja sen tekstuaalisista tekijöistä. Käsikirjoitus. Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitos.
Hakulinen, Auli & Lauri Karttunen 1973. Missing persons: On generic sentences in Finnish. Ks.
CLS 9, toim. C. Corum & ai., Chicago, 111., 157-71.
Hakulinen, Auli & Jussi Ojanen 1976. Kielitieteen ja fonetiikan termistöä. SKST 324. SKS, Forssa.
Hakulinen, Lauri 1926. Pojalla on vaaleat hiukset. Vir. 30:91—4.
1939. Komitatiiviattribuutin olemattomuudesta. Vir. 43:171-3.
1954. 	Lokaalirakenneattribuuteista. Vir. 58:88-90.
1968. Suomen kielen rakenne ja kehitys.' Otava, Keuruu; (4. painos 1979.)
Halliday, M. A. K. 1961. Categories of the theory ofgrammar. Word 17:241-92.
1967. 	Notes on transitivity and theme in English. JL 3:37-81; 199-244.
1970. 	Language structure and language function. Ks. Lyons (1970, toim., 140-65).
1976. System and function in language. Selected papers ed. by Gunther Kress. Oxford University Press, London.
Halliday, M. A. K. & Ruqaiya Hasan 1976. Cohesion in English. Longman, London.
Halliday, M. A. K. & Angus Mclntosh & Peter Strevens 1964. The linguistic sciences and language teaching. Longmans, London.
Hankamer, Jorge 1973. Unacceptable ambiguity. LI 4:17-68.
Hankonen, Ritva 1958. Taivutussijojen yleisyystilastoa eteläpohjalaismurteesta. Vir. 62:209-11.
Hare, R. M. 1967 [1952]. The language of morals. Oxford University Press, London.
Harms, Robert T. 1964. Huomioita suomen numeruksesta. Vir. 68:289-92.
Hays, David 1964. Dependcncy theory: A formalism and some observations. Lg 40:511-25. Heinämäki, Orvokki 1972. Focus in Finnish: the second round. Moniste. University of Texas at Austin, Department of Linguistics.


404
1974. 	Semantics of English temporal connectives. Monistettu väitöskirja. University of Texas at Austin, Department of Linguistics.
1976. 	Problems of basic word order. Ks. Enkvist & Kohonen (1976, toim., 95-106).
1978. 	Aikakonnektoreihin liittyviä kausaali-inferenssejä. RAK, 254-60.
Helbig, Gerhard 1971, toim. Beiträge zur Valenztheorie. Mouton, The Hague.
Hempel, Carl 1965. Aspects of Scientific explanation and other essays in the philosophy of science. The Free Press, New York.
Heringer, James & Maijorie Wolontis 1972. Focus in Finnish. Ks. CLS 8, toim. P. M. Peranteau & ai., Chicago, 111., 152-61.
Hicks, Malcolm 1977. Observations on topicalization in Finnish and English. Ks. Sajavaara & Lehtonen (1977, toim., 99-108).
Hienonen, Milja 1975. Monikollisen adjektiivipredikatiivin sijanvaihtelu nykysuomessa. Laudaturtutkielma. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos.
1976. 	Adjektiivipredikatiivin sijasta infinitiivin yhteydessä. KTL, 28-35.
Hill, Archibald A. 1958. Introduction to linguistic structures. N.Y.
Hirvonen, likka 1977. Tematiikka, spesies ja sanajäijestys. Suomen ja ruotsin vertailua.
Sivulaudaturtutkielma. Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen laitos.
Hirvonen, Pekka 1970. Finnish and English communicative intonation. TYFLJ 8.
Hockett, Charles 1958. A course in modem linguistics. The MacMillan Company, New York. Holm, Lars & Kent Larsson 1976. Svenska meningar. Studentlitteratur, Lund.
Holma, Tapani 1966. Positiivisesti kongruoivien edussanetta edeltävien attribuuttien keskinäisestä järjestyksestä huomioon otettuna genetiiviattribuutin paikka. Laudaturtutkielma. Jyväskylän yliopiston suomen kielen laitos.
Holman, Eugene 1975. Teema/reema -rakenne ja suomen kielen sanajärjestys. Vir. 79:279-88.
1976. 	Some thoughts on variable word order. Ks. Enkvist & Kohonen (1976, toim., 125-43).
Hooper, J. & S. A. Thompson 1973. On the applicability of root transformations. LI 4:465-97. Huang, Shuan-Fan 1975. A study of adverbs. Mouton, The Hague.
Hyvönen, Tuula & Tuomo Jämsä 1978. Tempukset 1960-luvun suomen lehti-ja yleispuhekie- lessä. OYSSKLT 13.
Hämäläinen, Eila 1977. The copula and subject complement construction in English and its equivalents in Finnish. Ks. Sajavaara & Lehtonen (1977, toim., 127-44).
Härmä, Juhani 1977. Eräiden suomen siirtotransformaatioiden soveltamisesta lauserajan yli. Vir. 81:157—66.
Ikola, Osmo 1949. Tempusten ja modusten käyttö ensimmäisessä suomalaisessa raamatussa. TYJ B:32.
1950a. Suomen kielioppien käsitys indikatiivin tempuksista ja niiden käytöstä. Vir. 54:35-46.
1950b. Infinitiivin objektista. Vir. 54:468-74.
1951. 	Mm-sanasta ja alistussuhteista. Vir. 55:92-5.
1954a. Consecutio temporum ja suomen kieli. Vir. 58:93-6.
1954b. Suomen lauseopin ongelmia I—III. Vir. 58:209-45.
1955. Suomen lauseopin ongelmia IV. Vir. 59:319-32.
1956. Suomen lauseopin ongelmia V. Vir. 60:334-53.
1959. 	Eräistä suomen syntaktisista siirtymistä. SJ 1:39-60.
1960a. Das Referat in der finnischen Sprache. STT B: 121. Helsinki.
1960b. Perfektin ja pluskvamperfektin synnystä. Vir. 64:364-8.
1962. 	Eräästä inkongruenssitapauksesta. Vir. 66:228-32.
1964. Lauseopin kysymyksiä. TL 26. SKS, Helsinki.
1968. Zum Objekt in den ostseefinnischen Sprachen. CSIFU, 188-95.
1970. Mainittakoon seuraavat näkökohdat partitiiviobjektista. Vir. 74:511-2.
1971. Lauseenvastikkeista ja upotetuista lauseista. SJ 13:17-51.
1972a. Partitiivi subjektin, objektin ja predikatiivin sijana. KK 5:4-12.
1972b. Kirjakieli ja puhekieli, yleiskieli ja murre. SJ 14:16-26.
1973. Subjekti vai predikatiivi? Eräs lauseenjäsennyksen umpikuja. MSFO 150:65-74.
1974. Lauseenvastikeoppia. TL 76. SKS, Helsinki.
1976a. Suomen kielioppi ja oikeakielisyysopas. Ks. Ikola (1976b, toim., 9-221).
1976b, toim. Nykysuomen käsikirja.3 Weilin & Göös, Helsinki.
1976c. Virke puheen yksikkönä. Vir. 80:237-46.
Ingo, Rune 1978. Suomen kielen pluratiivit eli monikkosanat. MSÄAF 34.
Isomursu, Pentti 1956. Kielteisyyden ilmaisemisesta suomen kielessä. Laudaturtutkielma.
Helsingin yliopiston suomen kielen laitos.
Itkonen, Erkki 1966. Kieli ja sen tutkimus. WSOY, Helsinki.
1972. Uber das Objekt in den finnisch-wolgaischen Sprachen. FUF 39:153-213.
Itkonen, Esa 1974. Linguistics and metascience. Studia Philosophica Turkuensia. Fasc. II.


405
Kokemäki. - Uudistettu laitos: Grammatical theory and metascience. Amsterdam Studies in the theory and history of linguistic science, IV, Current issues in linguistic theory, Voi. 5, John Benjamins B. V., Amsterdam 1978.
Itkonen, Terho 1953. Konetta seuraa hoito-ohjeet. Vir. 57:144-6.
1958. 	Uusi suomen kielioppi. Vir. 62:75-108.
1962. 	Suomen numerus strukturalistin näkökulmasta. Vir. 66:173-8.
1966. Tutkimus suomen asyndetonista. Vir. 70:402-23.
1970. Kirjakielen viisaudenhampaita. KK 3:13-5.
1974a. Erään sijamuodon ongelmia. STEP 1974 (1976): 173-217.
1974b. Ergatiivisuutta suomessa I. Vir. 78:379-98.
1974c. Vikaan menneitä virkkeitä. Vir. 78:214-9.
1975a. Näillä näkymin. Kirjoituksia nykysuomesta ja sen huollosta. SKST 316. SKS, Helsinki.
1975b. Ergatiivisuutta suomessa II. Vir. 79:31-65.
1976. Syntaktisten vaikutusyhteyksien luonteesta. Vir. 80:52-81.
Itkonen-Kaila, Marja 1974. Passiivilauseiden suomentamisesta. Vir. 78:210-4.
JackendofT, Ray S. 1969. An interpretive theory of negation. FL 5:218-41.
1971. Gapping and related rules. LI 2:21-35.
1972. Semantic interpretation in generative grammar. The MIT Press, Cambridge, Mass. _
1977. X syntax: A study of phrase structure. LI Monograph Two, The MIT Press, Cambridge, Mass.
Jacobs, Roderick A. & Peter S. Rosenbaum 1968, toim. English transformational grammar.
Blaisdell Publishing Company, Waltham, Mass.
Jahnsson, A. W. 1886. Finska spräkets satslära.2 Äbo Boktryckeri Aktiebolag, Abo.
Jakobson, Roman 1966. Zur Struktur des russischen Verbums. Ks. Readings in Linguistics II, toim. E. Hamp & ai., The University of Chicago Press, Chicago, 111., 22-30.
Jespersen, Otto 1924. The philosophy of grammar. George Allen & Unwin, London.
1969 [1937]. Analytic syntax. Holt, Rinehart and Winston, New York.
Johnson, D. E. 1974. On the role of grammatical relations in linguistic theory. Ks. CLS 10, toim. M. La Galy & ai., Chicago, III., 269-83.
1977. 	On relational constraints on grammar. Ks. Cole & Sadock (1977, toim., 151-78).
Juntunen, Matti & Lauri Mehtonen 1977. Ihmistieteiden filosofiset perusteet. Gummerus, Jyväskylä.
Jännes, Arvi 1890. Suomen partikkelimuodot. SKS, Helsinki.
Kallio, Jussi 1978. Puheen jaksottelusta. RAK, 261-82.
Kallioinen, Vilho 1968. Suomen kysymyslauseen intonaatiosta. Vir. 72:35-54. Kangasmaa-Minn, Eeva 1966. Adverbaalisesta genetiivistä. SJ 8:39-63.
1967. Eräitä lauseanalyysin lievekysymyksiä. Vir. 71:281-5.
1968. Verbi-ja objekti kategorioiden keskinäisistä suhteista. SJ 10:55-65.
1971. Verbaalilauseen perusrakenteesta. Vir. 75:255-62.
1972. Genetiivin funktioista. SJ 14:27-35.
1973. Primaaristen johdinainesten funktioista. MSFO 153:151-9.
1975. Kielen mutaatioista. SJ 17:42-50.
1977. Verbien piiloderivaatiosta. SJ 19:5-25.
1978a. Ajan ja paikan lokaliteeteista. RAK, 283-92.
1978b. Verbien sisäisestä aspektista. SJ 20:17-28.
1978c. On the aspect variations of Finnish underived verbs. Ks. Suomen kielitieteellisen yhdistyksen julkaisuja 2, toim. K. Häkkinen & F. Karlsson, Turku, 69-88.
Karlsson, Fred 1973. Suomen partisiippien ja relatiivilauseiden suhteista. Vir. 77:215-30.
1975a. Suomen kielen tulevaisuus. SJ 17:51—66.
1975b. Fennistiikan tieteenparadigmasta ja sen ohjausvaikutuksesta. Vir. 79:179—93.
1976. Finskans struktur. LiberLäromedel, Lund.
1977a. Johdatusta yleiseen kielitieteeseen.2 Gaudeamus, Helsinki.
1977b. Syntaktisten kongruenssijärjestelmien luonteesta ja funktioista. Vir. 81:359-91.
1978. Nominaalilausekkeen tematiikka ja eksistentiaalilauseiden ongelma. RAK, 293-305.
1979. Dependenssikielioppi ja sen sovellus suomen kieleen. Vir. 83:64-72.
Karlsson, Fred 1976, toim. Papers from the third Scandinavian conference of linguistics. Text Linguistics Research Group, Turku.
Karlsson, Göran 1957a. Suomen kielen nukuksissa ja hereillä -tyyppiset paikallissija-adverbit. SKST 250. SKS, Helsinki.
1957b. Objektets kasus i nufmskt normalspräk i nekande eller därmed jämförbar sats. Acta Academiae Aboensis, Humaniora 23:3. Abo.


406
1959. Suomen kielen predikaatin numeruksesta kardinaalilukusanan ollessa subjektina. Vir. 63:356-68.
1960. Numerustutkielmia. TL 19. SKS, Forssa.
1962. Uber den Numerus des finnischen Prädikats in Existentialsätzen mit pluralischem Nominativsubjekt. SUST 125:195-217.
1963. Suonien kielen subjekti-ja predikaattikysymyksiä. Vir. 67:40-57.
1966a. 'Akkusatiivi’ suomen kieliopin terminä. Vir. 70:16-28.
1966b. Eräitä tilastollisia tietoja subjektin ja predikaatin numeruskongruenssista suomen murteissa. SJ 8:17-23.
1967. Eräitä huomioita suomen predikatiivin sijasta ja luvusta. Vir. 71:268-76.
1968. Eräs suomen inkongruenssi-ilmiö. SUST 145:117-26.
1969. Finiittiverbittömän I tai III infinitiivin akkusatiiviobjekti. JPS, 67-71.
1971. 	Kardinaalilukusanaa edeltävän attribuutin numeruksesta. SJ 13:52-80.
1976. Suomen sananmuodostuskeinot pienen kontrastiivisen tarkastelun valossa. Vir. 80:294-8.
1977. Suomen objektin partitiivi-ja akkusatiiviedellytysten hierarkia. Esitelmä Helsingin Kielitieteen päivillä 11.-12.2.1978. KTP 5:18-9.
1979a. Sitä predikatiivina. Esitelmä Tampereen Kielitieteen päivillä 23.-24.2.1979. KTP 7:12-3.
1979b. Totaalisuus ja partiaalisuus suomen lauseopin käsitteinä ja termeinä. SAN, 45-59.
Karttunen, Frances 1974. The syntax and pragmatics of the Finnish clitic -hän. Moniste. University of Texas, Department of Linguistics.
1975a. Functional constraints in Finnish syntax. Ks. Papers from the Parasession on Functionalism, toim. R. Grossman & ai., Chicago Linguistic Society, Chicago, 111., 232-43.
1975b. More Finnish clitics: syntax and pragmatics. Moniste. Indiana University Linguistics Club.
Karttunen, Frances & Lauri Karttunen 1976. The clitic -kinZ-kaan in Finnish. PTFC, 89-118. Karttunen, Kimmo 1977. The equivalents of the Finnish passive voice in English. Ks. Sajavaara & Lehtonen (1977, toim., 109-26).
Karttunen, Lauri 1970. Implicative verbs. Lg 47:340-58.
1971. 	Subjunctive conditionals and polarity reversals. Papers in Linguistics 4:279-96.
1973. 	Presuppositions of compound sentences. LI 4:169-93.
1975a. On the syntax of the word paljon in Finnish. CTIFU, 227-35.
1975b. Syntax and semantics of questions. Linguistics and Philosophy 1:3-44.
1976. 	Kysymyslauseiden semantiikkaa. Esitelmämoniste. Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitos.
Keenan, Edward L. 1971. Two kinds of presupposition in natural language. Ks. Fillmore & Langendoen (1971, toim., 44-52).
1975a. Towards a universal definition of subject. Ks. Li (1975, toim., 303-34).
Keenan, Edward L. 1975b, toim. Formal semantics of natural language. Cambridge University Press, Cambridge.
Keenan, Edward & Bernard Comrie 1977 [1972]. NP accessibility and universal grammar. LI 8: 63-100.
Kempson, Ruth 1975. Presupposition and the delimitation of semantics. CSL 15. Cambridge University Press, Cambridge.
Ketonen, Oiva 1976. Se pyörii sittenkin. WSOY, Porvoo-Helsinki.
Kettunen, Lauri 1953. Uber die VVortfolge im Finnischen und Urfinnischen. STT B:81. Helsinki.
Kiefer, Ferenc 1969, toim. Studies in syntax and semantics. FL Supplementary Series 10. D.
Reidel Publishing Company, Dordrecht.
Kimball, John 1972, toim. Syntax and semantics, Voi. 1. Seminar Press, New York.
1973, 	toim. Syntax and semantics, Voi. 2. Seminar Press, New York.
Kiparsky, Paul 1968. Tense and mood in Indo-European syntax. FL 4:30-57.
Kiparsky, Paul & Carol Kiparsky 1971. Fact. Ks. Steinberg & Jakobovits (1971, toim., 345-69).
Kiuru, Silva 1977. Suomen kielen kieltohakuiset verbit. SKST 335. SKS, Helsinki.
Kiima, Edward S. 1964. Negation in English. Ks. The structure of language, toim. J. A. Fodor & J. J. Katz, Prentice Hall, Englewood Cliffs, N. J., 246-323.
Koistinen, Anneli & ai. 1976. Deverbaaliset substantiivit 1960-luvun suomenkielisessä kauno-ja tietokirjallisuudessa. OYSSKLT 8.
Koivusalo, Aune 1977. Adjektiivien määritteet hämäläismurteissa. Lisensiaatintutkielman työsuunnitelma. Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitos.
Koivusalo, Esko 1968. Objektiin liittyvä olosijamäärite. Vir. 72:27-34.


407
KomMiet 1915. Kieliopillinen luonnos. Ehdotus yhteisiksi termeiksi ja määritelmiksi. Komiteanmietintö 6/1915.
Konttinen, Raija 1978. Nykysuomen käyttöopas. Gaudeamus, Helsinki.
Koski, Mauno 1969. Substantiiviseen nominatiivipredikatiiviin liittyvä lauseenjäsennysproblee- mi. JPS, 90-101.
1978a. Oliotarkoitteisten substantiivien semantiikkaa. RAK, 100-28.
1978b. Suomen sananjohdon perustyypit. Ks. Suomen kielitieteellisen yhdistyksen julkaisuja 2, toim. K. Häkkinen & F. Karlsson, Turku, 103-18.
Kuhn, Thomas 1970. The structure of Scientific revolutions.2 The University of Chicago Press, Chicago, 111.
Kytömäki, Leena 1977. Suomen verbijohdosten generointia. Lisensiaatintutkielma. Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitos.
1978. 	Kuratiivikausatiivit. RAK, 129-50.
Labov, William 1971. Methodology. Ks. A survey of linguistic science, toim. W. Dingwall, Linguistics Program, Univ. of Maryland, College Park, Md., 412-97.
1975. What is a linguistic fact? PdR Press Publications in Linguistic Theory 1. The Peter de Ridder Press, Lisse.
Lakoflf, George 1971. On generative semantics. Ks. Sternberg & Jakobovits (1971, toim., 232-96).
Langacker, Ronald W. 1969. On pronominalization and the chain of command. Ks. Reibel & Schane (1969, toim., 160-86).
Larsen, Sinikka 1969. Adjektiiviattribuuttien järjestyksestä. Laudaturtutkielma. Tampereen yliopiston suomen kielen laitos.
Lasnik, Howard & Robert Fiengo 1974. Complement object deletion. LI 5:535-71.
Lees, R. B. 1961. Grammatical analysis of the English comparative construction. Word 17:171-85.
Lehikoinen, Maija 1973. Partisiippirakenteen totaalisen predikatiivin muodosta. Vir. 77:190-4. Lehtimäki, Pekka 1975. Huomioita vertailumitan sijasta nykysuomessa. Vir. 79:327-38. Lehtinen, Tapani 1976. Synkronisia ja diakronisia näkökohtia johto-opillisesta produktiiviudes- ta. KTL, 88-97.
Leino, Pentti 1972. Suomen lohkolause, sen rakenne ja lainautuminen. Taittovedos. (SKS, Helsinki).
1978. 	Verbin kieltohakuisuus. Vir. 82:82-90.
Leiwo, Matti 1972. Suomen inherentisti irresultatiivinen partitiiviobjekti transformaatiokieliopin valossa. Lisensiaatintutkielma. Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen laitos.
1975. 	Äidinkielen osaaminen ja oppiminen. ÄOLVK 22:24-46.
1977a. Kielitieteellisiä näkökohtia viivästyneestä kielenkehityksestä. Studia Philologica Jyväskyläensia 10. Jyväskylä.
1977b. About emotive expressions in Finnish. Ks. Studies in Finno-Ugric Linguistics, toim. D. Sinor, Indiana University Uralic and Altaic Series 131, Bloomington, 141-54. Leiwo, Matti & Jaakko Pesonen & Paavo Suihkonen 1974. Fraasien tilastollinen rakenne suomenkielisen sanomalehtitekstin lauseissa. Jyväskylän yliopiston erityispedagogiikan laitoksen julkaisusarja 11. Jyväskylä.
Leppäjärvi, Eila & Tuomo Jämsä 1976. Adjektiivit 1960-luvun suomen lehti-, radio- ja yleispuhekielessä. OYSSKLT 7.
Leskinen, Heikki 1969. Eräs 3. p:n possessiivisuffiksin viittaussuhde. Vir. 73:432-4.
Leskinen, Heikki & Ilkka Savijärvi & Tauno Särkkä 1974. Koululaisten kirjallisen ilmaisutaidon kehityksestä. JYSKLJ 8.
Levi, Judith N. 1973. Where do ali those other adjectives come from? Ks. CLS 9, toim. C. Corum & ai., Chicago, III., 332^5.
Lewis, David 1969. Convention. Harvard University Press, Cambridge, Mass.
1972. 	General semantics. Ks. Davidson & Harman (1972, toim., 169-218).
1975. 	Adverbs of quantification. Ks. Keenan (1975b, toim., 3-15).
Li, Charles 1975, toim. Subject and topic. Academic Press, N.Y.
Linden, Eeva 1947. Suomen kielen sanajärjestyksestä. Vir. 51:324-34.
1952. Inversio verbinmääräyksellä alkavissa lauseissa. Vir. 56:89-93.
1956. Infinitiivin objektista. Vir. 60:414-20.
1957. Eräistä sivulauseattribuuteista. Vir. 61:102-11.
1959. 	Hypotaktisen sanajärjestyksen tehtävistä lounaismurteissa. Vir. 63:252-65.
1962. Kolmannen persoonan possessiivisuffiksin tehtävistä suomen kirjakielessä. Vir. 66:216-27.
1963. Omaa ja vierasta. SKS, Helsinki.
1964. Aiheetonta agenttirakenteen käyttöä suomen kirjakielessä. Vir. 68:344-53.
1966. Latinan vaikutus temporaalirakenteeseen suomen kirjakielessä. Vir. 70:1-8.
1967. Inversiosta ja lausepainotuksesta. Vir. 71:359-67.


408
1969. 	Suomen kielen sanajärjestyksestä ja sen toteuttamisesta käytännössä. Vir. 73:105-16.
1971. 	Temporaalirakenne kiijoitetussa kielessä. Vir. 75:23-36.
Loman, Bengt & Nils Jörgensen 1971. Manual för beskrivning och analys av makrosyntagmer.
Studentlitteratur, Lund.
Lyons, John 1966. Towards a notional theory of the parts of speech. JL 2:209-36.
1968. 	Introduction to theoretical linguistics. Cambridge University Press, Cambridge. 1977a. Semantics I. Cambridge University Press, Cambridge.
1977b. Semantics II. Cambridge University Press, Cambridge.
Lyons, John 1970, toim. New horizons in linguistics. Penguin Books, Harmondsworth.
Löflund, Juhani 1979. Passiivin ja aktiivin II infinitiivin inessiivin vaihtelu temporaalisessa lauseenvastikkeessa. Esitelmä Tampereen Kielitieteen päivillä 23.-24.2.1979. KTP 7:24. Mathesius, V. 1975 [1961]. A functional analysis of present-day standard English on a general linguistic basis. Academia, Prague.
Matihaldi, Hilkka-Liisa 1977. Eksklamatiivista. Esitelmä Helsingin Kielitieteen päivillä
11.-12.2.1977. KTP 5:34-5.
1979. 	Nykysuomen modukset I. Kvalitatiivinen analyysi. Acta Universitatis Ouluensis. Series B Humaniora No. 7. Philologica No. 2. Oulu.
McCawley, James D. 1968. The role of semantics in a grammar. Ks. Bach & Harms (1968, toim., 124-69).
1971. 	Tense and time reference in English. Ks. Fillmore & Langendoen (1971, toim., 96-113).
McCawley, Noriko 1973. Boy! Is syntax easy! Ks. CLS 9, toim. C. Corum & ai., Chicago, 111., 369-77.
McCloskey, Jim 1978. Questions and relative clauses in modem Irish. Julkaisematon väitöskirja.
University of Texas, Austin, Department of Linguistics.
Menzel, Peter 1975. Semantics and syntax in complementation. Mouton, The Hague.
Mey, Jacob 1960. La categorie du nombre en finnois modeme. Travaux du Cercle Linguistique de Copenhague, 13. Copenhague.
Mohan, Bernard A. 1974. Principles, postulates, politeness. Ks. CLS 10, toim. M. W. La Galy & ai., Chicago, 111., 446-59.
Montague, Richard 1974. Formal philosophy: Selected papers of Richard Montague. Ed. R.
Thomason. Yale University Press, New Haven.
Moreau, Jean-Luc 1972. La correlation du sujet et de 1’objet en finnois. MAS, 193-202.
Nagel, Ernst 1961. The structure of science. Harcourt Brace, New York.
Nieminen, Kaarlo 1937. Huomioita suomen kielen sanaluokista. Vir. 41:269-78.
1941. 	Hiukan omistusmuotojen viittaussuhteista. Vir. 45:142.
Nirvi, R. E. 1947. Passiivimuotojen aktiivistumisesta. Suomi 20. Helsinki.
Numminen, Paavo 1954. Aktiivin partisiippien käytöstä ja merkityksestä. Vir. 58:154-72.
1959. Eräistä lauseenjäsennyksen seikoista. SJ 1:19-38.
1964. 	Verbin ja substantiivin taistelu. SJ 6:76-98.
Nurmela, Tauno 1934. Sanojen ja sanaryhmien painotuksen merkityksestä suomen kielessä. Vir. 38:172-81.
Nuutinen, Olavi 1970a. Eräistä suomen kielen yksiköllisen akkusatiiviobjektin päätteettömyysta- pauksista. Ks. Transformaatioita, TYFLJ 7:51-63.
1970b. Eräästä partitiiviobjektin käyttötavasta. Vir. 74:107-9.
1976. 	Suomen teonnimirakenteista. Stockholm Studies in Finnish Language and Literatu- re 1. Stockholm.
Ojajärvi, Aulis 1945. Kolmannen persoonan yleistymisestä. Vir. 49:347-55.
1950a. Sijojen merkitystehtävistä Itä-Karjalan Maaselän murteissa. SUST 97. SUS, Helsinki.
1950b. Partitiivista ja sen käyttöalan laajentumisesta. Vir. 54:236-42.
Ojanen, Jussi & Eeva Uotila-Arcelli 1977. Suomen kielen frekventatiivi-ja momentaaniverbien derivaatio. Vir. 81:245-64.
Orpana, Terttu 1973. Intensiteettiadverbien semantiikkaa. Lisensiaatintyö. Tampereen yliopiston suomen kielen laitos.
Palm, Matti 1966. Deskriptiiviverbiemme kompositiosta. Vir. 70:382-5.
Palmer, Frank 1966. A linguistic study of the English verb. Longmans, London.
Palola, Helena 1975. Adverbit, postpositiot, prepositiot ja interjektiot 1960-luvun suomen yleiskielessä. OYSSKLT 2.
Papp, Istvan 1959. Infiniittimuotojen asema kieliopissa. SKST 263:255-68.
1960. Suomen sanaluokista. Vir. 64:156-63.
1961. Die Hauptrichtungen der finnischen VVortartforschung. FUF 34:1-34.
Paul, Hermann 1920. Prinzipien der Sprachgeschichte.5 Max Niemeyer Verlag, Halle S.


409
Penttilä, Aarni 1928. Selittämisestä kielitieteessä. Vir. 32:277-85.
1945. Eräitä virheellisiä kielteisiä virkkeitä. Vir. 49:288-90.
1948. 	Referaatista 1. selosteesta. Vir. 52:48-69.
1950. Ns. sanaluokista. Vir. 54:394-8.
1954a. Ns. yksipersoonaisista verbeistä. Vir. 58:97-122.
1954b. 2. inf:n instr.sta ja siihen liittyvistä oikeakielisyysseikoista. Vir. 58:338—41.
1954c. Hiukan relatiivilauseista. Vir. 58:419-22.
1955a. Myöntölauseen subjektin totaalisuudesta ja partiaalisuudesta. Vir. 59:148-60. 1955b. Puolidefiniittisestä spesieksestä. Vir. 59:393-6.
1956a. Subjektin totaalisuudesta ja partiaalisuudesta. Vir. 60:28-49.
1956b. Ensimmäisestä infinitiivistä subjektina. Vir. 60:121-9.
1956c. Vieläkin subjektin totaalisuuden ja partiaalisuuden seikoista. Vir. 60:353-63.
1958. 	Kysymys virkkeestä. Vir. 62:216—20.
1963a. Suomen kielioppi.2 WSOY, Porvoo.
1963b. Komparatiivin absoluuttinen käyttö. Vir. 67:201—13.
1964. 	Suomen ns. infinitiivien asema kieliopissa. Vir. 68:293-7.
1967. 	Attribuuttien järjestyksestä. Vir. 71:259-67.
1971. 	N. Chomskyn edustaman transformaatioteorian ns. pinta-ja syvärakenteesta. Vir. 75:4-22.
Peters, Stanley 1972, toim. Goals of linguistic theory. Prentice Hall, Englewood ClifTs, N.J. Petraeus, Aeschillus 1968 [1649]. Linguae finnicae brevis institutio. Näköispainos. SKS, Helsinki.
Petöfi, Janos S. & Dorothea Franck 1973, toim. Präsuppositionen in Philosophie und Linguistik.
Linguistische Forschungen 7. Athenäum Verlag, Frankfurt/M.
Pierrehumbert, Janet 1978. The Finnish possessive suflixes. Moniste. MIT, Department of Linguistics.
Pipping, Rolf 1968 [1936]. Om innebörden av perfektum i nysvenskan. Ks. Nutidssvenska, toim.
C.-E. Thors, Söderströms, Borgä, 203-14.
Popper, Karl 1963. Conjectures and refutations. Routledge and Kegan Paul, London.
Postal, Paul M. 1972. The best theory. Ks. Peters (1972, toim., 131-70).
Posti, Lauri 1975. Fragen der ostseefmnischen Verbalflexion II. CTIFU, 327-34.
Potts, Timothy C. 1975. Model theory and linguistics. Ks. Keenan (1975b, toim., 241-50). Pulkkinen, Paavo 1963. Havaintoja adessiivin käytöstä. Vir. 67:318-38.
1966a. Asyndeettinen rinnastus suomen kielessä. SKST 281. SKS, Helsinki.
1966b. Itämerensuomalaisten kielten koordinaatiosta. Vir. 70:333-8.
1974. Asiasuomen opas.7 Otava, Keuruu.
Pullum, Geoffrey K. 1977. Word order universals and grammatical relations. Ks. Cole & Sadock (1977, toim., 249-78).
Quang Phuc Dong 1971. The applicability of transformations to idioms. CLS 7:200-5.
Quirk, Randolph & Sidney Greenbaum & Geoffrey Leech & Jan Svartvik 1972. A grammar of contemporary English. Longman, London.
Rahkonen, Matti 1974. Placeringen av tids-, befintlighets-, riktnings- och sättsadverbialen i svenska och finska satser. University of Umeä, Department of General Linguistics, Publication 8. Umeä.
1975. Adverbialets placering i finska och svenska satser. AFINLA 12, Helsinki.
1977. 	Suomen paikanilmauksista. Vir. 81:21-52.
Raible, Wolfgang 1976. Zum Objekt im Finnischen. Schriften aus dem Finnland-Institut in Köln,
12. 	Verlag Christoph von der Ropp, Hamburg.
Ravila, Paavo 1944. Lauseopin periaatekysymyksiä. Vir. 48:105-31.
1952. 	Pieni lisä predikatiivia koskevaan keskusteluun. Vir. 56:34-6.
1957. 	Lauseeseen liittyneet irralliset ainekset. Ks. Vuorela (1957, toim., 126-49).
1960. 	Adjektiiviattribuutin kongruenssin synty suomen kielessä. SJ 2:28-35.
1967. 	Totuus ja metodi. WSOY, Porvoo ja Helsinki.
Reibel, David A. & Sanford A. Schane 1969, toim. Modem studies in English. Prentice Hall, Englevvood ClifTs, N.J.
Reichenbach, Hans 1966 [1947]. Elements of symbolic logic. The Free Press, New York. Ringbom, Häkan & ai. 1975, toim. Style and text. Studies presented to Nils Erik Enkvist.
Spräkförlaget Skriptor AB, Stockholm.
Ringbom, Häkan & Rolf Palmberg 1976. Errors made by Finns and Swedish-speaking Finns leaming English at a commercial-college level. Arbetsgruppen för tillämpad lingvistik vid Abo Akademi (AFTIL 5). Abo.
Rintala, Päivi 1978. Sananjohdon produktiivisuudesta ja sen rajoituksista nykysuomessa. RAK, 151-64.
Robins, R. H. 1964. General linguistics: An introductory survey. Longmans, London.


410
Roimu, Maijatta 1963. Suomen virkkeen ja sanaston rakenteesta. Vir. 67:69-73.
Rosing, Hans 1978. Vetenskapens logiska grundvalar. Schildts, Helsingfors.
Ross, John Robert 1967. Constraints on variables in syntax. Moniste. Indiana University Linguistics Club.
1968. 	On declarative sentences. Ks. Jacobs & Rosenbaum (1968, toim., 222-72).
1970. Gapping and the order of constituents. Ks. Progress in Linguistics, toim. M. Bierwisch & K. E. Heidolph, Mouton, The Hague, 249-59.
Runeberg, Arne 1951. Some observations on linguistic pattems in a bilingual community. Societas Scientiarum Fennica. Commentationes Humanarum Litterarum. 17:4. Helsingfors.
Ruoppila, Veikko 1945. Suhteen adverbiaalista itämerensuomalaisissa kielissä. Vir. 49:55-68. Rytkönen, Ahti 1935. Pieniä huomioita. Eräitä lisäpiirteitä suomen kielen objektista. Vir. 39:487-8.
Räisänen, Alpo 1975. Havaintoja lastenkielestä. Vir. 79:251—66.
Räsänen, Seppo 1972. Kainuun murteiden kaasussyntaksi. SKST 308. SKS, Forssa.
Ratsep, Huno 1972a. Eesti keele lihtlausemallide uurimise metoodikast. KS 6:25-86.
1972b. Valentsiteooriat ja selle kriitikat. KS 7:119-52.
1973. 	Elementaarlaused eesti keeles. KS 8:5-106.
1978. 	Eesti keele lihtlausete tiiiibid. Valgus, Tallinn.
Saarimaa, E. A. 1967. Kielenopas.? WSOY, Helsinki.
Sadeniemi, Matti 1929. Objektin totaalisuudesta ja partiaalisuudesta. Vir. 33:315-20
1949. Metriikkamme perusteet. SKS, Helsinki.
1950. Partisiippien ajanmerkityksestä. Vir. 54:358-9.
1951a. Passiivin persoonasta. Vir. 55:97-8.
1951b. /^-pronominin käytöstä. Vir. 55:504-6.
1955. 	Subjektin totaalisuudesta ja partiaalisuudesta. Vir. 59:10-8.
1958. 	Tutkimus suomen partitiivista. Vir. 62:221-3.
1966. Uusi lauseoppi. Vir. 70:141-3.
1970. Kielenkäytön kysymyksiä.3 TL 18. SKS, Forssa.
1976. Pronomineista. KK 4, 7-16. (uusintapainos)
Sadock, Jerrold M. 1974. Toward a linguistic theory of speech acts. Academic Press, N.Y. Sajavaara, Kari & Jaakko Lehtonen 1977, toim. Contrastive Papers. JYCS 4.
Saukkonen, Pauli 1965. Itämerensuomalaisten kielten tulosijainfinitiivirakenteiden historiaa. I. SUST 137. SKS, Helsinki.
1966. 1. infinitiivin latiivin lauseopillinen jäsentyminen. Vir. 70:153-63.
1967. Persoonapronominien hän : se, he : ne distinktiivi oppositio. Vir. 71:286-92.
1968. Kielen tyylit. Vir. 72:10-6.
1970. Nykysuomen johto-oppia I. Vir. 74:197-202.
1972a. Kokeellisia havaintoja puhekielen ja kirjakielen tyylieroista. Ks. Vierikko (1972b, toim., 13-32).
1972b. Puheen hahmotuksesta. Ks. Vierikko (1972b, toim., 33-8).
1972c. Puhekielen lauseopillisista tunnusmerkeistä. Ks. Vierikko (1972b, toim., 49-52).
1975. 	Kielen mikrosysteemit. OYSSKLT 1.
1977. Nykysuomen saneiston yleisyystilastoa saneenloppuisessa aakkosjärjestyksessä. OYSSKLT 9.
Saukkonen, Pauli & Marjatta Haipus & Antero Niemikorpi & Helena Sulkala 1979. Suomen kielen taajuussanasto. WSOY, Porvoo.
Savijärvi, Ilkka 1971. Kirves on työkalu hakata puita. Vir. 75:280-96.
1977a. Itämerensuomalaisten kielten kieltoverbi I. Suomi. SKST 333. SKS, Helsinki. 1977b. Redundanssi ja kieltoverbin ellipsi suomen kielen negaatiojärjestelmässä. JYSKV- LJ 14.
Schlachter, Wolfgang 1960. Partitiv und Inkongruenz beim Subjekt des Finnischen. FUF 33:3-95.
1968. 	Arbeiten zur strukturbezogene Grammatik. Hrsg. von B. Collinder & ai. Fink Verlag, Munchen.
Schmidt, Siegfried J. 1973. Texttheorie. Fink Verlag, Munchen.
Schmidt, Wilhelm 1963. Lexikalische und aktuelle Bedeutung. Ein Beitrag zur Theorie der Wortbedeutung. Berlin.
Schmidt-Radefeldt, Jiirgen 1977. On so-called rhetorical questions. JP 1:375-92.
Schwartz, Arthur 1972. The VP-constituent of SVO-languages. Ks. Kimball (1972, toim., 213-36).
Searle, John R. 1969. Speech acts. An essay in the philosophy of language. Cambridge University Press, Cambridge.
Setälä, E. N. 1880. Suomen kielen lause-oppi. K. E. Holmin kustannuksella, Helsinki.
1963. 	Suomen kielioppi.*5 Otava, Helsinki.


411
1966. 	Suomen kielen lauseoppi.^ Tarkistanut Matti Sadeniemi. Otava, Helsinki.
Setälä, E. N. & Matti Sadeniemi 1976. Suomen kielioppia Otava, Helsinki.
Seuren, Pieter A. M. 1969. Operators and nucleus. CSL 2. Cambridge University Press, Cambridge.
1974a. Autonomous vs. semantic syntax. Ks. Seuren (1974b, toim., 96-122).
1974b, toim. Semantic syntax. Oxford University Press, London.
Sgall, Petr 1967. Functional sentence perspective in a generative description. Prague Studies in Modem Linguistics 2, Prague, 203-25.
Sgall, Petr & Eva Hajiöovä & Eva BeneSovä 1973. Topic, focus and generative semantics.
Scriptor Verlag GmbH, Kronberg.
Sillanpää, Seppo 1976. Suomen kiijakielen inkongruentit adjektiivirakenteet. Lisensiaatintutkielma. Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitos.
Siro, Paavo 1941. Lauseoppi uuden logiikan valossa. Vir. 45:192-205.
1943. Jaolliset ja jaottomat substantiivit. Vir. 47:276-90.
1944. Lauseopin periaatekysymyksistä vieläkin. Vir. 48:406-20.
1949a. Puhumista merkitsevät verbit itämerensuomalaisissa kielissä. SUST 93.
1949b. Psykologisesta ja formaalisesta merkitysopin tutkimuksesta. Vir. 53:265-70.
1951. 	Modaalisten verbien subjektista. Vir. 55:391-4.
1956. Die finnischen Lokalkasus als Bestimmungen des Verbums. TYJ B:57.
1957. Suomen kielen subjektista kielen rakenteen osana. Vir. 61:181-90.
1959. Modaalinen verbi modaalisen objektina. SKST 263:403-5.
1960. Suomen yksinäislauseen perustavia ongelmia. SJ 2:36-51.
1964a. Suomen kielen lauseoppi. Tietosanakirja Oy, Helsinki.
1964b. Infinitiivin asema suomen kieliopissa. SJ 6:20-6.
1964c. Infinitiivien asemasta vielä kerran. Vir. 68:297-8.
1967a. Suomen kielen verbien finiittimuotojen syntaktinen komponentti. Vir. 71:108-19.
1967b. Suomalais-ugrilaisten kielten kielteisten verbimuotojen syntaktinen komponentti. Acta Universitatis Tamperensis A: 18, Tampere, 233-9.
1972. 	Suomen kielen passiivista. Esitelmä Tampereen Lauseopin ja semantiikan päivillä 23.-24.9.1972.
1974a. Eksistentiaalilauseen hämähäkinverkkoa. Vir. 78:35-46.
1974b. Aika-akseli-ilmiö. Esitelmä Oulun Lauseopin ja semantiikan päivillä 5.-6.10.
1974.
1977. 	Sijakielioppi.? Gaudeamus, Helsinki.
1978a. Mistä substantiivi ja verbi tulevat? RAK, 360-8.
1978b. Kausatiivien kielioppia. Moniste. Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitos.
1979. 	Sijamuotojen syntaksia. SAN, 81-8.
Sivula, Jaakko 1969. Ei-aineelliset realiteetit. Vir. 73:428—31.
Sköld, Tryggve 1970. The object in pre-predicative position in Swedish. Acta Universitatis Upsaliensis 2:3, Uppsala.
1976. Kan Diderichsens satsschema tillämpas pä finskan? Ks. F. Karlsson (1976, toim.,
361-8).
Stalnaker, Robert 1972. Pragmatics. Ks. Davidson & Harman (1972, toim., 380-97).
Steinberg, Danny & Leon Jakobovits 1971, toim. Semantics: An interdisciplinary reader in philosophy, linguistics and psychology. Cambridge University Press, Cambridge.
Steinitz, Renate 1969. Adverbialsyntax. SG 10.
Stenning, Keith 1978. Anaphora as an approach to pragmatics. Ks. Linguistic theory and psychological reality, toim. M. Halle & J. Bresnan & G. A. Miller, The MIT Press, Cambridge, Mass., 162-200.
Stockwell, R. P. & Paul Schachter & Barbara Hall Partee 1973. The major syntactic structures of English. Holt, Rinehart and Winston, New York.
Sundman, Marketta 1976. Eksistentiaalilauseet. Sivulaudaturtutkielma. Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen laitos.
Suojanen, Matti K. 1975. Koululaisslangista. ÄOLVK 22:171-82.
1977. Mikael Agricolan teosten indefiniittipronominit: totalitiivit. SKST 334. SKS, Helsinki.
Särkkä, Tauno 1977. Suomen kielen virkerakenteista. Esitelmä Helsingin Kielitieteen päivillä 11.-12.2.1977. KTP 5:50-1.
Tarvainen, Kalevi 1977a. Dependenssikielioppi. Gaudeamus, Helsinki.
1977b. Suomen kielen lauseenjäsennys dependenssikieliopin mukaan. OYSSKLT 10. Teleman, Ulf 1969. Definita och indefinita attribut i nusvenskan. Studentlitteratur, Lund.
1972. 	Tre uppsatser om grammatik. Studentlitteratur, Lund.
1974a. ManUal för grammatisk beskrivning av talad och skriven svenska. Studentlitteratur, Lund.


412
1974b. Ordklasser och satsdelar - finns dom? Ks. Spräket i bruk, toim. U. Teleman & T. Hultman, LiberLäromedel, Lund, 72-98.
Tesniere, Lucien 1959. £lements de syntaxe structurale. Klincksieck, Paris.
Timberlake, Alan 1975. The nominative object in Finnish. Lingua 35:201-30.
1976. Nonfiniteness in Finnish. PTFC, 129-50.
Tunkelo, E. A. 1908. Alkusuomen genetiivi relatiivisen nimen apugloosana. SKS, Helsinki.
1931. 	Eräistä tulo-ja erosijain merkitystehtävistä. Vir. 35:205-30.
1936. Mitan adessiivista. Vir. 40:154-8.
Tuomela, Raimo & Ilkka Patoluoto 1976, 1977, toim. Yhteiskuntatieteiden filosofiset perusteet I, II. Gaudeamus, Hämeenlinna.
Tuomikoski, Risto 1969a. Asemoisilmaustemme luokittelusta. Suomi 114:4. SKS, Helsinki. 1969b. Yleiskielemme korrelaattisuhteista. JPS, 205-22.
1969c. Lauseiden ja virkkeiden terminologiasta. Vir. 73:62-8.
1970. Predikatiivisten essiivimääritteiden lauseenjäsenyys. Esitelmä Kotikielen Seuran kokouksessa 1.10.1970.
1971a. Persoona, tekijä ja henkilö. Vir. 75:146-52.
1971b. »Neksus» suomen lauseopissa. Vir. 75:263-79.
1973. Adjektiivin ja adverbin erosta. Vir. 77:199-214.
1978. 	Objektinsijaisista määrän adverbiaaleista. Vir. 82:26-51.
Tuomisto, Marja 1972. Xum-sanan sisältävien vertailulauseiden syntaksista. Laudaturtutkielma.
Tampereen yliopiston suomen kielen laitos.
Uotila, Eeva 1975. A question-answer system in Finnish: Word order and semantics. Beiträge zum IV Intemationalen Finnougristenkongress: III Istituto Universitario Orientale, Napoli, 3-6.
Urmson, J. O. 1963. Parenthetical verbs. Ks. Philosophy and ordinary language, toim. J. Caton, University of Illinois Press, Urbana.
Uusivirta, Pekka 1965. Huomioita emfaattisuudesta. Vir. 69:280-8.
Vahros, Igor 1959. Venäjän genetiivi ja suomen partitiivi, eritoten objektin ja subjektin kaasuksina. SKST 263:269-87.
Vakkari, Antero 1967. Jäsentelyn opas.3 Airisto, Naantali.
Wallen, Göran 1971. Kunskapsbildning pä empirisk väg. Inst för vetenskapsteori, Göteborgs universitet, Kompendium 28. Göteborg.
Van Dijk, Teun A. 1972. Some aspects of text grammars. A study in theoretical linguistics and poetics. Mouton, The Hague.
Vartiainen, Pentti 1967. Verbien nominaalirakenteista. SJ 9:80-95.
Wasow, Thomas 1976. Transformations and the lexicon. Ks. Formal syntax, toim. P. Culicover & ai., Academic Press, N.Y.
Weinreich, Uriel 1971. Explorations in semantic theory. Ks. Sternberg & Jakobovits (1971, toim., 308-28).
Vendler, Zeno 1967. Linguistics in philosophy. Comell University Press, Ithaca, N.Y. Vennemann, Theo 1973. Explanation in syntax. Ks. Kimball (1973, toim., 1-50).
Vesikansa, Jouko 1974. Temporaalirakenteen futuurista. Vir. 78:271-6.
1977. Johdokset. WSOY, Porvoo.
Wexler, Paul 1976. On the non-lexical expression of determinedness (with special reference to Russian and Finnish). SL 33:34-67.
Wickman, Bo 1955. The form of the object in the Uralic languages. Almqvist & Wicksell, Uppsala.
Viehweger, Dieter & ai. 1977. Probleme der semantischen Analyse. SG 15.
Vierikko, Esko 1972a. Nuorten poliitikkojen kielestä. Ks. Vierikko (1972b, toim., 39-48). 1972b, toim. Puhekieli ja ilmaisu. WSOY, Porvoo.
1974. Parlamenttikielen sanasto- ja lauserakenteesta. Lisensiaatintutkielma. Oulun yliopiston suomen ja saamen kielen laitos.
Vihonen, Sakari 1966. Passiivityylistä. Vir. 70:247-8.
1970. 	Sanomalehtien pääkirjoitusten virkkeen ja sanaston rakenteesta. Vir. 74:184-92.
1978. Suomen kielen oppikirja 1600-luvulla. Kieliopillinen ajattelu 1600-luvun suomen kielen oppikirjoissa. Studia Philologica Jyväskyläensia 11. Järvenpää.
Wiik, Kalevi 1968. Osa suomen transformationaalista lauseoppia. Moniste. Turun yliopiston fonetiikan laitos (nyk. Suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitos).
1972. Suomen akkusatiiviobjektin muoto. TYFLJ 12.
1973. Suomen passiivin johto. TYFU B:l.
1974a. Suomen eksistentiaalilauseiden »subjekti». TYFLJ 13.
1974b. Eräiden suomen infinitiivirakenteiden johtamisen ongelmia. Esitelmä Oulun Lauseopin ja semantiikan päivillä 5.-6.10.1974.
1975. Suomen frekventatiivi ja kontinuatiivi. Vir. 79:153-67.
1976a. Suomen tempusten syvä-ja etärakenteista. Vir. 80:135-62.


413
1976b. Suomen potentiaalin ja konditionaalin johtamisesta. Moniste. Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitos.
1976c. Suomen partisiippirakenteiden rakenteesta. Moniste. Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitos.
1976d. Suomen konditionaalin merkityksestä. Moniste. Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitos.
1977a. Suomen tempusten etä- ja pintarakenteista. TYSYKU 5.
1977b. Milloin sivulause, milloin mikin lauseenvastike? Esitelmä Helsingin Kielitieteen päivillä 11.-12.2.1977. KTP 5:52-5.
1978. Suomen kielen momentaanijohdoksista. RAK, 165-87.
Vikainen, Inkeri 1975. Lausetajun kehityksestä. ÄOLVK 22:47-59.
Wilks, Yorick 1975. Preference semantics. Ks. Keenan (1975b, toim., 329-48).
Vilkuna, Maria 1976. Kirjoitettuun kielimuotoon kasvamisesta: miten 8-12-vuotiaiden koululaisten lauserakenteet kehittyvät. Vir. 80:216-36.
1979. Referenssi ja spesies suomen kielessä. Käsikirjoitus.
Virkkunen, Hilkka 1977. Essiivi, translatiivi, abessiivi, komitatiivi ja instruktiivi 1960-luvun suomen yleiskielessä. OYSSKLT 11.
Wittgenstein, Ludwig 1953. Philosophical investigations. Oxford, Blackwell.
1972. Tractatus Logico-Philosophicus. WSOY, Porvoo.
von Wright, G. H. 1957. Logical studies. Oxford University Press, London.
1963. 	Norm and action. Routledge & Kegan Paul, London.
Wunderlich, Dieter 1970. Die Rolle der Pragmatik in der Linguistik. Der Deutschunterricht 22:5-41.
1971. 	Pragmatik, Sprechsituation, Deixis. Zeitschrift fur Literaturwissenschaft und Linguistik 1 —2:153—90.
1973. Präsuppositionen in der Linguistik. Ks. Petöfi & Franck (1973, toim., 467-84). Vuorela, Toivo 1957, toim. Kielen opissa. TL 9. SKS, Forssa.
Vuoriniemi, Jorma 1973. Ollin kieli nykysuomen kuvastimena. SKST 312. SKS, Vammala.
1974. Verbien monitulkintaisuus Ollin kielessä ja nykysuomessa. SKST 318. SKS, Helsinki.
1975. Teonnimet viestinnässä. Vir. 79:127-52.
1976a. Konnektorit tekstin strukturoijina. Vir. 80:192-215.
1976b. Tyyli poikkeamana normista. AFINLA 14:79-91.
Wähämäki, Börje 1975. Om fmskans existentialsatser och därtill hörande problem. Lisensiaatintutkielma. Äbo Akademin suomen kielen laitos.
1976. Textual functions of existential sentences in Finnish. PTFC, 151-64.
Väinölä, Tauno 1962. Sujuvaa suomea.3 Kirjayhtymä, Helsinki.
Väätäinen, Helena 1977. Havaintoja kysymysten ja vastausten muodostamisesta suomen kielessä eräiden Veijo Meren tekstien pohjalta. Laudaturtutkielma. Tampereen yliopiston suomen kielen laitos.
Yli-Vakkuri, Valma 1969. Miksi pojat joskus ovat iloiset? Adjektiivisen nominatiivipredikatiivin esiintymisedellytyksistä. JPS, 257-68.
1970. 	Konkreettisen substantiivin paikallissija-attribuutti suomen paikallissijajärjestel- mässä. SJ 12:35-71.
1972a. Muoto- ja lauseopillinen analysointiohjelma tietokoneaineistoa varten. Moniste. Tampereen yliopiston suomen kielen laitos.
1972b. Partitiivisubjekti objektillisessa lauseessa. Esitelmä Tampereen Lauseopin ja semantiikan päivillä 23.-24.9.1972.
1973a. Suomen objektikonstruktio. Lisensiaatintutkielma. Tampereen yliopiston suomen kielen laitos.
1973b. Suomen virke ja lause. SJ 15:24—37.
1978. »Hän sanoi nimekseen Virtanen.» Erään päätteettömän objektityypin taustaa. RAK, 306-22.
1979. Partitiivisubjektin toiset juuret. Eräs kvantiteetin ilmaisujärjestelmän ilmentymä. SAN, 155-92.
Zsilka, Janos 1973. Sentence pattems and reality. Mouton, The Hague.
Astedt, Kaarina 1957. Suomen kielen taivutussijojen yleisyystilastoa. Vir. 61:424-7.
Östman, J.-O. 1977. On English also, Finnish -/cm, and related matters. Ks. MSÄAF 19, toim. R. Palmberg & H. Ringbom, Abo, 165-96.


414
Lyhenteet
AFINLA Suomen sovelletun kielitieteen yhdistyksen julkaisuja.
CLS Papers from the Regional Meetings of the Chicago Linguistic Society. University of
Chicago, Department of Linguistics, Chicago, 111.
CSIFU Congressus Secundus Intemationalis Fenno-Ugristarum. Pars I. Acta Linguistica.
SUS, Helsinki 1968.
CSL Cambridge Studies in Linguistics. Cambridge at the University Press.
CT Castrenianumin toimitteita. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos.
CTIFU Congressus Tertius Intemationalis Fenno-Ugristarum. Pars I. Acta Linguistica.
Valgus, Tallinn 1975.
FL Foundations of Language.
FUF Finnisch-ugrische Forschungen.
GPTL Gothenburg Papers in Theoretical Linguistics.
JL Journal of Linguistics.
JP Journal of Pragmatics.
JPS Juhlakirja Paavo Siron täyttäessä 60 vuotta. Acta Universitatis Tamperensis A:26.
Tampere 1969.
JYCS Jyväskylä Contrastive Studies. Jyväskylän yliopiston englannin kielen laitos.
JYSKU Jyväskylän yliopiston suomen kielen laitoksen julkaisuja.
JYSKVLJ Jyväskylän yliopiston suomen kielen ja viestinnän laitoksen julkaisuja.
KK Kielikello. Kielitoimiston tiedotuslehti. (Uusintapainos, Valtion painatuskeskus
1976).
KS Keel ja struktuur. Tartu Riiklik Ulikool.
KTL Kielitieteellisiä lehtiä. Toim. R. Lehtinen & ai. Suomi 120:4. SKS, Helsinki.
KTP Kielitieteen päivät. Esitelmien ja raporttien tiivistelmät.
LA Linguistic Analysis.
Lg Language.
LGR Logical Grammar Reports. University of Göteborg, Department of Linguistics.
LI Linguistic Inquiry.
MAS Melanges offerts a Aurelien Sauvageot pour son soixante-quinzieme anniversaire.
Akademiai Kiadö, Budapest 1972.
MSFO Memoires de la Societe Finno-Ouerienne. SUS, Helsinki.
MSÄAF Meddelanden frän Stiftelsens för Äbo Akademi forskningsinstitut. Äbo Akademi,
Äbo.
NS Nykysuomen sanakirja.
OSCULD Outfit for Scandinavian Underground Linguistic Dissemination. University of
Göteborg, Department of Linguistics.
OYSSKLT Oulun yliopiston suomen ja saamen kielen laitoksen tutkimusraportteja.
PILUS Papers from the Institute of Linguistics, Stockholm University.
PSCL Papers from the Scandinavian Conferences of Linguistics.
PTFC Papers from the Transatlantic Finnish Conference. Texas Linguistic Forum 5.
University of Texas at Austin, Department of Linguistics.
RAK Rakenteita. Juhlakirja Osmo Ikolan 60-vuotispäiväksi 8.2.1978. TYSYKLJ 6.
SAN Sanomia. Juhlakirja Eeva Kangasmaa-Minnin 60-vuotispäiväksi 14.4.1979.
TYSYKLJ 9.
SFU Sovetskoe Finno-Ugrovedenie. Akademija Nauk Estonskoj SSR, Tallinn.
SG Studia Grammatica. Akademie-Verlag, Berlin.
SJ Sananjalka.
SKS Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.
SKST Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia.
SL Studia Linguistica. Lund.
STEP Suomalainen Tiedeakatemia: esitelmät ja pöytäkirjat. Helsinki.
STT Suomalaisen Tiedeakatemian toimituksia.
SUS Suomalais-ugrilainen Seura. Helsinki.
SUSA Suomalais-ugrilaisen Seuran aikakauskirja.
SUST Suomalais-ugrilaisen Seuran toimituksia.
TL Tietolipas. SKS, Helsinki.
TYFLJ Turun yliopiston fonetiikan laitoksen julkaisuja.
TYJ Turun yliopiston julkaisuja.
TYSKU Turun yliopiston suomen kielen laitoksen julkaisuja.
TYSYKLJ Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja.
Vir. Virittäjä.
ÄOLVK Äidinkielen Opettajain Liiton vuosikirja. Helsinki.


415
Asiahakemisto
ablatiivipredikatiivi 211 absoluuttinen adjektiivi 79 absoluuttinen komparatiivi 142 absoluuttinen superlatiivi 143 abstraktinen substantiivi 76, 121, 209 ad-adjektiivi 75, 77, 84, 134-7 adjektiivi 48, 66, 76-81, 87, 110-1, 116, 118, 127, 129, 134, 139-143, 349-50, 369, 373 adjektiivijono 134-6 adjektiivilauseke 66, 77, 107-8,
134-43, 152, 320, 355, 373 adjektivointi 368-78 adjunkti 201 adjunktio 218 adverbi 48, 83-5
adverbiaali 69, 189, 200-22, 380-91, 395-6
adverbiaalilauseke 66, 83, 108, 151, 153, 200, 298, 333, 355 »adverbiaalinen» adjektiivi 78 AGENTIIVI 38-9, 42, 102-4, 252, 343
AGENTTI 158-60 agenttipartisiippi 78, 375-8 AGENTTI PARTISIIPPIST A MINEN 180,216
aie 259
AIHEUTTAJA 102-4 aikomus 259
aineistonhankinta 24-5, 62 ainesana 167
aistihavaintoverbi 122, 232, 347, 356, 381
aito kysymys 285-6
ajan adverbiaali 210, 218, 245-6, 249, 388-91 ajankohta 210
akkusatiivi 144, 181, 183, 186-8, 379 AKKUSATIIVINMERKINTÄ 161 akkusatiiviobjekti 186-8 aktantti 33, 44, 92-3, 101, 137, 142, 168, 176, 203, 205, 216, 227,
235-6, 337, 375, 377, 393 alakategoriointisääntö 236 aleettinen modaalisuus 262-5 alisteinen lause 151, 333, 375 alistus 68, 86, 136, 220, 331-6 alivartalo 73 alueellinen vaihtelu 61 anafora 307, 313, 315 anaforinen pronomini 59, 79, 96, 108, 299, 307 anaforinen sidos 313
anomalia 52-3 antonymia 59, 312 aoristi 249 appellatiivi 76 appositio 122-3, 125, 127 appositioadverbiaali 214-5 apriorinen tiede 18 apuverbi 230, 269
argumentti 44, 68, 70, 93, 100, 167, 225, 334, 339, 348 aristoteelinen logiikka 43 arkikielen filosofia 55, 259 asenneadjektiivi 118, 135 asiasubjekti 158-60 aspekti 183-5, 245-56, 382 assertoida 58 attributiivi 116 attribuutio 137
attribuutti 62, 69, 77, 87, 120, 130, 377-80 attribuuttilause 125 AUKKOAMINEN 181, 323-6 avoin luokka 74
consecutio temporum 245
datiiviadverbiaali 172, 207 DATIIVINSIIRTO 40 definiittisyys 58
deiksis 210, 245, 250, 252, 317, 370 deiktinen elementti 250, 252 deiktinen pronomini 79, 80, 116 deklaratiivilause 273, 276 deminutiivisubstantiivi 393 demonstratiivinen 316 denotaatio 118, 130 deonttinen modaalisuus 262-5, 277, 361
dependenssimalli 33-4, 53, 84, 225, 236
derivoida (puita) 33 desideratiivinen asenne 265 deverbaalisubstantiivi 292, 378 direktionaalisuus 102 disjunktiivinen kysymys 281-2 disjunktio 43 disjunktiokysymys 281-2 diskontinuatiivinen morfeemi 255 diskurssi 296
distributiivinen merkitys 196-7 distributiivinen referenssi 128 distributiivisuus 132 doksastinen asenne 265 dominointi 68, 359


416
d urat rivinen kesto 181, 210, 217 dynaamisuuden modaliteetti 264
ei-finiittiset muodot (verbin) 87-9, 152, 331-99
ei-implikatiivinen verbi 232-3, 251, 359
ei-restriktiivinen attribuutti 118 ei-restriktiivinen relatiivilause 125-6 eksistenssikvanttori 44 eksistentiaalilause 93, 95-6, 105, 131,
301, 	348, 363-4 eksistentiaalinen presuppositio 57, 171 eksklamatiivilause 276 eksofora 252, 312-3 eksoforinen pronomini 19 eksoforis-endoforinen pronomini 80 eksosentrinen rakenne 153 ekspektatiivinen asenne 265 ekstensio 51, 54, 130 EKSTRAPOSITIO 40, 125, 138, 304-5, 307, 346, 349 ekvatiivilause 93-5, 104, 192-3, 301, 363
EKVI-sääntö 181, 323, 338, 359, 361, 383-5 ekvivalenssi 43 EKVI-verbi 327, 394 elatiiviattribuutti 80, 120-1 elisitaatiotesti 25
ellipsi 59, 78, 85, 110-1, 142, 147, 163, 296-7, 299, 311-3, 320,
323-7 elliptinen lause 64, 91 elollinen 70, 208 emfaasi 59, 143, 301, 330 emfaattinen rakenne 234 emotiivinen verbi 353 endoforinen (sidos) 79, 313, 316 endosentrinen suhde 137 ensimmäisen asteen tarkoite 76, 195, 209, 381 episteeminen asenne 265 episteeminen liitto 234 episteeminen modaalisuus 262-5, 289 epäkieliopillinen lause 19, 122, 178 epämääräinen henkilö 255 epämääräinen paljous 166, 169 epäproduktiivinen 47, 181, 387 epäsuora kysymys 284-5, 288 epäsuora kysymyslause 126, 351-2, 254-6 epäsuora puheakti 56 epätoiminnallinen 170, 361 erisnimi 76
erisubjektinen infinitiivirakenne 361-2 erosijat 208-9
erottamaton omistus 97, 209, 387
esittely rakenne 95 essiivipredikatiivi 211
lause 126, 195, 214, 270, 274-5, 285, 305, 318, 324, 346-7, 353-4, 358, 365 etuattribuutti 113, 368 evaluatiivinen asenne 265
faktiiviverbi 57, 353, 366 falsifiointi 22 fatumrakenne 234 finaalisuus 379, 389-90 finiittilause 338, 393, 395-6 finiittimuoto 62 finiittisyys 229, 252, 255 finiittiverbi 64, 223-4 FLIP-verbi 244
fokus 268, 300, 308-11, 328-9 fokusointi 42, 118, 268, 300, 308-11 fragmentti 64, 91 frekventatiiviverbi 240-1 fundamentti 30 funktio 69, 92, 102, 157-99 funktionaalinen lauseperspektiivi 41 futuuri 183, 250, 388 futuurinen duratiivi 210 futuuriverbi 233^4, 358-9, 361
geneerinen lause 104, 186-7, 248,
253-4, 304, 315, 350, 367 geneerinen persoona 160, 253—4 geneerinen tempus 247 geneerisyys 105, 110, 132, 386, 390, 395
generaalinen kvanttori 144 generaaiinen viittaus 132 generaalisuus 144 generatiivinen semantiikka 36-7 generoida 35, 346 genetiiviattribuutti 113, 116-7 GENETIIVISTÄ MINEN 162-3, 343,
349, 	357, 361-4, 377, 380, 390, 397 genetiivisubjekti 172, 207, 264-5
habitiiviadverbiaali 96-7, 207, 209, 221, 324 habituaalinen 249
hakukysymys 272-3, 281-3, 351, 354 havainnointi 24 havaintolause 22 henkilö 252, 255, 387-8 hierarkia 67-8
homonymia 85, 352, 359, 395 huudahdus 260
huudahduslause 66, 259, 273, 276, 292-3 hyponymia 59, 312


417
hypoteesin testaaminen 17, 24 hyväksyttävyys 25 HYÖTYJÄ 102-4
IC-analyysi 31-2
identiteettipredikatiivi 94, 130, 194-7 IDENTTISEN NP:n POISTO 323, 338
IDENTTISEN SUBJEKTIN POISTO 359
illokutiivinen sävy 55, 260-1, 272-3, 285-8, 290, 296 imperatiivilause 223, 260-1, 276, 289 imperatiivimuoto 293 imperfekti 246-8, 280 imperfektiivinen aspekti 183 implikaatio 43, 59, 98, 208, 247, 270, 272, 275-6, 329, 370, 375, 384, 389
implikatiivinen verbi 54, 232-3,
259-60, 280, 352, 360 implikoida 53
indefiniittipronomini 77, 80 indeksinen ilmaus 51, 168, 322 INDEKSINEN PRONOMINI 80,
I14-5, 148, 313 indikatiivi 274 induktiivinen yleistys 21-2 infinitiivi 87-8, 112, 341-3, 378-80 infinitiiviattribuutti 123-4, 378-80 infinitiivirakenne 223, 227-8, 338-9, 349-51, 358-62, 365-6 inllnitivaali 88, 341 informaatiorakenne 54, 298-312 inhimillinen 70, 110, 314, 324 inkeptuaalinen rakenne 234 inklusiivinen persoona 289-90 inklusiivinen predikatiivi 193-4, 196-8
inkluusiolause 98, 104, 301 inkluusiopredikatiivi 98 inkoatiivinen 382
inkorporoituminen 160, 163, 166, 168 institutionaalinen performatiivi 261 INSTRUMENTTI 102-4 integroitunut adverbiaali 202-5, 337 intensio 51, 54, 79, 130, 236-9, 299, 315, 320, 324 intensionaalinen konteksti 315 intensionaalinen olio 76, 123 intensionaalinen verbi 264 intensiteettiadverbi 84 intentio 259, 294, 296, 389 intentionaalinen asenne 265 interjektio 88, 293 interpretatiivinen 36 interrogatiivilause 261, 276 interrogatiivipronomini 81
intonaatio vrt. prosodia intransitiivilause 93-7, 301 intransitiivinen verbi 70, 93r 178, 242, 346
intransitiiviobjekti 175-6 introspektio 24-5
intuitiivinen (kielitieto 19-21, 388 irresultatiivinen aspekti 183-5, 210 irresultatiivinen tekeminen 181, 370 irtonainen adverbiaali 202, 206, 337, 395-6
isomorfia (syntaksin ja semantiikan) 44 itsenäinen pronomini 80
jaollinen 70, 120, 167 jaoton 133, 196-8 jatkuva 104-5 johdettu kategoria 45 johdin 48, 64, 67, 73-4, 85, 242, 391-2, 397 johdos 240-4 johtaa (puita) 36 johtaminen 106, 239-44, 392-3 johtolause 250
joko/tai -kysymys 272, 281-2, 351 julkisuuden puhekieli 62 juurimerkitys 264 jälkiattribuutti 113, 119-26, 368-9 järjestyskaavio 114
kaksinkertainen kielto 271 kaksiselitteisyys 76, 370, 386 kanava 61
kanoninen muoto 91, 160 kanta 67, 73 kardinaalilukusana 66 kardinaalinen toisto 210, 217 karitiiviadjektiivi 266 katafora 313, 317-8 kataforinen pronomini 59, 317-8 kataforinen sidos 313, 330 kategoriakielioppi 44, 75, 157 kategoriapiirre 48, 235-9 kausatiivi 100, 253, 393 kausatiiviverbi 174, 240—4, 253, 366 kehotus 276, 287, 292 kehysadverbiaali 92, 204-5, 221, 225,
302, 	304 kerroksinen rakenne 32 keskeytyvä morfeemi 255 keskustelumaksiimit 56, 294-5 keskustelun periaatteet 56, 277, 294-5 kieliopillinen kvantifiointi 144 kieliopillinen lause 19-20 kieliopillinen objekti 173-88 kieliopillinen sana 64 kieliopillinen sija 48, 127 kieliopillinen subjekti 158-72


418
kieliopillisuus 20 kielioppisääntö 71 kiellonnosto 270-1, 366 kielteinen partisiippi 88-9, 375-6 kielto 53, 71, 131, 164-5, 182-3, 210, 230, 266-73, 293, 337, 354, 357, 365-6 kieltoduratiivi 210 kieltohakuisuus 270 kieltolause 170-1, 182-3, 329, 348 kieltotesti 190 kieltoverbi 230, 269, 325 kiinteysaste 215 kirjoitettu yleiskieli 62 kirvoitustesti 25
kiteytymä 99, 128, 137, 171, 234-5 kivettynyt rakenne 61 koe 25
kognitiivinen merkitys 68, 130 kognitiivinen verbi 122, 356 KOHDE 38-9, 42, 102-4, 173 kohdeobjekti 173 koheesio 59, 107, 312-27 koheesiokeino 130, 196, vrt. sidos- keino
kohteliaisuuskoodi 245 KOKIJA 38, 102-4, 253 kokijalause 98-9, 244, 297, 301 kollektiivinen referenssi 128 kollektiivisana 133, 167, 195 kollektiivisuus 132 kolmannen asteen tarkoite 76, 356 koloratiivikonstruktio 234 kommentti 41 kommenttiadjektiivi 118 kommenttiadverbiaali 102, 202, 206-7, 218, 221, 302, 354 kommunikatiivinen dynaamisuus 42 komparatiivi 77, 129, 136, 141, 320 komparatiivilause 333, 337 komparatiivirakenne 141-2 KOMPENSATORINEN SIIRTO 303-5
KOMPENSATORINEN TEMATISOINTI 304, 307, 348 komplementti 33, 139, 233, 264-5, 333, 349, 381 konditionaali 275-6, 280, 293 kongruenssi 96, 127-30, 162, 164, 314 konjunktio 43, 48, 59, 65, 86-7, 206, 249, 296, 312, 334, 348 KONJUNKTION LISÄYS 69, 346, 357
konkatenaatio 44 konkreettinen substantiivi 76, 121 konnektiivi 53, 65, 86-7, 202, 206-7,
296, 	299, 312, 334 konnektori 59, 296
konstatiivilause 260 konstituenssi 68 konstituenttianalyysi 31-2 konstituenttikielto 267-9 kontekstipiirre 235-9, 269 kontinuatiiviverbi 240-1 kontrafaktiivinen 275, 315 kontrasti 309 kontrastiivinen fokus 268 kontrastikomparatiivi 142 konventionaalinen implikaatio 54, 56,
276, 	278-81, 288, 327-8 ko-operatiivisuuden periaate 294 koordinaatio vrt. rinnastus kopula 95, 99, 124, 140, 189, 349, 378
korostava adjektiivi 78 korpus 62 korrekti lause 19 korrelaatti 162, 312-19 korvaus 69 kuratiiviverbi 242
kuvailukenttä 113, 117-9, 134, 374 kvalifiointi 96 kvalitatiivinen tutkimus 61 kvaliteetin maksiimi 294-5 kvantifiointi 53, 131, 144-50, 166-7, 185, 217, 267 kvantitatiivinen spesies 144 kvantitatiivinen tutkimus 61 kvantitatiiviset menetelmät 25 kvantiteetin maksiimi 294-5 kvanttori 44, 48, 66, 81-2, 99, 110-1, 116, 129, 136, 144, 150, 167, 279-80, 320 kvanttorilause 81-2, 98-9, 104, 107-8, 148-9, 301, 320, 397 kvanttorilauseke 144-50, 152,216-7 kvanttoripronomini 80-1, 114 kvasilause 223 kvasirakenne 234 kyllä/ei -kysymys 281 kysymys 53, 71, 260, 272, 322 kysymyslause 66, 259-61, 273, 276, 281-8, 327, 351, 354-6 kysymysoperaattori 282 KYSYMYS-transformaatio 281-2 kytkentä 296 \ kytkentämekartismit 59 käsitteenmuodostus 22 käsky 260, 272, 288-92 käskylause 66, 223, 273, 276, 288-92
laajennettu standarditeoria 41, 63, 359,
392
»laiska pronomini» 315 lause 64, 66
lauseadverbiaali 53, 92, 202, 337, 356, 395-6


419
lauseenjäsen 29, 200 lauseenjäsennys 69, 157 lauseenjäsensuhde 64 lauseenvastike 62-3, 224, 343, 345, 380, 390 lausekalkyyli 43 lauseke 32, 64, 66, 107-8 lausekerakennesääntö 35, 339, 372 lausekielto 223, 267-9 lausekkeenmerkitsin 36 Iausekonnektiivi 43 lauseliitto 65, 91 lauselogiikka 43
lauselähtöinen 338, 343, 349, 359, 377,
392
lausemaisuus 223, 337-9, 366, 371,
393
lausemalli 33-4, 92 lausemodus 273, 276 lauseobjekti 83, 351-62 lauseoperaattori 329 lausepaino vrt. prosodia »lausepalmikko» 357 lausesemantiikka 51, 280 lausesidonnainen pronomini 80-1 lausesubjekti 346-51 lausetyypin aktantti 204 lausetyyppi 66, 91-2, 259-61, 273,
276-93 lausuma 55
leksikaalinen johto 392-3 leksikaalinen sidoksisuus 312 leksikaalistuma 129, 150, 235, 240, 242, 265, 375, 387, 392 leksikaalistuminen 116, 124, 241, 345, 397-8
leksikalistinen hypoteesi 392-3 leksikko 46, 73, 239-242, 269, 359, 361
leksikkomuoto 48-50, 237, 241, 253, 269, 348, 354, 361 liikeverbi 204, 207-8, 349, 382 liite 64, 67, 73-4
liitepartikkeli 58, 73, 254, 269, 280, 288, 293,327-30 liittoimperfekti 230, 250-1 liittomuoto 230-1 liittopredikaatti 230 liittopreesens 230, 250-1 lineaaristaminen 333-4 lineaarisuus 67, 317-8 lisämerkitys 54, 276, 278-81, 327, 397 LISÄYS-transformaatio 69, 256—7,
357, 359, 384, 390 lohkeama 300-1, 307-8 LOHKEAMA OIKEALLE 307-8 LOHKEAMA VASEMMALLE 307-8 lohkeaminen 141, 143, 146, 191-2
lohkorakenne 59, 99, 282, 300-1, 307-8 lokaalilause 96 lokalistinen sijateoria 38 LOKATIIVI 102-4 lokatiiviadverbiaali 207-9, 218, 221 looginen implikaatio 54 looginen modaalisuus 262-5 looginen objekti 173—4 looginen operaattori 263 looginen predikaatti 225 looginen subjekti 158-60, 375, 379 luku 67, 73, 83, 133, 149, 197-9, 256-7, 314 lukukongruenssi 127-8, 164, 198, 257 lukumääräkvanttori 82, 115, 127 lukusana 66, 80-1, 116 lukusanakvanttori 82, 115, 127, 145-6 luokitteleminen 192—4 luokituspredikatiivi 75, 94, 130, 192-4,
198, 	299 luonnehtiminen 130, 192-4 luonnehtiva lause 93-5, 301 luontaispiirre 50, 176, 235-9, 241 luulemisverbi 356 LÄHDE 102-4
lähtömuoto, -rakenne 141, 318, 346, 355, 386 läpinäkymätön johdos 47, 398 läpinäkyvä johdos 240
mahdollinen maailma 262 mainittu tarkoite 299 makrosyntagma 65 malli 23-4, 28, 52 malliteoreettinen semantiikka 52 marginaaliset lausetyypit 97-100 materiaalinen adverbi 84 matriisilause 361-2, 366, 368 menemätön aika 245 menetelmä 24-6 mennyt aika 245 merkitty fokus 309 merkitysanafora 315 merkityskenttä 297, 312 merkitysmalli 52
merkityspiirre 51, 84, 91, 104, 126, 133, 248 minimaalinen lause 64 mittasubstantiivi 144 mittaverbi 217 modaalinen adjektiivi 265 modaalinen adverbi(aali) 206, 265 modaalinen asteikko 262-5 modaalinen lauseenvastike 387 modaalinen operaattori 327 modaalinen rakenne 234 modaalisuus 92, 248, 261-76


420
modaalisuussysteemi (systeemikieli- opin) 34
modaaliverbi 53, 84, 158, 232-3,
251-3, 264-5, 293, 325, 343, 359
moderatiiviadjektiivi 393 modifioija 240-4
modus 58, 67, 71, 73, 83, 206, 230, 245-6, 261, 265, 273-6, 357 momentaaniverbi 240-1 monikko 133, 280 monikollinen kvanttori 82, 127, 146 moninkertainen kysymys 283, 285 morfeemi 32, 37, 64, 66 morfeemiluokka 73 morfologinen modus 261 muistutus 328 muodostinanalyysi 31-2 muuntaja 240-4 muutossija 207 muutosverbi 204, 213, 217 myönnytys 291—2, 328 myöntöhakuisuus 270 määrite 33, 82-3, 109, 112-3, 119, 121, 136-7, 141, 151, 201, 224 määräisyyslaji 131
negaatio 43, vrt. kielto NEG-implikatiivinen verbi 232-3, 266, 383
neksus 30, 68, 93, 223 neksuskysymys 282 neksussuhde 64 nesessiivi-ilmaus 100 nesessiivinen liitto 234, 256 nesessiiviverbi 158, 172 NEUTRAALI 102-4 neutraali sanajärjestys 302-3 nollasubstituutio 323 nominaalilause 189, 211 nominaalilauseke 64, 66, 75, 107-32.
146, 151, 298, 333, 368-93 nominaalimuoto 87 nominaalistuma 213, 339, 350 NOMINAAL1STUS 353, 369, 391-9 nominatiivi 144, 182, 194-7 nominativus absolutus 204 nomini 66, 74 nominilauseke 112 noominen asiaintila 132 normaalilause 94-6 normaaliproosa 62 normatiivinen tieto 71 normatiivisuus 71
NOSTO OBJEKTIKSI 40-1, 173^ NOSTO SUBJEKTIKSI 40-1, 161, 163, 180-1, 216, 348, 352 notiivinen spesies 131-2, 145
notionaalinen määritelmä 74, 175, 177 NP-attribuutti 119-20 numerus 189
numeruskongruenssi ks. lukukongru- enssi nykyaika 245
objekti 69, 87, 103, 157, 167, 172-88,
213, 	225, 227, 269, 302, 350, 351-66, 371, 379, 388, 394 objektikomplementti 189 objektikomplementtirakenne 100 OBJEKTIN POISTO 180-1, 323, 380 objektinsijainen määrän adverbiaali
179, 	211, 216-8 objektinsukuinen määrite vrt. ed. objektipredikatiivi 100, 189 observointi 24 ohje 291
okkasionaalinen objekti 176-9, 201 olosijat 154, 205, 208-9, 381 oloverbi 204, 213, 381-5 omistus 83
omistusliite 48, 67, 73, 187, 223, 366-68, 390-1 omistusrakenne 93, 96-7, 104, 209,
301, 	363-4, 397 ongelman valinta 17 onnistuneisuusehto 237, 260, 286-8 opaakki konteksti 131 operaattori 53, 148, 202, 266 operationaalinen testi 25 optatiivi 290 ordinaalinen toisto 210 osalause 318, 333 osallistuja 39 osasana 120, 144 osittainen toisto 59
OSMA vrt. objektinsijainen määrän adverbiaali
paikallismurre 61 paikallissija-attribuutti 120-2, 345 paikallissijaobjekti 175-6 paikan adverbiaali 207-9, 381 paljousadverbiaali 218 paljouskvanttori 82, 115, 127, 147 parafraasi 86, 251, 253, 317, 379 paratiivinen asenne 265 parenteettinen verbi 353-4 partikkeli 66, 74, 83-5, 140, 154,
278-9, 293, 302, 327-30 partisiippi 88, 115, 127, 340, 369-70 partisiippiattribuutti 118, 368-78
partisiippiattribuutti 118, 368-78 363-6
PART1SIIPPISTAMINEN 369-78


421
partitiivi 144, 182-3, 194-7 partitiiviattribuutti 120-1 partitiivis-distributiivinen predikatiivi 193
partitivus absolutus 204 passiivi 59, 73, 100, 174, 242-3, 254-6, 338, 369-70, 381, 389, 395 passiivilause 363-4, 389 PASSIIVI-transformaatio 40, 255-6 PASSIVOINTI vrt. ed.
PELKISTYS 324-6, vrt. SUBJEKTIN POISTO perfekti 246-9, 388 perfektiivinen aspekti 183 performatiivi 55 performatiivianalyysi 289-91 performatiivilause 260, 290 performatiiviverbi 56, 260 perifrastinen ajan ilmaus 250-1 permissiivinen verbi 384 persoona 66, 83, 252-7 persoonakongruenssi 129, 164, 180, 187, 256-7 persoonapääte 48, 73 persoonataivutus 337 perusaines 62 perushetki 245 peruslause 91
peruslausetyypit 91-106, 204, 220, 290, 298, 301-2, 311, 356,
362-3, 373, 389,397 perustelu 330 perusverbi 239 peräkkäisyys 67 piiloderivaatio 239 piirre 70-1 pintarakenne 37, 68 »pitkä passiivi» 256, 377 plurale tantum -sana 133 pluskvamperfekti 246-7, 249-50 POISTO-transformaatio 59, 69, 140, 160, 163, 323-7, 377, 380 polaarisuus 229 polaarisuusmorfeemi 266-70 positiivi 77, 320 positioluokka 73 positiomalli 30-1,114 POSSESS1IVI 102-4 possessiivikongruenssi 128-30, 368 possessiivisuffiksi 77, 87, 128-30, 299, 338, 341, 367-9, 375 postpositio 62, 85-6 postpositiolauseke 151, 153-5 potentiaali 62, 274, 293 p-positio 85-6
p-positiolauseke 107-8, 153-5 pragmaattinen partikkeli 278-9, 310 pragmaattinen presuppositio 57, 281, 297, 328
pragmatiikka 55-8, 101, 110, 131, 165, 168-9, 184, 205, 259, 272-3, 294, 324, 327-8, 367 predikaatintäyte 189 predikaatti 41, 69, 224-6 predikaattikalkyyli 43 predikaattikonstantti 43 predikaattilogiikka 43 predikaattiosa 64, 224 predikaattivakio 43
predikatiivi 33, 69, 77, 87, 157,
189-99, 21 1, 213, 225, 227, 363, 371, 377, 397 predikatiiviadverbiaali 33, 69, 98, 189, 195, 201, 207, 211-5, 371, 377, 395-6 predikatiivilause 94, 98, 374, 397 predikatiivinen lauseenvastike 214 predikatiivinen objekti 189 predikatiivinen subjekti 98 predikoida 101, 189 preesens 246-8, 388 preesensverbi 233, 358-9 preferentiaalinen asenne 265 prepositio 85
prepositiolauseke 151, 153, 155 presuppositio 57-8, 171, 182, 208, 268,
297, 	309
primaarinen kieliopillinen kategoria 66 primaarinen NP 165-6 PRO-adverbi 84, 175, 313-9 produktiivinen johdos 47, produktiivisuus 240, 337, 381, 395, 398
progressiivinen kongruenssi 129, 257 progressiivinen rakenne 234 prolatiivinen lokaalimäärite 201 pronominaalinen adverbi 84 PRONOMINAALISTUS 40, 296, 313, 317-8, 324, 372, 377, 379, 390
pronomini 48, 66, 79-81, 110, 129,
279-80, 296-7, 307, 312-9 propositio 51, 223, 259-60, 263, 266-7, 297, 316, 322 propositiologiikka 43 propositionaalinen asenne 131, 223, 264-5, 359 propositionaalinen presuppositio 309 propri 76
prosodia 268, 282. 293, 295, 300, 308, 330
psykologinen predikaatti 173, 224 psykologinen subjekti 158-60, 298, 305
puheakti 55, 58, 260, 370 puheaktipronomini 80, 313 puheenaihe 161, 298, 305


422
puhefunktio 55, 92, 260, 273, 276, 284-6, 291-2 puhehetki 210, 245 puhetilanne 52, 80, 370 puhetoimitus 55 puhuttu yleiskieli 62 punktuaalinen kesto 210 puolidefiniittinen spesies 97 puoliproduktiivisuus 240 puu 36
puunkarsimissääntö 359 päälause 64, 206, 289, 338-9 päälauseilmiö 289 pääluokka 229-30
pääsana 107-26, 129, 136, 145-6, 151, 314-7, 324, 326, 374 PÄÄSANAN POISTO 324, 326 pääte 64, 73 pääverbi 230, 370
rajoittava attribuutti 118 rakennesuhde 67-9 rakenteellinen sana 64 ranginvaihto 88, 333, 340, 392 ranki 65-6 rankijärjestys 65-6
reema 35, 41, 173, 224, 267-8, 298, 319
referatiivinen lauseenvastike 338 referenssi 58, 76, 130-3, 192-4, 299 referentiaalinen 76 referentti 76, 118, 129-30 refleksiivipronomini 81 REFLEKSIIVISTÄ MINEN 41, 161-2, 366-8
refleksiiviverbi 168, 240-2 REFLEKSI VOINTI vrt. REFLEKSII- VISTÄMINEN regressiivinen kongruenssi 128, 257 rekisteri 61
rektio 46, 122, 137-8, 154-5, 167, 176,
236-9, 352, 361, 383-4, 394 rektioadverbiaali 203 rekursiivisuus 331, 395 relaatio 40
relaatiokielioppi 40-1 relaation maksiimi 294-5 relatiivilause 62, 125-6, 147, 285, 314, 321, 333, 336, 351, 355, 368-79, 372 relatiivinen adjektiivi vrt. relationaali- nen adjektiivi relatiivipronomini 81, 372-3 relationaalinen adjektiivi 79, 136, 139 resiprookkipronomini 81 restriktiivinen attribuutti 118, 136 restriktiivinen relatiivilause 125-6, 143 resultatiivinen aspekti 183-5
resultatiivinen tekeminen 149, 178, 181, 369, 377 resultatiivisuus 183, 382 retorinen kysymys 270, 286, 288 rinnastaminen 65, 86, 206 rinnasteinen lause 125, 323-4, 333, 375, 377
rinnastus 68, 92, 135, 219, 296, 331-6, 389
ristiinluokitus 70, 76 ristiriitaisuus 52-3 rooli 61, 92, 99, 173 roolihierarkia 103
salkkumorfi 257, 289 samamerkityksisyys 52, 315, 317 samasubjektinen infinitiivirakenne
232-3, 259-61, 366, 381, 383-4, 386, 390 samatarkoitteisuus 192-3, 299, 315, 320, 324, 368, 375, 390 samaviitteisyys 291, 307, 315 samea konteksti 131 sana 64, 66
sanajärjestys 59, 63, 82, 96, 98, 164,
180, 	185-6, 191, 228, 268, 293, 300-12, 357 sanaluokka 66, 70, 74-90, 393 sananjohto 239-44 sananmuodostus 292-3 sananmuodostussääntö 47 sanasemantiikka 51, 205, 239, 265, 278, 280
sane 64
sanomisverbi 356
sekundaarinen kieliopillinen kategoria 29, 66 selektiosääntö 236 selittävä attribuutti 1 18 selitys 261, 328, 330 selvittelylisäke 202 selvittelyoperaattori 202 semanttinen predikaatti 225 semifaktiivinen verbi 356 semitransitiivinen lausetyyppi 94 sensiiviverbi 240 sidoksisuus 296-7, 312-27 sidonnainen adverbiaali 203-5 sidonnainen morfeemi 48, 64, 67, 73-4
sidonnainen pronomini 80 sidoselementti 313 sidoskeino 141, 143, 250, 296, 327 sidosketju 318-9 sidosmekanismit 59 SlIRTO-transformaatio 69, 138, 225, 257, 302-12, 354-5, 374, 377, 396


423
sija 67, 83
sija (sijakieliopin) vrt. (valenssi)rooli sijahierarkia 39 sijakielioppi 37-9, 101 sijakongruenssi 127-8, 395 SIJANMERKINTÄ 40, 96, 157, 161, 163-4, 185, 269, 362-5, 390 sijapääte 73 sijarooli 38 sisar 68, 218 sisaruus 68 sisäinen kielto 266-8 sisällönobjekti 179 sisäpaikallissijat 207-9 sivulause 64, 214, 333, 338-9 sopivuusehto 260 sosiaalinen sääntö 71 sosiaalinen vaihtelu 61 sosiolekti 61 SOV-kieli 228 spesies 70, 131-2, 144-5 spesifisyys 132, 144 standarditeoria (T-kieliopin) 36-7, 236 statiivinen 70, 104-5, 248 statiivinen kielto 234 subjekti 41, 69, 87, 99, 103, 157-71, 176-7, 187, 190, 212-3, 224,
255, 	269, 346-51, 363, 371, 393-5
SUBJEKTIN LYKKÄYS 256, 304, 306-7, 311 SUBJEKTIN POISTO 69, 140, vrt.
myös PELKISTYS SUBJEKTIN SIJANMERKINTÄ 161 subjektiosa 64, 224 subjektipredikatiivi 189 SUBJEKTI PRONOMININ POISTO 160-1, 181, 311 SUBJEKTI VOINTI 39 subordinaatio 331-6 substantiivi 48-9, 66, 75-6, 80-1, 87, 110
substantiiviattribuutti 122 substantiivilauseke 75, 110, 112,
120-3
substantiivinen pronomini 79 substantiivipredikatiivi 190 substantiivitauti 395 substantivoiminen 391 substituutio 59, 225, 296-7, 312-3, 320-3
substituutti 79, 299, 320-3 suhdesääntö 204-5 superlatiivi 77, 143 superlatiivirakenne 143 supistumaverbi 239 suppleetio 230
suunnan adverbiaali 207-9, 381
suuntaisuus 257 suuntasijat 137, 139, 154, 204 SVO-kieli 228, 302, 31 1-2 synkretismi 149-50 synkroninen 61 syntaktinen johto 392-3 syntaktinen modus 261, 273, 276 syntaktinen perusinformaatio 46 syntaktinen piirre 70-1, 176, 235 syntaktinen valenssi 236 syntyperäinen kielentaitaja 20 systeemikielioppi 34-5 syvärakenne 37, 41, 68, 138, 140, 159, 174, 282, 289-90, 303, 323, 326, 336, 347-9, 350, 352, 357, 360, 371, 374, 376, 380, 383, 385, 390, 392 syväsija 38-9, 101—4, 236 sääntö 70-2 sääntölause 71 sääntöpiirre 50, 235-9 sääverbi 93
taipumaton adjektiivi 78 taivutuspääte 48, 67, 74, 85 tapahtumahetki 245 tarkenne 114
tarkennekenttä 113-7, 143 tarkistuskysymys 284, 286 tarkoite 75-6, 81, 94, 96, 106, 118, 130, 170, 192-3, 201, 209, 280, 299, 314, 316, 319, 324 taustarooli (systeemikieliopin) 39 tautologia 53 tautologisuus 52 tavan adverbiaali 385-8 tavan maksiimi 294-5 teema 35, 41, 158-63, 220-1, 267-8,
298, 	305, 307, 324 teema/reema -malli 41 tekeminen 102 tekemisen tyypit 34 tekemislaatu 183-4, 245-6 tekijä 158-60, 252, 287 teksti 35, 58, 296 tekstiakti 58 tekstilingvistiikka 58-9 tekstuaalinen deiksis 317, 370 tekstuaalinen kytkentä 303, 305-11 tekstuaalinen sidonnaisuus 140, 299 TEKSTUAALINEN TEMATISOINTI
256, 	304, 306-8, 311 temaattinen systeemi 34 tematiikka 54-5, 59, 296, 298-312 TEMATISOINTI 180, 200 temporaalirakenne 88, 256, 338,
388-91


424
tempus 53, 67, 71, 73, 83, 92, 229-30, 245-51, 358, 391 teoria 22-4
teorianmuodostus 21-4 terminatiivinen tekeminen 181 tilalause 93, 301, 363 tilanneviitteisyys 312-3, 323 todenvastainen vrt. kontrafaktiivinen toisen asteen tarkoite 76, 381-2 toissijainen huudahdus 278 toissijainen kehotus 287 toissijainen kysymys 277-8, 288 toissijainen käsky 277 toissijainen käyttö 276, 293 toissijainen toteamus 286 toistettu referenssi 256 toisto 299, 307 toistokysymys 284 topiikki 41, 298, 304-5, 307 TOPIKAALISTUS 40-1, 69, 94, 104, 141, 162-3, 172, 180, 195,
199, 	200, 298, 304, 308, 318, 357-8, 363-4 totalitiivi 82, 115, 117 toteamus 260, 277, 281, 286, 291, 355 totuusarvo 51
totuusehto 51, 54, 278, 327 TOUGH-siirto 40, 138, 180 transformaatio 36-7, 40, 55, 68 transformaatiohistoria 69 transformaatiokielioppi 35-7 transitiivilause 93-4, 301, 363 transitiivinen verbi 177-8 transitiiviobjekti 1 76-9 transitiivisuussysteemi 34 translatiivipredikatiivi 211 translatiivi verbi 240-1 tuleva aika 245, 250-1 tulkintasääntö 37 tuloksellinen tekeminen 181 tulokseton tekeminen 181 tulosijat 208-9, 379 tulosobjekti 173 tulosrakenne 98, 301, 364, 397 tunnettuus 42, 132, 145, 299 tunnus 48, 64, 67, 73-4 tunnusmerkittömyys 252, 256, 274,
277, 	302, 356 tunnusmerkkisyys vrt. ed. tunnusmerkitön fokus 309 tutkimusaineiston keruu 17 tutkimuskohde 17-8 tuttu informaatio 41 tuttu tarkoite 299 tuttuus 35, 305-8 tyyli 61
täydennyskysymys 283
ulkoinen kielto 266-8 ulkopaikallissijat 207-9 umpinainen luokka 74 universaalikvanttori 44, 114, 315 upotelause 139, 141, 158, 180, 333, 349, 362, 366-7, 372, 376, 385
upotus 92, 333-7 useus 127, 133, 150 uusi informaatio 41 uusi tarkoite 299 uutuus 35, 305-8
»vaihe» 64 vaihtelu 61
vaihtoehtokysymys 281 vaikutusala 44, 53-5, 81-2, 84, 1 15-7, 146, 210, 266-9, 282, 310, 315, 329, 365, 379 vaillinainen lause 64 vajaaparadigmaisuus 85, 230 vakiintunut yhdyssana 47 vakio 43
valenssi 33, 49, 160, 235-9, 346 valenssiadverbiaali 168, 175-6, 203-4, 225, 227, 358 valenssirooli 101—4, 159, 209, 236, 238
valenssiroolien hierarkia 103 valenssisuhde 68 valintasääntö 52 vapaa adverbiaali 203 vapaa morfeemi 48, 64, 73 vapaa määrite 102, 136, 201, 204-5,
214, 	218 vapaa predikatiivi 214 vapaa relatiivi(lause) 285, 351, 354 vapaa sanajärjestys 306 variaabeli 43, 283 variaabelisääntö 326 vartalo 73
vartalontoistorakenne 234 vastaus 281, 283, 322, 327 verbi 48, 66, 74, 157, 223-58 verbidi 87-8
verbien johtaminen 239-44 verbiketju 92, 112, 228-30, 232-4, 337,
349, 362, 387
VERBI KONGRUENSSI 40, 69, 96, 162, 191, 347 verbilauseke 66, 108, 225-9, 322, 336,
350, 378 verbiliitto 229, 234, 251, 370 verbin aktantti 203
verbin modus 273
VERBIN SIIRTO LOPPUUN 309
verbin valenssi 235-9


425
verbiryhmä 229-35 vertailu 67, 77, 312, 320 vertailulause 139, 326-7 vertailurakenne 139-43, 147 vihjaava merkitys 56, 275, 278, 287-8 viittaaminen 131, 192-3 viittaushetki 245-8 viittauspotentiaali 131 viittaussuhde 59 viivästynyt teema 307 virke 65, 333 viskurilaki 135, 303, 305 VP:n ELLIPSI 323, 325-6 VP:n kielto 267-8 VP:n POISTO 226 VP:n SUBSTITUUTIO 226 vuorovaikutus(funktio) 34, 260 väitelause 66, 206, 259-61, 273, 276,
277-81
ydin (sijakieliopin) 38 ydinkonstituentti 306, 311 ydinlause 91, 277 yhdistetty tempus 230 yhdyslause 65, 312, 317, 331, 353 yhdysrakenne 65, 91, 224, 331-99 yhteistyön periaate 294 yksikkö (unit) 64-6, 133 yksilökvanttori 82, 115, 127, 146 yksilövakio 43 yksilövariaabeli 43 yksinkertainen lause 64-5, 91 yksipersoonainen verbi 252-3, 389 yleiskieli 62 yleismodus 274 yleisnimi 76 yleispersoona 255 yleispuhekieli 62 yleistys 21
x-kysymys 283


iUOMEN LAUSEOPPIA.
Nykysuomen lauseoppia selvittää suonien lauseopin keskeisiä ilmiöitä nykyaikaisten teorioiden näkökulmasta. Se on samalla systemaattinen johdatus aiheeseenpa'käyttökelpoinen käsikirja, Kunkin luvun lopussa on luettelo keskeisestä aiheeseen liittyvästä kirjallisuudesta ja teosta täydentää laaja bibliografia sekä yksityiskohtainen
asiahakemisto.
Teos 011 ensisijaisesti tarkoitettu suomen kielen kurssikirjaksi syventäviin opintoihin. Äidinkielen opettajille se on hyödyllinen apuneuvo, ja soveltavin osin sitä voidaan käyttää myös vieraiden kielten koulutusohjelmissa.
Kiliisi: Osmo (>inrnainiiki ««.2
ISBN 951-717-844-1
789517
178440