Ranya EIRamly
AURINGON
ASEMA

AURINGON ASEMA
kertoo egyptiläisen Ismaelin ja
suomalaisen Anun rakkaustarinan.
Se viettelee keskelle Egyptin
tuoksuja, mehukkaina valuvia
vesimeloneja ja valon mahtavaa
voimaa, joka kuivaa parvekkeelle
ripustetut lakanat ennen kuin
kahvivesi on ehtinyt kiehua.
Ja toisaalta Suomeen, jossa
aurinko ei ehdi kuluttaa väriä
kankaista kun ne jo vaihdetaan,
jossa oliivipurkkeihin on painettu
hinta valmiiksi, jossa melonit ovat
kalpeita kuin sairas tytär, jossa
sähköt eivät koskaan katkea eivätkä
televisio-ohjelmat ole myöhässä.
On aikoja, jolloin Egyptin valo
häikäisee, ja on aikoja, jolloin se
nujertaa. Vanhempiensa tarinan
kertoo tytär, kahden kulttuurin
välissä kasvanut.

Ranya EIRamly
AURINGON
ASEMA
HELSINGISSA
KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA

Neljäs painos
Copyright © Ranya EIRamly 2002
Painopaikka:
Otavan Kiijapaino Oy
Keuruu 2002
ISBN 951-1-18267-6

KAISALLE

Kirjoitan taloa tyhjäksi,
ikävää kauemmas:
kirjat, esineet
ulos, pois.
Pois tumma kaappi, tuoli, pois kello.
Se kello tai tuoli myöhemmin, muualla
ei ole enää sama. On vain helähdys,
viesti jostakin.
Kirjoitan talon tyhjäksi:
ulos pois lamput pöytä, ihmiset muistot.
Tyhjä talo on kevyt sulkea, luovuttaa
elämä tyhjiin eletty,
täydeksi tullut.
(Lassi Nummi)

1.
On aikoja jolloin Jumala hallitsee. Silloin järki
poltetaan rovioilla ja suljetaan rottien kanssa
kosteisiin vankiloihin mätänemään. On aikoja
jolloin järki hallitsee. Silloin Jumala poltetaan
aukioilla ja hänen taloistaan tehdään kouluja.
On aikoja jolloin yritetään osoittaa, että Jumala
ja järki voivat elää samassa paikassa ja että ne
ovat itse asiassa sama asia, mutta ne ajat ovat
totisesti kummallisia aikoja. Ja on aikoja jolloin
Jumala ja järki elävät rinnakkain mutta eri
paikoissa, kuin aikuiset sisarukset, jotka eivät
mahdu samaan paikkaan asumaan, mutta tulevat silti
hyvin toimeen keskenään. Silloin kun minun
isäni ja minun äitini rakastivat toisiaan, heitä hal-
9

litsi Jumala, eikä siinä ollut mitään järkeä, ei
kerta kaikkiaan.
Kerran minä luovuin Jumalasta jäljen
nimissä. Sanoin isälleni: minä en usko sinun
Jumalaasi. Minun isäni sanoi: Jumala on yksi, Jumala
on suuri. Minä poltin tupakkaa hänen edessään
ja lähdin pois. Minun isäni pakkasi tavaransa ja
harhaili vieraassa kaupungissa monta päivää.
Minun äitini kasvaimet kas voivat kaksinkertaisiksi.
Alkoi talvi. Se kesti monta vuotta, moneen
vuoteen ei aurinko paistanut huoneisiimme. Sen
talven aikana valo hajosi, ja minun oli itse
liimattava palaset yhteen. Kun nyt näen auringon,
käännän kasvoni sitä kohti ja sanon: älä lähde enää.
Minun talooni muutti intialainen mies, ja
hänestä tuli minun veljeni. Nyt on elokuu, minä olen
liimannut palaset yhteen enkä suojaa itseäni tältä
valolta enää.
10

2.
Minun isäni tapasi minun äitini junassa matkalla
Luxorista Assuaniin. Minun isäni, joka oli kuin
leijona, minun isäni, jonka silmäkulmat olivat
nauramisesta uurteiset, ja siristämisestäkin, sanoi
minun äidilleni: minun nimeni on Ismael, ja se
tarkoittaa sitä että Jumala kuulee kaikki minun
rukoukseni, niin on aina ollut ja niin tulee aina
olemaan, ja minun isäni hymyili vinosti
silmillään ja suullaan myös, ja minun äitini sanoi:
minun nimeni on Anu, eikä se tarkoita yhtään
mitään, ja joskus kun minun äitini seisoi taivasta
vasten, hänen silmänsä ja taivas olivat saman
väriset. Minun isäni takana oli Jumala ja minun äitini
takana ei ollut yhtään mitään.
11

Nyt on elokuu. Taivas on täynnä lentäviä
tähtiä. Joskus me valvomme aamuun asti, miksi
me nukkuisimme? Me puhumme kirjoista ja
lapsista ja vieraista kaupungeista. Kukat ovat
kuihtuneet, kohta kypsyvät puolukat, ja metsä
tuoksuu sieniltä. Omenat putoilevat oksiltaan.
Me syömme mustikkapiirakkaa mökin kuistilla,
ja kun ajatuksemme kiirehtivät liikaa, ne
kompastuvat toisiinsa. Vain tärkeimmät sanat
sanotaan, ja yleensä ei niitäkään.Yöllä on niin pimeää,
ettemme näe eteemme. Me ojennamme
kätemme toisillemme, ja jos laseissamme on viiniä, sitä
ehkä läikkyy. Kalliot ovat lämmenneettä meri.
Me kellumme yöllä, me olemme veden varassa.
Vain sormiemme päät koskettavat toisiaan, ja me
olemme hiljaa, kerrankin.
Ismael ja Anu. Kerran he muodostivat
minun koko todellisuuteni, ja silloin saatoin huutaa
yöllä ilman että suustani tuli sittenkään ääntä. He
olivat niin suuria, että he täyttivät kaikki nurkat,
kaikki kolot, valo oli heidän sytyttämänsä, ja kun
se sammui, en ylettynyt sytyttämään sitä
uudel12

leen, ja silloin tiesin, että olin ollut heidän
valonsa varassa. He olivat niin suuria, etten mahtunut
maailmaan heidän kanssaan. En kerta kaikkiaan.
Kun minä istuin pöydän ääreen kuorimaan
appelsiinia, minä tiesin, että voin tehdä kuoreen
neljä viiltoa, jolloin kuori irtoaa helposti, niin
teki minun äitini. Mutta minä tiesin myös, että
voin toisaalta leikata kuoren irti pitkänä
spiraalina, jonka voin pujottaa hetkeksi ranteeseeni kuin
korun, niin teki minun isäni. Ja kun minun äitini
sanoi, että juomavesi on raikkaampaa jos siihen
ei ole lisätty ruusujen terälehdistä puristettua
esanssia, niin minun isäni sanoi, että juomavesi
on maukkaampaa jos siihen on lisätty ruusujen
terälehdistä puristettua esanssia, minun isäni, hän
pujotti appelsiininkuoren minun ranteeseeni,
kuin korun. Appelsiinin voi kuoria kahdella
tavalla, mutta minä en voi kuoria molemmilla
tavoilla, samaa appelsiinia ainakaan, en kerta
kaikkiaan, ja niin minä istuin pöydän ääressä pitkään,
ulkona tapahtui kaikenlaisia asioita joihin minä
en mennyt mukaan, sillä minä en osannut olla
13

tässä maailmassa heidän kanssaan. En kerta
kaikkiaan.
Mutta nyt on elokuu, minä olen kasvanut,
ja he ovat pienentyneet minun kokoisikseni,
maailmassa on niin paljon muutakin, nuoria
ihmisiä, minun kokoisiani, minun näköisiäni, enää
en etsi mitään, minkä valtaan voisin alistua,
minkä varjoon voisin jäädä, minkä taakse voisin
piiloutua, minkä sisään voisin kadottaa itseni ja
kuolla. Kun nyt huudan yöllä, herään, ja minulla
on oma elämäni, ja pelkään vain harvoin. Nyt
voin asettaa heidät eteeni kuin nuket, joilla
lapsena leikin, ja minä itken vain harvoin, sillä iloja
suru ovat samassa paikassa vihdoinkin. Kun minä
herään yöllä, tunnen omat jalkani peiton alla, sitä
vasten, minä pidän siitä ja hymyilen, ja minulla
on yleensä tarpeeksi lämmin, eikä aamulla ole
mitään yllättävää. Ja jos huudan unessani,
avoimelle ovelle saapuu äitini valkoisessa yöpaidassa,
kuin hammaskeijuna vuosia sitten, lentämistä
leikkien, en tiedä elääkö hän, mutta hän kuulee
huudon jota en kuule itsekään, ja kuu paistaa
14

huoneeseen ja muuttaa kaiken siniseksi, ja
tahtoisin nähdä kaappien sisään, vaan en näe. Ja jos
haluaisinkin joskus painua veden alle, kalojen ja
korallien sekaan, en sitä tee. Minä leikin rannalla,
katsokaa minä leikin.
Ja minun kodissani on paksut seinät, eikä
avainta ole kenelläkään muulla, ei sisarellanikaan,
ja seinäni ovat taivaan väriset, olen ne itse
maalannut ja katselen niitä nykyään vähemmän kuin
ennen. Ja neljännessä kerroksessa intialainen
mies, minä synnyin hänen maassaan, hän oli
paikassa jossa synnyin kun synnyin, ei kukaan muu
näillä kylmillä kaduilla, ei kukaan. Kuin leijona
hän on. Kipinöitä ja kuumuutta, kipinöitä ja
lämpöä, kipinöitä, enkä ole enää yksin.
Intialainen mies sanoo minulle: me olemme samaa,
minä ja sinä, me emme kuulu tänne emmekä me
kuulu muuallekaan. Joskus minä istun aivan
hiljaa ja syön vihreää omenaa, ja neljännessä
kerroksessa intialainen mies laittaa intialaista ruokaa
jossa on paljon mausteita, kaneli tankoa
paistetaan öljyssä ja neilikoitakinja ruoan tuoksu
levi15

ää rappuun ja tulee oveni läpi myös, ja sitten
vähän myöhemmin intialainen mies juoksee
portaita alas, ja minä ajattelen, että hän on aivan
kuin pieni poika ja pesen itselleni toisen vihreän
omenan, ja jos pesenkin sen huonosti, niin se ei
kyllä haittaa mitään. Alas hän juoksee, kovempaa
kuin kukaan muu, ja minä olen aivan hiljaa. Ja
minä näen hänet ikkunasta, ja sitten hän soittaa
minulle ja pyytää minua kävelylle, ja taivas on
tummansininen. Hän sanoo: kun olin lapsi ja oli
aamu ja vedin verhot sivuun näin ikkunasta
maailman korkeimmat vuoret, eivätkä minun
korvani vielä silloin humisseet. Ja me kävelemme
sateessa rakennustelineiden alla ja me nauramme
eikä hän sano minulle mitään kaunista. Hän
sanoo: kerran maalla kuulin lumen sulavan ja
joskus en sitäkään, ja siellä luin satoja sivuja kirjaa.
Minä sanon hänelle: kerran en ymmärtänyt
runoa, mutta sitten sinä luit sen minulle ja silloin
ymmärsin mutten enää jälkeenpäin kuitenkaan.
Mutta minä tiedän, että ennen kuin me
eroamme, me alamme puhua kuolemasta ja me alamme
16

huutaa toisillemme jotta osaisimme lähteä pois.
Minä sanon hänelle: sinä olit paikassa jossa
synnyin kun synnyin, ja onhan niin että alusta alkaen
palaset alkoivat mennä paikoilleen. Minä en enää
pelkää niin kuin ennen, en päivälläkään. Ja minä
otan hänen mustan hiuksensa sohvaltani ja heitän
sen pois, sillä tiedän että niitä tulee vielä lisää.
Minun kodissani on paksut seinät ja minä
päätän kenet päästän sisään.Talvi oli pitkä, luulin,
ettei se päättyisikään, talvella oli näätämies, se toi
minulle kissansa, ja silloin oli myös parvekere-
montti ja miehiä kiipeili minun ikkunani
ulkopuolella, ja kissa raapi sohvaani ja paitaani ja
kehräsi sylissäni, ja yöllä se pudotteli puisia eläimiä
pianon päältä ja irrotti viemärinsuojanja
viemäri oli täynnä erivärisiä ja eripituisia karvoja, ja
näätämies soitti ja kysyi mitä kissalle kuuluu,
minä olen vuoren huipulla ja kysyn mitä
kissalleni kuuluu, ja minä sanoin: tule hakemaan
kissasi ja tule kunnolla sisään jos tulet, ja niin se lähti,
mutta tästä on aikaa ja ystäväni tietävät mistä
minä puhun, että on pidettävä huolta omista
ra17

joistaan, varsinkin alussa, sillä jos ne silloin
katoavat, niitä on mahdotonta enää tavoittaa. Ja
jossakin vaiheessa lakkasin pitämästä oveani
takalukossa, ja joskus jätän ikkunan auki kun lähden
ulos, vaikka elän aivan lähellä maata, ja
huoneessa, jonne kuu paistoi sinertäen kaikki tavarani, ei
ollut ovea ollenkaan, vain oviaukko äitini
ilmestyä. Intialainen mies on nuori mies, kuin
pikkupoikana minä olen häntäkin nuorempi, ja joskus
kauhistun sitä miten nuori olen, ja minä haluan
unohtaa kaiken turhan tiedon ja säilyttää vain
sen minkä tarvitsen, ja ehkä minä teenkin niin, ja
lakkaan kuvittelemasta kasvaimia itsessäni,ja kun
etsin sanoja, etsin niitä ilmasta ympäriltäni, ja
kaikki on hyvin, ja jos auringonkukka tuokin
kotiini pieniä ötököitä, niin se ei kyllä haittaa
mitään. Intialaisen miehen ikkunat ovat
samanlaiset kuin minun ikkunani, näen niistä tutut
puut, mutta korkeammalta ja kauempaa, ja minä
leikin rannalla, katsokaa minä leikin.
Jossakin vaiheessa esineisiin palasi väri,
joka oli ollut liian kauan poissa. Aika alkoi kulua
18

hitaammin kuin ennen. Esineet tuoksuivat ja
kiilsivät enemmän kuin ennen. Esineitä oli
enemmän kuin ennen, ja kirjoja, ja vaikken
mitenkään ehdi kaikkea, niin se ei kyllä haittaa
mitään. Minä hurmaannuin kuin lapsi, minä
huumaannuin kuin lapsi, ja silloin tiesin olevani
aikuinen.
Minä en suojaa olkapäitäni tältä valolta, ja
jos aallot menevätkin nenään, niin se ei kyllä
haittaa mitään. Ja kun merestä huuhtoutuu
kuolleita meduusoja viereeni, minä vaihdan paikkaa.
Naiset mustissa vaatteissaan, he istuvat varjojen
alla ja juovat mansikkamehua pahvisten pillien
läpi. Paksuissa sormissaan heillä on suuria
sormuksia, ja kun he nauravat, he nauravat
kokonaan. Paksut varpaansa, kirkkaanpunaiset
varpaankyntensä, he ovat kaivaneet viileään
hiekkaan. Minun hiukseni muuttuvat auringossa
hiekan värisiksi ja minä valitsen näistä kivistä
ainoastaan kaikkein kauneimmat. Minä en suojaa
itseäni tältä valolta enää.
19

3.
Minun isäni tapasi minun äitini junassa
matkalla Luxorista Assuaniin. Samana iltana hän vei
äidilleni punaisia ruusuja, ja minun äitini
mielestä se oli huvittavaa, mutta ruusuja oli paljon
ja ne tuoksuivat enemmän kuin suomalaiset
ruusut, ja minun isäni tuoksui myös, ehkä
liikaa, hän ei ollut ujo ollenkaan. Samana iltana
minun isäni sanoi: minä rakastan sinua Anu,
mutta minun äitini ei voinut vielä sanoa samoin.
Viikkoa myöhemmin Aleksandriassa minun
äitini oli sairas, ja niin minun isäni puristi hänelle
sitruunamehua käsin, hän kaivoi puristetusta
sitruunasta hedelmälihankin, hän lisäsi mehuun
jääpaloja, hän lisäsi siihen sokeria, ja lasi oli kor-
20

kea ja ohut, minun isäni ei jättänyt siihen
ainoatakaan sormenjälkeä, hän kuivasi lasin
ulkopinnan tarkasti, tarkasti, miehen pitää olla tarkka,
levynkansien ja sähköjohtojen ja voipakettien
kanssa esimerkiksi, se on ihanaa, ihanaa, ja oli
iltapäivä ja ulkona oli hiljaista kerrankin, vain
katukauppiaiden huutoja, kulkukoiria, kulku-
kissoja ja rukoukseenkutsu jostakin kaukaa.
Minun äitini oli sairas, ei kovin sairas mutta
kuitenkin, ja minun isäni paransi hänet, kukaan muu ei
ollut koskaan aiemmin uskonut siihen
pystyvänsä, kukaan muu ei ollut siihen koskaan pystynyt
eikä kukaan muu enää koskaan pystyisikään, en
minäkään, ja niin minä istuin sairaalan
ikkunalaudalla, keinutin jalkojani, katsoin niitä ja
huomasin Uhonneeni. Sinä iltana he menivät
tanssimaan ja söivät friteerattuja pääskysenpäitä,
minun äitini oli joskus lukenut siitä kaikesta, ja
minun äitini sanoi: minä rakastan sinua Ismael, ja
sinä iltana minun äitini hiukset eivät kuun
valossa olleet valkoiset eivät keltaiset, vaan valon
väriset.
21

Nyt on elokuu ja me juomme viiniä
pimenevässä illassa, me katsomme ympärillemme
jotta muistaisimme tämän kaiken talvellakin.
Aurinko paistaa jo matalalta ja hiljaa, mutta joskus
se paistaa silmiimme, ja silloin täytymme pienistä
aiheista, joista emme osaa kertoa toisillemme
mitään.
Kaikki kuitenkin alkoi junassa, joka oli
matkalla Luxorista Assuaniin,ja niin ovat monet
tarinat alkaneet ja päättyneet juniin, ja siksi ei
junaan tule astua kevein mielin, ei koskaan, ei
missään tapauksessapa kerran rajalla pimeä juna,
tullimiehellä taskulamppu ja susikoira, me
katsoimme eteemme ja olimme hiljaa, me
pelkäsimme, ja valo kävi meidänkin silmissämme. Kun
matkustat Moskovaan, on ravintolavaunun
pöydillä muoviliinat ja muovikukkia pienissä
maljakoissa, muovia nekin, ja jos et laita teehen
sokeria niin ehkä laitat kuitenkin. Ja kerran vanha
nainen mustissa vaatteissa, musta huivi päässään,
mustat silmät ryppyjen keskellä, eikä koskaan ole
ovi ollut minulta tiukemmin suljettuna, ulkona
22

susien silmiä. Vanha nainen mustissa vaatteissa,
pieni suu ryppyjen keskellä kiinni, kuin vieras
talo vieraassa kaupungissapa vaikka minulla
onkin avain, en ehkä käytä sitä.Vanha nainen
mustissa vaatteissa enkä tiedä mihin katsoisin,
ikkunassa näen itseni. Junat suistuvat raiteiltaan vain
harvoin, yleensä ne kyllä vievät meidät perille
asti, meidän on junissa syytä pelätä toisenlaisia
asioita. Mutta kun minun isäni näki minun äitini
junassa matkalla Luxorista Assuaniin, hän ei
pelännyt mitään.
En tiedä millä nopeudella juna kulki juuri
silloin kun isäni koputti oveen, jonka takana
äitini istui ystäviensä seurassa, tupakka kapeissa
sormissaan, tuhkaa lattialla tietenkin. Nopeasti se
varmaan kulki, sillä Luxorista oli jo matkaa,
Assuaniin oli vielä matkaa eikä niiden väliin moni
halunnut jäädä. Mutta minä en kuule junan
ääntä, vaikka kuuntelen. En tiedä myöskään vuoro-
kaudenaikaa, ja niin minun on oltava varovainen,
tiedän kovin vähän yksityiskohtia enkä voi niitä
mistään enää tarkistaa. Ja kuitenkin
vuorokau23

denaika määrää auringon aseman, tai lähinnä
ehkä toisinpäin, mutta ne ovat joka tapauksessa
yhteydessä toisiinsa, se on varmaa, ja niin
määräytyy myös kulma, jossa valo lankesi ikkunasta,
jos verhoa ei ollut vedetty ikkunan eteen. Uskon
kuitenkin, että verho oli vedetty ikkunan eteen,
olen siitä melko varma, sillä minun äitini kärsi
migreenistä, ja kuumuus sai hänet voimaan
pahoinpa hänen seurassaan istuvat henkilöt olivat
huomaavaisia ja tunsivat hänet vuosien takaa, he
muistivat matkan Tanskaan, Ruotsin läpi ajettiin
autolla, ja minun äitini makasi takapenkillä
hirveissä kivuissa, mutta hän ei valittanut,
minun äitini kärsi hiljaa. Ja kun ajattelen muiden
naisten kipua, omaanikin, huomaan että minun
äitini kipu oli hienompaa, mikä on oikeastaan
aika outoa, miten kipu voi olla hienompaa tai
vähemmän hienoa, mutta niin se on, että minun
äitini teki kaiken hienommin kuin kukaan
muu, ja niihin kenkiin on vaikea astua kaikkien
näiden vuosien jälkeenkin, niihin kenkiin on
totisesti vaikea sopia, sillä ne ovat niin pienet ja
24

samalla niin suuret. Minun äitini kärsi
hienommin kuin muut, ja hänen ranteidensa luut
näkyivät selvästi, sirot luut, pitkät, pitkät sortnet ja
valkea ihoja sormukset,jotka eivät mahdu
minun sormiini. Sillä minä, minä tapan onkimani
kalat isäni käsillä. Seistessään minun äitini nojasi,
hän nojasi tuolin selkään. Minun äitini, hän
kuunteli niin, että hänen kulmakarvansa
nousivat ylöspäin ja rypistivät hänen otsansa, ja hänen
silmänsä niin levollisina, levollisina, odottamassa
meidän sanojamme, kurottautumassa meidän
sanojemme taakse, sinne pääsevät vain harvat, ja
sieltä palaaminen kuluttaa, kuluttaa ihmistä,
jonka voimat ovat muutenkin loppuneet, ja silti
minun äitini suu, se oli hymyssä aina, loppuun asti.
Keväällä, kun aurinko pääsee kaikkiin kohtiin, se
paistoi hänen lävitseen, hän sanoi valolle: tule, ja
se tuli, aurinko paistoi hänen lävitseen ja sytytti
hänet tuleen.
Minun äitini. Sellaisia naisia ei ole enää.
Heidän kärsimyksistään tehtiin kiijoja ja
oopperoita, he laihtuivat ja he yskivät ja he katsoivat
25

ikkunasta ulos viimeisenä päivänään, parantolat
vuorilla, hiljaiset naiset, jotka veivät vain vähän
tilaa, hiljaiset naiset, jotka eivät olleet tästä
maailmasta, hiljaiset naiset, jotka kuolivat ennen kuin
heidän hiuksensa olivat lapsivuoteessa
tummuneet. Muiden naisten kärsimys, siinä on verta,
siinä on verta ja hikeä, mutta minun äitini kärsimys,
se oli luuta ja kuiskaustapa siksi se oli niin paljon
pelottavampaa. Minun äitini kipu oli valkoista, se
rätisi ja rapisi, se kahisi ja katosi jälkeäkään
jättämättä. Minun äitini kipu oli hänen yksityistä
kipuaan, hän ei jakanut sitä edes ruumiinsa kanssa,
jolloin sitä olisi ehkä ollut helpompi lievittää.
Minun äitini katsoi ruumistaan kuin vierasta ja lensi
kauas pois, kauas painottomaan ilmaan, ilmaan.
Minun äitini kärsimys kuin tyhjä tehdashalli,
kuivuneet kyyhkyset katonrajassa, kuin vanhat
sanomalehdet, ja valo, joka paistaa pölyn läpi, ja
kaikuja, kaikuja kaukaa. Eikä minun kärsimykseni ole
sellaista, eikä sisareni kärsimys, me huudamme
ääneen kun sormemme jää oven väliin, ja minun
isäni myös. Minun äitini, hän hengitti kipua ja
26

kärsimystä, ne tekivät kotinsa häneen ja vakasivat
hänet lopulta kokonaan.
Mutta koska on kuitenkin niin, että
minun äitini on osa minua ja minä olen osa häntä,
ja koska on myös niin, etten osaa arvostella tai
arvioida itseäni, niin miten, miten voisin osata
arvostella tai arvioida äitiäni, jos hän kerran on
osa minua, tai oli, sillä hän on kuollut.
Junassa, joka oli matkalla Luxorista Assua-
niin, minun isäni astui vaunuosastoon, jossa
hänellä ei ollut ennestään tuttuja, mistä voi päätellä,
että oli päivä, sillä jos olisi ollut yö, olisi
vaunuosaston ovi ollut kiinni, ellei peräti lukossa, ja
olisi ollut varsin sopimaton aika tuttavuuksien
solmimiselle, rakastumisesta puhumattakaan. Ja
minun isäni tiesi mikä on sopivaa ja mikä on
sopimatonta, hän ei ollut enää nuori mies. Koska
oli päivä, aurinko paistoi varmasti, aurinko
paistaa Egyptissä aina, se kypsyttää vesimelonit
tummanpunaisiksi, niiden siemenet suuriksi ja
mustiksi, se kuivaa parvekkeelle ripustetut lakanat
ennen kuin kahvivesi on ehtinyt kiehua, ja jos
27

lakanat ovat valkoisia, niistä tulee vielä
valkoisempia, ja minä näin puiston loppukesästä kun
ruoho oli kuivaa ja vanhaa ja auringon
polttamaa, se teki minut surulliseksi, tunsin olevani
aivan yksin, ja niin kävi Egyptissä aina, värit
haalenivat ja vaalenivat ja joskus kaikki näytti
hiekalta, sillä aivan kuin meri voi muuttua
myrskyssä harmaan kiven väriseksi, kun aurinko on enää
vain aavistus pilvien takana, voi hiekkakin olla
vihreää tai sinistä tai punaistakin, ja suuret kukat
äitini mekoissa kuihtuivat pian, ja kun astuin ulos
lentokoneesta, kuuma ilma tulvahti kasvoilleni ja
halusin kääntyä takaisin, ja suuret kukat isäni
kädessä kuihtuivat, mutta kerran satoi
marraskuussapa minä ja sisareni, me tanssimme.
Koska oli päivä, ja koska aurinko paistoi,
oli verho vedetty ikkunan eteen, ja vaunuosaston
valo, se oli peiteltyä, hiljennettyä, vaimennettua,
laimennettua, ikkunaverhon väristä. Oli verho
alunperin ollut minkä värinen hyvänsä, se oli
varmasti kulunut ja vanha, sillä Egyptissä ei
vaihdeta junien verhoja niin usein kuin Suomessa,
28

jossa niitä ei edes tarvitsisi niin usein vaihtaa,
eihän Suomessa aurinko ehdi kuluttaa väriä
kankaista, eihän Suomessa lennä hiekkaa suoraan
aavikolta ja paina parvekkeen kasvien lehtiä
maahan ja naarmuta levyjä ja väsytä ihmistä, joka
ei ole sellaiseen tottunut. Eihän Suomessa ole
täitä ja kirppuja, jotka pesiytyisivät kaikkeen
pehmeään ja likaiseen, täin munat näkee kaukaa
jos hiukset ovat niitä täynnä, joskus toivon, että
olisikin, ja että luumuissa olisi matoja ja jäätelössä
torakoita ja että sähkö joskus katkeaisi illalla niin
ettei tarvitsisi tehdä mitään. Että appelsiineissa
olisi multaa ja mandariineissa lehdet vielä
varressa kiinni. Että oliivit olisivat pilaantuneita, vain
kerran, jolloin voisi ensin suuttua ja sitten
valittaa ja lopuksi vaihtaa kauppaa ja tulla siitä
kaikesta hyvälle tuulelle. Vaunuosaston verho oli vaa-
leanvihreä tai vaaleanpunainen tai
vaaleankeltainen tai kun otetaan huomioon, että vuosi oli
1972, se saattoi olla jopa vaaleanruskea tai vaa-
leanoranssi. Saattoi olla niinkin, että kangas oli
rispaantunut saumoista, että siinä oli tupakan-
29

polttamia reikiä, väri kulunut niin ohueksi ettei
se merkittävästi vaikuttanut valon väriin, se vain
hiukan hillitsi auringon mahtavaa voimaa. Oli
talvi, marraskuuna silloin Egyptissä on
suomalaisenkin mukava olla.
30

4.
Minun äitini käänsi kasvonsa aurinkoon. Kun
hän sulki silmänsä, oli kuin mitään ei olisi
sittenkään ollut. Joka kevät, ennen kuin lumet
olivat sulaneet, me odotimme päivää, jolloin
aurinko paistoi ensimmäistä kertaa kotiimme. Meidän
punainen kissamme, se hyppäsi silloin ruokasalin
pöydälle ja makasi auringossa selällään. Kerran se
muuttui äidikseni eikä siinä ole mitään
kummallista oikeastaan. Talven jälkeen meidän kelmeät
kasvomme, ja me käänsimme kasvomme
aurinkoon.Talven jälkeen hautausmaan nälkäisillä
oravilla vain puolet taivikarvasta jäljellä, hauta veden
peitossa, ja mädän ruohon. Minun äitini, hän
sulki silmänsä, hän hymyili ilman läpi, ja ilma oli
31

kevyttä ja täynnä valoa, hän seisoi hiljaa
liikkumatta, pitkä, pitkä nainen, kaikki muukin
pysähtyi kuin valokuvassapa pilvet olivat korkeallapa
minun äitini, hän käänsi kasvonsa aurinkoon.
Mutta kuumuutta minun äitini ei
ymmärtänyt. Kuumuuttapoka on, vaikka aurinko ei ole
missään. Egyptiläistä kuumuutta, intialaista
kuumuutta, libyalaista kuumuutta. Kuumuutta. Hän
ei ymmärtänyt, että kuumuutta vastaan ei saa
taistella, siitä se juuri saa voimansa. Hän ei
ymmärtänyt, että pitää vain olla hiljaa ja paikallaan,
pitää puhua puolella teholla ja hengittää puolella
teholla ja ajatella puolella teholla. Pitää odottaa
illan ensimmäistä tuulenvirettä ja mennä silloin
parvekkeelle, nojata viilenneeseen kaiteeseen,
muttei liikaa, sillä vesijohtovesi on voinut valua
rakenteisiin ja kaide voi irrota milloin vain, pitää
kuunnella rukoukseenkutsua, pitää juoda
kuumaa teetä jossa on tuoreita mintunlehtiä, lisätä
teehen sokeria ja juoda sitä lasista, joka polttaa,
polttaa sormia, pitää syödä juustoa ja
vesimelonia, pitää antaa vesimelonin valua käsivarsia pit—
32

kin ja kutittaa, pitää olla hiljaa, sillä se mikä
täytyy sanoa, se tulee itsestään, ja niin sanat ehtivät
muotoutua,jalostua, ei niitä noin vain keksitä, ne
ehtivät valikoitua ja hioutua kuin jalokivet tai
vanhat valtiot, ja ne tulee lausua pehmeästi, ei
pidä toista kuumentaa, vaan ainoastaan vilvoittaa.
Mutta minun äitini ikävöi, hän ikävöi kauas pois,
ja sellainen kuumentaa, se kuumentaa,
kuumentaa. Minun äitini, hän kysyi lääkäriltä: miten tuo
lapsi kestää tätä kuumuuttapa lääkäri silitti
kosteita kiharoitani ja vastasi: se ei tiedä paremmasta.
Ja eläintarhassa minä käänsin katseeni variksiin
enkä katsonut leijonia koskaan.
Täällä on liian kuuma, sanoi minun äitini
viimeisenä päivänään, oli lokakuu, ja me olimme
Suomessa, ja minä avasin ikkunan, mutta se ei
auttanut yhtään, kaikki ne laitteet ja ne lääkkeet,
sammaltavia sanoja, punaiset varpaankynnet
lakanan alta, ja minä tiesin, että minun äitini
kuolee, aivan pian, minun äitini kuolee.
Minun äitini ei olisi matkustanut Egyptiin
kesällä, ei silloin, kun vielä oli varaa valita, ja jo
33

siitä olisi voinut päätellä, että heidän
tapaamisensa sijoittui talveen, mutta tästä on olemassa
muitakin todisteita, kirjeitä, joita en koskaan aio
lukea, nauhoja, joita en aio kuunnella. Niissä lukee
Very Private äitini koukeroisella käsialalla, jota
en pysty matkimaan vaikka yritän. Sillä minä
kirjoitan nimeni isäni kädellä. Minun äitini muuttui
kuumuudessa punaiseksi, hänen kasvonsa ja
hänen kaulansa, ja me sanoimme häntä
kalkkunaksi. En tiedä kaduttaako minua nyt sekin, niin
moni asia nimittäin kaduttaa, jopa hävettää,
vaikka tiedän, että äitini olisi vain nauranut, hän nau-
roi yleensäkin suurin piirtein kaikelle,
hyväntahtoisesti, kuin enkeli. Mutta vaikka oli marraskuu,
paistoi aurinko silti kirkkaasti, sillä juna oli
matkalla Luxorista Assuaniin,ja Luxor ja Assuan ovat
lähellä Kravun kääntöpiiriä, ja monessa
muussakin mielessä Afrikkaa, esimerkiksi siinä, että
ihmiset ovat mustia ja heillä on värikkäät vaatteet.
Kerran minä ja sisareni, me vietimme päivän
uima-altaan reunalla, ja silloin hukkasin
hopeisen rannerenkaani enkä löytänyt sitä enää. Oli
34

jouluaatto, ja illalla me katsoimme nuubialaista
kansantanssia, nuubialaiset miehet ovat pitkiä ja
mustia, ja esityksen jälkeen he tulivat meidän
pöytäämme ja pyysivät meitä tanssimaan,
emmekä me olisi halunneet mennä, mutta äiti sanoi
menkää, menkää sanoi isäkin, ja niin me
menimme, ja pian nuubialaiset kansantanssijat alkoivat
hivellä kämmeniämme hikisillä sormillaan, he
hymyilivät meille tavalla,johon emme olleet
vielä tottuneet, he nauroivat ja heidän
hampaansa kiilsivät ravintolan valoissa, he vetivät meidät
liian lähelle itseään, ja äiti ja isä taputtivat rytmiä
ravintolan pöydässä eivätkä he tienneet mitään,
ja jos me olisimme kertoneet isälle, hän olisi
alkanut huutaa, hän olisi huutanut tanssijoille, hän
olisi huutanut tarjoilijoille, hän olisi huutanut
hotellin johtajalle, hän olisi huutanut niin, että
hotellin perustukset olisivat halkeilleet ja uima-
allas olisi kuivunut ja koko ravintola olisi
tyhjentynyt aivan varmasti. Ja hän olisi ollut vihainen
meillekin. Niinpä me emme sanoneet mitään,
katsoimme vain toisiamme, ja illalla peiton alla
35

me itkimme, sitä ettemme olleet Suomessa missä
on lunta ja hyasintteja ja naisia vain, ei miehiä,
ainakaan sellaisia miehiä, mutta sitten me
aloimme nauraa, sillä olihan meillä kuitenkin
toisemme, ja suuri salaisuus. Very Private, ja niin me
aloimme kasvaa ulos vanhoista vaatteistamme.
Kun minun isäni tapasi minun äitini, oli
marraskuupa äiti oli juuri ollut Niilin risteilyllä,
Niiliä ylöspäin etelään. Hänestä oli hassua, että
pikimustilla miehillä oli vitivalkoiset hampaat ja
hampaitakin valkoisemmat käsineet, joita heillä
ei enää varmastikaan ole, tai jos on, ne ovat
kellastuneet kuin vanha ylioppilaslakkipa on outoa
että sellainen merkitsee nykyään vähemmän
kuin silloin ennen, mutta niin se vain on. Silloin
ennen pistaasijäätelökin oli kreikkalaisten
valmistamaa, ja sitä taijoiltiin metallisista kulhoista
ja syötiin pienillä neliskulmaisilla lusikoillapa
astia oli lautasen päällä ja lautasen ja astian kapean
jalan välissä oli pyöreä lasinalusta ohuesta
paperistapa lasinalustat lentelivät terassilla auringon
laskiessa. Mutta onhan toisaalta niinkin, että
pal36

jon myöhemmin Kairossa, assuanilaisessa
ravintolassa, me tilasimme suolakurkkuja, eivätkä he
sanoneet, että niitä ei tänään ole, vaan kävivät
muualta hakemassa. Tällaiset asiat tekevät minut
usein hyvin surulliseksi kun yritän elää
Suomessa, kun tilauksellani on koodi, kun perunat
saapuvat jostakin muoviin pakattuina ja valmiiksi
kuorittuina, kun oliivipurkkiin on painettu hinta
valmiiksi, kun tupakoijat väijöttelevät kadulla
pienissä ryppäissä keskellä talveakin, kun valo on
valkoista sisällä ja ulkona, kun maali ei koskaan
ehdi rapistua ennen kuin talot maalataan taas,
kun katujen asfaltti ei koskaan halkea, kun
sähköt eivät koskaan katkea, kun kuuma vesi ei
koskaan lopu, kun televisio-ohjelmat eivät ole
koskaan myöhässä, kun kukaan ei ole koskaan
myöhässä, kun minä en ole koskaan myöhässä. Minä
yritän elää Suomessa, minä todella yritän kaikin
voimin, mutta kerran melkein lakkasin
yrittämästä, kun katsoin variksia harmaiden kattojen
yllä, kun oli satanut kauan ja kun tupakka oli
palanut itsestään loppuun sormissani, ja kun
37

egyptiläinen kanakeittoni oli höyrystänyt
ikkunat sisältäpäin, ja kun huomasin, että olin
laihtunut paljon ja että odotin aamusta iltaan ja illasta
aamuun.
Niilin risteilyllä äiti seisoi yksin kannella,
oli aikainen aamu ja hän katsoi Niiliä ja Niilin
rantoja, ja hänestä vesi näytti niin puhtaalta ja
hiekka niin valkealta, että hän huomasi
ajattelevansa kotimaataan. Hän oli varma siitä, ettei hän
koskaan asuisi Afrikassa, sen hän oli kauan sitten
päättänyt, mutta silti hänestä tuntui usein siltä,
etteivät Egypti ja Suomi sittenkään eroa
toisistaan kovin paljon. Oli sinistä ja oli valkoista ja oli
paljon maata tyhjillään. Mutta miten väärässä
hän olikaan, minä kyllä tiedän, sillä kun kuorin
appelsiinin, voin joko tehdä siihen neljä viiltoa,
jolloin kuori irtoaa helposti ja voin ajatella
Suomea, tai voin leikata kuoren irti pitkänä
spiraalina, jonka voin pukea hetkeksi ranteeseeni, kuin
korun, ja voin ajatella Egyptiä, ja loppujen
lopuksi en voi kuoria molemmilla tavoilla, samaa
appelsiinia ainakaan, ja se on surullista, sillä siitä
38

ei pääse mihinkään, siitä ei lähde polkuja, joita
voisin seurata, jotta minulle ei tulisi niin paha
mieli. Ja jos olisin seissyt kannella äitini vieressä,
olisin sanonut hänelle: tuo vesi kuhisee matoja,
tappavia matoja, jos menet uimaan laihdut ensin
ja sitten kuolet, tuossa vedessä vesipuhvelit ja
lapset samassa ja kuolleitakin aivan varmasti ja
rikkiä, eikä se koskaan vaihdu, ja silloin äiti olisi
kysynyt minulta: lapsikulta, miksi yrität viedä
uskoni? Mutta jos olisin seissyt kannella hänen
vieressään, olisin ollut joku muu. Jos olisin ollut
egyptiläinen, olisin sanonut: tämä on hieno maa,
me voitimme Israelin lokakuun kuudentena,
madame, ja meillä on pitkä historia, pyramidit
haudat Assuanin pato, madame. Jos olisin ollut
suomalainen, olisin sanonut: onpa kuulkaa
hienot maisemat.
Mutta minä en aina oikein uskalla uskoa
siihen mitä näen, enkä oikein siihenkään mitä en
pysty näkemään. Ehkä siksi että silmäni eivät ole
ruskeat eivätkä siniset, vaan jotakin siltä väliltä,
ehkä siksi, etten ole sitä enkä tätä ja kuitenkin
39

kumpaakin, ehkä siksi etten ole kotoisin mistään
ja kuitenkin kahdesta maasta. Katso minua
silmiin, sanoi intialainen mies, ja se oli minulle
vaikeaa, vaan ei ole enää. Miksi yrität viedä
uskoni, kysyi äiti kerran, me puhuimme Jumalasta ja
minä ajattelin vain niitä tähtiä jotka pystyin
näkemään, miksi yrität viedä uskoni, enkä tehnyt
sitä enää.
Junan ikkunasta ei nähnyt Niilille,
kaikkialla oli vain hiekkaa ja piikkilanka-aitoja ja
varoituskylttejä, eikä juna pysähtynyt läheskään
kaikille asemille. Äiti istui kahden ystävänsä
kanssa pehmeässä marraskuisessa lämmössä, jota
raollaan olevasta ikkunasta virtaava ilma viilensi,
ja äiti katseli käsivarttaan, joka oli sittenkin
huolestuttavan punainen, ja sillä hetkellä isä koputti
vaunuosaston oveen ja astui sisään.
40

5.
Minä elän tulevaisuudessa, sanoi minun äitini,
eikä se pidä paikkaansa ollenkaan. Totuus on se,
että hän eli menneisyydessä. Sillä vaikka minun
äitini kyllä rakasti kiiltäviä autoja, vaikka hän
seisoi niiden vieressä ja hymyili, vaikka hän ui
aamuisin ja suunnitteli mainoksia päivisin, vaikka
hän kävi oopperassa iltaisin ja vietti juhlissa useat
yöt, minun äitini oli myös egyptologisen seuran
sihteeri.
Minä elän tulevaisuudessa, sanoi äiti
monta kertaa,ja se on kyllä todettava hänen
väitteensä puolesta, että hän ei koskaan kantanut kaunaa
ja jäänyt vihaiseksi sen jälkeen kun pyysimme
anteeksi. Joka vanhoja muistaa sitä tikulla sil-
41

mään, sanoi äiti ja hymyili, ja loppuaikoina hän
halusi aina jäädä valokuvasta pois. Minun äitini ei
kertonut meille opettavaisia anekdootteja, hän ei
kutsunut todistajikseen sukulaisia jotka elivät
enää kellastuneissa kuvissa, hän ei yrittänyt estää
meitä tekemästä samoja virheitä, joita hän itse oli
tehnyt, mikä on virhe oikeastaan, miten se
määritellään? Hän ei pitänyt ikää viisauden takeena,
hän ei pitänyt itseään viisauden mittapuuna, hän
ei pitänyt meitä itseään huonompina. Hän ei
liimannut kuvia kansioihin, hän ei kiqoittanut päi-
väkiqaa. En tiedä mihin aikaan synnyin, en tiedä
painoani tai pituuttani tai pienten punaisten
sormieni kokoa, en tuottanut hänelle pettymystä
kasvamalla vauvasta lapseksi ja lapsesta aikuiseksi,
se on tärkeää, kaikkein tärkeintä, ei ole
vaaleanpunaisia kiqoja missään, ei kiehkuroita vauva-
tukkaa, ei maitohampaita, ei todistuksia, ei
merkintöjä, ei muistiinpanoja. Sitä mikä on
muistamisen arvoista, ei tarvitse kiqoittaa. Ja minäkin
haluaisin unohtaa kaikenlaisia asioita, en vain
usko että se onnistui häneltäkään, uskon, että se
42

kaikki jäi hänen sisäänsä kunnes hän ei enää
jaksanut sitä kantaa.
Kun minun äitini oli nelivuotias, hän
seisoi kukkakimppu kädessään asemalla ja odotti
isäänsä rintamalta, mutta hänen isänsä ei tullut, ja
kukat kuihtuivat hiljaa, ja minun äitiäni etsittiin
kaikkialta, kunnes he lopulta keksivät, että
nelivuotiaana ihminen rakastaa kokonaan ja toivoo
koko sydämellään eikä vielä ymmärrä, että vain
osa toiveista toteutuu, vaikka toteutuvien
toiveiden määrää voi tietenkin lisätä toivomalla
pienempiä asioita, mutta sitäkään ei nelivuotias vielä
tiedä, vaikka hän löytääkin asemalle asti omin
neuvoin, ja tällaiset tarinat pitäisi kieltää lapsilta
ja aikuisiltakin, sillä ne tekevät nukkumisen
vaikeammaksi, ja minusta tuntuu, ettei mikään oma
suruni voi yltää tällaisiin mittasuhteisiin, sodan
aikana ei saanut appelsiinejakaan, ja sodan aikana
minun äitini haaveili bebe-leivoksista, niiden
koko kasvoi nälän myötä, joskus ne olivat talon
kokoisia, ja ehkä hän ajatteli niitä Egyptissäkin
paljon myöhemmin, kun hän silitti koulupuku-
43

jemme paitoja loppumattoman hien valuessa
käsivarsia pitkin lattialle. Pieni Anu, pitkät letit ja
autio asema, eikä enää sitä jota rakastaa.
Silloin, kun äiti meni Egyptiin, hän
matkusti paljon kauemmaksi ajassa kuin paikassa, ja
minä myönnän, että isän nenä oli suuri, sellainen
kuin faaraoilla, mutta onhan sellaisia neniä paljon
lähempänäkin, ajassa ja paikassa nimittäin,
esimerkiksi Palestiinassa. Kaiken uuden hän olisi
pienellä taltalla raaputtanut pois ja viimeistellyt
työnsä pienellä harjalla. Kun äiti ja hänen
ystävänsä raottivat junanikkunan verhoa, he näkivät
pieniä lapsia leikeissään, ja he tiesivät, että samaa
leikkiä oli leikitty aina, se on tutkittu juttu, ja
todellakin voimme sanoa aina, sen verran kauan
niillä mailla on synnyttyjä kuoltu. Minun äitini
eli menneisyydessä. Olen tästä varma, mutta voi
olla niinkin, että olen erehtynyt. Minun äitini eli
menneisyydessäpä se on toki helpompaa
ulkomailla kuin kotimaassa, jossa ymmärtää liikaa ja
näkee liikaa, ja jossa on selvää että uudessa on
aina jotakin hyvääkin, ja onhan se niinkin, ettei-
44

hän Kekkonen sille mitään voinut, ettei hän ollut
Mannerheim, erilaiset vaatteet ja muutenkin,
mutta turha näistä asioista enää on kiistellä, ja jos
kiistelemmekin, on meidän muistettava asettaa
asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Äitiä harmitti, että
pyramidit ja temppelit ja museot ja haudat olivat
idioottien käsissä, joskus hän puhui
taatelintallaajista, joskus puuvillanpoimijoista, joskus rätti-
päistäkin, mutta silloin yleensä suutuin, ja niin
hän pyysi anteeksi. Mutta minä kannan kaunaa ja
muistan kuin norsu tai päiväkirja. Minun
sisareni, hän ei suuttunut, hän istui pahvilaatikossa ja
kuvitteli että se oli mökki keskellä Suomen
Metsää. Ei hän suuttunut siitäkään, että isän ostama
joulukuusi ei ollut kuusi ollenkaan, vaan seetri.
Ja minun sisareni nallen nimi oli Puolikäytös,
sillä se ei ollut pieni eikä iso, vanha eikä nuori,
musta eikä valkoinen, Puolikäytös ei ollut sitä
eikä tätä.
Ja intialainen mies sanoo minulle: minä
menin Intiaan enkä löytänytkään kotiani enää.
Minä tulin takaisin Suomeen, eikä minulla ole
45

kotia täälläkään. Intialainen mies, hän itkee vain
toisella silmällään. Intialainen mies, hän nojaa
päätään minun olkapäähäni. Voisin pitää häntä
kädestä ja viedä muualle, intialainen mies, kuin
pikkupoika, me voisimme lähteä pois. Sillä minä
olen varma siitä, että keskellä vihreää merta on
paikka, jossa meidän ei tarvitsisi päättää, jossa
voisimme olla hiljaa kerrankin.
Äiti piti päässään leveää lierihattua, jolla
hän suojasi kasvojensa ja paljaiden olkapäittensä
ihoa, ja kun pienet kerjäävät lapset parveilivat
hänen ympärillään, hän puhui niille suomea.
Minun äitini olisi sopinut mihin tahansa elokuvaan,
sillä hän oli maailman kaunein nainen. Minun
äitini oli maailman kaunein nainen, tämä on
totuus. Hän oli yliluonnollisen kaunis, jumalaisen
kaunis, taivaallinen. Äiti heräsi joka aamu viideltä
ja meni uimaan ennen työpäivää. Ja hän söi vain
vähän sillä hän inhosi ruokaa. Hän inhosi sen
hajua, pinttynyttä rasvaa, likaisia astioita, kaikkea
ruokaan liittyvää. Hän ei puhunut ruoasta, hän ei
puhunut vaivoistaan, hän ei puhunut
ruumiis46

taan, hän ei puhunut itsestään. Minulla on
sellainen ystävä, ja hän ei pysty olemaan hetkeäkään
paikallaan.
Minun äitini oli satakahdeksankymmentä
senttimetriä pitkä ja hän painoi vuonna 1972
neljäkymmentäviisi kiloa. Jos minä nyt näkisin
leijonia, minä menisin niitä kohti itse, en kaipaa
ketään toista kilvekseni ja tiedän, että minua
suuremmat eivät välttämättä ole minua vahvempia,
mutta minun isäni ja minun äitini hääkuvaa en
voi katsoa, en kerta kaikkiaan. Siinä on aivan
liikaa sellaista mikä päättyi aivan liian pian. Ja minä
ehkä itkisin taas. Kerran neljätoistavuotiaana äiti
käveli kauppatorin laitaa, hän kantoi kädessään
koria, joka oli täynnä vihanneksia ja maljoja.
Hänen hiuksensa, pellavanvaaleat kuin tytöllä, joka
laulukiijassa hämäläisten laulun kohdalla nojaa
koivuun ja katsoo kauas, liehuivat vapaina,
pitkällä, pitkällä hänen takanaan merituulessa.
Kadulla ajoi diplomaattiauto, se hiljensi hänen
vierellään ja ikkuna laskeutui hitaasti ja takapenkillä
istuva arabialainen mies katsoi häntä sen lyhyen
47

mutta pitkältä tuntuvan poskia punoittavan ja
kättä kasvoille vievän hetken ja hymyili,
arabialainen mies ihaili äitiäni hetken, kunnes auto
jatkoi matkaansa. Se oli hieno hetki, kaunis hetki,
sanoi äitini, minä olin kaunis hänen silmissään,
sanoi äitini. Minun mielestäni tarina on
kuitenkin aika ällöttävä, sillä jos arabialainen mies
hiljentäisi minun kohdallani autoaan ja jäisi
tuijottamaan, näyttäisin hänelle keskisormea ja
huutaisin hänelle arabiaksi:Jumala tuhotkoon talosi, tai:
Jumala tuhotkoon sielusi, enkä ajattelisi hänen
tunteitaan, tunteita herra jumala, yhtään. Mutta
äiti olikin erilainen, hän ei osannut vihata muuta
kuin itseään. Ja autot eivät hiljennä minun
kohdallani koskaan.
Vain minä ja sisareni saamme puhua
arabeista pahaa sillä olemme arabeja itsekin. Egypti
oli täynnä arabeja, ja heitä äiti ei tuntenut
ollenkaan, ennen kuin isä koputti vaunuosaston oveen
ja astui sisään.
48

6.
Minun isäni oli työmatkalla, kun hän tapasi
minun äitini, kun hän tapasi minun äitini ja päätti
heittää kaiken vanhan pois. Kun hän tapasi
minun äitini ja kadotti sanat ja säveletkin. Kun hän
tapasi minun äitini. Minun isäni oli ollut
autiomaassa, keitaallapa hänen matkalaukkunsa oli
täynnä papereita ja karttoja ja maaperänäytteitä
pienissä valkoisissa pusseissapa makeita
appelsiineja myös. Minun isäni etsi vettä. Minun isäni,
tulieläin, vedenetsijä, silmäkulmat nauramisesta
uurteiset, käsivarret auringonpolttamat, kalju
pää joka kiilsi kuin vesimeloni, ei ole kuollut,
mutta häntä ei ole enää. Minulla on isäni nenä,
minulla on isäni korvat, minä tapan onkimani
49

kalat isäni käsillä, minun isäni Ismaelin. Katson
kuvaa, se on mustavalkoinen ja sen reunat on
koristeellisesti leikattu, se on vanhanaikainen,
minun isäni pitää kädessään koeputkea ja kaataa
siihen nestettä ja hymyilee, ja hänellä on
päällään valkoinen suojatakki. Hän poseeraa. Minun
isäni halusi aina valokuviinpa monissa kuvissa
nojaan päätäni häneen enkä pelkää mitään.
Minun isäni ja hänen ystävänsä tutkivat
kaikenlaisia asioita, heillä oli vaaleanruskeat vaatteet ja
pisamia ja silmälasit, he olivat vakavia, he olivat
laihoja, heidän poskipäänsä olivat auringosta
punaiset. He puhuivat kemiallisista yhdisteistä.
Isä käveli usein katse maahan luotuna sillä hän
etsi kiinnostavia kivilajeja ja hän puhui niistä
pitkään, esitelmöi. Äiti kuunteli, me emme. Hän
käveli usein katse maahan luotuna, mutta
kaupungissa, kun maassa ei ollut mitään
kiinnostavaa, hän katseli ympärilleen ja näki aivan
kaiken. Kerran hän nosti kiven maasta ja sen alla
oli skorpioni. Minä vihaan skorpioneja. Isän
paperit täyttivät meidän asuntomme, pinot kas-
50

voivat vuosi vuodelta korkeammiksi, ja kerran
meillä oli hiiri ja se olisi tehnyt reikiä isän
papereihin, ja isä sanoi että se pitää tappaa, ja me
sanoimme että sitä ei saa tappaa, ja minun isäni
pyydysti sen ja vei sen elävänä ulos, mutta
talonmiehen lapset, täitä hiuksissa kärpäsiä
silmissä, hukuttivat sen vesiämpäriin, me näimme
ikkunasta, me kuulimme heidän naurunsa, ja me
tiesimme, että meidän isämme oli rikkonut
lupauksensa. Talomme viereiselle tyhjälle tontille
rakennettiin uutta kerrostaloa, työmiehet
näkivät miten me elimme, eikä keittiön
parvekkeella enää voinut olla.
Minun isäni oli hydrogeologian tutkija.
Hän tutki pohjavettä autiomaassa ja joskus
muuallakin. Sellainen on tärkeää Egyptissä.
Minun isäni sanoi, että jos hän olisi valinnut veden
sijasta öljyn, olisimme olleet rikkaita. Kun
asuimme Libyassa, meidän puhelintamme
kuunneltiin, ja meidän puutarhamme portissa
oliYK:n turkoosin värinen kyltti, ja kun istuin
pihalla ja lauloin joululaulua, äiti sanoi, että olisi
51

parempi jos laulaisin jotakin muuta. Meidän
talomme oli suuri, sen ympärillä puutarha ja
puutarhassa katos, katoksessa viiniköynnös, jossa
kasvoi suuria mustia rypäleitä, siellä oli kissoja,
jotka naukuivat öisin, me leikimme häitä, minä
ja sisareni, ja joskus olimme prinsessojakin
valkoisissa vaatteissamme, kadulla naisilla valkoiset
vaatteet myös, vain toinen silmä peittämättä, ja
Tripolin vihreä keskusta, se oli
vallankumouksen värinen. Minä opin lukemaan ja joskus
pesin autommekin, se oli sininen ja sen penkit
kuumenivat auringossa. Ja oliivipuut kuin
mielikuvissa, lehdet pölystä painavat.
Minä piirsin kuvan, jossa Gaddafi puhui
kansanjoukoille ja piirsin hänen nenälleen
kärpäsen. Isä sanoi, että olisin voinut joutua siitä
vankilaan. Kun Sadat murhattiin Kairossa,
Tripolin kadut täyttyivät juhlijoista, ja isälle
sanottiin seuraavana päivänä: eikö olekin hieno juttu,
ja isä vastasi: Luoja ottaa kaikki luokseen
aikanaan, sillä minun isäni oli ovela ja tarkka, minun
isäni, hän näki kaiken. Hän opetti minut
katso52

maan. Hän opetti minut näkemään. Me olimme
muualla, me olimme ulkomaalaisia, se oli meistä
mukavaa. Ja jos julkiset teloitukset näytettiinkin
televisiossa, niin saihan sen toki pois päältä.
Suihkulähteiden alla värikkäät lamput ja
ilotulituksia usein. Me viihdyimme, miksi emme olisi
viihtyneet? Ja jos sisarellani oli punaista, minulla
oli sinistä, niin se vain oli, ja silti samanlaista.
Joskus äiti hätisti meidät sisälle ja me suljimme
ikkunat ja ovet, kun kadulla ajavasta autosta
suihkutettiin DDT:tä kaduille ja puutarhoihin.
Se oli DDT-auto ja se ujelsi. Mutta me
korjasimme viinirypäleet talteen
viiniköynnöksestämme ja teimme niistä mehua. Meidän
kilpikonnamme seurasi meitä puutarhassapa
mustilla muurahaisilla oli kolme valtatietä. Minä
keräsin etanoita lasipurkkiin ja meidän
kyyhkysemme palasivat kotiin ennen auringonlaskua.
Kerran äiti laittoi meille suomalaista sipulikeittoa
pussista, jonka hän oli säästänyt, ja juuri silloin
katosta tippui kattilaan matoja ja keitto meni
pilalle. Aivan kuin se tsekkiläinen elokuva, jota
53

minun ei olisi pitänyt nähdä, jossa vanha mies
ystävystyy pikkupojan kanssa ja laittaa hänelle
hienon aterian, mutta pikkupoika ei pääsekään
paikalle, ja mies odottaa koko illan
sammuttamatta kynttilöitä. Tai se aikainen aamu, kun
äidin äiti kattoi meille aamiaisen, jossa oli suolali-
haa sillä se ei ollut sianlihaa, mutta meillä oli
niin kiire lentää Egyptiin, ettemme ehtineet
jäädä syömään, ja tällaisia asioita tulee vuosi
vuodelta enemmän, vanha mies yksin
ravintolan terassilla, ei vanha mies saisi yksin joutua
Venetsiassa olemaan, se ei ole kohtuullista, ja
nuori mies valkoisessa puvussa, liian suuressa,
liian valkoisessa, kalpea nuori mies ja kuihtuvat
kukat hänelläkin pitkissä sormissaan. Minun
isäni käyntikortissa luki senior water resources
consultant, ja kesäisin yritin auttaa häntä
etsimällä pohjavettä rannalta muovisella lapiollani.
Joskus merestä huuhtoutui kuolleita meduusoja
aivan viereeni,jolloin säikähdin, tai aallot
menivät nenään. Löysin vettä mutta se oli suolaista,ja
siirryin kauemmaksi merestä, jolloin jouduin
54

kaivamaan syvempää. Kun minä yöllä mietin
avaruuden rajoja, mihin kaikki päättyy ja mitä
sen takana voi olla, minua ei pelottanut kuin
hetken, sillä olin varma siitä, että ymmärtäisin
kyllä, kunhan vähän kasvaisin.
Koulussa opin, että Egypti on maailman
napa. Opin myös, että Saharan autiomaa oli
ollut suloinen kukoistava puutarha, sellainen kuin
tuhannen ja yhden yön saduissa, kunnes
roomalaiset kylvivät siihen suolaa ja se kuivui.
Opettaja oli entinen taistelulentäjä, hän oli taistellut
Israelia vastaan, ja hänen toinen kätensä oli
turvonnut muodottomaksi. Kun sain Suomen
kansalaisuuden, sain vapautuksen hänen
tunneiltaan, eikä enää tarvinnut aamuisin lippua
tervehtiä. Minun isäni tarjosi käyntikorttiaan
kaikille, kuin japanilainen, ja meitä hävetti. Minun
isäni joutui joskus yöpymään autiomaassa.
Kerran hän heräsi aamulla ja koko teltan sisäpinta
oli mustien skorpionien peitossa. Minä vihaan
skorpioneja. Hän hiipi ulos teltasta hiljaa,
minun isäni, hän ei pelännyt mitään. Kerran isän
55

helikopterista irtosi roottori ja kone putosi
dyyneille. Kukaan ei kuollut. Mutta isä ja hänen
työkaverinsa joutuivat olemaan monta päivää
autiomaassa ilman ruokaa ja juomaa. He
pysyivät koneen lähellä, se oli isäni ehdotus, ei
autiomaahan kannata lähteä vaeltamaan, jos ei
tiedä missä on, ja he polttivat vaattensa merkiksi.
Kun heidät pelastettiin, heille ei annettu vettä
heti, sillä heidän kurkkunsa eivät olisi kestäneet
sitä. Ensin heille annettiin seesaminsiemenistä
tehtyä öljyä. Kerran isä nukahti jeepissään ja
kun hän heräsi, hänen vatsallaan oli hirmuinen
myrkky hämähäkki. Hän tappoi sen suurella
kivellä. Isä toi keitailta makeita appelsiineja, ne
olivat pienempiä kuin tavalliset appelsiinit,
mutta paljon makeampia. Hän toi niitä monta kiloa,
ja äiti puristi niistä monta litraa mehua,ja isä oli
matkojen jälkeen monta päivää huutamatta.
Minun isäni opiskeli nuorena Amerikassa.
Frank Sinatra lauloi hänelle Happy Birthday.
Hän hoiti puutarhoja saadakseen taskurahaa.
Hän oppi sanomaan Son of a Bitch. Hän oli
56

Prahassa vuonna 1968 ja muisti vain kukkivat
kirsikkapuut. Minun isäni oli työmatkalla, kun
hän näki äidin junassa, koputti hänen
vaunuosastonsa oveen ja astui sisään.

7.
Minun äidilläni oli suuret vaaleansiniset silmät.
Myöhemmin niihin tuli harmaata, ja se oli
sadepilvi, joka ei ehtinyt koskaan ajoissa väistyä.
Silloin kun hän tapasi isäni, hänen silmänsä
kuitenkin kylpivät auringossa, ne etsivät auringon
valoa loistaakseen. Eikä minun isäni etsinyt maan
alta öljyä, jota hän olisi voinut verrata vaikka
kalliiseen samettiin, tai oman sisarensa silmiin, tai
öihin, joita ei enää tahdo millään muistaa, tai
hiuksiin, jotka ovat niin mustat, että ne ovat
melkein siniset, ei, hän ei etsinyt öljyä, vaan vettä,
hän etsi maan alta kirkasta ja suolatonta vettä,
hän etsi maan alta lähteitä, joita hän tiesi taivaassa
olevan, lähteitä jotka kimaltelevat timantteina
58

päivänvalossa, timantteina, joita ei voi muuttaa
rahaksi, timantteina, jotka ovat kevyempiä ja
kirkkaampia ja suurempiakin kuin mitkään
oikeina pidetyt, lähteitä, joiden äärellä uskovaiset
ovat juova viiniä kultaisista pikareista, enkeleiden
kaatamaa. Minun isäni oli hydrogeologi, hän
tutki vettä, hän tutki maaperän mineraaleja, kivien
tyyppejä, hän tutki maaston muotoja, hän
kuunteli beduiinien kertomuksia pää kallellaan ja
matki heidän murteitaan vino hymy kasvoillaan,
hurmaavalla tavallaan, omalla tavallaan,
ylimielisellä tavallaan,ja pestessään mullan peittämät
makeat appelsiinit hän pyysi Jumalalta, että ne
puhdistuisivat, hän lisäsi juomaveteen ruusun terä-
lehdistä puristettua esanssia, ja rikkoi sillä
paastonsa Ramadanin jokaisena iltana, ja kertoi
minulle, että niin teki profeettakin, vaikka minä
kyllä epäilen että se ei voi olla totta, sillä mistä
profeetta olisi saanut ruusuja, taateleita kylläkin,
ja heinäsirkkojapa minun isäni kasteli
ruukkukasvit parvekkeella pienellä muovisella vihreällä
kannulla, ja kun hän kumartui alas, hänen
sel59

käänsä sattui, sillä hän ei ollut nuori mies.
Kuumassa vedessä ravut muuttuvat punaisiksi eivätkä
ne päästä kuorensa läpi juuri mitään. Minun
äitini oli vedestä, hän oli ravun merkissä syntynyt. Ja
vedestä tulevat ovat erityisen viehättäviä, niin
kertovat tähdetkin, heidän pitkät, pitkät
hiuksensa verhoavat heidät ja heidän kasvonsa kiiltävät ja
he roikkuvat vaikka hihasta, he roikkuvat ja he
itkevät ja heidän silmistään eivät kyyneleet
koskaan lopu, ja joskus tämä kummastuttaa heitä
itseäänkin, he ovat hiukan hengästyneitä kuivalla
maalla,ja minulla on sellainen ystävä, eikä hänen
kipuaan näkisi jollei siitä tietäisi, ja hän laulaa
kuin merenneitoja sellainen oli minun äitini,ja
usein hän istui kiijansa takana, eikä sivu
kääntynyt, harmaa pilvi ei väistynytpä hänen hiuksensa
olivat lapsivuoteessa tummuneet. Mutta minun
isäni ei osannut uida. Joskus musiikissa kuulee
samanlaisen ristiriidan, ja se on samaan aikaan
karmeaa ja nautinnollista, se tuntuu selässä ja
sormenpäissä, se rypistää otsan, ja jos silmät ovat
kiinni, ne avautuvat suuriksi, mutta jos ne ovat
60

auki, ne sulkeutuvat ja puristuvat tiukasti kiinni,
ja onhan varsin ymmärrettävää, että isää tämä
hävetti,ja että meitä tämä nauratti,ja nyt en tiedä
mitä ajattelisin siitäkään enää. Kaikista koruistaan
minun äitini joutui vuosien mittaan luopumaan,
mutta koskaan hän ei luopunut vaaleansinisestä
akvamariinisormuksestaan. Se sormus, se ei
sopisi kenellekään muulle, kerran minä vielä heitän
sen mereen. Silloin kun isä koputti vaunuosaston
oveen, äiti käänsi häneen suuret vaaleansiniset
silmänsä.
Ja kun minun isäni sanoi: minun nimeni
on Ismael, ja minun nimeni merkitsee ihmisen
hartainta toivetta, minun äitini sanoi: minun
nimeni on Anu, se ei tarkoita mitään, kerro sinä
minulle, mitä se voisi tarkoittaa? Määrittele
minut. Piirrä minut, sillä en osaa itse sitä tehdä.
Rajaa minut, olen sitä mitä tahdot. Ja minun
isäni, niin, ei hän olisi muunlaista naista
halunnutkaan.
Minä ja sisareni, meillä on pitkät kiharat
hiukset ja me käytämme paljon hajuvettä ja me
61

nauramme kovempaa kuin muut. Se on tärkeää,
se on tärkeämpää kuin mikään muu, ja
huoneeseen tuleva sininen valo, se on yön sinistä ja kuun
sinistä, ja tämä kaikki vaaleansininen, nämä
tuhannet järvet, tämä kiltteys, minä kyllä uin
meressä mieluummin.
62

8.
Vaunuosaston ikkunaa suojasi repaleinen,
kirkkaan auringon ja ajan haalistama ruskehtava
verho. Egyptissä voi käydä niinkin, että kun aurinko
aloittaa laskunsa, illan ensimmäinen tuulenvire
liikauttaa verhoa, joka on roikkunut tuntikausia
elottomana, ja juuri samalla hetkellä alkaa
lähimmästä moskeijasta kuulua rukoukseenkutsu. Pian
se kuuluu neljästä moskeijasta, viidestä
moskeijasta, ja se ei kyllä haittaa mitään. Silloin voi
tuntua siltä, että on olemassa niin paljon kaikenlaista,
mitä ei ole vielä ollut, ja samalla hetkellä voi
tuntua siltä, että mitään muuta ei ole sittenkään
olemassa, sillä kaikki jää kuitenkin minareetin
huipulta kuuluvien sävelten alle, korkeat kerros-
63

talot, joiden putket vuotavat ja joiden
perustukset ovat heikot ja hauraat, parvekkeet, joiden
kaiteisiin ei kannata nojata, rikkinäiset hissit ja
tyhjät tontit, joissa jätesäkit tuottavat uutta elämää,
kadut viemäriveden peitossa, kadut
viemäriveden kuluttamat, kärpäset, ja rotat, jotka kiipeävät
pienistä ikkunoista sisään ja säikäyttävät
suomalaisia naisia joiden iho on palanut auringossapa
suomalaisia miehiä vaaleansinisissä
kauluspaidoissaan, kuin ilmaa, ei mitään painavaa ei, ja voi
sitä ikävää silloin, koivuja ja kaikkea muutakin
siroa ja soijaa, mutta rukoukseenkutsu, se kuuluu
monesta moskeijasta, se työntää itsensä kaikkiin
korviin, se peittää alleen kaiken, ja mitään,
mitään muuta ei ole olemassa, kun aurinko Kairossa
aloittaa laskunsa ja tekee tilaa yön tulla.
Jos verho liikahti isän astuessa sisään,
vaunuosastoon tuli hetkeksi kirkkaampaa, lämmin
keltainen salama ilmassa leijuvan pölyn läpi, se
sytytti äitini hiukset tuleen ja lämmitti hänen
silmänsä kesäisiksi ja kahlattaviksi, ja pieni
tuulenvire viilensi hänen palaneita käsivarsiaan ja
64

käänsi hänen suupielensä ylöspäin, hymyksi, ja
minä olen varma siitä, että jos äiti hymyili pientä
hymyään, isä tunsi, että on olemassa niin paljon
kaikenlaista, mitä ei vielä ole ollut, ja samalla
kuitenkin, että mitään muuta ei sittenkään ole
olemassa, ja tuhkakupista lensi tuhkaa likaiselle
lattiallepa sitten oli taas hämärämpää, ja
viereisessä vaunussa puhui amerikkalainen mies
nuorelle vaimolleen siitä miten suurta kaikki on, ja
vanhaa, ja juna hiljensi asemalla, jolle se ei
pysähtynytpä varis ehti ajoissa raiteilta pois.
65

9.
Nyt on elokuu, ja kalliot ovat lämmenneet. On
hunajaisia iltoja, sellaisia, joina me
kokoonnumme syömään ja juomaan, minä ja kaikki minun
ystäväni, eikä vielä lapsen itkua missään.
Hunajaisia iltoja, niistä olen lukenut ja haaveillutkin,
me teemme ne itse, ei kukaan muu enää
kertomassa, emmekä me sellaista haluaisikaan. Kaislat
ovat täyttäneet lahdenpoukaman ja vesi on
iltapäivällä vihreää. Tuoksuja on niin paljon, että ne
sekoittuvat keskenäänpä me tulemme siitä
iloisiksi. Sudenkorennot ovat paisuneet niin
suuriksi, että ne kohta varmasti räjähtävät kuin vanhat
tähdet. Meidän poskemme ovat päivän jälkeen
punaiset ja me emme katso peiliin moneen päi—
66

vään. Me pelkäämme vähemmän kuin ennen,
me nauramme enemmän kuin ennen, me
katsomme toisiamme silmiin ja saatamme itkeäkin.
Niin tästä kaupungista on tullut minun
kaupunkini. Näen sen omilla silmilläni. On
paikkoja, joissa käyn joka päivä, ne ovat minun
paikkojani. Nämä kadut ovat minun katujani, ja
minä ja ystäväni, me asumme yksin ja osaamme
sen. Meillä on koiria ja lapsia ja huonekasveja,
eikä tämä ole pelkkää leikkiä enää.
Mutta talvella, kun mikään ei vielä elänyt,
päivät kilisivät kuin kristalli ja humisivat liikaa.
Silloin paksutkaan seinät eivät pitäneet kylmää
ulkona, ja silloin minä toin ravintolasta kotiini
vanhan miehen, ja se puhui vain vaimostaan ja
huomasin vasta olohuoneessani, että se oli
ryppyinen ja harmaa. Niin minä pyysin sitä
lähtemään ja jäin yksin taas.
67

10.
Muutamaa vuotta ennen kuin minun äitini tapasi
minun isäni, muutamaa vuotta ennen kuin hän
päätti heittää kaiken vanhan pois, pölyä ja
muistoja, huonoja asioita molemmat, muutamaa
vuotta ennen kuin minun äitini lakkasi
suojaamasta itseään valolta, muutamaa vuotta aiemmin
minun äitini oli lähtenyt lomalle Kanarian
saarille. Hän halusi olla yksin ja hän osasi sen kyllä,
moni mies oli laulanut hänen ikkunansa alla,
kukaan ei ollut hänen hiuksiinsa tarttunut
kuitenkaan. On niitä, jotka ajavat pyörällä tuulta päin, ja
sadettakin, ja jotka silloin tuntevat lentävänsä.
Mutta minun äitini, hän ei halunnut haastaa
ketään, ei itseään eikä tuulia, minun äitini, hän
68

käänsi kasvonsa aurinkoon. Ensimmäisenä iltana
hän pukeutui housupukuun, joka oli tiukka ja
hopean värinen, ja joka kimalteli kaikkialta.
Minä ja sisareni, me emme koskaan ole
mahtuneet siihen pukuun, se on haaste, johon emme
enää yritäkään vastata, se on haaste, johon emme
haluakaan vastata, se on haaste, johon meidän ei
pidä koskaan haluta vastata, ei koskaan.
Kirkkaanpunainen peruukki oli äidillä päässään,
sandaalit hopeaa myös. Ja miehet, kaikenlaiset, ne
käänsivät häneen katseensa ja juoksivat hänen
perässään kuin koirat.
Silloin kun minun isäni näki minun äitini
ensimmäistä kertaa, äiti oli toisenlainen
kokonaan. Puuvillamekko oli minun äidilläni päällään
sinä päivänä, se oli väljä ja hihaton, sen alta
näkyivät luut, niin ohut se oli, ja siinä oli leveitä
valkoisia ja vaaleanvihreitä raitoja, kuin Nigerian
lipussa. Hänen käsivartensa, valkeat kuin vanilja-
jäätelö silloin ennen, kreikkalaisten valmistama,
ne olivat kapeat kuin nuorella tytöllä. Ei koruja
ollenkaan, ja vaaleat, vaaleat hiukset niskassa
69

kiinni. Minun äitini sandaalit sinä päivänä, ne
olivat valkoista kangasta, ja hänen kyntensä, ne
olivat itsensä väriset. Minun isäni muisti kaiken
tämän vuosien jälkeen, liiankin tarkasti ehkä,
eihän hän silloin vielä äitiä tuntenut, vai tunsiko
ehkä eikä myöhemmin enää? Mutta eikö äidistä
tullutkin kauniimpi vasta myöhemmin, eikö olisi
ollut kaikin puolin oikeudenmukaisempaa, että
isä olisi nähnyt äidin päivä päivältä kauniimpana,
että vanhat muistot olisivat väistyneet uusien
tieltä, siksikö äiti ei halunnut muistaa, siksikö äiti
ei muistanut?
Kun minun isäni näki minun äitini
ensimmäistä kertaa, hän näki enkelin. Eikä tämä ole
mikään vertauskuva, hän ei katsonut hämärään
vaunuun ja todennut, että tuo nainen on kuin
enkeli tai että tuolla naisella on enkelimäiset
kasvot, vaan hän katsoi hämärään vaunuun ja totesi:
tuossa istuu enkeli. Kerta kaikkiaan. En sepitä
näitä juttuja, en keksi niitä enkä päättele mitään,
minun ei tarvitse, sillä näin isäni kertoi minulle,
ei kerran, ei kaksi kertaa, vaan monta kertaa, kun
70

olimme syöneet ja aurinko oli laskenut ja kaikki
oli vielä hyvin. Ja se hetki oli kuin uskonnollinen
valaistuminen, uskoon tulo, ehkä se olikin
uskonnollinen valaistuminen, ehkä se olikin
uskoon tulo, ja se muistutti kevään ensimmäistä
aurinkoista päivää. Eikä sellaista hetkeä voi
oikeastaan kuvatakaan, se on sanojen takana ja niitä
paljon suurempi. Kun minun isäni näki minun
äitini, hän näki enkelin.
Minun äitini ei koskaan puhunut
enkeleistä. Hänen mielestään taivas ja helvetti ovat
täällä eikä tuolla, ja hän kyllä tiesi mistä puhui,
sillä hän katseli tähtiä isäni kanssa Intian
eteläisimmässä kärjessä ja isä kiijoitti hiekkaan heidän
nimensä, ja silloin minun äitini ajatteli: tämä on
taivas, se mistä kerrotaan. Mutta Saudi-Arabiassa
miehet huusivat hänelle autojen ikkunoista,
talon ympärillä oli korkea muuri, ja ystäviä ei ollut
ollenkaan, ja isä oli töissä iltaan asti, ja silloin
minun äitini ajatteli: tämän täytyy olla helvetti,
tämän kuuman paikan, jossa ei voi oluellakaan
mieltään virkistää.
71

Mutta minun isäni uskoi, että taivas ja
helvetti ovat tuolla, ja täällä on maanpäällinen elämä
joka päättyy, ja sitten kaikki odottavat
tuomiopäivää, ja muslimit pääsevät paratiisiin, mutta jos
he eivät ole olleet hyviä muslimeja, he joutuvat
vähäksi aikaa helvettiin ja sieltä sitten paratiisiin,
ja myös kristityt ja juutalaiset pääsevät paratiisiin,
vaikkakin eri osastoille kuin muslimit ja jos he
eivät ole olleet hyviä kristittyjä tai juutalaisia, he
joutuvat vähäksi aikaa helvettiin ja sieltä sitten
paratiisiin, mutta kaikki muut, kaikki hindulaiset
ja buddhalaiset ja kommunistit joutuvat
helvettiin eivätkä pääse sieltä koskaan pois, sillä he ovat
maan päällä kuulleet oikeasta Jumalasta, mutta
ovat kääntäneet hänelle selkänsä, ja tietenkin, jos
he eivät olisi kuulleet oikeasta Jumalasta, Jumala
olisi heille armollinen, ja minä kysyin, joutuuko
äiti eri taivaaseen kuin me, ja isä vastasi, että
joutuu, ja minä ajattelin, että jos helvetti on kaikille
yhteinen, haluaisin mieluummin sinne. Isä kertoi
paratiisin lähteistä, ne ovat vuolaat ja niissä virtaa
alkoholitonta viiniä ja enkelit tarjoilevat sitä
us72

kovaisille, ja minä kysyin, keitä ovat enkelit, ja isä
sanoi, että he ovat naisia, ja minä toivoin, että
voisin olla mies. Ja isä kertoi minulle enkeleistä.
Heillä on valkoiset vaatteet, joissa on vihreää,
sillä valkea ja vihreä olivat profeetan lempivärit,
ja minä kysyin: mistä sinä sen tiedät, ja isä sanoi,
että se on kirjoitettu. Ja heillä on pitkät vaaleat
hiukset, polviin asti, ja he ovat yhtä pitkiä kuin
miehet ja he hymyilevätpä heistä säteilee valoa,
ja aurinko olisi jo muutenkin tuhoutunut
tuomiopäivän yhteydessä. Ja kerran minä piirsin
Jumalan ja enkelit palvelivat häntä ja sitoivat hänen
kengännauhojaan, ja isä suuttui minulle ja vaati
minua repimään kuvan. Jumala on liian suuri
kuvattavaksi eikä kaikkea tarvitse ääneen sanoa.
Ja kun minun isäni näki minun äitini, hän näki
valkoista,ja hän näki vaaleanvihreää, hän näki
kädet, joista valo menee läpi, niin ohuet ja vaaleat
ne silloin olivatpa hän näki hiukset, jotka eivät
olleet keltaiset eivätkä valkoiset, vaan valon
väriset, ja junan käytävässä oli valoisampaa kuin
vaunuosastossa, sillä verho oli ikkunan edessä, ja hän
73

tuli valoisasta käytävästä hämärään, ja hän oli
nukkunut vain vähän ehtiäkseen ajoissa junaan,
ja hän oli jo neljänkymmenenkolmen vuoden
ikäinen, ja hän oli elänyt niin kauan yksin, ja
egyptiläiset naiset, niiden iho ei hengitä ja ne
kimaltelevat ja ne ovat enemmän täällä kuin
tuolla, ne ovat kokonaan täällä, ne tuoksuvat
täällä ja laittavat hyvää ruokaa ja kun ne syövät
mangoa, mehu valuu niiden sormia pitkin lautaselle
ja tahraa niiden suut, ne imevät luista ytimenkin
ja nauravat luiden takaa, ne eivät ole enkeleitä ja
ne nauravat kokonaan, ne ovat pehmeitä kuin
persikat,ja niiden hiukset ovat paksut ja mustat,
niin mustat että ne ovat melkein siniset, ja niistä
ei lähde valoa, vaan yöllä niiden posket hohtavat
kuin kuu, ja kuu tekee hulluksi, hulluksi miehen
joka ei ole vanha muttei enää nuorikaan, ja
jonnekin pitäisi päästä, jotakin puuttuu, puuttuu,
jotakin puuttuu. Jotakin puuttuu.
74

11.
Jos minun äitini olikin enkeli, mistä minä voisin
tietää ja liika epäily näivettää, niin hän oli
kuitenkin myös ihminen. Kun hän ei syönyt, hän
laihtui, ja hänen tulehduksensa ei parantunut
enää. Minun äidissäni oli soluja ja niitä soluja
tuhosivat toiset solut, ja miksi oikeastaan puhua
enkeleistä ollenkaan, kun on ihmisiä, ja kun
ihmisen soluja tuhoavat toiset solut, ja kun
mangon mehu valuu sormia pitkin lautaselle ja tahraa
huulet, ja kun voi käydä niinkin, että tuntee
omat hiuksensa niskassa, tai kun intialainen mies
syö lautasensa tyhjäksi ja puhuu ruoka suussa ja
huitoo käsillään ja kun hän katsoo alas, hänen
pitkät silmäripsensä. Miksi puhua enkeleistä, kun
75

intialainen mies heittää takkinsa tuolin reunan
yli ja laskee kädestään sanomalehden ja avainni-
pun ja sanoo, tule tänne nyt ja unohda se kahvi.
Ja joskus makaan lattialla ja olen viisitoista vuotta
nuorempi kuin nyt, en vain kuvittele vaan
todella olen, ja tunnen lattian ihollani, miten paljon
minua on ja samalla niin vähän. Miksi puhua
enkeleistä, kun aurinko leikkii seinällä talven
jälkeen, pitkän, pitkän talven jälkeen, ja kun kaikki
on taas pitkän talven jälkeen hyvin.
Miksi puhua enkeleistä, kun vedenetsijä
käpristyy veden puutteesta ja alkaa huutaa. Sillä
Egyptissä minun isäni alkoi huutaa. Yhdessä on
mukava katsella vieraita tähtiä, yhdessä on
mukava maistella varoen, yllättyä, yhdessä voi olla
ymmällään ja yhdessä voi ihmetellä, mutta Egyptissä
isä ymmärsi kaiken ja äiti ei ymmärtänyt mitään,
ja äidin silmät, niitä alkoi samentaa keltainen
väri, ja keltainen on kammottava väri, se on
hulluuden väri. Minun isäni alkoi huutaa, ja vettä oli
niin vähän ja kärpäsiä niin paljon, tilaa niin
vähän ja muistoja aivan liikaa, sillä vaikka minun
76

isäni ei ollut enää nuori mies, ei kukaan, kukaan
ole niin vanha, ettei joskus tuntisi olevansa
paljon nuorempi, ettei joskus kuulisi kaikuja,
kaikuja kaukaa. Minun isäni oli kotimaassaan ja minun
äitini oli vieraalla maalla. Minun isäni alkoi
huutaa eikä se huuto loppunut enää. Minun isäni
huusi, ja hänen äänensä takaa me kuulimme
muitakin ääniä, mutta kun me kävimme
hautausmaalla, siellä oli vain hiekkaa ja kaktuksia,
kuolleet makasivat hiekan alla, ei kiveäkään
merkiksi, eikä ainoatakaan oravaa.
Me katselimme televisiosta olympialaisia,
äiti ei saanut nousta sängystä, niin sairas hän oli
jo silloin, ei kasvaimia vielä, vaan sitä silmiä
kellertävää.
Minun isäni huusi talonmiehelle. Vaikka
asuimme viidennessä kerroksessa, ja talonmies
asui autotallissa, hän ja hänen perheensä, hänen
lapsensa, joilla oli täitä hiuksissa ja kärpäsiä
silmissä, ja joiden kanssa emme saaneet leikkiä, me
kuulimme että isä oli tulossa kotiin. Minun isäni
huusi sisarelleen. Minun isäni huusi sisarelleen,
77

joka ei avannut ovea, sisarelleen joka eli
seitsemän lukon takana ja kulutti yöpaidat riekaleiksi
eikä koskaan mennyt ulos yksin, ja jonka jalassa
oli haava joka ei parantunut, ja joka kääri uudet
vaatteet sanomalehtiin eikä koskaan käyttänyt
niitä, minun isäni huusi sisarelleen lukitun oven
läpi eikä muista asunnoista kuulunut ääntäkään,
kaikki kuuntelivat, ja minä ja sisareni, me
odotimme, että hän lopettaisi. Minun isäni huusi
ihmisille, jotka rikkoivat liikennesääntöjä. Hän
pysäytti armeijan rekan ja käski kuskin ulos ja löi
häntä kasvoihin. Minun isäni huusi minulle, hän
huusi minulle ja sisarelleni. Minun isäni huusi
minun äidillenikin.
Minun äitini sanoi minun isälleni: älä
huuda minulle, minä olen sairas. Olit toisenlainen
aiemmin. Sitruunamehuja muutenkin. Kaukana
äiti kaukana kotoa ja siellä koivut ja järvet ja
musiikki jota ymmärtää. Minun lapseni oudoissa
vaatteissa, ajatteli minun äitini maatessaan
pimeässä, outoja asioita oppivat oudoilla kielillä ja
outoja eleitä heillä, eivät minun eleitäni enää.
78

Outoa keltaista kuumetta, kuumeessa
kuumassakin kylmä, ja minun lapseni, minä vien heidät
täältä kun vain paranen, minä vien heidät täältä
pois enkä koskaan enää palaa. Minun lapseni, älä
huuda heille, älä ole heille vihainen. Minun äitini
makasi pimeässä huoneessa yhden vuoden,
yhden pitkän vuoden keltaista silmissään, meidän ei
olisi pitänyt muuttaa Egyptiin, meidän ei olisi
pitänyt muuttaa Egyptiin, aaveita, aaveita ja ääniä
kaukaa, ja minun äitini, hän pelkäsi kuolevansa.
Minun isäni, hän alkoi kulkea kumarassa,
ryppyjä, uusia ryppyjä isän ja äidin otsalla, ja minä en
leikkinyt enää.
Mutta joskus minun isäni osti tuoreita vii-
ninlehtiä. Hän istui pyjamassaan jakkaralla
keskellä keittiön lattiaa ja kääri niistä kääryleitä, ja
siihen meni monta tuntia. Hän rukoili halkais-
tessaan vesimelonia, että se olisi sisältä
tummanpunainen ja että sen siemenet olisivat mustat,
melkein siniset. Ja samalla kun hän leikkasi hän
kysyi meiltä, kumman kasvot, ja me huusimme,
minun minun, ja isä valitsi meistä toisen,
oikeu79

denmukaisesti, hän muisti kenet oli valinnut
edellisellä kerralla, minun isäni, hän tiesi mikä on
tärkeää, hän osti meille oikeita tarroja tuliaisiksi,
ja jos vesimeloni oli sisältä tummanpunainen ja
sen siemenet mustat melkein siniset, hän sanoi
meistä toiselle, katso miten kauniit kasvot sinulla
on. Ja joskus kun me ajoimme koulusta kotiin,
kun oli pölyistä ja kuumaa, me ostimme kokis-
pullot kadulta, kauppias otti ne saavista, jossa oli
jäämurskaa. Silloin isä puhdisti pullojen suut
nenäliinallaan ja kun olimme juoneet kaiken hän
sanoi: terveydellä ja ilolla, ja me jatkoimme
matkaa. Ja kun sisareni laittoi kahdeksan lusikallista
sokeria teehensä, minun isäni nipisti häntä
hellästi poskesta ja sanoi: tämä tyttö tulee
pärjäämään. Ja minä ja äiti, me hämmensimme mustaa
kahviamme, me hämmensimme mustaa
kahviamme.
Olet lihonnut, sanoo intialainen mies.
Enkä ole. Se oli kohteliaisuus, nyt sinä olet taas
itsesi näköinen. Intialainen mies, minun veljeni,
ei kukaan muu, ei kukaan. Intialainen mies, hän
80

itkee vain toisella silmällään,ja niin minäkin olen
vain puoliksi täällä ja puoliksi muualla. Miksi
puhua enkeleistä, kun on ihmisiäkin ja makeita
juomia. Nyt on elokuu ja minä en ole yksin
enää.
81

12.
Joskus postikorttiin maalatut vaaleanpunaiset
ruusut makaavat valkoisella pinnalla ja silloin
voin nähdä jokaisen viivan ja värin, voin katsella
niitä ja kääntää kuvaa valossa, voin kirjoittaa
kortin reunaan puhelinnumeron tai kellonajan, voin
asettaa viinilasin sen päälle jotta pöytä ei
likaantuisi. Mutta joskus kalastajan kala sätkii siimassa
vuosien jälkeen, kuvan jo kellerryttyä, ja se sätkii
niin, että pelkään sen putoavan veteen, ja joskus
olen aivan saman näköinen kuin vuosia
aikaisemminpa intialainen mies huomaa sen, ja
huomauttaa siitä vaivihkaa, ja se tuntuu joululahjalta
jonka olen juuri avannut, ja samalla hän asettaa
sanomalehtensä ja avainnippunsa pöydälle ja me
82

puhumme siitä mitä olemme päivän aikana
tehneet, ei mitään kaunista, ei todellakaan.
Intialainen mies, minun ystäväni, intialainen mies, hän
oli paikassa jossa synnyin kun synnyin,
intialainen mies, minä kuulen hänen askeleensa
portaissa, aina hän ei ole yksin, ja se ei kyllä haittaa
mitään. Intialainen mies, hän sanoo minulle: älä
pelkää, enkä minä pelkääkään enää.
Joskus kun tulen myöhään kotiin ja olen
humalassa ja aivan yksin, kun ulkona on sateista
ja kylmää, en halua vielä mennä nukkumaan.
Silloin voin maata kylmällä lattialla ja ajatella
päivää, sanomalehteä ja avainnippua ja tuoksua joka
viipyi porraskäytävässä vain hetken mutta
tarpeeksi kauan. Ja silloin en ole enää kenenkään
lapsi, eikä se ole surullista ollenkaan, eikä pelot-
tavaakaan, vaan ainoastaan hyvää. Silloin eivät
heidän tähtensä enää merkitsekään, niitä tuskin
muistaa, ja silloin toivon, älkää enää palatko,
jättäkää minut jo rauhaan.
Mutta appelsiinin voi kuoria kahdella
tavalla, ja jotta vesimelonin voi syödä, on se
hal83

kaistava, ja talvella, kun taivas oli pelottavan
korkealla, kun kaupungissa tuuli oli yltynyt, talvella
minä huusin hiljaa, sitokaa minun käteni ja
minun silmäni, sitokaa minut sänkyyn ja antakaa
minun olla edes vähän aikaa, ja silti tiesin, että
sekään ei auttaisi, sillä vaikka nukkuisin, voisin
nähdä unia, eikä ole maata joka olisi niin
kaukana, että kaikki olisi toisin, eikä ystäviä, jotka eivät
joskus sanoisi: en jaksa tavata, olen väsynyt, ja
kevään ensimmäisenä päivänä huomasin miten
takkini oli talven aikana nuhjaantunut, ja
vieraaksi käynyt aurinko paistoi liian kovaa ja
outoihin kohtiin, ja silloin oli ajateltava asiat
uudelleen, ja joskus kun lautanen hajoaa voin ostaa
uusia, sellaisia joita en ole perinyt, joissa ei ole
vielä naarmuja, mutta sellainen on kuitenkin
vain ulkoista ja auttaa vain hetken, ja yöllä soitti
vanha sukulainen tuntemattomasta numerostapa
silloin tunsin pääni hiljaa painuvan vaikkei kesä
vielä ollut edes alkanutpa sellaista ei saa tapahtua
tietenkään, mutta kala voi sätkiä siimassaan kuin
vuosia sitten ja seinälle voin ripustaa kuvia
itses84

täni, vain itsestäni ja ystävistä joille voin soittaa
seuraavana päivänä,ja on olemassa aikoja jolloin
on uskallettava olla itsekäs ja jolloin minun
käteni ovat minun käteni, minun nenäni on minun
nenäni, ja on huudettava hiljaa: minä en ole enää
kenenkään lapsi.
85

13.
Minun äidilläni oli suuret vaaleansiniset silmät.
Niihin katsoessaan isäni ei ymmärtänyt, että
Suomessa aurinko paistaa talvisin matalalta ja
lämmittää vain harvoin. Että järvet ovat sameita,
niiden pohjassa on ruskeaa ja vihreää liejua, ja
että merikin on melkein makea, kaislojen
keskellä lihavia haukia vaanimassa. Että järvet ovat
yleensä jäässä, ja valkoinenkaan hiekka ei voi olla
niin valkoista kuin lumi, ja valkoinen on
kaikkein pelottavin väri, se on kuoleman väri, ja että
vesi on kesälläkin kylmää. Että saunasta mennään
uimaan, liukkaita laitureita ja lahonneita portaita,
lahonneita ja homehtuneita kaiteita ja ruostetta
ja sameaa vihreää vettä, jossa ei voi kahlata, vaan
86

sinne pitää mennä kokonaan. Eikä ole maata,
jossa ei ole jotakin harhaanjohtavaa, mutta
Suomessa kesä on niin kaukana talvesta, että on
erityisen helppo erehtyä. Minun isäni ei
ymmärtänyt, että Suomessa nauretaan hiljaa ja suomeksi
oudoista asioista ja että lapset eivät hymyile jos
heitä ei huvita hymyillä, eivätkä aikuisetkaan, ja
että pohjoisessa on ihmisiä niin harvassa, että he
kuolevat yksinäisyyteen, sillä ihminen ei elä
ilman toista ihmistä, ja vihannekset pestään
kaupoissa ja pakataan muoviin, ja vesimeloni on
kalpeaa kuin sairas tytär, sen siemenet vain vihjeitä.
Minun isäni ei ymmärtänyt että kuukin on
toisessa asennossa ja että kaikki kadut on merkitty
karttaan ja että tavarataloissa ei tingitä. Mutta
muuttolinnut lähtevät pohjoisesta etelään ja kun
ne saapuvat perille, ne vangitaan suuriin
verkkoihin ja täytetään sipulilla. Minun äitini silmät
muuttuivat harmaiksi kunnes hän kuihtui
lopulta kokonaan.
Minun äitini ei katsonut minun isääni
silloin kun isä astui vaunuosastoon sisään. Minun
87

äitini käänsi silmänsä isääni ja näki itsensä isäni
silmin. Minun äitini asetteli itsensä isäni katseen
kohteeksi. Minäkin tein kerran samalla tavalla ja
katsoin sitä miten käteni hämmensi mustaa
kahvia ja sormiani, miten niihin istui tupakka,
huulipunani jälkiä filtterissä, ja kuitenkin on aivan
selvä, että kun intialainen mies katsoo alas, hänen
silmäripsensä ja hänen huulillaan viipyvä hymy
naurun jäljiltä, sen hiljaisena kaikuna, on aivan
sama miten minun oma käteni tai sormeni, kerta
kaikkiaan. Minun isäni silmät olivat ruskeat,
mutta ne vaalenivat aina silloin kun hän oli vihainen,
ne pullistuivat ulospäin ja hänen punainen
suunsa, josta lensi sylkeä ja rypyt samoissa paikoissa
kuin minulla ja eri paikoissa kuin äidilläni, ja
joskus ajattelen, että minä ja isäni, me olemme
samaa.
Sillä minä avaan silmäni suuriksi ja katson
itse, ja silloin kun katson, se näkyy minusta,
tiedän sen. Intialainen mies huutaa: viruksia me
olemme miksi me viitsimme elää me vain
lisäännymme ja kuolemme, viruksia me olemme
viruksiapa minä en kuule hänen sanojaan

sittenkään, vaan katson hänen kulmakarvojaan, miten
ne lähentyvät toisiaan ja ovat melkein yhtä, ja
kun hän lyö nyrkillään minun pöytääni, minä
katson ja tunnen sydämeni paisuvan. Minä
katson ja 'esineet ovat oikean kokoisia taas. Minä
katson ja etsin nimeni kirjasta, jotta tiedän
kertoa, mitä se tarkoittaa. Minä katson itse.
89

14.
Silloin kun minun isäni näki minun äitini
ensimmäistä kertaa, hän ajatteli: tuo ei ole nainen,
tuo on enkeli. Ja äiti näki itsensä isän silmissä, sillä
juuri silloin ne olivat ruskeat kuin multa, niin
paljon aihetta kasvuun ja kehitykseenpä äiti oli
vain kerran tuntenut itsensä kauniimmaksipa
siitä oli monta vuotta, kun oli kesä ja hän käveli
kauppatorin laidalla ja diplomaattiauto hidasti
hänen kohdallaan, ja arabialainen mies katsoi
häntä hetken avoimesta ikkunasta. Eivätkä
enkelit syö, sillä niiden ruumis on ilmaa ja mielikuvia,
ei niillä ole soluja, jotka tuhoavat toisia soluja,
eivät enkelit sairastu, niiden hiukset eivät tummu
lapsivuoteessakaan, sillä ne eivät synnytä ja huu-
90

da tuskissaan verta ja repeävää ihoa, ja minun
äitini sanoi ettei miesten tarvitse synnytykseen
tulla, ettei hän ymmärtänyt miksi he tulisivat-
kaan, ja minä olin pitkään samaa mieltä,
tietenkin, vaan en ole enää. Ja minun äitini sanoi:
kunpa ei tarvitsisi syödä ollenkaan, kunpa voisi ottaa
tabletin, joka veisi nälän ja pitäisi hengissä, mutta
kun minun isäni tuli Suomeen, hänen
matkalaukkunsa olivat täynnä ruokaa, hedelmiä hän oli
pakannut muovipusseihin ja niitannut ne kiinni,
ja joskus kun muut olivat jo lopettaneet, minä
jäin ruokapöytään syömään vesimelonia, söin
siivun toisensa jälkeen ja isä silitti päätäni ja
hyväksyi minut kokonaan. Öljy on paksua ja kuumaa,
se purkautuu maasta kuin laava,ja sen tuoksujaa
nenään pitkäksi aikaa, ja hajuvesi voi olla
samanlaista jos sitä on liikaa, ja onhan tavallaan
viehättävää jos jollakin on liikaa hajuvettä, se kertoo
jotakin, myös se että sitä on liian vähän, ja äidin
hajuvesipulloihin ehti kertyä pölyä ja niiden
tuoksu ehti laimentua ja vaimentua, ja minulla
on ystävä, joka on samanlainen, niin hänen
sil91

mänsä ovat alkaneet kasvaa umpeen, mutta
minun isäni laittoi ruusuesanssia veteen ja osti
kukkia ilman mitään syytä, ja niin se kyllä on, että on
vaarallista rakastua enkeleihin, on vaarallista
leikkiä jumalten kanssa, ja on vaarallista ryhtyä
heidän kaltaisekseen. Joskus on vaikea kantaa itseään,
haluaisi pienentyä yhden sanan kokoiseksi,
yhdeksi suupalaksi, jotta miehillä olisi helpompaa,
ja joillekin miehille se riittää, mutta sellaiset
miehet eivät laske sanomalehteä ja avainnippua
pöydän reunalle ja sano: missä sinä olet tänään,
yleensä olet täällä kokonaan. Mutta joskus on
vaikea olla niin suuri, versoja jotka kasvavat
miten vain, on vaikea olla niin pehmeä ja vailla
rajoja, niin täynnä kosketuspintaa, kohtia, joita ei
voi suojata, miksi pitäisikään, ja hajuvesi jatkaa
minua vieläkin pidemmälle, kunnes olen täysin
loputonpa kyllä minäkin olen halunnut olla
enkelipä silloin olen halunnut lakata olemasta
ihminen, ja voi sen sanoa niinkin, että silloin olen
halunnut kuolla, mutta minusta tulikin varis, len-
telin sateessa keltaisten ikkunoiden takana ja
ru92

koilin: päästäkää minut sisään ja antakaa minulle
ruokaa,ja kertokaa minulle jo, mikä minua
vaivaa. Ja kun minun äidistäni tuli enkeli, hän
kuihdutti ihmisen pois, enkä minä ole edes vihainen
enää. Jumala on päätöksissään viisas ja
oikeudenmukainen, joskus hänen tahtoaan on vain niin
kovin vaikea ymmärtää, ja hän vei minun äitini
ruumiin, se poltettiin ja minä laskin valkoisen
uurnan ohuen langan varassa maahan, mutta
minun äitini henkeä hän ei vienyt minnekään, ja
sitä äiti juuri halusikin, ja äiti oli mukana sinäkin
iltana, me huusimme ja nauroimme ja joimme,
sillä kaikki oli vihdoin päättynyt.
Minun isäni imi luista ytimen ja söi
aivotkin, ja niin hän tulee elämään pitkän elämän.
93

15.
Minun isäni valitsi öljyn sijasta veden. Hän
kertoi meille, että se oli eettinen valinta. Egyptissä
asuu kymmeniä miljoonia ihmisiä, heidän
määränsä vain kasvaa, mutta Egyptin pinta-alasta vain
muutama prosentti on käytössä, ja pohjaveden
avulla asuttavan maan määrää voisi kasvattaa.
Autiomaan asuttaminen, kuolleen ja kuivuneen
kasteleminen, se on hieno tavoite, ei silloin sovi
ajatella omaa toimeentuloaan. Ja kuitenkin,
minun isäni lisäsi ruusuesanssia juomaveteen ja osti
kukkia ilman mitään syytä ja rakastui enkeliin.
Kun minun isäni valitsi veden öljyn sijasta, hän ei
valinnut vain sitä mikä on oikein. Hän valitsi sen,
mikä on kaunista. Sillä minun isäni oli niitä, jot-
94

ka ovat tulesta. Kun he tulevat huoneeseen,
kaikki muuttuu valoksi, kun he tulevat liian lähelle,
kaikki muuttuu tuhkaksi, ja kun he lähtevät, ei
ole enää mitään. Minun isäni oli tulesta ja minun
äitini oli vedestä ja siksi kaikki oli alussa niin
kaunista ja suurta, ja minä ymmärrän, että tuli ei
kaipaa lisää kuumuutta rinnalleen, vaan jotakin
vilvoittavaa, jotakin aivan muuta, mutta toisaalta
on selvä, että tulessa vesi haihtuu ja vedessä tuli
sammuu ja minä ja sisareni, me pysymme
kuivalla maalla. Me etsimme hajuja ja makuja ja me
annamme niille nimiä. Me syömme ruokia,jotka
polttavat suutamme, jotta tuntisimme suumme,
muistaisimme suumme. Me maistoimme kauan
sitten vihreitä lehtiä öljyssä, ja me molemmat
etsimme niitä monta vuotta tietämättä mitä ne
olivat. Ja kerran paljon myöhemmin maistoin
niitä uudelleen. Ne olivat mangoldia, ja oli kuin
olisin tavannut vanhan ystävän tai koijannut
repeämän tai löytänyt puuttuvan palasen. Ja oli
toinenkin maku, ystäviemme kodissa kun olimme
aivan pieniä, ja intialaisissa ravintoloissa, ja se oli
95

tuoretta korianteria. Me olemme oppineet
tarkistamaan hellan ennen kuin lähdemme ulos,
monta kertaa, ja ikkunatkin että ne ovat varmasti
kiinni, ja silloinkin voi alkaa pelottaa, että jos
jokin kuitenkin jäi, ja se on kaikki aivan
luonnollista, sillä me rakennamme ympärillemme
kodinpa kaikenlaista voi tapahtua, kaikenlaista
pahaa, joka muuttaa kaiken tuhkaksi, josta ei enää
kasva yhtään mitään. Ja kun ovikelloni soi, en
ehkä avaa. Minä ja sisareni, me olemme samaa.
96

16.
Minun äitini heitti kaiken vanhan pois. Hän
inhosi perittyjä ja kuluneita huonekaluja, eikä
hänellä lopussa ollut enää varaa muihin. Hän olisi
halunnut asunnon,jossa olisi ollut vain mustaaja
valkoista ja paljon lasia, paljon ikkunoita ja ovia,
ja eniten hän inhosi sitä kun oli liian kuuma, kun
ilma ei vaihtunutpa sairaalassa oli aina liian
kuuma, eikä ilma vaihtunut, mutta hän piti
käsilaukussaan vanhaa virsikirjaa, se oli kulunut ja
täynnä erilaisia käsialoja, ja jotkut ristiriidat eivät
millään ratkea ja muutu suruksi, ja onhan niin,
että riitasointu, joka ei saa purkautua, jää
kiusaamaanpa monet säveltäjät tietävät sen eivätkä
sävellä onnellisia loppuja, koska onnellisia loppuja
97

ei varsinaisesti olekaan, sillä jos jokin loppuu, sitä
jää kaipaamaan, ja kaipuussa on aina mukana
suruakin. Minun äitini inhosi ruoan tuoksua, sitä
miten se tarttuu verhoihinkin, ja
mustavalkoisessa asunnossa ei olisi ollut verhoja lainkaan, eikä
sähköjohtoja eikä mattoja eikä pieniä puisia
eläimiä pianon päällä, pölyä ja muistoja keräämässä.
Minun äitini ei halunnut luittensa ympärille
mitään ylimääräistä, sellaista mihin saattaa tarttua
vaikka mitä. Hän leikkasi minun hiukseni aivan
lyhyiksi, sillä hän tiesi, että hiuksiin tarttuu
enemmän kuin mihinkään muualle, hän halusi
nähdä kaulani ja pääni puhtaana. Minun äitini ei
koijannut reikiä ja repeämiä, hän heitti kaiken
vanhan pois. Meidän olohuoneemme Kairossa
oli sitruunan värinen, kalusteet olivat niin
kevyet, että saatoimme nostaa niitä ja piiloutua
niiden alle, välillä äiti pesi kaiken ja ripusti
aurinkoon kuivumaanpa pöytäkin oli lasista, jota piti
kiillottaa päivittäin, sillä silloin kun isä oli lapsi,
meidän talomme paikalla oli ollut pelkkää
hiekkaapa autiomaa oli nytkin niin lähellä, että
kaik98

ki peittyi hetkessä hiekkaanpa parvekkeella
kasvien lehdet muuttuivat harmaiksi ja painaviksi
jos me emme muistaneet pestä niitä, äiti ei
halunnut kotiimme mitään koukeroista ja kiiltävää,
mitään kullattua ja kopioitua, meidän kotimme
oli hänen näköisensä, ikkunoissa oli vain ohuet
valkoiset verhot ja seinät maalattiin valkoisiksi, ja
valkoinen on kaikkein pelottavin väri, se on
kuoleman väri. Valkoinen, ei sanoja, ei naurua
eikä itkuakaan, valkoinen, kimeä ja korkea,
meidän seinämme olivat valkoiset kuin lapsi, jonka
ihoon ei ole vielä piirtynyt mitään, ne olivat
valkoiset kuin vaativa jumala, jumala joka ei
hymyile itselleen, meidän seinämme, valkoiset kuin
kuolema.
Minun isäni lapsuudenkodissa ikkunoita
suojasivat raskaat turkoosinsiniset silkkiverhot,
joissa oli kultaisia kuvioita ja tupsuja, paljon
tupsuja oudoissa paikoissa, ja kaappi oli tummaa
puuta ja siihen oli upotettu onnellinen tarina,
prinssistä ja prinsessastapa kylpyammeella oli lei-
jonankäpälät, ja portaat kiemurtelivat ja niiden
99

kaiteetpa minun isäni sisko asui siellä seitsemän
lukon takana eikä päästänyt meitäkään sisään.
Minun äitini teki kodistamme itsensä
näköisen, mutta kun hän sairastui, kun me
siirsimme television hänen sänkynsä viereen ja
katselimme olympialaisia, pöly laskeutui hänen kiijo-
jensa sivuille ja naarmutti hänen levynsä ja
sitruunanvärinen olohuone tummui aivan kuin
hänen omat hiuksensa, ja minun isäni tavarat
kasautuivat kaikkiin nurkkiin. Meidän kotimme ei
ollut enää äitimme näköinen, meidän kotimme
ei ollut koskaan ollut isämme näköinen. Meidän
kotimme ei ollut kenenkään näköinen. Minun
nukkekodissani kaikki huonekalut ja nuketkin
olivat omalla paikallaan, minun sisareni ei saanut
koskea siihen koskaan. Meidän kissanpentumme
sairastui ja kuoli. Meidän lintumme sairastuivat
ja kuolivat. Kun aurinko laski, rukoukseenkutsu,
yö lähellä, kaikkein kammottavinta, kammotta-
vinta. Loppu lähellä, kuoleman valkoinen lintu
siipiään räpytellen.
Mutta alussa, aivan alussa, kun minun isäni
100

näki minun äitini ensimmäistä kertaa, hän uskoi,
että pian kaikki muuttuisi, vanhasta tulisi uutta,
raskaasta kevyttä, ja enää koskaan ei olisi mitään
painavaa, ja ehkä alkaisi sade, joka kastelisi hänen
kuumat kasvonsa ja peittäisi auringonkin.
101

17.
Minun isäni ja minun äitini, he kirjoittivat
toisilleen pitkiä kirjeitä kielellä, joka ei ollut
kummankaan kieli. He lähettivät toisilleen valokuvia.
He äänittivät toisilleen nauhoja. Ja sitten he
menivät naimisiin. He menivät naimisiin Suomessa,
ja minun isäni joi edellisenä iltana aivan liikaa,
heidän hääkuvansa, siinä ei ole mitään
valheellista, se kipinöi, kipinöi. Sitten he lensivät Intiaan,
se oli tarpeeksi kaukana, se oli oikein, se oli
viisasta, se ei ollut sitä eikä tätä, ei siellä appelsiineja
kukaan olisi syönytkään, kun oli niin paljon
kaikkea muutakin, Intia kuin intialainen mies, se
oli jotakin muuta, ja niin he katselivat tähtiä
niemimaan eteläisimmässä kärjessä, ja minun isäni
102

kirjoitti heidän nimensä hiekkaan. Ja kun minä
synnyin, maailmassa ei ollut varjoja, aurinko oli
keltaisesta paperista leikattu ja siniselle pahville
liimattuja ruoho oli vihreämpää kuin elämä, ja
pyhät lehmät söivät punaisia hibiskuksenkukkia
aidan yli, ja jos puissa oli käärmeitä, ne eivät
sieltä pudonneet meitä häiritsemään, ja kun
minun isäni tuli illalla kotiin hän nosti minut
syliinsä ja kantoi minut ulos, ja he seisoivat outojen
tähtien alla minun kanssani. Ja aika liikkui eri
lailla kuin aikaisemmin, tuuletin pyöri katossa ja
surisi, ja lisko katosi seinänrakoon ja muuttui
suuttuessaan mustaksi, ja kaikki oli vain
väliaikaista ja he tiesivät: emme me tänne jää, ja vaikka
minä olin aivan pieni, minä söin mangoa, sen
maku ei ole minua jättänyt vieläkään, ja minä
olin äitiäni tummempi ja isääni vaaleampina oli
niin kuuma, että piti vaihtaa vaatteita monta
kertaa päivässä, se oli kosteaa kuumuutta, meri oli
aivan lähellä, ja oli hämäriä iltapäiviä, minä
nukuin, vain tuuletin surisi pyöriessään, kun
aurinko jäi kaihtimien taakse, ja oli paljon aikaa ja
103

paljon tilaaja vähän tavaraa eikä muistoja
ollenkaan. Ja joskus odotan ääniä, autonoven
sulkeutumista, avainta lukossa, askeleita portaissa,
ovikello, se soi, ja niin odotti äitinikin, ja jokainen
hetki oli kuin samettia, sillä ei ole suurempaa
onnea kuin se, että on joku, jota voi odottaa.
Huoneessa kaksi tuolia ja pöydällä tuhkakuppi ja
pimeää, sateella sähköt helposti katkeavatta
seinillä valtavia varjoja ja ääniä, ja pian äänistä alkaa
erottaa sanoja ja sanoista merkityksiä, muttei
vielä pitkään aikaan.
Ja minun äitini, kaukana kotoa, ei ketään
neuvomassa, ei ketään ohjaamassa, ei ketään
muuta, ja aita talon ympärillä, vieraita tähtiä
taivaalla, pitkiä kirjeitä, vanhoja uutisia, periaatteita
ja uskoa, vieraita makuja ja vieraita ihmisiä ja
minun äitini kauhuissaan, lapseni sairastuu,
lapseni kuolee, ja mitä sitten, ja lääkäri puhuu outoa
kieltä, ei saa sanoista selvää, ja vierasta kuumetta,
minun tumma lapseni, sen otsa on tulessa,
vierasta sairautta, likaisia käsiä, peskää kätenne älkää
koskeko, ei tiedä minne kuume vie, se voi viedä
104

kuolemaan, ei koskaan tiedä minne tie vie, toi se
minutkin tänne, kauas kotoa, miksi tulin, miksi
lähdin, vieraita lintuja taivaalla, ja joskus aurinko
pilvessä mutta silti liikaa valoa ja mistä se oikein
tulee, mistä se tulee, ja minun äitini kaatuu
noustessaan sängystä eikä pääse ylös, ja hän huutaa,
eikä kukaan kuule, entä jos en enää jaksa, entä
jos minua pistää jokin vieras eläin, ja kuinka
lapseni käy, niin kaukana äiti niin kaukana. Mutta
minun äitini jaksoi silloin vielä loistaa kuin
majakka ja niin minun isäni löysi kotiin, ei
tarvinnut tähdistä suunnistaa, ja yhdessä on hyvä katsoa
taivaalle, se on kuin taulu jota ei tarvitse
ymmärtää, ja me kasvamme yhteen, minä ja sinä,
ihomme liittyy yhdeksi ihoksi, meissä sykkii yksi
sydän, ja me kuolemme jos tämä joskus päättyy.
105

18.
On niitä, jotka ovat vedestä. Niin kertovat täh-
detkin. He eivät kerro itsestään mitään. He elävät
muista ihmisistä ja tarttuvat heihin, tarttuvat
eivätkä pysty irtautumaan. Kuin kameleontit he
muuttuvat ja ovat sitä, mitä heiltä odotetaan. He
piiloutuvat hiuksiensa taakse, ja onhan niin, että
vedessä viivat vääristyvät ja äänet tulevat kaukaa.
On naisia, jotka ovat vedestä, eivätkä he ole
koskaan kokonaan, eivät täällä, vaan ehkä tuolla.
Minun äitini ei kertonut itsestään mitään. Hän
kuunteli, pää kallellaan, eikä kukaan muu tule
koskaan kuuntelemaan enää sillä tavalla, mikään
ei milloinkaan ollut mitään, ennen kuin kerroin
siitä hänelle, ja nyt kaiken on oltava jotakin en-
106

nen kuin voin kertoa siitä, tai sitten en voi kertoa
siitä ollenkaan. Ja joskus auringossa haluaisin
puhua, haluaisin sanoa asioita, mutta niitä ei vain
ole, ja aurinko sekoittaa mielen ja kirvelee,
kirvelee. Minä elän teidän kauttanne, sanoi äitini, ja
silloin minä heitin kaikki kirjat ja paperit
pöydältäni ja huusin kurkkuni kipeäksi: lopeta älä
ikinä enää sano noin lopeta, sillä silloin
ymmärsin, että äidillä ei ollut omaa elämää enää, ja että
kun minä liikun, hän väsyy, kun minä itken,
hänen silmiinsä sattuu, kun minä syön, hänen ei
tarvitse. Ja mitä muutakaan voin kuin heittää
kaiken maahan ja repiä ja repiä ja lopulta nukahtaa,
sillä enhän voi toivoa äitini kuolemaa.
Lopussa minun äitini ei enää uskonut isäni
palaavan, hän ei enää toivonutkaan sitä, mikä on
vaikeaa, kun on rakastanut. Avaimet ja autonovet
vain muille ei minulle. Hän unohti syödä ja
muisti vasta illalla ja silloin hän leikkasi kuivasta
leivästä valtavia siivuja ja levitti niille liikaa voita
ja leikkasi veitsellä juustosta lohkoja ja hän söi
leivät suurina suupaloina, jotta ne menisivät
no107

peammin pois, ja samalla hän katseli televisiota,
ja kun vaihdoin kanavaa, hän ei edes huomannut.
Minun äitini silmät eivät olleet enää siniset,
mutta hän katsoi aina suoraan minuun ja minun lä-
vitsenikin ja ojensi kapean kätensä ja kosketti
otsaani, joka oli aivan ryppyinen, ja hän silitti
otsaani, ja minä katsoin hänen kapeita sormiaan
ja kuivaa valkoista ihoaan ja ajattelin: tuo
ihminen ei ole minä enkä minä ole tuo ihminen, ja
kuitenkin, tuo ihminen on minä ja minä olen
tuo ihminen, ja joskus toivoin, ettei tarvitsisi
ajatella mitään, joogaa, he sanoivat, mutta minä en
joogannut, minä istuin lattialla ja odotin, että
joskus tämäkin vielä päättyy, päättyyhän kaikki
muukin. Minun ihoni ei ole valkoinen, se ei
hohda valossa, se vihertää kuin oliivi tai meri,
minä olen täällä, täällä kokonaan ja aina loppuun
saakka, ja kun mangon mehu valuu käsivarsiani
pitkin, tiedän mihin suuntaan minun pitää
mennä ja mille kaikelle minun pitää kääntää selkäni.
Minä käännän selkäni teille molemmille, aivan
pian, lupaan sen.
108

Egyptissä on kuuma talvellakin, kesällä on
niin kuuma, ettei sitä oikein pysty muistamaan,ja
kerran oli kuumempi kuin yleensä. Isä haki
meidät koulusta, ja me emme jaksaneet sanoa
toisillemme mitään. Avoimista ikkunoista tulvi
autoon saastunutta pölyistä kuumuutta, mutta
sekin auttoi vähän. Koulupukujemme valkoisten
paitojen kaula-aukot ja hihansuut olivat ruskeat,
vaikka aamulla paidat olivat olleet puhtaat.
Silloin minun isäni osti meille kokista kadulta ja
kuivasi pullot, ja me joimme ja jatkoimme
matkaa. Kun tulimme kotiin, talonmiehen likaiset
lapset, täitä hiuksissa kärpäsiä silmissä, kantoivat
ostokset ylös meidän kotiimme, hedelmiä, vettä
ja jäätelöä, meidän kodissamme oli aina
hedelmiä, vettä ja jäätelöä, ja leivoksiakin ja suklaata ja
kukkia maljakoissa ja paahdettuja kurpitsansie-
meniä ja paahdettuja auringonkukansiemeniä ja
turkkilaista kahvia myös. Äiti oli ovella vastassa,
hänen otsansa oli huolesta kolmessa rypyssä,
minun lapseni, miten he kestävät tätä kuumuutta,
miten, ja hän vei meidät kylmään kylpyyn.
Kau109

punki oli hiljainen sinä iltapäivänä, auringon
kaupunki oli kuumuudessa vaiennut.
Isä asettui matalalle jakkaralle ja alkoi
puristaa mangomehua äidille, sillä hän näki, että äiti
oli punainen kuumuudesta, ei jaksanut edes
hymyillä enää. Minun isäni keskittynyt, minun isäni
tarkka, teki hyvin sen minkä teki, pureskeli ala-
huultaan, nopeasti, nopeasti, Anu läkähtyy,
nopeasti. Ja niin minun isäni kiirehti, hän kiirehti
liikaa, ja mangomehu putosi lattialle. Meillä oli
tummanvihreä kokolattiamatto, kuin ruoho
keskellä kesää, minä ja sisareni kiemurtelimme ba-
naanikäärmeinä sitä pitkin niin ettei käsiä saanut
käyttää ollenkaan. Oranssia ja vihreää. Äiti nousi
tuoliltaan ja haki rätin ja ämpärin, hän huokaisi
ja isä kyllä kuuli sen, pian jäljellä oli vain paha
muisto, sekin kuumuuden sumentama. Ja isä istui
sanomalehtensä takana, ja äiti seisoi parvekkeella
ja katsoi kauas moskeijoiden minareettien yli,
kauas kauas meistä, ja minä rukoilin, että
voisimme olla siellä minne äiti katsoi. Mutta toisaalta,
mitä enemmän aurinko paistaa, sitä
vaaleammik110

si hiukseni muuttuvat ja sitä vähemmän kuulun
Egyptiin, ja mitä vähemmän aurinko paistaa, sitä
tummemmiksi hiukseni muuttuvat ja sitä
vähemmän kuulun Suomeen, ja minun vihreät
silmäni ovat täynnä seisovaa vettä kerta kaikkiaan.
On niitä, jotka ovat tulesta. He polttavat
joko itsensä tai muut. Heidän lähellään ei ole
koskaan kylmä, mutta kun he vihaavat, jää arpia
ja tuhkaa. Minun isäni viha, olen sen perinyt, ja
pelkäsin kauan itseäni. Mutta intialainen mies,
hänen kotinsa on minun kotini vieressä, minun
kotini saa siitä lämpönsä, niin minä en tule
palelemaan enää koskaan. Minä sanon hänelle: sinä
olet isäänikin vihaisempi ja näen itseni sinussa.
Mutta koska minä en pelkää sinua, en pelkää
itseäni, enkä pelkää isäänikään enää. Jossakin
pilvien yläpuolella me, jotka olemme vihaisia,
voisimme elää, me voisimme poukkoilla ympäriinsä
toisiimme osuen, ja sitten voisimme etääntyä
osuaksemme seuraavan kerran kovempaapa olisi
niin viileää ja pilvet olisivat niin täynnä kosteutta,
että törmääminen ei olisi edes vaarallista, ja me
111

tanssisimme omaa tanssiamme, poissa
paheksuvien katseilta, poissa itsensä hillitsevien ja
kärsivällisten katseilta, me olisimme siellä missä me
emme polttaisi ketään ja missä voisimme nauraa
ja huutaa hillittömästi, punaista ja mustaa ja
kultaakin, se on meidän luontomme, siellä meidän ei
tarvitsisi liikkua ilman käsiä, siellä meillä olisi
ainakin tuhat kättä ja jalkaa, emmekä me väsyisi,
miten voisimme väsyä siihen, että olisimme
kokonaan sitä mitä me olemme. Ja intialaisella
miehellä on kulmakarvat kuin turkkilaisella
sulttaanilla, eikä minua pelota ollenkaan, ja joskus
vihaan, vihaan, tätä vaaleansinistä ikävää.

19.
Minun isäni katsoi minun äitini vaaleansinisiin
silmiin ja näki unelmiensa maan. Siinä maassa
olisi tilaa kaikille, ei ketään roikkumassa hihasta
ja muistuttamassa: tämä on sinun maasi ja sinun
aikasi ja sinun paikkasi ja sinun vastuusi ja sinun
velvollisuutesi ja sinun sukusi ja sinun valintasi ja
sinun menneisyytesi ja sinun tulevaisuutesi, ja
muista poikani se, että Egyptistä ei koskaan pääse
lähtemään, ja sinun työsi ja sinun syntisija minä
olen vain pieni köyhä lapsi, anna rahaa, oi
armollinen herra, ei äitiä ei isää, täitä päässä kärpäsiä
silmissä ja paljaat kuluneet jalat eikä mitään
edessäpäin. Minun isäni näki puhtaan maan, tuoksuja
niin vähän, että yhden tuoksun voi vaivatta erot-
113

taa toisesta ja tarpeen tullen poistaa. Ja minun
isäni oli väsynyt, hän oli auringon väsyttämä.
Niin kauan hän oli kulkenut ja katsellut palavaa
autiomaata, hänen käsivartensa olivat auringon
polttamien arpien peitossa, ja hänen
silmäkulmansa olivat siristämisestä uurteiset. Niin kauan
hän oli etsinyt vettä hiekan alta. Ja yliopiston
pölyisissä käytävissä aurinko paljastaa kaikki
kulumat ja rapistumat, ja ulkona tapahtui paljon
kaikenlaista, mitä hän ei oikein ymmärtänyt,
mistä hän ei oikein osannut välittää, mutta häntä
todella suretti se, että kukaan ei enää poiminut
puutarhassa kasvavia appelsiinejapa puiden
lehdet harmaantuivat ja kumartuivat pölyn ja
hiekan painosta, sillä kukaan ei enää pessyt niitä, ja
joka vuosi oli ihmisiä enemmän ja tilaa
vähemmän, likaa enemmän ja vettä vähemmän, puhetta
enemmän ja tekoja vähemmän, ja minun isäni
käveli käytäviä pitkin ja nyökkäsi jokaiselle
vastaantulijalle, ja joskus hänestä tuntui siltä kuin
maa ei olisi ollut aivan vakaa hänen jalkojensa
alla, ja silloin hän nojasi ikkunalautaan ja hänen
114

käteensä jäi tahra siihen kertyneestä liasta ja
aurinkokin paistaa ikkunan kohdalla kaikkein
voimakkaimmin. Kun minun isäni näki minun
äitini vaaleansiniset silmät, hän tiesi, että hän voisi
seistä hiljaa ja antaa puhtaan veden valua hänen
päälleen ja pestä lian pois.
Joskus auringon väsyttäminä he lentävät
pohjoiseen.Täällä heidän ei tarvitse edetä
kadulla työntämällä muita syrjään. Ei tarvitse kävellä
ruumiiden yli ja pidätellä hengitystään. Eikä
nähdä ikkunastaan rottia ja kerjäläisiä. Täällä he
voivat levätä, kunhan pysyvät omalla paikallaan
ja kävelevät portaissa hiljaa ja sulkevat ulko-oven
jälkeen välioven, kunhan eivät sano mitään,
ainakaan kovaa. Niin he yleensä lentävät pian pois
eivätkä koskaan enää palaa.
Silloin kun minun isäni näki minun äitini
ensimmäistä kertaa, junavaunussa oli hämärää,
avaraa ja hiljaista. Minun isäni, tulieläin,ja hänen
taivaansa.
115

20.
Silloin kun minun isäni lakkasi katsomasta
minun äitiäni, silloin kun isän katse vaaleni, kun äiti
ei enää saanut kasvaa siinä kaikkein suurimmaksi,
kaikkein kauneimmaksi, silloin kun heidän
silmänsä eivät enää kohdanneet meidän päittemme
ylitse, silloin kun me aloimme kasvaa ulos
vanhoista vaatteistamme, minä ja sisareni, me
olimme kasvamassa heidän kokoisikseen, silloin kun
isän silmät eivät enää olleet ruskeat vaan
harmaat, silloin kun äidin silmät eivät enää olleet
siniset vaan harmaat, silloin kun isän kirjoituksia
ei enää luettu, silloin kun hän osti äidille väärää
tupakkaa, silloin, silloin minun äitini lakkasi
elämästä. Minä huomasin sen monta vuotta liian
116

myöhään. Kerran, kun tapasimme Kaisaniemessä
varsapatsaan luona, ja oli pilvinen päivä, ja äiti
tuli toisesta suunnasta kuin minä, ja minä katsoin
häntä kun hän käveli luokseni eikä hän vielä
huomannut minua, silloin minä huomasin miten
pieni hän olija miten hänen ruumiinsa rajat
häilyivät, aivan kuin niitä ei oikeastaan olisi
ollutkaan, aivan kuin häntä ei olisi ollutkaan. Ja kun
hän näki minut, hän ikään kuin ensin katsoi ja
sitten vasta näki, ja silloin hän nosti
kulmakarvansa ja avasi kasvonsa minulle ja hymyili, eikä
hänen otsansa rypyissä enää ollut mitään väriä, ja
silloin minä pelästyin mutten sanonut mitään.
Minun äitini ei koskaan valittanut, hän ei
kertonut meille mitään niistä illoista ja öistä, joiden
aikana hän odotti ja odotti, niistä aamuista joina
hän nosti laskut lattialta, vain laskut, ei muuta
enää, me emme tienneet sitäkään, että aluksi kun
puristaa käsiä nyrkkiin, posket muuttuvat
punaisiksi ja rystyset valkoisiksi, mutta vuosien jälkeen
niin ei enää käy, sillä veri on lakannut olemasta
punaista ja käsien voima on kadonnut. Me
117

emme tienneet sitäkään, että ensin huutaa hiljaa
itsekseen, huutaa ja uskoo, että nyt minä huudan
niin kovaa, että hän kuulee siellä kaukanakin ja
hän tulee jos vielä jaksan toivoa, muuten missään
ei todellakaan ole mitään järkeä. Me emme
tienneet, että alussa on niitäkin päiviä, jolloin yön
pettymyksestä tulee päivällä voimaa, jolloin siitä
kasvaa päivällä jotakin surusta erillistä. Mutta
vuosien jälkeen tämäkin päättyy. Me emme
tienneet, että tämän kaiken hän kesti sanomatta
meille siitä sanaakaan, me emme tienneet, että
ihminen, joka ei muistele, ei myöskään saa
mennyttä hallintaansa, se ei saa muotoa, sitä ei voi
keriä kokoon ja sitten polttaa takassa tupakan-
tumppien kanssa. Kun äiti ei muistellut, hän ei
antanut menneelle sanoja, hän ei paketoinut sitä
pieneksi ja lahjoittanut sitä meille narisevalla
mummoäänellä. Minun äitini ei antanut
menneelle sanoja, sillä se kaikki oli liian suurta
käsitettäväksi, liian meluisaa kuultavaksi. Hän seisoi
maailman armoilla pitkät letit päässään, ilman
minkäänlaista suojaaja hänen vaatteensakin
oli118

vat niin kuluneet, että ne päästivät kaikenlaista
lävitsensä. Minun äitini ei leikkinyt maailmalla
kuin ilmapallolla, liekö koskaan leikkinyt
muutenkaan, minun äitini ei liimannut lappuja
todellisuuden päälle, niin teen minä, ja joskus joudun
ottamaan ne pois ja laittamaan uudet tilalle, ja
silloin saatan hetken verran ymmärtää, että olen
rienannut, että olen ollut röyhkeä, ylimielinen.
Mutta minun äitini ei ollut koskaan ylimielinen,
minun äitini, hän kunnioitti maailmaa.
Minä katsoin rumia sairaanhoitajia, heidän
lihavia jalkojaan ja tympeitä katseitaan, ja tiesin,
että he eivät nähneet mitään. Kun he kohensivat
äitini tyynyä, halusin huutaa, että tajuatteko te
ketä te koskette, tajuatteko te ketä te katselette? Ja
he toivat hänelle puuroa, minun äidilleni, ja näin
miten hän kärsi sen hajusta, miten hän kärsi siitä,
että muovisella tarjottimella oli kiisseliä tai
rahkaa, kiisseliä tai rahkaa, luoja paratkoon, minun
kauniille äidilleni.Ja viereisessä sängyssä oli vanha
nainen, ja hänen kanssaan istui loppuun saakka
vanha mies, joka sanoi kerran käytävässä: minun
119

vaimoni kuoli viisi minuuttia sitten. Ja minä
kadehdin naista silloin, vaikka hän kuolikin, ja
varsinkin nyt jälkeenpäin, kuolihan äitinikin. Ja
aivan viimeiseksi äidin varpaankynnet, ne
pilkottivat lakanan alta, ja niissä oli kirkkaanpunaista
kynsilakkaa. Eikä ketään muuta katsomassa enää.
Kun maailmassa oli enää kaksi maata, kun
minun isäni ei enää kaivannut haamujensa luota
pois, kun minun äitini kaipasi haamujensa luokse
kotiin, he alkoivat katsoa eri suuntiin, he eivät
etsineet kolmatta kotia jostakin muualta. Sillä
vaikka Libyassa näytettiinkin julkisia teloituksia
televisiossa, meidän portissamme oli YK:n
turkoosinsininen kyltti, ja me olimme muualta
kaikki, me emme olleet sitä emmekä tätä, me
valehtelimme yrittäessämme olla vain sitä tai tätä,
ja valehdellessamme meidän oli paha olla,
kaikkien, ja silloin, kun maailmassa oli enää kaksi
maata, ei kolmatta, minun isäni lakkasi
katsomasta minun äitiäni. Ja kun minun isäni ei enää
katsonut minun äitiäni, kaikki päättyi, aivan kaikki,
niin.
120

21.
Anu se ei ole diili vaan tilli, se ei ole krapu vaan
rapu, hölmö Anu, me sanoimme, ja hän nauroi
itselleen myös. Me olimme Suomessa, me kolme,
vain isä Egyptissä enää. Me avasimme fortushkan,
kun halusimme tuulettaa huoneemme. Meidän
pianomme päällä oli kuva Mannerheimista, se,
jossa hän poseeraa kartan äärellä.Yleensä me
poltimme tupakkaa takan ääressä ja puhalsimme
savun sinne, joskus me kaikki kolme yhdessä
kyyryssä siinä, televisio päällä ja sateinen sää. Kun isä
tuli Egyptistä, me kysyimme häneltä heti koska
hän lähtee takaisin, ja silloin minä ja sisareni, me
jouduimme polttamaan tupakkaa talon takana.
Silloin kun isä tuli Egyptistä, oli kodissamme
121

liian ahdasta, hän ei mahtunut meidän kotiimme
meidän kanssamme. Kun lähdimme aamulla
kouluun, äiti vilkutti ikkunasta nurkkaan saakka,
joskus hän piti kissaa sylissään. Meidän kissamme
oli suuri ja punainen ja sen nimi oli Leo ja se
piiloutui pelästyessään ammeen taakse. Yleensä
me poltimme tupakkaa takan ääressä ja
puhalsimme savun sinne, mutta joskus me poltimme
avoimesti ja karistimme tuhkakuppiin, jossa luki
Sorrento. Joskus me järjestimme esiintymisiltoja,
jokainen esitti jotakin, me joimme ystäviemme
kanssa liikaa mutta kukaan ei koskaan valittanut
metelistä, sillä naapurit eivät siinä talossa koskaan
vaihtuneetpa joskus he toivat meille karjalanpii-
rakoita, tai silakoita kissallemme, ja me
annoimme postinjakajalle rahaa jouluna, ja kun asuin
myöhemmin muualla, minä ja kalpea nuori mies,
joka tunsi tähdet ja komeetatkin, meidän
seinäämme koputettiin kun nauroimme illalla
kymmenen jälkeen, niinä päivinä kasvoni olivat
valkoiset metron ikkunassa, kuollut siili makasi
jalkakäytävällä koko talven eikä kukaan
kor122

jannut sitä pois, se kyllä kului pienemmäksi ja
pienemmäksi, kunnes se keväällä katosi hiekan
kanssa, ja vaalimainosten, ja minä makasin
aamuisin monta tuntia enkä jaksanut edes itkeä, ja kun
menin äitini kotiin, kaduin että olin sieltä
koskaan lähtenytkään. Joskus me poltimme
avoimesti ja joimme viiniä, ja minun äitini esitti
humalaista sotaveteraania tai lausui runon, ja minä
ja sisareni, me lauloimme.
Minun äitini, häntä rakastivat kaikki.
Minun ystäväni tulivat tapaamaan nimenomaan
häntä. Kerran viulisti, hän rakasti ja ei rakastanut
minua, ja me istuimme minun sängylläni, minä
juotin olutta muoviselle dinosaurukselle ja sitä
valui minun valkoiselle päiväpeitteellenikin, ja
silloin viulisti meni herättämään äitini, ja olin
nukahtanut ennen kuin hän oli lähtenyt. Minun
äitini, pää kallellaan, hän kuunteli meitä kaikkia.
Meidän puhelimemme soi milloin vain, en
tiennyt, että sen saa pois päältä, ennen kuin
myöhemmin tutustuin ihmisiin,jotka välittävät myös
itsestään. Minun äitini, hän teki nopeasti sen
123

minkä teki, hän teki tehokkaasti sen minkä teki,
pois pois roikkumasta, eikä nyt ainakaan ruokaan
kannata ihmisen aikaansa haaskata, hyvää siitä saa
pienemmälläkin vaivalla, ja jos osaa lukea, osaa
laittaa ruokaakin, minun äitini, hän nauroi kuin
suomalainen mies, minun äitini, minä rakastan
häntä yli kaiken muun, ja kun minä seuraavan
kerran kuorin appelsiinin, minä teen siihen neljä
viiltoa, jolloin kuori irtoaa helposti ja nopeasti, ja
ehkä luen kirjaa samalla kun syön.
Syksyllä sateen jälkeen minun äitini
haudalla oli kastematoja. Tapoin mahdollisimman
monta. Asettelin haudalle kanervia ja kynttilän.
Hänen nimensä oli kirkkaampi kuin hautakiven
muut nimet ja minua hävetti, ettei minun äitini
elä enää.
124

22.
He lensivät Intiaan, heidän kaulaansa ripustettiin
tuoksuvia köynnöksiä ja heidän talonsa oli
meren rannalla. Minun isäni ja minun äitini, unia ja
muistoja. Äiti uneksi muinaisista kulttuureista,
joista oli jäljellä vain jälkiä, ja isä vedestä
autiomaan alla tai naisen silmissä. Äiti muisti
sotilaiden laulun, ja sen jälkeen kaikki tuntui menevän
pieleen. Isä muisti sotilaiden laulun, ja sen
jälkeen Kairoon tulvi vuosi vuodelta enemmän ja
enemmän kummallisia ihmisiä, jotka likasivat
hänen katunsa. Minun isäni ja minun äitini elivät
aikansa ulkopuolella, eivät jäljessä, jotenkin
sivussa vain. Ja Intiassa aika oli toisenlaista, sillä
kuinka voi ymmärtää aikaa jos ei ymmärrä kieltä,
125

jos elää vieraiden tähtien alla ja näkee sateen
höyrystyvän ennen kuin se ehtii maahan asti Jos
halkaisee hedelmän ja yllättyy. Kerran
Aleksandriassa äiti sairastui ja isä hoiti hänet kuntoon.
Silloin äiti tiesi, että tässä on hänelle hyvä mies.Ja
kerran seisoin rannassa Ja oli kylmä Ja
intialainen mies napitti takkini ylimmän napin ja torui
minua siitä, etten pitänyt itsestäni huoltaja
silloin hän oli aivan tavallinen ihminen, ja se on
kaikkein hienointa sittenkin.
Yhdessä he inhosivat täysikuuta, sillä he
molemmat muistivat, että täysikuulla
pommitettiin. Ja joskus sähkö katkesi meidän kodissamme,
ja kuu paistoi kaikkiin huoneisiin.
Hermostuneina he törmäsivät toisiinsa hämärässä eteisessä,
ja isä tarttui äidin käsivarteen ja puristi sitä.
Varikset olivat vaienneet, enkä tiennyt minne
katsoa. Mutta me joimme kaneliteetä ja minunkin
varjoni oli valtava. Aamulla kastelimme
auringonkukkia ja ne olivat minua korkeampia. Ja
muutaman yön jälkeen kuu ei enää ollut täysi.
Minä katson intialaista miestä. Katson
126

häntä silloin kun hän ei sitä huomaa. Ja kuin
lisko Intiassa, sen nimi oli Pekka, hän muuttuu
mustaksi kun hän suuttuu. Ja kun hän lähtee,
askeleet etääntyvätpä voin sulkea silmäni, ja
silloin on vain valoa, kirkkaanpunaista valoa, ei
muuta, istun pitkään siinä missä hän on istunut ja
hymyilen. Silloin olen eläin tai ihminen, eläin ja
ihminen, eikä minussa ole mitään jumalallista
enkä ole mikään enkeli. Ja jos hän ei katsokaan
minua, niin se ei kyllä haittaa mitään, ja on aivan
sama miten olen ja olenko. Ja silloin olen
sittenkin onnellinen, sillä tunnen veren virtaavan
suonissani, näen sen omin silmin, ja kuulenkin ehkä,
ja jos minussa on kasvaimia, niin nyt ne varmasti
käpristyvät kokoon ja kuolevat.
Minä en koskaan luovu silmistäni ja
niiden kyvystä katsoa. Ja jos sokeudun, opettelen
tuntemaan. Minä imen ytimen luista, ja kastike
valuu suupieliäni pitkin, ja joskus ostan maksaa ja
paistan sen, ja munuaisiakin, ja niin minä tulen
elämään pitkän elämän. Ja kun vihaan, sanon että
vihaanpa silloin kai minunkin silmäni
kipinöi127

vät. Me olemme eläimiä, minä ja isäni, me
olemme samaa.
Silloin, kun minun isäni huusi, minun
sisareni katsoi maahan, mutta minä katsoin häntä
suoraan silmiin, tunsin miten me molemmat kas-
voimme pedoiksipa silloin me olimme yhtä
suuria, ei muulloin, minä pelkäsin häntä ja hän
pelkäsi minua, minä ja isäni, me olemme samaa.
128

23.
Aleksandriassa, rantakadulla, oli yökerhoja siellä
minun isäni ja minun äitini tanssivat, silloin kun
he olivat suurempia kuin kukaan muuja heidän
rakkautensa, ja silloin kun tähdet loistivat vain
heitä varten, ja silloin kun kuutamoyöt olivat
kauniita sittenkin Ja silloin kun minun äitini oli
itsensä lumoissa ja isäni oli äitini lumoissa, niin
silloin minun isäni tunsi, ettei hän ollut enää
Egyptissä lainkaan vaan paikassa jolla ei ole
nimeä eikä aikaa Ja silloin minun äitini tunsi, että
enää ei tarvinnut odottaa vaan kaikki oli
vihdoinkin niin kuin pitikin, ja niin he menivät
terassille kahdestaan ja musiikki kantautui
sinnekin, eikä heillä siellä ollut liian kuuma eikä kyl-
129

mä, ja silloin minun äitini heitti päänsä taakse ja
nauroi kokonaan, ja isä hymyili ja hänen silmä-
kulmiensa uurteet syvenivät, ja äiti oli
kiinnittänyt hiuksiinsa punaisen ruusun, jonka isä oli
varastanut hotellin puutarhastapa kun he menivät
takaisin sisään, he tilasivat viskiä ja jotakin
suolaista, ja tarjoilija toi pöytään kulhollisen pieniä
rapeita pallojapa ne olivat heidän mielestään
hyvänmakuisia, ja he kysyivät: mitä nämä ovat, ja
tarjoilija sanoi: ne ovat friteerattuja pääskysen-
päitä, tietenkin.
Valo oli toisenlaista kuin koskaan
aikaisemmin, eikä ainutkaan sana riittänyt mihinkään,
ja joskus kun sanoo: minä rakastan sinua, voivat
kädet pysyä kylminä kuin kuu, ja joskus kun
sanoo: minä vihaan sinua, voivat silmät kipinöidä
puhdasta kultaa, ja julmat sanat voi kirjoittaa
muistiin ja niitä voi toistaa ystävilleen, niitä voi
kauhistella, ja silti kaikki on ennallaan eikä
mikään ole mennyt rikki, ja jos minä sanon: en
usko Jumalaan, se ei tarkoita sitä etten usko
Jumalaan, vaan ehkä sitä että uskon Jumalaan, en
130

voi itsekään tietää tietenkään, ja silloin kun
rakastan, rakkaus kulkee vuortenkin läpi, ja se
kulkee merten yli, mutta viha ei ole sellaista, se
menee vain minun sisääni ja kirvelee, kirvelee. Ja jos
minä julistankin vihaani ja
välinpitämättömyyttäni, se ei riko mitään, sillä me tiedämme
paremmin, kun tuoksu viipyy hämärässä
porraskäytävässä ja pakottaa minut nojaamaan seinään
hetkeksi ennen kuin nostan leukani ja menen
päivään, ja kun intialainen mies itki vain toisella
silmällään, kerran keväällä, hän itki minun
käsivarsillani, minun kodissani, minun käsivarsillani,
oli siitä vaikeaa toipua, minunkin, sillä
maailmassa ei ole mitään onnea pelottavampaa.
Pääskyset lentävät etelään, ja ne vangitaan
verkkoihin ja täytetään sipulilla. Niiden päät fri-
teerataan ja tarjoillaan yökerhon asiakkaille
pienissä lasikulhoissa.
Minun huoneessani elää karvainen eläin,
jolla on palavat silmät ja pitkä häntä ja sen turkki
on takkuinen ja sen silmät lautasen kokoiset. Se
suojelee minua, ja se on paikalla silloinkin kun
131

en sitä kuule. Joskus se törmää pöydänkulmaan,
ja minä tulen iloiseksi, sillä muistan, etten ole
yksin sittenkään. Sillä on kaikki valta, minulla ei
ole valtaa ollenkaan, ja se juuri tekee minut
onnelliseksi, sillä joskus kun on vaikeaa, kun tulee
kotiin ja haluaakin kävelemään, tai kun kävelee
ja haluaakin kotiin, ja kun on yö ja toivoo että
olisi jo päivä ja kun päivä tulee, haluaisi vain
nukkua, tiedän, että se nauraa minulle ja pitää
käsissään lankoja, joita en itse uskalla pitää, se
pitää niitä tallessa, turvassa, ja odottaa, että olen
nukkunut tarpeeksi, että olen kävellyt tarpeeksi,
se odottaa ja nauraa levottomuudelleni, eikä
ihminen ole koskaan yksin sittenkään. Jossakin
meidän onneamme varjellaan vaikka teemme
kaikkemme tuhotaksemme sen. Mutta minun
äitini ja minun isäni, he olivat aikuisia jo. He
juoksivat suoraan onnen syliin taakseen
katsomatta, onni horjahti sivuun mutta pysyi pystyssä
kuitenkin, maailma vapisi voimattomuuttaan,
puut joutuivat kumartumaan heidän
kunniakseen, ja talojen perustukset rakoilivat ehkä myös.
132

Minun isäni ja minun äitini olivat rohkeita, ja
minä kumarran pääni heidän muistolleen.
Talvi oli pitkä, se kesti monta vuotta. Sen
aikana minä pelkäsin itseäni. Minä pelkäsin ja
minä siivosin. Minä siivosin itsestäni kaiken
ylimääräisen, jotta olisin pieni kerrankin. Minä
siivosin puiset eläimet pianon päältä. Kaiken
kuonan minä korjasin pois. Kaiken pölyä keräävän.
Kaiken muistoja kantavan. Minä pukeuduin
mustaan ja olin kapea kuin varjo.
Mutta intialainen mies, hän tuli minun
kotiini ja sanoi minulle: missä olet tänään,
yleensä olet täällä kokonaan. Me olemme irrallaan,
enemmän kuin muut, hän sanoi, ja ymmärsin,
etten ole yksin sittenkään. Hän sanoi minulle:
sinä olet minun sisareni, minä sanoin hänelle:
sinä olet minun veljeni. Intialainen mies, hän on
vain vähän minua vanhempi, hän oli paikassa,
jossa synnyin kun synnyin, ei kukaan muu, ei
kukaan näillä kylmillä kaduilla. Rakennustelinei-
den alla me kuulimme lumen sulavan. Me
nauroimme ja työmies puhui minullekin englantia.
133

Intialainen mies sanoi minulle: sinä kävelet kuin
suomalainen, älä kävele kuin suomalainen.
Minähän olen suomalainen, minä sanoin.
Intialainen mies, hän pysähtyi ja sanoi: sinä et ole sitä
etkä tätä, ja juuri siksi minä vietän kanssasi
jokaisen iltani. Ja minä kävelin hiukan hänen
takanaan, sillä hän käveli nopeasti, ja nauroin,
nauroin vain.
134

24.
Kerran delfiini ajautui rantaan. Hädissään se
räpiköi hiekassa, ei tiennyt mitä tehdä. Se oli
harmaa ja kiiltävä, kummallinen. Nopeasti kalastajat
nostivat sen veneeseen, viisi miestä, niin painava
se oli. He soutivat veneen kauas ja päästivät
delfiinin vapaaksi. Näin miten vesi teki sille tilaa.
Ihmiset taputtivat rannassa ja huusivat miehille,
jotka olivat liian kaukana kuullakseen. Delfiini
tuo onnea, he kertoivat minulle, ja minäkin aloin
taputtaa. Aurinko oli juuri laskemassa, se oli jo
värjännyt merenkin. Hiekka alkoi viilentyä var-
paitteni alla. Minä en kuitenkaan halunnut
ajatella aikaa, en sen kulumista, en sitä, mitä se oli
minulta vienyt. En sitäkään, mitä se toisi. En yötä
135

enkä aamuakaan. Katselin venettä, se oli
auringon tiellä oikeastaan. Vene tuli meitä kohti,
miehet tulivat meitä kohti. Ja kun he nousivat
veneestä, me juoksimme heitä kohti, sillä me
halusimme koskettaa heitä.Yksi miehistä hymyili
minulle ennen kuin kääntyi pois. Kohta rannalla oli
taas hiljaisempaa, kaupungin valot alkoivat
syttyä, enkä minä ollut yksinäinen tai edes yksin.
136

25.
Talvi oli pitkä, se kesti monta vuotta. En nähnyt
ihmisiä missään, talossa äänet kuuluivat
kovempaa. Valkoinen valo oli minulle vaikeaa, se teki
minut vihaiseksi. Minä pelasin peliä, jonka
sääntöjä en tuntenut. Olisin voinut voittaa vain
sattumalta.Välinpitämättömyys. Minä käänsin selkäni
ja matkustin junalla pois. En ollut syönyt pitkään
aikaan, ja niin minä pyörryin ja putosin junan
ovesta aseman laiturille. Edes silloin en
ymmärtänyt kääntyä takaisin.
Minä kampasin märät hiukseni tiukaksi
nutturaksi, minä kampasin kiharani pois. Minä
olin niin kalpea, että olin saman värinen kuin
muut. Minä pesin lattiani, niin että ne tuoksuivat
137

puhtailta. Minä heitin kukat pois ennen kuin ne
olivat kuihtuneet, eikä minun pöydälläni ollut
mitään pölyä ja muistoja keräävää. Minä
pukeuduin mustaan ja riisuin kaikki koruni. Kun minä
seisoin rannassa, en tiennyt oliko minulla kylmä,
eikä päässäni ollut ainoatakaan sanaa. Kun itkin,
en tiennyt miksi itkin, ja silloin itkin enemmän.
Värejä ei ollut eikä tuoksujakaan.
Intialainen mies kysyi minulta: miksi
pukeudut mustaan ja olet piilottanut hiuksesikin?
Minä vastasin: älä puutu elämääni, minun seinäni
ovat paksut ja saan oveni lukkoon, kerta
kaikkiaan. Intialainen mies paiskasi minun oveni, hän
potkaisi sen kiinni, niin että minun ei tarvinnut
itse sitä häneltä sulkea. Mutta kun puhelin soi,
se oli hän, ei antanut minun hetkeäkään kärsiä,
ei kerjätä. Intialainen mies sanoi: sinä tarvitset
valoa ja lämpöä ja vettä, ja minä avasin hiukseni
saman tien.
Tuomiokirkon portaat olivat lämmenneet
ja aurinko paistoi edelleen kirkkaana ja oli
iltapäivä ja jäätelö alkoi sulaa kun söin sitä liian
138

hitaasti. Silloin kaikki kukat vihdoinkin
puhkesivat, ne eivät enää mahtuneet minun sisääni, ja
niin niitä tuli silmistäni kyyneleinä.
Ja nyt on elokuu, ja minä olen ostanut
paljon mausteita. Saan Suomesta kaikki
mausteet, joita tarvitsen. Ja kun minä ostan kaupasta
viininlehtiä suolaliemessä, minä huuhdon liian
suolan pois. Minä asetun omaan olohuoneeseeni
television ääreen, minä katson sitä tai kuuntelen
arabialaista musiikkia, kovaa, sillä minun talossani
eivät naapurit vaihdu, ja he hymyilevät ja sanovat
suoraan sen minkä haluavat sanoa. Minä istun ja
käärin viininlehdistä kääryleitä. Minä valmistan
kastikkeen ja teen tomaattisalaatin. Minä teen
seesaminsiementahnasta dipin. Minä paistan
ruskeita papuja. Ja ennen kuin ystäväni saapuvat,
minä laitan suitsukkeita palamaan, ja kaikkein
suurimmat ja kiiltävimmät koruni minä puen
päälleni peilin ääressä. Minä maalaan silmäni
voimakkaasti. Minä avaan viinin hengittämään. Ja
kun minun ystäväni ovat syöneet, minä
sammutan arabialaisen musiikinpa suitsukkeetkin, minä
139

soitan pianoa ja me laulamme taistolaisten
lauluja, me puhumme lapsista ja kiijoista ja miehistä ja
uusista ravintoloista ja me juomme italialaista
likööriä, ja kun me lähdemme ulos, kadut ovat
mustat ja kiiltävät sateen jälkeen, ja sadetakin
hupun alta voi paljastua ystävä, ja minun hiukseni
muuttuvat sateessa vielä kiharammiksi ja minulla
on ruokaa monta päivää.
140

26.
Ramadanin aikana minä paastosin isäni kanssa,
vain me, vain me kahdestaan. Minun sisareni oli
liian pieni ja minun äitini oli kristitty. Illalla
odotimme radiosta kanuunanlaukausta, jolloin
tiesimme, että saamme ruveta syömään ja juomaan.
Koko Kairo odotti samaa, kaduilla ei ajanut enää
ainoatakaan autoa, kaikkialla kilisivät haarukat ja
veitset, kun ne kannettiin pöytään odottamaan.
Minä ja isäni, me joimme ruusuvettä ja söimme
taateleita. Sitten me kaikki söimme viininlehti-
kääryleitä ja seesaminsiementahnasta tehtyä dip-
piä ja tomaattisalaattia ja vesimelonia. Illallisen
jälkeen me katsoimme televisiosta tuhannen ja
yhden yön satuja. Sitten me ajoimme autolla He-
141

liopoliksessa, kaupat olivat auki, ja kulta- ja ho-
peakorut kimaltelivat jalokiviliikkeissä, niitä oli
pinoittain, jalokivet olivat valtavia, ne näyttivät
eläviltä, ja kun me käännyimme kadulle, jossa oli
kaupungin paras kahvikauppa, vastajauhetun
turkkilaisen kahvin tuoksu tuli ikkunoista sisään,
eivätkä autojen pakokaasut ja viemärivesi
häirinneet meitä enää. Isä meni ostamaan kahvia ja me
muut jäimme autoon odottamaan. Ja silloin me
emme puhuneet Jacky-makupalasta emmekä
Ville Vallaton -jäätelöstä emmekä suolalihasta
emmekä lumilinnoista emmekä serkustamme joka
oli kommunisti emmekä lentokentistä ja niiden
rullaportaista emmekä hanasta tulevasta kylmästä
vedestä joka oli niin puhdasta että sitä saattoi
juoda emmekä hanasta tulevasta kuumasta
vedestä joka ei loppunut koskaan emmekä Liisanpuis-
tosta jossa on pultsareita emmekä merkkareista
emmekä siitä äänestä, johon herää, kun lunta
lapioidaan pihalla, me emme puhuneet
isoäidistämme, me emme puhuneet Suomesta. Me
ajoimme puistoon, jossa oli tekojärvi, ja me
142

näimme miten ravut tappelivat mustassa vedessä.
Me joimme kokista paperisilla pilleillä, jotka
vettyivät ja hajosivat ennen kuin olimme juoneet
loppuun. Minun äitini joi Stella-olutta suuresta
ruskeasta pullosta. Oli pimeää, ja puita koristivat
punaiset ja vihreät ja keltaiset lamput, joista
puolet oli rikki, tietenkin. Kuulimme heinäsirkkojen
sirittävän, iltatuuli oli viileä. Me menimme
ostamaan vettä. Äiti soitti postitoimistosta äidilleen.
Kotona minä ja sisareni rukoilimme isämme
takana uusilla matoillamme, isäni matossa oli
kuluma kohdassa, johon otsa osuu. Sitten me
menimme nukkumaan. Minun perheeni.
Ja ennen auringonnousua minun isäni
hiipi nukkuvan sisareni ohi hiljaa ja herätti minut.
Me söimme yhdessä aivan hiljaa, me söimme
ruskeita papuja ja jugurttia ja luumuja ja
aprikooseja ja persikoita ja leipää ja juustoa ja halvaa,
ja me joimme niin paljon vettä kuin pystyimme.
Sitten me peseydyimme rukousta varten, ja minä
rukoilin isäni takana, matossani ei vielä
pienintäkään kulumaa. Sitten minun isäni luki Koraania
143

ääneen ja minä kuuntelin vaikken ymmärtänyt
sanaakaan. Hän istui nojatuolissa, minä istuin
matalalla jakkaralla hänen vieressään. Sitten me
seisoimme parvekkeella hetken, kaikissa
muissakin taloissa valvottiin, ja joskus näimme kuunkin.
Minun isäni käsivarsi minun ympärilläni vain.
Ja kun minä menin takaisin sänkyyni, alkoi ru-
koukseenkutsu soida kaikista lähimoskeijoista, ja
minä ymmärsin melkein kaiken. Jumala on suuri,
he lauloivat. Ja rukous on kauniimpaa kuin uni.
Kerran Siinailla diskossa soitettiin
arabialaista musiikkia, ja se soi niin kovaa, että
hotellihuoneemme lattia tärisi emmekä me
pystyneet nukkumaan. Silloin minun isäni ja
minun sisareni, he tanssivat. Minun isäni, valkoiset
kalsarit jaloissaan vain, kapeat karvaiset jalat, ei
lihaksia enää, ja minun sisareni, ruskeat kiharat
pitkinä ja iho auringosta ruskea ja yöpaita
valkoista puuvillaa. He tanssivat arabialaista tanssia,
ja minä ja minun äitini, me nauroimme niin
paljon että itkimme, ja me otimme heistä valokuvia
ja nauroimme vielä. Me emme olleet vihaisia
144

emmekä me nukkuneet, miksi olisimme
nukkuneet?
Mutta joskus minä ja sisareni, me
puhuimme suomea ruokapöydässä eikä isä ymmärtänyt
mitä me sanoimme. Ja minun isäni ajatteli: he
ovat osa minua, enkä minä ymmärrä heitä. Ja
joskus me puhuimme arabiaa ruokapöydässä
eikä äiti ymmärtänyt mitä me sanoimme. Ja minun
äitini ajatteli: he ovat osa minua, enkä minä
ymmärrä heitä. Ja minun isäni halusi meidät
kokonaan, ja minun äitini halusi meidät kokonaan, ja
mustat pilvet olisivat totisesti kerääntyneet
taivaalle, jollei se olisi ollut piinallisen pilvetön,
jostakin kaukaa olisi kuulunut pahaenteisiä ääniä
kerta kaikkiaan. Minun äitini rakasti minussa ja
sisaressani sitä mikä oli häntä itseään, ja minun
isäni rakasti minussa ja sisaressani sitä mikä oli
häntä itseään. Minä kysyn: eikö tämä merkitse
sitä, että he olivat lakanneet rakastamasta
toisiaan?
Minun isäni ja minun äitini, he lakkasivat
rakastamasta toisiaan.
145

27.
Intialainen mies, hänen kotinsa on karu. Ei
turhia esineitä, pölyä ja muistoja keräämässä. Mutta
intialainen mies, hän sanoi minulle: minun
asuntoni on hienompi kuin sinun asuntosi, mutta
sinun luonasi on kotoisampaa. Intialainen mies,
hän oli paikassa jossa synnyin kun synnyin, ja
onhan niin, että alusta alkaen palaset alkoivat
mennä paikoilleen. Intialainen mies, hän on
täynnä sanoja, ja hän kysyi minulta: missä olet
tänään, yleensä olet täällä kokonaan. Minun
hiukseni, ne alkoivat kasvaa taas. Intialainen mies,
hän on tuntenut minut aina. Intialainen mies,
kuin pikkupoika, olen tuntenut hänet aina.
Me muutamme vielä täältä pois, tästä ta-
146

losta, jossa naapurit hymyilevät toisilleen. Minä
muutan taloon, jossa on puutarha ja paljon tilaa
ja jossa voin olla hiljaa kerrankin. Taloon, jossa
on kellari ja narisevat portaat. Mutta intialainen
mies, hän on minun veljeni, ja minä sanon
hänelle: tule milloin haluat, ja kun me katsomme
tähtiä yöllä, me muistamme toisen taivaan. Kun
me katsomme tähtiä yöllä, me ajattelemme
samaa.
Nyt on elokuu, yöt ovat öitä taas. Puiden
lehdet ovat tummimmillaan, ja ne ovat pienten
eläinten nakertamia. Jos me joskus
valehtelemillekin toisillemme, on se vain inhimillistä,
tietenkin. Nyt on elokuu, se ei kilise, se ei humise,
lyhdyt näyttävät meille polun rantaan. Meri on
niin tyyni, että kuiskaamme vain. Me näemme
tähdenlennon vedessä.
147

28.
Mökissä tuoksui enoni piippu, ja savu leijaili
kirkkaassa auringonpaisteessa ja sekoittui
kirjojen pölyyn, kimaltaa, ja lattioilla oli kuluneita
räsymattoja, pöydällä messinkinen paperipaino,
tuhkakuppeja, juomalaseissa kuihtuvia niitty-
kukkia, ja ikkunassa järvi ja omenapuu.
Omenapuun oksilla me kiipeilimme ja minun isäni
seisoi huolestuneena puun alla. Jossakin muualla
äiti, missä? Ja saunasta minun isäni lähti varovasti,
varovasti kuusenneulasten ja käpyjen ja puiden
juurien yli, varpaillaan, laihat vanhan miehen
jalat, liejuiselle laiturille ja järven vesi öljyäkin
mustempi, se ei ollut melkein sinistä vaan
melkein vihreää, ja laiturin kaiteeseen ei kannattanut
148

nojata, ruostetta ja tikkuja, ja minun isäni astui
veteen hymyillen koko ajan, porras kerrallaan,
jääkylmää, jääkylmää mustaa vettä, ja pinnalla
hyttyset parveilivat, kaukana mustia saaria, ei
puita erottanutpa silti taivas oudon valoisa, mistä
se valo oikein tulee, porras kerrallaan, ja sitten
hän oli vedessä kokonaan, mutta hän ei päästänyt
kaiteesta irti, teki vain uimaliikkeitä ja sanoi:
täällä on ihanaapa minä ja sisareni, me uimme
vedessä edestakaisin alitse ylitse, ja äitini kaukana
keskellä järveä poispäin, poispäin. Illalla äiti sanoi:
teidän isänne ei osaa uida. Palavan puun rätinässä
me yritimme nukahtaa, mutta minun isäni käveli
huoneessa, edestakaisin, ei enää edes yrittänyt
hymyillä, niin voi käydä Suomessa, minun isäni
odotti, että aurinko laskisi, että pääsisi vihdoin
rukoilemaan. Älytöntä, sanoi äitipä kääntyi
seinään päin.
Outoja eläimiä, oudosti kaartuvat maaston
muodot, ei aavistustakaan missä pohjavettä,
varmaan kaikkialla, aivan lähellä kaiken lisäksi,
outoja huoneita, matalia, puuta jota poltetaan, ja
149

minun äitini jossakin muualla, missä? Minä ja
sisareni, me kiipesimme aamulla omenapuuhun
ja jäimme sinne pitkäksi aikaa.
Minun serkkuni häät pidettiin Heliopo-
liksen parhaan hotellin juhlasalissa. Minä ja
sisareni, me kannoimme korkeita kynttilöitä ja
olimme vaaleampia kuin muut, meidän
mekoissamme niin paljon vähemmän pitsiä ja kultaa.
Edellä tanssi vatsatanssija painava kynttelikkö
päässään, hänen pukunsa mustaa ja kimallusta,
liikaa, sanoi äitini, liian lihava, sanoi äitini, ja
minä olin samaa mieltä, tietenkin, vaan en ole
enää. Pyhiinvaelluksella käyneet miehet
katsoivat muualle. Trumpetteihin puhallettiin kor-
viemme juuressa ja kolikoita lensi hiuksiimme.
Vieraat taputtivat tahtia, ja me näimme äitimme-
kin vaaleanvihreässä puvussaan, kuin yksinäisen
koivun keskellä jotakin sellaista, mikä ei ole
metsää ollenkaan, meidän äitimme yksin erillään.
Me tanssimme, minä ja sisareni, ja minun
äitini istui yksin pöydässämme, ja minun isäni
jossakin muualla, missä? Niin me palasimme
150

pöytään, meidän pieni saarekkeemme, niin
vähän kultaa ja kimallusta, niin vähän nauruakin,
mutta me emme seuraa kaivanneetkaan.
Minun serkkuni ja hänen lihava miehensä
istuivat koko illan keskellä tuoksuvaa ruusumer-
ta, minun serkkuni, voi miten hän säteili, ja voi
miten hän suuteli meitä kaikkia. Myöhemmin
sinä iltana hänet vietiin sairaalaan ja hänen
umpisuolensa poistettiin, ja niissä kivuissa hän oli
suudellut meitä kaikkia ja säteillytkin. Kairon
eläintarhassa oli jääkarhu, jonka häkki oli vain
vähän sitä suurempipa sillä oli vain vähän
lämmintä vettä likaisessa lätäkössä. Minun äitini
paleli matkalla häistä kotiin. Takapenkillä minä ja
sisareni, me olimme hiljaa kerrankin.
151

29.
On niitä, jotka osaavat kuolleita kieliä.Vain
heidän kirjansa ovat enää nahkakansissa, vain heidän
kirjojensa paperi on paksua ja keltaista. Kesäisin
he istuvat ulkona ja syövät valkosipulissa
paistettua kalaa. He osaavat heiluttaa korviaan ja seistä
päällään. Jos heidät pidätetään autiomaassa, ja he
joutuvat matkustamaan tuntikausia sotilaan
vieressä, heitä harmittaa vain se, ettei heillä ole
nauhuria mukanaan, sillä sotilaan puhuma murre on
kerrassaan ainutlaatuinen, ja monet kartat voisi
piirtää uusiksi saman tien. Kun he kuolevat, me-
hiläisvahakynttilät ja avoin arkku. Heitä
harmittaa se, että pyramidit ja temppelit ja museot ja
haudat ovat idioottien käsissä, ja he rakastavat
152

vanhoja venäläisiä marsseja ja laivoja tietenkin.
He puhuvat ventovieraille ventovieraiden
omalla kielellä, he ystävystyvät heihin, ja heidän
ystävyytensä tuntuu aarteelta, jota ei ole voinut
ansaita, vaan jonka täytyy olla todiste siitä, että
Jumala on olemassa, olen minä huonompiinkin
todisteisiin törmännyt, ei todisteen tarvitse olla sil-
mänkääntötemppu tai sanaleikki, ei sen tarvitse
olla yleinen, ei sen tarvitse vakuuttaa ketään, ja
kun äiti kerran kysyi minulta: miksi yrität viedä
uskoni, en tehnyt sitä enää.
Kun he astuvat kirjastosta
auringonpaisteeseen mennäkseen lounaalle, he huomaavat,
että Tuomiokirkon portaat ovat jo ehtineet
viilentyä ja että aurinkoa ei enää näy. He katsovat
ympärilleen, ja maa tuntuu horjahtavan heidän
jalkojensa alla, niin voi käydä, kun tulee kaukaa.
He eivät katso ympärilleen, ja ihan mistä vain
voisi tulla auto, joka ajaisi heidän päälleen. He
kääntävät vanhoja tekstejä, ja kun armeija oli
poistunut sotatantereelta, maa oli verestä
punainen ja kyyneleet valuivat leskien poskia pitkin, ja
153

he kääntävät sivua eivätkä tule edes surullisiksi. Ja
tässä päivässä on arvokasta vain se, mikä on samaa
kuin silloin ennen, ja tässä päivässä on niin kovin
vähän samaa, ja niin paljon liikaa kaikenlaista,
minkä kuvaamiseen ne kielet eivät tule koskaan
riittämään.
Minun äitini tuli kaukaa. Ja minun isässäni
oli alussa niin paljon samaa kuin silloin ennen.
Hänen lapsuudenkotinsa puutarhassa talonmies
pesi fiikuksen lehdet maidolla ja kiipesi puihin
poimimaan appelsiineja ja sitruunoita,
puutarhassa oli suihkulähdepä kun tuli
auringonpaisteesta sisään, kiviseinät viilensivät ja pimensivät,
ja kaikkialla kaikui, ja etenkin minun isäni sisar
seitsemän lukon takana, kumarassa, vanhoissa
yöpaidoissa, hienoja vaatteita sanomalehtiin
käärittyinä, niitä voi yöllä ihailla salaa, ja puutarhasta
toisen kerroksen terassille kaartuvat portaat, ja
kukkaistutuksia koko matkan varrella, kissaper-
hekin, ja ammeessa leijonankäpälät, ja narussa
roikkuva saippua joka kuivattaa, ja turkoosit
verhot joissa on tupsuja, ja hajuvesiä, suoraan
sadus154

ta, ja vanhaksi mennyttä suklaata tinapaperissa ja
persialaisia mattoja lattioilla, huoneet eivät
huoneita ollenkaan vaan saleja lähinnä, ja kristalli-
kruunuja katossa, ja kun minun isäni ja minun
äitini sulkevat sälekaihtimet, huoneeseen tulee
pimeää ja viileää, ja ilmassa tuoksuvat koipallot ja
tupakka, eikä vielä lapsen itkua missään.
Me sanoimme sitä vanhaksi taloksi. Se
purettiin, se myytiin ja purettiin, ja sen tilalle
rakennettiin korkea kerrostalo. Minun äitini ei
koskaan mennyt sille kadulle enää.
Sillä silloin minun äitini näki ja ymmärsi
vihdoin, että Egypti ei ole sittenkään se Egypti,
jota hän oli tutkinut ja rakastanut, että se ei ole
ollut sitä enää pitkään aikaan. Hänen silmiinsä
tuli harmaatapa hän yski monta päivää. Meidän
uudessa talossamme naapurit eivät tunteneet
toisiaan, meidän koulumme kansallistettiin ja
nimettiin uudelleen sen taistelun mukaan, jossa
Egypti voitti Israelinpa meidän seinämme olivat
vinot, huomasimme sen, kun levitimme
tummanvihreää kokolattiamattoapa ikkunasta
katse155

limme, kuinka rekkalastillinen pieniä lapsia
tuotiin töihin rakennustyömaalle, eikä minun isäni
enää juonut eikä polttanut myöskään tupakkaa,
ja minun äitini hiukset olivat lapsivuoteessa
tummuneet.
156

30.
Kerran minä luovuin Jumalasta järjen nimissä.
Silloin minun isäni katseli kattoon ja ravisteli
päätään, hän sanoi minulle: sinä et ole enää
minun tyttäreni, minä sanoin hänelle: sinä et ole
enää minun isäni, päällään hänellä oli vanha
kulunut pyjama, ja hän oli Suomessa, joten hänellä
ei ollut sotajoukkoja turvanaan, kun taas minulla
totisesti oli. Minun sotajoukkoni sotilaat asuivat
halvoissa vuokra-asunnoissa ja söivät tonnikalaa
ja opiskelivat kaikenlaisia asioita. Ne olivat
nuoria ja niiden otsalla kasvoi vielä vauvatukkaa. Ne
joivat kotiviiniä. Ne erosivat kirkosta
kirkollisveron takia eivätkä maksaneet televisiolupamak-
suakaan. Ne pyöräilivät kesäisin. Sanat olivat nii-
157

den terävimmät aseet, tehokkaimmat, jos ei
löytynyt sanaa, se keksittiin, ja tähdet taivaalla,
niiden nimet tiedettiin, ja komeetta loisti kauan
yhdellekin parvekkeelle niinä päivinä. Minun
isäni katseli kattoon ja pureskeli alahuultaan,
eivätkä hänen silmänsä olleet enää ruskeat vaan
harmaatpa hänen päänsä oli melkein kaljuja jos
hän olisi seissyt, olisin ehkä ollut hiljaa, sillä
silloin olisin muistanut, että hänen selkänsä oli jo
niin kumarassa, että hän oli vain vähän minua
pidempi ja lyhyempi kuin äitini. Minun isäni
katseli kattoon ja mutisi hiljaa itsekseen Ja minä
poltin tupakkaa hänen edessään. Minä pakkasin
tavaroitani ja pidin niin paljon meteliä kuin
osasin. Minun isäni katseli kattoon Ja hän tiesi, että
hänen ja taivaan välissä oli monta kerrosta
suomalaisia ihmisiä, karjalanpiirakoita, väliovia ja
silakoita Ja ylimpänä vintti täynnä muiden
muistoja. Minun isäni katseli kattoon ja hänen
vihansa täytti koko talon, se täytti meidät kaikki, se
täytti minun sisareni, se täytti minun äitini ja se
täytti minut, miten se minut täyttikinja se jätti
158

seiniin niljakkaita vihreitä juovia, jotka eivät
koskaan lähteneet pois, se kurnutti nurkissa ja rää-
kyikin, kuin sammakko tai suo, ja sinä iltana
kaikki meni rikki. Jos minun äidissäni kasvoi
kasvaimia, niin sinä iltana ne kasvoivat
kaksinkertaisiksi. Jos sinä iltana Jumala olikin, niin hän
ei ollut meidän kanssamme.
Minun isäni, hän kulki yksin Helsingissä
monta päivää, kaduilla, jotka eivät silloin vielä
olleet minunkaan katujani. Minun isäni, silloin
oli syksyistä ja kylmää, enkä tiedä missä hän on
nukkunut. Minun isäni, hän ei antanut meille
koskaan anteeksi, enkä minä sitä enää oikeastaan
ihmettelekään. Minun isäni, ei Suomessa osteta
leivoksia kiloittain, enkä minä hymyile,jos ei
minua huvita hymyillä.
Minä en tule enää koskaan luopumaan
uskostani, sillä jos luovun uskostani, jäljelle jäävät
ainoastaan sanat, ja jos sinä silloin sanot minulle:
minä en rakasta sinua, on minun uskottava, että
sinä et rakasta minua, vaikka se ei ehkä ole totta.
Ja jos minä sanon, että Jumala on kuollut, mikä ei
159

myöskään ole totta, jää sydämeeni tyhjä paikka,
ja sitä en voikaan sanoilla täyttää, sillä sydämessä
eivät sanat viihdy, eivät kerta kaikkiaan.
Jumala elää siellä, missä luovutan ja totean,
että minä en hallitse maailmaa, vaan että maailma
hallitsee minua. Rakkaus elää siellä, missä tämä ei
enää pelota ollenkaan, se elää siellä missä istun
romahtaneiden rakennelmieni raunioissa ja
käännän kasvoni aurinkoon.
160

31.
Kerran Libyassa minun isäni osti meille
karkkipussinpa ne karkit olivat suuria ja kovia. Minun
sisareni kurkkuun juuttui yksi sellainen, ja minä
juoksin huoneesta ja piilouduin ja pidin käsiäni
korvieni edessä etten kuulisi hänen yskimistään.
Silloin kun mangot ovat suuria ja
mehukkaita, on hedelmälihan seassa pitkiä säikeitä.
Kerran Aleksandriassa minun kurkkuuni juuttui yksi
sellainen, ja minun sisareni juoksi huoneesta ja
piiloutui ja piti käsiään korviensa edessä jottei
kuulisi yskimistäni.
Kun oli kuuma, me ajoimme rannalle
sinisessä autossamme ja minä ja sisareni riitelimme
takapenkillä. Rannalla minun ihoni tummui
161

tummemmaksi kuin isäni ihoja minun hiukseni
vaalenivat vaaleammiksi kuin äitini hiukset. Kun
sain auringonpistoksen, oksensin koko yön ja
näin unta leijonista, jotka tulivat minua kohti
kapeasta mustasta tunnelista.
Minä opin ottamaan pienempiä suupaloja,
onhan se toki sievempääkin. Ja niin minä
laihduin ja katsoin variksia mustilla katoilla kun oli
satanut, ja minä täytin ristisanatehtäviä keittiön
kelmeässä valossa, ja kun tupakat loppuivat, minä
en jaksanut mennä ulos ostamaan lisää. Joskus
unohdin syödäkin.
Mutta nyt on elokuu, eikä talvi pelota
minua ollenkaan. Intialainen mies nojaa minun
ruokapöytääni niin, että hänen päänsä on lähellä
lautasta, ja hän syö kaksin käsin, ja vaikka hänen
suunsa on täynnä ruokaa, hän puhuu minulle. Ja
jos minä nyt näkisin leijonia, minä menisin niitä
kohti itse.
Minun isäni, hän nojasi ruokapöytäämme
niin, että hänen päänsä oli lähellä lautasta, ja hän
söi kaksin käsin, ja vaikka hänen suunsa oli täyn-
162

nä ruokaa, hän puhui meille. Minun isäni, tuli-
eläin, enkä minä pelkää häntä enää.
163

32.
Valkoista, valkoista, lopulta jäi jäljelle vain
Valkoistapa valkoinen on kaikkein pelottavin väri,
se on kuoleman väri. Ei enää kukkia missään.
Miksi, miksi juuri minun isäni ja minun äitini,
kaikkein elävimmät, kaikkein pelottomimmat,
kaikkein verevimmät, kaikkein kauneimmat?
Mutta niin se on, että minun isäni,
pyhiinvaelluksella, satojen tuhansien joukossa valkoiseen
kankaaseen kääriytyneenä, kuivunut iho,
valkoinen kuivunut iho kapeissa raajoissaan, ei vettä
enää pitkään aikaan. Ei enää kukkia missään, ei
maljakoissa ei parvekkeella ei kenenkään
hiuksissa, kenen hiuksissa niin, ja kirjojen päällä
valkoista pölyä, ja papereidenkin, ja valkoisia laka-
164

noita huoneissa, joihin ei enää tarvitse mennä,
miksi mennä, kun sydämeen sattuu aina vain,
eikä edes ole enää mitään mitä odottaa, ei täällä
ainakaan. Ja minun äitini, valkoista harsoa leukaa
tukemassapa valkeaa, valkeaapa vielä valkoinen
uurnapa ohuet valkoiset langatpa niiden varassa
laskin uurnan maahan, silloin en tuntenut
mitään, en mitään, mutta silloin oli kyllä kukkia,
niin paljon, että niihin olisi hukkunutpa ne
olivat nuorten ihmisten kukkia, niin monta nuorta
ihmistä ja heidän surulliset silmänsä, ja minä ja
sisareni, mustaa, monta päivää mustaa.
Jos joskus auringonkukat tuovat kotiini
pieniä ötököitä niin se ei kyllä haittaa mitään.
Minun lapsuuteni, se on ylivalottunut valokuva,
huonolla kameralla otettu, me emme nähneet
vaijoja missään, me emme pelänneet mitään, ja
meidän kyyhkysemme palasivat joka ilta samaan
aikaan, ja isä osti kukkia joka päivä ainakin
melkeinpä jos joskus hanasta tulikin punaisia matoja
veden mukana, niin saattoihan sen suodattaa ja
keittääkin, ja meidän kokolattiamattomme, se oli
165

kuin ruoho keskellä kesää, ja meidän
tuoleissamme sitruunanvärisiä kukkia, ja meidän
pöydällämme pestyjä aprikooseja, ja vedessä ruusun te-
rälehdistä puristettua esanssia, ja häissä kolikoita
kiharoissamme, me emme nähneet kulman
taakse, ja kun kaikki päättyi, me huomasimme, että
Jumalan kuollessa ei jää enää mitään mistä iloita,
ja silloin me emme muistaneet, että jonakin
päivänä hän kyllä syntyisi uudelleen.
166

33.
Joskus me peitimme seiniin tarttuneet vihreät
juovat hopealla ja kullalla, ja me sytytimme
pianon kynttilät ja sammutimme kattolamput, ja
silloin minun äitini lauloi meidän kanssamme, me
olimme suuria niinä iltoina, naisia vain, ei miehiä
ollenkaan, ei ainakaan sellaisia miehiä, eivätkä
neulaset vielä varisseet, ei yksikään, ja jouluksi
minun äitini heräsi henkiin, ja kaikki ne ruoat
joita en oppinut valmistamaan, ne olivat lahja
häneltä meille, ja niinä iltoina me emme
puhuneet guavoista tai mangoista tai tuoreista viinin-
lehdistä tai kahvikaupasta tai vesikaupasta tai
sinisestä autostamme tai valkoisesta autostamme
tai kulkukissoista tai kulkukoirista tai isästä, niinä
167

iltoina me emme puhuneet Egyptistä. Ja joskus
ajattelin, että kyllä tämä tästä vielä, mutta olin
väärässä, sillä en ymmärtänyt, että jäljellä oli enää
hiillos, joka pian sammuisi, olisi se voinut vielä
tultakin ottaa, vaan ei ottanut. Me joimme viiniä,
ja me nauroimme, ja me lauloimme lisääjä me
avasimme paketit, ja me joimme viiniä, ja me
nauroimme, me kolme enää, äänemme jotenkin
rikki kuitenkin.
Ja minun isäni niinä iltoina, en voi tietää,
vain arvella, Egyptissä yksinään, ei enää seetriä-
kään joulukuusena eikä ainoatakaan lahjaa, vain
kuihtuvat kasvit parvekkeella ja suljettuja ovia ja
niiden takana kuihtuvat muistot ja kellastuvat
valokuvat kadonneesta taivaasta, ihminen
kuihtuu sillä tavalla Ja minun isäni enää pieni rusina,
ei valoa enää hänelläkään tyhjässä kodissa, ei enää
meidän kotimme mutta ei vielä hänenkään,
ehkei koskaan hänenkään, ja vinot seinät, eivät ne
päälle kaadu, siihen tarvittaisiin voimaa, mutta ei
voimaa enää missään, ja lapsia syntyy joka
minuutti ja leipää on aina vähemmän, ja hiekkaa
168

enemmän ja vettä vähemmän, he eivät uskoneet
mitä sanoin, he eivät uskoneet mitä kirjoitin,
eivätkä paperikasat ole enää vuosiin kasvaneet,
lähinnä painuneet kokoon vain,ja meidän
kirjamme, pienten eläinten nakertamina, ovien takana,
ei enää kiukkuista lasta paiskomassa niitäkään
kiinni, eikä enää kukkia missään.
Kun otimme alas kullan ja hopean, me
näimme vihreät juovat taas, ja me puristimme
huulemme yhteen ja katsoimme muualle, ja
silloin enkelitkin palelivat väljissä mekoissaan ja
lensivät luotamme. Minun isäni ja minun äitini,
he tuhosivat toisensa. Mutta tietäkää, se oli
teidän elämänne, ja minulla on oma pieni saari,
jonne sisareni pääsee pienellä veneellä. Kellarin
hyllyt notkuvat hillotuista marjoista ja sienistäpä
takassa palaa tuli kesälläkin. Kun sisareni vene
saapuu rantaan, minä juoksen hänen luokseen, ja
kun me katsomme tähtiä yöllä, me ajattelemme
samaa.
169

34.
Minä soitin sisarelleni heti, kun pääsin sairaalasta
ulos. Minun sisareni, kaukana, kaukana kotoa.
Äiti on kuollut. En osannut sanoa sitä
muutenkaan. Hän huusi kammottavalla tavalla, ja silloin
minäkin ymmärsin mitä suuni oli sanonut.
Minun puhelimeni soittoääni oli tango, se soi kun
astuin bussiin. Bussissa valo oli valkoista ja
korvieni humina myös. Sinä yönä olin enemmän
vihainen kuin surullinen, surua en olisi
sietänytkään, suru on vihaa painavampaa, vihaa
vaikeampaa, niin minä työnsin tyynyä suuhuni.
Seuraavana iltana minun sisareni lensi
Suomeen. Aamulla olin käynyt sairaalassa,
huoneessa oli kynttilä ja kaikki oli valkoista, en saa-
170

nut sitä huonetta silmistäni pois. Ja kaikki äidin
tavarat muovikasseissa, silmälasit, silmälasit.
Ystäviä, eikä minun päässäni ainoatakaan sanaa.
Rinkka selässä hän käveli ovelleni. Kun
halasimme, silitin hänen korkkiruuvikiharoitaan, ja ne
olivat aivan sekaisin. Hänen silmänsä olivat
turvonneet, ne vaeltelivat ympäriinsä, eivät
uskaltaneet pysähtyä mihinkään.
Minun sisareni puhui. Minä lähinnä
kuuntelin. Silmäni olivat valvomisesta painavat,
miten olisin nukkunut, kun en saanut sitä
huonetta silmistäni pois. Välillä minun sisareni itki.
Suuria kyyneleitä, valtavia. Minä toin hänelle
lisää viiniä tai tarjosin tupakkaa, ja minä puhuin,
en osannut muutakaan.
Petasin hänelle vuodesohvan.
Vaaleansiniset lakanat, joissa oli tähtiä ja kuita. Suomituoksu,
hän sanoi,ja painoi tyynyä kasvoihinsa, se viilensi
hänen palavia poskiaan. Yritä nukkua, minä
sanoin, ja sammutin kattolampun, oli helpompi
olla hämärässä. Hän kaivoi rinkastaan tavaroita,
outoja tavaroita. Viimeiseksi hän kaivoi
rinkas171

taan nallen. Nallen nimi oli Puolikäytös, sillä se
ei ollut pieni eikä iso, vanha eikä nuori, musta
eikä valkoinen, se ei ollut sitä eikä tätä. Puolikäy-
töksen korva irtosi viime yönä, hän sanoi,
huomasin aamulla, että olin repinyt sen yöllä pois.
Ompele se takaisin. Mutta ole varovainen, jos
ompelet sen väärin, Puolikäytöksestä tulee
vihaisen näköinen.
Otin nallen ja menin makuuhuoneeseen.
Puolikäytös oli yhtä vanha kuin hän ja vain
vähän nuorempi kuin minä. Pujottaessani lankaa
neulaan muistin, miten äiti oli kastanut kielellään
langan päätä. Asettelin irronneen korvan
paikalleen huolella. En muistanut koskaan tehneeni
mitään tärkeämpää.
Kuulin hänen itkevän. Vein korjatun
nallen olohuoneeseen. Hän sanoi: en usko, että äiti
on kuollut, hän on vain jossain piilossa. Sanoin:
äiti on kuollut. Silmäni olivat täynnä sitä valkeaa
huonetta. Poltimme viimeisen tupakan puoliksi.
Menin sänkyyni. Ajattelin hänen
kiharoitaan hämärässä porraskäytävässä. Ja sitä, että hän
172

oli unissaan repinyt nallen korvan irti. Ja hänen
rinkkaansa, täynnä turhia tavaroita. Ja sitä pientä
toivoa, joka hänessä vielä eli, ja joka oli minulta
jo kadonnut. Ja minä nukahdin sittenkin, sillä
luulin, että enää minun ei koskaan tarvitse pelätä
mitään.
173

35.
Niin minä hyvästelin heidät, minä hyvästelin
heidän rakkautensa, eihän se ollut minun
rakkauttani, minä hyvästelin heidän jumalansa,
eiväthän ne olleet minun jumaliani, minä
hyvästelin heidän vihansa, eihän se ollut minun vihaani,
minä hyvästelin heidän muistonsa, eiväthän ne
olleet minun muistojani, minä hyvästelin heidän
rakkautensa, sillä se ei ollut minun rakkauttani.Ja
minä en itkenyt enää.
Mutta kuitenkin. Kun minun isäni osti
eläviä kyyhkysiä, me emme antaneet hänen
tappaa niitä. Me annoimme niille nimet, ja kun ne
olivat vielä pieniä, minun isäni syötti niitä
pipetillä. Minun isäni rakensi niille pahvilaatikoista
174

pesän, ja kun lähdimme Libyasta, ne elivät
vieläkin. Ja kilpikonna kulki äitini perässä
puutarhassa, ja viinirypäleet kypsyivät katoksessa, eivätkä
muurahaiset koskaan muuttaneet reittiään, ja
siinä missä oli kissamme hauta, kasvoi valkoinen
lilja, ja Roomassa me juoksimme sateesta
ravintolaan, ja muusikot soittivat pöytämme ääressä
enkä tiennyt, että isä maksoi heille siitä rahaa, ja
silloin kun isä tuli Suomeen, hänen
matkalaukkunsa oli täynnä lahjoja eikä hän ollut ostanut
itselleen mitään, ja minä luulin että se oli
normaalia, kuten ne pitkät kiijeet joihin emme
koskaan vastanneet, joita tuskin jaksoimme lukea, ja
lehtileikkeet, joita hän oli intialaisessa bambu-
tuolissaan leikannut meitä varten silmät siristel-
len paksujen lasien läpi, kulunut pyjama, otsa
rypyssä, pienillä saksilla, vain meitä varten. Kaikki
ne vuodet, ja luulin että se oli normaalia, vähän
tylsää korkeintaan, enkä anna itselleni koskaan
anteeksi, en koskaan.
Kerran Unkarissa nuori mies, joka tunsi
tähdet ja komeetatkin, rinkka selässä, kapeat
sor175

met ja kalpeat kasvot, ja minä myös, ja näköala-
paikka, ja kun amerikkalaiset jatkoivat matkaa,
vain me jäimme, ja niin muusikot lakkasivat
soittamasta ja alkoivat polttaa tupakkaa, ja silloin
minä ymmärsin vihdoinkin, että isä oli maksanut
muusikoille kauan sitten Roomassa, jotta he
soittaisivat vain meille, jotta he sulostuttaisivat
meidän iltamme, ja minun vieressäni kalpea
nuori mies hymyili harmailla silmillään, ja oli
minusta niin kaukana, niin kaukana. Niin minä
katsoin Tonavaa ja näin vain likaista vettä ja taivas
roikkui harteillani eikä kaartunut ollenkaan.
Minun isäni, vedenetsijä, minä toivon,
ettei etsi enää. Minä toivon, että nyt joku pehmeä
ja pyöreä ja tuoksuva ja kimalteleva, suloisia
sanoja vain harvoin, ettei tarvitse yksin olla
kuitenkaan. Ettei tarvitse yksin syödä kuitenkaan.
Minun isäni, minä rakastan häntä yli kaiken
muun. Ja kun minä seuraavan kerran syön
appelsiinin, minä leikkaan kuoren pois pitkänä
spiraalina, jonka minä pujotan hetkeksi ranteeseeni,
kuin korun.
176

36.
Heidän jumalansa taistelivat minusta, heidän
jumalansa taistelivat minun sisarestani.
Älytöntä, me sanoimme emmekä jääneet sitä
taistelua seuraamaan. Mutta aivan alussa heidän
jumalansa olivat yksi jumala, ja se jumala oli
heidän puolellaan. Minun isäni ja minun äitini, he
olivat silmiä ja ihoa ja korvia ja huulia, sormia
toisissaan kiinni, kynsiä ja hampaita ja unta,
kirkkaanvihreiden kaihtimien läpi loistavaa
kirkkaanvihreää valoa, verhoja ja vettä,
mustia hiuksia ja valkoisia hiuksia toisiinsa
sekoittuen, huono englanti ei kummankaan kieli, ja
ruokaa ja viiniä ja terasseja ja jäätelöä metalli-
177

sista kulhoista ja lentokoneita ja uusia
sukulaisia ja kahvia vanhoista kupeista ja hopealusi-
koita ja kiijeitä ja kiijeitä ja kiijeitä ja
vaaleansinistä ja ruskeaa ja vaaleansinistä ja ruskeaa ja
kukkia jotka eivät ehtineet koskaan kuihtua ja
huminaa, huminaa.
Minun silmäni ovat vihreät, en ole sitä
enkä tätä, ja kuitenkin kumpaakin. Ja minä en
tahdo valita väliltänne enää.
Minun pieni kotini, vain minun tavarani
ja minun muistoni, vain minulla avain ei
kenelläkään muulla, ja vain minun kiijani ne jotka
olen itse ostanut en minä muita haluaisikaan,
ja minun levyni ne jotka olen itse ostanut en
minä muita haluaisikaan, ja minun omat
ikkunani jotka pesen vain itseäni varten, ja jos minä
itken, en halua tehdä sitä muiden edessä, en
kerta kaikkiaan. Mutta tämä on uutta, sillä
talvi oli pitkä, sehän kesti monta vuotta. Silloin
minä asettelin pienet puiset eläimet pianon
päälle, ja minä tiesin että isä toi ne Afrikasta,
tiesin että ne keräävät pölyä ja tiesin, että
mi178

nun äitini ei olisi pitänyt niitä esillä ollenkaan,
pölyä ja muistoja, huonoja asioita molemmat,
ja minä tiesin että minun äitini halusi vain
mustaa ja valkoista ja selkeitä muotoja, että hän
inhosi kaikkea pientä tavaraa ja tavaraa ehkä
muutenkin, ja tiesin että minun isäni rakasti
kaikkea pientä tavaraa ja tavaraa ehkä
muutenkin, ja silloin minä ajattelin: rakastan isää
enemmän kuin äitiä, minä olen isäni tytär, ja silloin
minulle tuli huono omatunto, mutta kun otin
pienet puiset eläimet pois pianon päältä,
ajattelin: rakastan äitiä enemmän kuin isää, minä
olen äitini tytär, ja silloin minulle tuli huono
omatunto enkä tiennyt mitä tehdä, en kerta
kaikkiaan.
Minä en enää halua valita teidän
väliltänne. Jos minulla on kiire, kuorin appelsiinin niin,
että teen siihen neljä viiltoa, jolloin kuori irtoaa
helposti. Ja jos minulla on aikaa, kuorin sen niin,
että leikkaan kuoren pois pitkänä spiraalina,
jonka pujotan hetkeksi ranteeseeni, kuin korun.
Minä en enää aio juurtua minnekään, minun
179

saareni kulkee minun mukanani tästä päivästä
eteenpäin.
Minä istun silkkityynyllä, luen kovakan-
tista kiijaa ja juon maitoa. Kerta kaikkiaan.
180

37.
Minun isäni ja minun äitini. Suuressa harmaassa
lentokoneessa he lentävät kauas pois.Vierekkäin
he istuvat, minun äitini lyhyessä hameessa, kädet
kapeilla jaloilla lepäämässä, pitkät, pitkät sormet
isäni sormien kanssa sekaisin. Minun äitini
katsoo ikkunasta ulos kaikkia niitä pilviä ja
muutakin. Suuressa harmaassa lentokoneessa
korkeammalle, korkeammalle, ja minä jään tänne enkä ole
yksinäinen enkä edes yksin. Suuressa harmaassa
lentokoneessa, kiiltävässä, kovat äänet
vaimenevat, on suhinaa ja vilkkuvia valoja ja ihmisiä
monesta maasta, ei heitä kauniimpia kuitenkaan.
Jossakin aurinko, se paistaa heidän silmiinsä ja
kutittaa. Älkää katsoko alas enää.
181

Minä hautaan maahan rumat sanat, minä
hautaan maahan kaikki sanat. Minä kaivan
muovisella lapiollani hiekkaan kuopan enkä jätä
tikkuakaan merkiksi. Minä unohdan vihan ja pelon.
Minä poltan kaikki kirjeet, ne jotka kirjoitettiin
ja ne joita ei koskaan kirjoitettu. Minä poltan ne
ja heitän tuhkana mereen. Ja pian minä unohdan
illat, joina olen maannut selälläni ja kyyneleet
ovat valuneet minun poskiani pitkin ja vasta
silloin kun ne ovat kutittaneet minun kaulaani,
olen huomannut että niitä onkaan. Pian minä
unohdan illat,joina taoin nyrkilläni lattiaa eikä se
edes sattunut. Minä kuorin iän ja ajan heidän
yltään. Minä unohdan heidän pelkonsa. Minä
raavin sen pois leijonan kynsillä. Jäljelle ei jää
enää mitään pahaa, vain vettä ja sitruunoita, ja
talvi maassa, jossa kuukin on toisinpäin.
Minä leikin rannalla, minä leikin ja uin ja
kerään pieniä kiviä. Minä katson pieniä kiviä,
minä katson, ja ne ovat kaikki minulle uusia, ei
mitään perittyä ja vanhaa. Ja ne, joista pidän,
poimin talteen, minulla on niin paljon tilaa nyt, ja se
182

tila on uutta, olen sen itse raivannut, olen
heittänyt pois paljon perittyä ja vanhaa ja säilyttänyt
vain sen minkä tarvitsen, ja minä kuuntelen
musiikkia niin kovaa, että korvani humisevat, ja se ei
kyllä haittaa mitään, ja lattialla on mukava maata,
se on viileä, eikä se anna minulle periksi, ja
silloin sininen huoneeni on korkea, se kaartuu
kuin taivas, on vaikoistakin, ja pian lehdet
putoavat puista ja kotona on hyvä olla, ei pelota
mikään, ei mikään, ja voin odottaa, voin odottaa
iltaa, ja kun aurinko paistaa, se paistaa lempeästi,
ei kevään kilisevää kristallia enää, vaan jotakin
helpompaa, ja jos suljen silmäni, valo on
punaista, se on minun oman vereni väri.
Minun omat siipeni ovat kasvaneet
täyteen kokoonsa, ei minulle tule aurinko tämän
lämpimämmin paistamaankaan. Viinimaljat ovat
kypsyneet, minä teen niistä piirakoita, joita syön
ystävieni kanssa, ja joskus minun ystäväni
loistavat illan valossa kuin enkelit,ja ehkä se kaikki on
meissäkin, tietysti se kaikki on meissäkin, me
olemme vihdoin kasvaneet täyteen kokoomme.
183

Sudenkorennot ovat suuria nekin, ne lentävät
aivan lähellä maata, ja kohta ne varmasti
räjähtävät tuhantena värinä, kaislat ovat täyttäneet
lahdenpoukaman ja aurinko paistaa jo matalalta ja
hiljaa. Me sytytämme lyhtyjä ja puhumme
vähemmän kuin ennen. Elokuu Suomessa, päivä ja
yö, ne ovat järkevässä suhteessa, aivan kuin
Egyptissä. Minä kuorin heidät ja minä lähetän heidät
takaisin alkuun eikä heidän tarvitse enää koskaan
sieltä lähteä. Ei lasten itkua enää.
Minä raaputan pois kaiken minkä haluan.
Minä hion ja kiillotan ja asettelen
tummansiniselle sametille sen minkä haluan. Se on minun
oikeuteni. Ja kun se on tehty, minä teen muuta
välillä, se on minun oikeuteni.
Joskus minun ystäväni näyttävät aivan
samalta kuin vuosia sitten, eikä siinä ole mitään
kummallista oikeastaan. He ovat kertoneet
minulle pelänneensä, he ovat kertoneet minulle
lohikäärmeistä joiksi he muuttuivat, miten suuria
ovatkaan lohikäärmeen kyyneleet ja miten
raakoja sen tavat. He ovat kertoneet minulle tuli-
184

harhaisesta leijonasta joka on vienyt heidät taika-
lammelle keskellä yötä. Kuori nahka pois, on
leijona sanonut,ja he ovat yrittäneet. Mutta nahan
alla on toinen nahkapa sen alla toinen, ja vasta
kun he ovat uskaltaneet raapia todella syvältä,
niin että kipu on ollut sietämättömän kova, on
nahka lähtenyt vihdoin pois. Silloin he ovat
kylpeneet taikalammessa, ja kuu on paistanut heidän
ylleen, ja leijona on hiipinyt hiljaa pois. Silloin he
ovat katsoneet punaisia poskiaan ja pyöreitä käsi-
varsiaan, ja he ovat pitäneet itsestään, he ovat
syöneet vasikanmaksaa ja sanoneet tarjoilijalle: se oli
niin hyvää että melkein itkin, maksa on ollut
sisältä punaista ja he ovat saaneet sitä varten
terävän veitsen, ja silloin he ovat alkaneet näyttää
samalta kuin vuosia aikaisemmin ja alkaneet
nauraa enemmän, he ovat sanoneet minulle:
huomaatko, me nauramme enemmän kuin ennen.
Silloin aika on alkanut kulkea hitaammin, kesä
oli pitkä taas, ja esineet ovat alkaneet kimaltaa.
Tämä lämpö, tämä on minulle uutta.
Matala ääni lähellä korvaani, ja aivan tavallisia asioita,
185

ei mitään hienoa, aamiaisia vain. Minun nimeni
toisen suussa, se riittää. Pieniä asioita, suuria
asioita, ei keskikokoisia koskaan. Joskus en jaksa
kantaa tätä onnea, joskus luulen, että se on surua,
mutta suru on onnea kevyempää, se on onnea
helpompaa. Tämä painava, tämä ei ole surua
enää. Minä yritän olla hiljaa, katsoa vain ja olla
ajattelematta mitään. Ja minä yritän olla itseni
kokoinen tästä päivästä eteenpäin. Ettei tarvitse
yksin syödä kuitenkaan.
186

38.
Kun minun isäni näki minun äitini junassa
matkalla Luxorista Assuaniin, oli kuin hän ei olisi
koskaan osannut puhua, kuin maailma ei olisi
koskaan mahtunut sanoihin, kuin sitä ei olisi
voinut käsitteillä kuvata, kuin siitä ei olisi edes
voinut laulaa, sillä mitä laulut ovat elleivät
sävellettyjä sanoja, ja lauluissa naisen kasvot ovat kuin
kuu, hänen silmänsä mustat kuin yö. Eivätkä
säveletkään tuntuneet sopivan, kiemurtelevat ja
pehmeät, sillä minun äitiäni ei tarvinnut
houkutella, ei hänen hymyään, ja hänen katseensa oli
avoin ja läsnäoleva, se ei vilkuillut, minun äitini
ei ollut vilkuilija, ja joskus basaarin tuoksut
alkavat mutta eivät pääty, miten alkaa ja päättyy sel-
187

lainen jolla ei ole muotoa Ja ne vain karkaavat Ja
niitä jää kaipaamaan, eikä äidissä ollut mitään
sellaista, ja isä ajatteli: tämä ei voi olla nainen,
naisen kasvoilla puuteria, puuteria ja iho joka ei
hengitä Ja kultaa niin että korvalehdet venyvät,
ja samettia ja öljyä aina aiemmin, ja nyt enkeli
aivan selvästi, tässä ja tuolla toisaalla, ei mitään
salattua mutta silti tuhat lupausta ja värejä,
vaaleita keveitä värejä, kuin pianon korkeimmat kos-
kettimet ja kevään valo joka pirstaloituu
kaikkialle Ja värejä silloin kun on liikaa valoa, valoa
silmissä ja korvissa, jolloin ei enää mahdu
ainoatakaan sanaa Jolloin silmien alla kutiaa lämpö
ja ärtymys, kuin tokkurainen ampiainen, ehkä
vähän vihainenkin, oma tila, omaa ei ole enää Ja
se suututtaa, mutta täytyy juosta Jotta kuitenkin
ehtisi Ja jos ei ole muistanut juoda, voi pudota
junan ovesta laiturille ja herätä paljon
myöhemmin Ja maa voi vielä olla kostea jos on aamuja
kaikki näkyy läpi, näkyy säikeitä ja täpliä Joita ei
ole ennen ollut Ja nyt ei enää kuiskata, nyt
huudetaan, kajautetaan Julistetaan, miksi pitäisi
kuis188

kata kun kaikki on selvää, kun kaikki on
kirjoitettu, niin ajatteli isäni, kun kaikki on kirjoitettu
tulikirjäimin kauan kauan sitten, tai vasta
huomenna. Kerran valo hajosi ja meni kappaleiksi
enkä enää löytänyt kaikkia palasia, mutta
suurimman osan löysin kuitenkin ja sain liimattua,
ja näenhän minä rypyt silmieni alla, miksen
näkisi myös niitä kohtia, joissa on liimaa, onhan se
omien käsieni työtä. Minun isäni etsi sanaa eikä
löytänyt sitä, ja niin ei ollut koskaan aikaisemmin
käynyt, oli helpompi puhua beduiinien murteita,
kuunnella ja matkia, oli helpompi katsoa naista
laulun läpi, etsiä naisessa laulua, laulaa naiselle
sanoja ja sanoa naiselle: tämä on sinun laulusi,
nämä sanat ovat sinä, sinä olet nämä sanat, ja
silloin voi nukahtaa vaivattomasti, sillä mikään ei
ole särkynyt eikä edes kolhiintunut, ja sehän on
hyvä eikö olekin, miksi särkeä ja kolhia, sehän on
turhaa, ja sellaista on maailmassa muutenkin
aivan liikaa, rypälepommien jäljet seinissä vuosia
myöhemmin, ja kun värittää karttaa, on värin
pysyttävä rajojen sisällä tai niiden ulkopuolella,
189

eihän karttaa muuten kannattaisi edes piirtää, ja
kun oven on lukinnut yöksi, paljon jää
ulkopuolellepa sisään voi ottaa sen minkä haluaa, mutta
minun isäni ei ollut aiemmin tavannut minun
äitiäni, ja niin häntä on helpompi ymmärtää.
Minun isäni, hän ei pelännyt mitään. Ja
minun äitini, ei hänkään pian enää. Minun isäni
ja minun äitini, he peittyivät valoon. Ei ollut
enää muuta koko maailmassa. Ja kun suljen
silmäni, on valoa ehkä vielä enemmän.
190

RANYA ELRAMLY
on suomalaisen äidin ja egyptiläisen
isän tytär, joka on syntynyt Intiassa
ja viettänyt lapsuutensa Libyassa ja
Egyptissä. Nykyään hän elää Suomessa
ja valmistelee väitöskitjaansa Helsingin
yliopiston yhteiskuntahistorian
laitoksella. Auringon asema on hänen
esikoisromaaninsa.

Minun
isäni
tapasi
minun
äitini
junassa
matkalla
Luxorista
Assuaniin.