SUOMEN LASTEN HISTORIA
Jussi Kaakinen Juha Kuisma Kirsti Manninen
Jussi Kaakinen
Juha Kuisma
Kirsti Manninen
SUOMEN
LASTEN
HISTORIA
SUOMEN LASTEN HISTORIA On
ainutlaatuinen sukellus
menneiden sukupolvien elämään. Sen
vauhdikkaat tarinat herättävät
historian tapahtumat eloon
uudella, jännittävällä tavalla.
Ne kertovat, mitä tapahtui, kun
meteoriitti pimensi auringon
eikä pitkä talvi tuntunut
päättyvän koskaan. Ne paljastavat,
kuinka Turun paloa yritettiin
sammuttaa ja miten
nälkätalvena kohdeltiin kerjuulle
lähteneitä sisaruksia.
Nuorten sankarien mukana
purjehditaan tervalastissa
Tukholmaan ja matkustetaan
höyryhevosella Pietariin,
päästään Helsingin olympialaisten
puukatsomoon ja tutustutaan
turvapaikan hakijoihin. Pitkin
matkaa tutuiksi tulevat lukuisat
historian henkilöt Lallin
tyttärestä ja Viaporin valloittajista
pikkulottiin ja Kekkoseen.
OTAVA
OTAVA

SUOMEN
LASTEN
HISTORIA

Jussi Kaakinen Juha Kuisma Kirsti Manninen
SUOMEN
LASTEN
HISTORIA
OTAVA
«890
Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

Z sivu 12
PITKÄ TALVI
• Kalevalan suuri tammi
• Kaalin kraatteri
1 sivu 6
METSÄ PALAA
• Vasarakirveskansa
• Sisämaan metsästäjät
3 sivu 18
VAINOVALKEAT
• 	Viikingit
•Vanajan kaupunki
4. sivu 24
LALLIN TYTÄR
• Lalli ja piispa Henrik
• Ristiretket Suomeen
.sivu 30
5
VIIMEINEN TIILI
• Suomalaisten vanhat linnat
• Tiilenlyöjiä ja muurari-
mestareita
9. sivu 54
TAISTELUSOITTO
•
Kolmikymmenvuotinen sota
• Hakkapeliitat
10 sivu 60
HÄPEÄPENKKI
• Turun akatemia
• Noitavainoja
8 sivu 48
NUIJAMIESTEN YÖ
• Nuijasota
• Linnaleireistä petoksiin
1 sivu 42
KARHUNHAMMAS
• Kaskiviljely
• Savusauna
11 sivu 66
KOIRANKUONOLAISIA
• Isoviha ja piilopirtit
• Koivuja tähti
6 sivu 36
MUSTA SURMA
• Keskiaikainen Turku
• Luostarin puutarha
12 sivu 72
SUSIKIVI
• Isojako
•Viaporin
rakentaminen
13 sivu 78
MYRSKYN SILMÄSSÄ
• Tervametsästä
Tukholmaan
• Tervahauta
14
15 sivu 90
TUHKA TUULEEN
• Heinälatoja ja peltikattoja
•Turun paloja uusi Helsinki
.sivu 84
HÄPEÄN PAIVA
• 	Viaporin antautuminen
•Vänrikki Stoolin tarinat
16 sivu 96
SATA KYNTTILÄÄ
• Koskivoimaa
• Lapset töissä

28 ..sivu 168
PIIKKIMATTO
• Kieltolaki
• Markus-sedästä
kouluradioon
27. ...sivu 162
PALELTUNEET PERUNAT
• Punaiset ja valkoiset
• Leijonalippu vai siniristi
26 sivu 156
TUNNUSSANA: TULITIKKU
• Partiopoikia vai jääkäreitä
• Jääkäripataljoona 27
34 sivu 204
IHAN OIKEEKEKKONEN
• Kekkosen elämä ja teot
• Suuri koulu-uudistus
33 sivu 198
MOPOLLA KUUHUN
• Näköradiosta Suomen
Televisioon
• Avaruuden valloitus
29 sivu 174
AJOLÄHTÖ
• Suojeluskunnat ja lotat
• Pesäpallon juuret
25 sivu 150
VIIVA MEIDÄN ÄIDILLE
• Säädyistä eduskuntaan
• Ensimmäisen eduskunnan
naiset
30....sivu 180
EVAKKOON
• Talvisota
• Karjalan evakot
24
SALAISUUS
.sivu 144
• Suuri adressi
• Aselaiva John Grafton
31 sivu 186
SUKLAATA, BITTE
• Pula-aika ja sään-
nöstelykupongit
• Lapin sota
23 sivu 138
AMERIKKAAN
• Suomalaiset Amerikassa
ja ympäri maailmaa
22 ...sivu 132
KIELLETTY KIRJA
• Lukutupa ja kirjakaappi
• Pikajalka eli velosipedi
36 sivu 216
YSTÄVÄMME ALI
• Pakolaiset Suomessa
17...Sivu 102
ENGELSMANNIT
TULEVAT!
• Oolannin sota
21 sivu 126
SURMAKOSKEN RUUHKA
• Tukin tie
• Tukkilaiset
32 sivu 192
KUNNIAKIERROS
• Kisat joita ei tullutkaan
• Olympiainnostusta
20 sivu 120
HÖYRYHEVOSELLA PIETARIIN
• Suomen rautatieverkosto
• Maailman toiseksi suurin
suomalaiskaupunki
35
ABBA JEE
.sivu 21G
• Siirtolaiseksi Ruotsiin
• Musiikin kuuntelun
historiaa
18 sivu 108
MARKKINAMARKKA
• Messuja ja markkinahumua
• Makiaa mahan täydeltä
19 sivu 114
VIIMEINEN LEIVÄNPALA
• Pieni jääkausi
• Kerjäläisiä ja kulkutauteja
Mittakaava:
1 vuosi
10 vuotta 100 vuoden valein
1 000 vuoden välein

1. 	Metsä palaa
esi oli niin kylmää että henki salpautui, mutta Avikki puri
hammasta ja kahlasi syvemmälle. Jo tuntui jalan alla liukas savi.
Kun tyttö kumartui kaapaisemaan sitä kumpaankin käteensä,
hän tiesi löytäneensä oikean poukaman.
Täältä Savilahdesta oli Emo savensa hakenut ja siitä
muovannut ne suuret ruukut, joita kuljetettiin heimon mukana leiristä
toiseen. Kaiken oli Emo selittänyt Avikille tarkkaan, mitenkä
piti pohja tehdä riittävän vahva ja suippo, jotta ruukku seisoi
kivien välissä tukevasti eikä kaatanut kallista ruokaa maahan.
Oman kalanluisen savikampansa oli Emo työntänyt Avikin
käteen, kun jo makasi kodassa nahkasten alla eikä enää jaksanut
puhua. Seuraavana yönä oli Emo kuollut eikä Avikilla enää ollut ketään...
Samassa Peni haukahti terävästi rantakaislikon takana.
- Peni! Tänne! Avikki korotti ääntään, mutta koira ei totellut, haukkui vain ja
alkoi vinkua peloissaan. Ei auttanut muu kuin kahlata takaisin rantaan, vaikkei
savea ollut vasta kuin pari kimpaletta.
Juuri kun Avikki oli saanut nahkavaippansa pujotettua viluisen vartensa
peitoksi, Peni ryntäsi ryteiköstä hänen luokseen ja käpertyi läähättäen tytön jalkojen
juureen.
- Peni, mokoma, Avikki alkoi torua mutta tunsi samassa savun hajun ja
kyyristyi nopeasti koiran viereen.
Savu tiesi vaaraa, vieraita tulia. Kirveisistä puhuivat heimon miehet tulilla,
niistä jotka tappoivat puut pystyyn, veivät kalat vesistä ja riistan metsistä. Ukkosen
poikia ne olivat, salamaniskijöitä.
Avikki kurottui sieppaamaan savipussin kaulaansa. Varovasti hän lähti
hiipimään takaisin kohti niemennokkaa, josta pääsi vesikiviä myöten kahlaamaan
omalle rannalle. Mutta Peni ei seurannutkaan emäntäänsä vaan jäi uikuttaen
paikoilleen.
Äkkiä kaikki peittyi sankkaan valkoiseen savuun, kaislikko, Avikki ja Peni. Kun
tuuli hetkeä myöhemmin pyyhkäisi savuverhon syrjään, kuului tulen rätinä jo
selvästi, ja niemennokassa loimottivat korkeat liekit.
Metsä palaa! Koko niemi oli tulessa!
6

Yskien ja silmät savusta kirvelien Avikki lähti juoksemaan kohti rantaa ja vettä.
Peni seurasi perässä, mutta hetken vesirajassa vinguttuaan se kirmasikin rantaa
pitkin yhä kauemmaksi, eikä Avikin auttanut muu kuin seurata koiraansa. Tuuli
painoi jälleen savun juoksijoiden niskaan. Avikki kompastui ja teloi polvensa
johonkin terävään. Veri valui pitkin säärtä, kun hän jatkoi nilkuttaen pakoaan.
Sarvekas nosti laiskasti päätään ja vilkaisi kupeensa yli
lahden toiselle puolelle, mistä tuuli toi kaskisavun hajua.
Juurista suututti kaikki, lehmät ja koko tämä typerä
paimentaminen.
Jurva ja Turo olivat päässeet isän ja muiden miesten
mukana kaskitulta polttamaan, mutta hänet oli komennettu
tänne lahden toiselle puolelle lehmien turvaksi, karhuja
vastaan muka ja muita metsän petoja, joita tuli ajoi
liikkeelle. Samassa Sarvekas päästi äänekkään mylvähdyksen.
Se seisoi sarvet tanassa tuijottaen heinikkoon. Käärmekö
siellä oli vai kärppä?
Keihästä puristaen Juuris juoksi lehmien luokse eikä
ensin ymmärtänyt, mikä otus se oli, jonka lehmät olivat
sarviensa keskelle saartaneet. Vasta kun takkuinen
karvakasa päästi äkeän haukun, Juuris tajusi, että se oli koira. Karkaa vielä Sarvekkaan
päälle ja puree turpaan!
Juuri kun Juuris oli viskaamaisillaan keihään kohti koiraa, kuului kimakka
huuto alhaalta kaislikon reunasta.
- 	Peni!
Lehmät kavahtivat kauemmas, kun savinen otus syöksyi niiden välistä ja
heittäytyi koiran suojaksi. Vetehinenkö? Pelko kouraisi Juuriksenkin sydänalaa mutta
keihästään hän ei laskenut.
Ei otus mikään veden elävä ollut, poika tajusi, kun se alkoi huutaa ja itkeä
korkealla äänellä. Tyttö se oli, pieni ja kitukasvuinen, tumma tukka savessa ja
toinen jalka veressä. Jokin karvainen nahkavaippa sillä oli yllään, ja kaulassa
roikkui nahkapussi, sekin märkä ja likainen.
Varovasti, kuin olisi metsän eläintä kesyttänyt, Juuris lähestyi tyttöä ja ojensi
kätensä, kämmenpuoli ylöspäin, ettei toinen säikähtäisi. Koira murisi ja näytti
hampaitaan mutta piiloutui emäntänsä jalkoihin.
-Tule, poika sanoi ja kosketti tytön käsivartta, jonka tämä oli nostanut suojak-
seen kuin lyöntiä peläten. - Ei tarvitse pelätä.
Kaskelta leviävä savu sai lehmät levottomiksi, ja ne lähtivät kulkemaan
perätysten kotia kohti. Juuris tarttui tytön käteen ja auttoi hänet pystyyn.
Kun saavuttiin mäen päälle, Avikki lysähti kivikkoon ja jäi siihen makaamaan.
Peni yritti nuolla tytön kasvoja mutta väistyi vingahtaen, kun muukalainen
polvistui Avikin viereen. Mitä se sanoi? Avikki siristi silmiään. Kipu tykytti polvessa.
Outoja ääniä, sihahduksia ja korskahduksia kuului pojan suusta. Avikki ravisti
päätään ja pyysi, että poika jättäisi hänet tähän ja menisi menojaan.
7

Poika ei ymmärtänyt vaan tempaisi tytön olkapäälleen
kuin vasta-ammutun peuranvasan. Avikki ei jaksanut
huutaa, ei potkia. Suuta kuivasi ja silmissä tanssivat
kirjavat täplät.
- Peni, hän yritti kuiskata koiralle, joka säikkynä seurasi
muukalaista muutaman askeleen päässä. - Mene kotiin.
Peni ei totellut Avikkia vaan seurasi muukalaista, joka
kantoi hänen emäntäänsä. He kulkivat mäkeä alas ja läpi
tiheän koivikon, josta tuuli oli jo varistanut melkein
kaikki lehdet. Vasta kun nuorukainen seisahtui ja laski savisen
kantamuksensa laakealle porraskivelle, Avikki havahtui
horroksesta ja nosti katseensa.
Kuka puhui? Joku nainenko?
Sellaista kotaa ei Avikki ollut ikinä nähnyt. Ei nahkoja
missään, ei oksia, ei rankoja. Savesta oli täällä seinät ja
puut pystyssä kuin siihen kasvaneina. Porraskiven
yläpuolella oli katos, sekin oksista punottu. Kuivaa heinää
oli varissut maahan porraskiven molemmin puolin.
Ovella seisoi pitkä vaalea nainen ja katsoi tutkivasti
Avikkia, joka yritti nousta istumaan. Savipussin hihna painoi
niskaa ja porraskivi hohkasi kylmää.
- Minä olen Avikki, tyttö sanoi käheästi mutta
kuuluvasti ja kumarsi niin kuin omassa kylässä Vanhalle
kumarrettiin, otsa porraskiveä hipaisten, vaikka verinen
polvi hiersi kipeästi kiveä vasten.
Ei siltä sisua puuttunut, oli Juuriksenkin myönnettävä.
Puolikuollut se oli, laitumelta löytynyt muukalaistyttö,
vaan silti se tervehti äitiä niin kuin päällikön vaimoa
tervehditään eikä väistänyt katsetta, kun äiti kumartui
katsomaan polvea. Hyvä niin, sillä Juuris tiesi äitinsä pitävän
niistä, joilla oli sisua.
Silti väen kesken kävi kohahdus, kun emäntä komensi
kantamaan tytön keittokotaan ja tuli itse pesemään saven
pois hänen hiuksistaan ja polvestaan. Vastakudottu villa-
vaippa haetettiin orrelta muukalaisen suojaksi. Juuriksen
emäntä komensi kantamaan tytön taloon takimmaiselle
makuulavitsalle.
- Maitoa sille juotettiin, tiesi Siikne kertoa toisille
naisille palatessaan keittokotaan. Tulella paistettiin
porsaita ja simaruukun nuoraa kerittiin auki. Kaskipäivänä
miesten piti saada vahvaa ruokaa.
Juuris oli jäänyt katsomaan, miten äiti hoiti muukalaista
ja sitoi polveen lehtihauteen. Kohta tyttö olikin jo täydessä
unessa.
Niitä järventakaisia tämä varmaan oli, niitä jotka viime
8

keväänä olivat tappaneet talon parhaan sonnin, kun se oli päästetty päiville jaloit-
telemaan. Sen perästä ei lehmiä laskettu yksin laitumelle. Aina oli oltava jonkun
keihäs kädessä niitä vartioimassa.
Mitähän isä sanoo? Juuris huomasi hypistelevänsä hermostuneena Torin
vasaraa, jota kaikki miehenpuolet kantoivat kaulassaan. Isä ei järventakaisia suvainnut,
sen hän tiesi.
Onneksi miehet olivat kaskelta tullessaan niin nälkäisiä, että kävivät heti lihan
kimppuun ja söivät kuin sudet. Äiti oli komentanut piiat kantamaan haarikan
pöytään. Ohrasta tehtyä väkevää simaa ei saatu kuin suurina juhlina ja kaski-
päivän iltana. Hyvillä mielin näkyi isä onneksi olevan, istutti äidin viereensä ja
kaulaili.
- Missä Juuris on? isä huusi parta simasta kastuneena. - Näitkö sen karhun,
joka lähti uimaan salmen yli?
- Näkipä hyvinkin, äiti ehätti vastaamaan ennen nuorimmaista. - Hyvin piti
Juuris karjan puolta, toi kaikki ehjänä takaisin.
- Istu pöytään, poika, ota haarikasta, isä komensi ja nauroi niin että hampaat
välkkyivät.
Aamulla Avikki heräsi kiivaaseen puheeseen. Vaikkei tyttö sanoja ymmärtänyt,
sen hän tajusi heti, että hänestä siellä riideltiin. Samassa ilmestyi iso vaaleapartai-
nen mies hänen lavitsansa viereen ja mylvähti jotakin käsittämätöntä. Vapisevin
polvin kapusi Avikki lavitsalta, kumarsi maahan asti niin kuin oli emännällekin
kumartanut, vaikkei ymmärtänytkään, miksi mies oli niin raivoissaan.
Vaan kesken miehen pauhaamisen tuli hänen viereensä se eilinen poika, joka
Avikin oli tänne kantanut. Avikin savipussi oli pojalla kädessään, ja sen se ojensi
tyttöä kohti ja nyökkäsi rohkaisevasti. Emäntäkin seisoi taempana ja näytti
ruukkua kädessään. Auttaa ne tahtoivat, poika ja emäntä, sen Avikki ymmärsi eikä
enää aikaillut suotta.
Kylmältä tuntui savi sormien alla, kylmältä mutta tutulta. Ei tästä oikein
ruukkua saisi, mutta kuvan sentään. Isäntä seisoi yhä yrmeänä kädet lanteilla hänen
edessään. Vikkelästi muovaili Avikki savesta miehen, laittoi parrankin ja kädet
lanteille niin ikään. Tuskin oli kuva valmis, kun poika jo sieppasi sen käteensä ja
nosti nauraen näkyville.
Nauru levisi pojasta emäntään, piiat tirskuivat lehmien luona ja nuoret miehet
lavitsoillaan. Lopulta päästi isäntäkin ison naurun, ja siitä tiesi Avikki
pelastuneensa. Penikin uskaltautui näkyville lavitsan alta, mihin se oli isännän raivoa
paennut.
Kun muut jo lähtivät majasta askareilleen, jäi Avikki kahden pojan kanssa.
Koska tyttö ei tiennyt, mitenkä muuten poikaa kiittäisi, hän kaivoi
pussinsa pohjalta viimeisen savikimpaleen ja muovaili siitä pojan kuvan.
- Sinä, hän sanoi ja ojensi sen Juurikselle.
- Sinä, poika toisti tytön jäljessä hänen sanansa, eikä kestänyt
kuunkiertoakaan, kun nuo kaksi jo ymmärsivät toisiaan.
9

Jo 5 000 vuotta sitten Suomessa asui kahdenlaista
väkeä. Lounaisrannikolle saapui vasarakirveskan-
saa meren takaa etelästä ja lännestä. Sisä- ja
Pohjois-Suomessa elivät metsästäjät, jotka kiersivät
vuodenaikojen mukaan riistamailla ja kalavesillä.
Taloja talas
Lehmät ja lampaat, vuohet ja
siat olivat elävä ruokavarasto,
josta sai jatkuvasti lihaa,
joskus maitoakin ja villoja
ja nahkaa. Tosin kotieläimet
olivat pienempiä kuin
nykyisin eikä lehmistäkään voitu
lypsää maitoa kuin vähän
kesäkaudella.
Pronssikaudella
Länsi-Suomessa rakennettiin jo pitkiä
saviseinäisiä ja ruokokattoisia
taloja, joiden toisessa päässä
asuivat ihmiset, toisessa
eläimet. Eläinten lanta piti
talvellakin talon lämpimänä.
Oven päällä oli rehulava, talas.
Sinne koottiin talven varalle
heinää ja kuivia lehdeskimp-
puja eläinten rehuksi.
Vasarakirveskansa
Ensimmäisillä tulijoilla oli
mukanaan vasarakirveitä. Suomesta
on löydetty 900 erilaista vasara-
kirvestä. Tulokkaiden savipadat
olivat tasapohjaisia ja usein
nauhamaisin kuvioin koristeltuja.
Niitä on myöhemmin kutsuttu nuorakera-
miikaksi. Vuosisatojen mittaan lännestä ja
etelästä tuli lisää väkeä, joka toi lopulta
tullessaan myös pronssiaseita ja -koruja.
Nämä ihmiset eivät eläneet pelkästään
metsästyksellä ja kalastuksella vaan
hoitivat karjaa ja polttivat metsiä laidunmaiksi.
Joskus tuhkaan kylvettiin nauriita ja
ohraakin, josta ensin tehtiin vain oluen
kaltaista juomaa. Viljanjyvät jauhettiin
kuutiokivillä. Vasta myöhemmin opittiin
paistamaan kuumilla kivillä viljapuuroa
leiviksi.
Kirves, seiväs ja perkunas
Koska meren yli tuli vähän väkeä
kerrallaan, se sulautui täällä jo asuvien joukkoon
ja oppi näiden kielenkin. Monet tulijoiden
sanoista ovat kuitenkin jääneet suomen
kieleen. Kirves oli uusi työkalu. Seiväs ja
pylväs kuuluivat uusiin rakennuksiin.
Kuningas kertoi uusista vallanpitäjistä.
Soittimena tulijoilla oli kankles eli
kantele, mutta kuka oli Perkunas?
Vasarakirveskansa palvoi väkivahvaa
ukkosen ja ilmojen jumalaa Perkunasta.
Kreikassa samaa jumalaa sanottiin
Zeukseksi ja Skandinaviassa Toriksi. Suomessa
ukkosen herrasta tuli Perhana, Perkele ja
Ukko Ylijumala, joka suuttuessaan viskoi
salamavasaroitaan ihmisten niskaan,
mutta häneltä pyydettiin myös hyvää satoa ja
riittävästi sadetta ja auringonpaistetta.
Taikakaluna kannettiin kaulassa pientä
Torin vasaraa.
^ Perkunasta
esittävä patsas
10

Kota kotina
Metsästäjät liikkuivat pieninä
ryhminä asuinpaikasta toiseen
vuodenaikojen mukaan.
Heidän asuntonaan oli kota, joka
saattoi suurimmillaan olla 20
metriä pitkä.
Kodan runko rakennettiin
ohuista pitkistä puista, jotka
peitettiin oksilla, nahoilla ja
tuohilevyillä. Kun sanottiin,
että mentiin kotiin, mentiin
todellakin sinne missä omat
kodat olivat.
Riistakalenteri
Arvaa kumman
Riistaa, kalaa ja luonnosta
sanoja:
saalis
kerättyjä ruoka-aineita
kala
oli hankittava ympäri
käsi
vuoden. 25 ihmisen kota-
varvas
kylän oli hengissä
pysyäkeno
seen saatava vuodessa
lanko
saaliikseen
laiva
- 13 hirveä
vene
- 17 hyljettä
- 100 majavaa
- 5 000 kiloa kalaa.
Metsästäjät
Aluksi koko maassa, myöhemmin sisämaan metsissä, asui
idästä ja kaakosta tulleita metsästäjäheimoja, jotka vaelsivat
riistan jäljissä metsästysmaillaan ja kalavesillään.
Eläimiä metsästettiin kivikärkisillä keihäillä ja nuolilla
sekä erilaisilla ansoilla, loukuilla ja kuopilla. Kalaa
pyydettiin verkoilla, luisilla ongenkoukuilla, merroilla ja veteen
pystytetyillä liistekatiskoilla.
Emän kieli, isän maa
Suomen kieli pohjautuu näiden
varhaisten metsästäjien kieleen. Samanlaisia
kieliä puhuivat ugrilaiset heimot idässä,
koillisessa ja etelässä. Ikivanhoja sanoja ovat
esimerkiksi isä ja emä, joka viron kielessä
tarkoittaa vieläkin äitiä.
Puu, luu, kuu ja suu ovat vanhoja nekin,
samoin vesi ja mesi. Myös päivä ja yö ovat
vanhoja metsästäjien sanoja, samoin tuli
ja valo.
Mutta mikä oli peni? Se oli muinaisten
metsästäjien koira. Sanaa käytetään
vieläkin vanhassa matkan mitassa
peninkulmassa.Se oli se matka, jonka koiran
haukku kuuluu eli suunnilleen 10 kilometriä
- siis penin kuuluman.
Aurinkoja rumpu
Nämä metsästäjät palvoivat
lempeää Päivää. Tietäjät
pitivät yhteyttä henkien
maailmaan.Tärkeä väline
oli noitarumpu, jonka avulla
tietäjä kykeni vaipumaan
unitilaan eli lankeamaan
loveen. Unimatkalla hän haki
tietoa henkien maailmasta
ja ohjasi heimon elämää.
Muinaisten metsästäjien
taikarumpu oli samanlainen
kuin saamelaisten lapinrum-
pu, jonka pinnalla taikaesine
liikkuu kuviolta toiselle, kun
sitä rummutetaan.
li

2.Pitkä talvi
ltaruskon aikaan Aale näki lokin lähtevän lentoon ylhäältä
kallionkielekkeeltä. Lopultakin! Tyttö solmi helmansa vyötäisille, käski
Hallin odottaa alhaalla ja lähti kiipeämään ylös kallioseinää.
Äiti oli lähettänyt Aalen etsimään linnunmunia isää ja veljiä
varten. Koko päivän oli kolea tuuli heittänyt vaahtopäitä rantakallioille.
Kukaan muu kuin isä ei uskaltanut silakanpyyntiin tällaisella ilmalla.
Saarelaiseksi isää sanominkin ja heitä kaikkia etelästä meren takaa
tulleita. Vaan kelpasi meren kala lantun ja leivän särpimeksi niillekin,
jotka eivät merelle tohtineet ennen kuin kevätjäillä.
Pesässä oli viisi ruskeankirjavaa munaa. Ison kivipaaden suojaan oli
lintu pesänsä laittanut eikä Aale toki kaikkea veisi. Pesään piti jättää
aina pari munaa, muuten eivät linnut enää tulisi näille rannoille.
Vaan juuri kun Aale kyykistyi munia poimimaan, alkoi taivaalta kuulua
outoa sirinää. Halli haukkui kallion juurella raivokkaasti. Tuskin oli tyttö ehtinyt
seisaalleen, kun valonvälähdys sokaisi hänet. Kuului hirveä jyrähdys, ja jylinä
täytti taivaankannen. Aale kyyristyi kivenlohkareen suojaan. Maa keinui, kivet
ropisivat.
Sitten oli aivan hiljaista. Halli uikutti jossakin lähellä. Miten ihmeessä se oli
päässyt ylös kalliolle?
Korvat humisten Aale kömpi jaloilleen. Koira heittäytyi vinkuen tytön
jalkoihin. Pistävä haju sai Aalen yskimään. Iltaruskon valossa näkyi taivaan poikki
kulkeva punahehkuinen juova. Meri, joka äsken oli kuohunut vaahtopäinä, oli
paennut rantakallioilta.
- Aale! äidin huuto kuului alhaalta. Aale vastasi kättään heilauttaen. Hallikin
alkoi haukkua.
- Näkyykö venettä? äiti huusi. Aale yritti tähytä merelle, muttei nähnyt muuta
kuin vellovaa vettä. Äiti kapusi itsekin ylös kielekkeelle. Aale painautui hänen
kylkeensä, ja koira pyöri heidän jaloissaan kuin turvaa hakien. Vaieten he katsoivat,
miten outo tulenkarvainen pilvi kohosi kohoamistaan meren takana.
- Onko tuo puu? Aale kysyi, sillä ei se pilveltä näyttänyt vaan jättiläispuulta,
jossa oli runko ja oksat.
Samassa merestä kohosi valkovaahtoinen seinä. Valtava aalto vyöryi kohisten
kohti heitä. Vesi pärskyi Aalen, Hallin ja äidin yli, mutta kallionkieleke oli kor-
12

kea eikä aalto huuhtonut heitä mukaansa. Hetken kuluttua vesi jo palasi jylisten
takaisin mereen raastaen mukanaan kaikki rannan puut ja kivenlohkareet.
- Ei hätää, Aale, äidin ääni kuului veden kohinan yli. - Kunpa Ukko vain
varjelisi isääsi ja poikia!
Ilman äidin neuvokkuutta ei isä olisi varmaan löytänyt rantaan, sillä yön pimeys
laskeutui meren ylle. Muuta valoa ei ollut kuin hohtava pilvijuova taivaalla ja
punaisena loimottava jättiläispuu kaukana meren takana. Silloin äiti kaivoi tu-
luspussistaan piikivet ja palan taulaa. Lokinpesän pohjalta Aale löysi kourallisen
kuivaa kaislaa, ja niin saatiin kallionkielekkeelle sytytetyksi merkkituli.
Aale jäi Hallin kanssa tulta vartioimaan, kun äiti lähti etsimään kauempaa kuivaa
puuta. Vilutti ja pelotti. Hallikin oli kääntänyt selkänsä loimotukselle, joka kajasti
meren toiselta puolelta. Kun äiti vihdoin palasi tervaskantoa raahaten, hän kertoi
aallon pyyhkineen yli leirikodan ja vieneen kaiken mennessään. Muutaman nahan
ja pari ruukkua oli äiti löytänyt juurakkoon takertuneina rantaan palatessaan.
- Ei näistä ole paljon lämmikkeeksi, äiti huokasi levittäessään nahat kuivumaan.
-Jos vain isäsi...
Äitiä alkoi itkettää. Silloin Aale nousi ja huusi isäänsä ja veljiään Parkkoa ja
Kaukoa. Hallikin ulvoi, mutta vaikeni, kun Aale komensi sitä. Ensin ei kuulunut
muuta kuin meren huokailua. Sitten joku vastasi huutoon pimeältä mereltä. Aale
sieppasi palavan karahkan nuotiosta ja heilutti sitä ilmassa. Vielä muutama hetki
ja tuttu vene ilmestyi luodon takaa näkyviin. Kolme päätä erottui veneessä, isä
ja molemmat veljet!
Pimeässä ei uskallettu lähteä sauvomaan ylävirtaan. Niinpä isä ja pojat
kantoivat veneen ylemmäs rantaan kallionkielekkeen juurelle. Vene keikautettiin
kumolleen ja sen suojaan käpertyi koko perhe toinen toistaan lämmittäen. Halli
asettui heidän jalkoihinsa eikä kukaan komentanut sitä kauemmaksi.
Vähän ennen nukahtamistaan Aale kuuli vanhempiensa puhuvan kuiskaten
siitä, mitä oikein oli tapahtunut meren takana. Siellä asuivat vanaema, eno ja
Jaani-serkku. Hämärästi Aalekin muisti ison pirtin ja tutut kasvot, vaikka olikin
ollut pikkutyttö, kun he olivat tulleet meren yli näille rannoille.
13

Halli herätti nuolaisullaan Aalen seuraavana päivänä. Sankka sumu verhosi
kalliot eikä merta edes näkynyt, kun tyttö kömpi vilusta hytisten veneen alta.
Tällaisella ilmalla ei merelle ollut menemistä. Tuli oli sentään saatu viritetyksi eilisen
nuotion hiilloksista. Jo tirisivät ensimmäiset kalat kepin nokassa. Hyvältä maistui
Aalestakin tuore, lämmin kala. Halli ahmi kalanperkeitä
kauempana kivenkolossa.
Yhden reikäkirveen isä oli löytänyt kallionkolosta.
Kun ei päivä tuntunut vaikenevan, päätettiin lähteä
sauvomaan kotia kohti. Kalat oli äiti perannut poikien
kanssa ruukkuihin. Alkumatkasta täytyi venettä kantaa
rantaa pitkin, sillä suistoon oli kertynyt puunrunkoja
ja muuta roskaa. Vasta ylävirralla päästiin sauvomaan
eteenpäin.
Tulipallo oli nähty kotikylässäkin. Moneen kertaan
kuuli Aale isänsä kertovan, mitenkä he olivat luulleet
auringon putoavan niskaansa. Isosta puusta puhuivat
kylässä kaikki, ja uteliaimmat lähtivät päivämatkan päähän meren rantaan
katsomaan, vieläkö sitä näkyisi. Vaan eihän meren takana enää mitään näkynyt eikä
taivaallakaan. Ei kuuta, ei aurinkoa. Sama sankka sumu lepäsi maan ja veden
yllä. Päivän erotti yöstä vain kelmeä kajo. Kohta jo puhuttiin ihan totena, että se
suuri puu oli pidättänyt kuun ja auringon.
Vähän ajan päästä alkoivat sateet. Ei ollut vesi tavallista vettä vaan punaista
kuin veri. Puiden lehdet kellastuivat, kalat katosivat merestä ja riista metsästä.
Sitten eräänä aamuna Aalen herätessä oli maahan satanut lunta. Punertavaa oli
sekin.
Aale oli pudistelemassa nahkasia lumessa, kun parrakas mies ja laiha poika
nousivat rannasta pihamaalle. Vasta kun eno huusi Aalea nimeltä, tyttö tajusi
tulijoiden olevan sukulaisia kaukaa meren takaa.
Ilon päivä se oli ja suuren surun. Hiljaa istuivat kaikki tulen ääressä, kun eno
kertoi, mitenkä he Jaanin kanssa olivat olleet kalassa kaukana meren luodolla ja
siksi pelastuneet.
- 	Aurinko syöksyi taivaalta saareen, ja sille sijalle kasvoi suuri puu, pilviin asti,
eno selitti ja silitti Jaanin laihaa niskaa. - Koko maan se poltti poroksi, puut ja
metsät ja kylät. Mekin olisimme kärventyneet kuoliaiksi, ellei aalto olisi
viskannut venettä kumoon. Kolmantena päivänä päästiin rantaan. Vaan sielläkin oli
tuhkana kaikki ja niin lähdettiin pyrkimään tänne.
Pitkään aikaan ei Jaani puhunut tulipallosta mitään. Istui vain iltaisin tulta
tuijottaen ja silitti Hallin turkkia. Äiti kielsi Aalea kyselemästä. Tottahan Jaani
murehti kotiaan.
Talvi tuntui loputtomalta. Vaikka olisi jo pitänyt olla kevät, päivät muuttuivat yhä
kylmemmiksi ja lunta tuiskutti korkeiksi kinoksiksi. Enää se ei ollut yhtä punaista
kuin ennen vaan noesta harmaata. Ruoasta oli pulaa kaikilla. Isän johdolla olivat
miehet menneet hylkeenpyntiin. Naiset ja lapset saivat sinnitellä sillä vähällä, mitä
ansalangoilla saatiin.
Eräänä hämäränä päiväsydännä, kun Aale oli lähdössä kiertämään ansapolkua,
14

Jaanikin havahtui ja sanoi tulevansa mukaan. Äiti oli hyvillään ja varusti evääksi
siivun lampaanlihaa.
Tyhjiä olivat ansat. Vasta kaukana harjun takana saatiin ensimmäinen saalis.
Teeri se oli, laiha ja huonosulkainen mutta sentään tuoretta lihaa. Hanki oli
onneksi kova. Ei tarvinnut kahlata kinoksissa. Kylmä oli silti ja pimeää.
Miten lie, hämärässä Aale ja Jaani eksyivät polulta. Kun he lopulta laskeutuivat
Hallin perässä rinnettä alas, oli edessä hirmuinen ryteikkö.
- Jäädään tähän, Jaani huokasi ja heittäytyi hankeen ison
kuusen alle. - Minä en jaksa enää.
Onneksi äiti oli laittanut tuluspussinsa Aalen kaulaan. Sen
verran Jaanikin kohottautui jaloilleen, että riipi naavaa ja
kuivia pikkurisuja ylempää kuusesta. Niillä saatiin tuli
syttymään. Lampaansiivut oli äkkiä syöty. Vaikka nälkä kaihersi
vatsassa, Aale tahtoi säästää teeren kotiin vietäväksi. Jaani
vain istui tuleen tuijottaen.
- Aurinkokin itki, hän kuiskasi yhtäkkiä, kun tuli jo oli
hiipumassa. - Minä löysin sen kyyneleen.
Kaulapussistaan Jaani kaivoi omituisen läpikuultavan
kiven, kyyneleen muotoisen. Kun tulta katsoi sen lävitse, kivi
kimalsi kaikissa sateenkaaren väreissä. Jaani sanoi kyyneleen
pudonneen taivaalta auringon syöksyessä heidän ylitseen.
- Nousisiko aurinko takaisin taivaalle, jos tämän uhraisi
Ukolle? Aale mietti käännellessään välkkyvää kivikyyneltä
sormissaan. Jaani tempaisi aarteensa Aalelta ja ponnahti
seisomaan.
-Veteen vai tuleen? hän huudahti.
-Tuleen tietysti, Aalea melkein hengästytti. - Odota, minä
kohennan tulta!
Kun liekit leimahtivat uudelleen ja hipoivat kuusen
alimpia oksia, Jaani viskasi kivikyyneleen tuleen. Sinne se katosi
hehkuvaan hiillokseen. Uupuneina nukahtivat serkukset
lumikuoppaan havujen peittoon.
Yöllä nousi myrsky. Aale heräsi kuusten vaikerrukseen
muttei jaksanut liikahtaakaan, pyyhki vain lunta kasvoiltaan.
Aamulla Jaani havahtui ensimmäisenä eikä ensin
ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Valkoisen lumen läpi kuulsi valoa.
Kaksin käsin sai poika kaivautua kinoksesta.
- Aale! Jaani huusi ja kiskoi tytön lumen alta seisaalleen.
- 	Katso!
Tuuli ajeli pilvenriekaleita sinisellä taivaalla. Halli haukkui
kivellä, ja alhaalla jokivarressa sen haukkuun vastasivat kylän
muut koirat. Aurinko paistoi lumiseen metsään, ja sulava
lumi pisaroi kuusenneulasissa. Pitkä talvi oli lopultakin ohi.
15

Kalevalan suuri tammi
kalliopiirros vaskikirvestä
pitelevästä miehestä ►
Vaski on pronssia
Pohjois-Euroopassa olivat kiviset
aseet ja työkalut vaihtuneet
pronssisiin meteoriitin aikoihin.
Vaski eli pronssi on metalliseos,
jossa on 9/io kuparia ja Vio tinaa.
Se on paljon kovempaa kuin tina
tai kupari. Siksi pronssista
tehtiin myös miekkoja ja kirveitä.
Suuresta tulipalosta, korkeasta pilvestä ja pitkästä
talvesta on kerrottu virolaisissa, ruotsalaisissa ja suomalaisissa
kansanrunoissa, joissa on yritetty selittää, mitä oikein
tapahtui. Suomenlahden rannalta katsottuna
meteoriitin nostattama sienimäinen pölypilvi näyttikin varmaan
valtavalta puulta.
Kalevalan runo suuresta tammesta kertoo, miten
meren Tursas sytytti maailman tuleen. Tuhkasta kohosi
tammi, joka kasvoi kasvamistaan:
Ojenteli oksiansa, levitteli lehviänsä.
Latva täytti taivahalle, lehvät ilmoille levisi:
piätti pilvet juoksemasta, hattarat hasertamasta,
päivän peitti paistamasta, kuuhuen kumottamasta.
Silloin vanha Väinämöinen arvelee, ajattelevi:
oisko tammen taittajata, puun sorean sortajata?
Ikävä inehmon olla, kamala kalojen uia
ilman päivän paistamatta, kuuhuen kumottamatta.
Lopulta Väinämöinen pyytää veden väkeä apuun, ja
vedestä nousee pieni vaski- eli kuparivarusteinen mies.
Vaski- oli hattu hartioilla, vaskisaappahat jalassa,
vaskikintahat käessä, vaskikirjat kintahissa,
vaskivyöhyt vyölle vyötty, vaskikirves vyön takana:
varsi peukalon pituinen, terä kynnen korkeuinen.
Kun Väinämöinen epäilee, ettei noin pienestä miehestä
ole mihinkään, tämä kasvaakin jättiläiseksi, joka lopulta
kaataa ”tulisen tammen” ja pelastaa ihmiset.
Faethon
Myös antiikin tarinoissa kerrotaan
auringonjumalan pojasta Faethonista,
joka tahtoi ajaa isänsä vaunuja
mutta menetti niiden hallinnan,
aiheutti kauhean katastrofin ja
syöksyi lopulta palavana taivaalta.

Kaalin kraatteri
Kaalinjärvi on Viron länsirannikolla
Saarenmaalla maahan syöksyneen
meteoriitin iskemä pyöreä kraatteri, joka on
halkaisijaltaan noin no metriä ja
syvyydeltään noin 22 metriä. Meteoriitin
arvellaan syöksyneen ilmakehän läpi koillisesta
ja iskeytyneen maahan voimalla, joka
vastaa ydinpommia.
Vaikka meteoriitti oli rautaa, se hajosi jo
ilmassa. Osa pienempien kappaleiden
aiheuttamista kraattereista on vieläkin
löytymättä. Sen sijaan maaperässä on rautapölyä,
ja sieltä on löydetty muutaman gramman
painoisia meteoriittiraudan murusia.
Lasia taivaalta
Maahan syöksyvän
meteoriitin
hehkuessa sen
pinnasta saattaa irrota
tektiitiksi kutsuttua
lasimassaa, joka jähmettyy maahan
pudotessaan. Lasia voi syntyä
myös meteoriitin iskeytyessä
sopivaan maaperään kuten
hiekkaan. Saharasta löytyneitä
tektiittejä käyttivät faraotkin
omissa koruissaan.
Koska meteoriitti putosi
Esihistorialla tarkoitetaan
aikaa, josta ei ole jäänyt
kirjallisia tietoja. Niinpä
esihistoriallisia tapahtumia on
ajoitettava niiden merkkien
avulla, joita on jäänyt
maaperään ja muuhun luontoon.
Kun Kaalinjärveä ryhdyttiin
ensimmäisen kerran tutkimaan
meteoriitin synnyttämänä
kraatterina 1920-luvulla,
sen arveltiin syntyneen noin
2 	500-2 700 vuotta sitten.
Juuri noihin aikoihin on
Suomessakin ollut outoja ilmasto-
häiriöitä, jotka näkyvät muun
muassa ikivanhojen puiden
vuosirenkaissa.
Myöhemmin on kraatterin
pohjan kiviaineksen mukaan
arvioitu sen syntyneen jo noin
4000 vuotta sitten. Joka
tapauksessa arkeologisten kaivausten
perusteella tiedetään, että
kraatterin tienoilla on ollut
iso pronssikautinen linnoitus
ja kauppapaikka 2 500-3 000
vuotta sitten.

3. 	Vainovalkeat
opeasti nyt, Juti sanoi ja kääntyi kapealla polulla hoputtamaan
Aanaa. - Olisit jäänyt veneelle!
- 	Äiti käski minun viedä suolat Osmolle, Aana puolustautui
huohottaen. Helppohan Jutin oli kavuta lyhyessä mekossaan,
mutta Aanan oli kannateltava hameenhelmaa vasemmalla
kädellä ja oikeassa kädessä oli suolavakka. Ensimmäistä kesää
oli Osmo vahdissa Vartiovuorella. Isoveli ei ollut käynyt jäiden
lähdön jälkeen kotona kertaakaan.
Kivikossa törröttävä risu raapaisi kipeästi Aanan vasenta
polvea, mutta ei auttanut seisahtua. Juti oli jo kadonnut po-
lunmutkaan eikä Aana tahtonut pyytää häntä pysähtymään,
kun muutenkin sai koko ajan kuulla olevansa vain vastukseksi.
- Osmo!
Jutin huuto kaikui ylhäältä kalliolta, ja kaiku toisti sen kahdelta suunnalta.
Hammasta purren onnistui Aanankin lopulta päästä perille. Juti seisoi kodan
edustalla ja tähysi ihmeissään ympärilleen. Osmoa ei näkynyt missään.
- On se tässä äsken ollut, Aana sanoi istahtaessaan nuotiokivelle polveaan
katsomaan. - Tuhka on vielä kuumaa. Jospa se on vettä hakemassa tai ylhäällä
roihulla. Mene katsomaan, minä jään odottamaan.
Pitkä patikkamatka jyrkkää polkua väsytti Juriakin, mutta Aanalle hän ei tahtonut
sitä näyttää. Siitä pitäen, kun Juti oli tullut Vanajaan setänsä taloon, oli Aana
ihan tahallaan ärsyttänyt häntä. Mitä varten se komenteli koko ajan ja yritti olla
kaikessa Jutia parempi! Ei heillä kotona Pirkkalassa olisi tullut kuuloonkaan, että
isä olisi ottanut tytöt mukaan tällaiselle retkelle.
Vuoren ylimmälle huipulle johti pelkkä kallion kuvetta kiemurtava ura.
Huimasi melkein, kun katsoi puunlatvojen yli, muttei Jutin auttanut jäädä tähyämään
taivaanrantaa. Oli katsottava jalkoihinsa, ettei astuisi harhaan ja syöksyisi rotkon
syvyyteen. Juuri kun Juti oli pinnistämäisillään jyrkänteen reunan yli kallion laelle,
hän kuuli heikon äännähdyksen. Ei se tuuli ollut eikä lintukaan.
- Osmo! Juti!
Aanan huuto kaikui alhaalta kodan luota. Juti käännähti katsomaan sivulleen
ja näki punaraitaisen vaipan, joka oli takertunut jyrkänteen seinämästä
törröttävään näreeseen.
18

-Tuli...
Ihmisen ääni, käheä ja särkynyt.
Juti oli itsekin syöksyä syvyyteen tajutessaan, että alhaalla jyrkänteen
puolivälissä törröttävällä kalliopaadella lojui joku. Se oli Osmo. Tänne asti näkyi, että
säärystin oli veressä.
-Tuli! Osmo huusi käheästi ja yritti liikuttaa kättään. -Tuli! Sytytä tuli!
-Juti! Aanan kauhistunut ääni kuului alempaa polulta. - Etelässä palaa vaino-
valkea! Meidän pitää sytyttää roihu!
Aurinko paistoi suoraan etelästä. Juti nosti kämmenen silmilleen. Ensin ei
näkynyt kuin sinisiä metsiä, mutta niiden takana kohosi savupatsas kohti taivasta.
Merkkituli se oli, ei mikään salamaniskemä, vaikkei liekkejä näkynytkään tänne
asti.
- Ei ole tuluksia, Juti tajusi äkkiä. Kurkkua kuristi. Jos tulta ei sytytettäisi,
vainolaiset pääsisivät nousemaan jokea ylös Vanajaan saakka ja tappaisivat ja
ryöstäisivät kaikki. Isä oli niistä kertonut, käärmeenpäisistä, ja näyttänyt arpea, jonka
oli saanut nuorena miehenä taistellessaan niitä vastaan Rapolassa.
- Nuotio! Aana älähti ja lähti saman tien kapuamaan vikkelästi kuin orava
takaperin jyrkännettä alas. Osmoa se ei ollut kai huomannutkaan ja parempi niin,
Juti ajatteli.
- Me sytytetään tuli, Juti kumartui vakuuttamaan mennessään jyrkänteen
reunan yli, mutta Osmo ei enää vastannut, makasi vain silmät suljettuina. Ei Osmo
kuollut ole, Juti yritti rauhoittaa itseään kavutessaan rinnettä alas. Kuolleella
olisivat silmät jääneet auki.
- Puhalla! Aana sähähti nähdessään Jutin. Tuhkasta oli löytynyt hehkuva hii-
lenpala, mutta sen lämpö ei riittänyt sytyttämään sänkyheiniä, jotka Aana oli
löytänyt sytykkeiksi. Missä ihmeessä Osmo oikein viipyi, tyttö ajatteli kiukkuisena
kumartuessaan taas puhaltamaan.
Juti tempaisi vaipan päältään ja alkoi sillä leyhyttää nuotiota. Noki pöllysi
Aanan kasvoille. Mutta hiili alkoi hehkua, heinät leimahtivat liekkiin ja tuli tarttui
pihkaiseen karahkaan, jonka Aana oli löytänyt kodasta sytykkeitä hakiessaan.
- Anna syttyä kunnolla! Juti lopetti leyhyttämisen. - Noin! Nyt se palaa!
-Vie sinä tämä, kun olet nopeampi, Aana työnsi palavan oksan Jurille, joka
lähti juosten kohti polun päätä.
Aana yritti kurkistaa alas louhikkoon, mutta noki ja tuhka kirvelsivät silmiä. Oli
pakko jatkaa kiipeämistä. Kun Aana vihdoin ennätti kallion laelle, oli Juti juuri
saanut ensimmäisen reunanuotion palamaan.
- Tuo lisää sytykkeitä! hän huusi. - Tuli pitää saada latvaroihuun! Minä en
ylety sinne asti!
- Nosta minut harteillesi, Aana sanoi ja kietoi helmansa vyötäisille. - Nopeasti
ennen kuin tuli sammuu!
Jutin hartioilla keikkuen Aana kurottui työntämään karahkan niin korkealle,
että sen päässä kytevä sinertävä liekki ulottui ylös puunhaaraan rakennetun
rovion alimmaisiin risuihin. Onneksi ei ollut satanut pitkään aikaan. Kuivat risut
räsähtivät tuleen, kuului humahdus ja koko valtava roihu syttyi kerralla palamaan.
Kallio peittyi savuun ja kipinöihin. Aana satutti oikeankin polvensa, kun Juti
horjahti. Yskien ja köhien kömpivät Aana ja Juti sivummalle.
19

- Missä Osmo on? Aana sai lopultakin kysytyksi.
-Tuolla alhaalla, Juti yritti turhaan nähdä eteensä. - Pitää lähteä hakemaan
apua.
Nyt tuli oli ehtinyt jo tervaksiin, jotka paloivat korkeana soihtuna. Valkea
näkyi varmaan Vanajaan asti. Kuumuus tuntui sietämättömältä. Juti lähti
ensimmäisenä laskeutumaan takaperin jyrkännettä.
- Älä katso alas, hän sanoi Aanalle, kun he ehtivät siihen kohtaan, missä polku
tuntui katoavan kokonaan jalkojen alta. Mutta Aanan oli pakko katsoa.
- 	Osmo, hän huusi nähdessään veljensä makaavan liikkumattomana
kielekkeellä. - Me sytytettiin tuli!
Liikauttiko Osmo kättään?
Samassa kuului alhaalta metsästä isän huuto. Aanan jalka lipesi
kivikossa, mutta onneksi Juti oli saanut alempaa tukevan jalansijan ja sai hänestä
kiinni.
- 	Osmo on täällä! Juti huusi. - Tulkaa auttamaan!
Eivät Aana ja Juti olisi kahdestaan kyenneet Osmoa pelastamaan.
Onneksi isä oli ruvennut ihmettelemään heidän viipymistään ja lähti
Kaukon ja Sepon kanssa ylös vuorelle. Päivä kääntyi jo länteen, kun
he vihdoin onnistuivat korentojen ja riukujen avulla laskemaan Osmon
jyrkänteen juurelle. Jalka oli pahoin taittunut, mutta muuten isoveli
virkosi nopeasti saatuaan vettä ja leipää.
- 	Pitää lähteä saman tien sauvomaan Salpakoskelle, isä sanoi
kuultuaan, että Osmo oli nähnyt eteläiset merkkitulet jo aamulla. Hän oli
liukastunut kasteisella kalliolla rientäessään kiireesti roihua
sytyttämään. - Käärmeenpäiset ovat täällä jo aamulla. Ei auta jäädä leiriä
pitämään.
Riukujen päällä saatiin Osmokin kannetuksi jokirantaan.
Kauko palasi vuorelle vahtia pitämään, kun muut nousivat veneeseen.
Miehet sauvoivat, ja Juti tähysti kokassa vesikiviä. Aana piti huolta
Osmosta. Jalkaa särki varmaan kovasti, vaikkei Osmo valittanut, puri
vain huultaan ja ähkäisi aina kun vene tärähti osuessaan rantakiviin.
Aamuun mennessä olivat Salpakosken niskalle ehtineet jo kuuden
lähimmän kylän miehet. Piikkipaaluja juntattiin törröttämään
kuohujen keskelle. Alimmaksi suvantoveteen oli viritetty puomi. Se
voitiin kiskaista rantakivien suojasta hetkessä ylös. Siihen kaatuisi
isokin vene.
- 	Hyvin tekivät lapsesi, tuli isälle sanomaan Airikkakin, Rapolan
isäntä. - Pitää panna tästä lähin kaksi aina vartioon joka vuorelle.
20

Jutia vähän suututti, kun hänet komennettiin Aanan kanssa ylös mäelle.
Vallin suojaan oli kannettu Osmokin, jonka jalka oli jo paljon parempi. Lempäälän
miesten joukossa oli ollut kuuluisa Silmä-Tiera, joka oli vetänyt jalan paikoilleen
ja sanellut niukahduksen sanat.
- Mitä siellä tapahtuu? Osmo kyseli, kun äänet äkkiä hiljenivät. Ei kuulunut
muuta kuin kosken kohina.
Juti kapusi tirkistämään hirrenraosta alas joelle. Ketään ei näkynyt enää
koskessa eikä rannalla, mutta keskellä suvantoa välkehti jokin. Käärmeenpäälaiva
siellä oli, monin verroin pitempi kuin yksikään niistä veneistä, joita Juti oli nähnyt.
Osmo ymmärsi heti Jutin kädenliikkeestä, että oli oltava hiljaa.
Aana nielaisi ja pusersi isonveljen kättä. Äkkiä kajahti hirvittävä huuto. Juti
ehti nähdä vain laivan kokan nousevan pystyyn. Samassa omat miehet jo
ryntäsivät keihäät tanassa rantakivien suojasta. Yksikään veteen joutuneista ei päässyt
elävänä rannalle.
- 	Ne olisivat polttaneet koko Vanajan ja ryöstäneet puoli Hämettä, isä sanoi, kun
illalla sauvottiin kohti kotirantaa ja tutut hirsipäädyt kuvastelivat veden pinnassa.
Osmon lisäksi oli veneen pohjalla kaksi suurta miekkaa, kilvenkupura ja rautapata.
Ne oli saaliinjaossa annettu isälle.
- Mutta älkää silti puhuko kotona tästä, isä lisäsi. - Säikkyvät muutenkin
vaimot ja lapset.
Juti katsoi Aanaa ja virnisti. Oli se rohkea, tytöksi siis, ja neuvokaskin. Aanaa
palelsi ja väsytti. Vasta nyt hän huomasi, että kipunat olivat polttaneet hänen
helmansa reikiä täyteen. Mekko oli uusi, vasta keväällä kudottu. Tukkakin oli
nokinen ja haisi savulta. Äiti arvaisi heti, mitä oli tapahtunut.
- Ei Aana ainakaan ole säikky, Juti sanoi, kun vene lipui valkamaan ja Peni,
Aanan oma pystykorva, juoksi innosta haukkuen pitkin rantaa. - Ensi kesänä
voidaan lähteä vaikka kaksin pitämään vahtia vuorelle.
21

^■i==S2£SKS
J n su°jaan.
Perämies eli styrman ohjasi
venettä perämelalla, joka
oli kiinnitetty oikean puolen
peräpartaaseen. Tästä johtuu,
että laivoissa sanotaan vieläkin
oikeaa puolta styyrpuuriksi
ja vasenta eli perämelatonta
puolta paarpuuriksi. Päällikkö
olisk/pp/rc/reli kippari.
viikinki sota-
varusteissa
Viikinkien sotavarustukseen
kuuluivat miekka, sotakirves
eli tappara, keihäs, kilpi,
jousi, kypärä ja kovetetusta
nahasta tehty panssaripaita.
Sarjakuvien sarvellista kypärää
viikingit eivät ole koskaan
käyttäneet mutta sitäkin
ahkerammin juomasarvia
kallisteltiin viikinkien pidoissa.
Juomana oli sima, eräänlainen
vahva hunajaolut.
Viikingit
Viikingillä tarkoitettiin aikoinaan
merirosvoa ja pahantekijää. Nykyisen Norjan,
Tanskan ja Ruotsin alueilla oli myöhäisem-
mällä rautakaudella (800-1100 jKr.) liikaa
väkeä, eivätkä kaikki talojen nuoret miehet
voineet ryhtyä viljelijöiksi. Viikinkiretkille
lähdettiin hakemaan elantoa kuten pitkille
metsästysmatkoille, vaikka muuten
viljeltiin kaikessa rauhassa maata, rakennettiin
laivoja ja käytiin kauppaa.
Idän ja lännen tiet
Keski- ja Etelä-Euroopassa viikinkejä
kutsuttiin normanneiksi eli pohjanmiehiksi.
Heidän retkensä ulottuivat Englantiin,
Ranskaan, Välimerelle ja Mustallemerelle
saakka. Lännessä viikingit asettuivat
Islantiin, Grönlantiin ja jopa Pohjois-Ame-
rikkaan.
Veneet kulkivat sekä soutajien
että purjeiden avulla. Tilkuista
ommellut purjeet olivat usein
punaisia. Pienempiin
veneisiin tarvittiin parikymmentä
soutajaa, suurimpiin yli 50
miestä, jotka istuivat
soutaessaan omien matka-arkkujensa
päällä. Ruoan valmistamista
varten veneessä oli kivinen
liesi, jonka nimi oli alus.
Viikinki vene
Pitkien viikinkiveneiden laidat
oli tehty ohuista haapa- tai
tammilankuista ja tiivistetty
tervatulla lampaanvillalla.
Usein niiden keulaan oli
veistetty pelotukseksi
lohikäärmeen tai jonkin muun eläimen
pää. Pisimmät veneet olivat yli
50 metriä pitkiä, ja ne
kykenivät kantamaan jopa 30 tonnia
lastia. Norjalaisen viikinki-
kuninkaan Olav Tryggvessonin
kuuluisa Pitkä käärme oli 37
metriä pitkä.
viikinkien purjehdusreittejä
Viikinkien idäntie kulki Suomenlahden
rannikkoa pitkin, ja siksi viikingit joskus
päätyivät ryöstelemään myös jokivarsien
suomalaisia kyliä. Dnepriä ja muita suuria
jokia pitkin viikingit kulkivat
Konstantinopoliin ja Arabiaan asti. Slaavit kutsuivat
heitä ruseiksi eli ryssiksi, koska monet
olivat kotoisin Ruotsin Roslagenista.
juomasarvi

Häme
Rautakauden lopulla sisämaan hämäläiset olivat vaurasta
väkeä, jonka alue ulottui Suomenlahdelta Pohjanlahteen.
Paitsi omilla maillaan hämäläiset metsästivät pohjoisilla
eräalueillaan ja keräsivät Lappia myöten saamelaisilta
turkis veroja.
Vanajan kaupunki
Hämäläisten suurin kauppakaupunki
Vanaja sijaitsi Hämeenlinnassa nykyisen
rautatieaseman takana ja vastapäätä
Hämeen linnaa. Se mainitaan arabialaisen
maantieteilijän al-ldrisin kuvauksissa
nimellä Tbst eli Tavast eli Häme. Kaupunki
lienee perustettu vuoden 800 paikkeilla
eli samoihin aikoihin kuin viikinkiretket
alkoivat.
Kaivausten perusteella tiedetään, että
Vanajan kaupungissa oli muuri, paljon
hirsirakennuksia ja erilaisia työpajoja. Siellä
oli myös kiveyksiä, kalmisto ja
mahdollisesti oma satama. Asukkaita on
todennäköisesti ollut noin 1 000. Vihollisten
hyökkäysten varalta kaupunkilaisilla oli pieni
linna samalla kumpareella, jossa nyt on
Hämeenlinna.
Vanajan kaupunki välitti kauppaa Sisä-
Suomeen, ja sen kautta kulkivat
eränkäynnillä kootut turkikset maailmalle.
Niillä vaihdettiin suolaa, metalliaihioita,
aseita ja koruja, siemeniä ja erilaisia
ylellisyystuotteita. Novgorodilaiset tuhosivat
Vanajan kaupungin vuonna 1311.
Muinaislinnat
Linnavuoria tunnetaan
Suomesta lähes 100. Hämeessä
tärkeimpiä vesistöjä reunusti
16 hirsilinnaa. Niistä suurin
oli Valkeakosken Rapola,
jossa harjun lakea ympäröi
noin kilometrin mittainen
puolustusmuuri. Siitä ovat
vieläkin jäljellä pengerrys
ja hirsimuurien tukikiveys.
Vallien sisäpuolelta on löytynyt
jälkiä noin 80 asumuksesta
ja 13 uunimaisesta tulisijasta
sekä lukuisia heittokivikasoja.
Linnan puolustajat viskoivat
kiviä muurin yli hyökkääjien
niskaan.
A viikinkien kupurakilpi
<< Vanajan kaupunki
▼ Hämeen härkätie
Hämeen härkätie
Vanajan kaupungista johti
Aurajoen suulle Hämeen
härkätie, josta lauletaan vanhassa
kehtolaulussakin:
Tuu-tuu tupakkarulla,
mistäs tiesit tänne tulia.
Tulin pitkin Turun tietä
hämäläisten härkätietä.
Härkätie kulki Rengon,
Tammelan Portaan, Someron,
Marttilan ja Liedon kautta
Turkuun. Maamatkaa kertyi
170 kilometriä. Härkätieltä
päästiin Hiidentietä pitkin
Halikonlahdelle Uskelaan.
Muita hämäläisten käyttämiä
satamia olivat Porvoo ja Turun
Koroinen.
23

4. 	Lallin tytär
nna! Mitä sinä kuhnustelet? äidin ääni kajahti tuvan ovelta,
eikä Annan auttanut muu kuin ponnahtaa lämpimien
nahkaisten alta nopeasti seisaalleen. Valkoinen pakkashuuru tunki
tuvan ovesta äidin mukana ja sai Annan värähtämään kylmästä,
mutta valittaa ei tyttöparka uskaltanut, pujotti vain nopeasti
hameen päänsä yli ja kietoi vaipan hartioilleen.
Äänestä kuuli, että äiti oli taas kiukkua täynnä. Korvatillikan
sai jokainen, joka ei tällaisena päivänä totellut Lalloilan
mahtavaa Kerttu-emäntää. Isä oli ainoa, jonka edessä äitikin sulki
suunsa, mutta isä oli lähtenyt metsälle jo monta päivää sitten.
- 	Mitä äiti tahtoo? Anna kysyi nöyrästi palmikoidessaan
kohmeisin sormin hiuksiaan.
- Mene pakariin vahtimaan piikoja, etteivät ne varasta leipiä, äiti huokasi ja
istahti rahille lepuuttamaan jalkojaan. - Missähän isäsi taas viipyy?
Kyllä Anna sen ymmärsi, että äiti kantoi isästä huolta, vaikkei isä yksin
metsälle mennytkään vaan oli ottanut pari renkiä mukaansa. Vaan kun ajat olivat
levottomat ja ruotseja kulki yhä pitkin maita ja mantuja, äiti ei olisi tahtonut isän
lähtevän mihinkään.
- Eikö se riitä, että ruotsit tappoivat taistelussa kaksi poikaasi? äiti oli valittanut
isän taas hankkiutuessa matkaan. - Pitääkö sinunkin mennä saamaan ruotsin
keihäs sisuksiisi?
Anna ei tahtonut muistella sitä aikaa, jolloin paha ruotsien kuningas oli
saapunut sotaväkensä kanssa meren yli ja Lalloilastakin olivat kaikki miehet Olavia ja
Uolevia myöten lähteneet isän mukana Isolle niitylle taisteluun. Vaan huonosti-
han siinä oli käynyt. Olavin ja Uolevin oli isä haudannut jokitörmään ja itse hän
oli joutunut ruotsien kasteella käymään, vaikka kantoikin ristiä rinnallaan. Yön
turvin oli isä päässyt niiltä pakoon ja palannut kotiin vihaa täynnä. Onneksi oli
ruotsien kuningas lähtenyt syksyllä väkineen takaisin meren taakse.
- Kyllä isä ehtooksi jo kotiin palaa, Anna sanoi kynnykseltä. - Kohta alkaa
pyryilma, kun kuun ympärillä on ollut kehä jo monta yötä.
Ensimmäiset lumihiutaleet leijuivat jo taivaalta, kun Anna juoksi liukkailla
nahkalipokkailla pihan poikki pakaritupaan. Lämmin leivän tuoksu löi tyttöä
24

vastaan pakarin ovelta, mutta piikojen nauru katkesi kuin veitsellä leikaten.
-Annahan se on, kääntyi Kyllikki, emäntäpiika, sanomaan muille uunin luota.
-Antakaas Annalle pala lämmintä leipää!
Johanneksella oli vilu ja nälkä. Tuisku tuntui vain yltyvän, kun ajettiin rannan
suojasta jäälle. Hyvähän se oli piispan itsensä torkkua sudennahkaisissa reen
perällä, mutta Johanneksen piti yrittää pidellä hevosen suitsia jäisissä kourissaan.
Ihan niin kuin olisi sormenpäistä jo tunto mennyt. Äkkiä hevonen seisahtui ja
ravisteli päätään korvat luimussa.
- 	Mika on? piispa havahtui ja kohottautui istumaan. - Sine keske hevonen,
kyllä se mene!
Omituista oli piispan puhe, mutta kyllä siitä tolkun sai toisin kuin muiden
ruotsien puheista. Sellaistakin oli Johannes kuullut puhuttavan kotona Kalannissa,
että Henrikki-piispa olisi viety naapurikylästä poikasena ruotsien maalle ja siellä
piispaksi kasvatettu. Oli miten oli, Johanneksen oli piispa tahtonut kyytipojak-
seen, kun oli kuullut tämän olevan Kalannista kotoisin.
-Tulee vissiin myrsky, Johannes kääntyi sanomaan piispalle. - Eksytään vielä
jäälle, jos se pahaksi yltyy. Jos palattaisiin rantaan ja etsittäisiin jokin talo.
Se hyvä puoli Henrikki-piispassa oli, että se uskoi järkipuhetta. Sitä paitsi lumi
tuiskusi jo niin sakeasti, että hädin tuskin näki rannan häämöttävän tummempana
takana ja sivulla.
-Aja tuonne, piispa viittasi käskevästi kädellään. - Koiran haukku, kuuletko!
Nyt kuuli Johanneskin koiran haukkuvan, vaikka tuuli ujelsi korvissa. Hevonen
kääntyi mieluusti myötätuuleen ja hetkeä myöhemmin oltiin jo rannassa.
Rannassa näkyi olevan venetalas. He olivat osuneet suoraan jonkin talon rantaan.
Hyvä oli ruotsien jumala, piti piispasta huolta, Johannes ajatteli noustessaan
taluttamaan hevosta rinnettä ylös. Varmuuden vuoksi hän silti kiitti mielessään
myös Ukko ylimmäistä.
25

Anna oli viemässä vaippansa sisällä äidille lämpimäisiä tupaan,
kun äkkiä pyryn seasta sukelsi pihalle outo hevonen ja reki. Halli
oli heti haukkumassa hevosen jaloissa, mutta kun hevosta
taluttava poika kumartui taputtelemaan sitä, koira alkoi heiluttaa
häntäänsä. Siitä Annakin arveli, etteivät tulijat pahalla asialla olleet ja
uskalsi tulla lähemmäs.
- 	Rauha taloon! susiturkkinen mies sanoi kavutessaan reestä.
- 	Sano sinun isäntä, että piispa on tullut.
Säikähtäen vetäytyi Anna taemmas ja pälyili portin suuntaan. Ruotsihan
tämä oli. Kohta varmaan ratsastaisivat asemiehet sisään.
- 	Ei piispa pahaa tee, kyytipoika kiirehti sanomaan. - Jos saisi ruokaa ja
heiniä hevoselle ja yösijan.
- Ei täällä ruotseille ruokaa anneta! äidin ääni kajahti portailta kiukkuisesti.
- 	Lempo nuo perikööt!
Enempää ei Kerttu-rouva sanonut, kääntyi vain kannoillaan niin että
vaipanhelma heilahti ja katosi tupaan. Anna tiesi, että oli turha yrittää kääntää
äidin päätä tällaisessa asiassa. Vaan ei sopinut Lalloilasta noin vain ajaa ihmisiä
lumimyrskyn sekaan.
- Jos menisitte pakaritupaan lämmittelemään, Anna sanoi pojalle arasti. - Ja
hevosen voi viedä riihelle. Ei siellä heiniä ole mutta olkia kuitenkin. Vaan yöksi
ei varmaan kannata jäädä. Täällä ei ruotseista pidetä.
Kovin näytti tyytymättömältä se susiturkkinen mies, kun poika sille meni
selittämään, mutta suostui tuo sentään pakariin menemään piikojen ihmeteltäväksi.
Anna lähti itse näyttämään pojalle, mihin hevosen sai katoksen alle.
- Ota leipää, Anna sanoi, kun hevoselle oli haettu kaivolta vettä. Vaipan alla oli
leipä jo jäähtynyt, vaan näkyi tuo maistuvan, kun poika siitä taittoi itselleen
palasen. Leipäpalan taittoi myös Anna ja upotti siihen hampaansa. Riihen kynnys-
puulle he istahtivat rinnatusten. Siihen ei tuiskukaan osunut. Hevonen rouskutti
tyytyväisenä olkiaan, olihan niihin puinnista jäänyt jokunen jyvä kiinni.
Johanneksesta tuntui kyllä oudolta, kun tyttö ei tiennyt, mikä herra oli piispa
Henrikki. Eerikki-kuninkaasta tuo sentään oli kuullut ja näytti ensin
säikähtäneeltä, kun Johannes kertoi olleensa kuninkaan leirissä.
- Piispa on vähän niin kuin kirkon kuningas, Johannes yritti selittää. -
Jumalalle tuo puhuu joka ilta omalla kielellään. Pater kater noster voster. Ei sitä toiset
ymmärrä.
- Mikä jumala se sellainen on, joka käski tappaa minun veljeni! Anna sanoi
kiukkuisesti ja pureskeli leipäänsä. - Äiti repi ristin kaulastaan, kun isä tuli ilman
poikia kotiin.
- Kuoli meiltäkin taistelussa monta miestä, Johannes sanoi sävyisästi. - Muttei
piispa ollut taistelussa mukana, rukoili vain sivummalla, että Eerikki-kuningas
voittaisi. Ja voittihan tuo, väkevä on se niitten Jumala.
Vähitellen lientyi tyttö, Anna nimeltään. Jo se rupesi kyselemään, millainen
kuningas on ja onko Johannes käynyt meren takana. Ei toki meren takana, mutta
Liedossa kumminkin ja Ulvilassa. Johanneksesta oli hauska kertoa, kun toinen
niin tarkkaan kuunteli. Pyry oli jo asettunut ja hämärä laskenut kattojen ylle,
26

kun nuo kaksi havahtuivat.
- Sinun pitää lähteä! Anna sanoi Johannekselle
ravistellen leivänmuruja viittansa liepeistä. - Isä
tulee kohta ja suuttuu, jos täällä on ruotseja.
Haikein mielin seisoi Anna pakarituvan ovella, kun
hevonen ja reki hetkeä myöhemmin ajoivat
hämärtyvään iltaan. Kovin olivat piiat mielissään, kun
piispa oli kehunut heidän leipäänsä ja oluttaan ja
antanut emäntäpiialle kultarahan.
- Et sitten puhu rahasta äidillesi mitään, Kyllikki
vannotti Annaa. - Kerttu-rouva repii minulta silmät
päästä!
Kun Anna vihdoin uskalsi tulla tupaan uusi
lämmin leipä kainalossaan, oli isä juuri tullut metsältä
kotiin. Ei isä edes vaippaa riisunut yltään, seisoi vain
keskellä lattiaa kädet puuskassa, kun äiti kertoi
ruotsien käyneen monen miehen voimalla ja ryöstäneen
talosta leivät ja heinät.
- Ei isä! Anna yritti sanoa, kun hänen isänsä
kirosi ankarasti, sieppasi kirveen ovensuusta ja syöksyi
ulos. Turhaan juoksi tyttö portille ja huusi isänsä
jälkeen, että piispa oli maksanut kaikesta. Vihan
vimmassa lasketteli Lalli mäkeä alas järven rantaan
ja lähti hiihtäen seuraamaan reen jälkiä.
Jos ei hevonen olisi pillastunut, olisi Johanneskin ollut tuhon oma, kun Lalloilan
isäntä iski piispan kimppuun. Vaan siinä rytäkässä aisat katkesivat ja hevonen
lähti laukkaamaan jäälle. Niinpä Johannes, joka juuri oli kietonut suitsenperät
ranteidensa ympärille voidakseen lämmitellä käsiään hihojen suojassa, ei saanut
kättään irti vaan raahautui hevosen jäljessä. Vasta aamulla poikarukka tuli
tajuihinsa kinosten keskellä. Johanneksen ranne oli hiertynyt vereslihalle ja kasvot
olivat jään raapimat. Hevonen ei sen sijaan ollut millänsäkään vaan hamusi kaikessa
rauhassa jäätynyt kaislaa. Aisantyngät roikkuivat sen kummallakin kupeella.
Ensin Johannes ajatteli, ettei uskalla palata reen luo. Lopulta hän kuitenkin
lähti taluttamaan hevosta eilisiä jälkiään pitkin. Ehtiessään vihdoin pienen saaren
toiselle puolelle Johannes näki jäällä väkeä. Härkäpari seisoi keskellä lumilakeut-
ta. Vanha mies ja vähän nuorempi mies nostivat juuri piispan veristä turkkia
rekeen. Kaksi ratsumiestä ratsasti jäällä edestakaisin, mutta kolmas oli laskeutunut
hevosen selästä ja nosti jäältä kirveen. Penttihän se oli, kuninkaan ratsumiesten
päällikkö, jonka Eerikki-kuningas oli jättänyt piispankartanon turvaksi.
- Kuka tämän teki? Pentti kysyi ankarasti Johannekselta.
- Lalli, Lalloilan isäntä, vastasi vanhempi mies pojan puolesta ja teki
ristinmerkin.
27

Ihmetekoja
Jotta ihminen voitiin julistaa
pyhimykseksi, tarvittiin
tietoja hänen ihmeteoistaan.
Siksi piispa Henrikistä kertovat
legendat ovat ihmeitä
täynnä. Niissä kerrotaan, miten
Henrikiä avukseen rukoilleet
kokemäkeläiset hylkeenpyytä-
jät pelastuivat varmalta
kuolemalta. Myös kuolleen lapsen
vanhemmat saivat lapsensa
heräämään henkiin rukoiltuaan
apua piispa Henrikiltä.
Tarinoissa kerrotaan myös,
miten Lalli menetti hiuksensa
ja päänahkansa, koska oli
pannut murhatyön
jälkeen piispan hiipan
päähänsä. Vanhoissa
puuveistoksissa Lalli
makaakin usein
pääkallo paljaana
piispan jalkojen
juuressa.
Ortodoksinen
ja katolinen
kirkko kilpailivat
vaikutusvallasta
suomessa.
Risti, pappi ja pakana
Ensimmäinen ristiretki ei suinkaan tuonut
kristinuskoa Suomeen, vaikka ruotsalaiset
pakottivat taistelussa hävinneet suomalaiset
kasteelle. Suomesta on nimittäin löydetty ris-
tinmuotoisia koruja, joita on käytetty jo satoja
vuosia ennen ensimmäistä ristiretkeä. Myös
kristittyjen ruumishaudat, joihin ei pantu
esineitä, syrjäyttivät jo varhain pakanalliset polt-
to- ja esinehaudat.
Todennäköisesti suomalaiset saivat
ensimmäiset kosketuksensa kristinuskoon idästä ortodoksisen
kirkon pappien ja munkkien välityksellä. Tärkein todiste
tästä ovat sellaiset sanat kuin risti, pappi ja pakana. Ne on
kaikki lainattu muinaisvenäjästä jo vuoden 800 tienoilla.
Idän ortodoksinen kirkko ja lännen katolinen kirkko
kilpailivat vuosisatoja vaikutusvallasta. Kilpa kiihtyi sata
vuotta ennen ensimmäistä ristiretkeä, kun kirkot erosivat
virallisesti toisistaan. Varsinais-Suomesta ja Hämeestä
ortodoksinen usko joutui väistymään katolisen
uskon ja Ruotsin vallan tieltä. Karjala sen sijaan
jäi vielä vuosisadoiksi ortodoksisen
kirkon piiriin.
T hopearisti 1000-luvulta
piispa Henrikiä ja Lallia esittävä
veistos Akaan kirkosta vuodelta 1500
Lalli ja Kerttu
Lalli ei ollut mikään tavallinen
talonpoika vaan Köyliön Kirkko-
saaressa sijaitsevan ison
kartanon isäntä. Kansanrunojen mukaan
hän oli piispan vierailun aikaan metsällä
ja suuttui kuultuaan vaimoltaan Kertulta,
että piispa oli omin lupineen ottanut
talosta ruokaa ja juomaa. Kertun
väitetään valehdelleen miehelleen, ettei
piispa ollut maksanut kestityksestä.
Jälkikäteen sepitettyjen pyhimys-
legendojen mukaan piispa Henrik oli
nuhdellut Lallia murhatyöstä ja joutui
siksi itsekin murhatuksi. Legendoissa
puhuttiin kirveestä,
mutta kansanrunoissa
väitettiin Lallin
käyttäneen murha-aseena isoa
miekkaa, jollainen oli vain
ylimyksillä. Komea hopeakoristeinen
miekka onkin löytynyt haudasta Lallin kartanon
alueelta.
Lalli tuskin tappoi piispa Henrikiä
uskonnon takia. Hän oli nimittäin itsekin
pyhimyksen eli pyhän Laurentiuksen kaima.
Hänen vaimonsa Kerttu taas oli saanut
nimensä pyhän Gertrudin mukaan, joten
todennäköisesti he olivat kristittyjä.
28

Tunnistatko kuvasta
tapahtuman
osapuolet?
i
Kaalimaan Henrikki
Piispa Henrikistä on kerrottu sekä kirkon
pyhimyslegendoissa että kansanrunoissa. Piispa Henrikin surmavirsi
alkaa kuningas Eerikin ja piispa Henrikin lapsuudesta:
Kaszvoi ennen caxi lasta
Toinen kasvoi caalimaassa
Toinen Ruotzis yleni.
Toinen Hämehen Heinrichi
Toinen Erichi kuningas.
Kaalimaaksi on kutsuttu Anglianmaata eli Englantia,
mutta jotkut olettavat, että se voi tarkoittaa myös Var-
sinais-Suomessa sijaitsevaa Kalantia, johon kristinusko
oli levinnyt jo ennen ruotsalaisten ristiretkiä.
Se tiedetään, että Henrik oli ollut ennen Suomeen
tuloaan matkalla Pyhään maahan. Roomassa hän oli
kuitenkin tavannut kardinaalin, josta myöhemmin tuli
paavi Hadrianus IV. Kardinaali oli lähdössä Ruotsiin
järjestämään kirkon hallintoa, ja niin Henrik päätyi
hänen mukanaan ensin Ruotsiin ja sitten kohtalokkaalle
ristiretkelle Suomeen.
Piispa Henrikin kuolinpäivä 20. tammikuuta oli 1600-
luvulle asti Suomessa hänen muistopäivänsä. Pyhimys-
kalenterin tungoksen vuoksi Heikin eli Henrikin
nimipäivä siirrettiin myöhemmin 19. päivään tammikuuta.
A Nousiaisten kirkon arkun korkokuva, jossa
kuvataan ristiretkeläisten saapuminen Suomeen
Pyhäinjäännökset
Legendan mukaan piispa
Henrikin ruumis vietiin härkien
vetämänä Nousiaisiin ja
haudattiin kirkkoon, joka
rakennettiin siihen paikkaan, mihin
härät seisahtuivat.
Lähes 300 vuotta
myöhemmin Nousiaisten kirkkoon
pystytettiin komea
korkokuvilla koristettu arkku, johon
pyhimykseksi julistetun piispan
luut kätkettiin. Pyhimysten
luilla ja muilla
pyhäinjäännöksillä uskottiin olevan ihmeitä
tekevä voima. Siksi niitä tultiin
palvomaan ja rukoilemaan
pitkienkin matkojen päästä.
Osa Pyhän Henrikin luista
oli viety jo vuonna 1300 Turun
uuteen tuomiokirkkoon. 400
Tällainen kuva on
kirjailtu piispa
Henrikin
leukaluuksi epäillyn

pyhäinjäännöksen kääreeseen.
vuotta myöhemmin suurin
osa Turun pyhäinjäännöksistä
katosi Pietariin, kun Suomi oli
isonvihan aikaan venäläisten
miehittämä. Nykyisin ainoa
tunnettu Henrikin
pyhäinjäännös on käsivarren luu, joka on
Helsingissä Pyhän Henrikin
katolisessa kirkossa.
Tallella on myös punaiseen
silkkiin kiedottu leukaluu,
jonka epäillään kuuluneen piispa
Henrikille. Pyhäinjäännöksen
kääreeseen on nimittäin
kirjailtu kuva piispasta, jonka pään
Lalli katkaisee miekallaan.
29

5. 	Viimeinen tiili
isää tiiliä, mestari Hans ärähti ylhäältä telineeltä. Ketterästi
kapusi Juho tikkaita ylös kuusi tiiltä kainalossaan ja latoi ne
mestarin jalkoihin.
- Ei näitä, mestari ärähti ja potkaisi tiilet kolisten alas linnan-
tuvan permannolle. - Niitä pienempiä holvitiiliä, typerys!
Ei auttanut ruveta pullikoimaan, vaikka suututtikin. Mestari
Hans oli ollut kiukkuinen koko päivän. Kylmä kevättuuli
puhalsi Vana javedeltä, ja mestari hytisi viluissaan rakennustelineellä.
Hämeen linnan vouti Pärttyli Eerikinpoika oli pestannut hänet
muuraamaan uuden linnantuvan kattoholvin.
- Kirottu vouti, mestari Hans jupisi puhallellessaan
hyppysiinsä. -Vain hullu vaatii töitten alkamista keskellä talvea!
Juhoa jo hiukan nauratti. Mikä talvi nyt enää oli, kun valpurinmessu oli
vasta pidetty. Kylmä tosin oli ja muutamana yönä oli satanut lunta, mutta
aurinko lämmitti laihan oppipojan selkää, kun hän kumartui latomaan pienempiä
viistokylkisiä holvitiiliä kainaloonsa. Nyt Juho ojensi tiilet varmuuden vuoksi
yhden kerrallaan mestarin laastin kovettamaan kouraan.
- 	Piru Pärttyli-herran periköön! mestari uhosi sovitellessaan ensimmäistä tiilis-
kiveä paikalleen seinäsyvennykseen. Samassa häivähti alhaalla rakennustelineiden
välissä jotakin sinistä. Sehän oli Astrid Pärttylintytär, voudin ainoa lapsi, joka
äitipuolensa Martta-rouvan kanssa asui vanhassa linnantuvassa muurin juurella.
Ei kai tyttö vain kuullut mestarin puheita?
Jokin lintu visersi muurinkolossa, kun Astrid kapusi tornin länsipuolelle
tuulensuojaan. Onneksi Martta-rouva oli lähtenyt neuvomaan piikoja oluenpanossa, ja
Astrid oli päässyt livahtamaan hetkeksi ulos raittiiseen ilmaan iänikuisen
kilpailutyön äärestä. Sormenpäät olivat neulanpistoja täynnä, sillä alttarivaatteen kangas
oli jäykkää ja hopealanka vielä jäykempää. Martta-rouva tahtoi liinan olevan
valmis, kun isä palaa Turusta takaisin linnaan. Ommelkoon itse, mokomakin...
Ei sitä sopinut ääneen sanoa. Kipeästi puristi Martta-rouva käsivartta tai
retuutti palmikosta, jos ei totellut. Isälle siitä oli turha puhua, sillä kovin oli isä
mielistynyt uuteen emäntäänsä, eikä Astridin kuolleesta äidistä saanut voudin
pöydässä sanoa sanaakaan.
30

Samassa kuului alhaalta linnanpihalta Martta-rou-
van kiukkuinen ääni, joka kutsui Astridia. Sen
enempää miettimättä pujahti tyttö piiloon keskentekoiseen
linnantupaan ja kyyristyi paalujen väliin. Märkä laasti
tuoksui savelta ja kesältä. Tässä päässä oli jo muurattu
holvikatto. Lankut ja lukemattomat pystypuut tukivat
holvia alhaaltapäin. Telineiden toisessa päässä kuului
mestari Hans pauhaavan oppipojalleen. Askeleet
rahisivat seinustalla, ja Astrid pidätti hengitystään.
- Onko Astrid-neitiä näkynyt täällä? huudeltiin muurin
luota. Se oli Mari, nuorempi voudintuvan piioista, jonka
Martta-rouva oli komentanut etsimään karkulaista.
- Joku siniviittainen meni äsken portista ulos, kuului
muurintekijän oppipoika sanovan aivan Astridin
yläpuolella. Kun tyttö kohotti kasvonsa, näki hän pojan
vilkaisevan itseään lankkujen raosta. Ihan niin kuin poika olisi
hymyillyt.
Kohta kiirehtivät Marin askeleet porttia kohti.Tuskin
oli Astrid huokaissut helpotuksesta, kun kuului
omituinen rasahdus ylhäältä. Astrid ehti nähdä vain kaatuvan
paalun ja painautui nopeasti ikkunasyvennykseen.
Samassa hirmuinen jylinä täytti koko linnanpihan. Paalut, lankut ja tiiliskivet
romahtivat yhtenä sekamelskana linnantuvan permannolle.
Kun Astrid vihdoin uskalsi kohottaa katseensa viitanliepeen suojasta, sininen
taivas häämötti törröttävien parrunpäiden ja pölypilven keskeltä.
- Mestari! Mestari! oppipojan hätääntynyt ääni kuului ylhäältä. Samassa poika
jo loikkasi alas ja alkoi vimmatusti viskoa parrunpätkiä ympäriinsä.
- Mestari on täällä, Astrid sai sanotuksi. Lankkujen seasta näkyi nimittäin
kappale tomuista nahkakaapua.
Yksin ei Juho olisi saanut mestari Hansia kiskotuksi sortuneen katon raunioista,
mutta onneksi voudintytär tuli auttamaan. Kaksin he saivat raahatuksi
raskaimmat lankut syrjään. Onneksi seinää vasten nojalleen jäänyt parrunpätkä oli
31

suojellut mestaria, niin ettei hän ollut litistynyt sortuvien telineiden alle.
Kylläpä Juho oli helpottunut, kun mestari vihdoin alkoi räpytellä silmiään. Ilo
oli kuitenkin lyhytaikaista, sillä saman tien mestari Hans alkoi huutaa ääneen ja
repiä nahkakaapunsa hihaa. Vasta nyt huomattiin, että oikea käsivarsi oli veressä
ja roikkui hervottomana mestarin kupeella.
- Minä haen Martta-rouvan, sanoi voudin tytär ja lähti kapuamaan tiilikasojen
yli kohti oviaukkoa. Ensin Juho aikoi estellä, sillä Martta-rouvaa pelkäsivät
linnassa kaikki. Sitten poika kuitenkin tuli järkiinsä. Martta-rouva oli parantanut
voudin hevosenkin viime syksynä, kun se oli niukauttanut nilkkansa jäisellä
tiellä.
- Ei saa kertoa voudille, mestari ähkyi kivusta kalpeana. - Pärttyli-herra on
ankara mies...
> 	Martta-rouva ehti kohottaa kättään antaakseen Astridille korvapuustin, mutta
| hellitti sentään, kun sai kuulla, mikä hirmuinen onnettomuus oli tapahtunut.
- Ota kirstu ja seuraa perässä! hän kivahti Astridille ja lähti hamettaan
kannatellen kiirehtimään sairaan avuksi.
- Et sinä sitä yksin jaksa kantaa, Mari sanoi emäntänsä mentyä. - Ota toisesta
kahvasta kiinni.
- Suu kiinni, mestari Hans! Martta-rouva komensi kun tytöt saapuivat linnan-
tuvan ovelle. - Tämä on nykäistävä paikalleen! Pidä kiinni, poika!
Mestarin huuto poukkoili kiviseinästä toiseen mutta lakkasi sitten äkisti.
- Kuoliko se? Mari kuiskasi kaulaansa kurottaen.
Säikähti Juhokin, kun Martta-rouva tarttui mestarin veriseen käteen ja
kiskaisi sen ilmassa kiepauttaen ensin sivuun ja sitten ylöspäin. Vaan heti kohta
karjahduksestaan toivuttuaan mestari Hans jo könysi seisaalleen ja alkoi liikuttaa
käsivarttaan hämmästyneenä.
Kipu oli poissa. Käsivarsi liikkui jälleen, vaikka sormet olivat veressä ja koko
kämmen pahoin turvoksissa. Ei siinä tiiliskiveä pidettäisi pitkään aikaan.
- Pitää katsoa huomenna, ettei haavoihin ole tullut maanvihoja, mahtava
voudin vaimo sanoi puhdistettuaan haavan ja sidottuaan sen suojaksi palttinan-
kappaleen.
- Entäs katto? mestari sai sanotuksi, kun rouva oli jo lähdössä. - Ei se meidän
syytä ollut. Jokin paaluista oli varmaan laho ja siksi tuet sortuivat. Holvi ei ollut
vielä kuivunut tarpeeksi, hän yritti selittää, mutta Martta-rouva keskeytti miehen
tylysti.
- Se on mestarin oma asia! hän kivahti. - Katon on oltava valmis, kun minun
herrani ja mieheni tulee!
Hammasta purren odotti mestari Hans, kunnes voudin vaimo oli tarpeeksi
kaukana. Sitten hän alkoi ankarasti voivotella kovaa kohtaloaan.
- Parempi on lähteä pakosalle, mestari huokasi. - Yritetään päästä Viipuriin,
vaikka vouti kyllä lähettää miehensä perään.
- Jos sentään vain yritettäisiin korjata katto, Juho ehdotti varovasti. Mestarin
valitellessa hän oli kierrellyt ympäriinsä. Holvi oli linnantuvan toisessa päässä
ehtinyt kuivua tarpeeksi, eikä se ollut sortunut kuin osaksi. Suurin osa lankuista
oli ehjinä. Vain paaluja tarvittaisiin lisää.
32

- Mutta kuka sen muuraa? mestari mylvähti ja katsoi liinamytyksi kiedottua
kättään.
-Jos minä laitan laastin ja tiilet ja mestari neuvoo, Juho sanoi mielensä
rohkaisten. - Olen minä katsonut päältä, mitenkä mestari sen tekee.
Seuraavana aamuna Martta-rouva lähetti Astridin katsomaan, miten mestari
Hans mahtoi jaksaa. Se pieni tornikamari, jossa mestari ja hänen oppipoikansa
asustivat, oli kuitenkin tyhjä. Sen sijaan linnantuvan suunnalta kuului ääniä.
Holvin korjaus oli jo täydessä käynnissä. Uudet telineet oli pystytetty sortuneen
osan tueksi, katkenneet parrut oli pinottu seinustalle ja tiilet viskelty kasoihin.
- Ja sitten pienempiä holvitiiliä tuosta yli, kuului mestari sanovan ylhäällä
telineillä. - Mene hakemaan!
- Annatko siitä vierestäsi muutaman tiilen! oppipoika pyysi tikkaiden
puolivälistä. Koko ikänsä Astrid oli totellut käskyjä nopeasti ja epäröimättä. Tiilet
olivat pieniä ja kevyitä. Äkkiä niitä vei sylyksen tikkaiden juurelle.
- Minä haen kyökistä vasun, tyttö sanoi. - Saadaan kerralla enemmän ylös.
Mestarille ei Juho kertonut, kuka heidän avukseen oli ilmestynyt
linnantuvan permannolle. Aina oli vasu tiiliä täynnä odottamassa,
kun entiset oli saatu paikoilleen. Nopeasti työ edistyikin, kun anfangi-
tiilet olivat ehjiä ja muotti tukevasti paikoillaan. Mestari Hans ei enää
jaksanut istua katsomassa päältä, kun näki työn kerran sujuvan, vaan
heittäytyi aurinkoon maate. Kättä kuulemma jomotti.
Iltapäivällä oli holvi jo melkein korjattu. Ei puuttunut kuin yksi
tiili, mutta oikeankokoista ei löytynyt mistään, vaikka Astrid kuinka
tiiliskiviä käänteli. Tuskastuneena nousi Juho ylhäällä telineillä
oikaisemaan selkäänsä. Niin vähästäkö se nyt olisi kiinni. Samassa hänen
katseensa osui ratsujoukkoon, joka lähestyi linnaa rantatietä pitkin.
Pärttyli-herra oli tulossa! Nyt heidät hukka perii!
- Mene pois! Juho kumartui huutamaan voudin tyttärelle tikkaiden
aukosta. - Isäsi tulee!
Pelko oli jähmettää Astridinkin, mutta juuri silloin hän näki ulkona
auringossa aivan linnantuvan ovenpielessä ihan oikeankokoisen holvi-
tiilen. Se oli varmaan vierähtänyt syrjään telineiden sortuessa.
- Odota! tyttö huusi tiileen tarttuen ja kapusi kohta jo tikapuita.
- 	Minä löysin vielä yhden!
Pärttyli-herra oli kovin tyytyväinen mestari Hansin työhön ja maksoi
vähän ylimääräistäkin. Se oli sekä mestarin että Juhon mielestä
suoranainen ihme, sillä vouti oli tunnettu kitsaudestaan. Vielä suurempi
ihme oli Astridin mielestä se, ettei Martta-rouva sanonut mitään tytön
tomuisista hameenhelmoista vaan antoi Astridille illalla kirstustaan
hanhenrasvaa ja käski voidella sillä kämmeniä, jotka olivat kylmästä
rohtuneet.
33

Suomalaisten
vanhat linnat
Olavinlinna
nykyisessä muodossaan
Turun linna
1500-luvulla
OLAVINLINNAN rakentaminen
käynnistyi vuonna 1474 silloisen itärajan
tuntumaan Savonlinnan seudulle. Olavinlinna
poikkesi aikaisemmista linnoista sikäli,
että se varustettiin alusta alkaen
tuliaseita vastaan. Siksi sen tornit tehtiin
pyöreiksi eikä neliskulmaisiksi kuten
vanhemmat linnantornit.
TURUN LINNAA ryhdyttiin
rakentamaan vuoden 1280 Viipurin linna
tienoilla Aurajoen suulle. 1500- 1600-luvulla
luvun alussa se oli
pohjoismaiden suurimpia linnoja, ja siinä
oli 	yli 40 huonetta.
Hämeen linna
1300-luvulla
Hämeen linna
Hämeen linnan rakennustyöt aloitettiin
ilmeisesti jo 1260-luvulla. Soraharjulle
Vanajaveden rantaan muurattiin
luonnonkivistä seitsemän metriä korkea
neliönmuotoinen linnoitus, joka
oli pinta-alaltaan 35 x 25 metriä.
Linnoitukseen johti vain yksi portti,
joka oli puhkaistu muuriin kolmen metrin
korkeuteen. Sen puiset portaat voitiin nostaa ylös
vihollisen hyökätessä. Piirityksen varalle oli linnaan tehty
12 	metrin syvyinen kaivo.
Jo 1200-luvun lopulla linnanmuurin sisäpuolelle
ryhdyttiin rakentamaan tiilestä asuinhuoneita. Tällöin
muurattiin muun muassa holvikattoinen linnantupa, joka on
yhä käytössä. Seuraavalla vuosisadalla portin
kohdalle pystytettiin korkea Kukkotorni ja linnanmuureja ja
muitakin torneja korotettiin tiilimuurauksella. Uusien
tornien, salien ja portaikkojen lisäksi linnanväelle
rakennettiin käymälä ylös ulkomuuriin.
VIIPURIN LINNAN rakentaminen alkoi
ruotsalaisten sotaisan ristiretken jälkeen
vuonna 1293. Linna joutui kestämään
monet ankarat piiritykset, olihan se
Ruotsin valtakunnan itäisin linnoitus.
Miten linnoja lämmitettiin
Hirsisiä savupirttejä lämmitettiin kiukail-
la, kuten savusaunoja nykyäänkin.
Suomalaisiin kivilinnoihin ryhdyttiin 1300-
luvulla muuraamaan tulisijoja, joista
savu johdettiin seinien ja lattioiden sisään
muurattuja kanavia pitkin lämmittämään
asuinhuoneita. Samalla lailla olivat roo-
malaisetkin lämmittäneet asuntojaan ja
kylpylöitään.
Tällainen lämmitys ei ollut kovin
tehokas pakkasella. Siksi esimerkiksi Turun
linnasta muutettiin kylmimpinä
talvikuukausina pakoon kuninkaankartanon hirsi-
tupiin, joita voitiin lämmittää kunnolla.

Tiilenlyöjiä ja
Miten tynnyriholvi
muurataan
Yksinkertaisin holvimalli on
tynnyriholvijonka kaari on
puoliympyrän muotoinen.
Katon paino siirtyy toisiinsa no-
jaavien tiilien kautta seinien tai
pilareiden varaan. Holvi
muurataan viistotuista holvikivistä
puusta tehdyn muotin päälle.
Jotta muotti pysyisi ylhäällä
katonrajassa, se tuetaan
alapuolelta tolpilla ja parruilla.
Monimutkaisemmat holvit
muurataan kokoamalla
muotoilluista erikoistiilistä ruoteita
1 Joiden väliin ladotaan
holvivaipat 2 .
▼ Viipurin linnan kellarin
holvausta
MUURARIMESTAREITA
Vanhojen kivilinnoitusten rakentaminen oli hidasta ja
raskasta työtä, kun muurien ja tornien rakennusaineena
käytetyt kivet piti kuljettaa ja nostaa paikoilleen härkien,
hevosten ja ihmisten voimin. Rakentaminen helpottui
1200-luvulla, kun Suomessakin opittiin valmistamaan
tiiliskiviä. Niiden kuljetus ja muuraaminen oli
helpompaa kuin luonnonkivien käsittely.
Tiilenteon ja muuraustaidon toivat Suomeen
ulkomaiset mestarit. Muuraustyylien perusteella on päätelty, että
Hämeen ja Turun linnojen rakentajat tulivat Suomeen
Ruotsista. Olavinlinnaa rakentamaan pestattiin 16
tallinnalaista muurarimestaria apulaisineen ja oppipoikineen.
Heidän lisäkseen pakotettiin lähiseutujen asukkaat
osallistumaan linnan rakennustöihin.
Miten tiiliä tehdään
ITiilimassa valmistetaan savesta ja hiekasta,
jotka sekoitetaan keskenään.Yksinkertaisinta
oli sekoittaa ainekset polkemalla. Savimyllyjä eli
tiilikraanoja ryhdyttiin käyttämään 1700-luvulla.
Tiilimassaa voidaan keventää, värjätä ja vahvistaa lisäämällä siihen
esimerkiksi olkia, sahanpurua tai tiilimurskaa. Parasta tiilisavea on
vesistöjen pohjaan kerrostunut jääkautinen savi.
2 Vanhimmat käsin lyödyt tiilet tehtiin
täyttämällä puiset muotit savimassalla.
Märät tiilet vietiin muotissa kuivatuspaikal-
le, missä ne irrotettiin muoteista ja jätettiin
kuivumaan. Puolikuivia tiiliä voitiin muotoilla
sablonin eli kaavaimen avulla. Muotoiltuja
tiiliä tarvittiin esimerkiksi ikkunan-ja
ovenpieliin, holveihin ja pylväisiin.
3 	Tiiliä kuivatetaan niin pitkään,että niissä on
kosteutta jäljellä vain 6-9 prosenttia. Aikaisemmin
tiilet kuivatettiin ulkona auringossa tai sateelta
suojassa katoksen alla, mutta myöhemmin on
kuivatukseen käytetty tiiliuunien hukkalämpöä.
4Kuivatut tiilet poltetaan korkeassa lämpötilassa, jotta niistä tulisi
kestäviä. Miilunpoltossa poltettavat tiilet on pinottu eräänlaiseksi
uuniksi. Tiilet voidaan myös latoa erikseen tehtyyn polttouuniin.
Viimeistään esilämmityksessä tiilistä haihtuu kosteus. Kun tiilien
lämpötila kohoaa 300-600 asteeseen, palavat tiiliseoksen orgaaniset
aineet, kuten puru tai oljet.Tulitusvaiheessa lämpötila on 950-1 050
astetta.
Mitä kuumemmiksi tiilet saadaan, sitä
tummempia ja kestävämpiä niistä tulee.
Suomalaisessa savessa on paljon rautaa, ja siksi meidän
tiilistämme tulee yleensä punaisia. Kalkkipitoinen
savi muuttuu poltettaessa keltaiseksi.
35
munkkitiilet nunnatiilet
Nunna- ja munkkitiilet
Vanhimmat tiilikatot tehtiin
käyttämällä kahta erilaista
tiilityyppiä. Nunnatiiliksi
sanottiin kourumaisia tiiliä,
jotka ripustettiin väkäsestä
ruodelautoihin. Niiden päälle
ladottiin kuperat munkkitiilet,
jotka estivät vettä valumasta
nunnatillien saumoihin.

Musta surma
oko ne soittavat aamumessuun? Anna ponnahti säikähtäen
istumaan muurinloukossa. Päivä kajasti jo ikkunaluukun
raoista ja tulen humina kuului liedestä. Ei sopinut kauppiaan talon
pikkupiian nukkua näin myöhään.
Juuri kun Anna oli saanut puukengät jalkaansa, tuvan oli
avautui ja Valpuri, porvari Freesen rivakka emäntäpiika, astui
sisään jauhovakka kainalossa.
- 	Menes vierastupaan katsomaan, joko vieras on herännyt!
hän komensi Annaa. - En hennonut herättää sinua, kun jouduit
passaamaan isäntää ja sitä laivuria aamuun asti. Isäntä makaa
kyllä puoleenpäivään, mutta laivurilla voi olla kiire.
Taivas punersi tuomiokirkon takana. Ei porvari Freesen talo suinkaan ollut
Turun suurimpia, mutta hyvällä paikalla jokirannassa lähellä kirkkoa. Tuvat ja
aitat reunustivat pihamaata, jota peitti tänä aamuna valkoinen kuura. Vanha
Hasso, porvari Freesen koira, haukkui porraskiven vieressä rottaa vainuten. Mik-
kelinmessuun oli aikaa vain muutama päivä. Silloin päättyisi Annan
ensimmäinen vuosi kauppiaan talon pikkupiikana. Viime yönä viiniä juotuaan oli porvari
luvannut, että Anna saisi uuden pestin kunniaksi hameen siitä paksusta vihreästä
kankaasta, jota laivuri oli tuonut Saksanmaalta saakka.
Vierastuvan ovi oli raollaan. Anna astui varovasti kynnyksen yli. Kun silmä
tottui tuvan pimeyteen, hän näki, että laivuri oli maate pannessaan viskonut
vaatteensa pitkin lattiaa. Kaksi ruukullista kallista reininviiniä ne olivatkin isännän
kanssa kumonneet viime yönä tultuaan kiltatuvasta kotiin.
Samassa vuodekomeron ovi raottui. Outo lemu täytti huoneen. Anna veti
vaistomaisesti hameenliepeensä suun eteen, ettei olisi oksentanut.
- 	Hait! kuului vuodekomerosta käheä käsky. Se tarkoitti, ettei saanut liikahtaa-
kaan. Niin porvari Freesekin aina sanoi, kun tynnyreitä nostettiin luukusta aitan
ylisille. - Pest... Pest... geh sagen... Pest... Pest...
Mennä se käski, sen verran Anna ymmärsi, mutta mitä oli pest? Jokin pestikö?
Vieras näytti ovenraosta tulvivassa päivänvalossa omituisen mustanpuhuvalta.
Hän kurottui huitomaan kädellään mutta vaipuikin äkkiä korahtaen takaisin
oljille. Anna säikähti, kääntyi kannoillaan ja juoksi pihan yli pakaritupaan, missä
36

Valpuri hämmensi puuropataa.
- Minä menen katsomaan, mikä siellä on hätänä, emäntäpiika sanoi kuultuaan
vieraan oudosta käytöksestä. Hän työnsi kauhan Annan käteen. - Nosta pata
sivummalle, kun puuro sakenee!
Hetken kuluttua kuului pihamaalta porvari Freesen kaikuva ääni ja Hasson
kimeä haukku. Oliko isäntä vihainen? Jotakin ne puhuivat kiivaasti Valpurin
kanssa. Sitten tuvan ovi tempaistiin auki ja emäntäpiika käski Annan kiiruhtaa
Pyhän Olavin luostariin.
- Etsi käsiisi veli Andreas ja sano, että porvari Freesen talossa on laivuri kuollut
paisetautiin, hän selitti hätäisesti. - Kysy onko siihen
rohtoa tai neuvoa!
Sinä aamuna oli koulumestari Henricus sairastunut eikä
hän saapunut valvomaan katedraalikoulun poikia
tuomiokirkon aamumessuun, niin kuin piispa oli
määrännyt. Niinpä nuori kaniikki Birger oli ottanut johtoonsa
tämän levottoman joukon ja kulki nyt sen edellä kohti
kouluhuonetta, joka oli rakennettu tuomiokirkon kaa-
konpuoleiseen ulkomuuriin. Kovin kauniisti ei Turun
teinien latinankielinen laulu kaikunut tänä aamuna, sillä
yksi ja toinen oli saanut äänensä käheäksi koleassa
syysilmassa. Ei Johannestakaan paljon laulattanut, kun hän
raahusti joukon viimeisenä. Nukutti niin armottomasti,
ja nälkä kurni vatsassa.
-Johannes!
Kirkas tytön ääni kaikui pitkin muurin vierustaa.
Johannes seisahtui odottamaan sisartaan, joka juoksi puu-
kengät kopisten häntä kohti. Onneksi kaniikki Birger ei
huomannut yhden puuttuvan laumastaan vaan katosi
viitta hulmuten porttiholviin aamu-unisen teinijoukon
vaeltaessa hänen jäljessään.
- Sinun täytyy lähteä käymään luostarissa minun
kanssani, Anna selitti hengästyneenä ehdittyään
veljensä luo. - Meidän vierastupaan kuoli laivuri tänä aamuna
ja isäntä pelkää, että se on jotakin tarttuvaa tautia.
-Ja nyt hän tahtoo saada dominikaaniveljiltä jotakin rohtoa itselleen, Johannes
naurahti. - No, minä tulen mukaasi. Patukkaa saan joka tapauksessa
kämmenilleni, kun jäin puhelemaan kanssasi.
Annaa säälitti Johannes-rukka. Kovin ankarasti kuritti mestari Henricus niitä,
jotka eivät jaksaneet joka hetki herpaantumatta kuunnella hänen puhettaan.
Harvoin Johannes sai patukasta tietämättömyyden takia, sillä niin kuin pappi oli
kotona sanonut veljeäTurun kouluun toimittaessaan, Johannes oli saanut
Herralta suuret hengenlahjat ja oppi nopeasti latinaa. Mutta veliparka oli armottoman
aamu-uninen ja nukahti siksi usein olkien sekaan opettajan kateederin juurelle.
-Vieläkö sinulla on leipää jäljellä? Anna kysyi, kun he ylittivät Kroopin ja lähtivät
37

kapuamaan mäenrinnettä kohti luostaria. Pari paimenta ajeli lampaita kohti
kaupunkia. Olivat varmaan palaamassa rantaniityiltä kotiin.
- On toki, Johannes vastasi ja kaivoi mekkonsa kätköistä leipäpalan Annallekin.
- 	Kierrettiin Tuomaksen kanssa kotipitäjää sopivasti puintiaikaan, ja joka talossa
oli vasta leivottu.
- Minunkin tekisi mieleni kotiin käymään, Anna huokasi. - Mutta tuskin ne
minua päästävät, kun matka on niin pitkä eikä pestien välissä ole kuin muutama
päivä.
- Minä menen jouluksi taas, Johannes sanoi. - Jos ne silloin laskisivat sinutkin.
Anna ei ruvennut väittämään vastaan, vaikka tiesikin, ettei Valpuri voisi
päästää häntä jouluna kotiin, sillä silloin oli talossa eniten työtä kynttilänteosta
oluenpanoon ja leipomisiin. Koti-ikävä kuristi silti kurkkua. Veljen antama leipä
maistui samalta kuin äidin leipoma. Kauppiaan talossa leivottiin vain saksalaista
leipää, jossa maistui anis ja kumina.
Luostarin portti oli auki, ja sisarukset astuivat siitä sisään. Johannes puhutteli
rohkeasti latinaksi heti ensimmäistä vastaan tulevaa mustakaapua, ja mies viittoi
heitä menemään seuraavasta portista vasemmalle.
- Veli Andreas on luostarin puutarhassa, Johannes selitti, kun he kävelivät
munkin osoittamaan suuntaan. - Anna minä hoidan puhumisen.
Puutarhan portilla Anna seisahtui ja veti syvään henkeä. Niin kuin olisi tullut
takaisin kesään. Aamuaurinko paistoi muurin yli, ja iso ruusupensas kukki aivan
portinpielessä. Kauempana kasvilavojen keskellä näkyi mustakaapuinen,
valkotukkainen mies. Se oli kuuluisa veli Andreas, Pyhän Olavin luostarin dominikaani-
veljien puutarhuri, jonka sanottiin tietävän kaiken yrteistä ja rohdoista.
Varmuuden vuoksi Anna jäi seisomaan vähän kauemmas, kun Johannes lähti
puhuttelemaan vanhaa munkkia. Hetken kuluttua veli kuitenkin viittoi Annan
tulemaan lähemmäs, sillä munkki tahtoi tietää tarkkaan, miten laivuri oli kuollut.
Niin Annan piti kertoa kaikki alusta asti, mitenkä laivuri oli saapunut eilen
iltapäivällä kauppiaantaloon ja mitenkä rengit olivat koko päivän kuljettaneet
käsirattailla ja korennoilla laivasta kirstuja ja tynnyreitä kauppiaan aittoihin.
- Veikö porvari Freese laivurin Pyhän Nikolauksen kiltaan? munkki kysyi
Annalta. Suomea se puhui, vaikka vähän oudosti murtaen.
- Siellä ne olivat iltaan asti, Anna vastasi totuuden mukaan. - Ja joivat vielä yöllä
lämmitettyä viiniä. Laivurilla oli vilutautia ja siksi piti viiniin laittaa neilikoita.
- Mitä laivuri sanoi, kun näit hänet aamulla?
38

- Käski mennä pois, Anna vastasi hiukan peloissaan. - Jostakin pestistä se
puhui...
- Pest? munkin ääni kohosi ja mies teki nopeasti ristinmerkin. - Oletko varma,
että kuoleva sanoi sinulle Pest?
- Sanoi se, Anna nyökkäsi. - Ja siellä oli niin kummallinen lemu.
- Oliko miehellä paiseita? munkki tahtoi tietää.
- En minä nähnyt, Anna kiirehti sanomaan. - Mutta Valpuri puhui paiseista.
- Se on ruttoa! munkki huudahti ja teki taas ristinmerkin. - Herra meitä kaikkia
armahtakoon! Tulkaa, minä annan teille ruttojuurta!
Kun Anna ja Johannes hetkeä myöhemmin riensivät luostarin mäkeä alas kohti
kaupunkia, ruvettiin kaupungissa soittamaan kelloja.
-Tulipalo! Anna huudahti ja seisahtui kesken juoksun.
- Savua ei näy missään, Johannes sanoi ja kiirehti askeleitaan. - Ne soittavat
varmaan ruton takia!
Kauppiaan talon portilla oli korennon nenään nostettu keltainen vaate. Pistävä
katajansavu tunki nenään, kun Anna jyskytti nyrkillä porttiin.
- Ei sinne saa mennä! joku ohi kiiruhtava nainen sanoi ajaen lehmää edellään.
- Freesellä ovat kuolleet ruttoon jo kaikki!
Naisen poistuttua portti raottui vähän. Hasso luikahti saman tien portista ulos
ja lähti haukkuen juoksemaan kohti siltaa.
- Menkää pois, huusi Valpuri ääni särkyen portin takaa. - Isäntäkin on
sairastunut ja toinen rengeistä!
- Tässä on ruttojuurta, Johannes sanoi ja viskasi liinakankaaseen kiedotun
rohdon portin toiselle puolelle. - Veli Andreas käski kaikkien syödä sitä viiniin
survottuna.
- Lähtekää kotiinne, lapset, pois kaupungista! Valpuri huusi ottaessaan nyytin
maasta. - Älkää tulko takaisin ennen kuin kirkossa kuulutetaan, että tauti on ohi!
Portin sulkeutuessa sisarukset katsoivat hämmentyneinä toisiinsa. Samassa
Härkäpään Tuomas, Johanneksen paras toveri, ilmestyi kujalle kaksi säkkiä
olallaan.
- Siinähän sinä olet, Tuomas huudahti ja heitti toisen säkeistä Johannekselle.
- Piispa lähetti sanan, että meidän on lähdettävä kaupungista heti. Otin sinunkin
säkkisi mukaan, kun arvasin löytäväni sinut täältä!
Kolme päivää Anna, Johannes jaTuomas vaelsivat härkätietä kohti kotipitäjäänsä,
ja vanha Hasso seurasi heitä uskollisesti. Huhu Turkuun saapuneesta taudista
oli kiirinyt jo ensimmäisten pakolaisten mukana tienvarren kyliin, eikä heitä enää
päästetty taloihin yöksi. Siksi oli etsittävä suojaa riihistä ja ladoista. Onneksi
koira oli mukana. Ei tarvinnut pelätä rosvoja eikä petoeläimiä. Leipääkin riitti,
mutta kovin keveä oli Johanneksen säkki, kun he vihdoin kolmantena päivänä
seisahtuivat kotinsa veräjälle.
- Entä jos meissäkin on tauti? Anna säikähti nähdessään pienen valkotukkaisen
tytön juoksevan pihan poikki heitä kohti. Hasso vinkui ja heilutti häntäänsä.
- Me olisimme jo sairastuneet, Johannes sanoi ja avasi veräjän. - Ei se tauti
tänne asti tule.
39

Tuomioki] on
JUURELLA
Vanha Turku 1400-mvuN lopu
PYHÄN YRJÄNÄN HOSPITAALISSA
hoidettiin lepraan eli spitaaliin
sairastuneita.Tauti oli
parantumatonpa sen tartuntaa pelättiin
kovasti. Siksi sairaala oli
rakennettu joen toiselle puolelle, ja
leprasairaiden piti kilistää kelloa
lähestyessään muita ihmisiä.
SUURTORIN varrella oli
kaupungin raatihuone.Torilla pidettiin
tammikuussa ja kesäkuussa
heikinmarkkinoita Pyhän
Henrikin muistoksi.
SUURTORIN LAITURIIN toivat
laivat kalliita ulkomaan
tavaroita. Laivojen oli kuitenkin
ensin pysähdyttävä Turun
linnan luona, jotta linnanvouti
voi valita haluamansa tavarat
kauppiaiden lastista.
KROOPPI oli laskuoja, joka
virtasi savisesta Mätäjärvestä
Aurajokeen. Kun venäläiset
polttivat Turun vuonna 1316,
kaupunki alkoi laajentua
Kroopin eteläpuolelle.
Opin saunan löylyssä
Turun katedraalikoulussa
opetettiin tulevia
pappeja.Tärkeimmät oppiaineet
olivat latina, puhetaito,
kielioppi ja laulu. Koska kirjoja
ei ollut, kaikki oli opittava
ulkoa. Koulupäivät olivat
pitkiä ja kuri ankara.
Oppilaat istuivat lattialla olkien
päällä. Opettajan lukupul-
pettia sanottiin
kateederiksi. Jos oppilas ei
osannut läksyään, hän sai pampusta sormilleen niin, että oljet
värjäytyivät verenpunaisiksi.
Katedraalikoulun oppilaita kutsuttiin teineiksi. He
saivat kulkea joulun tienoilla ja elonkorjuuaikaan
maaseudulla keräämässä ruokaa ja vaatteita ja esittämässä
koulussa opittuja lauluja, tansseja ja pieniä uskonnollisia
kuvaelmia. Kun teinivaellukset tahtoivat helposti venähtää
yli sallitun ajan, ne yritettiin välillä kieltää kokonaan.
Olaus Magnuksen kuva
katedraalikoulusta 1500-luvulta
PYHÄN OLAVIN LUOSTARI
sijaitsi kaupungin etelälaidalla
Luostarinmäen rinteellä.
Luostarin dominikaanimunkeilla
oli oma koulunsa ja kirkkonsa.
He kiersivät ympäri maata
saarnaamassa ja opettamassa.
Piae Cantiones
- hurskaita lauluja
Monet Turun teinien
laulamista hurskaista lauluista
tunnetaan vielä tänäkin
päivänä, kuten joululaulut
"Laps on meille syntynyt" ja
"Ilon päivä verraton" sekä
kevätlaulu "Talven valta
kaikkoaa"

< kuolemantanssi
Luostarin puutarha
Ahtaasti rakennetuissa kaupungeissa taudit levisivät herkästi.
Tuhkarokkokin saattoi olla tappava tauti, isorokosta
puhumattakaan. Eniten pelättiin spitaalia ja ruttoa.
Lääkäreitä oli vain Euroopan suurimmissa kaupungeissa.
Munkit, papit, parturit ja erilaiset kansanparantajat auttoivat
sairaita parhaansa mukaan. Varsinkin luostareiden
puutarhoissa kasvatettiin lääkeyrttejä, joita käytettiin hauteina tai
rohtojuomina tautien ja vammojen parantamiseen.
Vaikka lääketiede perustuikin vastaavuusoppiin eli
silmäsairauksia parannettiin silmänmuotoisilla
kasveilla ja verenvuotoa punaisilla kukinnoilla, monet
keskiaikana käytetyt yrtit sisälsivät myös todellisia
vaikuttavia aineita. Tunnettuja rohtokasveja olivat
muun muassa
Nokkonen,, joka auttaa keuhkotautiin
ja ihottumiin ja karkottaa madot suolistosta
Tulikukka,, joka on tehokas yskänlääke
PiharatamOj jolla parannetaan haavoja
Mustikka, joka on yhä toimiva vatsalääke
Oopiumiunikko, jota käytetään kipujen
lievitykseen
Ruttojuuri, joka auttaa kouristuksiin,
vatsavaivoihin ja päänsärkyyn; sen mangaani-
pitoisilla lehdillä on hoidettu myös haavoja.
Musta surma
Pelottava paiserutto eli musta surma
levisi 1300-luvun puolivälissä
Eurooppaan Aasiasta. Tautia
tartuttivat Venetsiaan saapuneiden
laivojen salamatkustajien eli mus-
tarottien kirput. Muutamassa
vuodessa rutto levisi Pohjolan
perukoille Suomea myöten ja tappoi
kolmasosan Euroopan asukkaista.
Tavalliseen paiseruttoon
sairastuneista -jolloin ihoon tuli tummia
laikkuja - kuoli joka toinen.
Pohjoismaissa levisi pisaratartuntana talvisin
ihmisten yskiessä pelottava keuhko-
rutto, johon sairastuneista kuolivat
melkein kaikki. Viimeisen kerran rutto levisi
Suomeen vuonna 1710. Silloinkin siihen
kuoli lähes 10000 ihmistä.
Mustan surman ja muiden suurten
kulkutautien myllerryksessä ihmisten
kuolemanpelko näkyi kaikkialla. Monien kaupunkien kirkkoihin
maalatut kuolemantanssin kuvat kertovat siitä,
miten lähellä kuolema tuntui olevan jokaista. Kuvissa
luurangot tanssittavat yhtä
lailla piispoja,
linnanherroja, kauppiaita, talonpoikia,
munkkeja ja kerjäläisiä.
/
/ s»
V
ruttobakteereita
mustarotan kirppu
mustarotta
41

7. 	Karhunhammas
uska HOI! Tuopa ne puunrangat sieltä saunan takaa, isä huuteli
nauriskuopan luota ylhäältä mäenrinteestä. Tuuli painoi savua
saunan räppänästä suoraan Juskaa kohti ja sai pojan silmät
vuotamaan vettä. Missähän Virkkukin lienee? Kunhan ei olisi
ryhtynyt taas jahtaamaan oravia.
Imelä nauriinhaju levisi keittokodasta ja sai veden kihahta-
maan kielelle. Anniakaan ei näkynyt missään. Sisko oli varmaan
mennyt noukkimaan puolukoita mäeltä. Vasta nyt Juska
huomasi, miten nälkä jo repi suolia. Isän kanssa ei turhia
ruokataukoja pidetty. Tänään oli saatava viimeisetkin kaskinauriit
kuoppaan. Huomenna lähdettäisiin soutamaan järven yli kotiin.
Kun Juska ennätti haaparankoja raahaten isänsä luokse, oli nauriskuopan
katto jo melkein valmis. Isä asetteli viimeiset rangat toisten viereen ja käski Juskan
ruveta tiivistämään rakoja sammalilla.
- Tuuli taitaa kääntyä pohjoiseen, isä sanoi noustessaan pyyhkimään hikeä
otsaltaan. - Hyvä niin, saadaan soutaa myötätuuleen.
Tuskin Juska oli saanut katon toisen laidan tiivistetyksi, kun isä jo rupesi
lapioimaan maata katon päälle. Sai pitää kiirettä, ettei sora ropissut kynsille. Juuri kun
nauriskuopan katto oli peitetty ja kuopan suu oli tukittu isolla pölkyllä ja tuohi-
levyillä, syöksyi Virkku metsänreunasta haukkuen heidän luokseen, ja kohta tuli
näkyviin Annikin.
- Isä, sisko huusi säikähtäneenä lähemmäs päästyään. - Mustavaaran takana
on vieraita miehiä!
Ei Anni ollut aikonut mennä niin pitkälle marjaan. Olihan niitä puolukoita
mättäät punaisinaan aivan siinä vastakylvetyn kaskimaan takana ylempänä
mäellä. Virkkukin oli ensi alkuun kierrellyt hänen ympärillään, mutta oli sitten
jäänyt kaivelemaan jotakin juurakkoa. Niinpä Anni oli marjamättäiden perässä
kulkiessaan joutunut huomaamattaan Mustavaaran toiselle puolelle. Hän oli
säikähtänyt, kun vihdoin oikaisi selkänsä. Edessä ei ollutkaan tuttu järvi, omat
kaskimaat ja sauna, vaan ihan outo maisema, synkkä ja louhikkoinen. Nopeasti
oli tyttö kääntynyt kapuamaan rinnettä takaisinpäin, mutta juuri silloin oli tuuli
42

tuonut hänen korviinsa hevosen
hirnahduksen.
Vaistomaisesti oli Anni kyykistynyt
kivenlohkareen taakse ja kurkistanut
sieltä pensaiden suojasta alas
rinteeseen. Hevosen selkä oli häivähtänyt
alhaalla kuusikossa ja mies ja
toinenkin ja kolmas...
Ei ollut uskaltanut Anni hengäh-
tääkään, ettei yksikään risu
rapsahtaisi tai pikkukivi lähtisi vierimään
rinnettä alas. Vasta kun miehet ja
äänet olivat kadonneet
kallionkielekkeen taakse, oli tyttö lähtenyt varoen
kapuamaan omia jälkiään takaisin.
Vaaran laella oli Virkku syöksynyt
häntä vastaan, mutta lopettanut
haukun alkuunsa, kun Anni oli sitä
komentanut.
- Montako niitä on? isä kysyi ja tarttui jo kirveeseen.
Kolme sanoi Anni nähneensä, mutta saattoi niitä olla enemmänkin.
-Ja ne menivät varmasti itään päin? isä tiukkasi. - Näkivätkö ne sinut tai Virkun?
- Eivät nähneet eivätkä seisahtuneet, Anni vakuutti itku kurkussa. Juskakin
hamuili jo puukkoaan vyöltä. Olihan niistä puhuttu, karjalaisista ja venäläisistä,
mitenkä ne kävivät ihmisten kimppuun, kun nämä olivat kaskella erämaissa.
-Tuskin ne enää takaisin tulevat, isä murahti ja kulki kirves kourassa kohti
saunaa. Virkku pinkaisi juoksuun isän edeltä. Juska jäi odottamaan Annia, jota
oli ruvennut itkettämään.
- Eihän se sinun vikas ole, että täällä on kulkijoita, Juska yritti lohduttaa
sisartaan. - Hyvä, ettet kävellyt niitä polulla vastaan.
Isä oli jo pannut saunan räppänän kiinni ja nostanut haudikaspadan
hiillokselta porraskiven viereen. Naattien alla olivat pikkunauriit hautuneet makeiksi ja
pehmoisiksi. Näppärästi sirotteli Anni padan pohjalle jääneeseen liemeen
kourallisen ruisjauhoja ja hyppysellisen suolaa. Siihen kun kastoi puukkoon pistetyn
nauriinlohkon, ei paremmasta väliä.
- Jokos ne istukasnauriit vietiin rantaan? isä kysyi, kun he ruoan päälle hetken
levättyään olivat kavunneet saunan parveen kylpemään. Vielä pysyi lehti vihdassa,
jonka Anni oli käynyt taittelemassa vanhalta kaskelta. Isommissa koivuissa näkyi
jo keltaisia lehtiä.
- Ne on veneessä, Juska vastasi ja heitti lisää löylyä kiukaalle. - Mutta ruistynnyrit
on vielä kodassa. Ei ruvettu niitä Annin kanssa vierittämään, jos vaikka tulee sade.
- Aumasta saadaan vielä toinen mokoma rukiita, isä sanoi ja kurottui
vihtomaan selkäänsä. - Kunhan järvi jäätyy, käydään hakemassa ruislyhteet hevosella
kotiin puitavaksi.
43

Isän kaulassa riippuva valkoinen karhunhammas häivähti saunan hämärässä,
eikä Annia enää pelottanut yhtään. Isä oli Karhusen veljeksistä väkevin ja
taitavin, niin sanoivat kaikki. Omin käsin isä oli veistänyt tämänkin saunan hirret ja
rakentanut järven toiselle rannalle koko heidän talonsa ja kaikki sen rakennukset
tuvasta läävään ja riiheen. Muut Karhuset asuivat kaukana etelässä. Sinne piti
soutaa kaksi päivää ja laskea veneellä koskesta.
Järvestä nousi valkoinen usva, kun he vihdoin palasivat rannasta takaisin saunalle.
Vesi oli tuntunut ensin kylmältä ja sitten lämpimältä.
Isä oli avannut räppänän, ettei lauteilla olisi liian kuuma maata. Juska makasi
omalla paikallaan laitimmaisena lauteiden oljilla. Räppänän aukosta näkyi
tuikkiva tähti. Kiuas naksahteli jäähtyessään. Anni tuhisi unissaan, ja isä kuorsasi
raskaasti. Juskaakin nukutti. Huomenna oltaisiin jo kotona. Mitähän äiti sanoo,
kun kuulee, miten paljon nauriita saatiin kaskelta.
Äkkiä Virkku rähähti hirmuiseen haukkuun.
Isä oli ensimmäisenä jalkeilla ja säntäsi saman tien karjahtaen saunan ovelle.
- Joku on auman kimpussa, hän huusi ja katosi pimeään yöhön. - Pysykää te
täällä!
- Älä mene! Anni huusi ylhäältä lauteilta, mutta Juska ei voinut jäädä sisälle
saunaan vaan työntyi porraskivelle ja yritti tähytä pimeään. Virkun haukku oli
muuttunut kimeäksi ja särkyi välillä. Samassa Juska kuuli oudon kumean mörähdyksen.
- Se on karhu! isä huusi auman luota. -Tuo kodasta ranka, Juska! Nopeasti!
Juska tempasi kodan seinästä ensimmäisen rangan ja lähti juoksemaan se
kädessään ääntä kohti. Isän paita häivähti hänen edessään, ja samassa isä tarttui
rankaan. Karhun mörähdys kuului jo aivan läheltä. Juska perääntyi ja kohotti
käsivartensa...
Ei Anni itsekään ymmärtänyt, miten hän oli isän huudon kuultuaan uskaltanut
kavuta lauteilta alas olkitukko kourassaan. Keittokodan hiillos oli peitetty
tuhkaan niin kuin pitikin. Vain muutama puhallus ja oljet leimahtivat liekkiin. Kovin
pitkälle ei Anni ehtinyt juosta aumaa kohti, kun hänen oli jo heitettävä palavat
oljet maahan. Tulen kajossa isä ehti nähdä karhun nousevan takajaloilleen, kun
Virkku pyöri räksyttäen sen ympärillä. Tuli sammui juuri kun isä upotti rangan
suoraan karhun rintaan. Vaikka ranka katkesikin iskun voimasta, karhu kaatui
urahtaen maahan.
- Hakekaa tulta! isä huusi. - Ja tuokaa kirves!
Se oli iso uroskarhu ja kuolleenakin niin pelottavan näköinen, ettei Anni
uskaltanut edes koskea siihen. Isä ja Juska vetivät karhun auman luota lähemmäs kotaa ja
nuotiota. Sen valossa isä luki loitsun ja otti karhun käpälän kämmentensä väliin.
- Älä sano sen nimeä ääneen, isä varoitti Juskaa, kun tämä kysyi, voisiko hänkin
saada karhunhampaan. - Ei saa otsoa suututtaa, isä mutisi ja kumartui sanomaan
karhun korvaan. - Samaa sukua tässä ollaan, mesikämmen, itse kaaduit rankaan,
en minä sinua tappanut.
Auma korjattiin seuraavana aamuna, mutta ruistynnyrit oli pakko jättää rannalle,
kun isä ja Juska kantoivat karhun korennolla veneeseen. Nauriit sentään
mah44

tuivat mukaan. Karhu oli pantu veneen kokkaan ja peitelty lepänoksilla. Anni oli
helpottunut, ettei hänen tarvinnut nähdä sitä koko ajan silmissään. He soutivat
Juskan kanssa kumpikin omaa airoaan, ja isä piti perää.
Onneksi tuuli oli tyyntynyt eilisestä, sillä karhun ruho oli painava ja vene ui
syvällä. Virkku makasi kerällä isän jaloissa. Isä piti toista kättään vedessä. Karhu
oli kaatuessaan raapaissut käteen kynnellään.
- Kyllä teistä kaskenpolttajia vielä tulee, isä sanoi, kun lähestyttiin kotirantaa.
- En minä olisi sieltä ilman teitä selvinnyt, hän tunnusti. - Juska ehti rangan
kanssa hätiin ihan viime hetkellä, ja Anni toi tulen.
- Kyllä Anninkin pitää saada karhunhammas, Juska sanoi ja vilkaisi sisareensa.
- On se sen verran Karhutar itsekin.
45

Kytö
Kaskenpolttoa muistuttava
viljelytapa on kydöttäminen
eli kantojen ja muun hukka-
puun sekä turpeiden poltto jo
dS 1 viljelyksessä olevalla maalla.
Sana kaski tulee sanoista aska
(tuhka) ja äska (ukkonen),
jotka tarkoittavat salaman
sytyttämää metsäpaloa. Sana
vihjaa siis, että kaskenviljely-
tekniikka olisi loppujen lopuksi
läntistä perua. Jo roomalainen
historioitsija Tacitus kertoo
germaanien kaskeamisesta.
Kaskitulen kansaa
Kydönpoltosta ovat saaneet
nimensä muun muassa vanhat
emäpitäjät Hämeenkyrö ja
Isokyrö.
Verovapaus innosti varsinkin eteläsavolaisia talonpoikia
uudisasukkaiksi. Muutamassa vuosikymmenessä savolais-
asutus levisi Saimaan ja Mikkelin tienoilta Oulujärvelle ja
Pohjanlahdelle saakka.
Erämaiden entiset omistajat eivät tietenkään suostuneet
ilman vastarintaa luopumaan metsästys- ja kalastusmais-
▼ karhun jäljet
taan. Hämäläiset tappelivat Keski-Suomessa savolaisten
kanssa, vienalaiset hävittivät Oulujärven savolaisasutusta, ja Iijoki-
suun karjalaiset sotivatTornionjokisuun pirkkalaisten ja kainuulaisten
kanssa. Myös petoeläimet, kuten sudet ja karhut, koituivat monien
uudisasukasperheiden kohtaloksi.
Huuhtakaski ja valtaaminen
Savolaisten salainen ase oli pitkälle
kehitetty kaskenpolton tekniikka, jonka avulla
he pystyivät tekemään muutamassa
vuodessa synkimmästäkin havumetsästä
tuottavan kaskipellon.
Jo vuosituhansia oli Suomessa poltettu
laitumiksi ja viljelysmaiksi sekä nuoria
reheviä lehtimetsiä että tavallisia
sekametsiä, joiden kaadetut puut voitiin polttaa
heti kun ne olivat kuivahtaneet, ja sato
saatiin seuraavana vuonna.
Havumetsä ei kuivunut yhtä nopeasti
polttokuntoon. Huuhtakaskessa kolottiin
eli "pyällettiin" havupuut pystyyn
kuivumaan. Kun puut olivat muutaman vuoden
kuivaneet ja pihkaantuneet, ne hakattiin
nurin murrokoksi eli ajokseksi. Yleensä
se tehtiin huhtikuussa. Vasta 3-8 vuoden
päästä kaski poltettiin ja siitä korjattiin
1-2 vuoden ajan satoa.
Yhdellä perheellä piti olla samaan
aikaan monta kaskipeltoa vallattuna, jotta
joka vuodeksi olisi saatu satoa.
Valtaaminen tapahtui rasittamalla eli
hakkaamalla laikkuja alueen reunimmaisten puiden
kylkiin. Niihin voitiin myös piirtää
valtaajan puumerkki. Jos vallattua aluetta ei
ruvettu pyältämään kolmessa vuodessa,
joku toinen sai ottaa sen käyttöön.
Juureisruis
Happamassa palotuhkassa
viljeltiin erityistä kaskiruista,
joka kykeni kasvattamaan
yhdestä siemenestä
toistakymmentä kortta ja tähkää.
Parhaimmillaan kerrotaan
kasken tuottaneen jopa
satakertaisia satoja.
Juureisruis oli kylvettävä
riittävän harvaan, jotta sillä oli
tilaa kasvattaa korsia eli pen-
soa. Kaskeen kylvettiin "yksi
jyvä kavion alle" tai "kolme
jyvää löttösen alle"
46

Kitkatuli
Löttönen
Kaskituli sytytettiin loitsuja
lukien ja vanhalla tulenteko-
tekniikalla: kitkatuli tehtiin
pyörittämällä puunkappaletta
toista vasten. Kitkatulta
pidettiin hedelmällisempänä kuin
tulusraudoilla iskettyä tulta.
Kun tuli saatiin sytytetyksi,
se levitettiin kepin nokkaan
pistettyjen palavien tuohen-
käppyröiden avulla pitkin
poltettavan kasken laitaa.
Palavia puita vyörytettiin
tangoilla eteenpäin yhtenä
rintamana, kunnes koko kaski
oli poltettu.
Jotta kaskituli ei riistäytyisi
metsäpaloksi, kaskipellon
ympärille oli raivattu muutama
metri paljasta maata.
Karkaavaa tulta sammutettiin märällä
luudalla eli hosalla. Sammutus
oli välillä aikamoista
hosumista.
Kaskenpoltossa tavalliset
jalkineet olisivat palaneet. Niinpä
kaskea poltettaessa käytettiin
löttösiä eli karkeatekoisia isoja
virsuja, jotka voitiin kastella.
ULJ
Risukarhi
Koska kaskesta ei raivattu
isompia kantoja eikä kiviä, sitä
ei voitu paljonkaan muokata.
Paras työväline oli pitkäoksai-
sista halkaistuista kuusen-
näreistä koottu lauttamainen
karhi, jonka piikit eivät
katkeilleet kivikossakaan.
Rappari
Erämaihin tehdyille kaski-
pelloille ei ollut teitä. Niihin
tultiin veneellä tai polkuja
pitkin. Niinpä vilja jouduttiin
usein varastoimaan
kaskimaalle pinoamalla kuivat lyhteet
aumoiksi. Talvikelillä ne sitten
voitiin kuljettaa reellä
kotitaloon puitaviksi.
Kaskenpolttajien riesana
olivat kuitenkin viljarosvot eli
rapparit, jotka kävivät
viljankorjuun jälkeen varastamassa
viljaa kaskimailta. Rappaami-
seksi sanottiin pikapuintia.
jolla rapparit keräsivät parhaat
jyvät lyhteistä. He tekivät
muutamasta hirrenpätkästä
irtoseinän auman viereen ja
hakkasivat lyhteitä sitä vasten.
Niinpä Ilmari Kiannon
runoilemassa "Nälkämaan
laulussa" joka on kainuulaisten
maakuntalaulu, julistetaankin
pontevasti, että "rapparit,
ryöstäjät kaijotkaa"
laumaksi
sidotut
lyhteet
Ensin rakennettiin sauna
Suomalaisten uudisraivaajien ensimmäinen rakennus oli
yleensä savusauna. Sen kiukaan lämmössä tietysti
saunottiin, mutta löylyn jäähdyttyä sauna toimi ihan
tavallisena asuntona. Sen lauteilla nukuttiin ja keittokodassa
laitettiin ruoka. Saunaa käytettiin myös riihenä, sillä vil-
jalyhteet voitiin latoa kuivumaan lauteille.
Sauna ei ollut vain 1500-luvun kaskiviljelijöiden vaan
myös muiden suomalaisten
uudisasukkaiden tärkein rakennus. Ruotsin kuninkaat
käyttivät suomalaisia kaskenpolttajia
myös Ruotsin erämaiden ja Poh-
jois-Amerikkaan perustetun
ruotsalaisen siirtokunnan
asuttajina. Vielä
nykyäänkin on Värmlannissa ja
Norjassa jäljellä vanhaa
suomalaisasutusta ja
savusaunoja.
Saunan rakensivat
ensimmäiseksi asunnokseen myös
monet asutustilalliset,
jotka toisen maailmansodan
jälkeen raivasivat korpeen
uusia maatiloja. Saunassa
asuttiin niin kauan,
kunnes saatiin talo valmiiksi.
47

8. 	Nuijamiesten yö
aloviinaa juovat, mokomatkin! emäntä puuskahti tullessaan
isontuvan puolelta pakariin. Hän sysäsi kiukkuisesti tyhjän
olutkannun Annalle. - Hae porstuasta lisää olutta, jospa ne
siitä asettuisivat.
Mistähän ne sitä paloviinaa olivat saaneet, eivät ainakaan
täältä kievarista, Anna mietti kiskaistessaan tapin irti tynnyristä.
Olut kuohui katajaiseen kannuun. Sen makea tuoksu tuntui
nenässä, vaikkei porstuassa muuta valoa ollut kuin se vähäinen
kajo, joka näkyi ovenraosta.
- 	Minä vien sen itse, emäntä sanoi, kun Anna palasi pakaritu-
paan täysinäinen kannu mukanaan. - Laita kuppiin suolakalaa,
kohta niitä rupeaa kumminkin huikomaan.
Rivakka ja rohkea oli kievarin emäntä. Eivät uskaltaneet isotkaan miehet häntä
vastustaa. Yhden juopuneen huovin, joka oli ruvennut paikkoja särkemään, oli
emäntä mikkelinpäivän tienoilla viskannut omin käsin kuraiselle pihamaalle.
Onneksi olivat toiset huovit olleet niin juovuksissa, että olivat ruvenneet pilkkaamaan
onnetonta toveriaan. Muuten olisi emäntä voinut päästä hengestään.
Joka talossa olivat huovit täällä Kyrönmaassa mellastaneet linnaleiriä
pitäessään. Joskus veivät talonpojalta hevosen keskellä tietä tai tappoivat lehmän ja
tyhjensivät aitat. Jos rupesi vastaan panemaan, sai kiittää onneaan, että selvisi
pelkällä pieksämisellä. Siksi oli kievarin isäntä itsekin ja moni muu lähipitäjien
mahtava talonpoika käynyt salaa Ruotsissa meren takana hakemassa oikeutta
Kaarle-herttualta. Niitä miehiä isäntä nyt kestitsi kievarin tuvassa ilmaiseksi. Ei
ihme, että emäntä oli äkeissään.
Ei saanut pappilanväkikään rauhassa mennä maate Katariinan päivän iltana.
Huovit mellastivat näet kirkon luona. Flemingin uplantilaiset siellä taas olivat
äänessä, huutelivat ruotsiksi ties mitä ruokottomuuksia. Ei Jussi Matinpoika niitä
ymmärtänyt, mutta kirkkoherra oli huolissaan.
- 	Menes Jussi navettasolan kautta rantaan ja kierrä kirkon takaa sanomaan
Yrjö Sigfridinpojalle, että huovit uhkaavat polttaa tänä yönä kievarin, pappi käski
reipasta kyytipoikaansa, kun kirkon luona alkoi vilahdella jo soihtujakin.
Ei auttanut pappilan vähärengin muuta kuin totella, vaikka Jussi tiesikin, että
48

juopuneiden huovien käsiin joutuminen tietäisi iskuja ja kuolemaa. Ketterästi
poika luikahti pappilan navetansolasta tunkion sivuitse rantatöyräälle. Lunta oli
vähän, ja siksi rannassakin oli pilkkopimeää. Joki oli paisuksissa sateiden jäljiltä
ja vesi korkealla. Rantapenkere oli jäinen, mutta mieluummin Jussi liukasteli
eteenpäin vesirajassa piilossa huoveilta.
Vasta päästyään kivikirkon suojaan Jussi uskalsi kavuta ylemmäs. Juuri silloin
alkoi sataa lunta. Niin kuin olisi joku pudistellut höyheniä vakasta, poika ajatteli
kiirehtiessään sakenevan pyryn suojassa kohti kievarista häämöttäviä valoja. Ei
Jussi edes yrittänyt kievarin portista sisään vaan pujahti täälläkin navettasolan
kautta pihamaalle. Isosta tuvasta kuului pahanpäiväinen meteli. Jokohan huovit
ovat ehtineet tänne asti, poika mietti ja suunnisti varmuuden vuoksi suoraan
pakaritupaan.
Totta kai Anna pelästyi, kun pappilan vähärenki sillä lailla paukahti ovesta sisään
keskellä yötä. Pikkupiika oli näet juuri kömpinyt uuninpankolle nukkumaan, kun
emäntä oli käynyt taas olutta hakemassa ja käskenyt tytön levolle. Vaan pitihän
kirkkoherran sana saada isännälle. Niinpä Anna veti röijyn päälleen ja riensi
isoontupaan. Hirveä metakka kuului pihalle asti, vaan yhä tuntui emäntä pitävän
miehille jöötä, ja siksi Annakin uskalsi varovasti
raottaa ovea. Miehet eivät pikkupiikaa
huomanneet, mutta emäntä kiirehti oitis tytön luo.
- Mitä nyt, Anna? hän kysyi metelistä
piittaamatta.
- Siellä olis pappilan vähärenki, kirkkoherra
lähetti sanan isännälle, Anna supatti.
- Minä tulen, emäntä sanoi ja vilkaisi olkansa yli.
- 	Ei noista nyt ole oikein mihinkään!
Palon isäntä, joka oli kaikkein suurin, romahti
juuri pöydän alle ja jäi sinne makaamaan.
- Terveisiä herttualta! hän huuteli. - Kaarle
käski meirän ajaa huovit pois!
Ensin oli Jussi vähän pettynyt, kun isännän sijasta
pakariin ilmestyikin kievarin Katri-emäntä. Vaan
kun emäntä tiedot saatuaan kiiruhti saman tien
toimittamaan asiaa miehille, ei pojalla ollut
valittamista. Kohta rupesikin ulkoa kuulumaan
kiihtyneitä huutoja ja jalkojen töminää.
- Pitää vissiin mennä, Jussi mutisi ja sieppasi
lakkinsa penkin päästä. Pelotti vähän, muttei pappilan
rengin sopinut jäädä naisten kanssa nurkkiin lymyi-
lemään, kun kievarin isäntä ja muut miehet olivat
metelistä päätellen lähdössä huoveja kurittamaan.
Sen verran Jussi kuitenkin joukosta
myöhästyi, ettei ennättänyt kuin kievarin portista vähän
matkaa kirkolle päin, kun jo ensimmäiset miehet
49

ottivat kirkon luona huovien kanssa yhteen. Lisää miehiä saapui joka suunnasta,
kenellä seiväs, kenellä halko, kenellä kirves aseenaan. Miten lie sana kulkenut,
vaikka tottahan meteliin heräsi jokainen Kyrönjoen tällä puolen. Jotakin
isompaa tulta siellä jo poltettiin, aidanseipäitä varmaan, sillä tulenkajo valaisi
vastasataneen lumen. Pyry oli lakannut. Ketterästi Jussi kapusi hevospuomin päälle
nähdäkseen, mitä väkijoukon keskellä oikein tapahtui.
Huovit olivat humalassa niin kuin miehetkin, mutta niitä oli paljon vähemmän.
Uplantilaiset olivat aluksi kovasti korskeita ja onnistuivatkin lyömään
ensimmäiset päällekarkaajat, mutta kun yksi niistä sai nuijasta otsaansa ja kaatui maahan
verissä päin, muut säikähtivät ja yrittivät pakoon.
- Pieskää ne kaikki! karjui muuan vanha äijä, joka myös oli jäänyt hevospuomin
ääreen. - Lyökää meidän Pentinkin puolesta! Huovit hakkasivat sen viime
syksynä rammaksi, kun tulivat meiltä hakemaan voiveroa, hän selitti Jussille. - Jään
alle pitäisi panna nuo kaikki!
Levottomina kuuntelivat portinpielessä kievarin emäntä ja Anna kirkon luota
kuuluvaa meteliä. Vaan kohta jo palasi kievarin isäntä miesten kanssa voiton-
riemua puhkuen ja sanoi antaneensa huoveille sellaisen opetuksen, ettei niitä
Isonkyrön kirkolla nähtäisi pitkään aikaan.
- Älkää tänne tulko, emäntä sanoi lujasti ja asettui miehensä tielle. - Menkää joen
yli meille niin olette paremmassa turvassa. Eivät ne tätä rankaisematta jätä!
Onneksi oli kievarin isäntä sen verran tolkussaan, että totteli vaimoaan. Annan
lähetti emäntä näyttämään miehille valoa. Kievarilta johti näet polku ja lankku-
silta pieneen saareen, josta pääsi joen yli Kontsaan taloon.
Niin kuin olisi ollut viemässä sonnilaumaa laitumelle, Anna ajatteli
harmissaan, kun Kontsaan venerannassa yksi miehistä liukastui jäisellä polulla ja vieri
rantaveteen. Kastuttiinhan siinä rytinässä, Annakin melkein vyötäisiä myöten,
kun mies kiskottiin ylös. Viluissaan ja vihoissaan oli kievarin pikkupiika, kun he
vihdoin pääsivät tuvan lämpimään.
50

Jussi ei kahakan jälkeen enää osannut mennä maate vaan jäi tulen ääreen
kuuntelemaan miesten puheita. Näilläkin oli paloviinaa mukana, Korsholmasta tuotua,
ja lekkeri kiersi mieheltä miehelle. Jossakin vaiheessa miehet lähettivät Jussin
hakemaan kievarilta lisää puita rovioonsa. Palatessaan sylys mukanaan poika
huomasi, ettei tappelupaikalla maannut enää kuin muutama verinen huovi, vaikka
kaikkia oli luultu kuolleiksi.
- Huovit on vissiin karanneet, hän yritti puhua miehille, mutta nämä olivat niin
voimainsa tunnossa, että jatkoivat vain remuamista.
Lisää miehiä saapui yön mittaan tulen ääreen lämmittelemään. Niiden
joukossa oli muuan mustaviittainen, joka seisoi sivummalla eikä näyttänyt kasvojaan.
Jussi epäili miestä huoviksi ja piti häntä silmällä. Vaan kun kievarin emäntä itse
ilmestyi paikalle, paljastui muukalaisen oikea luonto.
- Huovit veivät meidän Yrjön ja ne toiset nimismiehen taloon! emäntä huusi
miesten metelin yli. - Menkää nyt Jumalan tähden auttamaan!
Tuskin olisivat miehet mitään saaneet aikaiseksi, ellei se mustaviittainen olisi
äkkiä astunut tulen ääreen ja korottanut ääntään.
- Jaakkoo ite! älähti se vanha mies, joka oli jo tappelun aikaan puhellut Jussin
kanssa. - Eikös ne sitä Turussa tappanutkaan?
Olihan Jussikin Jaakko Ilkasta kuullut, mitenkä se oli viime talvena nostanut
Mustasaaren miehet kapinaan ja joutunut Flemingin vangiksi Turun linnaan.
Hälisevä joukko hiljeni nopeasti, kun Jaakko Pentinpoika kertoi lyhyesti, miten
oli päässyt Turusta karkuun.
- Ne tappavat meiltä parhaat miehet, jos ei heti mennä apuun! Jaakko
Pentinpoika julisti, sieppasi maasta siihen viskatun piikkipäänuijan ja lähti kohti
maantietä. Miehet hamusivat kouraansa kuka mitäkin. Jussille jäi halko.
Kun tultiin nimismiehen talolle, käski Jaakko Pentinpoika Jussin käydä
nurkalla kuulostelemassa, mitä talossa oikein tapahtui. Samanlainen meno kuului
nimismiehen tuvassakin olevan kuin kievarissa iltayöllä.
- Osaatkos kiekua? Ilkan isäntä kysyi Jussilta, kun poika palasi kertomaan
huovien ryyppäävän tuvassa. Saman tien hän komensi miehet piirittämään
nimismiehen talon joka puolelta. - Ja jokahinen on hiljaa! mies lisäsi matalalla
äänellä. - Kun poika kiekaisee, lähdette tulemaan taloa kohti! Yksikään huovi ei
saa päästä karkuun!
Anna istui pakarituvassa tulen ääressä lämmittelemässä, kun emäntä palasi
kievariin. Henkensä kaupalla oli pikkupiika rientänyt Kontsaasta joen yli varoittamaan
emäntää, kun huovit olivat hyökänneet taloon ja yllättäneet isännän ja vieraat.
Onneksi tyttö oli aitan takana lymytessään kuullut huovien puhuvan nimismiehen
talosta. Muuten ei emäntä olisi osannut lähteä hakemaan miehille apua.
- Ei hätää, Anna-pieni, emäntä sanoi ja sipaisi ohimennen tytön takkuista
tukkaa. - Nyt ajetaan huovit pois Pohjanmaalta!
51

Vuosikausia kestäneet sodat rasittivat eniten talonpoikia.
Erityisesti he vihasivat linnaleirejä eli taloihinsa
majoitettuja huoveja, jotka ryöstelivät ja olivat väkivaltaisia.
Talvella 1596-1597 puhkesi kolme kuukautta kestänyt
nuijasota, kun Pohjanmaan, Savon, Hämeen ja Satakunnan
talonpojat yrittivät karkottaa huovit alueeltaan.
Kustaa Vaasa
Kuningas Kustaa Vaasa oli ryhtynyt
1500-luvun alkupuolella
rakentamaan uudenaikaista valtakuntaa
Ruotsin ja Suomen alueille. Linnojen
ja kartanoiden voudit keräsivät
tehokkaasti veroja talonpojilta, mutta jos he
syyllistyivät vääryyksiin, talonpojat saattoivat
valittaa kuninkaalle.
7 Nuijamiehet
Nuijasotaan lähtivät
talonpojat, jotka olivat omissa
nahoissaan tunteneet
huovien ja voutien
vääryydet. Monet heidän johtajistaan
olivat kuitenkin rikkaita miehiä,
isojen talojen isäntiä ja maa-
kauppiaita. Nuijamiesten
tehokkain ase oli piikkipäi-
nen nuija, sillä se kykeni
lävistämään huovien
haarniskapaidat.
2 Kaarle-herttua
Kaarle-herttua, Kustaa
Vaasan nuorin poika ja
kuningas Sigismundin
setä, olisi tahtonut
veljensä Juhanan kuoltua ryhtyä
Ruotsin kuninkaaksi. Hän
vehkeili Sigismundin
syrjäyttämiseksi. Hänen oli kuitenkin ensin
kukistettava Klaus Fleming ja muut
Sigismundin kannattajat.
Kaarle-herttua vastusti isänsä tavoin
katolisuutta. Suomalaisille talonpojille
Kaarle-herttua lupasi suojeluskirjoja huoveja
vastaan, mutta Fleming ja hänen miehen
sä eivät niistä piitanneet.
3 Kuningas Sigismund
6 Jaakko Ilkka
Tunnetuimpia nuijamiesten
johtajia oli Jaakko Pentinpoika Ilkka,
rikas isäntämies ja maakauppias
Ilmajoelta Etelä-Pohjanmaalta.
Jaakko Ilkka oli jo vuotta ennen
nuijasotaa yrittänyt
ruotsinkielisen rannikon talonpoikien kanssa
ajaa huovit pois, mutta hänet
oli vangittu ja kuljetettu Klaus
Flemingin hallitsemaan Turun
linnaan.
Sen ovettomasta ja
ikkunattomasta vankikuopasta
Ilkan sanotaan paenneen linnan
likaviemärin kautta. Muurin yli
hänen kerrotaan päässeen omista
vaatteistaan punomansa köyden
avulla. Pakoa varmaan auttoi se,
että Jaakko Ilkan vaimolla oli
sukulaisia Turussa.
Kustaa Vaasan poika
Juhana, josta
myöhemmin tuli Ruotsin
kuningas, meni
naimisiin Puolan katolisen
prinsessan Katariina
Jagellonican kanssa.
Heidän pojastaan
Sigismundista tuli ensin
Puolan ja sitten myös Ruotsin
kuningas. Hän asui Puolassa ja
toivoi
ruotsalaisten ja suomalaisten
alamaistensa
palaavan katolisen kirkon
yhteyteen. Sigismund
oli heikko kuningas, joka
ei pystynyt panemaan
valtakuntansa ylimyksiä ja sotilaita
järjestykseen. Suomen
käskynhaltijaksi Sigismund oli nimittänyt
oman kannattajansa Klaus Flemingin
, jonka
tarmossa oli tuhansien huovien
armeija. Flemingin kannalta
Sigismund oli mainio kuningas,
koska hän pysytteli Puolassa ja
antoi kannattajiensa rauhassa
rikastua vastustajiensa ja
talonpoikien kustannuksella.
imessa
'emingin
..a nuoveja,
.*d olivat kotoisin
Ruotsista Tukholman ja
Upsalan tienoilta. He olivat
pelottomia taistelijoita,
jotka eivät säälineet vihollista
mutteivät myöskään
suomalaisia talonpoikia. Huovien
aseina olivat tapparat, miekat
ja keihäät. Tuliaseet olivat
harvinaisia.
52

Linnaleiristä petoksiin
Linnaleiri oli tärkein syy nuijasotaan. Vaikka 25-vuotinen sota Venäjää
vastaan oli päättynyt, Klaus Fleming tahtoi pitää Suomessa edelleen
tuhansia huoveja, sillä hän pelkäsi Kaarle-herttuan hyökkäystä. Kun
nämä huovit lähetettiin talonpoikien elätettäviksi eikä ryöstelystä ja
väkivallasta näyttänyt tulevan loppua, oli talonpoikien mitta täynnä.
Kaarle-herttua
suhtautui suopeasti
niihin talonpoikiin, jotka linnaleiristä ja
muista vääryyksistä suuttuneina
matkustivat vastoin Klaus Flemingin kieltoa
Ruotsiin kantelemaan herttualle. Hän ei
kuitenkaan uskaltanut lähettää omia
sotilaitaan talonpoikien avuksi vaan kehotti
näitä auttamaan itse itseään.
Katariinan päivänä 25.11.1596
puhkesi Isonkyrön kirkolla tappelu, jossa
Ruotsista palanneet miehet antoivat
selkään huoveille mutta olivat itse joutua
vangiksi. Avuksi rientäneet talonpojat
vapauttivat heidät ja päättivät ajaa huovit
tiehensä koko Pohjanmaalta.
Jaakko Ilkka päällikkönään
Pohjanmaan nuijamiehet lähtivät marssimaan
kohti etelää. Myös Savon, Hämeen ja
Satakunnan talonpojat olivat luvanneet yhtyä
kapinaan. Kun Ilkka joukkoineen
pysähtyi Nokialle odottamaan toisia, julisti
heitä vastaan rientänyt Klaus Fleming, että
linnaleiri lopetettaisiin ja kapinalliset
pääsisivät rauhassa kotiin, jos luovuttaisivat
päällikkönsä Flemingille.
Jaakko Ilkka pääsi pakoon, mutta
monet muut johtajat vangittiin. Saatuaan
petoksella nuijamiesten joukot hajalle Klaus
Fleming lähetti huovinsa tappamaan
pakenevia miehiä. Jaakko Ilkka
otettiin kiinni Pohjanmaalla ja teloitettiin
neljän muun päällikön kanssa juuri
sillä pienellä Kont-
saan saarella, joka on
Kyrönjoessa kirkon pohjoispuolella.
Savolaiset ja hämäläiset nuijamiehet
lyötiin samalla lailla petollisin lupauksin
ja harhautuksin ja ainakin tuhat
talonpoikaa tapettiin.
Tammikuussa 1597 nousivat
pohjalaiset uudestaan kapinaan
pohjoispohjalaisten johtamina. Nämä olivat tuoneet
Oulun linnasta kaksi tykkiä ja yrittivät
yllättää Flemingin joukkoineen yöleiristä
Ilmajoella. Fleming oli kuitenkin
asettunut naapuripitäjään Kurikkaan ja kykeni
lyömään koko yön marssineet
nuijamiehet Santavuoren taistelussa.
Kaikkiaan nuijasodan taisteluissa
kuoli yli 3000 talonpoikaa, minkä lisäksi
Fleming pahoinpiteli paikallisia pappeja ja
antoi huoviensa ryöstää ja polttaa
talonpoikaistaloja.
Kokkolan seudulla ja Pohjois-Pohjan-
maalla talonpojat onnistuivat kuitenkin
vangitsemaan muutamia vihattuja
vouteja, jotka vietiin Ruotsiin, missä heidät
teloitettiin myöhemmin.
Klaus Fleming kuoli huhtikuussa 1597.
Kaksi vuotta myöhemmin Kaarle-herttua
valloitti Suomen ja teloitti Sigismundia ja
Klaus Flemingiä kannattaneet aateli-
set.Talonpoikien verot ja ankarat
sotaväenotot jatkuivat koko seuraavan
vuosisadan.
Tia
Puumerkki oli nuijamiesten
nimikirjoitus. Pitkään luultiin,
että nuijamiesten papereista
löytynyt jalkajousen
muotoinen puumerkki kuului Jaakko
likalle, mutta myöhemmin on
käynyt ilmi, että jalkajousta
on käytetty Kontsaan suvun
puumerkkinä vuosisatoja. Ilkan
suvun puumerkki oli risti, johon
on liitetty eräänlainen sivutuki.
Teilaaminen oli erityisen julma
teloitustapa, ja lähes kaikki
nuijasodan johtajat teilattiin.
Teilattava nimittäin revittiin
kappaleiksi ja eri ruumiinosat
ripustettiin paalun nenään
nostetun teilipyörän päälle,
mistä linnut ja petoeläimet ne
sitten söivät.
Paloviina, jota tislattiin
viinasta, tuli Suomeen samoihin
aikoihin kun nuijasota alkoi.
Väitetään, että Ruotsista
Kaarle-herttuan luota palanneilla
talonpojilla oli paloviinaa
mukanaan. Ainakin Isonkyrön
Katariinan päivän kahakassa
oli alkoholilla vahvasti osuutta
asioiden kulkuun.
53

9. 	Taistelusoitto
o hän ei nähnyt sumun keskeltä muuta kuin hevosensa korvat,
jotka liikahtelivat levottomina edestakaisin. Signaalitorvi riippui
nahkahihnasta pojan kaulassa ja sormia paleli.
- 	Kuningas ratsastaa tännepäin, Heikki murahti Johanin
viereltä. - Kuuletko, kuinka siellä jo hurrataan.
Heikki Pietarinpoika oli ollut Saksanmaalla sodassa jo monta
vuotta rykmentin torvensoittajana, ja Johanista oli tehty hänen
apulaisensa. Ilman Heikkiä ja hänen neuvojaan olisi Johan
kaatunut ensimmäisessä taistelussa.
Äkkiä huudot kuuluivat lähempää. Hetken luuli Johan
näkevänsä kuninkaan itsensä ratsastamassa sumun seassa aivan heidän editseeen.
Sitten meteli jo etääntyi ja vaimeni kohta kokonaan.
- Ei tästä taistelusta mitään tule, Heikki mutisi ja puhalteli hyppysiinsä. - Jos
sumu ei hälvene, pitää palata takaisin leiriin palelemaan.
- Entäs jos keisarilliset hyökkäävät meidän kimppuumme sumussa? Johan sanoi
ja yritti kuulostaa rohkealta, vaikka pelko kuristi kurkkua. Koko viime yön oli
poika nähnyt painajaisia välähtävästä miekanterästä.
- Ei Wallenstein niin hullu ole, että ajaisi miehensä sumussa surman suuhun,
Heikki naurahti ja ryhtyi täyttämään piippuaan. Tupakaksi sanottiin niitä
pahanhajuisia ruskeita lehtiä, joita miehet olivat oppineet polttelemaan Saksanmaalla.
- Kaivoa ei löytynyt, Annikka sanoi laskiessaan risusylyksen tulisijan viereen.
- Mutta tuolla toisella puolella on vajassa vähän olkia. Minä haen ne Ruskolle.
Ruotsalaisten kuormasto oli ajettu autioon kaupunkiin varhain aamulla, kun
miehet olivat lähteneet taistelukentälle. Äiti oli löytänyt mökkipahaisen kaupungin-
muurin viereltä ja seisauttanut vankkurit poikittain oviaukon eteen. Siihen ei
uskaltanut kukaan tulla, sillä Rusko näytti heti hampaitaan ja kuopi korskuen kaviollaan,
jos joku vieras lähestyi. Äitiä Rusko totteli ja Annikkaa. Siksi he olivat saaneet pitää
hevosen, vaikka isä oli kaatunut taistelussa jo monta kuukautta sitten.
Tuskin oli Annikka ehtinyt vajan luo, kun nurkan takaa kuului äkkiä askeleita
ja ankaraa kiroamista. Vaistomaisesti tyttö pujahti vajan suojaan. Kaksi miestä
niitä oli, eipäs kun kolme. Yhtä näet kannateltiin kainaloista molemmin puolin.
- Mari-muori! huusi miehistä pitempi.
54

- Mitä nyt taas? äiti työntyi oviaukosta ulos ja jäi seisomaan kädet lanteilla. Äiti
oli pitkä ja vahva, pitempi kuin moni sotamies ja vahvempi kuin välskäri.
- Pitele hevostasi, ettei se käy päälle, mies huusi. - Olavilta on jalka mennyt
sijoiltaan!
-Viekää välskärille, äiti vastasi. - Minun pitää saada tuli uuniin ja etsiä jostakin
syömistä lapselle!
-Välskäri käski tulla tänne, mies selitti. - Meillä on leipää.
- No tuokaa nyt sisälle sitten, äiti huokasi ja meni jo edeltä. Annikka kaappasi
vajasta sylillisen olkia. Ne olivat kosteita ja haisivat ummehtuneilta, mutta Rusko
alkoi rouskuttaa ruokaansa tyytyväisenä heti, kun sai olkikuvon eteensä.
Yhden kerran mies parkaisi, kun äiti kiskaisi jalan paikoilleen. Omin jaloin mies
käveli paikalta eikä edes ontunut, kiitteli vain ja jätti heille kokonaisen leivän. Se
oli sisältä vielä lämmin.
- Kenen uunista lie ryöstetty, äiti huokasi ja taittoi ison palan Annikalle ja
itselleen. - Kun päästäisiin kotiin vielä joskus. Ei tämä ole ihmisten elämää, että
sutena ryöstetään toinen toisiamme.
Tuuli oli noussut kuin varkain ja halkaissut hetkeksi tasankoa peittävän sumu-
pilven. Silloin oli Johankin nähnyt, miten valtava joukko keisarillisia ratsumiehiä
ja jalkaväkeä odotti heitä tasangon toisella laidalla. Lopulta oli ratsumestari
antanut merkin. Heikki oli puhaltanut hyökkäyssignaalin ja Johan heti perään
toisen. Lipun jäljessä he olivat ratsastaneet oikealle sivustalle, eikä Johan taistelun
tuoksinassa enää ehtinyt pelätä, vaan puhalsi puhaltamistaan sitä signaalia, joka
piti omat miehet koossa.
Välillä lippu hävisi näkyvistä mutta ilmestyi sitten taas sivummalla päiden
yläpuolelle entistä riekaleisempana. Kun jouduttiin keskelle taistelua, katosivat
äänet kokonaan. Sumu oli noussut jälleen ja peitti taistelijat. Johan ei kuullut
muuta kuin Heikin torven kimeän äänen ja oman torvensa signaalin.
Puhalla! Puhalla! Puhalla...
Äkkiä välähti pojan sivulla miekan terä. Juuri silloin oli Johan kuulevinaan
jonkun huutavan, että kuningas oli kuollut.
55

Koko päivän he olivat äidin kanssa kuulostelleet levottomina,
miten alhaalta laaksosta sumun keskeltä kuului loputon taistelun jyly,
pauke ja tykkien jyrähtely. Iltapäivällä olivat ensimmäiset veriset
vankkurit vaappuneet aution kaupungin portista sisään ja äiti oli
haettu hoitamaan haavoittuneita.
- Sinä jäät tänne ja vahdit tulta ja Ruskoa, oli äiti komentanut
Annikkaa.
Mitä pitemmälle ilta ehti, sitä äänekkäämmin kolisivat vankku-
rinpyörät vieriessään portista sisään. Annikka yritti olla
kuuntelematta haavoittuneiden huutoa. Niin oli isäkin huutanut, kun hänet
oli tuotu taistelusta teltalle. Keihäs oli lyöty kyljestä sisään eikä
äitikään saanut sitä irti.
Kun äiti lopulta palasi, hän oli yltä päältä veressä ja niin uupunut,
että lysähti maahan tulen ääreen.
- Leipää ja vettä, sai äiti sanotuksi, mutta virkosi oitis kun sai
jotakin syödäkseen.
- Luoja meitä varjelkoon, hän huokasi ja risti kätensä. -
Kuningas on kuollut. Minä näin itse hänen ruumiinsa, kun se kannettiin
kentältä.
Juuri kun Annikka ja hänen äitinsä olivat vihdoin kallistuneet
levolle vaatemyttyjensä päälle, hirnahti Rusko ulkona kimakasti.
- Joku tulee, Annikka kuiskasi, mutta äiti oli liian väsynyt herä-
täkseen, kuorsasi vain eikä kuullut, kun hevonen alkoi potkia ja
hirnua.
- Kuka siellä? Annikka huusi ovelta. Muuta asetta ei tyttöparka
löytänyt kuin puoliksi palaneen karahkan, jonka hän sieppasi takasta.
- Heikki Pietarinpoika Hämeen rakuunarykmentistä, kuului
ulkoa miehen huuto. - Onko täällä se parantajavaimo? Auttakaa nyt
Jumalan tähden, täällä on haavoittunut poika!
Rusko hiljeni heti, kun Annikka meni ottamaan sen harjasta
kiinni.
-Tuokaa sisään, tyttö sanoi. -Vaikka äiti kyllä nukkuu!
Vasta kun Annikka oli kohentanut karahkallaan hiillosta, tuli
huoneeseen sen verran valoa, että hän näki ison parrakkaan miehen
laskevan sylistään permannolle kalpean vaaleatukkaisen pojan.
- Päähän löivät, mies huokasi. - Onneksi kypärä kesti, ja Johan jäi
roikkumaan jalustimista. Äsken vasta löysin, kun rupesin hevosta huutelemaan.
Ei se tolkussaan ole, mutta henki sentään pihisee.
Kai he olivat siihen tulen ääreen nukahtaneet kaikki, se partamies ja Annikkakin.
Kun tyttö vihdoin heräsi, oli äiti jo jalkeilla ja tutki parhaillaan poikaa.
- Lapsihan tämä on, Annikka kuuli äidin moitiskelevan. - Ei tämmöisiä saisi
sotimaan päästää.
- Ei ollut kuulemma talosta ollut muitakaan lähtijöitä rulliin merkittäväksi,
torvensoittaja selitti. - Minä olen koettanut vähän katsoa sen perään.
56

Viimeiset yrttinsä äiti karisti liinapussin nurkasta veteen, jota mies kävi
hakemassa jostain kypäräänsä. Ei poika paljoa niellyt mutta sen verran kumminkin,
että äännähti heikosti. Haava ei onneksi vuotanut enää, mutta poika oli selvästi
nälissään. Leivänsisuksesta äiti möyhensi pieniä kakkusia, jotka työnsi varovasti
yksi kerrallaan pojan suuhun sulamaan.
- Minä menen hakemaan ruokaa, Heikki Pietarinpoika ilmoitti ulos astuessaan.
- Ei se enää takaisin tule, äiti sanoi Annikalle. - Kuuleehan tuon metelistä, että
kuormasto on taas lähdössä.
Iltaan mennessä oli kaupunki yhtä tyhjä kuin se oli ollut heidän saapuessaan, sillä
ruotsalaisten armeija oli lähtenyt jatkamaan matkaa ja vienyt kuninkaan ruumiin
mennessään. Heikki Pietarinpoika yritti ehdottaa, että hekin lähtisivät muiden
mukana, mutta äiti pysyi lujana. Pojan haavat alkaisivat vuotaa uudelleen
vankkurien töyssyissä.
Yöllä Annikka heräsi ääniin ja soihtujen valoihin. Saksaako ne puhuvat, hän
säikähti ja kavahti istumaan.
- Ei hätää, sanoi Heikki Pietarinpoika ovelta. - Nämä ovat täkäläisiä
protestantteja. Ovat olleet paossa kukkuloilla.
Kun Annikka rupesi aamulla juottamaan poikaa, hän avasi äkkiä silmänsä ja
yritti hymyillä.
- Missä äiti on, poika mutisi ja sulki taas silmänsä.
- Ei muista mitään, äiti huokasi ja pudisti päätään.
Samassa Heikki Pietarinpoika syöksyi ovesta sisään. Iso joukko Wallensteinin
ratsumiehiä oli kuulemma ryöstöretkellä ja tulossa tännepäin.
- Pakoon ei ehdi enää, mies huusi penkoessaan raivohullun lailla lattialle
vuoteeksi leviteltyjä vaatteita ja olkia. - Mutta missä minun torveni on! Minun on
saatava torvi!
Juuri silloin poika avasi taas silmänsä ja äännähti. Käsi kohosi kaulalle, ja
silloin Annikkakin huomasi nahkahihnan, joka oli painunut syvälle niskaan.
Poika yritti hamuta terveellä kädellään kainaloaan, eikä Annikka paljon
aikaillut työntäessään oman kätensä pojan verisen paidan alle.
-Torvi on täällä! tyttö huusi. - Kainalossa!
Se signaalitorvi pelasti heidät kaikki. Kun näet keisarin ratsumiehet
lähestyivät kaupungin porttia, puhalsi Heikki Pietarinpoika ylhäältä
puoliksi sortuneesta kirkontornista hakkapeliittain taistelusignaalin.
Hän soitti sitä niin kiivaasti ja niin pitkään, että keisarilliset luulivat
kaupungissa majailevan kokonaisen ruotsalaisten rykmentin ja kääntyivät
säikähtäen pakoon. Sinä iltana ei heiltä puuttunut ruokaa eikä juomaa,
sillä kiitolliset kaupunkilaiset toivat kätköistään parhaat antimensa.
- Ei sota yhtä torvensoittajaa kaipaa eikä kahtakaan, nauroi Heikki
Pietarinpoika, kun he kaikki neljä muutamaa viikkoa myöhemmin
nousivat kalastajaveneeseen, joka oli lähdössä rannikkoa pitkin pohjoista
kohti. Keväällä jäiden lähdettyä he saapuivat vihdoin kotiin.
57

Kaksi puolta
ja neljä sotaa
Katoliseen liigaan kuuluivat
kolmikymmenvuotisessa sodassa Saksan keisari,
Baijeri ja Espanja. Protestanttien
evankelinen unioni oli Böömin, Pfalzin,
Ranskan, Hollannin, Ruotsin, Tanskan
ja pohjoissaksalaisten ruhtinaskuntien
liitto. Kyse ei ollut yhdestä pitkästä
sodasta vaan neljästä peräkkäisestä
sodasta, joissa taisteltiin
enemmänkin vallasta ja maa-alueista kuin uskon-
kysymyksistä.
► Sodan alussa vuonna 1618
protestanttiset böömiläiset nousivat kapinaan
katolista keisaria vastaan.
► Sodan toisessa vaiheessa vuonna 1625
Tanska tuli puolustamaan protestantteja
mutta hävisi keisarillisille joukoille.
► Vuonna 1630 Ruotsin kuningas
Kustaa II Aadolf tuli
protestanttien avuksi ja onnistuikin
työntämään keisarillisia joukkoja
kohti etelää mutta kaatui
itse Lutzenin taistelussa.
► Vuonna 1635
protestanttien tueksi riensi
katolinen Ranska. Omaa sotaansa kävivät
lisäksi Ruotsi ja Tanska, jotka taistelivat
muun muassa nykyisestä Etelä-Ruotsista.
► Sotiminen päättyi vuonna 1648
Westfalenin rauhaan, mutta kesti vielä
vuosia, ennen kuin kaikki sotilaat olivat
palanneet kotiin.
Kuka voitti ja kuka hävisi
Saksan keisari ja katolinen
kirkko menettivät suuria
alueita, sillä muun muassa Sveitsi
ja Alankomaat julistettiin
itsenäisiksi. Saksa jakautui
pieniksi ruhtinaskunniksi, joiden
uskonnosta sai kukin hallitsija
päättää itse. Ranska sai uusia
alueita, ja siitä tuli Euroopan
suurvalta. Ruotsikin sai alueita
Pohjois-Saksasta ja Tanskasta ja
kohosi suurvaltojen joukkoon.
Eniten hävisivät sodassa
tavalliset ihmiset. Sotilaita
kuoli paitsi taisteluissa myös
kulkutauteihin kuten ruttoon.
Vielä ankarammin sota koet-
teli taistelujen ja ryöstelevien
armeijoiden jalkoihin jääneitä
ihmisiä. On arvioitu, että
siviiliväestöstä kuoli pahimmillaan
60-70 prosenttia.
▼ Liitzen liekeissä
vanhan piirroksen mukaan

Pojat kansan urhokkaan
Missä laulussa luetellaan
kuuluisia
kolmikymmenvuotisen sodan taistelupaikkoja,
kuten Lutzen ja Leipzig?
MUSKETTI oli suusta ladattava
pitkä ampuma-ase.
NAHKATYKIN ohut tykinputki
oli vahvistettu nuoralla ja
nahalla - tykki oli kevyt
mutta kuumeni
helposti.
/
7
J ättiläisarmeij at
Näissä sodissa ei ollut selviä rintamiakaan
kumpikin osapuoli liikutteli suuria
armeijoita edestakaisin. Sodan loppuvaiheessa
keisarillisilla joukoilla oli noin 70 000
sotilasta. Ruotsin, Ranskan ja protestanttisten
saksalaisten joukkoja oli yhteensä noin
140 000 miestä.
Näin valtavien joukkojen huoltoa ei
kyetty järjestämään muuten kuin että
kukin joukko ryösti ruokansa
paikallisilta asukkailta. Varsinaisten sotilaiden
jäljessä kulki kuormasto, joka saattoi olla
armeijaakin suurempi. Siihen kuului
sotilaiden perheitä ja muita siviilejä, jotka
saivat elantonsa myymällä sotilaille
palveluksiaan.
Koska ryöstösaalis oli sotilaan tärkein
palkka, taistelemaan lähdettiin sinne,
missä vielä oli jotakin ryöstettävää. Siksi sota
kesti pitkään ja puhkesi yhä uudelleen.
Kolmikymmenvuotiseen sotaan osallistui
vuosittain noin 13000 suomalaista miestä.
Kun koko Suomen väkiluku oli tuohon
aikaan 300000, sotaan joutui vähintään joka
kymmenes mies. Harva palasi hengissä
takaisin kotiseudulleen. Jos ei kuollut
taistelussa, tappoi tauti leirissä.
Kuuluisimpia suomalaisia sotilaita olivat
pelätyt ratsumiehet eli hakkapeliitat, jotka
olivat saaneet nimensä pelotushuudos-
taan ”hakkaa päälle!”. He ratsastivat
pienillä ja sitkeillä suomenhevosilla,
jotka sietivät kylmiä leirioloja ja tulivat
toimeen vaikka vanhojen olkikattojen
oljilla, jos muuta rehua ei ollut.
Taisteluissa kokeneet hakkapeliitat
sijoitettiin usein oikealle sivustalle
”kuninkaan oikeaksi kädeksi”,
missä heistä oli eniten hyötyä.
Hevosten säkäkorkeudeksi oli
määrätty 12-13 kämmenenleveyttä, eli
hevoset olivat vain noin 135
senttimetrin korkuisia ja monet sitäkin
matalampia.
Lipustot ja rykmentit
Joukot oli aluksi jaettu li-
pustoiksi, jotka seurasivat
taisteluissa omaa lippuaan.
Ratsuväen lipustoon kuului
250 ratsumiestä. Myöhemmin
lipustot yhdistettiin
rykmenteiksi, joihin kuului kahdeksan
komppaniaa ja 1 200 miestä.
Jokaisella lipustolla oli
päällikkönään ratsumestari.
Muita upseereita olivat
luutnantti ja vänrikki. Korpraalit
johtivat kukin 50 ratsumiehen
joukkoa.
Lisäksi päällystöön
kuuluivat katselmuskirjuri, majoit-
taja, profossi eli piiskuri, kaksi
torvensoittajaa, pappi, välskäri
sekä kengitysseppä.
► 	Musketöörien
hyökkäysmuodostelma.
Ensimmäinen rivi
ampui polvillaan, toinen
kumarassa ja kolmas
suorana seisten.
Ratsumiesten varusteina
olivat kypärä, rinta- ja selkä-
panssari, miekka, kaksi
pistoolia ja satula. Puolella jalkaväen
miehistä oli keihäs ja puolella
musketti. Krenatöörit taas
viskoivat vihollisten keskelle
metallista valettuja, ruudilla
täytettyjä ja sytytyslangalla
varustettuja käsikranaatteja.
Kun ratsuväen lipusto lähti
hyökkäämään, se kiiti täyttä
vauhtia kohti vihollista tiiviinä
muodostelmana, joka oli 25
hevosen levyinen ja 10 hevosen
syvyinen.
Musketöörit taas
hyökkäsivät yleensä kuutena
käsikranaatti
rivinä, joista
aina kolme
oli ampuma-
vuorossa, muut
lataamassa
toisten takana.
Keihäsmiehet suojelivat mus-
ketöörejä ratsumiehiltä.
Lipunkantaja ja
torvensoittajat yrittivät taistelun
tuoksinassa pitää oman joukkonsa
koossa.Yhtenäisiä univormuja
ei välttämättä ollut, sillä moni
oli ryöstänyt vaatteita
kuolleilta vihollisilta. Joskus miehet
käyttivät tunnuksena oksaa tai
käsivarsinauhaa, etteivät olisi
tappaneet taistelussa omiaan.
59

10. 	Häpeäpenkki
nna Sofia ei hievahtanutkaan pappilan kryytimaan laidalta
vaan kuunteli jännittyneenä avatusta ikkunasta kuuluvaa
väittelyä. Isä-rovasti oli taas kovasti kiihtynyt ja vetosi äänekkäästi
Raamattuun ja korkeasti oppineeseen professori Flacheniuk-
seen. Anna Sofian isoveli studiosus Jacob oli näet tullut
Turusta hakemaan palvilammasta ja paloviinaa maisterinkemujaan
varten. Jälleen kerran olivat isä ja isoveli erehtyneet
kinastelemaan taivaankappaleista niin kuin aina, kun veli tuli käymään
kotipappilassa.
- 	Kyllähän isä tietää, että Flachenius lukee suoraan
papereista Kexlerus-vainaan vanhoja luentoja, jotka on pidetty
yli neljäkymmentä vuotta sitten! Jacob kuului selittävän. Veli istui varmaan
ikkunapenkillä, kun ääni kuului niin selvästi. - Maailmalla kaikki jo tietävät,
että planeetat kiertävät Aurinkoa, mutta meillä vain uskotaan vanhaan kunnon
Ptolemaiokseen.
- Älä rupea harhaoppiseksi, poika! isä jyrähti ja löi nyrkkiä pöytään niin että
Anna Sofiakin hätkähti ja perääntyi kryytimaalta pappilan seinustalle. - Maailma
on juuri sellainen, jollaiseksi Jumala on sen luonut! isä pauhasi. - Kuu, Aurinko
ja taivaan tähdet kiertävät Maata kukin omalla kehällään. Näkeehän sen jokainen
omin silmin!
Kaukoputkella näkee kyllä paremmin, Anna Sofia ajatteli kapinallisesti ja
pyyhki mukaisia käsiään hameenhelmaan.
Viime jouluna oli Jacob vienyt Anna Sofian tallinylisille ja kaivanut sieltä
heinien seasta merkillisen kapineen, jolla oli nähnyt taivaan tähdet ihan selvästi.
Pitkän tovin he olivat katselleet sen putken lävitse Venusta ja Saturnusta. Jacob oli
selittänyt, mitenkä Maa ja muut planeetat kiersivät Aurinkoa, mikä kauempana,
mikä lähempänä. Hyvin osasi Jacob kaiken selittää eikä nauranut koskaan Anna
Sofian kysymyksille. Jacob hänet oli opettanut lukemaan jo vuosia sitten ja viime
kesänä neuvonut latinaakin. Ei se vaikeaa ollut, latinanluku. Paljon hankalampaa
oli, että pappilan kirjakaapin kirjoja piti lukea salaa.
- Anna Sofia! äidin ääni kajahti äkkiä avoimesta ikkunasta. - Mihin se tyttö
taas on livistänyt?
Vasta kun äiti oli sulkenut ikkunan, Anna Sofia lähti hivuttautumaan seinustaa
60

pitkin pappilan nurkan taakse. Jospa
kanat olisivat taas munineet tallinylisil-
le, tyttö keksi ja kiersi aittarivin takaa
tallinpihaan. Äiti-ruustinnan toruilta
säästyi varmimmin, jos oli ollut
toimittamassa jotakin hyödyllistä.
Paholainenko sen Anna-neidin siihen
lykkäsi! Hädin tuskin ehti Jussi pyyhkiä
silmät hihaansa, kun tyttö jo kapusi
tikapuita ja työnsi päänsä ylisten
luukusta.
- Jussiko se täällä ulisee? neiti kysyi.
- Hammasta särkee, pappilan
renkipoika valehteli nolona ja yritti kömpiä
seisaalleen, mutta Anna-neiti oli
nopeampi. Ilta-aurinko paistoi avoimesta
päätyluukusta suoraan heinille, ja siinä
se kirja oli levällään, mihin Jussi sen oli
nakannut.
- Mikäs tämä on? Anna-neiti kysyi ja
nosti kirjan käteensä. -Tämähän on se
ABC-kirja, jonka isä antoi lukkarille.
Tuommoinen se neiti aina oli ollut, mahdoton kyselemään. Ei Jussi siltä rauhaa
saanut, ennen kuin oli tunnustanut kaiken.
Jo syksyllä oli rovasti käskenyt lukkaria joka pyhäpäivä tulemaan pappilan väen-
tupaan ja antamaan siellä opetusta pappilan piioille ja rengeille kirjanluvusta ja
Katekismuksesta, johon oli präntätty rukoukset ja kymmenen käskyä sekä
kaiken maailman selityksiä. Kaikki muut olivatkin oppineet kirjaimet
ja Isä meidän -rukouksen paitsi Jussi. Lopulta oli lukkari
hermostunut, työntänyt kirjan Jussin kouraan ja käskenyt opetella sen itse
vaikka ulkolukuna.
- 	Olen minä yrittänyt vaikka kuinka kauan, mutta ei noista kärpä-
senpaskoista saa mitään selvää, Jussi puuskahti ja pyyhkäisi jälleen
hihallaan nenänalustaansa. - Vaan jos se piispa panee minut häpeä-
penkkiin, lähden karkuun!
Vai siitä se kiikasti! Anna Sofia ymmärsi lopultakin, miksi Jussi oli
nyt kuin siiville lyöty, vaikka poika muuten oli reipas ja töissään
rivakampi kuin moni vanhempi renki.
Piispa Gezelius oli näet tulossa kahden viikon päästä pappilaan
tarkastamaan, oliko isä-rovasti huolehtinut rahvaan opetuksesta
piispan määräysten mukaan. Ankara oli piispa, kyllä se tiedettiin.
Rovasti oli itse lukenut saarnastuolista piispan kuulutuksen. Siinä
uhattiin panna häpeäpenkkiin jokainen, joka niskuroi eikä kirjaan
tarttunut.
61

- 	Katsotaanpas, Anna Sofia sanoi ja
istahti kirja kädessään heinille renkipojan
viereen. -Tuo ensimmäinen puukstaavi on
ainakin niin iso, että kyllä sen paljain silmin
erottaa. Mikäs se on, tuo ensimmäinen, tuo
joka on kuin kirkon katto?
Ei Jussi tahtonut ensin kirjan päälle
vakaistakaan, mutta kun Anna Sofia oikein
houkutteli, sai renkipoika lopulta
sanotuksi, että tottahan se on se A-puukstaavi.
-Vaan mitä varten se jo Seuraavassa on
tuommoinen suusta avattu venkura ja
saman tien niin kuin säkki, joka myllyyn
kannetaan? Jussi kiukutteli. - Eihän siinä
ole mitään järkeä!
Kärsivällisesti koetti Anna Sofia
selvittää, mitenkä väliin puukstaavit piti
kirjoittaa pienellä präntillä ja silloin ei
paperille mahtunut suuria koukeroita. Väliin
taas, niin kuin lukujen alussa, oli parempi
aloittaa isoilla kirjaimilla niin siitä näki
heti, mistä teksti alkoi.
Ei Jussi tähän mitään sanonut, murjotti
vain ja pyöritti heinänkortta likaisissa hyppysissään. Silloin Anna Sofia muisti,
miten Jacob oli häntä houkutellut pikkutyttönä etsimään kirjaimia. Nopeasti hän
käänsi ABC-kirjasta esille seuraavan sivun, jossa oli Isä meidän -rukous.
- Etsipäs huviksesi, löytyykö tuosta yhtäkään A:ta, Anna Sofia sanoi ja tyrkkäsi
kirjan Jussille.
Lapsellista touhua! Olihan noita säkkiselkiä melkein joka rivillä. Tuossa ja tuossa.
Ja tuossa oli tuo suusta avattu venkurakin. Mutta mikä tuo oli, jonka päällä oli
kierukka kuin höylänlastu?
- Se on Ä, Anna-neiti selitti. - Ä niin kuin ääni. Ihan oikein, Jussi. Sama
puukstaavi se on, mutta päällä on kiekura.
Jussin piti alta kulmain vilkaista, ettei neiti vain nauranut hänelle, mutta ihan
totiselta se näytti eikä rumalta ollenkaan. Niin oli pappilan Anna nätti kuin se
enkelinkuva kirkon saarnastuolin laidassa.
- Ja sitten opetellaankin N-puukstaavi, Anna-neiti keksi ja käänsi taas sen
ensimmäisen sivun näkyviin. Samannäköinen venkura se oli ännäkin, ei Jussi sitä
olisi muista erottanut, ellei neiti olisi keksinyt, että siinä niin kuin heinähangon
piikit alas sojottavat. No, löytyihän niitä heinähankoja taas seuraavalta sivulta
vaikka kuinka monta, ja yhdessä sanassa niitä oli kaksi perätysten.
-Ja mikäs tuo ensimmäinen puukstaavi on niiden edessä? Anna kysyi ja
kumartui oikein sormella osoittamaan.
- Ka, sehän on se A, Jussi totesi, kyllä hän sen tunsi. - Ja tuossa perässä on
toinen samanlainen.
62

- Ensin on siis A ja sitten ännnnnnnnn ja sitten taas A, neiti sanoi ja katsoa
napitti Jussia niin että oikein kuumotti. - Sanopas perässä...
- Aaa... nnnnn... aaa... An-na... sehän on Anna! Jussi tokaisi hölmistyneenä.
-Jussihan osaa lukea! Annan nauru helisi tallinylisillä. Aurinko oli painunut jo
metsän reunaan, ja iltarusko punasi kummankin posket.
Kesken kaiken kuului pihamaalta äiti-ruustinnan huuto. Anna nousi
nopeasti ravistelemaan heiniä helmoistaan ja kysyi Jussilta, oliko hän
nähnyt yhtään kananmunaa. Poika raapi niskaansa ja arveli, että ylhäällä
poikkihirren päällä oli kana kotkottanut aamulla. Samassa Jussi jo kapusi
katonrajaan ja palasikin sieltä heti kohta tuore kananmuna hyppysissään.
- Jos Jussi tulee tänne huomisiltana, niin kyllä minä neuvon, Anna Sofia
sanoi laskeutuessaan tikapuita tallin puolelle. Hevoset hörähtelivät
ihmeissään pappilan neidin nähdessään. Annan olisi tehnyt mieli jäädä niitä vähän
hyvittelemään, mutta hän tiesi viipyneensä jo liian kauan omilla teillään.
Jussi asteli väentupaan kirja paidan alla piilossa eikä puhunut uudesta
taidostaan muille. Vaan seuraavana aamuna puolisen jälkeen kun renkipoika
jäi emäntäpiian kanssa tupaan hetkeksi kahden, hän kaivoi kirjan arkustaan
ja näytti yhtä venkuraa, joka tuntui olevan melkein joka sanassa.
- Ka I:hän se on, Gustaava tokaisi ja katsoi poikaa ystävällisesti. - I niin
kuin Iisakki.
Kun hevoset oli juotettu, Jussi kapusi tallinvinttiin ja etsi Isä meidän
-rukouksesta kaikki ne pystykepit, joita I:ksi sanottiin. Yhdessä kohdassa luki ihan
selvästi nin muttei Jussi ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Vasta kun Anna-neiti
iltasella kapusi tallinvintille, sai Jussi kuulla sen tarkoittavan samaa kuin niin. Väliin
kuulemma kirjoitettiin sillä lailla, että itse piti arvata loput.
Monta venkuraa opittiin sinäkin iltana, mutta kun Anna Sofia palasi kaksi
kananmunaa mukanaan sisälle pappilaan, sipaisi äiti-ruustinna heinänkorren
tyttärensä hiuksista ja kysyi, mitä ihmettä Anna oikein tallin parvessa luuhasi.
- Opetan Jussia lukemaan, Anna Sofia tunnusti nolona. - Ettei pappila joudu
häpeään, kun piispa tulee tarkastukseen eikä meidän renki osaa edes isämeitää.
Vähän Jussia hirvitti, kun rovasti asteli seuraavana aamuna itse tallinpihalle
sanomaan, että Jussi saisi puolisen jälkeen tulla papinkamariin ja tuoda ABC-kirjan
tullessaan. Hetken pelkäsi poika jo joutuvansa tulevana pyhänä kirkonkäytävälle
häpeäpenkin ylimmälle laudalle istumaan kaikkien pilkattavaksi.
Turha oli kuitenkin Jussin pelko. Anna-neiti siellä odotti, ja rovasti itse istui
karmituolissa piippuaan poltellen, kun Anna rupesi taas puukstaaveja neuvomaan.
Vain kerran avasi rovasti suunsa ja silloinkin nauruun, kun Anna Sofia oikein
seisomaan nousten näytti, mitenkä P-puukstaavi pitelee leipää kainalossaan kuin
pappilan Gustaava.
- Missäs sinä olet tuommoiseksi koulumestariksi oppinut? isä-rovasti kysyi, kun
Jussi oli lähtenyt askareilleen.
- Niin minä opetan kuin Jacob minua opetti, Anna Sofia vastasi ja katsoi isäänsä
rohkeasti silmiin. - Ja osaan minä latinaakin!
63

°dJa Omattan
'n Elisen klT'yym —antakr
“^<Ä^«w*Ä,'4Q0
TURUN AKATEMIA
► Albert
Edelfeltin
maalaus
esittää Turun
akatemian
vihkiäis-
kulkuetta.
Vuonna 1640 perustettiin Turkuun
akatemia eli yliopisto, “jossa kaikkia luvallisia
oppiaineita, kuten pyhää Raamattua, lakia
ja oikeutta, lääke- ja muita tieteitä
opetettakoon ja harjoitettakoon”, kuten
perustamiskirjassa sanottiin.
Jumaluusoppi eli teologia oli Turun
akatemian tärkein oppiaine, ja sen 11
professorista teologit olivat parhaiten palkattuja.
Tieteen kannalta oli kohtalokasta, ettei
akatemiassa saanut 1600-luvulla tutkia
eikä opettaa mitään, minkä arveltiin olevan
ristiriidassa Raamatun opetusten kanssa.
Noitavainoja
Turun akatemian professoreista monet
vastustivat kiivaasti kaikkea harhaopiksi
epäilemäänsä.Toisaalta oppineetkin
olivat erittäin taikauskoisia ja uskoivat
noituuteen. Vanhoja kansanomaisia
parannuskeinoja ja lääketieteen
uusia keksintöjä ruvettiin pitämään
noituutena. Kirkko ei niitä
hyväksynyt, sillä se halusi säilyttää
yksinoikeuden ihmeiden tekemiseen.
Niinpä piispa Rothovius vaati
vuonna 1644 Turun akatemian
professoria Martinus Stodiusta
todistamaan, ettei Stodius ollut
mikään maagikko. Huhut näet
kertoivat, että professorilla olisi
kotonaan spiritusfamiliarise\\ lasi-
pulloon suljettu kotipiru. Stodius
kuitenkin vapautettiin syytteistä.
Huonommin oli käydä Stodiuk-
sen oppilaalle Henricus Eoleukselle,
jota epäiltiin noituudesta ja jota
uhkasi jo kuolemantuomio. Onneksi
akatemian kansleri kreivi Pietari Brahe
puuttui asiaan ja kuolemantuomio
peruutettiin.
< kuvitusta eräästä Turun
akatemian väitöskirjasta
A spiritus
familiaris
64

Sata vuotta jäljessä
Kreikkalainen tähtitieteilijä Klaudios
Ptolemaios oli kehittänyt vuonna 140 maa-
keskisen eli geosentrisen maailmankuvan.
Sen mukaan maapallo oli aurinkokunnan
keskus, jota muut planeetat kiertävät
kukin omalla läpinäkyvällä lasisella
kehällään. Raamattuun vedoten Turun
akatemiassa puolustettiin vielä 1600-luvun
lopullakin Ptolemaioksen järjestelmää,
vaikka se oli muualla kumottu jo aikoja
sitten.
Puolalainen pappi ja tähtitieteilijä
Nikolaus Kopernikus oli jo vuonna 1543
osoittanut, että vain Kuu kiersi Maata
mutta maapallo ja muut planeetat
Aurinkoa. Kirkko vastusti tätä uutta oppia
ankarasti ja pakotti italialaisen
tähtitieteilijän Galileo Galilein virallisesti
luopumaan Kopernikuksen aurinkokeskisestä
järjestelmästä, vaikka Galilei oli
kaukoputkellaan osoittanut Kopernikuksen
havainnot oikeiksi.
SUMAAN
AIKAAN-
Lukutaidon isä
Vuonna 1664 nimitettiin Turun piispaksi ja akatemian
sijaiskansleriksi Johannes Gezelius. Hänkin vastusti
kiivaasti noituutta ja taikauskoa ja ryhtyi siksi edistämään
kansan lukutaitoa. Lukkarit velvoitettiin
opettamaan lukutaitoa rahvaalle, ja
pappien oli kierrettävä kylissä
kuulustelemassa lukutaitoa ja kristinopin tuntemusta.
Kaikkein tehokkain oli määräys, ettei kukaan päässyt
naimisiin, ellei ollut käynyt rippikoulua.
VU°""r Isaac NevJtoniou^'
°P ai kesken opintojen
palaamaan ke mb(i()gen
kotitilalle , tu,on takia
yliop1*'0^!' jän (ysikaal
Hän hiui mullina
Yksi lasten paras tavara
Koska kirjat olivat kalliita eikä niitä
ollut yleensä muilla kuin
papeilla ja aatelisilla, Gezelius julkaisi
^ oman aapisensa ja
katekismuksensa. Sen nimi oli Yxiparas Lasten
tawara. Kirjan alkusivulla oli lueteltu isot ja
pienet kirjaimet sekä rivi numeroita.
Kun ne oli opeteltu, pääsi
harjoittelemaan lukemista Isä meidän -rukouksella.
Präntätty Turusa
Piispa Gezelius ei vain kirjoittanut
oppikirjoja vaan myös painoi niitä. Vaikka
Turussa toimi jo akatemian kirjapaino, jossa
painokone
1600-luvulta
painettiin
väitöskirjat ja
professoreiden teokset,
Gezelius perusti oman kirjapainon, jossa
tehtiin sekä Yhtä parasta Lasten tawaraa
että muita oppikirjoja.
Paperia ei tuolloin vielä osattu
valmistaa puusta vaan sitä tehtiin
vanhoista vaatelumpuista, joita oli vaikea saada.
Niinpä Gezelius perusti Pohjan pitäjään
Suomen ensimmäisen käsipaperimyllyn.
Lumppujen keräyksestä kuulutettiin
kirkoissa ja papit ja lukkarit velvoitettiin
toimittamaan lumput perille.
Lumppupaperin valmistus
1 Lumppuja liotetaan
vedessä, kunnes ne pehmiävät.
2 Lumput survotaan
tasaiseksi massaksi vesimyllyyn
kiinnitetyillä raudoitetuilla
tukinpätkillä.
3Lumppumassa sekoitetaan
veteen, johon upotetaan
paperiarkin muotoinen me-
talliverkkopohjainen kehys eli
kaavain.
4 Märät arkit puristetaan
huopien välissä
puolikuiviksi ja kuivataan telineillä.
5 Kuivatut arkit kastetaan
liimaan ja ne kuivatetaan
uudelleen, minkä jälkeen
pintaa voi vielä kiillottaa kivellä,
luulla tai puulla.
65

11. 	Koirankuonolaisia
AVUA!
Johan heräsi kitkerään savunhajuun ja ponnahti pystyyn niin
äkisti, että löi päänsä katto-orteen. Liekkien loimotus näkyi
jo hirrenraoista, kun Johan kurkisti varovasti päätyräppänästä
ulos. Niitä ne olivat, venäläisiä. Kasakat ratsastivat edestakaisin
pitkin raittia. Kirkon katto oli jo tulessa, samoin pappila ja Iso-
Härkönen. Pakoon oli päästävä, kyllä Johan sen tajusi, mutta
sitä varten oli odotettava yötä.
Onneksi Johan oli eilen kotikylään saapuessaan älynnyt
sittenkin kavuta kotitorppansa riihen parveen nukkumaan eikä
ollut jäänyt pappilaan tai isompiin taloihin yöksi. Leivän hän
sentään oli käynyt hakemassa Ison-Härkösen aitasta. Siellä oli ollut laari
puolillaan rukiita ja uutisleipä niiden seassa niin kuin aina. Se olisi pitänyt säästää
jouluksi, mutta tuskin sitä silloin enää tarvittaisiin.
Koko kylä oli lähtenyt varmaan jo aika päiviä sitten venäläisiä pakoon, sillä
talot olivat olleet tyhjillään. Pappilan pihamaalla oli vanha Halli ontunut Johania
vastaan häntä kopien välissä, mutta turhaan oli poika yrittänyt houkutella koiraa
mukaansa. Se oli jäänyt porraskivelle makaamaan kuono tassujen päällä.
Murhe kouraisi Johanin rintaa. Ei saanut ajatella Hallia, ei Hirven Mattia, joka
rykmentissä oli marssinut hänen vierellään, ei äitimuoria eikä Maijaa ja Jaakkoa.
Kun isä oli kuollut ruttoon Narvassa, oli Johan vanhimpana poikana merkitty
rykmentin rulliin. Muuten olisi koko perhe joutunut lähtemään sotilastorpasta.
Pälkäneelle oli Johan ollut marssilla joukkonsa mukana, kun he olivat joutuneet
venäläisten väijytykseen. Henkensä edestä oli poika paennut metsään ja
onnistunut vihdoin päiväkausia korpia samoiltuaan pääsemään kotikyläänsä.
Ilma oli jo sakeana mustasta savusta. Olkikatot olivat syyssateiden kastelemia
ja paloivat huonosti. Jos yrittäisi sittenkin pakoon jo nyt, hivuttautuisi alas ja
ryömisi heinikossa torpan taakse ja siitä metsään. Kalmasuon taakse olivat varmaan
kyläläiset lähteneet, sinne oli paettu ennenkin. Niin oli Maria-muorikin kertonut,
kun Johan oli käynyt hänen kanssaan paimenessa.
Samassa kuului karjahdus aivan riihen nurkalta. Johan painoi päänsä nokisiin
sammaleisiin ja pidätti hengitystään. Hevonen hirnahti jossakin ihan lähellä.
Sitten riihen ovi avattiin. Joku kompasteli pimeässä ja kirosi oudosti suhahtaen, oljet
66

kahisivat ja lattialankut narisivat askelten alla. Hetken kuluttua kuului hevosen
hörähdys. Joku kasakoista oli hakenut riihestä olkia hevoselleen. Johan ei
uskaltanut vieläkään liikahtaa, vaikka poikkihirsi painoi kipeästi kylkeen.
- 	Äitiiii! Auttakaa!
Kuka huusi? Maijako? Johan ei voinut enää pysyä paikoillaan vaan kurottui
kurkistamaan räppänästä. Ne raahasivat rimpuilevaa nuorta tyttöä mäkeä ylös ja
viskasivat hänet keskelle torpan pihamaata.
Sehän oli pappilan vähäpiika Anna!
Papinmuori ei olisi tahtonut lähettää Annaa hakemaan rohtolipastaan, joka oli
unohtunut pappilaan, mutta kun ei ollut ketään muutakaan, joka olisi omin
neuvoin selvinnyt Kalmasuon yli, oli Anna lopulta saanut luvan lähteä matkaan.
-Menet varovasti karjakujan kautta, oli papinmuori neuvonut pikkupiikaansa
piilopirtin ovella. - Jos vähänkin näkyy liikettä tai savua, palaat saman tien takaisin!
Hyvin oli Anna osannut suon yli, vaikkei muita merkkejä ollut kuin se iso kivi
ja kuusi, joita piti aina välillä vilkaista olkansa yli, ettei astunut hetteiden väliin
piilotetuilta pitkospuilta syrjään.
Hiiskaustakaan ei ollut kuulunut, kun Anna oli iltahämärissä tullut pappilan karja-
kujaan.Toki tyttö oli säikähtänyt, kun vanha Halli oli haukkuen ja vinkuen syöksynyt
häntä vastaan. Kovin oli koira laihtunut yksinään. Ehkä se nyt suostuisi lähtemään
Annan matkaan eikä enää odottaisi isäntäänsä, joka oli juhannuksen aikaan lähtenyt
käymään Hämeenlinnassa ja jäänyt sille tielleen. Puhuivat että venäläiset...
Vaan juuri kun Anna oli löytänyt kamarista papinmuorin rohtolippaan ja
kietonut sen samaan nyyttiin villavaippojen kanssa, oli ensimmäinen kasakka
ratsastanut pappilan pihamaalle. Akkunasta Anna oli sen nähnyt, pudottanut
nyytin käsistään ja ryöminyt kauhuissaan seinänviertä pakaritupaan. Tuskin oli
tyttö ennättänyt kavuta muurinpankolle piiloon, kun kasakat jo vyöryivät ovista
sisään ja alkoivat silmittömän ryöstön ja hävityksen. Anna tiesi olevansa
kuoleman oma, jos ne löytäisivät hänet.
Äkkiä tuli aivan hiljaista. Ensin Anna kuuli vain omat sydämenlyöntinsä, mutta
sitten rätinä voimistui. Haistaessaan savun Anna tajusi, että pappila oli sytytetty
tuleen.
Karjakujalle asti Anna ehti ja melkein metsän suojaan, kun Halli syöksyi
haukkuen hänen jälkeensä ja koiran jäljessä ne kauheat miehet. Turhaan Anna
rimpuili vastaan, kun ne lähtivät retuuttamaan häntä kohti Rakuunan torppaa.
67

Joku kalmukeista oli kai nähnyt Johanin kasvojen vilahtavan räppänän aukossa.
Eivät ne muuten olisi osanneet riihen parresta hakea. Ei auttanut tapella vastaan,
kun neljä miestä raahasi häntä läpi sankan savun kylän toiseen päähän.
Venäläiset olivat pystyttäneet leirin Vähä-Härkösen pihamaalle. Siellä istui
vankkurinpyöriin sidottuna pappilan Annakin ja muutama muu, jotka olivat
matkan varrella joutuneet kasakoiden vangiksi. Kun yksi pojista pyysi vettä, vartijaksi
pantu julman näköinen kalmukki löi häntä ruoskalla kasvoihin. Koirankuonolai-
sia nämä olivat, suden sukua. Haistoivat ihmisen jäljet, niin puhuttiin.
- Pidä silmäsi kiinni ja pysy hiljaa, Johan kuiskasi Annalle. - Äläkä ajattele
mitään, ettet rupea itkemään.
Paistetun lampaanlihan tuoksu levisi nuotion luota. Vasta silloin Johan tajusi,
miten hirveä nälkä hänellä oli. Taskussa olisi ollut vielä pieni palanen Ison-Härkösen
uutisleipää, mutta tervaköysi sitoi kädet tiukasti kärrynpyörän raudoitusta vasten.
Onneksi myös sillä ruoskaa heiluttavalla kalmukilla taisi olla nälkä. Vaikka
mies oli jätetty vahtimaan vankeja, lähti hänkin kohta jo nuotion äärelle muiden
joukkoon syömään ja juomaan. Naurunremahdukset muuttuivat tulen ääressä
aina vain äänekkäämmiksi.
- Niillä on paloviinaa, mutisi se kasvoihin lyöty hampaidensa välistä. - Kun
saisi puukon jostakin...
Juuri silloin tunsi Anna jonkin märän ja lämpimän lipaisevan kärrynpyörään
sidottua kättään. Halliko se oli? Kyyneleet alkoivat valua Annan silmistä, vaikka
Starkin Johan oli kieltänyt itkemästä.
- Halli on kärryjen alla, Anna kuiskasi Johanille. Nuotiolla olivat kasakat ruvenneet
laulamaan jotakin omituista laulua. Kukaan ei näyttänyt enää muistavan vankeja.
Johan valpastui heti ja kumartui kuiskaamaan Annalle, että tämä yrittäisi saada
koiran puremaan nuoraa poikki.
- Pure, pure, Anna väänsi rannettaan niin että koiran kieli lipoi tervaista nuoraa.
Ei Halli mikään tyhmä koira ollut, papin koira se oli ja ymmärsi latinaakin, niin
oli papinmuori joskus nauraen sanonut. Pieni vingahdus kuului vanhan koiran
kurkusta, kun se alkoi hampaillaan jyystää nuoraa poikki.
68

Kesken kaiken nousi se vartioon määrätty kalmukki, sieppasi nuotiosta palavan
karahkan ja asteli huojahdellen vankkurien luokse. Toisessa kädessään miehellä
oli kaluttu lampaanluu. Sen se viskasi nauraen vankeja kohti ja hoippuroi sitten
takaisin tulen ääreen. Onneksi Halli oli pysynyt ihan hiljaa Annan selän takana.
Kun viimeinen säie oli katkennut Annan käsiä pitelevästä nuorasta, koira pujahti
kärrynpyörien välistä, sieppasi maasta luun suuhunsa ja katosi omille teilleen.
Aamuyöllä alkoi sataa. Kirkko paloi yhä, mutta muuten olivat liekit hiipuneet
myös kasakoiden tulilla. Moni oli jo tuupertunut paloviinan voimasta maahan,
mutta yhä vielä pari kalmukkia kuului äänekkäästi loilottavan omiaan. Johan alkoi
jo menettää toivoaan, vaikka Anna olikin saanut kätensä vapaiksi.
- Ryömi sinä kärryjen alle ja yritä päästä metsään ja Kalmasuolle, hän kuiskasi
tytölle. - Et sinä ilman puukkoa saa näitä meidän nuoriamme poikki.
- Pappilan kyökissä oli keritsimet, Anna supatti. - Jos löytäisin ne raunioista.
Sade laskeutui harmaana verhona heidän suojakseen. Hitaasti Anna hivuttautui
kärrynpyörien väliin ja pujahti siitä lopulta vankkurien alle piiloon. Johan kohotti
kasvonsa ja antoi sadeveden valua suuhunsa. Käsistä oli jo tunto kadonnut terva-
köysien puristuksessa. Johania palelsi...
- Liikkumatta! käheä ääni kuiskasi. Kuiskaus kuului kärryjen alta aivan Johanin
korvan juuresta. Samassa kylmä rauta painui pojan rannetta vasten. Johan pidätti
hengitystään, kun puukon terää liikutettiin edestakaisin. Nuora kirposi, ja kädet
valahtivat irti kärrynpyöristä.
- Ryömi vankkurien alle ja siitä metsään, käheä ääni jatkoi. - Odottakaa polun
päässä, niin saan nuo loputkin vapaiksi. En minä muuten olisi huomannutkaan
teitä, ellei tyttö olisi törmännyt minuun polulla.
-Tästä saatte jatkaa omin neuvoin, se resuinen partasuu ilmoitti, kun he olivat
aamusumussa vihdoin ehtineet Kalmasuon laitaan. - Minä jatkan matkaa
pohjoiseen. Ne ovat kumminkin laittaneet kalmukit teidän jäljillenne. Saavat ottaa
vainun minusta.
Mies katosi sumun sekaan yhtä äkkiä kuin oli ilmestynytkin.
- Kuka se oli? kysyi se kasvoihin lyöty nuori mies ihmeissään.
- Joku kivekäs varmaan, Johan vastasi. - Rykmentissä niistä puhuttiin joskus.
Mutta miten tästä päästään suon yli?
- Minä tietäisin kyllä, Anna huokasi. - Jos sumu vain hälvenisi!
Juuri silloin kuului polulta rasahdus ja sitten toinen. Pakolaiset jähmettyivät
paikoilleen, mutta sumun seasta ilmestyikin pappilan Halli lampaanluu yhä suussaan.
- Missä papinmuori, Halli? Anna kyykistyi silittämään
koiraa. - Etsi polku, Halli!
Koira vingahti ja jolkotti mättäiden välistä suoraan
suolle. Anna astui ensimmäisenä hetteikköön ja tunsikin
jalkansa alla tutun pitkospuun. Samassa tuulenpuuska
raotti suon yllä leijuvaa sumupilveä, ja Anna näki kuu-
senlatvan kohoavan taivasta kohti.
- Tulkaa, hän sanoi ja lähti kulkemaan kohti
maamerkkiä. - Nyt minä tiedän oikean tien.
69

Piilopirtit
Lähes kaikki ne, joilla oli riittävästi rahaa ja
valtaa, lähtivät isonvihan alkaessa pakoon
Ruotsiin. Venäläiset kävivätkin
säälimättä suomalaisten kimppuun. Pohjanmaalla
he yrittivät tuhota järjestelmällisesti kaikki
rannikkoseudun kylät ja kaupungit ja
niiden asukkaat, jotta Ruotsin armeijan olisi
vaikeampi hyökätä meren yli.
Tieto venäläisten hirmutöistä levisi
nopeasti. Ihmiset pakenivat kodeistaan
metsiin ja rakensivat sinne piilopirttejä, joissa
asuttiin jopa vuosikausia.Turvallisimpia
olivat soiden ja isojen vesistöjen takaiset
korvet, sillä siellä piilopirttejä etsivien
venäläisten joukkojen oli hankalampaa päästä
pakenijoiden jäljille.
Kalmukit ja koirankuonolaiset
Venäläisten joukkojen pelätyimpiä
sotilaita olivat Etelä-Venäjän aroilta tulleet
kasakat ja vielä kauempaa Aasian
puolelta kotoisin olevat kalmukit. Tuhopoltot,
ryöstelyjä tappaminen olivat osa näiden
joukkojen tavallista sodankäyntiä, ja siksi
heitä käytettiin kylien tuhoamiseen.
Kalmukit olivat taitavia jäljittäjiä,
joita oli jo aikaisemmissa sodissa käytetty
metsiin paenneiden ihmisten etsijöinä.
Suomalaisten mielestä nämä pelottavan-
näköiset sotilaat muistuttivat vanhojen
tarujen koirankuonolaisia, puoliksi eläimiä
ja puoliksi ihmisiä.
Kasakatkin kohtelivat kalmukkeja
huonosti. Niinpä isonvihan aikaisissa
tarinoissa kerrotaan kalmukkien joskus tahallaan
päästäneen ihmisiä pakoon.
Haukkumasanana kalmukki ja koirankuonolainen
olivat käytössä vielä Seitsemässä
veljeksessäkin.
kalmukkien käyrä sapeli

► 	Tapani Löfving
pistäytyy kerjäläisenä
venäläisen
ylipäällikön päämajassa.
Ruotusotilaat
Useimmat suureen Pohjan
sotaan osallistuneet sotilaat
olivat ruotusotamiehiä.Joka
kylä oli jaettu 2-4 talon
ruotuihin, joiden piti yhdessä
pestata sotamies ja antaa
hänelle peltoa ja oma
torppa. Rauhan aikana
ruotusotilaat viljelivät torppaansa ja
harjoittelivat joskus sotataito-
jaan, mutta sodan alkaessa heidät vietiin
kaukaisille taistelukentille.
Vahva vai Lystikäs
Armeijaa varten kirjattiin ruotusotilai-
den nimet tarkasti muistiin. Kun kaikki
tuntuivat olevan Matti Matinpoikia tai
Jussi Antinpoikia, kirjurit keksivät ruotu-
sotilaille ruotsin- tai suomenkielisen
lisänimen, jotta heidät voitiin
erottaa toisistaan.
Ruotusotilaiden varusteet
eivät olleet parhaat
mahdolliset pohjoisen kylmiin
ja lumisiin oloihin.
Usein uusi nimi viittasi
johonkin sotamiehen
ominaisuuteen.Tyypillisiä sotilasni-
miä olivat esimerkiksi Stark
(vahva) tai Lustig (lystikäs).
Ulkonäköön viittasivat
suomalaisnimet Karvvarin-
da ja Kähäräpä. Eläintenni-
miä olivat esimerkiksi Dufva
(kyyhkynen), Mulli ja Rastas,
kasvinnimiä Björk tai Koiwu.
Monen suomalaisen sukunimi on yhä
sama kuin sen esi-isän, joka 300 vuotta
sitten merkittiin armeijan nimilistaan eli
rullaan.
Keksitkö, mistä
sana kivekäs eli
metsäsissi tulee?
Kaikkein kovin kohtalo oli niillä noin
io ooo suomalaisella, jotka vietiin
Venäjälle pakkotöihin ja orjuuteen. Miesten
ja nuorten naisten lisäksi ryöstettiin
varsinkin Pohjanmaan rannikolta iso joukko
lapsia, joista nuorimmat olivat vain
parivuotiaita. Joistakin kylistä ja taloista
vietiin kaikki lapset.
Jotkut Venäjälle viedyistä lapsista
päätyivät orjiksi jopa Persian hoviin, mutta
muutamat onnistuivat palaamaan kotiin
vuosikymmeniä myöhemmin. Isonvihan
aikaisista ryöstetyistä lapsista ja heidän
kotiinpaluustaan kertoo myös
Topeliuksen satu ”Koivu ja tähti”.
Vilkkilän kissat
Isonvihan aikana monet kylät
autioituivat vuosikausiksi. Aina
eivät pakenijat ehtineet ottaa
edes ruokaa mukaansa. Autio-
talojen aitat houkuttelivat
paikalle hiiriä ja rottia ja ne taas
kissoja. Isonvihan ajalta on
peräisin myös tarina Vilkkilän
talosta. Kun asukkaat palasivat
Kivekkäät
Suuressa Pohjan sodassa oli
suomenkielisiä inkerinmaalai-
sia värvätty armeijan
vakoojiksi. Nämä kivekkäiksi kutsutut
sotilaat jatkoivat vakoilua ja
sissitoimintaa myös isonvihan
aikana.Tavalliset suomalaiset
eivät kivekkäistä pitäneet,
sillä venäläiset kostivat kaikki
heidän iskunsa
moninkertaisesti muille ihmisille.
Kuuluisin kivekäs oli
Narvassa syntynyt Stefhan
eli Tapani Löfving. Hänen
muistiinpanonsa isonvihan
ajalta ovat säilyneet
Porvoossa. Niiden pohjalta Kyösti
Vilkuna kirjoitti vuonna 1918
kirjan Tapani Löfvingin
seikkailut.
vuosia kestäneeltä
pakomatkaltaan, talon raunioilla
mellasti valtava kissalauma
- niitä oli tosiaan kuin Vilkki-
lässä kissoja. Vilkkilä-nimisiä
taloja ja kyliä on ollut ainakin
Virolahdella, Längelmäeltä ja
Rauman ja Turun tienoilla.
71
Koivu JA TÄHTI

12.Susikivi
yyppää tuosta maitoa lämpimikses, Saara sanoi kaadettuaan vas-
talypsetyn maidon katajasihtiin ja ojensi kiulun pohjalle jääneen
tilkkasen Anna Reetalle. - Antoiko emäntä edes leipää evääksi?
-Täti laittoi juustoakin, kun isäntä ei nähnyt, Anna Reetta
vastasi, mutta joi sentään hyvällä halulla lypsylämpimän maidon.
Kivimäessä oli pakko pitää puoliaan, sillä isäntä oli tyly ja saita
eikä emäntä uskaltanut häntä vastustaa. Äiti oli surrut ennen
kuolemaansa, että heidän piti Matiaksen kanssa muuttaa tänne
tädin luokse, vaan kun ei muutakaan paikkaa ollut. Matias oli
ottanut keväällä ruotusotilaan pestin ja lähtenyt Viaporia
rakentamaan, mutta Anna Reetan pitäisi vielä monta vuotta kulkea
paimenessa ennen kuin pääsisi piiaksi muualle.
Yöt olivat jo kylmenneet, ja karjapihan savi tuntui kylmältä paljaiden jalkojen
alla. Kun Anna Reetta avasi karjakujan veräjän, lähti Valokki kello kilkattaen
ensimmäisenä kohti metsää. Muut seurasivat sitä aina viimeisenä nilkuttavaa
Hallavaa myöten. Se oli jo vanha ja huonojalkainen, mutta saisi kohta vasikan.
Haikeana vilkaisi Anna Reetta metsänreunassa Mattilaan päin. Ei näkynyt enää
tuttua talonpäätyä eikä tullut Mattilan Juho lehmiensä ja pikinokkaisen
Tuiskunsa kanssa paimeneen. Jo ennen juhannusta oli Mattilan talon hirret purettu
ja ajettu uuteen paikkaan metsän toiselle puolelle. Sieltä oli maanmittari Ankar-
ström erottanut Mattilan isännälle ison palan maata, monin verroin isomman
kuin mitä kylänvainiolta olisi saanut. Kivimäen isäntä oli siitä ottanut itseensä,
tehnyt asiasta valituksen kruunulle ja kieltänyt väkeään puhumasta mattilaisten
kanssa. Ei saanut edes päivää sanoa.
Paimeneen oli Mattilan Juhokin sinä aamuna lähdössä, sillä vanha Iisakki oli
nyrjäyttänyt eilen kinttunsa. Vaikka hauskaahan se oli vaihteeksi päästä met-
sälaitumia kulkemaan. Lehmät ynähtelivät tyytyväisinä, ja Tuisku juoksi edellä
häntä heiluen.
Koko kesän oli Juho tehnyt työtä miesten kanssa pelloilla ja rakennuksilla, sillä
ennen mikkelinpäivää piti kaikki vanhan Mattilan rakennukset siirtää uusille maille.
Sen vanhan talonpaikan oli Kivimäen isäntä vaatinut isojaossa itselleen eikä ollut
antanut armoa yhtään, vaikka maanmittarikin oli vedonnut kruunun lakiin.
72

-Viedään pois, ettei se rupea niistäkin käräjöimään, isä oli sanonut ja pestannut
kesäksi lisää miehiä hirrenajoon.
Metsäpolkua taivaltaessaan Juho muisti, mitenkä olivat viime kesänä Anna
Reetan kanssa kulkeneet yhdessä paimenessa. Vaan tänä kesänä ei Anna Reetta
ollut vilkaissutkaan Juhoon päin, kun viimeksi oli satuttu kirkonmäellä
vastatusten. Kivimäen isäntä kai sitä oli kieltänyt, mutta suututti se silti.
Ensimmäiset kypsät puolukat Juho löysi ylhäältä männiköstä. Lehmät eivät
kumminkaan pysähtyneet vaan vaelsivat jonona polkua syvemmälle metsään, ja
Tuisku säntäili sinne tänne. Haukkasuon molemmin puolin
kasvoi mehevää niittyheinää. Se vain piti katsoa, etteivät
lehmät ahneuksissaan menneet liian syvälle hetteikköön.
Pitkälle oli Anna Reetankin pitänyt kulkea lehmiensä
perässä, sillä kovin tyhjiksi oli kaluttu kylänpuoleiset laitumet.
Pelotti vähän, kun piti kävellä korpeen, mutta mikäs auttoi.
Lehmien oli saatava ruokansa, muuten ei kiuluihin heruisi
maitoa tarpeeksi.
Ei Anna Reetta eksymistä pelännyt vaan korven
louhikoita ja susia ja karhuja. Suden repimä lammas oli kuulemma
löytynyt yhden metsätorpan pihamaalta, niin oli kirkolla
puhuttu. Vähän väliä oli pakko puhaltaa tuohitorveen ja
huutaa luikauttaa Valokkia, jotteivät lehmät kokonaan katoaisi
metsän peittoon.
-Vai vaiValokkii, tänne, tänne, tänneeee!
Lopulta lehmät löysivät vanhalta kaskimaalta rehevän
nuoren koivikon ja ryhtyivät ahnaasti hamuamaan ruohoa
suuhunsa. Aurinko paistoi lämpimästi ison kivenlohkareen
juureen. Anna Reetta kapusi kivelle, sillä sieltä näki koko
karjan kerralla. Tyytyväisenä hän avasi eväskonttinsa, taittoi
leivästä palasen ja painoi peukalolla juustoa leivän päälle.
Hyvältä se maistui.
Toisenkin leipäpalan syötyään Anna Reetta käväisi kiven
juurella juomassa lähteestä pari kouransilmää vettä. Valokki-
kin tuli juomaan lähteelle ja heti sen perässä toiset. Semmoisia
ne lehmät olivat, aina piti tehdä samalla lailla kuin kellokas.
KunValokki vihdoin laskeutui heinikkoon märehtimään, Anna Reettakin oikaisi
itsensä kivelle. Nukahtaa ei kumminkaan saisi, hän ajatteli katsellessaan pientä
pilvenhattaraa, jota tuuli ajeli taivaalla. Ihan vain hetkeksi jos sulkisi silmänsä...
- 	Mikä se oli?
Anna Reetta oli pudota kiveltä ponnahtaessaan äkkiä seisaalleen. Lehmät
mölisivät äänekkäästi aivan kiven juurella. Kauempana koivujen välissä näkyi
Hallavan vaalea kylki ja sen vieressä Valokki sarvet tanassa. Hallava ammui
hätääntyneenä ja yritti jaloilleen. Mikä nyt? Oliko vanha lehmä taittanut jalkansa?
Anna Reetta ehti ottaa kiven juurella vain muutaman askeleen, kun hän äkkiä
tajusi, että Valokin edessä häilähti jokin harmaa.
Susi.
73

Samassa vilahti metsänreunassa jokin. Toinen susi. Ja kolmaskin.
Anna Reetta kapusi takaisin kivelle, sieppasi kontin viereen
unohtuneen tuohitorvensa ja puhalsi, puhalsi puhaltamistaan!
Jo käännähti susi ja luikahti toisten luo metsänreunaan, mutta
sinne ne jäivät, kuusten väliin vaanimaan. Lehmät oli saatava kiven
luo kaikki, Hallava varsinkin. Sen sudet ensiksi repisivät.
- 	Valokki, Hallava! Anna Reetta huusi juostessaan lehmiä kohti.
Vasta aivan kohdalle ehdittyään hän huomasi mättäiden välissä
jotakin vaaleanruskeaa. Vasikka oli syntynyt.
Anna Reetta nosti pikkuisen syliinsä ja harppoi kompastellen
kohti kivenlohkaretta ja toisia lehmiä. Hallava ammui muutaman
kerran surkeasti mutta könysi lopulta jaloilleen ja seurasi
vasikkaansa. Viimeisenä tuli Valokki taakseen vilkuillen. Susia ei näkynyt,
mutta siellä ne lymysivät ja odottivat illan hämärtymistä. Kauhu
kouraisi Anna Reetan sydänalaa, kun hän laski vasikan kiven
juureen. Repisivätkö sudet heidät kaikki?
Tuuli oli tuonut suon takaa Juhon korviin tuohitorven törähdykset, mutta ilman
Tuiskua hän ei olisi ymmärtänyt rientää Anna Reetan avuksi. Hetken päätään kal-
listeltuaan koira näet lähti ankarasti haukkuen kiertämään suon reunaa ja katosi
lopulta metsään. Aikansa huudeltuaan Juho säntäsi koiransa perään. Lehmät
olivat onneksi asettuneet makuulle puiden varjoon suojaan iltapäivän paahteelta.
Harjun päällä Juho seisahtui huohottamaan. Samassa Tuiskun haukku
muuttui raivokkaaksi. Hirvikö se oli vai karhu? Juho juoksi rinnettä alas, mutta oli
kompastua kuusenoksaan, jonka myrsky oli heittänyt polulle. Näppärästi poika
taittoi siitä polveaan vasten tukevan karahkan ja jatkoi sitten juoksuaan.Tuiskun
haukku kuului jo aivan läheltä. Se oli niin kimakkaa että korviin sattui.
-Tiehes siitä! Juho karjahti suden nähdessään ja viskasi karahkan suoraan
sutta kohti. Oksat vain kahahtivat, kun susi katosi kuusikkoon, ja kolme harmaata
selkää vilahti runkojen välissä.
- Hyvä poika! Juho sanoi ja kyykistyi huohottaen silittämään koiraansa. Samassa
joku huusi hänen nimeään. Kun Juho kääntyi katsomaan, hän näki Anna Reetan
seisovan ison kivilohkareen päällä lehmiensä ympäröimänä.
Metsän reunaan Juho kantoi vasikkaa ja palasi sitten Tuiskun kanssa omia leh-
miään hakemaan. Täti käveli karjakujalla vastaan ja otti vasikan Anna Reetan
sylistä.
- Minä jo pelkäsin, täti
aloitti, mutta silloin pääsi
Anna Reetalta itku. Kovin
oli tätikin kauhuissaan,
kun kuuli susista.
- Ei me sieltä oltaisi
päästy ilman Mattilan Juhoa,
Anna Reetta sanoi silmiään
pyyhkien. Täti ei siihen
74

sanonut mitään, lähti vain kiireesti Valokin jäljessä viemään
vasikkaa navettaan.
- Menes sisälle, Saara huikkasi karjapihan aidan takaa. - Siellä
on vieraitakin.
Vähän arkaillen jäi Anna Reetta kaivolle pesemään käsiään ja
jalkojaan. Silloin aukeni tuvan ovi, ja Matias ilmestyi porraspäähän.
Oliko veli päässyt Viaporista pois?
- Sinähän kasvanut olet! isoveli ihmetteli ja tuli pyöräyttämään
Anna Reettaa ihan niin kuin ennen vanhaan. -Tules syömään
maapäärynöitä!
Isännälle oli Matias tuonut Viaporista paloviinapullon, ja sillä
se oli niin hövelillä päällä. Hämäriin asti istuttiin pöydän
ympärillä ja kastettiin silakkaveteen niitä Matiaksen tuomia
mukuloita. Vedessä ne mukulat oli keitetty, mutta eivät ne niin makealta
maistuneet kuin oikeat naurishaudikkaat.
- Huomenna saavat lehmät jäädä kotivainiolle odelmikkoon,
isäntä sanoi, kun lopulta lähdettiin maate. - Ja jahtivoudille pitää
saada susista sana.
Mattilassakin säikähdettiin, kun Juho kertoi nähneensä ainakin
kolme sutta. Metsään ei lehmiä enää vietäisi. Sen verran riitti
syömistä uuden talon pihapiirissä, ettei tarvinnut latoheiniin koskea.
Niinpä Juhokin pääsi seuraavana aamuna pitkästä aikaa kirkkoon
isänsä ja äitinsä kanssa. Kärryillä ajettiin kylänraittia pyhäaamu-
na varhain. Vanhan Mattilan kohdalla äiti käänsi päänsä pois ja
pyyhkäisi huivilla silmiään.
- No, no, isä sanoi ja laski kämmenensä äidin polvelle. - Ensi
kesänä rakennetaan kamarit uuden tuvan päätyyn.
Mattilan väki istui jo penkissä, kun kivimäkiset astuivat
kirkkoon. Isäntä ei vilkaissutkaan Mattilan miehiin, mutta Matias tuli
paiskaamaan kättä penkinpäädyn yli. Oli sillä komea univormu.
Harvoin on rovastin saarnaa niin tarkasti kuultu kuin sinä
sunnuntaina. Perunoista rovasti aloitti kuten aina, mutta rupesikin
puhumaan susista ja kehui Mattilan Juhoa oikein nimeltä,
mitenkä se oli pelastanut naapurinsa karjan ja nuoren tytön hengen.
Juhon korvia kuumotti, kun hän tuijotteli saappaankärkiään.
-Väkevä on Herra Sebaot, rovasti jatkoi ja korotti ääntään. - Olkoon tämä
teko merkkinä siitä, että tähän paikkaan on lopetettava se vihanpito, johon yksi
ja toinen on tässäkin pitäjässä syyllistynyt isojaon tähden!
Pitkään siitä puhuttiin, kuinka tarvittiin rovasti ja kokonainen susilauma,
ennen kuin Kivimäen isäntä suostui kirkon oven edessä puristamaan Mattilan
isännän kättä. Vaan rauha palasi kylään sen kädenlyönnin myötä. Kivimäen
sudenkuopasta saatiin Martin päivänä kiinni ne kolme sutta, jotka olivat pitäjällä
repineet lampaita ja pelotelleet paimenia.
75

Isojako
Ennen isoajakoa ei maatiloilla ollut tarkkoja rajoja. Monissa kylissä
peltoja viljeltiin niin, että jokainen talo sai niistä omat kapeat
sarkansa sen mukaan, miten paljon se maksoi veroja. Myös kylien metsät
olivat yhteisessä käytössä, samoin niityt ja kalavedet.
Kartta ja tähti
Maanmittarit olivat suuria
herroja, joita kestittiin taloissa
mahdollisimman hyvin. Maiden
mittaaminen oli hidasta työtä,
samoin karttojen piirtäminen.
Siksi maanmittarit viipyivät
paikkakunnalla pitkään.
Kutakin kylää varten piirrettiin
kaksi samanlaista karttaa,
joihin liittyi erillinen selityskirja.
Vanhat isojakokartat ovat
tarkkaa käsityötä. Niihin on
merkitty peltojen ja
rakennusten lisäksi myllyt, sillat ja
jopa mökkien kaalimaat. Kukin
maanmittari koristeli karttansa
omalla tavallaan. Taitavimmat
tekivät ilmansuuntia
merkitsevistä kompassinkuvistakin
pieniä taideteoksia.
Yhteisviljelyssä oli vaikea panna toimeen
uudistuksia, kun kaikki peltotyöt oli
tehtävä samaan aikaan ja samalla tavalla.
Metsääkin poltettiin kaskeksi ja tervaksi
suruttomasti, kun kaikilla oli siihen
oikeus. Isojaolla pyrittiin rajaamaan
jokaiselle talolle mahdollisimman yhtenäinen
pelto-ja metsäalue, jota kukin voisi hoitaa
parhaan kykynsä mukaan.
Isojako piti panna toimeen kylässä, jos
yksikin kyläläinen sitä vaati. Maanmittari
apulaisineen mittasi ensin kaikki kylän
pellot, metsät ja niityt ja ryhtyi sitten
jakamaan niitä talojen kesken. Mitä
enemmän talo maksoi veroja, sitä enemmän se
sai maata.
Koska kaikki olisivat tietysti
halunneet kylän parhaita peltomaita, luvattiin
enemmän maata niille, jotka suostuivat
ottamaan sitä vähän kauempaa
kylien laidoilta. Tästä seurasi tietysti riitoja.
Maanmittareita syytettiin
puolueellisuudesta ja lahjusten otosta, ja joskus
väitteissä oli perääkin.
Riitojen lisäksi isojako vaikutti kylien
elämään monin tavoin. Osa kylänraitin
varteen rakennetuista taloista siirrettiin
omien maidensa keskelle. Peltotyöt,joista
ennen oli suoriuduttu kylän yhteisvoimin,
tehtiin nyt kussakin talossa omaan tahtiin.
Vaikeinta oli niillä kyläläisillä, jotka olivat
tervaa tai kaskia polttamalla saaneet
toimeentulonsa yhteisistä metsistä. Monet
heistä menettivät kokonaan ansionsa tai
joutuivat maksamaan vuokraa metsien
uusille omistajille.
esimerkki kylän peltojen omistuksesta eri
talojen kesken ennen ja jälkeen 4 isonjaon
76

Punamullan ohje
100 litraa vettä
4 kiloa rautasulfaattia
(eli -vihtrilliä)
9 kiloa ruisjauhoja
3 	litraa pellavaöljyvernissaa
16 kiloa punamultaa
200 litran vetoinen vanha
pata tai tynnyri
iso vispilä
keppi tai kauha
sekoittamista varten
IVesi kaadetaan astiaan,
jonka alle viritetään tuli.
Rautasulfaatti sekoitetaan
veteen.
2 	Veteen lisätään
tarmokkaasti vispaten
ruisjauhot. Keitosta sekoitetaan
pohjaa myöten koko ajan. Kun
seos kiehuu, siihen lisätään
pellavaöljyvernissa.
3 Tulta pienennetään ja
keitosta sekoitetaan 1-2
tuntia. Maalipohja on
valmista, kun se alkaa sekoittaessa
tuntua liukkaalta. Ennen
punamullan lisäämistä keitos
saa hiukan jäähtyä, muuten se
kuohuu yli. Punamulta
sekoitetaan seokseen vähitellen ja
pieninä annoksina.
Punamullan sijasta voi käyttää myös
vaikkapa keltamultaa.
4 Maali on valmista
käyttöön heti, kun se on
jäähtynyt. Se säilyy astiassa
muutamia päiviä,
kylmässä jopa viikon. Talon
seinässä punamulta
kestää
vuosikymmeniä.
► 	ulkokäymälä
eli huussi
Kiven halkaiseminen veden avulla:
1 Kiveen porataan 2 Reiät täytetään 3 Jäätyessään
reikiä. vedellä. laajeneva vesi
halkaisee kiven.
Viapori
Sveaborgin linnoitusta ryhdyttiin
rakentamaan vuonna 1748 Helsingin edustalla
oleville saarille. Yhdeksän ensimmäisen
rakennusvuoden ajan rakennustöihin
marssitettiin joka kesä tuhansia ruotuso-
tilaita eri puolilta Suomea.
Suomenkielisten suussa Sveaborgin nimi vääntyi pian
Viaporiksi.
Viaporissa ruotusotilaat oppivat uusia
rakennustapoja ja veivät ne
kotiseudulleen. Näin yleistyivät kansan
keskuudessa esimerkiksi ulkokäymälöiden eli huus-
sien piirustukset. Siihen saakka kukin oli
käynyt tarpeillaan navetassa tai tunkion
laidalla. Samoin opittiin Viaporissa
keittämään punamultamaalia ja lohkomaan
kiviä kalliosta siihen
porattujen reikien, jäädytetyn
veden tai vedellä turvotettujen
puutappien avulla.
Ruotusotilaiden
mukana levisivät maalaiskyliin
myös kahvi, perunat ja
hyväntuoksuiset syreeni-
pensaat. Koska
linnoitukseen tuli jatkuvasti
upseereita ja käsityöläisiä
Ruotsista ja ulkomailta,
Viapori oli uusien
muotivirtausten ensimmäinen tukikohta Suomessa.
Se olikin heti Turun jälkeen Suomen
suurin kaupunki, paljon Helsinkiä suurempi.
A syreeni
< Elias Martinin
maalauksesta
tehty etsaus
kuvaa Viaporin
telakan
rakentamista.
Maapäärynöitä
Peruna on alun perin kotoisin
Etelä-Amerikasta.
Löytöretkeilijöiden mukana se kuljetettiin
Eurooppaan jo 1500-luvulla,
mutta vasta parisataa
vuotta myöhemmin sitä voitiin
maistaa Suomessa. Tiettävästi
ensimmäisiä perunansyöjiä
olivat Inkoon Fagervikin tehtaan
ranskalaiset sepät, jotka toivat
tämän uutuuskasvin Suomeen
1720-luvun lopulla.
Papit ja muut säätyläiset
ymmärsivät pian uuden kasvin
merkityksen, mutta kansa söi
mieluummin nauriita ja viljeli
pelloillaan viljaa. Jotkut papit
olivat niin innokkaita perunan
puolustajia, että saarnasivat
siitä kirkossakin ja jakoivat
ilmaiseksi siemenperunoita
seurakuntalaisilleen.
Tehokkaimmin peruna
levisi rahvaan pariin sotilaiden
mukana. Sekä Viaporin
rakentajat että Pommerin sodassa
perunan makuun tottuneet
sotamiehet ryhtyivät kotonakin
viljelemään "maapäärynöitä"
Kesti kuitenkin yli sata vuotta,
ennen kuin herrojen herkusta
tuli koko kansan ruokaa.
77

Myrskyn silmässä
rrotapas Juuse se nokkaköysi, niin päästään lähtemään, vaari huuteli
veneen perästä.
- 	Minä irrotan, mene vain veneeseen! Virta tempaa niin äkkiä, että
jäät vielä matkasta, isä kiirehti sanomaan ja rupesi terveellä kädellään
kieputtamaan köyttä paalun ympäriltä.
Koko aamun olivat Juuse ja vaari vierittäneet tervatynnyreitä
laiturilta veneeseen. Oli isäkin yrittänyt olla siinä apuna, vaikkei palaneella
kädellä voinut tarttua mihinkään. Enemmänkin isä oli ollut
neuvomassa. Ei Juuse niistä neuvoista puoliakaan muistanut, ei oikeastaan
muuta kuin että vaaria piti totella joka käänteessä.
Oikeassa isä oli niin kuin aina. Kun köydet irrotettiin ja vaari
muutaman kerran työnsi venettä sauvalla suvannosta kohti keskivirtaa, vene
tempautui äkkiä semmoiseen kyytiin, että Juuse oli pudottaa airot veteen.
- Ei tämä mihinkään kaadu, vaari tyynnytteli ja tähysi perämela kourassaan
kohti kuohuja. - Istu siinä ja pidä airot ylhäällä. Hetken päästä saat soutaa oikein
hartiavoimin!
Tutut talot vilahtelivat ohi ylhäällä rantatöyräällä, ja pikkupojat juoksivat
veneen kanssa kilpaa. Niin oli Juusekin ennen juossut isän ja vaarin venettä
saattamassa. Jollei isä olisi miilulla polttanut kättään, kun tervahauta uhkasi syttyä
tuleen, ei Juuse vielä pitkään aikaan olisi päässyt Ouluun tervaa soutamaan.
- 	Tämän pitää ehtiä valmiiksi ylihuomiseksi, mamma sanoi tiukasti mamselli
Selinille. - Ei Hedda voi ottaa Anna Beataa mukaansa Tukholmaan vanhassa
hameenrievussa!
-Täytyy sitten ommella yötä myöten, mamselli huokasi ja jatkoi hiha-aukon
suurentamista. Sakset tuntuivat kylmiltä Anna Beatan ihoa vasten.
- Onko Anna Beata Tukholmassa koko talven sisarensa luona? mamselli kysyi,
kun Stiina toi prikalla kahvia. Kahvinjuonti oli kielletty jälleen kerran, mutta
mamma ei moisista kielloista paljon piitannut.
- Kesään asti, mamma ilmoitti, eikä Anna Beata voinut estää pientä huokausta.
Totta kai oli hauska matkustaa Heddan kanssa Tukholmaan, nähdä Gustav-lanko
ja kauppiaan talo lähellä kuninkaanlinnaa ja kaikki ne ihmeet, joista isosisko
oli kertonut. Ja sekin olisi hauskaa, että saisi hoitaa sitä pikkuista, joka kasvoi
78

Heddan vatsassa saalin alla ja syntyisi jo muutaman viikon päästä. Heidän oli
pitänyt lähteä jo elokuussa Tukholmaan, mutta Hedda oli sairastunut ja tohtori
oli kieltänyt matkan.
-Toivottavasti ei kovasti myrskyä, mamselli sanoi ja pujotti rihman neulansilmään.
-Vaikka onhan Backman taitava merikapteeni.
- Ja Aurora on hyvä laiva, mamma ilmoitti. - Paras mitä Oulussa on koskaan
rakennettu.
Samassa Hedda ilmestyi ovelle aamuröijyssään.
- Mamma rakas, Hedda näytti kovin huolestuneelta. - Backman tuli äsken
kysymään pappaa. Auroran timpuri on taittanut tappelussa käsivartensa!
Vaari oli kauppias Steniuksen vanha tuttu. Silloin kun kauppias Stenius nuorena
merikapteenina purjehti itse Oulusta Tukholmaan, oli vaari hänen laivassaan
timpurina monta vuotta. Sillä heidät kutsuttiin nyt konttoriin kauppiaan tykö sen
jälkeen, kun tervatynnyrit oli vieritetty veneeltä makasiiniin. Miehet polttivat piippua
ja joivat totia, mutta Juuselle kauppias käski puotipojan tuoda kimpaleen ruskeaa
rintasokeria. Hyvältä se maistui, vaikka hyppyset tulivatkin ihan tahmeiksi.
Juuri kun Juuse oli työntänyt viimeisenkin sokerinmurun suuhunsa, astui ovesta
koputtamatta sisään iso ja leveäharteinen mies ja alkoi puhua kiivaasti ruotsia. Juuse
vähän säikähti, mutta vaari ei näyttänyt olevan millänsäkään, imeksi vain tyynesti
piippuaan ja kuunteli miesten puheita. Vaari osasi ruotsiakin.
- No, mitäs Aaron sanoo? kauppias kääntyi kysymään vaarilta suomeksi, kun
miehet olivat aikansa ruotsia solkottaneet.
- Kyllähän minä, mutta entäs poika? vaari kysyi Juuseen vilkaisten.
- Voihan Aaron ottaa pojan mukaan, kauppias kiirehti sanomaan. - Tuon
ikäisenä minäkin ensimmäisen reissuni olen tehnyt.
Vasta ulkona laiturilla Juuse tajusi, mitä vaari oli luvannut.
Ettäkö laivaan ja Tukholmaan? Mitä isä ja äitikin sanovat?
- Stenius lupasi laittaa sanan, vaari vain naureskeli. - Ja pala-
taanhan me takaisin jo muutaman viikon päästä. On se mukava
taas päästä haistelemaan suolavettä!
Hedda oli kovin iloinen, kun pappa kertoi illallispöydässä että
laiva pääsisi matkaan ajallaan. Jonkun vanhan tervansoutajan
pappa sanoi pestanneensa matkalle timpuriksi.
- Parempi timpuri Haapalan Aaron on kuin Topias, pappa
selitti mammalle, kun tämä ihmetteli, miten niin vanha mies voi
vielä lähteä merille. - Eikä taatusti rupea juovuspäissään
tappelemaan! Ja onhan Aaronilla pojanpoika apuna. Kyllä ne nyt yhden
Tukholman-reissun selviävät.
Viimeisenä yönä Anna Beata ei saanut unta, makasi vain
vuoteessaan ja kuunteli, miten tuuli vinkui kakluunin hormissa.
- Nukkuisit nyt, Hedda sanoi omasta vuoteestaan, kun Anna Beata jälleen
kerran käänsi kylkeään levottomana. - Minä ainakin nukkuisin, ellei pikkuinen
niin kovasti potkisi!
79

Vähän Juusea hirvitti se pimeä ja tervanhajuinen kajuutta, johon he vaarin kanssa
asettuivat illalla. Ei siellä ollut sänkyjäkään vaan semmoiset riippumatot, joissa
oli maattava. Miehet olivat kyllä mukavia, ja oli siellä yksi puosukin, joka oli ollut
laivapoikana vaarin viimeisellä purjehduksella. Niihin puheisiin Juuse nukahti
melkein heti, kun löysi riippumatossa mukavan asennon.
Aamulla vaari oli jo jalkeilla, kun Juuse heräsi. Kannelta kuului kova kolina ja
askelten kopina.
- Nouses ylös nyt, laiva lähtee kohta! vaari kehotti ja meni edeltä. Kun Juuse
ehti kannelle, oli köydet jo irrotettu ja purjeet lepattivat tuulessa.Taivas oli kirkas
ja aurinko nousi makasiinin kattojen yli.
- Tällä tuulella päästään puoleenväliin, vaari
sanoi hyvillään tähyillessään taivasta. - Ja ehkä
koko matka!
Kun tultiin saarten suojasta avomerelle, laiva
alkoi keinua kovasti. Silloin vaari käski Juusen
mennä hetkeksi kannelle.
- Seisot reelingin luona ja katsot horisonttiin
niin ei keikuta niin pahasti, vaari neuvoi. - Äkkiä
sinä tähän totut!
Siinä partaan luona seistessään Juuse näki äkkiä
ensimmäisen kerran Anna Beatan, joka kulki vähän
epävarmasti häntä kohti ja yritti hymyillä, vaikka
laivan keinahdus viskasi hänet laitaa vasten.
-Toivottavasti ei tule myrsky, tyttö sanoi ja
kurkisti laidan yli. - Minun sisartani oksettaa nytkin
koko ajan.
Ilman Juusea matka olisi ollut Anna Beatasta kovin ikävä. Hedda näet pysytteli
hytissä kaiket päivät ja nukkui vain milloin ei voinut huonosti. Onneksi matka
joutui nopeasti, sillä tuuli oli myötäinen ja kapteeni ajoi täysillä purjeilla.
- Vaari sanoi, että huomisiltana ollaan jo Tukholmassa, Juuse totesi eräänä
iltana, kun he nojasivat etukannen reelingin yli katsomassa vedenpärskeitä.
Anna Beatasta se oli niin hyvä uutinen, että hänen piti oitis kipaista hyttiin
kertomaan se sisarelleen. Hedda virkistyi kuullessaan, että piina päättyisi kohta.
- Onneksi päästään pian maihin, sisar sanoi hyvillään, kun he seisoivat kannella
katselemassa iltaruskoa. - Pikkuinen alkaa olla tähän keikutukseen yhtä
kyllästynyt kuin minäkin.
Kuka olisi uskonut, että niin kauniin illan jälkeen voi nousta yöllä semmoinen
myrsky. Kapteeni tuli itse vaatteet vettä valuen naisten hyttiin sanomaan, etteivät
he saisi missään nimessä mennä ulos kannelle.
- Pysykää täällä ja rukoilkaa Jumalaa! hän huusi ovelta ja lähti sitten takaisin
kannelle.
Koskaan ei ollut Anna Beata pelännyt niin hirveästi kuin sinä yönä pidellessään
kiinni sisarestaan, joka voihki vuoteellaan ja piteli vatsaansa.
- Lapsi taitaa syntyä, sai sisko vihdoin sanotuksi. - Kiiruhda sanomaan
kapteenille!
80

Juusekin oli joutunut kapuamaan mastoon, kun myrsky
uhkasi repiä purjeet irti.
-Yksi käsi laivalle ja toinen itselles, oli vaari häntä
neuvonut ja huudellut alhaalta ohjeita. Kapteeni oli
kieltänyt päästämästä vaaria mastoon. Jos myrskystä
selvitään, laiva tarvitsee ehjää timpuria.
Juuri kun Juuse oli kavunnut tutisevin polvin
mastosta alas, hän huomasi peräkannella Anna Beatan. Aalto
pyyhki kannen yli ja oli viedä Juusenkin mennessään,
kun hän ponnisteli tuulessa ja sateessa tytön luo.
- Se syntyy kohta, tyttö huusi tuulen yli itku kurkussa.
- 	Missä kapteeni on?
- Ei kapteeni nyt jouda, vaarin ääni kuului Juusen
selän takaa. - Mutta minä tulen katsomaan. Menes Juuse
hakemaan jostakin puhdasta vettä!
Eivät Juuse ja Anna Beata edes huomanneet, milloin
myrsky alkoi tyyntyä ja laiva pääsi ensimmäisten saarten
suojaan. Hyttiin heitä ei laskettu, siellä oli muutenkin
ahdasta, mutta aina välillä vaari komensi heitä
hakemaan milloin mitäkin. Kun vihdoin oven takaa kuului
vauvan parkaisu, Anna Beata puhkesi ensin itkuun ja
sitten nauruun.
Vielä samana iltana nähtiin Tukholman
Kauppiaankadulla merkillinen kulkue: korkeasti kunnioitettu kauppias
Gustav Hagström kulki vastasyntynyttä poikaansa
kantaen. Hänen vaimonsa nojasi sisarensa käsivarteen, ja
heidän jäljessään käveli nuori poika käsirattaita työntäen.
- Se sinun timpurisi taitaa olla oikea noita, kauppias
naureskeli, kun Hedda kertoi, miten vanha Aaron oli
kesken kaiken kaivanut taskustaan nuoran ja tehnyt
siihen kolme solmua.
- Eikä ole, Hedda vastasi. - Vaikka siihen se hirveä kei-
kutus loppui ja poika päästi ensimmäisen parkaisunsa!
Minä tahdon, että pikkuinen kastetaan Aaroniksi!
- Mitä ne vaarista puhuivat? Juuse kysyi Anna Beatalta,
kun lopulta saavuttiin kauppiaan talon ovelle ja vanha
talousmamselli riensi emäntäänsä vastaan.
- Kehuivat tietysti, Anna Beata vastasi nopeasti, sillä
kuka ties Juuse olisi loukkaantunut, jos olisi kuullut vaa-
riaan nimiteltävän noidaksi. - Ja pojasta tehdään vaarisi
kaima, niin on Hedda päättänyt.
81

Havupuista valmistettu terva oli 1700-.u»ulla Suomen
tärkein vientituote. Englannin ja muiden
ten kasvava laivasto tarvitsi sitä laivojensa koys en a
puuosien lahonsuojaukseen. Tervaa «™a,^“^|vat
rannikkokaupunkien tervaporvant, mutta
sillä tervanpolttajatkin.
Pihkaantuneet puut
kaadettiin sydäntalvella ja niistä
pilkottiin 3-4 metrin mittaisia
ohuita säröksiä, jotka ladottiin
kuivumaan. Tervahauta
ladottiin alkukesästä. Työhön
osallistuivat myös naiset ja lapset,
ja sitä johti hautamestari.
Särökset ladottiin tasaisesti
haudan silmän ympärille ja
haudan keskusta täytettiin
pienemmillä tervaspuiden
kappaleilla. Kun puut oli ladottu,
koko rakennelma peitettiin
sammaleella ja mullalla. Vain
muutamat pilkkeenpäät
jätettiin sytytystä varten näkyville
ja nekin peitettiin heti, kun tuli
oli saatu syttymään.
\
Sopivien tervaspuiden
tekemiseen kului vuosia. Kasvavat
havupuut oli ensin kolottava
ja kuorittava. Puut lihoivat
eli kituivat näin muutaman
vuoden ja tuottivat pihkaa
pintansa peitoksi.
i
Tervahaudan pohja oli
kaivettu keskeltä toista metriä
syvemmäksi kuin laidat. Jotta
palavat tervakset hautuisivat
ilmatiivisti, oli pohja tallattu
kovaksi ja päällytetty savella
tai märällä suomudalla.
Tervametsästä
Tukholmaan
Pohjan keskellä oli haudan
silmä eli reikä, josta terva valui
puista putkea pitkin haudan
ulkopuolelle tervatynnyreihin.
Putki oli tavallisesti rakennettu
kahdesta koverretusta puusta
ja sitä sanottiin kynäksi.
Tervaa saatiin vain, jos tervas-
puut paloivat hiljaa kytemällä.
Jos tervahautaan pääsi liikaa
ilmaa, se leimahti liekkeihin ja
terva paloi taivaan tuuliin. Siksi
tervahautaa oli valvottava yötä
päivää ja multaa oli lisättävä
sinne, missä tulipalo uhkasi.
Polttoon kului yleensä viikko
tai enemmänkin, jos puut olivat
oikein tervaisia. Ensimmäinen
terva alkoi valua tynnyreihin
noin vuorokauden kuluttua.
Suurimmista haudoista saattoi
saada jo 200 tynnyriä tervaa.
Puiseen tasakylkiseen ja helposti
pyöritettävään tervatynnyriin mahtui 125 litraa
tervaa. Tynnyrissä oli kahdeksan vannetta,
jotta se kesti pitkiäkin kuljetusmatkoja.
Yhden ison purjelaivan kaikkien osien
tervaamiseen saattoi kulua 100 tynnyriä tervaa.

Purjelaivan arvojärjestys
Purjelaivan ehdoton päällikkö
oli kapteeni, jonka sana oli
merellä laki.
Kapteenin apuna oli
päällystö eli ensimmäinen ja toinen
perämies, jotka tarvittaessa
voivat ottaa laivan
komentoonsa ja johtaa vahtivuoroja.
Laivan alipäällystöön
kuuluivat miehistön töitä johtava
pursimies eli puosu, purjeen
tekijä, timpuri ja laivan kokki.
Laivan miehistöä olivat
matruusit, puolimatruusit ja
jungmannit eli laivapojat.
Suurilla purjelaivoilla
työskenneltiin kahdessa vahdissa.
Oikeanpuoleista eli styyrpuurin
vahtia johti kapteeni tai toinen
perämies. Vasemmanpuoleista
eli paarpuurin vahtia komensi
ensimmäinen perämies.
Kahvinhaistaj at
Kauppalaivojen mukana tuli Suomeenkin
entistä enemmän kalliita ulkomaan
tavaroita, kuten
kahvia,tupakkaa,silkkikankaita ja peililasia. Valtiovalta tahtoi rajoittaa
moista tuhlailua ja kantoi ylellisyysveroa
muun muassa tupakasta, taskukelloista ja
puuterista ja jopa isoista peileistä.
Ankarimmin kohdeltiin kahvia, joka kiellettiin
kokonaan vuonna 1767. Kieltoa
valvomaan pestattiin Tukholmaan ja muihin
isoihin kaupunkeihin kahvinnuuskijoita,
mutta kahvia juotiin silti salaa. Seuraavi-
na vuosikymmeninä kahvi välillä
kiellettiin, välillä sallittiin. Viimeinen kahvikiel-
to astui voimaan vuonna 1799 ja päättyi
vuonna 1802.
Atervavene koskessa
▼ palkkuurattaat
Tapulikaupungit
Suomen kaupungit oli jaettu kahteen
luokkaan: tapulikaupungit saivat käydä
ulkomaankauppaa, mutta
maakaupunkien oli vietävä omat tuotteensa
ja ostettava ulkomaiset tavaransa
tapulikaupungeilta. 1700-lu-
vun alussa tapulioikeudet oli
vain Turulla, Helsingillä ja
Viipurilla. 1700-luvun
lopulla ulkomaankauppaa
pääsivät käymään myös
Oulu ja muut Pohjanlahden
kaupungit, jotka jo
vuosisatoja olivat purjehtineet
Tukholmaan.
Miten tervaa
kuljetettiin
Painavat tervatynnyrit
vedettiin metsästä yleensä
hevosella. Palkkuurattaiksi
sanottiin yksinkertaisia puukär-
ryjä, joissa pyörien paikalla
pyörivät tervatynnyrit.
Pitkien matkojen päähän
tervaa kuljetettiin veneellä.Terva-
vene oli tavallista pitempi ja siinä
oli vitsaksilla kiinnitettävät korotus-
laidat. Isossa veneessä kuljetettiin
15-20 tynnyriä kerralla. Suurimpaan
veneeseen on aikoinaan mahtunut 32
tynnyriä eli saman verran lastia kuin
linja-autoon.
Tapulikaupungit:
vanhimmat
isonvihan jälkeen
1700-luvun lopulla
Mihin tervaa käytettiin
Terva oli entisajan tär- ^
kein lahon-ja ruosteen-
suoja-aine. Sianrasvan
kanssa keitettynä siitä sai myös
rattaanpyörien ja
myllynrattaiden voiteluainetta.Tervalla
siveltiin kirkon paanu- tai peltikatto ja
tuuliviirikin suojattiin ruosteelta
tervaamalla. Köydet, veneet ja pieksusaappaat
kyllästettiin tervalla
vedenpitäviksi.Tervatut kärrynpyörät ja reen-
jalakset kestivät kauemmin
mutta vahvistettiin
tervalla paljaat jalkapohjatkin.
Tervaa käytettiin myös
lääkkeenä sekä sisäisesti
että ulkoisesti. Sanonta "Jos
ei sauna, viina ja terva auta, tauti on
kuolemaksi" piti usein paikkansa.
83

14. 	Häpeän päivä
rikka painoi kauheasti ja jalkoja särki, mutta seistävä oli
ovensuussa, niin kuin kapteenska oli käskenyt. Aina välillä kesken
tanssin joku venäläisistä upseereista näet sieppasi viinapikarin
Anna Liisan tarjottimelta ja kulautti sen tyhjäksi yhdellä
kädenheilautuksella.
Nyt ne rupesivat taas masurkkaan. Kapteenska vilahti tans-
sittajansa käsivarsilla Anna Liisan ohi kuin punainen tulenliekki.
Rouvan nauru kuului soiton ja tanssintöminän yli. Tänä iltana
ei kapteenska ollut tahtonutkaan panna sitä mustaa silkkile-
ninkiä, jota hän oli käyttänyt isommissa juhlissa kapteenin
kuoleman jälkeen.
- Minä laitan tämän punaisen! rouva oli ilmoittanut posket hehkuen kamarinsa
peilin edessä. - Vaikka kuinka juoruttaisiin!
Eniten oli kapteenskan tanssiaisista ollut suutuksissaan vanha Martta, joka oli
ollut huushollerskana jo rouvan kotikartanossa.
-Vanha armo kääntyy haudassaan, hän oli pauhannut Anna Liisalle, kun ei
kuulolla ollut muita. - Eihän siitä ole kuin pari kuukautta, kun kapteeni kaatui
Loviisassa, ja nyt kapteenska jo riisuu surupuvun! Mitä leskenvuotta tämä
tämmöinen on?
- Mutta nythän on sota, oli Anna Liisa yrittänyt puolustella rouvaa. Hän piti
kovasti kapteenskasta, joka oli nuori ja herttainen. - Jos eversti tahtoo pitää
tanssiaiset täällä, minkä rouva sille mahtaa? Ottihan eversti itselleen talon parhaat
huoneet eikä sillekään mitään mahdettu.
Martta oli vain tuhahtanut Anna Liisan selityksille ja komentanut hänet
hakemaan suolakalaa kellarista.
Silmäluomet tuntuivat aina vain raskaammilta ja haukotus repi suupieliä.
Ruokasalin kello raksahteli aikansa ja heläytti ilmoille yhden lyönnin. Eivätkö
nuo ikinä lopeta!
Jussi seisoi ylhäällä vallin laella aamuauringon kajossa ja tuijotti jäälakeudelle,
joka kimalsi aamuauringossa. Kaiku juoksenteli alhaalla rantakivikossa
punaruskea häntä heiluen. Sitä ei ainakaan paleltanut. Pakkanen oli vetänyt kivimuurin
paksuun huuruun. Kasematissa oli hyytävän kylmä eikä valleilla ollut sen läm-
84

pimämpää, vaikka aurinko oli kapuamassa pilvettömälle
taivaalle.
Viime vuonna tähän aikaan olivat lumet jo sulaneet ja
Viaporin ympärillä oli lainehtinut kimaltava avovesi. Jussi oli
silloin tullut tänne isän, äidin ja Anna Liisan kanssa, kun isä
oli pestattu vahvistamaan kasemattien kattoja. Isä oli timpuri
ja timpuri tulisi Jussistakin, kunhan piiritys joskus loppuisi
ja päästäisiin täältä hengissä pois.
- No, näkyikö jo railoa? isä kysyi, kun puolelta päivin
syötiin suurusta. Puuroa se vain oli, sillä perunat olivat
paleltuneet jo helmikuussa, kun sota alkoi ja pakkaset olivat olleet
kovimmillaan.
- On siellä kaukana joku musta viiva, Jussi huokasi ja
pyöritteli lusikkaa hyppysissään. Ei isällekään ruoka maistanut,
eteensä se tuijotti eikä puhunut mitään.
- Nyt lopetatte tuon murehtimisen! äiti puuskahti. - Ei se
teidän vika ole, etteivät ruotsalaiset meistä piittaa!
Käpälämäkeen lähtivät, kun muutama kasakka ratsasti kaupunkiin,
eikä Kronstettikaan anna edes ampua venäläisiä, vaikka
ruutia on kellarit väärällään.
- Sittenhän me ammuttaisiin Anna Liisaakin, Jussi mutisi
mutta sai siinä samassa kipunoivan korvapuustin äidiltään.
-Johan ne on kapteenskan kanssa lähteneet jo aikoja sitten
rouvan kotikartanoon, äiti kirahti. - Kuka hullu niin olisi,
että jäisi kaupunkiin, joka on täynnä vihollisia?
- Ei tämä sota kauan kestäisi, jos tuo meidän mamma saisi
antaa kaikille tukkapöllyä, isä naurahti vaan rupesi tuo
sentään syömään. Lopulta sai Jussikin syödyksi osansa puurosta
ja kurottui pistämään lusikan paikalleen. Siinä oli viereisessä
reiässä Anna Liisan korea lusikka, johon isä oli puukolla
kovertanut kukkasenkin. Mitenkähän siskorukka oli mahtanut
selvitä venäläisten kynsissä?
Jää ritisi uhkaavasti kelkan alla, mutta Anna Liisa ei seisahtunut vaan tuijotti
suoraan edessä häämöttävää rantapengertä ja potki kelkkansa entistä
kovempaan vauhtiin. Ei saa seisahtua ettei jää petä alta, niin oli Martta vannottanut
häntä tänä aamuna ennen kuin oli kavunnut siihen isoon kuomurekeen, jonka
kapteenskan isä oli lähettänyt noutamaan heitä Helsingistä turvaan. Ei kai rouva
muuten olisi suostunut lähtemään, mutta kreivinkin mielestä naisten oli parempi
olla poissa jaloista, jos ruvettaisiin sotimaan tosissaan. Olisi kapteenska ottanut
myös Anna Liisan mukaansa, vaan silloin oli Martta sanonut lujasti, että parempi
lapsen on olla omiensa luona kun ei tiedä, miten tässä käy.
Hiki kihosi Anna Liisan otsalle, vaikka mereltä puhalsi kylmä viima. Vaikka
kuinka yritti ajatella äitiä ja isää ja Jussia ja Kaikua, pelko teki jalat painaviksi ja
kädet tunnottomiksi. Mitä jos ne ampuvat tykillä? Luulevat vielä venäläiseksi.
Kun kelkka lopulta karahti rantakivikkoon, kuului ylhäältä muurilta
vartiomie85

hen huuto. Ei Anna Liisa saanut oikein sanoista selvää, mutta huusi rohkeasti
vastaan ja ilmoitti olevansa nikkari-Kustaan tytär.
- Minä olen tulossa kotiin, hän huusi. - Älkää ampuko!
- Mitä hullua, vartiomies mutisi, kun Anna Liisa hetkeä myöhemmin kantoi
kelkkansa portista sisään. - Huomenna saapuvat venäläiset! Lempoako ryntäät
tänne itseäsi tapattamaan?
Ei Jussikaan ollut uskoa silmiään, kun Anna Liisa lopulta seisoi nyytti sylissään
oven takana nenä viimasta punaisena. Äiti ilahtui niin että pillahti itkuun, ja
Kaiku vinkui ilosta kuin ennen pentuna. Jussin piti juosta heti isälle kertomaan,
että sisko oli palannut kotiin.
-Vai lähti se kapteenskakin pois ja sinulta loppui pesti kesken vuotta, isä
huokaili, kun illalla ruoan päälle istuttiin lämmittelemässä uunin edessä. - On se
sitten lopun alkua!
Onneksi isä toi työmaalta joka ilta kelkallisen roskapuuta. Kiviseinät olivat
tähän aikaan keväästä niin läpeensä jäässä, että tulta sai polttaa koko päivän, jos
tahtoi pysyä vähänkään lämpimänä. Juuri kun äiti rupesi patistamaan Anna Liisaa
ja Jussia maate, jyskytettiin oveen. Reippaan Matti se oli, isän serkku, joka oli
ollut Viaporissa sotamiehenä jo monta vuotta. Kaiku pujahti sisälle miehen
vanavedessä ja luikahti sängyn alle piiloon.
- Nyt se myrkyn lykkäsi, Matti huokasi rysähtäessään lavitsalle istumaan.
- 	Huomenna ne tulevat!
Onneksi äiti unohti kokonaan sen maatemenon. Silmät suurina
kuuntelivat Jussi ja Anna Liisa Matin uutisia. Luutnantti oli nimittäin tullut
sanomaan miehille, että huomenna oli lähtö edessä. Aseet piti kuulemma
puhdistaa ja kiillottaa.
-Jos amiraali kumminkin yrittää hyökätä Helsinkiin? isä ehdotti
kaataessaan Matille viinaryypyn.
-Vielä mitä, Matti joi pikarinsa ahnaasti tyhjäksi. - Kronstetti on myynyt
meidät venäläisille. Puhuvat että ne tekivät jo silloin pommitusten aikaan
semmoisen sopimuksen, että jos ei Ruotsista tule huomispäivään
mennessä apua, niin me antaudutaan.
- Ei amiraali sentään niin hullu ole, isä intti vastaan. - Ajattele nyt itse,
Matti hyvä! Meillä on ruutiakin kuukausiksi ja monta tuhatta miestä! Sitä
paitsi jäät voivat lähteä koska hyvänsä. Jussi on niitä käynyt joka päivä
katsomassa.
- On siellä jo selvä railo, Jussi vakuutti, kun isä niin totuudessaan katsoi häneen.
- 	Joka päivä se on suurentunut.
Vaan eivätpä lohduttaneet Mattia railot eikä paloviina, vaikka isä sitä
pullostaan kaateli yhä uudestaan ja uudestaan. Itkuun iso sotamies pillahti lopulta ja
nukahti vollotukseensa lavitsalle.
- Maatkoon siinä aamuun, ettei tiensivuun palellu, isä sanoi sammuttaessaan
kynttilän. Jussi ja Anna Liisa makasivat vällyn alla uuninvieruspenkillä. Olihan
siinä ahdasta, mutta ainakin lämmintä riitti. Kun isän kuorsaus hetken kuluttua
sekottui Matin hornaamiseen, Jussi kysyi kuiskaten, mimmoisia ne venäläiset
oikein olivat.
86

- Semmoisia levottomia, Anna Liisa supatti. - Ei niiden puheestakaan saa
mitään selvää, vaikka kovasti ne nauravat ja huitovat ja sitten taas itkevät välillä.
Meidän everstikin...
- Meidän? Jussi keskeytti. - Onko se joku venäläinen?
- On tietysti! Anna Liisaa Jussin jankkaus nauratti ja suututti. - Mikäpä
muukaan, ja oikein rikas ja hieno vielä! Se minutkin tänne auttoi, antoi semmoisen
paperin, jota piti rannassa näyttää, että pääsi jäälle lähtemään.
- Sinäkin olet niiden puolella, Jussi murahti ja käänsi Anna Liisalle selkänsä.
- 	Niin kuin kaikki naiset!
Itku pääsi äidiltäkin, kun seuraavana päivänä piti lähteä linnoituksesta kelkkaa
työntäen. Ei ollut kuormassa muita mööpeleitä kuin isän veistopenkki ja äidin
rukki sekä se suuri puinen arkku, jossa pidettiin vaatetavaraa. Molemmat
hameet oli Anna Liisankin pitänyt pukea ylleen, jotta tavarat olisivat mahtuneet
kuormaan.
Portilla saatiin seistä pitkään väentungoksessa, sillä Matin komppania marssi
juuri siitä ulos. Ei Matti itkenyt, tuijotti vain eteensä ja viskasi aseensa siihen
valtavaan läjään, jota venäläiset vartioivat. Moni muu itki ääneen, ja jotkut
kirosivat nyrkkiä puiden. Venäläiset eivät näyttäneet olevan millänsäkään,
naureskelivat vain keskenään. Oli se outoa posmotusta Jussinkin mielestä se venäläisten
puhe.
- Mihinkä me nyt mennään? Anna Liisa kysyi isältään, kun he vihdoin pääsivät
muiden pakoonlähtijöiden kanssa sohjoiselle jäälle. Kelkka ei tahtonut liikkua
millään, vaikka isä ja Jussi työnsivät ja äiti ja Anna Liisa vetivät nokkapuusta.
-Täytyy kysyä kaupungista, tarvitaanko täällä timpuria, isä sanoi ja seisahtui
hetkeksi huokaisemaan.
-Jos kumminkin mentäisiin takaisin Hollolaan, äiti huokasi ja pyyhki esiliinan-
kulmaan hikeä kasvoiltaan.
- Ei sinne voi lähteä tämmöisen häpeän kanssa, isä huokasi ja kumartui taas
työntämään kelkkaa. Jussi kiirehti auttamaan isäänsä kuorman kanssa.
- Mikä häpeä tämä nyt on? Anna Liisa mutisi Kaikulle, joka oli jäänyt
nuuskimaan hevosenkakkaroita. - Kun päästiin hengissä pois.
Kaiku oli samaa mieltä ja lähti hilpeästi haukahdellen pinkomaan kelkan
jäljessä kohti kaupunkia.
87

Kun Venäjä voitti Ruotsin vuosina 1808-1809 käydyssä
Suomen sodassa, Suomen suurifuhtinaskunta lutet n
näiään Sota sujui suomalaisten kannalta huonosti, vaikka
ankan,lisiä taisteluja käytiin eri puolilla
salaisia masensi voittamattoman Viaponn antautuminen.
Vänrikki Stoolin tarinat
Suomalaisille Suomen sodan
taisteluista on kertonut runoilija J. L. Runeberg
kaksiosaisessa runoteoksessaan Vänrikki
Stoolin tarinat. Ensimmäinen niistä ilmestyi
40 vuotta sodan päättymisen jälkeen.
Runot pohjautuivat vanhojen sotaveteraanien
muisteluihin, joita Runeberg oli merkinnyt
muistiin nuorena kotiopettajana.
Kulnev
Vänrikki Stoolin tarinoissa venäläisiä ei kuvata
raaoiksi vihollisiksi vaan heistä annetaan melko
myönteinen kuva. Tietysti runot julkaisiin
Venäjän vallan aikana, mutta oli Runebergilla omiakin
kokemuksia Suomen sodasta. Nelivuotiaana
poikasena Runeberg oli nähnyt eversti von Döbel-
nin ratsailla, ja hän oli jopa istunut venäläisen
eversti Kulnevin polvella. Runossaan Runeberg
kehuu Kulnevia ja viittaa omassa kodissaan
sattuneeseen tapaukseen. Runon sylilapsi oli
tiettävästi Runebergin oma pikkusisko.
Tuuva
Viel äidit kertoo kauhuaan,
kun kursailutta Kulnev tuo
kuin surma tulla suorastaan
vain tuutuvauvan luo;
vaan jatkaa, "Suukon sille vain
hän antoi, naurun naurahtain,
niin herttaisen kuin tuolla nyt,
jos kuvaa lähestyt."
"DÖBELN JUUTTAALLA" kertoo omapäisestä
eversti von Döbelnistä. Hän nousi
haavoittuneena sairasvuoteeltaan johtamaan joukkojaan
taisteluissa, joita käytiin Juuttaan tienhaarassa,
Uudessakaarlepyyssä. Joukot oli jo kertaalleen
lyöty, kun Döbeln ratsasti paikalle side otsallaan
ja ryhtyi tarkastamaan jäljelle jääneitä joukkoja.
Sanonta "von Döbeln ratsasti aukkoja katsastain"
on peräisin näistä Runebergin runosäkeistä:
Vaan Döbeln joukkons esirintaa pitkin,
taas rohkaistun ja vahvan, ratsastaa,
sen kaikki ruodut, rivit, soturitkin
terävä silmä tutkii, katsastaa.
"SVEN TUUVA" on runoista ehkä tunnetuin. Siinä
kerrotaan syksyllä 1808 Iisalmessa käydyistä
taisteluista, joissa muuan tavallinen sotamies puolus
ti Koljonvirran siltaa, kunnes omat joukot ehtivät
apuun. Runossa sankari on vähän yksinkertainen
mies, joka ei selviä edes armeijan äksiisistä eli
aseharjoituksista, kun ei erota oikeaa ja vasenta.
Kun luoti osuu Tuuvaa sydämeen, hänen
päällikkönsä kenraali Sandels toteaa:
"Se luoti tiensä ties, sit ei voi kieltää" virkkoi niin
vain kenraali,"ties enemmän se, kuin me tiedettiin;
ei otsaan käydä huolinut, sen huonoks arvioi,
vaan sattui rintaan rohkeaan, jalomman valikoi.
Suomennos: Otto Manninen

Viaporin antautuminen
Viaporin rakentamisen aikoihin 1700-luvun lopulla
sotaa käytiin yleensä vain keväästä syksyyn. Saarille
rakennettua Viaporia olisi ollut erittäin vaikea
valloittaa avoveden aikaan, ja sen oli arveltu kestävän
suuretkin laivastohyökkäykset.
Venäjä ei kuitenkaan Suomen
sodassa noudattanut vanhaa
taktiikkaa vaan hyökkäsi
Suomeen keskellä talvea
helmikuussa 1808. Ruotsalais-suo-
malaisten joukkojen
ylipäällikkö päätti välttää taisteluita
talvisaikaan ja perääntyi
venäläisten tieltä. Venäläisten
joukot vakasivat Etelä-Suomen
Helsinkiä, Turkua ja Tamperetta myöten
maaliskuun aikana.
Viaporiinkin yritettiin hyökätä jään yli,
mutta sen puolustajat onnistuivat
torjumaan viholliset jäätä sahaamalla. Niinpä
venäläiset ryhtyivät piirittämään Viaporia
ja asettuivat helsinkiläistaloihin ja
kartanoihin, joissa asui paljon linnoitusta
puolustavien upseerien perheitä.
Viaporin asema ei sinänsä ollut
toivoton. Linnoitusta oli puolustamassa noin
7000 miestä, enemmän siis kuin
venäläisiä hyökkääjiä, ja ammuksia ja ruokaa
riitti moneksi kuukaudeksi. Viapori oli
itse asiassa Helsinkiä suurempi kaupunki,
jossa oli kauppiaita ja käsityöläisiä ja jopa
oma telakka. Siellä rakennettiin kaleereja,
suuria soudettavia taisteluveneitä, joilla
voitiin puolustaa saaristoa.
Venäläisten piirittäjien
tärkein ase oli tiedonvälitys.
Viaporista ei saatu viestejä
Ruotsiin eikä Ruotsista viestejä
Viaporiin. Niinpä puolustajat
eivät tienneet, oliko
Ruotsista tulossa apua edes
keväämmällä vesien auettua. Sen
sijaan venäläiset päästivät
saartorenkaan lävitse upseerinvai-
mojen viestejä, joissa he kertoivat
piiritetyille aviomiehilleen, miten ystävällisesti
venäläiset heitä kohtelivat.
Huhtikuun alussa, muutaman viikon
piirityksen jälkeen, Viaporin komentaja,
amiraali Cronstedt teki venäläisten
kanssa sopimuksen. Siinä hän lupasi antautua
toukokuun alussa, elleivät ruotsalaiset
sitä ennen olisi lähettäneet vähintään viittä
linjalaivaa linnoituksen avuksi.
Jäät lähtivät kuitenkin sinä keväänä
tavallista myöhemmin eivätkä laivat
ehtineet ajoissa Suomeen.Cronstedt kuvitteli
venäläisiä joukkoja omiaan suuremmiksi
ja antautui muutaman laimean taistelu-
päivän jälkeen toukokuun alussa. Monet
itkivät luovuttaessaan aseensa ja
pakenivat tilaisuuden tullen jatkamaan taistelua
maan sisäosiin.
Kiveen hakattu
Kustaanmiekan Kuninkaan-
porttiin on hakattu
ruotsiksi Viaporin suunnittelijan
Augustin Ehrensvärdin viesti
jälkipolville: "Seiso tässä
omalla pohjallasi, äläkä
luota vieraan apuun."
Tervattu keisarin A
Suomen sota oli vielä
käynnissä, kun Venäjän keisari
Aleksanteri I päätti kutsua Suomen
säädyt eli aateliston, papiston,
porvariston ja talonpoikien
edustajat Porvooseen
vannomaan hänelle

uskollisuudenvalaa ja antamaan
oman hallitsijanva-
kuutuksensa.
Pienessä
kaupungissa
syntyi keisarin tulosta
kova tohina, mutta paljon oli
niitäkin, jotka vastustivat
uskollisuudenvalan antamista
viholliselle. Keisarin kunniaksi
oli kaupungin sisääntulotielle
pystytetty komea kunniaportti,
jossa näkyi iso A-kirjain.
Vallanpitäjien kauhuksi joku oli
tervannut sen juuri kun
keisarin piti saapua kaupunkiin.

15. 	Tuhka tuuleen
issä ne professori Hällströmin arkit ovat? Janne ilmestyi
huohottaen aitan ovelle. Agnes oli Maijan kanssa
laittamassa vesipuolukoita saaviin.
- Äkkiä nyt, mestari on kamalan kiukkuinen, oppipoika
hoputti hädissään.
- Mikä koko? Kvartto vai folio? Agnes tahtoi tietää pyö-
rähtäessään aitan ovesta ulos. Kirjanpainajan tyttärenä hän
oli tottunut siihen, että sidottavia arkkeja jouduttiin isän
jäljiltä etsimään milloin mistäkin.
- En minä tiedä, Janne huokasi. Kvartto oli heti nimensä
kuultuaan sukeltanut näkyviin aitan alta. Kirjansitoja Mal-
leniuksen kolmijalkainen koira oli laajalti tunnettu koko tuomiokirkkokorttelissa.
Se oli niin viisas, että huhuttiin sen oppineen lukemaan verstaalla norkoillessaan.
- No mistä siinä puhutaan? Agnesta alkoi jo naurattaa. Janne oli tullut
kirjansitojan oppiin vasta Laurin päivän jälkeen kaukaa Mynämäeltä. Ei ihme, että poika
oli pyörällä päästään. Olihan Turku suuri kaupunki, ja kaikki vielä kovin outoa.
-Vedestä, Janne pinnisteli muistaakseen tarkemmin. - Ja mitenkä se kiehuu.
- Jaha, Agnes lähti helmat liehuen juoksemaan kohti kyökkiä.
Janne ei uskaltanut palata verstaalle ilman arkkeja. Kvartto oli ruvennut
kaivamaan omenapuun juurelle kuoppaa, ja Janne kyykistyi puhelemaan koiralle.
- Oletkos löytänyt luun? hän kyseli ja silitti kämmenellään sen karheaa,
takkuista turkkia.
Kvartto vilkaisi poikaa ja haukahti myöntävästi. Oli se viisas, ihan niin kuin
olisi osannut puhua. Siinä samassa Agnes jo pyörähti takaisin mukanaan rihmalla
sidotut painoarkit.
- Isä luki niitä eilen illallispöydässä, hän naurahti ojentaessaan paperit Jannelle.
- 	Oli unohtanut ne penkille ÄboTidningarin alle.
Vaikka oltiin jo syyskuussa, oli päivä kaunis ja aurinkoinen. Korpus köllötti
tyytyväisenä sikolätin seinustalla eikä hievahtanutkaan, kun Agnes kävi tyhjentämässä
likaämpärin sen kaukaloon. Antikva sen sijaan nyhti tarmokkaasti olkia suuhunsa
oman kettänsä katolta.
- Typerä vuohi, Agnes torui elukkaa yrittäessään kiskoa sitä katolta alas.
90

- 	Kohta rupeaa satamaan ja kerput kastuvat!
Olkikaton alle oli näet koottu monta taakallista kuivia lehdeskerppuja vuohen
talviruoaksi.
Kun vihdoin istuttiin illallispöydässä, mestari Mallenius oli jo paljon
paremmalla tuulella kuin aamulla. Apteekkari Julin oli käynyt itse tuomassa uusia
arkkeja mestarin sidottavaksi. Hän oli kovasti kehunut niitä nahkaselkäisiä, jotka
mestari oli sitonut hänen vaimolleen viime jouluksi.
- Hyvin tehty työ maksaa kyllä itse itsensä, mestari selitti oppipojalleen, joka
nuokkui pöydän toisessa päässä. Janne-rukka oli joutunut jo aamuvarhaisella
hakemaan vasikannahkoja joen toiselta puolelta, ja siitä pitäen hän oli häärinyt
kaikenlaisissa askareissa, joita mestari oli hänellä teettänyt. Ei ihme, että haukotus
repi pojan leukapieliä. Kun pääsisi jo nukkumaan verstaan vintille.
Sen verran syysilta jo hämärsi, että Agneksen oli sytytettävä kynttilä voidakseen
lukea sängyssä Kristityksi kääntynyttä Muriania. Se oli tuotu isälle sidottavaksi
viime viikolla niin että oli pidettävä kiirettä, jos aikoi lukea kirjan
loppuun.Tuomiokirkon kello kilahteli jo iltayhdeksää, kun Agnes vihdoin sai kirjansa luetuksi
ja kurottautui puhaltamaan kynttilän sammuksiin.
Janne nukkui verstaan vintillä olkikaton alla. Kesällä siellä oli aivan liian
kuuma, mutta näin syksyllä mukavan lämmintä. Heti kun oppipoika oli
kavunnut omalle makuusijalleen, Kvartto nousi ovensuusta ja konkkasi nukkumaan
verstaan nurkkaan kasattujen vasikannahkojen päälle. Siinä vasta oli mukava ja
pehmoinen peti. Kuka hullu nyt paljaalla lattialla makaisi, kun lonkkaa
muutenkin kolotti. Joskus nuorempana Kvartto oli vähän järsinytkin nahkoja, mutta
jo muutaman selkäsaunan jälkeen koira oli ymmärtänyt jättää ne rauhaan. Nyt
oli vain nautittava nahkojen väkevästä tuoksusta...
Hetkinen.
Kvartto kohotti päätään ja nuuhki ilmaa. Nahkan ja paperin hajuun sekottui
outo savun lehmahdus. Hetkessä koira oli jaloillaan, ontui lattian poikki ovelle
ja avasi sen yhdellä kuonon töytäisyllä. Ulkona savun haju tuntui selvästi. Se
ei ollut mitään tavallista saunasavua, ei lehmisavua, ei pakarituvan piipusta
kohoavaa makeaa savua. Tämä oli olkisavua, pistävää ja pelottavaa. Samassa
palokello rämähti soimaan jossakin kauempana joen toisella puolella. Kvartto
istahti porraskivelle ja alkoi ulvoa.
Agnes heräsi oitis koiran ulvontaan ja säntäsi yöpaidassa
pihamaalle.Toissatalvena oli näillä nurkilla kierrellyt susi, ja silloinkin oli Kvartto hälyttänyt talonväen
apuun ulvomalla. Mutta tällä kertaa koira ei ulissut lammasketan ja sikolätin
luona pihan perällä vaan istua nökötti verstaan portailla ja ulvoi ulvomistaan.
- Hassu koira! Ole nyt hiljaa! Agnes komensi, ja Kvartto vaikeni hetkeksi.
Silloin kuuli Agneskin palokellon kilkatuksen. Samassa mestari Mallenius ilmestyi
tuvan ovelle.
- Missä palaa? hän kysyi huolissaan.
-Jossain kauempana varmaan, Agnes arveli. - Joen toisella puolella.
- Semmoiset hökkelit joutavatkin palamaan, mestari murahti ja palasi takaisin
vuoteeseen. Agnestakin nukutti ja varpaita paleli, mutta Kvartto ei antanut tytön
91

palata sänkyyn vaan kiskoi hampaillaan häntä paidanhelmasta porttia kohti.
- Mitä nyt, vanha höperö koira, Agnes ihmetteli mutta avasi kuitenkin portin
ja kurkisti kadulle. Joku mies juoksi mäkeä ylös ja huusi portin ohi rientäessään,
että Aninkaistenmäellä on syttynyt tulipalo.
- Pitää viedä paloruisku sille puolelle, hän lisäsi. - Ja joka talosta tarvitaan mies
sammuttamaan!
Agnes sulki portin sydän läpättäen. Pitäisikö herättää isä vai Janne? Kvartto
haukkui raivokkaasti keskellä pihaa, ja koiran levottomuus tarttui Agnekseenkin.
Vaikka Aninkaistenmäki oli kaukana joen toisella puolella, tulipalo oli aina
pelottava. Eihän siitä ollut kuin muutama vuosi, kun koko Oulun kaupunki oli palanut,
ja isäkin oli antanut rahaa keräykseen, joka järjestettiin hädänalaisten hyväksi.
Onneksi Janne avasi juuri silloin verstaan päätyluukun ja päästi huudon
katsoessaan siitä ulos. Rantamakasiinien kattojen yli löivät liekit ja kipinäsuihkut
korkealle kohti taivasta. Koko joen pohjoispuoli oli jo tulessa. Jannen kotona
oli palanut riihi. Siitä pitäen oli Janne tiennyt, että tulen raivoa oli mahdotonta
taltuttaa, jos se pääsi yltymään tuommoisiksi lieskoiksi. Sitä paitsi tuuli oli yltynyt
ja painoi savua ja kipinöitä suoraan heitä kohti.
- Mene herättämään mestari ja Maija! Janne huusi Agnekselle päästyään
pihamaalle. - Minä päästän vuohen ja porsaan ulos!
Ilman Kvarttoa Janne tuskin olisi saanut porsasta ulos karsinastaan. Koira
haukkui ja näykki Korpusta niin, että se lopulta säntäsi ankarasti vinkuen ovesta
ulos. Antiikva sen sijaan painautui itsepäisesti karsinansa nurkkaan. Lopulta Janne
sieppasi orrelta vanhan säkin ja pujotti sen elukan silmille. Kun hän vihdoin sai
kiskotuksi vastustelevan vuohen pihamaalle, oli naapuritalon aitan katto jo tulessa.
Tuli levisi aivan liian äkkiä vuohiketan olkikattoon ja kuiviin kerppuihin, siitä
verstaan ja aitan katolle ja lopulta tuvan räystäisiin ja kattoon. Muutama kirja
sylissään kirjanpainaja syöksyi portista kadulle ja huusi, että oli mentävä
pelastamaan akatemian kirjoja. Vanha Maija sentään sieppasi kouraansa kahvipannun
rynnätessään ulos.
-Tule auttamaan, huusi Janne Agnekselle, ja yhteisvoimin he saivat
kiskotuksi Antiikvan portista ulos. Kvartto piti huolta Korpuksesta. Pakenijoiden virta
kuljetti heitä katua ylös kohti Vartiovuorenmäkeä. Tulen kohinan ja ihmisten
huutojen keskellä oli mahdotonta sanoa sanaakaan. Savu kirvelsi silmiä ja salpasi
hengen.
Vasta ylhäällä mäellä ihmiset seisahtuivat, ja moni lysähti itkien maahan kan-
tamustensa viereen. Agnes ei olisi halunnut katsoa alas liekkeihin ja katsoi silti.
Liekkien kuumuus tuntui tuulesta huolimatta. Siinä missä ennen oli koti, näkyi
nyt vain hirmuinen liekkimeri. Kauhu kouraisi tytön sydänalaa. Missä on isä?
- Kyllä mestari itsestään huolen pitää, Maija sanoi ja silitti Agneksen nokista
tukkaa. Janne ei puhua pukahtanut, tuijotti vain liekkimerta kirveltävin silmin.
Rauniot kytivät vielä seuraavanakin iltana, kun Agnes, Janne ja Maija vihdoin
uskaltautuivat muiden mukana alas turvapaikastaan. Tutut kadut ja kujat olivat
muuttuneet tuntemattomiksi. Jannella oli sentään paita ja housut päällään, mutta
Agnes ja Maija kulkivat pelkässä yöpaidassa. Korpus ei suostunut kävelemään
92

kuumuutta hohkaavilla katukivillä, joten Jannen oli kannettava sitä kainalossa.
Kvartto jäi paimentamaan Antiikvaa pienelle ruohopläntille, joka oli kuin
ihmeen kaupalla jäänyt palamatta muuten mustuneiden raunioiden keskelle.
- Isä! Agnes huusi nähdessään isänsä entisen kotitalonsa raunoilla. Mitään
muuta ei ollut kirjansitojan talosta, verstaasta, aitoista ja karjasuojasta jäljellä
kuin läjä tuhkaa ja puoliksi palaneita hirsiä, pari nokista korsteenia ja saunan
mustunut kiuas.
Järkyttynyt mestari Mallenius oli toki iloinen nähdessään perheensä hengissä,
mutta löydytty ään tuhkan seasta hiiltyneet vasikannahkat hän purskahti jälleen
itkuun.
- Kaikki on mennyttä! mestari vaikeroi.
Juuri silloin Kvartto alkoi haukkua kimakkaa riemuhaukkua. Se oli
ilmestynyt Antiikva kintereillään jostakin ja ruvennut raapimaan etutassuillaan nokista
muurinkylkeä.
- Mitä se kaivaa? Janne ihmetteli ja kyykistyi katsomaan, mitä kiiltävää nokisen
muurin raosta valahti tuhkan sekaan. - Jos mestari tulisi katsomaan!
Jotakin metallia se oli, vieläkin kuumuudesta niin sulaa, että valui suoraan
muurin kylkeä pitkin ja jähmettyi koukeroiksi tuhkan sekaan.
- Onko tämä se vaarin hopea-aarre? sanoi Agnes joka sai ensimmäisenä
puhekykynsä takaisin. - Se joka oli piilotettu isonvihan aikaan ja jota vaari ei koskaan
löytänyt.
Mestari nyökkäsi silmät kyynelissä. Tällä hopealla hän rakennuttaisi entistä
komeamman talon ja verstaan ja ostaisi uudet nahat ja työkalut.
- Mutta yhden nahkan mestari saa kyllä antaa Kvartolle pureskeltavaksi, Janne
uskalsi sanoa, vaikka olikin vain oppipoika.
93

Heinälatoja
JA PELTIKATTOJA
Useimmat kaupunkipalot sattuivat kesällä tai
alkusyksystä, jolloin talojen turve-, lauta- ja pärekatot olivat
kuivimmillaan ja syttyivät pienestäkin kipinästä.
Salamanisku poltti Uudenkaupungin vuonna 1846 ja
Vaasan vuonna 1855. Monet palot saivat alkunsa
kaupunkitalojen takapihoilla olevista navetoista ja heinäladoista.
Esimerkiksi Hämeenlinna paloi syyskuussa 1831, kun
eräs renki oli juovuspäissään tupakoinut heinäladossa
ja nukahtanut sinne.
Tuhoisimpia kaupunkipaloja 1821-1852
1821 Helsingin palo
• 110 taloa ja lähes koko alue tuhoutui.
1822 Oulun palo
• 282 rakennusta tuhoutui.
1827 Turun palo
• 2 543 rakennusta tuhoutui.
1831 Hämeenlinnan palo
• 75 prosenttia rakennuksista tuhoutui.
1834 Viipurin palo
• Muun muassa linna vaurioitui pahoin.
1846 Uudenkaupungin palo
• Puolet asukkaista jäi kodittomiksi.
1852 Porin palo
• 75 prosenttia asukkaista jäi kodittomiksi.
1852 	Vaasan palo
• Lähes kaikki rakennukset tuhoutuivat.
<
vanhanaikainen, tiiviisti
rakennettu ja
herkästi syttyvä
kortteli
^väljästi
rakennettua,
vähemmän paloherkkää
kaupunkia
Uusia rakennustapoja
Tiheään rakennetuissa
puukaupungeissa tuli levisi nopeasti
pihapiiristä toiseen. Kuten
Turun palo osoittaa, ei edes
joki kyennyt pysäyttämään
tulta. Ainoa keino oli rakentaa
talot riittävän harvaan ja tehdä
kortteleiden väliin leveitä
puiden reunustamia puistokatuja.
Lisäksi jokaisen tontin yhdelle
sivulle oli jätettävä lehtipuiden
reunustama palokuja.
Paloturvallisuuden nimissä
ryhdyttiin myös rajoittamaan
kaupunkilaisten karjanpitoa.
Talojen kattoja ei kaupungeissa
saanut enää tehdä puusta tai
päreestä.Turun palossa
pelastuneet talot olivatkin kaikki
tiili-tai peltikattoisia.
Turun palon laajuus
1 tuomiokirkko
2 tähtitorni
3 akatemiatalo

Pitkällä, koukku-
päisellä palohaalla
kiskottiin palavia
päreitä alas katolta.
Jumala kaupunkia varjelkoon
Tulipalojen ehkäisemiseksi
kaupunkeja vartioitiin öisin.
Pikkukaupungeissa pitivät
asukkaat vuorotellen vahtia, mutta
suuremmissa kaupungeissa oli
erikseen palkatut palovartijat,
jotka kiersivät ympäri kaupunkia
rumpua lyöden tai torvea tai
kelloa soittaen. Esimerkiksi
Raumalla palovahti huusi kymmenen
aikaan näin:"Kello on kymmenen
lyönyt. Aina kaupunkia Jumala
varjelkoon ja tulesta, palosta
suojelkoon. Kello on kymmenen
lyönyt!" Ilmoitus annettiin
kerran tunnissa.
Lisäksi joka talossa oli
oltava tynnyrillinen vettä,
paloämpäreitä ja pitkä paloha-
ka, jonka rautakoukulla voitiin
kiskoa palavat puut maahan.
Joissakin kaupungeissa
ryhdyttiin maksamaan palkkiota sille,
joka ensimmäisenä ehti vesi-
tynnyrinsä kanssa palopaikalle.
Turkuun hankittiin
ensimmäinen metallinen paloruisku jo
vuonna 1687. Myös
ensimmäinen vapaaehtoinen palokunta
perustettiin Turkuun vuonna
1838, kun kaupunki oli ehtinyt
toipua suurpalosta.
Vapaapalokunta eli VPK
oli monilla paikkakunnilla
ensimmäinen yhdistys, johon
saattoivat liittyä niin renkipo-
jat kuin korkeat virkamiehet.
Paloharjoitusten ja oikeiden
sammutustöiden lisäksi
VPK:sta tuli urheiluharjoitus-
ten ja kansanhuvien järjestäjä.
Palokuntien torvisoittokunnat
ja palokunnantaloilla
järjestetyt huvitilaisuudet tuottivat
rahaa uusien paloruiskujen,
kulkuneuvojen ja rakennusten
hankintaan.
Palopesäkkeitä
sammutettiin märällä
luudalla eli hosalla.
Paloruiskut olivat
käsikäyttöisiä ja
hevosvetoisia.
Uusi Helsinki
Turun palo oli tärkeä myös Helsingin
kannalta. Helsingistä oli tosin jo vuonna
1815 tehty Suomen suuriruhtinaskunnan
pääkaupunki, mutta
vanhassa Turussa oli yhä akatemia ja
monia muita tärkeitä laitoksia.
Sitä paitsi tulipalot olivat
koetelleet Helsinkiäkin.
Neljäsosa kaupungista oli palanut
vuonna 1808,ja 110 helsinki-
läistaloa oli tuhoutunut
vuoden 1821 suurpalossa.
KunTurun palo tuhosi
akatemian kirjaston ja kaikki sen tärkeimmät
rakennukset tähtitornia lukuun ottamatta,
sai Venäjän keisari hyvän tekosyyn siirtää
yliopisto-opetuksen ja vaikeasti
valvottavat ylioppilaat Helsinkiin. Senaatintorin
laidalle ryhdyttiin rakentamaan uuden
Aleksanterin yliopiston päärakennusta
ja kirjastoa.
Entinen Helsinki oli ollut vain
muutaman korttelin kokoinen kaupunkipahai-
nen korkeiden kallioiden välissä
merenlahtien ympäröimällä Vironniemellä. Kau-
Paloämpärit olivat
usein kartion
muotoisia.
Epäkäytännöllisellä muotoilulla
haluttiin estää ihmisiä
omimasta ämpäreitä
arkikäyttöön.
Valitettavasti kartion
muotoiset ämpärit
olivat
epäkäytännöllisiä myös palon
sammutuksessa.
Metalliniiteillä
yhdistetyistä
nahankaistaleista
valmistettu vesi-
arvokas' hyV'n pungin pohjoispuolella
Kruununhaassa
laidunsivat lehmät, ja heinää tehtiin myös Vartio-
vuorella eli nykyisellä Tähtitorninmäellä.
Uusi Helsinki rakennettiin kirjaimellisesti
vanhan päälle. Esimerkiksi Senaatintorin
alta purettiin Ulriika Eleonooran
kirkkoja hävitettiin sitä
ympäröinyt hautausmaa.
Vielä 1800-luvun alkukymme-
nillä kaupungin länsipuolella
lainehti matala Kluuvinlahti, joka
ulottui Töölönlahdesta yli
nykyisen Rautatientorin aina
Esplanadille saakka. Lännestä päin
kaupunkiin tultiin kapealla
kannaksella sijaitsevan Espoon tulli-
portin kautta. Se sijaitsi nykyisen
Runebergin patsaan tienoilla.
Lahden täyttäminen aloitettiin
1830-luvulla, jotta
Aleksanterinkatua voitiin jatkaa länteen.
Loputkin Kluuvinlahdesta täytettiin,
kun Helsinkiin rakennettiin 1860-
luvulla rautatieasema ja ratapiha.
Helsingin laajentuminen
rakennettu ennen vuotta 1700
rakennettu ennen vuotta 1825
rakennettu 1825-1836
rakennettu 1836-1851
95

16. 	Sata kynttilää
arempi sinun on kaupungissa, sanoi kirkkoväärti Juhanille,
kun reki liukui jäisellä talvitiellä hyvää vauhtia kohti
Tamperetta. - Et sinä kumminkaan rengin töissä pärjäisi, kun on
tuommoinen jalka.
Juhani katsoi saappaitaan, joista vasen oli oikeaa suurempi.
Minkä hän sille mahtoi, että vasen jalka oli tuommoinen
kampura eikä sillä päässyt kävelemään kunnolla. Isä oli aina hieronut
jalkaa saunan päälle ja neuvonut, mitenkä liinarätistä laitettiin
semmoinen side, että jalan oli saappaassa parempi olla.
Vaan nyt oli isä kuollut ja haudattu siihen köyhien rivi-
hautaan, jonka he viime kesänä kaivoivat valmiiksi kirkon
taakse. Uusi haudankaivaja oli muuttanut heidän mökkiinsä pappilan maalle.
Kirkkoväärtin väentuvan penkillä oli Juhani nukkunut siitä pitäen yönsä ja
yrittänyt päivällä auttaa emäntää ja piikoja askareissa. Mutta minkäs sille mahtoi, ettei
kipeäjaikainen pystynyt kantamaan vettä eikä montaa puusylystä.
- Olethan sinä teräväpäinen poika, kirkkoväärti yritti lohduttaa Juhania, kun
he lähestyivät kaupunkia illansuussa. - Finlaysonilla pääset kouluunkin, ja aina
tuommoisessa suuressa tehtaassa löytyy vaivaisillekin työtä.
Eihän kirkkoväärti pahaa tarkoittanut, mutta silti Juhania riipaisi, kun ne ho-
kivat jatkuvasti sitä vaivaista ja vaivaista. Isä ei ollut ikinä sanonut pahaa sanaa
poikansa ontumisesta. Isää Juhanin oli ikävä. Siksi vedet nousivat silmiin, vaikka
kuinka hävetti.
- 	Anna, tule katsomaan! Liisu huusi ikkunan luota. - Nyt ne tuovat sen uuden
pojan!
Anna-rukka oli jäädä alimmaiseksi puristuksiin, kun kaikki tytöt ryntäsivät siinä
samassa makuusalin ikkunalaudalle tulokasta ihmettelemään.
- Sehän ontuu, joku pienemmistä tytöistä totesi, kun poika oli noussut reestä
nyyttinsä kanssa. - Katsokaa nyt, ihan niin kuin vanha Klenkka.
Anna ei sanonut mitään, hivuttautui vain sivummalle oman makuulavitsansa
laidalle. Polvia pakotti ja niska oli vinossa, kun koko päivä oli pitänyt kykkiä
vyyhtikoneen alla, se kun katkoi lankoja alituiseen. Monttööri-Klenkka ei ollut
ehtinyt korjata konetta, ja niin oli Annakin päässyt lastenkodin puolelle tavallista
aikaisemmin.
96

Anna aikoi vain hetkeksi oikaista pitkäkseen ja sulkea silmänsä, mutta olisi
varmaan nukkunut iltavellin ohi, ellei Liisu olisi ravistellut häntä hereille.
- Nopeasti nyt, Liisu hoputti. - Muuten jäädään ilman ruokaa!
Juuri ja juuri he ennättivät paikoilleen tyttöjen pöytään ennen kuin ruoka-
rukous aloitettiin. Ohravelli oli taas palanut pohjaan, eikä Anna pystynyt syömään
sitä kuin puoli lautasellista. Onneksi Liisu lusikoi hyvällä halulla hänenkin vatinsa
tyhjäksi. Anna oli tullut pumpulitehtaan asyyliin jo viime syksynä, kun mummu
oli kuollut. Oli kestänyt pitkään, ennen kuin Anna oli oppinut, miten tehtaan
lastenkodissa elettiin. Kaikki kävi tarkkaan samaan tahtiin ja kellon mukaan, oli
kyse sitten töistä, koulusta, ruoasta tai nukkumisesta.
- Se uusi poika ei ole saanut velliään syödyksi! Liisu supatti Annan korvaan,
kun piti nousta pöydästä. Kun Anna vilkaisi taakseen, poika loi häneen
säikähtäneen katseen puolinaisen vellilautasensa äärestä. Mestari harppoi jo salin toisesta
päästä heitä kohti. Äkkiä Anna horjahti sivulle ja tönäisi pojan kättä niin, että
vellilautanen kellahti kumolleen lattialle.
- Anteeksi, mestari! Anna kiirehti niiaten sanomaan. - Minä kompuroin ja
tönäisin tuota, hän lisäsi. - Nyt meni velli maahan!
Joku muu olisi saanut mestarilta varmaan kipunoivan korvapuustin, mutta
Anna oli kiltti ja näppärä tyttö eikä koskaan laiskotellut tai lörpötellyt suotta.
Mestari tyytyi vain murahtamaan, että pitäisi katsoa jalkoihinsa, ja käski Annan
siivota jäljet.
- Tahdotko lisää velliä, poika? hän kysyi Juhanilta, mutta poika vain ravisti
päätään. Onneksi Juhanin taskussa oli vielä se leipäpala, jonka kirkkoväärti oli
antanut hänelle omasta eväsvakastaan.
Mitä lie mestari ajatellut, mutta seuraavana aamuna puuroa syötäessä hän
komensi Annan ottamaan Juhanin mukaansa vyyhdinkoneelle ja näyttämään pojalle,
miten langanpäitä solmittiin ja koneenalustoja siivottiin.
- Et sinä kehräämössä kumminkaan pärjäisi tuolla jalallasi, mestari sanoi
suoraan. - Siellä pitää juosta kuin oravanpoika masiinalta toiselle.
- Anteeksi se eilinen, Anna sanoi heti kun he olivat päässeet ovesta ulos. - Ei
se mikään vahinko ollut, mutta täällä on syötävä lautanen aina tyhjäksi, muuten
saa korvapuustin.
- Kyllä minä sen arvasin, poika mutisi ja yritti turhaan pysytellä rivakasti
97

rientävän Annan kintereillä. Pihan puolivälissä tytön piti jo seisahtua
odottamaan Juhania. Poika hämmästyi, kun toinen ei ruvennutkaan torumaan vaan
hymyili leveästi.
- Kuuletko? Anna sanoi. - Koski kohisee!
Onneksi Anna ymmärsi hiukan hidastaa kulkuaan ja seisahtui aina välillä
selittämään ja osoittelemaan tehtaan rakennuksia. Lopulta he astuivat sisään
kaikkein suurimpaan rakennukseen. Ei Juhani ollut ikinä nähnyt niin suurta
pytinkiä.
-Tämä on ihan uusi talo, kuusvooninkinen, Anna selitti, kun he kapusivat
portaita ylös. - Kahdessa alimmassa kudotaan, kolmannessa ja viidennessä
kehrätään ja siinä välissä on varasto, jossa on puuvillapaaleja. Täällä pölisee
ihan mahdottomasti, hän lisäsi aivastaen, ja oudosti kutitti Juhaninkin nenää,
kun he kapusivat portaita ylös. Jalkaan sattui joka askeleella. Lopulta tultiin
siihen paikkaan, jossa vyyhdinkone pyöritti lankaa pasmoiksi.
- Jaha! Taas joku uusi, joka ei tiedä mistään mitään! puuskahti Kähärä,
vanhin vyyhteäjistä. Kähäräksi sitä kutsuttiin säkkärän tukan takia. Vapriikissa
kaikilla oli jokin lisänimi. Asyylin lapsia tosin yleensä sanottiin vain kakaroiksi
tai likoiksi tai klopeiksi.
- Kyllä minä tämän Juhanin opetan, Anna kiirehti vastaamaan. - Mestari
käski.
Mestarin käskyä ei Kähäräkään uskaltanut uhmata, tuhahteli vain, kun
Anna otti pojan mukaansa lähtiessään ryömimään kolmosen alle. Juuri sieltä
oli lanka katkennut eilen kesken vyyhdinteon ja takkuuntunut öljyiseksi
sykeröksi hammasrattaiden väliin. Se piti nyt saada pois, ennen kuin Klenkka
tulisi konetta korjaamaan.
- Onhan minulla puukko, Juhani sanoi, kun he olivat jonkin aikaa yrittäneet
purkaa sotkua paljain kynsin.
- Shh! Anna säikähti ja nosti sormen suulleen. - Ei täällä saa...
Vaan eipä kukaan heitä nähnyt koneen alla takimmaisessa nurkassa. Juhani
kaivoi vyöltään ainoan isänperintönsä, puukon, ja nirhasi sillä takun poikki
rautaa myöten. Sitten sen saattoi kuoria irti kuin koivuntuohen.
- Mikäs tämä on? Juhani sanoi ja nosti roskaläjästä pienen reikäpintaisen
metallirenkaan, kun Anna lakaisi langanpätkiä lattialta.
- Mistä minä tiedän, tyttö naurahti. - Laita taskuusi vain, hän lisäsi ja alkoi
sitten selittää, miten koneiden alle ei saanut jättää minkäänlaista sotkua. Jos
näet laakerit kuumenivat, syttyi pumpuli helposti palamaan, ja silloin oli
kaikkien henki vaarassa. Viime vuonna oli tehtaalla roihunnut iso tulipalo, kun tuli
oli päässyt kynttilästä makasiiniin ja pöly oli leimahtanut kuin ruuti.
- Meillä on asyylissa yksi tyttö, jolta paloi toinen käsi, Anna jatkoi. - Se käsi
on ihan tummanpunainen ja kauhean kipeä. Vaan nyt on patruuna määrännyt,
ettei kukaan saa mennä kynttilän kanssa makasiinin
lähel98

lekään, ja joka päivä pitää siivota koneenalustat. Tuonne kattoon ne laittoivat
tuon putken, näetkös?
Näkihän Juhani putken, totta kai. Siitä saattoi kuulemma ruiskuttaa saliin vettä,
jos syttyisi tulipalo. Ei tarvinnut enää juoksuttaa ämpäreitä portaita ylös ja alas.
Ruoaksi oli puoleltapäivin perunasoppaa, ja sitä söi Juhanikin hyvällä halulla.
Asyylissä piti tyttöjen ja poikien syödä eri pöydissä. Mieluummin Juhani olisi
kumminkin istunut Annan vieressä. Pojat eivät olleet häntä huomaavinaan,
supattivat vain keskenään jostakin äijästä, joka oli keikahtanut koskeen ja joutunut
vapriikin suureen vesipyörään.
Kun Anna ja Juhani suuruksen jälkeen kapusivat jälleen vyyhtisaliin, kuului
sieltä kova meteli. Tehtaan vanhin monttööri, se jota Klenkaksi kutsuttiin,
pauhasi salissa naisille, että he olivat viskanneet hukkaan jonkin tärkeän osan, jota
ilman vyyhdinkone ei pyörisi moneen viikkoon.
-Te joutu kaikki tehtaalta ulos! hän jyrisi niin että aremmat jo itkeskelivät
esiliinankulma silmillään.
Äkkiä Juhani muisti taskussaan olevan renkaan. Varovasti hän kaivoi
sen hyppysiinsä ja työntyi tyrskivien naisten välistä monttöörin eteen. “Ei
haukkuva koira kättä pure”, isä oli sanonut aina.
Oli se Annasta lystiä, kun Klenkka sulki suunsa kesken huudon, ähkäisi
vain ja sieppasi Juhanin kourasta sen pikkuisen metallirenkaan, jonka poika
oli löytänyt lankatakkujen keskeltä.
- Mistä sinä? Kuka tämä? Klenkka takelteli.
-Juhani on asyylin uusi poika, Anna ilmoitti rohkeasti. -Tuo sen lanka-
takunkin purki ja otti renkulan talteen, kun minä meinasin heittää sen
roskiin.
Niin nähtiin semmoinenkin ihme, että Klenkka rupesi hymyilemään,
läimäytti Juhania olkapäälle ja puhui jotakin ulkomaan kieltä. Skotlannista
sanottiin Klenkan tulleen, sieltä mistä vanha patruunakin oli kotoisin.
Vaan vielä enemmän Anna ihmetteli, kun Klenkka siinä samassa komensi
Juhanin koneen alle hanslankarikseen. Ennen iltaa oli vyyhdinkone taas
kunnossa, eivätkä pasmat menneet enää sekaisin.
Kun Klenkka ja hänen uusi apulaisensa iltahämärissä laskeutuivat varovasti
portaita alas, toinen vasenta ja toinen oikeaa jalkaansa ontuen, seisahtui
monttööri äkkiä erään oven taakse, nosti sormen huulilleen ja iski silmää.
- Minä näyttä sinulle yks ihme ja kumma, mies kuiskasi ja lukitsi heidän
takanaan olevan oven. Juhania pelotti vähän, kun huone oli säkkipimeä, ei edes
ikkunaa missään. Hetken kuului monttöörin suunnasta jotakin rapinaa, ja äkkiä
koko huone leimahti täyteen valoa. Niin kuin olisi sytytetty sata kynttilää tai tuotu
pieni aurinko kamariin.
- Sinä saa nähdä, me laitta kaasuvalo koko fabrik, Klenkka selitti. - Minä otta
sinut minulle... mikä se nyt on... oppipoika.
99

Koskivoimaa
James Finlayson
Maaperän nousu kallisti 6000 vuotta sitten Näsijär-
veä niin, että sen vedet purkautuivat Pyynikin
harjun matalimman kohdan lävitse kilometrin matkan
Pyhäjärveen, joka sijaitsi 18 metriä alempana. Näin
syntyi Tammerkoski, jonka vesivoimaa käytettiin jo
keskiajalla myllyjen pyörittämiseen.
Ensimmäinen paperiruukki perustettiin Tammer-
— 	kosken keskiputoukselle 1780-luvulla, kun kuningas
Kustaa III oli luvannut tehtaille lainoja ja verohelpotuksia.
Vuonna 1820 ryhtyi skotlantilaissyntyinen James Finlayson
rakentamaan kosken yläputoukselle villakehräämöä. Kun
se kymmenen vuotta myöhemmin aloitti lopulta
toimintansa, kehrättiinkin puuvillalankaa.
Finlaysonin tehtaista tuli 1840-luvulla Suomen suurin
tehdas. Kosken äärelle rakennettiin muitakin tehtaita.
Yläjuoksun toiselle rannalle nousivat Tampereen Pellava- ja
Rauta-Teollisuus Osakeyhtiön eli Tampellan tehtaat. Alim- ^
man kosken partaalle muutti Jokioisten Verkatehdas, ja a
vastarannalla ryhdyttiin valmistamaan kattohuopaa. ^
Miten tavara saatiin
markkinoille Suomen
suurimmalta tehtaalta,
Finlaysonilta, kun
Tampereelle ei ollut rautatietä?
Vettä
Kaikki tehtaat ottivat aluksi
voimansa virtaavasta vedestä.
Finlaysonin rautainen vesipyö-
rä tehtiin Forssassa vuonna
1837. Se oli suurin siihen asti
Suomessa nähty koneen osa
- yli kahdeksan metriä korkea
ja neljä metriä leveä.
Vesi johdettiin vesipyörään
syvää kanavaa myöten ja liike
välitettiin hammasrattaiden ja
akseleiden avulla tehdassalista
toiseen. Tammerkosken vähä-
vetisyys kuivina aikoina oli
kuitenkin tehtaille ongelma.
Niinpä Finlaysonille oli pakko
hankkia jo 1800-luvun
puolivälissä varavoimanlähteeksi
höyrykone.
100

Lapset töissä
Finlayson oli Suomen ensimmäinen tehdas, jonka työntekijöiksi
palkattiin naisia ja lapsia. Kehruu- ja kutomatöissä he olivat miehiä
näppärämpiä eikä heille tarvinnut maksaa yhtä hyvää palkkaa. Teh-
dastöitä pidettiin kuitenkin kevyempinä kuin maatöitä ja siksi niiden
katsottiin sopivan lapsille.
Alusta alkaen otettiin Tampereelle töihin
myös orpolapsia, joita varten Finlayson
perusti erityisen asyylin eli orpokodin.
Lapset saivat ruoan ja asunnon lisäksi
myös käydä koulua, mutta he
joutuivat työskentelemään
tehtaassa 10-12 tuntia
vuorokaudessa ja usein
myös öisin.
Kaikki rahvaan eli
tavallisten työtä tekevien
ihmisten lapset joutuivat
ansaitsemaan elantonsa
pienestä pitäen. Alle 10-vuotiaat
kelpasivat jo vieraan
palvelukseen pikkupiioiksi,
vähärengeiksi ja
paimeniksi. Pojat toimivat
kauppa-apulaisina
► 	Puuvilla on ikivanha kuitukasvi,
jota on jo tuhansia vuosia sitten
ryhdytty viljelemään muun muassa
Kiinassa ja Intiassa.
Eurooppaan puuvillan toi
Aleksanteri Suuri, mutta koska puuvilla
vaatii paljon lämpöä ja aurinkoa,
sitä voitiin viljellä vain etelässä.
Vasta kun puuvillaa ryhdyttiin
viljelemään eurooppalaisten
siirtomaissa kuten Amerikassa,
puuvillakankaat yleistyivät. Kun
Suomessa alettiin 1830-luvulla
kehrätä puuvillalankaa, saatiin
raaka-ainetta myös suuren
Venäjänmaan etelälaidalta, missä
puuvillaa viljellään tänäkin päivänä.
ja käsityöläisten oppipoikina. Heitä
pestattiin myös laivapojiksi ja nuohoojien
apulaisiksi, jotka joutuivat ryömimään
ahtaissa hormeissa.
Englannissa kiellettiin jo 1830-luvulla
teettämästä alle 13-vuotiailla yli kah-
deksantuntisia työpäiviä. Suomessa
lasten työntekoa ryhdyttiin
rajoittamaan vuonna 1868. Vasta yleinen
oppivelvollisuus rajoitti lapsityö
voiman käyttöä. Laki astui
voimaan vuonna 1921, ja siinä
määrättiin kaikki 7-15-vuotiaat
käymään koulua.
Pulmallisia olivat toistuvat
tulipalot tehtailla, sillä kuiva
puuvilla ja lankapöly
leimahtivat helposti tuleen. Erityisen
vaarallisia olivat öljylamput,
joita aluksi käytettiin tehdas-
salien ja varastojen
valaisemiseen.
Vuonna 1841 syttyi
vanhassa tehdasrakennuksessa
raivoisa tulipalo. Onneksi
vastarakennettu
viisikerroksinen tehdasrakennus pelastui ja
siihen saatiin lisää tilaa
rakentamalla entisten päälle vielä
kuudes kerros. Tämä kuuluisa
kuusifooninkinen rakennus
varustettiin sammutusjärjes-
telmällä: ylimpään kerrokseen
rakennettiin iso puinen
vesisäiliö, josta vesi johdettiin putkia
pitkin kaikkiin tehdassaleihin.
Tulipalon sattuessa oli paine-
vettä saatavilla
alkusammutukseen.
Valaistuskin uusittiin.
Vuonna 1842 kerääntyi koko
Tampere ihmettelemään, kun
tehtaalle syttyivät kaasuvalot.
Sadoissa liekittimissä poltettiin
öljykaasua eli"rasvahöyryä"
15 vuotta myöhemmin tehtaan
valot kirkastuivat entisestään,
kun öljykaasu korvattiin puu-
kaasulla.
Kevättalvella 1882
sytytettiin Finlaysonin uudessa
kutomossa Pohjoismaiden
ensimmäiset sähkövalot.
Tehtaanjohtajan poika Carl Nottbeck
oli Yhdysvalloissa tutustunut
sähkövalaistuksen kehittäjään
Thomas Alva Edisoniin, ja hän
toi Suomeen palatessaan
mukanaan ensimmäiset dynamot
ja hehkulamput.
101
Tulta ja valoa

17. 	ENGELSMANNIT TULEVAT!
nna-Kajsaa kyllä vähän pelotti astella punssikannun
kanssa herrainhuoneeseen, kun kauppaneuvos pauhasi niin että
se kuului kauppiaan talon kyökkiin asti. Vaan kun ei kukaan
muukaan joutanut nyt herravieraita passaamaan, oli lähetettävä
nuorin sisäpiika asialle. Muut talon naiset näet pakkasivat
kovalla kiireellä hopeita ja parempia pellavia, jotka piti viedä pois
kaupungista ennen kuin englantilaiset hyökkäisivät.
Jo monta viikkoa oli pohjoisesta kuulunut kauheita uutisia.
Englantilaiset sotalaivat olivat hyökänneet polttaen ja hävittäen
niin Ouluun kuin Raaheenkin. Osa kokkolalaisista oli jo
paennut sisämaahan, mutta jotkut heistä olivat päättäneet
kauppaneuvoksen johdolla puolustaa kotikaupunkiaan. Sen takia herrat nyt istuivat
jälleen kerran koolla.
- Me tarvitsemme Halkokarille jokaisen taitavan pyssymiehen! kauppaneuvos
selitti, kun Anna-Kajsa seisahtui niiaamaan herrainhuoneen kynnykselle. - Mikäs
se onkaan se yksi hylkeenpyytäjä Rödsöstä? Se joka ampui yhtenä keväänä
karhunkin, kun se tuli laitumelle mellastamaan?
- Anders tarkoittaa Kankkosta, pormestari Roos huomautti nojatuolistaan
piipunsavun keskeltä.
Kaikki muutkin kaupungin johtomiehet näyttivät olevan paikalla, Anna-Kajsa
huomasi kiertäessään niiaten prikkansa kanssa punssia tarjoamassa. Hyvänen
aika, nythän ne puhuivat hänen Matts-enostaan.
- Se mies on ehdottomasti saatava mukaan! kauppaneuvos julisti. - Kuka lähtee
viemään sanaa?
Epämääräinen mutina täytti huoneen. Kaikki herrat olivat kyllä kuulleet Kank-
kosesta ja nähneet hänet joskus kirkonmäellä, mutta muuten tämä rödsöläinen oli
heille kaikin puolin outo mies. Vihdoin vanha rovasti sattui vilkaisemaan Anna-
Kajsaa ja kysyi silmiään siristäen, eikös hänkin ollut Rödsöstä.
- Olen minä, Anna-Kajsa vastasi niiaten. - Ja minun enoni on se Kankkonen,
joka ampui karhun.
Kylläpä herroille nauru maittoi, vaikka ajat olivat vakavat. Kauppaneuvos otti
itse prikan pikkupiikansa käsistä ja käski tämän heti lähteä hänen oppaakseen
Rödsöhön.
102

- Minä puhun Kankkoselle itse, kauppaneuvos ilmoitti toiminnan miehenä ja
jätti hämmentyneet herravieraansa juomaan punssia keskenään.
Johan oli juuri hakemassa uusia naulalaatikoita makasiinista, kun kauppaneuvos
kapusi pikkupiian kanssa kieseihin ja käski kuskin ajaa täyttä kyytiä Rödsöhön.
- Kattos pentelettä! sanoi Anttikin, makasiinimiehistä nuorempi. - Jokos en-
gelsmannit nyt hyökkäävät?
- Olis ne lennättimellä ilmoittaneet, Johan arveli. Ulkosaarille oli nimittäin
rakennettu kovalla kiireellä merkinantotornit, joilla voitiin lähettää viestejä
kaupunkiin. Johan oli itse vienyt laatikollisen laivakorppuja päivystäjälle, joka istui
raatihuoneen katolle rakennetussa kopissa. Oli Johan itsekin saanut katsoa
päivystäjän kaukoputkeen. Ihan selvästi sieltä näkyi valkoinen läiskä maston päässä.
Jos läiskä olisi punainen, olisivat
englantilaiset jo tulossa saaren kohdalla.
- Mene nyt kumminkin niiden naulojes
kanssa, Antti komensi Johania. - Että saavat
lankkuaidan valmiiksi ajoissa.
Puolijuoksua lähti Johan viemään käsi-
kärryillä kuormaansa. Onneksi
kauppaneuvos oli rakennuttanut oman sillan Suntin
yli Halkokarille, niin ettei tarvinnut kiertää
koko kaupunginlahtea. Jo kauas kuului
makasiinirannasta ankara vasaran pauke.
Viimeistä lankkuseinää rakennettiin jo
reunimmaisen makasiinin kylkeen. Mereltä
päin ei vihollinen voisi aavistaa, että
lankkujen taakse oli piilotettu ne kaksi tykkiä,
jotka olivat lopultakin eilisiltana saapuneet
Vaasasta.
Ei Anna-Kajsa uskaltanut puhua sanaakaan istuessaan kauppaneuvoksen vieressä
vaunujen polstereilla. Onneksi kauppaneuvoskin oli vaipunut omiin ajatuksiinsa
eikä kiinnittänyt mitään huomiota vierellään kyyhöttävään piikatyttöön. Vaan kun
tultiin Brandöhön, Anna-Kajsa havahtui ja käski kuuluvalla äänellä kuskin
kääntyä juuri oikean kuusen kohdalta kallioiden välissä kiemurtelevalle pikkutielle.
Niin ajettiin Anna-Kajsan kotimökin ohi. Kylläpä äiti olisi yllättynyt, jos Anna-
Kajsa olisi päässyt käväisemään kotona. Mutta eihän se käynyt, kyllä Anna-Kajsa
sen ymmärsi itsekin. Vihdoin saavuttiin Matts-enon pihamaalle, ja Halli hyökkäsi
kumeasti haukkuen aittojen välistä heitä kohti.
- Onko koira vihainen? kauppaneuvos kysyi säikähtäneen näköisenä.
- Eikä mitä! Anna-Kajsa sanoi ja kapusi nopeasti koiraa tervehtimään. - Halli
on meidän Hallavan pentuja! Halli, no, ei saa hyppiä!
Niin kuin koiranpentu heittäytyi iso harmaaturkkinen koira pikkupiian
jalkoihin ja vinkui autuaana, kun tyttö kyykistyi rapsuttamaan sen vatsaa. Nyt uskalsi
kauppaneuvoskin kavuta vaunuista alas. Hän kysyi porraspäähän ilmestyneeltä
piialta, missä talon isäntä oli.
103

- Eikö tuo rannassa liene! piika vastasi niiaillen, sillä kauppaneuvoksen tunsivat
näillä tienoin kaikki.
- Matts-eno! Anna-Kajsa huusi jo kaukaa nähdessään enonsa juuri aikovan
astua veneeseen. - Odottakaa! Kauppaneuvoksella on asiaa!
Eno oli iso ja tummakulmainen. Pienempänä Anna-Kajsa oli vähän pelännyt
tuimaa sukulaistaan, mutta kuultuaan enon muistelevan äidin kanssa vanhoja
aikoja oli Anna-Kajsakin ymmärtänyt, että Matts-eno oli itse asiassa kovasti
hauska ja ystävällinen mies.
Ei Anna-Kajsa toki sekaantunut miesten puheisiin vaan
viskasi Hallille keppiä, jonka tämä kävi yhä uudelleen ja
uudelleen noutamassa rantakivikosta ja toi sen toiveikkaana tytön
jalkoihin. Ensin eno ei kai ollut oikein halukas lähtemään
Halkokarille, mutta kun kauppaneuvos selitti, mitä kaikkea engels-
mannit olivat muissa kaupungeissa tehneet, oli enokin lopulta
sitä mieltä, että moisille rosvoille oli annettava opetus.
- Minä en kyllä ole koskaan ampunut ihmistä, Matts-eno
sanoi. - Mutta jos rovastikin on sitä mieltä, että on pakko
ruveta sotimaan, niin olkoon menneeksi.
- Jos Kankkonen lähtisi saman tien katsomaan vähän
paikkoja, kauppaneuvos ehdotti. - Ajettaisiin suoraan
Halkokariin, niin minä näyttäisin varustukset.
Sillä välin vallitsi kaupungissa ja Halkokarilla hätä ja hoppu.
Lennättimellä oli tullut Trullevista viesti, että kaksi
englantilaisten sotalaivaa lähestyi kaupunkia. Viimeinen lankku-
aita oli juuri saatu valmiiksi tervamakasiinien väliin ja tykit
vedetyksi asemiin niiden suojaan, mutta missä oli kauppaneuvos Donner, koko
operaation johtaja?
Johan oli kantamassa patruunalaatikoita lankkuaitojen taakse, kun
kauppaneuvos lopulta saapui paikalle ison romuluisen miehen kanssa.
- Sehän on Kankkonen! joku kirvesmiehistä naurahti. - No kyllä nyt saavat
engelsmannit kyytiä!
Sekuntiakaan ei ollut hukattavaksi. Onneksi se Vaasasta tullut
kenraaliluutnantti oli antanut tarkat käskyt, joita jokaisen piti noudattaa. Kukin ampuja
asettui paikalleen lankkuaidan taakse. Johanin ja muiden nuorempien poikien piti
huolehtia siitä, että patruunoita oli riittävästi saatavilla. Kankkonen ei kuitenkaan
tahtonut jäädä alas makasiinien suojaan vaan kapusi hyljepyssyineen korkeimman
makasiinin katolle ja jäi piileksimään katonharjan suojaan.
- Johan, huolehdi siitä, etteivät Kankkoselta patruunat lopu! kauppaneuvos
komensi puotipoikaansa. - Ne tuovat kohta meiltä ruokaa ja juomaa. Ei kannata
ruveta nälissään sotimaan!
Vähän huterin polvin kapusi Johan ammuslaatikko kainalossaan ylös
katonharjalle. Kankkonen sihtaili pyssynsä tähtäimen läpi sitä suurta laivavenettä, joka
lähestyi rantaa.
- Pää alas! hän suhahti Johanille. - Eivät saa nähdä että täällä on liikettä.
Niin jäi Johan Kankkosen viereen katolle makaamaan. Korkealta näki vallan
104

hyvin, miten vene rantautui laiturin toiseen päähän ja miten sieltä nousi
muutama mies valkoista liinaa heilauttaen. Taisivat olla upseereita, kun olivat niin
koreissa univormuissa.
Itse pormestari Roos meni tulijoita vastaan, ja oli siinä muitakin raadin herroja.
Pitkään eivät puheet kestäneet. Pian jo kääntyivät engelsmannit selvästi
vihoissaan takaisin veneeseen, jota lähdettiin soutamaan toisten luo.
- Kohta ne hyökkäävät, Kankkonen murahti. - Avaapas valmiiksi se patruuna-
laatikon kansi.
Ampuminen alkoi juuri silloin, kun Anna-Kajsa ja Brita
olivat kahvi- ja leipäkoriensa kanssa ehtineet makasiinien
taakse. Säikähtäneet pikkupiiat kyyristyivät hirsiseinän
suojaan. Korvat menivät lukkoon, kun ensimmäinen
tykinlaukaus kajahti aivan lähellä.
Kun Anna-Kajsa ruudinsavun hälvettyä avasi
silmänsä, hän näki ison harmaan koiran juoksevan heitä kohti.
Mitä ihmettä! Oliko Halli lähtenyt Brandöstä vaunujen
jäljessä?
- Halli! Tänne! Anna-Kajsa huusi, vaikkei taistelun
melskeissä kuullut edes omaa ääntänsä. Onneksi koira
vaihtoi viime hetkessä suuntaa eikä syöksynyt suoraan
vihollisen tuleen.Tiukasti piteli Anna-Kajsa koiran
kaulasta kiinni, kunnes miehet lähtivät huutaen
hyökkäämään eteenpäin.
Samassa Matts-eno loikkasi pyssy kourassa tikapuilta
alas aivan heidän viereensä ja katosi nurkan taakse.
Hallia ei voinut enää pidätellä, se ryntäsi isäntänsä perään.
Johan juoksi heidän jälkeensä patruunalaatikkoa kantaen
ja huusi mennessään, että engelsmannit yrittivät pakoon,
mutta yksi vene oli juuttunut matalikkoon.
Sinä iltana juhlittiin kaupungissa sellaisella metelillä,
ettei koskaan. Se sotasaaliiksi saatu englantilaisten
suuri tykkivene oli hinattu keskelle kaupunkia, ja kaikki
ne koreat upseerit, jotka oli otettu vangiksi, tanssivat
muiden mukana torilla. Juopuneita kasakoita hoippui
pitkin kadunvarsia.
Vaan missä oli urhea Kankkonen, kyselivät monet
Johanilta saamatta kuitenkaan vastausta. Anna-Kajsa olisi
vastauksen tiennyt, muttei kertonut salaisuutta.
Heti taistelun tauottua oli eno tullut Hallin kanssa
hyvästelemään Anna-Kajsaa. Sitten hän oli lähtenyt
takaisin Brandöhön.
-Täytyy mennä saunaan että pääsee tuosta ruudinhajusta, hän oli sanonut
mennessään. - Mutta pyssyn minä hautaan metsään, kun sillä on ammuttu ihmisiä.
105

"Ja se Oolannin sota oli kauhea", lauletaan yhä
laulussa, joka kertoo vuosien 1854-1855
tapahtumasta Pohjanlahdella, Ahvenanmaalla Ja^u°men'a
den rannikolla. Mutta miten oi. mahdollistaa
"engelsmanni seilas Suomemme ranno.lla .
Kuinka pitkälle
purjelaivan tykillä
saattoi ampua?
Välimereltä
Oulun
SATAMAAN
Sunfarallalalala!
Kuuluisa laulu Oolannin sodasta syntyi
Englantiin sotavankeuteen vietyjen Bo-
marsundin puolustajien keskuudessa.
Alkuperäisessä laulussa oli 18 säkeistöä,
joissa kuvattiin tarkkaan linnoituksen
valloitusta, sotavankeutta ja vieläpä pa-
luutunnelmia.
1. Ah kuin muistu mielehen,
Hurraa, hurraa, hurraa,
toi Olandin sota surgia,
Jostam tahdon kirjoittaa,
sunfarallalalala, sunfarallalalala,
Hurraa, hurraa, hurraa!
4 	Elokuussa 1854 englantilaiset ja
ranskalaiset sotalaivat tuhosivat
Ahvenanmaalla Bomarsundin linnoituksen ja veivät
500 upseeria ja tarkka-ampujaa
sotavankeuteen Englantiin.
14. Sit poikia poies kuljetettiin
Masinan kanssa Englantiin
Levesin kaupunkiin arestiin
15. Siell olivat poijat arestis
Vuosi ja kahdeksan kuukautta,
Englanti n kuningan hallussa
16. Sit käsky se tuli keisarilt
Että päästää poijat arestist,
ja isänsä maahan takaisin
17. Sit poijat ne hurras ja huusivat
Kuin Levesin kaupungist läksivät,
ja tulivaunui[hi]n astuivat
18. Ja poijat ne lauloivat lähteissä
Että Englanti n valtakunta ihana tääl,
mut isämme maa on ihanampi viet.
6 Englanti, Ranska
ja Venäjä
solmivat rauhan Pariisissa
vuonna 1856.
Sotavangit pääsivät takaisin
kotimaahansa.

2 	Euroopan toiselta laidalta
sota levisi jo seuraavana
kesänä Suomen rannikolle, kun
Englanti ja Ranska purjehtivat
Itämerelle, sulkivat meritiet ja
takavarikoivat
suomalaistenkin laivoja.
3 	Kesällä 1854 englantilainen
amiraali Plumridge purjehti
laivasto-osastonsa kanssa
Pohjanlahden rannikkokaupunkeihin ja poltti
muun muassa Oulun ja Raahen
satamat. Kokkolassa paikalliset
puolustajat löivät viholliset Halkokarin
kahakassa.
Omat lankut paloivat
Pohjanlahden satamien
polttaminen ei ollut englantilaisten
kannalta kovinkaan viisasta.
Suomalaisen puutavaran ja
tervan tärkein ostaja oli nimittäin
Englanti. Suurin osa satamissa
poltetusta puutavarasta ja
tervasta oli myyty englantilaisille
ja rahatkin oli jo saatu, vaikka
tavara oli merisaarron takia
jäänyt toimittamatta perille.
5 	Elokuussa 1855 englanti-
lais-ranskalainen laivasto
pommitti myös Viaporia
tuhoisin seurauksin. Helsinki sen
sijaan pelastui.
Pian Bomarsundin räjäytyksen
jälkeen ruotsalaiset ryhtyivät
järjestämään huviretkiä:
höyrylaivalla matkustettiin
ihmettelemään linnoituksen
raunioita.
Tästä pilapiirtäjä Fritz von
Dardel sai aiheen 50 kuvasivun
tarinaan Tuutingin perheen
huviretkestä. Monien
vaiheiden jälkeen retki päättyy
silmittömään pakoon Bomar-
sundista, jossa tuhon jälkeen
riehui kolera.
Kaisaniemen evakot
Osa kaupunkilaisista pakeni perheineen
ja tavaroineen Heikinkadun eli nykyisen
Mannerheimintien puistoihin, Kaisanie-
meen ja jopa Korkeasaareen.
Uteliaimmat sen sijaan parveilivat Ullanlinnan
kallioilla mutta joutuivat väistelemään
pomminsirpaleita, sillä osa ammuksista
lensi liian pitkälle.
Onneksi sää oli lämmin. Pommitukset
kestivät näet kaksi vuorokautta. Kaisanie-
messä perheet rajasivat omat leiripaik-
kansa huonekaluillaan ja puiden väliin
ripustamillaan lakanoilla ja peitteillä. Siellä
sitten nukuttiin, syötiin, juotiin kahvia ja
vähän väkevämpiäkin ja päiviteltiin
maailmanlopun meininkiä.
Kaikki olivat huojentuneita, kun
viholliset lopulta purjehtivat tiehensä
tuhoamatta kaupunkia. Viaporissa sen sijaan riehui
valtava tulipalo, sillä pommit olivat
osuneet ammusvarastoihin. Kuolleita oli lähes
70 ja haavoittuneita vielä enemmän.
1 Venäjä joutui vuonna
1853 	sotaan
Englannin ja Ranskan kanssa, kun
se oli valloittanut Turkin
sulttaanille kuuluvia maita
päästäkseen Välimerelle.

18. 	Markkinamarkka
sä herätti Jussin aamuhämärissä, kun oli sivuutettu viimeiset
saaret ja jäätien toisessä päässä rupesi kaupunki häämöttämään. Yön
selkään olivat Järvikylän miehet lähteneet ajamaan pitkänä hevosten
ja rekien letkana ollakseen ajoissa markkinoilla. Näin talvisaikaan
oli päivä lyhyt eikä kaupantekoon ollut paljon aikaa. Joka reessä oli
pienissä puutynnyreissä muikkuja ja muuta suolakalaa, sillä järviky-
läläiset olivat nuotanvetäjiä kaikki ja kaloistaan kuuluja.
Ensimmäisen kerran pääsi Jussi nyt isän mukana markkinamatkal-
le. Äiti oli moneen kertaan vannottanut, ettei poika lähtisi omin päin
hortoilemaan väen joukkoon. Niin paljon oli nimittäin talvimarkki-
noilla väkeä, että siihen tungokseen saattoi helposti eksyä ja kuka ties
joutua rosvojen kynsiin, oli äiti Jussia pelotellut.
- Ei siellä mitään rosvoja ole, isä oli naurahtanut, kun reki oli ehtinyt kotitien
päähän ja ajettiin jo jonossa muiden kyläläisten kanssa. - Saathan sinä katsella
ympärillesi, kun kalat on myyty. Sen kun pidät varasi, ettet joudu hevosten
jalkoihin etkä toripoliisien kynsiin.
Annastiinan pappa oli saanut kojulleen parhaan paikan ihan torin keskeltä. Ne
olivat toripoliisi Rummukaisen kanssa vanhoja tuttuja, sillä pappa tuli joka vuosi
talvimarkkinoille myymään kirjojaan ja arkki veisu jaan. Niitä painettiin kotona
Turussa sillä vanhalla ränttikoneella, jonka pappa oli ostanut Lilljalta. Unikirjoja
pappa myi eniten, sekä Uutta että Kaldealaista, mutta hyvin kävivät veisutkin
kaupaksi, varsinkin jos Annastiina jaksoi niitä laulaa kovalla äänellä. Jos mamma
olisi elänyt, ei tyttö varmaankaan olisi kierrellyt isänsä kanssa markkinoita, vaan
kun äiti oli kuollut jo vuosia sitten, ei ollut ketään kieltämässä.
- Otas tuosta lämmikettä, pappa sanoi ja kaatoi villasukan sisään laitetusta
putelista teetä mukiin ja ojensi sen Annastiinalle. - Ja laula sitten vaikka sitä ”Ylpiää
Katriinaa” aluksi, sitä on vielä myymättä koko pino.
Reippaasti nousi Annastiina puulatikolle, joka oli laitettu kojun viereen
kumolleen, ja lauloi siinä kantavalla äänellä murheellisen veisun ylpeästä
Katriinasta, joka rikasta sulhoa odottaessaan hylkäsi niin ”torpanpojan uskollisen”
kuin ”köyhän ylioppilaan” mutta syöksyi lopulta virtaan, kun rikas sulho
osoittautuikin kelvottomaksi petturiksi. ”Siis kuulkaa neidot, nuorukaiset, ei rahan
108

tähden rakkautta poies heittää saa, niin pian särkyy
sydämenne, haudan peittää musta maa”, Annastiina
lauloi pontevasti viimeisen säkeistön ja hyppäsi
laatikolta alas. Vaikka kuinka monta piikaa ja nuorta
miestä tungeksi papan edessä kojun luona ja kauppa
kävi mainiosti. Vaan mihinkähän Hurtta oli kadonnut?
Yleensähän koira makasi kojun vieressä säkin päällä ja
piti vahtia, etteivät vorot siepanneet tiskiltä yhtäkään
arkkia maksamatta.
Isä oli myynyt kalat jo ennen puoltapäivää ja tahtoi
lähteä muiden järvikyläläisten kanssa krouviin
lämmittelemään.
- Tuosta saat markan sinäkin, hän sanoi Jussille ja
antoi tälle evääksi yhden kullankeltaisen rinkilän siitä
rihmasta, jonka oli juuri ostanut nuoremmille lapsille
markkinatuliaisiksi viereisen rinkelireen matamilta.
- 	Kiertele nyt vähän ja osta mitä tahdot, tulet sitten
tuohon keltaiseen taloon, se on se krouvi, niin päästään
kotimatkalle.
Kokonainen markka! Niin suurta rahaa ei Jussi
vielä koskaan ollut pidellyt hyppysissään. Nytkin hän
laittoi rahan varovasti rukkasensa sisään ja lähti sitten
ympärilleen katsellen kiertämään kojujen välissä.
Rinkeli maistui oikein hyvälle mutta oli kojuissa muitakin
houkutuksia.
Aivan rinkelireen vieressä oli nekkukoju, joka tuoksui
siirapilta ja rintasokerilta. Sen edessä tungeksi
kuitenkin semmoinen joukko, että Jussi katsoi viisaimmaksi
kääntyä pois, jottei olisi jäänyt toisten jalkoihin. Jokin
takkuisen näköinen koira ulahti, kun poika astui
tungoksessa sen hännälle. Onneksi se ei sentään puremaan
alkanut vaan luikahti rinkelireen alle.
- Pirityisiä! Pirityisiä! huuteli muuan ukko, jolla oli
kojussaan kaikenmoista kirjavaa rihkamaa. - Kuunteles
poika, täällä on piru purkissa, hän kuiskasi Jussille
silmää iskien ja työnsi siinä samassa pienen punamustan
rasian pojan korvaa vasten. Metelin keskellä ei Jussi
ensin tahtonut kuulla mitään, vaan kun oikein tarkkaan
korvansa teroitti, kuulosti sentään vähän siltä kuin joku
olisi pitänyt meteliä rasian sisällä.
-Tätä kun käsket, niin se yöllä aina tekee sen minkä
ilkiät vain pyytää, ukko supatti silmät vilkkuen Jussin
korvaan. - Eikä maksa paljon, markalla saat.
Hetken teki Jussin mieli ruveta kaupantekoon,
mutta siinä samassa alkoi heidän selkänsä takaa kuulua
109

ihmeellistä soittoa, ei se viulu ollut eikä haitarikaan vaan niin kuin olisi
urkuja soitettu mutta paljon iloisemmin. Kun Jussi käännähti kannoillaan,
hän näki pienen punalakkisen otuksen hyppelevän soiton tahtiin lumisessa
maassa. Kissako se oli vai joku muu elukka?
Väki remahti nauruun, kun otus äkkiä ponkaisi Jussin syliin ja alkoi
vikkelin sormin penkoa hänen taskujaan.
- Scimmietta, basta! huusi se mustakiharainen mies, joka veivasi soitto-
laatikkoa, ja samassa otus ponkaisikin suoraan Jussin sylistä miehen
olkapäälle.
- Se on tuon posetiivarin marakatti, joku hattupäinen rouva kuului
selittävän tungoksen keskellä pienelle tyttärelleen.
Jussi pujahti pyörällä päästään kojujen välistä toiselle käytävälle, ja
seisahtui kuuntelemaan tyttöä, joka lauloi puulaatikon päällä. Laulu kertoi
jostakin hirmuisesta tulipalosta, joka oli polttanut koko kaupungin. Sävel kuulosti
Jussista kyllä tutulta, mutta sanat olivat ihan oudot ja merkilliset. Hyvin tyttö
kumminkin lauloi, kirkkaalla äänellä ja tarkasti nuotin päälle.
Siinä tyttöä kuunnellessaan Jussi muisti taas rinkelinsä, jonka oli työntänyt
taskuun sen otuksen hyökätessä hänen kimppuunsa. Vaan juuri kun poika oli
haukkaamaisillaan viimeisen palan, joku huusi kimakalla äänellä:
- Ottakaa varas kiinni!
Hämillään katseli Jussikin ympärilleen, että missä semmoinen varas juoksi,
mutta siinä samassa laskeutui jo raskas kämmen hänen olkapäälleen.
- Missäs ne muut rinkilät ovat? kysyi toripoliisi ankarasti.
Annastiina ei olisi uskonut, että niin kiltin
näköinen maalaispoika olisi kehdannut siepata rinke-
lireestä kokonaisen rihmallisen rinkeleitä. Mutta
kun matami niin todisti ja pojalla oli rinkeli
vieläkin suussa, ei Rummukaisen auttanut muu kuin
tarttua poikaa niskasta kiinni ja lähteä viemään
häntä poliisikamarille kuulusteltavaksi.
- Laulapas Seuraavaksi se veisu lempeästä
ryöväristä, pappa kuiskasi Annastiinalle, kun
rinkelivaras oli viety pois ja väki alkoi uhkaavasti
hajaantua. - Nopeasti nyt, ennen kuin lähtevät
muualle!
Ei auttanut Annastiinan muu kuin kavuta taas laatikolle, vaikka nälkä jo kurni
vatsassa ja varpaita paleli. Tottuneesti hän aloitti veisun ” ryöväristä Martti
nimeltään”, joka ”rikkahilta hopeat ja jalokivet ryöstää” mutta laittoi kultarahan
vaimon kouraan ”ken nukkui uupuneena työstä”. Osa väestä jäikin kuuntelemaan
uutta laulua ja joku teki kauppojakin, mutta monet alkoivat jo kiirehtiä torilta
pois, sillä kojujen väliin oli laskeutunut sininen hämärä.
Laulun laulettuaan Annastiina hypähti laatikolta alas ja pujahti kojun taakse
etsimään leipäpalaa eväsnyytistä. Vesikelkan alla makasi Hurtta kuono tassujen
päällä.
- Onko Hurtalla nälkä? Annastiina kysyi ja taittoi leivästä palasen koirallekin.
110

Tavallisesti Hurtta hotkaisi leivänpalan niin ahnaasti että sai varoa sormiaan vaan
tällä kertaa se ei viitsinyt edes nostaa päätään.
- Mitä nyt? Oletkos kipeä? Annastiina kyykistyi puhelemaan koiralle. Vasta
silloin hän huomasi, että sen kaulassa roikkui jokin omituinen rihma. Ihan niin
kuin...
Pappa oli niin tohkeissaan myydessään viimeisiä unikirjoja, ettei edes
huomannut, kun Annastiina otti rihman koiran kaulasta ja lähti rihma mukanaan
pujottelemaan kojujen välistä. Rinkelimatami oli
juuri lähdössä ja veti peittoa pärekorien päälle.
- Onkos tämä teidän rinkelirihma? Annastiina
kysyi rohkeasti ja roikotti tyhjää rihmaa kädessään.
- Onhan tuo, matami vastasi. - Ja hyvin ovat
vissiin maistuneet. Olisitko ostanut toisenkin?
- En minä, Annastiina sanoi. - Mutta taidan
tietää, kuka ne rinkelit varasti.
Itku tuli Jussille tyrmässä, johon poliisi oli hänet
lukinnut. Koppi oli kylmä ja kolkko, ei muuta kuin
likainen olkitukko lattialla ja kauhean paha lemu.
Turhaan oli poikaparka yrittänyt vakuuttaa, että oli saanut rinkelin isältään. Kun
näet poliisi oli kysynyt, missä isä oli, ei Jussi ollut hädissään muistanut muuta
kuin että krouvissa. Yhteen krouviin oli poliisi hänet taluttanutkin, mutta ei
siellä isää ollut eikä muitakaan järvikyläläisiä. Silloin oli toripoliisi suuttunut ja
käskenyt pojan miettiä syntejään lukkojen takana.
Oli jo aivan pimeää, kun oven takaa kuului askeleita ja avainten kalinaa. Kun
ovi vihdoin avattiin, käski poliisi Jussin tulla kopista pois.
- Niistä nyt nenäsi sentään, poliisi murahti ja työnsi ison nenäliinan Jussin
kouraan. - Ei hätä ole tämännäköinen!
Kovasti Jussi hämmästyi, kun poliisikamarilla istuikin penkillä rinkelimatami
ja se tyttö, joka oli laulanut laatikon päällä.
- Minä pyydän kovasti anteeksi erehdystäni, rinkelimatami sanoi arvokkaasti.
- 	Mutta poika tosiaan norkoili reen luona ja kun sitten näin, miten se
haukkasi rinkelistä ja nimenomaan meidän rinkelistä ja just olin huomannut,
että yksi rihmallinen puuttui, niin totta kai minä...
- Se oli varmaan vierähtänyt reestä maahan, se rinkelirihma, Annastiina
arveli. - Ei Hurtta sitä muuten olisi ottanut, tai sitten joku hunsvotti oli
laittanut sen koiran kaulaan, hän lisäsi. - Mutta se on varmaa, että tuo
poika ei ole mikään varas!
Hyvinhän siinä loppujen lopuksi kävi. Matami antoi Jussille
korvaukseksi ison viipurinrinkelin eikä Annastiinan papankaan tarvinnut maksaa niistä
rinkeleistä, jotka Hurtta oli syönyt. Jussin isäkin ilmestyi poliisikamarille
parahiksi etsiskelemään poikaansa, ja niin päästiin suoraan kotimatkalle.
- No, mitäs sinä sillä markkinamarkallasi ostit? isä kysyi, kun ajettiin
rannasta alas jäätielle. Vasta silloin Jussi muisti, että raha oli vieläkin hänen
rukkasensa sisällä.
111

Messuja ja
MARKKINAHUMUA
Maaseudun kaupankäyntikielto annettiin jo 1300-luvul-
la, jotta kauppaa käytäisiin vain kaupungeissa, joissa sitä
oli helpompi valvoa ja verottaa. Pitkien välimatkojen ja
salakaupan takia myönnettiin kuitenkin lupa, että myös
maalla sai järjestää muutaman päivän pituisia
markkinoita. Markkinoille saattoi kuka tahansa kauppias,
käsityöläinen tai talonpoika tulla myymään tuotteitaan.
Yleensä kaupungeissa ja vanhoissa suurpitäjissä
markkinapäiviksi vakiintuivat kunkin kirkon suojelus-
pyhimyksen juhlapäivät, jolloin väkeä kokoontui
kirkkoon juhlamessuun kauempaakin. Turussa järjestettiin
Pyhän Henrikin muistoksi heikinmarkkinat sekä
kesäkuussa että tammikuussa. Laurin päivän markkinoita
taas pidettiin ainakin Oulussa, Isossakyrössä,
Mynämäellä ja Perniössä.
Markkinoilla oli myyntikojujen lisäksi tarjolla
muutakin markkinahuvia: kaikenlaiset tempunte-
kijät ja silmänkääntäjät esiintyivät maksusta
väelle. Karusellit pyörivät, posetiivit
raikuivat. Yhdessä teltassa
saatettiin ihmetellä
Euroopan vahvinta naista
ja toisessa käärme-
temppeliä Benaarista.
Toreja ja halleja
Markkinoiden lisäksi toripäiviä pidettiin
kaupungeissa ja 1800-luvun
jälkipuolella myös maalaiskirkonkylissä. Toreilla
vallitsi tiukka kuri ja järjestys. Myyntilupia
ja -paikkoja valvoi kaupungeissa
erityinen toripoliisi. Kaupankäyntiä ei saanut
aloittaa liian varhain, ja se piti lopettaa
säädettynä aikana. Myös kauppiaiden
käyttämät mitat ja punnukset
tarkastettiin säännöllisesti.
Suurin osa kaupunkilaisten
tarvitsemista elintarvikkeista - liha ja kala, voi,
kananmunat, juurekset ja vihannekset - oli
1880-luvulle saakka myynnissä avoimissa
torikojuissa. Kun puhtauteen alettiin
kiinnittää huomiota, rakennettiin isompiin
kaupunkeihin torin viereen erityisiä
kauppahalleja, joihin siirrettiin ainakin lihan ja
kalan sekä muiden helposti pilaantuvien
elintarvikkeiden myynti.
Miten Suomen
kehitykseen vaikutti
se, että kun kauppa
keskitettiin kaupunkeihin,
maaseudun ihmiset eivät
oppineet käsittelemään
käteistä rahaa?

Markkinarinkeleistä tunnetuimpia
olivat viipurinrinkelit, joita leivottiin jo
keskiajalla Viipurin fransiskaaniluosta-
rissa. Niihin käytettiin kalliita
mausteita, kuten meiramia, minttua, neilikkaa,
kuminaa, kardemummaa ja muskottia.
Yksinkertaisimpia olivat vesirinkelit,
jotka valmistettiin vedestä ja
vehnäjauhosta, rasvasta, hiivasta ja suolasta.
Varhaisin saatavilla
oleva makeinen oli
rintasokeri, jota
myytiin apteekeissa
jo 1700-luvulla lasten
yskänlääkkeenä.
Rintasokeri oli
kuivatettua sokeriruoko-
silrappia, ruskeaa ja
tahmeaa.
Makiaa mahan täydeltä
Lasten kannalta markkinatuliaisista
mieluisimpia olivat rinkelit ja
makeiset.
Lakritsikin tunnettiin tuhansia
vuosia lääkkeenä. Makeislak-
ritsi syntyi vuonna 1760, kun
lakritsikasvista tehtyyn
uutteeseen keksittiin lisätä sokeria
ja jauhoja. Myös salmiakki oli
apteekeissa myytävä lääkejau-
he, jolla myöhemmin alettiin
maustaa makeisia.
Suklaamakeisia tehtiin jo 1800-
luvun alkupuolella, mutta ne
olivat kovia ja rasvaisia. Vasta
kun kaakaopavut opittiin
puristamaan kakuiksi ja jauhamaan
hienoksi massaksi, suklaan laatu
parani. Maitosuklaa keksittiin
1850-luvulla, kun kaakaoon
lisättiin maitojauhetta.
Samoihin aikoihin alettiin valmistaa
suklaakonvehteja. Ensimmäiset
suomalaiset makeistehtaat
perustettiin 1890-luvulla.
Piparminttukaramelleista
tunnetuimpia on polkagris,
punavalkoinen pipar-
minttutanko. Niitä ryhtyi
1800-luvun puolivälissä
valmistamaan ruotsalainen
Amalia Eriksson, joka oli
jäänyt leskeksi. Hän sai luvan
elättää itsensä ja pienen
tyttärensä karamellintekijänä.
Piparmintulla maustettiin
myös tomusokerista tehdyt
pastillit.
Yxi hirmuinen ja surkia tapaus
Jo Turun ensimmäisissä kirjapainoissa
painettiin kirjojen lisäksi irtoarkeille
runomuotoisia arkkiveisuja, joita voitiin laulaa
tuttujen laulujen sävelillä.Osa
arkkiveisuista oli virsiä ja hengellisiä lauluja, mutta
veisuina saatettiin painattaa myös hautajais-
tai häärunoja ja jopa pilkkalauluja.
Suosittuja arkkiveisujen aiheita olivat
onnettomuudet, rikokset ja muut mieltä
kuohuttavat tapahtumat. Niinpä
kirkkoherra Abraham Achrenius julkaisi vuonna
1756 "sen syndisen mailman waroituxexi,
ja herätyxen ulos kehoituxexi" kahdeksan
virren mittaisen kuvauksen "Sijtä
hirmuisesta ja surkiasta maanjäristyxestä: Lisa-
bonin suuresa pääcaupungisa
Portugalin waldacunnasa: josa, maan-
järistyxen, walkian,ja weden
cautta, nijn äkistä caupungi huckuis, että
cuudenes osas hetkee, muurit ja tornit
maahan langeisit,ja wijsi kymmendä
tuhatta ihmistä, sangen surkiasti cuoletet-
tin VVijmeis pyhäin miesten päiwänä eli
1. p. marras cuusa 1755."
Seuraavalla vuosisadalla oli monien
arkkiveisujen aiheena joulukirkossa
sattunut tulipalo. Kun kirkkoja ei lämmitetty
eikä juuri valaistukaan, ihmiset toivat omia
kynttilöitään kirkon penkkiin. Naisväki
saattoi jopa käyttää hameen alla lämmikkeenä
peltistä kynttilälyhtyä. Jos tuli levisi
kynttilästä, väkijoukossa syntyi pakokauhuja
kymmeniä ihmisiä saattoi kuolla.
Kokemäen merkillisestä kirkkorymy-
listä kertoi vuonna 1883 Porissa
painettu arkkiveisu "Kolmen ihmisen surma
Kokemäen kirkossa ja kolmen tuhannen
hämmästys sekä hirveä lähtömarssi
joulu aamuna" Pitkästyneet nuoret miehet
alkoivat näet huudella kesken joulu-
jumalanpalveluksen, että "kirkko pallaa,
alttari puttoo ja kivimuuri kaatuu". Kuten
arkkiveisussa kuvattiin, syntyi
täpötäydessä kirkossa kaaos: "Kymmenet monet
runneltiin, ja sairaaks saatettiin:
Akkunat rikki murrettiin, jost ulos
tungettiin."
Laukkuryssät
Maakaupan kieltoa uhmasivat jo
1800-luvun alussa itärajan takaa
Vienan Karjalasta Suomen
puolelle saapuneet kulkukauppiaat,
joita kutsuttiin laukkuryssiksi.
He kuljettivat mukanaan
kankaita, huiveja, nappeja, neuloja,
kampoja, peilejä, arkkiveisuja ja
kirjasia ja saattoivat myydä myös
kahvia ja tupakkaa.
Laukkuryssien tavaravalikoima oli yleensä
hyvä ja hinnat halpoja.
Syrjäkylien väki teki
mielellään kauppaa laukkuryssien
kanssa ja sai samalla
ylimääräistä huvitusta heidän
murteellisesta suomen kielestään
ja uutisista, joita he kertoivat.
1860-luvulla kulkukaupan
kieltoja helpotettiin, ja moni
laukkuryssä perusti myöhemmin
kaupan Suomen puolelle.
113

19. 	Viimeinen leivänpala
sä kantoi pettupölkyt tupaan samana päivänä, kun halla oli yöllä
vienyt halmeesta koko sadon. Joka korsi oli aamulla ollut jäässä.
Niin ankara oli ollut öinen pakkanen. Mummu näytti Annalle ja
Johannekselle, mitenkä männynkaarna ensin irrotettiin ja sen alta
kuorittiin petturaudalla puun nila kapeina liuskoina.
- Keväällä olisi irronnut helpommin, mummu huokaili. - Vaan
mistäpä sitä arvasi, että maailmankirjat on näin sekaisin.
- Niin mutta silloinhan oli kaikki vielä jäässä, Johannes sanoi.
- 	Lumetkin lähtivät vasta juhannuksen alla.
Anna ei ruvennut väittelemään, kiskoi vain pettuliinaa pitkinä,
tasaisina suikaleina. Liisukka leikki kaarnankappaleilla ja kysyi, mihin
isä meni. Siihen ei kukaan osannut vastata.
Vasta illansuussa isä tuli kotiin mukanaan jänis, jonka oli löytänyt ansalangois-
ta. Mummu oli siitä kovasti hyvillään, ja niillä lihoilla pärjättiin monta päivää, kun
mummu keitti semmoisen liemen, johon pettuleivän paloja kastettiin. Penikin
sai luita järsiäkseen ja oli kovasti tyytyväinen.
Joka päivä kiersi Johannes Penin kanssa ansapolun, mutta kun tuuli kävi
pohjoisesta ja yöllä oli pakkasta, pysyi metsänväki pesissään eikä käynyt pyydykseen.
Sama oli kalojen kanssa. Eivät nekään enää uineet rantavesissä vaan painuivat
pohjamutiin, missä oli lämpimämpää.
- Pakko kai se on lähteä kirkonkylälle hakemaan hätäapujauhoja, isä huokasi
vihdoin yhtenä iltana, kun lunta oli ripotellut pitkin päivää. - Eihän täällä pelkällä
pettujauholla eletä.
- Olis vielä Muurikki, mummu valitti paahtaessaan iltapäivällä petunkuoria
uunissa. - Niin saisi edes Liisukalle maitoa.
Johannesta suututti mummun valitus. Minkä sille mahtoi, että heinät ja pehkut
ja kerput olivat loppuneet keväällä, kun talvi vain jatkui jatkumistaan. Pelkkää
luuta ja nahkaa oli Muurikki siinä vaiheessa, kun isä sen teurasti. Kuollut se olisi
omia aikojaan, lehmärukka, ennen kuin laitumella alkoi kasvaa ruoho.
Oli jo pimeää, kun Peni alkoi haukkua pihamaalla. Isä kopisteli sisään selässään
puolityhjä jauhosäkki.
- Enempää eivät antaneet, hän sanoi synkästi. - Mutta kievarissa kuulin, että
114

tekevät etelässä semmoista rautatietä. Sieltä saa
kuulemma palkan jauhoina.
Viikon päivät isä vielä viipyi kotona, toi metsästä
rankoja, etteivät puut loppuisi, ja jätti heidät sitten
mummun hoiviin.
- Minä palaan heti takaisin, kun olen saanut jauhoja
tarpeeksi, hän sanoi lähtiessään. - Ja jouluksi
viimeistään. Kyllä te sen aikaa selviätte.
Vaan eipä arvannut isä, miten kylmä syksystä tulisi.
Pakkanen oli jo pyhäinmiestenpäivänä ankarampi kuin
tammikuussa. Järven jää oli niin paksua, että avannon-
tekoon meni puoli päivää, ja ansapolku peittyi kohta
kinoksiin. Vaikka mummu kuinka säästeli niitä isän
hakemia hätäapujauhoja, viimeinen kourallinen
käytettiin petun seassa jouluna. Isää vain ei kuulunut, vaikka
kuinka odotettiin.
Ei semmoista nälkää voi edes kuvitella. Öisin Anna
näki usein unta leivästä. Äitikin oli siinä unessa, vaikka
äidin kuolemasta oli jo monta vuotta. Liisukan itkuun
Anna useimmiten heräsi. Pikkuisella oli vatsa kipeä ja
kovasti turvoksissa. He olivat kaikki laihoja Peniä myöten.
- Kirkolle tästä on lähdettävä, mummu julisti yhtenä
aamuna loppiaisen jälkeen, kun pyry vihdoin oli
tauonnut. Johannes oli näet nähnyt pihalla sudenjäljet
hakiessaan viimeisiä rankapuita saunan nurkalta. - Muuten
kuollaan tänne kuin rotat loukkuun!
Mummu puki heidän päälleen kaikki vaatteet ja ryysyt, jotka mökistä löytyi.
Johannes sai ottaa isän sukset ja mennä edeltä polkua tehden. Liisukan ja
kahvipannun ja Katekismuksen mummu laittoi pärekoriin vesikelkkaan. Raskasta sitä
oli työntää, kun hanki upotti joka askeleella. Peni jolkotti kaikkien edellä. Osasi
sekin polun löytää vaikka umpihangesta.
- Ei tässä ainakaan kylmä tule! mummu puuskahti, kun suon laidassa
seisahduttiin vetämään henkeä. - Onneksi Liisukka nukkuu, niin jaksaa paremmin!
Viimeisen leipäpalan mummu jakoi iltahämärissä kaikkien kesken. Annaa jo
pelotti, että joudutaanko jäämään metsään yöksi, vaan lopulta alkoivat järven
takaa häämöttää kirkonkylän valot. Penin haukku kuulosti jo aivan käheältä, kun
se kirkon rantaan päästyään vastasi kylän koirien räksytykseen.
Pappilaan mummu heidät ohjasi, sillä nuorena oli mummu ollut siellä piikana.
Vaan ei ollut enää vanha rovasti pappilan valtiaana eikä ruustinnakaan elänyt.
Uusi papinvaimo saapui tulijoita katsomaan, käski viedä heidät väentupaan ja
antaa velliä.
Onneksi väentuvassa oli lämmintä mutta semmoinen väentungos kuin
kinkereillä. Anna ja Johannes eivät tunteneet ketään, mutta mummu huomasi pari
115

tuttua muoria, jotka olivat raivanneet makuusijansa tuvan uuninloukkoon.
Muurin kupeseen pääsivät Anna, Johannes ja Liisukkakin lämmittelemään. Metelin
keskellä Penin onnistui puikahtaa ovenraosta sisään. Vähin äänin se käpertyi
penkin alle. Ei sitä pärevalkeassa kukaan huomannut.
Niin uupuneita olivat kaikki, että lämmintä velliä saatuaan he nukkuivat sikeästi
aamuun asti. Vasta aamulla huomattiin, että yön aikana oli kuollut toinen niistä
vanhoista muoreista, jotka olivat tehneet tilaa mummulle ja lapsille. Mummu risti
kätensä ja luki Isä meidän -rukouksen, kun kuollutta lähdettiin kantamaan pois.
-Joka päivä täällä kuolee joku, se toinen mummo kuiskutti heille. - Eihän sitä
pelkällä vesivellillä kukaan elä.
Vielä samana päivänä asteli joku pönäkkä turkkiherra väentuvan ovelle
sanomaan, että huomisesta alkaen pitäisi kaikkien, jotka aikoivat syödä kunnan velliä,
saapua kirkkomaan kiviaitaa rakentamaan. Muuten ei ruokaa annettaisi.
Totta kai siitä nousi kova huuto ja poru, vaan mikä auttoi. Liisukka ja
mummukin joutuivat seuraavana aamuna lähtemään muiden mukana ulos pakkaseen.
- Kivethän ovat ihan jäässä, Anna mutisi Johannekselle, kun he yrittivät kaksin
käsin irrottaa kivenlohkaretta lumen peittämästä kasasta, joka oli aitaa varten
ajettu pitäjänmakasiinin nurkalle.
-Tappaa ne meidät aikovat! huusi muuan kiukkuinen vaimo, jonka selkään
sylilapsi oli sidottu huivilla. - Kuka hullu aitaa tekee keskellä talvea!
Viikon verran yrittivät pitäjän köyhät rakentaa aitaa. Joka aamu oli työmaalla
vähemmän väkeä, ja vihdoin eräänä iltana kuoli mummu heti velliä saatuaan.
Silloin itki Johanneskin, mutta Anna luki rukouksen ja kiikutti Liisukkaa sylissään.
Se raukka ei mitään ymmärtänyt, kyseli vain, miksi mummu ei herää.
- Minä lähden pois, sanoi se kiukkuinen vaimo, Riikka nimeltään, seuraavana
aamuna, kun kunnan esimies tuli taas ajamaan väkeä työmaalle. - Mieluummin
kuolen vaikka tien sivuun kuin jään tänne kitumaan.
- Meillä on kelkka, Johannes sanoi. - Lähdetään yhdessä.
Niin he matkasivat kohti etelää, ja Peni juosta jolkotti heidän edellään. Kukaan
ei ymmärtänyt, mistä se ruokansa hankki. Vaikka oli laiha, sitkeästi se jaksoi
kuitenkin yhä haukkua joka ikistä varista, joka istui aidalla raakkumassa.
Liisukka ja vauva pantiin pärekoppaan rääsyjen alle, ja muut työnsivät kelkkaa
sen minkä jaksoivat. Isän sukset oli Johannes antanut haudankaivajalle akanaista
leivänpuoliskaa vastaan. Sitä syötiin murena kerrallaan ja nakattiin lunta
särpimeksi. Illalla oltiin jo toisessa pitäjässä, mutta siellä oli köyhäintupa täynnä.
Onneksi Riikka tapasi kirkonmäellä serkkunsa, joka oli miniänä isossa talossa. Ei
miniä tohtinut moista resusakkia viedä tupaan, mutta saunalle päästiin sentään
yöksi ja saatiin pitkästä aikaa selvää leipää.
- 	Syökää varovasti, Riikka neuvoi. - Muuten mahanne halkeaa.
Aamulla tuli miniä sanomaan, että Riikka ja lapsi saisivat jäädä taloon, mutta
116

muiden oli lähdettävä. Ruokaa riitti hädin
tuskin omalle väelle. Itku silmässä erosi
Riikka lapsista, kun he lähtivät kolmisin
eteenpäin.
Taas oli edessä pitkä metsätaipale. Yksi
torppa näkyi tien sivussa, mutta se oli
tyhjillään, ja ovi retkotti avoinna. Viluisina
ja nälkäisinä Anna ja Johannes työnsivät
kelkkaa. Liisukka oli nukahtanut
leivänpala kourassaan. Oli miniä sentään tuonut
heille evääksi kokonaisen leivän
esiliinansa alla kun ei muutakaan voinut.
Illansuussa nousi lumimyrsky. Vielä
hetken jaksoivat lapset työntää kelkkaa.
Sitten ei auttanut muu kuin siepata
Liisukka syliin ja paeta tien laitaan ison kiven
kupeeseen.
- Syödään loputkin leivästä, Johannes
sanoi, kun he kyyhöttivät kiven syrjässä
toisiinsa nojaten. - Kuollaan me
kumminkin.
Peni oli käpertynyt heidän jalkoihinsa ja uikutti hiljaa. Niin jaettiin viimeinen
leipäpala kolmeen osaan. Lumi peitteli heidät paksulla valkoisella vaipallaan eikä
kylmä enää tuntunut.
Kun Anna vihdoin heräsi, hän luuli olevansa taivaassa. Joku Herran enkeli
lusikoi lämmintä maitovelliä hänen suuhunsa. Vaan kun lusikka kalahti
hampaisiin, Anna avasi silmänsä ja katsoi vierasta naista, joka oli kumartunut hänen
ylitseen.
- Missä Liisukka on? hän parahti. - Ja Johannes?
- Nukkuvat tuossa toisessa sängyssä, nainen vastasi lempeästi. - Onneksi pappa
löysi teidät ajoissa, ennen kuin palelluitte kuoliaiksi.
Ilman Peniä ei laamanni Hagman olisi käräjämatkalta tullessaan ymmärtänyt
edes seisahtua, vaikka näkikin tien sivussa lumen peittämän vesikelkan. Mutta
koira oli alkanut raivokkaasti haukkua kiven vieressä, ja sieltä olivat laamanni
ja kuski-Pekka löytäneet lumen sisästä toisiinsa takertuneina kaikki kolme lasta.
Anna ja Johannes tokenivat jo muutamassa päivässä ruokaa ja rohtoja
saatuaan, mutta Liisukka häälyi pitkään elämän ja kuoleman rajalla. Kun
pikkuinen vihdoin tuli tajuihinsa, oli hänen opeteltava uudestaan sekä puhumaan että
kävelemään.
Paljon myöhemmin, kun lumet olivat jo sulanneet, lähetti laamanni sanan
lasten kotipitäjään. Muutaman viikon päästä ilmestyi laamannin pihamaalle laiha,
harmaapartainen mies, jota Peni tervehti villisti haukkuen ja hyppien.
- Isä! huusi silloin Liisukkakin ja lähti juoksemaan pihan poikki. Sitä ilonpäivää
ei kukaan heistä ollut uskonut näkevänsä.
117

▼ Suomessa
vuosina 1866-1868
syntyneiden
ja kuolleiden •
määrä
Pieni jääkausi
Suomen ilmasto oli alkanut kylmetä jo 1400-luvulla.
Tämä pieneksi jääkaudeksi kutsuttu kylmä jakso
päättyi 1800-luvun lopulla., mutta sitä ennen se huipentui
poikkeuksellisiin pakkasiin.
Kevät ei nimittäin vuonna 1867 tullut lainkaan.
Vappuna oli kaikkialla ankara pakkanen., ja maata peittivät
paksut kinokset. Vielä toukokuun lopulla saattoi
Vaasasta ajaa jäätä pitkin Ruotsin puolelle., ja kesäkuussa
Päijänne oli yhä jäässä. Peltoja ei päästy kylvämään eikä
karjaa voitu laskea laitumelle. Rehun puutteessa moni
joutui teurastamaan suuren osan eläimistään.
Juhannuksen jälkeen alkoivat kuitenkin helteet,
lumet sulivat silmissä ja lehdet puhkesivat puihin. Pellot
kylvettiin, vaikka moni pelkäsi jo tuolloin, ettei sato
ehtisi valmistua ennen syyspakkasia.
Ensimmäiset hallat koettiin jo heinä-elokuussa. Pahin
oli kuitenkin syyskuun 6. päivän vastainen hallayö, joka
tuhosi paikoin koko sadon. Kaikkiaan saatiin ruista alle
puolet ja ohraa vain kolmasosa edellisvuotisesta sadosta.
Pettuleivän valmistus
1 Parhaiten männyn
kaarnan ja rungon välissä
oleva vaalea nilakerros irtoaa
keväällä ja alkukesällä.
2 Nila paahdetaan uunissa
ruskeaksi.
3 Pettu jauhetaan tai
survotaan huhmaressa
jauhoiksi.
4 	Pelkästä pettujauhosta
leivottu leipä ei pysy
koossa. Siksi petun joukkoon
yritetään saada edes hiukan
oikeita jauhoja.
10000
Kato koetteli myös muuta
Eurooppaa, ja viljan hinta kallistui.
Sekin hätäapuvilja, joka oli
ostettu Suomeen, juuttui jäihin
ja kinoksiin. Talvi näet
15 000 alkoi poikkeuksel-
20000 lisen aikaisin.
25 000 t 1 1
Lokakuussa
oli Etelä-Suo-
messakin jo 30 asteen
pakkasia. Kun avustuksia
ei saatu kuljetetuksi seuduille,
joita kato oli koetellut pahiten,
nälkäiset ihmiset yrittivät elää
pettuleivän varassa tai lähtivät
vaeltamaan etelään.
Pettua ja jäkälää
Suomessa oli jo vanhastaan jauhettu
huonoina viljavuosina leipäjauhojen sekaan
männyn nilasta tehtyä pettua.
Sinänsä pettu ei ollut myrkyllistä.Siinä
oli monia hiven-ja kivennäisaineita,
mutta ei juuri lainkaan energiaa. Se siis täytti
vatsan muttei antanut voimia.Suurina
annoksina pettu rasitti elimistöä. Petunsyö-
jän tunnistikin omituisesta pihkantuoksui-
sesta hajusta.
Huomattavasti myrkyllisempi korvike
oli jäkäläleipä, jota papitkin suosittelivat
hätäavuksi. Myös jauhettuja olkia
käytettiin leivän seassa, samoin sammalta ja
kasvien juuria.
118

Luiden päälle rakennettu rata
Hätäavun jaossa tehty suurin
virhe oli se, että autettavat
koottiin valtion ja kuntien
hätäaputyömaille. Katsottiin
nimittäin, ettei apua saanut
jakaa ilmaiseksi vaan että
jokaisen ihmisen oli tehtävä sen
hyväksi työtä, olipa hän kuinka
nälän heikentämä hyvänsä.
Pahimmillaan se merkitsi
sitä, että kunnan sairastuvalta
raahattiin heikoimmatkin
potilaat päiväksi hankeen
hätäaputyömaan laidalle, jotta
he olisivat illalla saaneet oman
ruoka-annoksensa.
Työt olivat yleensä raskaita
ja talvioloissa lähes
toivottomia: rakennettiin teitä,
alennettiin mäkiä tai siirrettiin
muuten vain kiviä tai
maata paikasta toiseen.
Valtion suurin hätäaputyö-
maa oli Riihimäeltä Pietariin
rakennettava rautatie. Sen
työmailla menehtyi tuhansia
ihmisiä huonon ruoan ja kulku
tautien takia. Rataa sanottiin-
kin luiden päälle rakennetuksi
Kerjäläisiä ja kulkutauteja
Kun nälän heikentämät ihmiset lähtivät
talvella 1867-1868 vaeltamaan suurina
joukkoina ankarassa pakkasessa ja
purevassa viimassa kohti etelää, moni
tuupertui tien varteen Joka pitäjässä ja monissa
kartanoissa, pappiloissa ja suuremmilla
tiloilla yritettiin kerjäläisiä ruokkia, mutta
samalla pelättiin kulkutauteja, joita tulijat
toivat mukanaan.
Eniten ihmisiä tappoivat lavantauti ja
punatauti, jotka tarttuivat usein myös
sairastuneita hoitaneisiin pappeihin ja
lääkäreihin. Esimerkiksi säveltäjä Jean
Sibeliuksen isä, joka oli Hämeenlinnan
kaupunginlääkäri, kuoli lavantautiin heinäkuussa
1868. Kuolleisuus oli korkeimmillaan juuri
ennen uuden viljasadon
valmistumista.
Nälkää vastaan
Nälänhätä järkytti kaikkia sen kokeneita
ihmisiä. Kun seuraavana kesänä saatiin
vihdoin hyvä satoja olot palautuivat
vähitellen ennalleen, ryhdyttiin miettimään,
miten nälänhätä voitaisiin välttää
vastaisuudessa.
Viljanviljelyn sijasta ryhdyttiin
suosimaan karjanhoitoa, joka siihen saakka
oli talvisin ollut lähinnä lehmien hengissä
pitämistä. Luonnonniityiltä saatiin vain
vähän heinää ja lehmien annettiin
yleensä tulla toimeen pelkillä oljilla. Niinpä ne
eivät talvisin yleensä lypsäneetkään.
Jotta karja saisi parempaa
rehua, viljapelloilla oli ruvettava
kasvattamaan heinää."Ennen ei nälkä
Suomesta lopu,ennen kuin
viimeinenkin ruiskuhilas on kadonnut
pelloilta" väitti joku intomielinen
karjatalouden puolustaja.
Vanhat ihmiset taas kauhistelivat,
kun rukiin sijasta peltoon kyl-
vettiinkin heinää.
Miksi muuten
katovuosina
karjanhoito antoi
paremman turvan kuin
viljanviljely?
119

20.HÖYRYHEVOSELLA PIETARIIN
amma vei itse vossikalla Anna Beatan aamulla
rautatieasemalle ja lähetti Robertin kuljettamaan matka-arkun
pakaasiin.
-Tämän piletin pistät laukkuusi ja annat sen Pietarissa
Vasilille, mamma neuvoi Anna Beataa kuin pikkulasta, kun
Robert vihdoin palasi pakaasilapun kanssa ja kertoi junan
lähtevän hiukan myöhässä, koska öinen lumipyry oli
tukkinut vaihteita ratapihalla. - Vasili on Emilie-tädin kuski,
joka tulee sinua vastaan...
- 	Tiedän, mamma, tiedän, Anna Beata keskeytti
tuskastuneena. - Enkä rupea junassa puhelemaan kenenkään
kanssa ja Kouvolassa menen ensimmäisen luokan ravintolaan ja tilaan buljonkia
ja pasteijoita. Mamma on selittänyt kaiken jo moneen kertaan!
-Voi sinua, lapsikulta, mamma huokasi ja pyyhkäisi Anna Beatan suortuvan
turkishupun alle. - On se nyt sääli, että Ida-serkku nyrjäytti sillä tavalla jalkansa
eikä voinutkaan lähteä saattamaan sinua Pietariin!
- 	Olenhan minä matkustanut junalla fammunkin luo Hämeenlinnaan, Anna
Beata sanoi eikä voinut sille mitään, että mamman hätäily suututti häntä.
Onneksi Robert sanoi, että Anna Beatan oli viisainta lähteä jo omaan vaunuunsa.
Mamma jäi kyynelehtimään asemalaiturille, kun Anna Beata kapusi oikeaan
vaununosastoon.
Pietarin-junassa ensimmäisen luokan vaunu oli isompi ja hienompi kuin siinä,
joka kulki Hämeenlinnaan. Täällä ei onneksi haissut lamppuöljyltä niin kuin
vanhoissa vaunuissa, sillä lampunkuorien sisällä paloivat paksut steariinikynttilät.
Seiniin oli upotettu peilit ja lattiaa peitti kukikas plyysimatto. Penkitkin olivat
täällä leveämmät ja pehmeämmät kuin vanhoissa vaunuissa. Ensin alkuun Anna
Beata aikoi jäädä istumaan ensimmäiseen ovensuutuoliin, mutta hetken kuluttua
tuli vaunupalvelija sanomaan, että neidin pitäisi siirtyä peremmälle.
-Tämmöisillä pakkasilla kamiina ei lämmitä ovensuuhun asti, mies selitti
nostaessaan Anna Beatan käsipakaasit vaununosaston toiseen päähän. - Tässä on
paljon lämpimämpää, kun kamiina on ihan seinän takana.
Anna Beata oli kovin hämillään eikä edes ymmärtänyt kiittää miestä. Vähän
ennen junan lähtöä nousi vaunuun joku vanha rouva kamarineitinsä kanssa. Totta
120

kai hekin asettuivat ensin ovensuuhun istumaan, mutta kun naiset puhuivat
keskenään venäjää, ei Anna Beata tohtinut sanoa heille mitään kamiinasta.
Onneksi konduktööri, joka tuli tarkastamaan matkaliput, neuvoi nämäkin
naiset istumaan vaununosaston lämpimämpään päähän.
Valo kimalsi kauniisti Anna Beatan sirossa punakivisessä rannekorussa,
jonka hän oli saanut Emilie-tädiltä. Mamma ei ollut huomannut, että Anna
Beata oli laittanut matkalle renkaan ranteeseensa. Itse Anna Beata oli
ajatellut, että Emilie-täti ilahtuisi nähdessään hänen kantavan kumminlahjaansa.
Juna oli myöhässä niin kuin aina talvisaikaan. Isä oli itse lähtenyt Juhoa
kyytiin, ja äiti oli pakannut vakan evästä täyteen. Niitä sitten syötiin, kun
istuttiin Kouvolan asemalla kolmannen luokan odotushuoneessa. Kamiina
hehkui nurkassa niin että piti ottaa karvalakki pois ja avata sarkatakin napit.
-Tottelet sitten Anttia, isä puheli, kun leivät oli syöty ja eväsvakka
pantu taas kiinni. - Kyllä se sinut töille opettaa. Helpompi se sinulla on, kun
pääset oman veljes oppiin. Antti-rukan piti ihan ventovieraisiin. Se
ensimmäinen nuohoojamestari oli niin ilkeä, että Antti oli pari kertaa jäädä piippuun
tukehduksiin. Ei Antti sinua niin pahoihin paikkoihin laita.
Ei Juho voinut sille mitään, että isän puheet pelottivat enemmän kuin
lohduttivat. Viime kesänä Antti oli tullut Pietarista kotona käymään ja näyttämään
vaimoaan Varvaraa ja pikku-Anttonia. Kovin oli herraskaiseksi isoveli ruvennut
Pietarissa, hännystakki sillä oli päällään ja kello liivintaskussa. Mestariksi se sanoi
ryhtyneensä, nuohoojamestariksi. Kehui että sillä oli töissä viisi miestä ja
kymmenen poikaa ja rupesi Juhoakin Pietariin tahtomaan.
Siinä ei Juhon mieltä paljon kyselty eikä äidinkään. Isän mielestä tarjous oli
hyvä. Sen verran äiti oli kumminkin saanut puhutuksi, että Juho sai olla vielä
joulun kotona. Vaan nyt oli lähtö edessä.
Kun juna vislasi asemalle tullessaan, Juho otti vakkansa ja käveli isän mukana
asemalaiturille. Arkku oli pantu pakaasiin heti asemalle tultua. Siinä oli
Katekismus, kahdet saappaat ja kaikki ne vaatteet, jotka äiti oli syksyn mittaan
nuorimmalleen laitellut.
- 	Pidä itsesi miehenä! isä sanoi römeällä äänellä ja taputti Juhoa selkään.
- 	Menes nyt ettet jää junasta!
Juho sai istua yksin vaununnurkassa pitkän tovin, sillä muut
matkustajat olivat menneet asemaravintolaan syömään. Vasta vähän ennen junan
lähtöä tulvahti vaunu täyteen väkeä. Oli siinä monenlaista kulkijaa, vaikkei
Juho kehdannutkaan suoraan ruveta ihmisiä töllistelemään. Oli ukkoa ja
akkaa, joku vaimo monen pikkulapsen kanssa ja sotilaita, jotka solkkasivat
venättä keskenään. Harasoo, sen Juhokin ymmärsi. Kovasti ne sotilaat
nauroivat keskenään vaunun toisessa päässä. Yksi mustahuivinen nainen
nousi vihaisen näköisenä niiden vierestä ja tuli istumaan keskipenkille
Juhoa vastapäätä.
Kun juna nytkähti liikkeelle, Juho otti vaistomaisesti kiinni penkin
reunasta. Olipa tämä melkoista keikutusta, kun itse matkaan joutui. Olihan Juho
monet kerrat junan nähnyt, totta kai, mutta ensimmäisen kerran hän nyt
istui natisevalla puupenkillä ja huojui edestakaisin kiskojen kolkkeen tahtiin.
121

Pyry alkoi Lappeenrannassa. Jo ennen Viipuria juna seisahtui keskelle peltoaukeaa,
sillä tuuli oli tuiskuttanut kiskot kinosten peittoon. Se ystävällinen vaunupalvelija,
joka oli pitänyt Anna Beatasta huolta alusta alkaen, asteli sarkatakki päällään ja
lapio kädessään vaunun läpi ja ilmoitti, että juna oli pysähtynyt kinoksiin.
- 	Matkaa jatketaan, kun lumi on luotu kiskoilta, hän lisäsi ja katosi vaununsil-
lalle. Ikkunasta ei nähnyt mitään, sillä lyhyt talvipäivä oli vaihtunut jo hämäräksi,
ja tuuli viskoi suuria valkoisia hiutaleita huuruisiin ruutuihin.
Kerran juna jo nytkähti hiukan eteenpäin mutta jäi sitten uudestaan seisomaan.
Aikansa odoteltuaan piti Anna Beatan nousta ja lähteä vaunun keskelle
käymälään. Kylmä viima puhalsi istuimen luukusta. Hädin tuskin siinä tarkeni istua
sen pienen hetken. Komuutin luona käsiä pestessään Anna Beata huomasi, että
kamiinan tuli oli hiipunut hiillokseksi. Vaunussa oli selvästi kylmempää, kun hän
palasi takaisin paikalleen. Kamarineito auttoi vanhalle rouvalle turkkia ylle.
Kovasti ne posmottivat keskenään ja näyttivät vihaisilta. Sen verran kylmä tuli myös
Anna Beatalle, että hän katsoi viisaimmaksi pukea turkisviitan ylleen ja pujottaa
kädet muhvin sisälle lämpimään. Toinen vaununosaston lampun kynttilöistä
oli alkanut sulaa, nyt se tiputti steariinia permannolle. Hetken kuluttua kynttilä
sammui kokonaan ja vaunuun laskeutui puolihämärä.
Lopulta Anna Beata ei jaksanut enää istua aloillaan. Vanha rouva ja hänen
kamarineitonsa olivat nukahtaneet turkkiensa sisään. Kankein jaloin Anna Beata
nousi seisomaan ja käveli vaununosaston toiseen päähän. Ei hän ensin aikonut
mennä ulos vaununsillalle ollenkaan, mutta kun ulkona häilähti valoa ja sieltä
kuului ääniä, sai uteliaisuus voiton, ja tyttö pujahti ovesta ulos tuiskuun ja pimeään.
Vaunujen välistä kuului kolistelua. Se vaunupalvelija, joka palveli Anna Beatan
osastossa, seisoi ratapenkalla kinoksen päällä, piteli lyhtyä korkealla ja tähyili
välillä junan sivuun.
-Vielä vähän, hän huuteli vaunujen välissä oleville miehille. - Etupää on jo
valmis. Nämä kun saadaan...
Anna Beata vetäisi käden muhvista ja kumartui kaiteen yli kurkistamaan
vaunujen väliin. Samassa hän tunsi jonkin putoavan kädestään.Tädin rannerengas!
122

Juuri kun Juho oli saanut lumipaakut lapioiduksi pois pyörien edestä,
kuului ylhäältä kirkaisu.
- Minun koruni! Se putosi! huusi joku turkisviittainen tyttö vaunun-
sillalta.
Kaikki kävi kovin nopeasti. Junan pilli vislasi jo lähdön merkiksi, kun
Juho kumartui haromaan paljain käsin lunta vaununpyörien välissä.
Jotakin kylmää osui hänen hyppysiinsä. Samassa vaunu jo liikahti, mutta
onneksi vaunupalvelija tempaisi pojan syrjään niin, ettei tämä musertunut
junan pyörien alle. Tytön säikähtänyt huuto kaikui tuiskussa, kun vaunu
vieri muutaman metrin heidän ohitseen ja pysähtyi jälleen.
-Nopeasti junaan! vaunupalvelija hoputti.Tuskin he olivat kompastelleet
kinoksissa vaunun portaille ja siitä ylös vaununsillalle, kun juna jo vislasi
uudelleen ja lähti sitten kiihtyvällä vauhdilla nytkyttämään eteenpäin.
- Minun koruni! se turkisviittainen tyttö vaikeroi, kun vaunupalvelija
työnsi hänet ovesta sisälle ja kiskaisi sitten Juhonkin vaunuun tuiskulta
suojaan.
- Onko se tämä? Juho mutisi ja ojensi lumisen rannerenkaan tytölle.
Tyttö purskahti itkuun niin, että toiset oikein säikähtivät.
- Kiitos, sai tyttö vihdoin soperretuksi. - Se on Emilie-tädin kummin-
lahja!
Viipuriin asti sai Juho matkustaa vaunupalvelijan seurana ensimmäisen luokan
vaunussa. Mikäs siinä oli istuessa kamiinan kyljessä ja juodessa samovaarista
teetä. Välillä kävi Santeri, sillä se oli vaunupalvelijan nimi, viemässä teetä sille
turkisviittaneidillekin ja niille toisille, jotka istuivat vaunussa kovin kylmissään.
Viipurissa Santeri pistouvasi Juholle kuumia piirakoita. Hyvältä ne maistuivat.
Vasta silloin Juho muisti jättäneensä eväsvakan kolmannen luokan vaunuun.
Siellä se kökötti edelleen penkin alla, kun hän palasi paikalleen.
Tuiskun takia juna pääsi Pietariin vasta varhain seuraavana aamuna. Kun Juho
seisoi makasiinin ovella pakaasilappu kourassaan odottamassa omaa arkkuaan,
hän näki sen turkisviittaisen tytön juoksevan asemalaiturilla kohti jotakuta naista.
Olipas tyttö iloinen, Juho ajatteli haikeana. Ja miksei olisi, kun sentään joku oli
vastassa.
-Juho hoi! Antin ääni kajahti samassa asemalaiturin poikki. Juholta oli päästä
itku, kun isoveli harppoi hänen luokseen naama leveässä hymyssä. - Yöllä
sanoivat, että juna tulee vasta seitsemän aikaan, ja nyt saavuittekin jo puolta tuntia
ennen! Sinä olit kuulemma lunta luomassa miesten kanssa, hän lisäsi.
- Mistäs tiedät? Juho ihmetteli.
-Joku vaunupalvelija kehui sinua asemamiehelle, kun kävin kyselemässä, onko
asemalla nähty yhtään kaksitoistavuotiasta poikaa. Arvasin heti, että sinusta se
puhui!
Hyvältä tuntui isonveljen kehaisu Juhosta. Vielä iloisemmaksi hän tuli
seuraavana pyhänä Suomalaisessa kirkossa. Se turkisviittainen tyttö, joka oli istunut
tätinsä kanssa etummaisena naisten penkissä, sanoi kirkon ovella kovalla äänellä
Juhoa osoittaen, että tuo oli se reipas poika, joka löysi hänen rannerenkaansa.
- Mistäs sinä salaneuvoksettaren sukulaisia tunnet? Anttikin ihmetteli.
-Tuolta vain, junasta, Juho vastasi muina miehinä.
123

Rautatie, jota ryhdyttiin rakentamaan Suomeen 1860-
luvulla, teki matkustamisesta paljon aiempaa
nopeampaa, mutta se vaikutti myös asumiseen, aikakäsitykseen
ja jopa siisteyteen. Yhä useampi lähti junalla
kotiseudultaan lopullisesti. Monet heistä päätyivät Pietariin, jossa
asui enimmillään 24 000 suomalaista.
Runko ja sen oksat
Suomen rautatieverkoston rakentaminen aloitettiin
tulevan pääradan rungosta. Rata Helsingistä
Hämeenlinnaan valmistui vuonna 1862 yksiraiteisena.
Seuraavaksi ryhdyttiin rakentamaan rataa Riihi-
mäeltä Viipuriin ja Pietariin, jonne rakennettiin
erityinen Suomen-asema.Rata valmistui vuonna 1870.
Päärataa jatkettiin vuonna 1876 Tampereelle, josta
pääsi Toijalan kautta myös Turkuun.
Vuonna 1883 Pohjanmaan rata ulottui jo Vaasaan ja
vuonna 1886 Ouluun. Pohjanmaalla ongelmana oli
jokien ylitys, ja Seinäjoen ja Oulun välisellä rataosuudella
olikin 95 rautatiesiltaa.
Savon rata haarautui Kouvolasta Kuopioon ja
valmistui vuonna 1889. Järvien ja mäkien takia siitä tuli
hyvin kiemurainen.
Kaikkein vaikeimpia töitä oli rakentaa rataosuus
suoraan Helsingistä Turkuun. Se valmistui
vasta vuonna 1903. - \
Rautateillä ja
junissa yritettiin
estää ihmisiä syljeksi-
mästä lattioille.Tiedät-
kö, mihin heidän
toivottiin sylkevän?
VIIPURI
J r
PIETARI
▲ Rautatieaseman
seinäkello näytti
ajan...
V ...ja soittokello
ilmoitti junan
lähdön.
Kolmannen luokan
matkustajat
Aluksi matkalippuja myytiin
ensimmäiseen, toiseen ja
kolmanteen luokkaan.
Ensimmäisen luokan vaunuissa
oli pehmustetut istuimet ja
junapalvelija, toinen luokka oli
hiukan vaatimattomampi, ja
kolmannessa luokassa istuttiin
kovilla puupenkeillä.
Luokkajako ulottui asemalle asti.
Kunkin luokan matkustajien oli
asemallakin mentävä omaan
odotushuoneeseensa.
Aseman kello löi kolme
kertaa
Rautateiden varteen
rakennettiin komeat asemarakennukset,
joiden ympärille istutettiin
kukkia ja lehtipuita. Erityisen
tärkeä oli aseman kello, joka
tarkastettiin joka päivä lennät-
timen avulla käymään kaikilla
radan varren paikkakunnilla
samaa aikaa. Muuten junat eivät
olisi pysyneet aikatauluissaan.
Ennen rautatien tuloa oli
joka paikkakunnalla ollut oma
kellonaikansa, joka oli
tarkistettu keskipäivällä auringon
asennosta. Niinpä Itä-Suomen
kaupungeissa kello oli ollut
puolisen tuntia edellä Länsi-
Suomen kaupunkien kelloja.
Rataverkon laajentuessa koko
Suomi siirtyi samaan aikaan.
Asemapäälliköstä veräjän-
vartijaan
Rautateillä vallitsi tiukka
arvojärjestys. Asemapäällikkö
oli iso herra, jonka alaisina
toimivat junanlähettäjät ja
kirjurit, lennättimen hoitaja ja
lipunmyyjät sekä asemamiehet
ja siivoojat. Kaikilla
rautatievirkailijoilla oli mustasta
villakankaasta ommellut virkapuvut,
joihin kuului kiiltäviä nappeja
ja arvomerkkejä.
Suuri herra oli myös
ratamestari, joka huolehti
rautatien kunnossapidosta.
Junan tullessa vaihdemiehet
käänsivät vaihteen oikeaan
asentoon ja veräjänvartijat
pitivät huolen, ettei kukaan
joutunut tasoristeyksissä
junan alle. Rataa
rakensivat ja korjasivat toppa-
roikat, joissa saattoi
olla mukana naisiakin
kevyemmissä töissä.
Junan päällikkö
konduktööri tarkasti
matkaliput ja
komensi siivoojia, vaunupal-
velijoita ja junamiehiä.
Veturissa hallitsi
veturinkuljettaja, jolla oli
apunaan junan lämmittäjä.
'f ylikonduktöörin
virkapuku
< 	valtionrautateiden virka-
merkki 1800-luvun lopulta
Puuta ja vettä
Höyryvetureita varten oli
asemilla suuria halkopinoja
ja korkeita vesisäiliöitä,
joista veturin varastoja voitiin
täydentää. Höyryveturiin oli
lisättävä vettä noin 100
kilometrin välein.
Joidenkin vetureiden
lämmitykseen käytettiin
puolestaan hiiltä. Hiili-
vetureiden piippu oli
kapea ja suora, puuta
polttavien
vetureiden piippu oli sen
sijaan leveä. Jotta
kipinät eivät olisi
lentäneet piipusta
ulos ja sytyttäneet
radan varteen
tulipaloja, oli leveissä
piipuissa kipinä-
verkko. Tulipaloja
sattui silti varsinkin
kuivina kesinä.
124

Maailman toiseksi suurin
SUOMALAISKAUPUNKI
Pietari oli 1880-luvulla maailman toiseksi suurin
suomalainen kaupunki, ja siellä oli suomalaisia asukkaita vain
hiukan vähemmän kuin Helsingissä. Suomalaisten
yhdyssiteenä toimivat Pietarin suomenkielinen ja ruotsinkielinen
seurakunta, joilla oli omat kirkkonsa keskellä kaupunkia.
Suomenkielisen Pyhän Marian kirkon yhteyteen oli
rakennettu kokonainen suomalainen kortteli, kirkko-
kartano, jossa toimivat muun muassa kansakoulu ja
yhteiskoulu, kirjasto ja orpokoti sekä suomalaisia
kauppaliikkeitä ja järjestöjä. Pietarissa ilmestyi vuodesta 1870
myös suomenkielinen sanomalehti Pietarin Sanomat, ja
muitakin lehtiä julkaistiin sekä suomeksi että ruotsiksi.
Pietarissa julkaistiin myös ensimmäinen suomenkielinen
nimipäiväkalenteri.
Myös yhdistys- ja harrastustoiminta oli vilkasta. Pieta-
rinsuomalaisilla oli oma raittiusseura, ja käsityöläisillä oli
oma yhdistyksensä. Pietarinsuomalaisilla oli myös oma
teatteri ja laulukuoro, joka vuonna 1901 levytti
ensimmäisen suomenkielisen äänilevyn.
PIETARIN SANOMAT,
Upseereista nokikolareihin
Suomalaisia oli Venäjän pääkaupungin
kaikissa yhteiskuntaluokissa. Ylimpänä
olivat keisarin hallinnossa palvelevat
korkeat virkamiehet ja upseerit. Esimerkiksi
Carl Gustaf Mannerheim, josta tuli
sittemmin Suomen sotavoimien ylipäällikköjä
tasavallan presidentti, oli 13 vuotta
Pietarissa keisarinnan Chevalier-ratsurykmen-
tin upseerina ja kohosi Venäjän armeijassa
kenraaliluutnantiksi.
telivät keisarillisista pääsiäismunistaan
kuuluisan Faberg£n kultasepänliikkees-
sä. Yksi heistä oli kultasepän tytär Alma
Pihi, joka suunnitteli keisarilliselle
perheelle vuonna 1913 vuorikristallista ja
timanteista tehdyn Talvimunan. Sitä
pidetään yhtenä jalokivitaiteen
kauneimmista teoksista.
Monet tiedemiehet ja taiteilijat asuivat
vuosia Pietarissa, littiläinen suutarinpoika
ja tutkimusmatkailija Andreas Johan
Sjögren kohosi Pietarin tiedeakatemian
akateemikoksi ja valtioneuvokseksi ja edisti
monin tavoin suomalais-ugrilaisten
kansojen ja kielten tutkimusta. Kirjailija
Maiju Lassila asui Pietarissa 1900-luvun
vaihteessa, samoin näyttelijätär Ida Aalberg.
Pietarissa syntyneitä olivat esimerkiksi
näyttelijätär Ansa Ikonen ja
kapellimestari Georg de Godzinsky.
Pietarin suomalaisessa ja
ruotsalaisessa seurakunnassa
työskenteli monia pappeja ja opettajia.
Heistä tunnetuimpia oli
suomalaisen seurakunnan pappi Uno
Cygnaeus, josta tuli myöhemmin Suomen
kansakoululaitoksen perustaja.
A Fabergln
Talvimunan
sisältä löytyy
kukkakori.
▲ 	Suomalaisia Pietarissa.
Taustalla Pietarin suomalainen
rautatieasema.
Pietarinsuomalaiset kultasepät olivat
maailmankuuluja. Monet heistä
työskenUseimmat pietarinsuomalaiset olivat
kuitenkin tavallisia käsityöläisiä,
kauppiaita, kirvesmiehiä, ajureita, tehdastyöläisiä
tai palvelusväkeä. Kolmasosa Pietarin
nuohoojista oli suomalaisia. He eivät
yleensä pestanneet oppipojikseen
muita kuin omalta kotiseudultaan
saapuneita nuorukaisia, ja niin perinne
jatkui vuosikymmeniä.
125
< Pietarin Sanomat
-lehden otsikko
näytti tältä.

21. 	SURMAKOSKEN RUUHKA
iti oli herännyt jo ennen auringonnousua lämmittämään
leivinuunia, ja pari tuntia myöhemmin piti Annin ruveta
pyörittämään vehnästaikinasta rinkeleitä. Haukotus repi suupieliä,
mutta mikäs auttoi. Tämä oli suuri päivä kaikille jokivarren
kahvimuoreille ja krouvinpitäjille.Tukinuitto oli muutama
päivä takaperin alkanut joen yläjuoksulta.Tänään tukit uitettaisiin
heidän kylänsä ohi. Muutamassa tunnissa saattoi äiti tehdä
kahvilla ja lämpimillä rinkeleillä semmoiset kaupat, että niillä
rahoilla elettäisiin puolen suvea.
Tukkilainen se isäkin oli ollut, sen Anni tiesi, vaikka oli ollut
vasta pikkuinen tyttö, kun isä oli hukkunut yläjuoksulla kesken
uiton. Siksi varmaan vanhat uittomiehet niin kernaasti ostivat äidiltä kahvinsa,
leipänsä ja rinkelinsä, kun tähän kylään saapuivat.
-Jo kuuluu järvenselältä laulua, äiti tuli sanomaan, kun Anni peitteli rinkeleitä
liinan alle nousemaan. - Puoleltapäivin ovat tässä, jos ei puomi petä tai nippu
karkaa.
Kun Anni hetken päästä kipaisi hakemaan hellapuita, seisahtui hänkin pihlajan
alle kuuntelemaan. Sitä hulivilipoikaa ne taas lauloivat, tukkilaiset. Liiterinsivu
oli vuokkoja sinisenään. Oli jo melkein kesä.
- 	Menes härkäpoika kojun päälle katsomaan, että lautta pysyy kasassa, Aatu-eno
komensi Juhania, kun ponttuu oli puolivälissä järven selkää.
Eno oli uitolla kymppinä. Ei Juhani olisi muuten päässyt miesten matkaan.
Sillä ehdolla oli äiti hänet laskenut uittorahoja tienaamaan, että Juhanin piti totella
enoa viivyttelemättä, mitä hyvänsä tämä käski tekemään. Ja olihan Juhani
totellut. Hän oli juossut vitsaksia hakemassa, kun isot miehet niitä puomeja varten
kiersivät, hän oli kastellut kinttunsa rantavedessä, kun tukit oli vieritetty lanssilta
veteen, ja hakenut aina välillä ison mukillisen kahvia, kun oli tiukka paikka eikä
kukaan muu joutanut enoa passaamaan.
Juhani kapusi ketterästi kojun räystäälle istumaan. Alhaalla keitti Römppä-
Kalle suurella nokipannulla kamiinan päällä kahvia vorokinpyörittäjille. Se oli
raskasta työtä, hiki norui Ison Iivarinkin otsalta ja paita oli selästä likomärkä.
- 	Pannaas pojat vauhtia, Iivari huusi toisille ja aloitti uuden laulun, jostakin
126

sukkajalkatammasta. Oli sillä kova ääni, Juhani ajatteli. Kuului varmaan joka
rannalle.
Aurinko pilkisti pilven takaa. Järvenselkä kimalsi niin että silmiä kirveli. Juhani
kohotti kämmenen silmilleen ja katsoi siristellen tukkilauttaa, joka pitkänä ja
leveänä mattona lillui vedessä ponttuun perässä. Onneksi järvi oli näin
aamuvarhaisella vielä melkein tyyni. Iltaan mennessä piti tukkilaisten olla Alajärvellä, niin
oli eno eilen selittänyt. Muuten tulisivat jänkävirtalaiset heidän niskaansa.
- Jos hyvin käy, ollaan Surmakoskella puolenpäivän aikaan, eno kuului puhe-
levan Kallelle alhaalla kamiinan luona. Tuuli painoi savua räystään alta suoraan
Juhanin silmiin. Oli pakko vaihtaa paikkaa, jotta näki eteensä.
Hyvin oli äiti kaiken ajatellut. Juuri kun he ehtivät kahvipannun ja nisukopan
kanssa suvannon laiturille, vilahti koskivahti ylhäällä koskenniskalla. Siellä myi
sillanpielessä Lundgreenska viinaryyppyjä, mutta äiti tuli mieluummin kosken
alapuolelle.
- Eihän ne ylhäällä jouda mitään juomaan, hän selitti. - Kun pitää vahtia tukit
koskeen. Sitten kun on saatu tukit tästä ohi, joutavat paremmin kahvittelemaan.
No, katopas! Jo on niillä komeita tukkeja tänä vuonna!
Kolisten syöksyivät ensimmäiset tukit koskesta alas, sukelsivat suvannon
mustaan veteen ja pullahtivat kohta pintaan vähän matkan päässä Annista ja äidistä.
Jo näkyi enemmänkin miehiä kosken molemmin puolin. Annia vähän hirvitti,
kun ne pitkät keksit kourassaan loikkivat liukkailla kivillä. Niin kuin olisi vettäkin
tullut koskeen enemmän, kun aina vain uusia tukkipuita kolisi kivien välistä ja
roiskahti lopuksi uomaan.
- Ovat avanneet Märkäpuron padon, äiti sanoi tietävänä ja järjesteli rinkeleitä
riviin kopan päälle. - Ei se muuten noin pärskyttäisi.
Äkkiä kaikui kosken kohinan ja tukkien kolinan yli huuto, joka levisi rannalta
toiselle.
- Ruuhka! Puomi kiinni!
- Herranen aika sentään! äiti sanoi ja näytti säikähtäneeltä. - Kun eivät nyt olisi
päästäneet kaikkia yhdellä kertaa!
Väkeä alkoi kertyä ylhäälle sillalle. Yhtään tukkia ei enää molskahtanut
suvantoon, puoliväliin koskea oli näet singahtanut jokin tukkipuu vinottain kivien väliin
ja nyt kasaantuivat muut tukit sen päälle. Kohta ruuhka kivikossa oli niin korkea,
että se ulottui silta-arkkujen tasalle.
127

Eno se oli, joka oli huutanut puomin kiinni aivan
viime tingassa, ja Iso Iivari puomin oli painanut väkisin
vitsalenkillä kiinni, vaikka virta työnsi tukinpäitä sitä
vasten. Onneksi ei lauttaa ollut päästetty yhtenä
rymynä koskea alas. Kun eno sieppasi keksin Juhanin
kourasta ja lähti kiireesti koskeen ruuhkaa kohti, ei
Juhanikaan malttanut jäädä ylös koskenniskalle
odottelemaan vaan kiirehti enon perään.
Ilkeästi nuljahti jalka limaiselta koskikiveltä
rantaveteen, ja saapas täyttyi hetkessä kylmällä vedellä. Vaan
mitä väliä sillä oli! Vesi pärskyi ruuhkasta törröttäviä
tukkeja vasten ja kasteli Juhanin hiukset ja kasvot.
Mihin eno nyt hävisi?
Säikähtäen poika seisahtui isolle vesikivelle.
Alempana kivien välissä vilahti jotakin vihreää.
Enon vihreä lippalakki!
Ei Juhani itsekään tiennyt, mitenkä hän kiveltä lähti,
hyppäsi kai suoraan kuohuvaan veteen, kaatui, satutti
kätensä, sai kiinni jostakin ja erotti vihdoin enon, joka
keskellä kohisevaa virtaa piteli kiinni kivenlohkareesta.
- Keksi! Pistä alavirtaan poikittain! eno huusi.
Jo sattuivat Juhanin silmät keksiin, joka keikkui
alempana kivien väliin takertuneena. Vesi painoi
selkään, mutta kaksin käsin kiskomalla poika sai keksin
pään irti kivien välistä.
Juhani huojahti uhkaavasti käännähtäessään
ympäri keksi kourassaan. Enon saappaat erottuivat
kuohujen keskeltä. Vähän alempana näkyi tyrskyn keskellä
iso kivenlohkare. Kaikin voimin ponnistaen onnistui
Juhanin työntää keksin varsi kiven yläpuolelle.
Samassa enon ote lipesi, ja vesi tempaisi hänet mukaansa.
- Keksi! Juhani huusi ja viskautui kiveä vasten.
Keksin varsi notkahti hänen käsissään, mutta poika
ei päästänyt irti vaan takertui kaksin käsin keksin var-
sisolmuun. Samassa eno ilmestyi kiven takaa näkyviin,
piteli keksistä kiinni ja hilautui saman kiven suojaan,
missä Juhani kyyhötti.
- Perhanan natiainen! hän huusi kosken jylinän yli.
- 	Sinä minut pelastit!
Äiti ja Anni olivat kauhuissaan katselleet alhaalta suvannon rannalta, miten joku
mies oli kaatunut koskeen. Mies olisi varmaan murskautunut kivien sekaan, ellei
joku toinen olisi sitä keksillä kiskonut kivien välistä.
Kohta saapui ylempää muitakin miehiä. Yksi oli päätään toisia pitempi. Se
sitten onnistui keksinhaalla nykäisemään pois sen ruuhkatukin. Silloin kastuivat
Annin ja äidinkin helmat, kun kaikki koskeen kasautuneet tukit lähtivät kerralla
128

syöksymään suvantoon ja nostattivat aallon laiturin puoliväliin asti.
Loput tukit saatiin sentään onnellisesti alas. Miehet olivat märkiä ja hikisiä,
kun he lopulta kerääntyivät alas laiturille kahveja juomaan. Hyvin tekivät
kauppansa nisurinkelit ja lämmin rieskaleipä.
- Ilman Juhania olis tästä tullut meikäläisenkin Surmakoski, puheli se koskeen
pudonnut mies muille. Vasta silloin äiti tunnisti miehen ja kääntyi kättä
paiskaamaan.
- Hyvä ihme, Hyvärisen Aatu, äiti kuului tervehtivän miestä. - Vieläkö sinä
kymppinä kuljet?
-Vielä on kulettu, mies vastasi ja näytti olevan hyvillään, kun äiti sen tunsi ja
muisti. -Vaan nyt taitaa jalat olla jo sen verran kankeat, että täytyy jättää homma
nuoremmille. Ensimmäisen kerran minä koskeen lipesin sitten härkäpoikana
olon.
Ei Anni joutanut kuuntelemaan, mitä ne äidin kanssa puhuivat, sillä leivän ja
rinkelin ostajia riitti jonoksi asti. Onneksi äidin pannu oli suuri ja kahvi vahvaa. Sa-
vottapannuksi sitä sanottiin, eikä sillä muuten keitettykään kuin uittojen aikaan.
- Siskonpoika minut kisko vedestä, mies selitti äidille, kun Anni kaatoi
toisenkin kupin. - On se riski poika, vaikkei ole kuin kahdentoista... jaa, missäs Juhani
nyt onkaan?
Anni sen nuoren tukkilaispojan lopulta löysi rantaniityltä pajupehkon takaa
makaamasta. Oli nukahtanut raukka aurinkoon märissä vaatteissaan. Toisessa
saappaassa oli vieläkin vettä, kun Anni nosti sen mättäiden välistä.
- Kahville käskevät, Anni herätteli poikaa varovasti ja kaatoi veden saappaan
sisältä. Pojan rystyset olivat ihan veressä. Oli varmaan kolhinut ne kivikossa.
Vastaleivottu nisurinkeli maistui Juhanin suussa makealle ja ne kolme rieskan-
palaa, jotka Aatu-eno tahtoi pistouvata sisarenpojalleen kiitokseksi. Kun
kahvipannu oli juotu tyhjäksi, rieska syöty eikä kopan pohjalla ollut enää muuta kuin
rinkelinmurusia, miehet hajaantuivat rantaan työntelemään ruovikkoon
takertuneita häntäpuita keskivirtaan.
Kun Iso Iivari sattui samalle kohtaa Juhanin
kanssa, hän kääntyi sanomaan olkansa yli:
- Kyllä sinusta vielä kymppi tulee, niin kuin
enostaskin.
Lämpimästi hytkähti silloin Juhanin rinnassa
ja suuta veti väkisin hymyyn. Keksi olalla lähti
poika astelemaan toisten jälkeen rantapolkua
pitkin. Ennen pajukkoa poika sentään kääntyi
vilkaisemaan Surmakoskea ja nosti kättään, kun
näki Annin kykkivän laiturin päässä pesemässä
kuppeja.
- Se on tuokin poika jo päätään pitempi ensi
keväänä, äiti seisahtui sanomaan niin kuin olisi
itsekseen puhellut. - Ja niin olet sinäkin, Anni-
kulta.
129

Puut myytiin yleensä pystykau-
palla. Suurten metsäyhtiöiden
miehet kävivät mittaamassa
ja leimaamassa kaadettavat
puut. Tukkipuun oli oltava
miehen rinnan korkeudella yli
30 senttimetrin paksuinen.
Puut kaadettiin käsivoimin
aluksi kirveellä. Myöhemmin
metsätöissä ryhdyttiin
käyttämään kaaren avulla
kiristettävää pokasahaa tai justeeria 1 ,
jolla sahattiin kahden miehen
Suurten puiden kaataminen oli
vaarallista. Jotta puu kaatuisi
oikeaan suuntaan, sen kylkeen
oli ensin hakattava kaatokolo 2 .
Kaatosahaus aloitettiin puun
vastakkaiselta puolelta 3.
Heti kun rako oli riittävän suuri,
siihen työnnettiin kaatovänkäri.
Puuta ei sahattu kaatokoloon
saakka, vaan väliin jätettiin
riittävän paksu ja tasavahva
pitopuu 4 . Lopullisesti puu
kaatui vasta sitten, kun kaato-
vänkäriä nostettiin ylöspäin,
jolloin pitopuu katkesi ja puu
kaatui kaatokolon suuntaan.
Tukin tie
Kevätkesällä jäiden lähdettyä
tukit vieritettiin tanssilta
veteen ja sitten aloitettiin
niiden uitto. Kevättulvien takia
pienetkin joet ja purot olivat
täynnä vettä. Lisäksi saatettiin
rakentaa patoja yläjuoksulle
ja sivujokiin ja -puroihin. Kun
padot avattiin, tulvivat vedet
tempaisivat tukit mukaansa.
Uittomiehet seurasivat tukkeja
ja ohjasivat niitä kekseillään
7 	Jotka olivat 3-5 metrin
pituisia rautapiikkipäisiä
korentoja eli seipäitä.
Kosket ja kapeikot olivat uiton
vaaran paikkoja. Jos yksikin
tukki kääntyi poikittain
kivikkoon, saattoi syntyä valtava
tukkisuma. Sen laukaisemiseen
tarvittiin taitoa ja notkeutta.
Joihinkin koskiin rakennettiin
norjalaistyyppisiä tukkiränne-
jä, joissa tukit liukuivat
esteettä kivikkojen ohi.
Koska puut kaadettiin yleensä
talvisaikaan, hangen paksuus
vaikutti kannon korkeuteen.
Huolellisimmat kaatomiehet
kaivoivat puun tyven näkyviin
mutta laiskemmat saattoivat
jättää metrisiäkin kantoja.
Kaadetun puun oksat oli
karsittava ennen kuljetusta.
Uitettavat tukit oli kuorittava
petkeleellä ja kuorimaraudal-
la 5 , sillä veteen joutuvien
puunkuorien arveltiin haittaa-
van kaloja. Kuorittu puu myös
kuivui nopeammin uittokel-
poiseksi.
Isompien järvien yli tukit oli
hinattava nippuina tai lauttoina
8 	.Tukit saarrettiin lautoiksi
puomeilla. Sideaineena
käytettiin kuusennäreistä kierrettyjä
lenkkejä, jotka olivat erittäin
kestäviä. Höyryllä käyvien
hinaajien lisäksi tukkilauttoja
ja -nippuja liikuteltiin
pienemmillä keluveneillä ja ponttoilla
eli lautoilla, joiden "moottorina"
saattoi olla hevoskierto 9 , tai
sitten niitä kuljetettiin
käsivoimin kelaamalla.
Tukit kuljetettiin lanssille
uittoreitin rantaan hevosella
ja kapealla kaksiosaisella
tukkireellä eli rekalla 6 Joka
mahtui kulkemaan puiden
välistä kiemurtelevia talviteitä.
Kun tukit oli lopulta uitettu
sahan tai tehtaan rantaan,
ne nostettiin vedestä kouruja
pitkin lajiteltaviksi ja
käsiteltäviksi. Suuret mänty- ja
kuusitukit olivat sahojen
tärkein raaka-aine. Paperin
raaka-aine, selluloosa,
valmistettiin ohuemmista kuusi-ja
mäntypuista. Parimetrisiä
propseja vietiin Englantiin
kaivoskuilujen tukipylväiksi.

Tukkilaiset
Koska tukkeja uitettiin yleensä vain kevätkesällä, useimmat
uittomiehet olivat lopun vuotta muissa töissä. Osa miehistä te-
z ki talvella metsätöitä ja kävi kesäisin uitoilla. Uittoon lähtivät
lisäansioiden toivossa myös pienten talojen ja torppien isännät
ja pojat ja joskus rengitkin. Joukossa saattoi olla myös opiskelija-
poikia ja kulkumiehiä.
Uittoa johti uittopäällikkö, jolla oli
apunaan kymppejä eli työnjohtajia. Nämä
valvoivat työporukoita ja merkitsivät
työtunnit ylös. Eri tehtäviä varten tarvittiin
monenlaisia miehiä:
Kassamies eli kasööri oli savotan tai
uiton palkkojen laskija ja tilittäjä.
Koskivahtieli vonkamies oli kosken tai
N muun hankalan uittopaikan kohdalla
. vartiossa oleva uittomies, jonka
tehtävänä oli estää puiden
ruuhkaantuminen tai varoittaa muita, mikäli
ruuhka pääsi syntymään.
\
\
Koukku m ies oli
kelumoottorin perämies,
joka kiinnitti hinausköyden
tukkilauttaan.
Häntäryssä oli uiton hännillä
tulevan hännänajoporukan jäsen.
Hännänajajat keräsivät rantoihin taker
tuneet tukit ja raivasivat uiton jäljet,
kuten tilapäiset padot jokivarsista.
Härkäpoika oli ensikertalainen
tai aloittelija uittotyömaalla.
Lenkkipoika kantoi vitsaksista
tehtyjä uittolenkkejä kosken ohi.
Tukkimiehen vala
Tukkilaisen oli itse tehtävä
keksinsä. Kaikkein vaikeinta
oli kiertää keksin päähän jäävä
puunrungon ohuin osa
pitäväksi solmuksi, joka pysyi
tukkimiehen kourassa silloinkin, kun
tukki uhkasi kiskaista keksin
mukaansa.
Varsinainen tukkimiehen
vala annettiin näin: iskettiin
keksi pitkän tukin toiseen
päähän ja juostiin sitten tukkia
keikauttamatta sen toiseen
päähän ja takaisin. Jos tukki
kierähti, mies putosi veteen.
Muita tukkimiesten
taidonnäytteitä olivat koskenlaskut
tukilla seisten sekä juoksu
tukkilautassa tai sumassa vapaasti
kelluvia tukkeja pitkin. Uiton
aikaan näitä taitoja tarvittiin
myös käytännössä.
Tukkikämppä
Talvisin metsätöissä olevat miehet asuivat
savotalla tukki kämpässä, jonka
puutavarayhtiö oli rakennuttanut hirrestä jonnekin
hakkuutyömaan lähelle. Isommilla
kämpillä oli "terävä pää" jossa asui savotan
työnjohtoja "tylsä pää" jossa oli miesten
yhteinen kämppä.
Yhtiön puolesta kämpällä oli kämppä-
emäntä, joka hallitsi keittiötä. Keittiön ja
miesten kämpän välissä oli "elämänluuk-
ku" josta ruoka tarjoiltiin. Raskas työ vaati
raskaat ruoat. Suosittu ruoka-aine oli "Wil-
sonin pinta"eli Yhdysvalloista tuotu läski,
jota paistettiin pannussa.

22.Kielletty kirja
lkona oli alkanut jo hämärtää. Ilta-auringon viimeinen säde
tunkeutui männynrunkojen välistä suutari Topiaksen mökin
ikkunasta sisään ja singahti lasipallon kyljestä kengän puoli-
pohjaan, jota suutarin nuorin poika Hannes ompeli pikilangalla
reunasta kiinni. Äiti oli kuollut jo vuosia sitten. Hautajaisissa
oli Hannes nähnyt viimeksi veljiään, jotka olivat lähteneet
kaupunkiin paremman elämän perään. Hanneskin menisi
kaupunkiin, jahka saisi rippikoulun käydyksi.
- 	Sinä... sinä saat jäädä tähän... rupeat suutariksi, isä kyllä so-
perteli nousuhumalassa ja taputti Hannesta selkään, mutta koh-
melopäissään isä huusi ja kirosi ja uhkasi ajaa pojan maantielle.
Ei Hannes huutoa pelännyt mutta nahkahihnaa hän vihasi. Vieläkin erottui
pojan poskessa punainen juova, jonka isä oli huitaissut siihen hihnalla
kuukausi sitten. Onneksi Hannes oli päässyt ovesta pakoon ennen kuin iskuja sateli
enemmän. Kaupan Hilma oli päästänyt hänet yöksi maakauppiaan kyökkiin ja
laittanut vielä voileivän aamulla kouraan. Kun Hannes palasi kotimökkiin, isä
makasi permannolla poikittain eikä herännyt ennen kuin iltapuolella. Ei se edes
kysynyt, mistä Hanneksen naamaan oli semmoinen jälki tullut. Ei ollut muista-
vinaan koko asiaa.
Mitähän kellokin lienee? Syksyllä isä oli lähtenyt kylälle kello kainalossaan.
Takaisin se oli tullut vasta kolmen päivän päästä vanhalta viinalta
haisten mutta selvin päin. Taas se oli mennyt hakemaan viinaa. Ei
se muuten olisi koko aamupäivää sillä lailla vilkuillut ympärilleen ja
välillä huokaillut. Viinantuskaa se oli, kyllä Hannes merkit tiesi.
Jos laittaisi oven reikeliin eikä laskisi isää sisälle? Ei, ei se sopinut.
Hankeenhan se paleltuisi. Parempi olisi itse hakeutua vaikka saunan
parveen nukkumaan. Ei tarvitsisi sitten nahkaremmiä maistaa.
Vielä muutama naskalin pisto ja pikilangan veto ja kengänpohja oli valmis.
Hannes sytytti kynttilänpätkän suutarinsilmän toiselle puolelle ja kaivoi pen-
kinloukosta kirjan, jonka oli käynyt salaa lainaamassa pitäjän lainakirjastosta
maakauppias Felinin puodin takahuoneesta. Ruskeaan paperiin oli kirjan kannet
laitettu, mutta etusivulla seisoi komeasti präntättynä että ”Seitsemän veljestä.
Kertomus "
132

Oli se lystikäs juttu,
hauskempi kuin Genoveva tai mikään
muu, mitä Hannes oli koskaan
lukenut. Kertomuksessa näet oli
seitsemän poikaa taikka miestä
jo melkein, orpopoikia ne olivat
eivätkä tahtoneet millään oppia
lukemaan. Sitten kun joutuivat
lukkarinkouluun, suuttuivat,
rikkoivat ikkunan ja karkasivat
metsään. Kaiken aikaa ne puhuivat
niin hassunkurisia juttuja, ja
vanhin varsinkin, se oli semmoinen
jukuripää niin kuin
Hanneksenkin vanhin veli Taavetti.
Pikilanganpätkä oli
Hanneksella kirjan välissä siinä kohti,
mihin oli lukeminen viimeksi
pitänyt jättää, kun isä oli kopistellut oven takana. Keskelle tappelunnujakkaa
oli Hannes veljekset jättänyt ja jatkoi kohta kaikkein jännittävimmästä paikasta:
Toukolaiset jo iskivät puukolla, ja veljekset alkoivat kiskoa seipäitä aidoista ja
niillä lyödä. Johan kohta joutuvat alakynteen veljekset, joku kuolee vielä!
Niin hartaasti Hannes oli kirjansa kimpussa ettei lainkaan kuullut isän askeleita
porstuassa. Ovi tempaistiin auki, eikä poika ehtinyt livauttaa kirjaa piiloon, kun
isä jo karjahtaen kävi sen kimppuun.
- 	Riivatun pöllöpää! hän huusi vihaa uhkuen, ja väkevänä lemusi viina pienessä
mökissä. - Tätäkö varten täällä kynttilää poltetaan ja työt ovat tekemättä!
Turhaan Hannes yritti sanoa, että
kengänpohjat oli ommeltu. Isän kämmen lävähti pojan
poskeen, ja saman tien käännähti suutari
kannoillaan, kiirehti ulos rappusille ja viskasi kirjan
kauas hankeen.
Hannes oli sillä välin piiloutunut ovensuuhun
muurinloukkoon. Kun isä äristen hoippui
takaisin tupaan ja kellahti sänkyyn, Hannes odotti
hievahtamatta muurin kylkeen painautuneena,
kunnes örinä muuttui kuorsaukseksi. Ulkona
oli kuitenkin jo pilkkopimeää, kun poika vihdoin
uskalsi hiipiä ovesta ulos.
Itku kurkussa Hannes tähysi porraspäässä
kinosten peittämää pihamaata. Turha oli
yrittääkään ilman valoa hakea kirjaa mistään. Sitä
paitsi taivaalta ripotteli jälleen lunta. Ennen kuin
Hannes oli saanut saunanpesään tulet ja
kellistynyt savun alle alalavitsalle nukkumaan, lunta
pyrytti jo taivaan täydeltä.
133

Felinin Anna heräsi kauppiaan talon kamarissa Kiliin kimeään haukuntaan. Siellä
se seisoi kinoksessa ja haukkui lumista omenapuuta. Jokin varis sitä varmaan taas
härnäsi, sillä papan lintukoira ei voinut olla haukkumatta yhtäkään siivekästä.
Samassa Hilma tuli puusylyksen kanssa sytyttämään kakluuniin tulet.
- Anna on vissiin taas lukenut illalla, Hilma sanoi moittivasti, kun öljylamppu
oli nostettu tuolille sängyn viereen. - Silmät menee tuommoisesta lukemisesta!
- Minä luin latinaa, Anna ei malttanut olla kehaisematta mennessään pesuko-
muutin ääreen. Kylmällä vedellä piti huuhdella kasvot ja kaula ja rinta joka aamu,
niin oli tohtori Westerholm määrännyt. Hilma ei muuta kuin tuhahti vain. Vanha
talousmamselli ei suostunut millään ymmärtämään, miksi Annan pitäisi lähteä
ensi syksynä Helsinkiin saakka koulua käymään. Lujasti oli saanut Alma-täti
puhua äidillekin, että hän oli suostunut nuorimmaisensa tyttökouluun menoon. Isä
oli onneksi koko ajan pitänyt Annan puolta ja antanut pitäjän lainakirjastonkin
tyttärensä hoitoon.
- Muistaahan Anna, mikä päivä tänään on, isä
sanoi aamaispöydässä hyväntuulisesti.
- Kuukauden viimeinen, Anna vastasi kerkeäs-
ti. - Pitää tehdä rätinki lainatuista kirjoista, kyllä
minä muistan! Ajattelin samalla tomuttaa kirjoja
vähän ja panna niihin rovastilta saatuihin uudet
kansipaperit.
- Sitten saat kyllä tehdä sen konttorin puolella,
äiti sanoi vähän kärttyisästä - Viimeksi koko
ruokasalin pöytä oli pölyssä ja roskassa, kun kirjoja
paperoitiin.
Isä vilkutti Annalle silmää ja lupasi puodista sitä
kiiltävämpää paperia kirjojen kansiin. Annasta oli
oikein lystiä istua konttorin pöydän ääressä isän
vieressä kirjoja laittelemassa, kun isä kirjoitti kynä
rahisten tilikirjojaan ja huuteli aina välillä puodin
puolelle ohjeita.
Vähän jälkeen puolenpäivän ilmestyi Hilma
konttorin ovelle huolestuneen näköisenä.
- Olisko kauppiaalla vähän aikaa? hän kysyi
puoliääneen. - Kun suutarin Hanneksella on asiaa.
Vähän ihmeissään isä laittoi kynän syrjään ja
nousi seisomaan. Samassa Hilma astui sivuun
ja tuuppasi säikähtäneen näköisen suutarinpojan
konttorin kynnyksen yli. Killi liikahti Annan
jaloissa mutta jäi makaamaan paikalleen, kun Anna
laski kätensä sen päälaelle.
Hannes sai tuskin sanaa suustaan, pyöritti vain
lakkiaan pelästyneen näköisenä. - Kun meidän isä...
Kansakoulussa Anna oli istunut Hanneksen vieressä ja tiesi siksi, ettei poika
ilman syytä olisi noin säikähtänyt. Jotakin oli sattunut, jotakin oikein kamalaa.
- Mikä hätänä, Hannes? Anna kysyi suoraan.
134

Vasta nyt taisi Hanneskin huomata Annan istuvan konttorissa. Poika oikaisi
selkänsä ja sai lopulta kakistetuksi, että isä oli heittänyt eilen illalla sen hänen
lainaamansa kirjan hankeen eikä sitä löytynyt mistään.
- Suutari taisi olla maistissa taas, isä huokasi. - No, minkäs sille mahtaa! Eihän
se sinun vikasi ole, mutta sääntöjen mukaan kadonneet kirjat on lainakirjastolle
korvattava ja ostettava tilalle uusi. Mikä kirja se oli?
- Seitsemän veljestä, Anna ilmoitti Hanneksen puolesta. - Mutta etsitään nyt
sitä vielä!
Vielä samana päivänä suuruksen jälkeen saapui Anna isänsä ja Kiliin kanssa
suutarin mökille. Hannes oikein säikähti, kun Feliini itse astui kynnyksen yli ja Anna
hänen kintereillään koiraa taluttaen. Ei uskaltanut isäkään ruveta kauppiaalle
elämöimään, kun suutarin mökki oli kaupan mailla. Korvat luimussa isä kuunteli,
kun kauppias selitti, mitenkä he olivat tulleet etsimään sitä lainakirjaston kirjaa,
joka eilisiltana oli joutunut hankeen kadoksiin.
- No hakee pois, sanoi suutari vihdoin yrmeänä eikä
nostanut katsettaan saappaanvarresta, jota oli ompelemassa.
- 	Onhan se poika siellä koko aamun könynnyt eikä mitään
löytynyt.
Silloin puuttui Anna puheeseen ja ehdotti, että jos suutari
itse tulisi rappusille ja viskaisi nyt uudestaan toisen kirjan,
jonka Anna oli ottanut kirjakaapista mukaansa. Kirja oli
kääritty tiukasti puotipaperiin niin ettei se menisi pilalle, vaikka
nakattaisiinkin lumeen.
Mikäs siinä auttoi. Mielessään sadatellen suutari könysi les-
tinsä takaa, pyyhki pikiset kouransa nahkaesiliinaan ja nakkasi
kirjan yli pihamaan. Saunan nurkkaan se kolahti ja singahti
siitä kinokseen, jonka tuuli oli kasannut liiterin seinää vasten.
Killi ehti ensimmäisenä kinokseen, kaivoi kaksin käpälin
lunta ja löysikin kohta sen äsken viskatun kirjapaketin. Kun
Anna ja Hannes ehtivät paikalle, koira oli jo häntä heiluen
kuopimassa vähän kauempana.
- Mikäs tämä on? Anna kysyi, kun toinenkin kirjankulma
pilkahti lumen seasta Kiliin uudesta kuopasta. - Löytyivät
kummatkin! hän huusi jo isälleen.
Sinä iltana suutari Topias meni aikaisin maate eikä
sanonut mitään, vaikka Hannes luki kynttilän valossa Seitsemän
veljestä loppuun. Mutta seuraavana päivänä, kun Hannes tuli
puotiin viemään kirjaa takaisin, kauppias ilmoitti sopineensa
suutarin kanssa, että Hannes aloittaisi pääsiäisen jälkeen heillä
puotipoikana.
- Nukut tässä konttorissa kirjakaapin vieressä, hän lisäsi. - Ja kun Anna lähtee
pyrkimään tyttökouluun, saat ruveta hoitamaan lainakirjastoa.
135

5 	Seminaareissa
koulutettiin opettajia ja
opettajattaria. Jyväskylän
seminaarissa aloitettiin vuonna
1863 kansakoulunopettajien
kouluttaminen. Monet
seminaariin tulleet nuoret miehet
eivät olleet käyneet muuta
kuin kiertokoulua, mutta
opettajattariksi aikovat neidot
olivat yleensä tyttökoulun
käyneitä säätyläistyttöjä.
4 Tyttökouluja oli
vain kaupungeissa.
Niihin ei yleensä otettu
tavallisten viljelijä- tai
työläisperheiden
tyttäriä, sillä useimmissa
opetusta annettiin vain
ruotsiksi. Lisäksi opetettiin
ranskaa, saksaa tai englantia,
hienompia käsitöitä, laulua ja
piirustusta. Ensimmäinen
suomenkielinen tyttökoulu perustettiin
vuonna 1864 Jyväskylään.
6 	Lyseoissa ja lukioissa eli
yliopistoon johtavissa
oppikouluissa opetettiin
aluksi vain poikia.
Luokkatovereilla saattoi olla
kymmenenkin vuoden ikäero,
sillä osa oppilaista oli
opiskellut kotiopettajan
johdolla, osa heistä taas
oli käynyt kiertokoulua,
kansakoulua tai jotakin
yksityistä koulua.
Nämäkin koulut olivat
yleensä ruotsinkielisiä, ja
niissä opetettiin latinaa ja
kreikkaa. Ensimmäinen
suomenkielinen lyseo
perustettiin sekin
Jyväskylään vuonna 1858.
Ensimmäinen
yhteiskoulu, jossa opetettiin sekä
tyttöjä että poikia,
perustettiin vasta vuonna
1883 Helsinkiin.
3 Kansakoulut olivat aluksi
harvinaisia eikä niitä
rakennettu joka kylään.
Matkat olivat pitkiä, joten monet
koululaiset asuivat
koulun lähellä
sukulaisten luona
tai koulukorttee-
rissa.
Pienimmissä kouluissa oli
vain yksi
opettaja ja
vanhimmat oppilaat
saattoivat olla jo
teini-ikäisiä.
Alempia kansakouluja
käytiin kaksi vuotta ja ylempiä
neljä, eikä niissä yleensä ollut
alakoulua lainkaankaan
oppilailla piti olla joko kotona tai
kiertokoulussa hankittu
lukuja kirjoitustaito. Myöhemmin
kaikista kansakouluista tehtiin
neliluokkaisia ja niihin liitettiin
kaksiluokkainen alakoulu.
Koska lasten piti osallistua
kotitilan töihin, kansakoulujen
lukukausi alkoi vasta
syyskuussa sadonkorjuun jälkeen
ja loppui toukokuussa ennen
7
	Ylioppilastutkinto piti
käydä suorittamassa
Helsingissä
Keisarillisen Aleksanterin-
Yliopistossa, missä
joukko professoreita
kuulusteli kaikkia
yliopistoon haluavia muutaman
päivän ajan. Ensimmäinen
nuori nainen, joka vuonna
1870 hyväksyttiin
erikoisluvalla yliopistoon,
oli Marie Tschetschulin.
Hänestä tuli paitsi Suomen myös
Pohjoismaiden ensimmäinen
naisylioppilas.
toukotöitä. Joissakin kouluissa
opettaja piti alkusyksystä ja
loppukeväästä valmistavaa
koulua niille pienemmille
oppilaille, jotka olivat tulossa
kansakouluun.
Kansakoulussa opetettiin
paljon useampia aineita kuin
kiertokoulussa. Tyttöjen ja
poikien käsityöt olivat tärkeitä
oppiaineita. Pojat tekivät
koulussa kirvesvarsia ja
huonekaluja, tytöt ompelivat muun
muassa miestenpaidan ja
vauvanvaatteita.
1 Kiertokoulussa opetettiin
kaikille lapsille kristinopin
alkeita, lukemista sekä kirjoitus-
ja laskutaitoa. Kiertävä opettaja
tuli muutamaksi viikoksi pitämään
koulua johonkin kylän taloon
ja jatkoi sitten taas seuraavaan
kylään. Kovapäisimmät
ehtivät kyllä jo unohtaa
suurimman osan
opitusta, ennen kuin opettaja
taas saapui koulua
pitämään.
2Pikkulastenkouluja oli
yleensä kaupungeissa.
Niitä pitivät usein naisopettajat
kotonaan. Pikkulastenkoulussa
opetettiin luku-ja
kirjoitustaidon lisäksi laskentoa, uskontoa,
laulua ja piirustusta sekä
käytöstapoja, sillä näihin yksityisiin
kouluihin pantiin tavallisesti vain
säätyläisperheiden lapsia.
► Kuri oli entisajan koulussa
ankara. Opettaja sai kurittaa
oppilaitaan ruumiillisesti
esimerkiksi tukistamalla,
piiskaamalla tai lyömällä patukalla
sormille tai kämmeniin.
Tavallinen rangaistus oli seisottaa
oppilasta tunnin aikana luokan
edessä tai nurkassa.
136

Lukutupa ja
KIRJAKAAPPI
Ensimmäiset lukuseurat ryhtyivät jo 1700-luvun lopulla
lainaamaan kirjoja jäsenilleen. Joissakin seurakunnissa sai
pappilasta lainata uskonnollista kirjallisuutta, mutta muuten kansalle
tarkoitetut kirjastot olivat erittäin harvinaisia.
Ongelmana oli myös kirjojen puute. Vuosina 1850-1860 oli
Suomessa nimittäin voimassa kieliasetus, joka kielsi julkaisemasta
suomeksi muuta kuin uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta. Vasta
asetuksen kumoamisen jälkeen ryhdyttiin pitäjiin ja kaupunkeihin
perustamaan lainakirjastoja ja lukutupia, joihin tilattiin erilaisia
sanoma- ja aikakauslehtiä.
Voimisteluja vapaus
Naisten ja tyttöjen kasvatuksesta
alettiin 1880-luvulla keskustella
entistä kiivaammin.Tytöille
vaadittiin samanlaista oikeutta
koulutukseen kuin pojillekin.
Radikaaleimmat naisasianaiset
tahtoivat vapauttaa naiset myös
ruumiillisesti eli päästää heidät
korsettien, nyörikenkien ja
pitkien hameiden kahleista.
Luistelu ja hiihto olivat olleet
lajeja, joita tytötkin saivat
harrastaa, mutta 1800-luvun lopulla
tytöt ja naiset alkoivat myös
voimistella, uida ja pelata
erilaisia pallopelejä. Vaatetuksen tuli
kuitenkin olla säädyllinen. Niinpä
vanhoissa uimapuvuissa oli
polviin asti ulottuvat helmat ja hihat
ja jalkaan oli pantava uimasukat
ja -kengät. Samanlaisia asuja
käytettiin myös voimisteltaessa.
Pikajalka eli velosipedi
Polkupyörät tulivat Suomeen
vuonna 1869. Ensimmäisen
kerran uudesta ranskalaisesta
keksinnöstä kerrottiin
kevättalvella, mutta ennen kuin jäät
edes ehtivät lähteä ja laivat
tuoda velosipedejä ulkomailta,
oli näitä "pikajalkoja"
valmistettu jo itse eri puolilla
Suomea. Kansa kutsui polkupyöriä
"hulluiksi hevosiksi" ja moni
hevonen säikähtikin outoa
vastaantulijaa. Jo seuraavana
syksynä valitti Helsingin
poliisipäällikkö pyöräilijöiden
häiritsevän kaupungin liikennettä.
Ensimmäiset pyöräilijät
olivat miehiä, mutta varsin
pian polkupyöräinnostus tarttui
myös naisiin. Uutuuden
yleistymistä helpottivat
tekniset parannukset.
Kun polkupyörään
kehitettiin kettinki-
veto, sitä voitiin
myös tehokkaammin
jarruttaa.
Genovevasta Risto Roopenpoikaan
Ensimmäiset lapsille ja nuorisolle
tarkoitetut kertomukset olivat hyvin
uskonnollisia. Kaikkien aikojen suosituin kirjanen
oli Genoveva eli "kertomus yhen
jumalisen rouvan viattomasta kärsimisestä, yksi
niistä kauniimmista ja liikuttavaisimmis-
ta muinosen ajan kertomuksista". Alun
perin saksalainen tarina kertoi Brabantin
kreivittärestä, jonka aviomies ajoi väärien
syytösten takia pois kotoa.
Hyväsydäminen Genoveva ystävystyi metsän
eläinten kanssa ja sai niiltä
apua synnytet-
tyään pienen
poikansa Merzin.
z Lopulta kreivi sai
selville,
että hänel-
\
le oli valehdeltuja tarina sai
onnellisen lopun.
Ensimmäisen kerran Genoveva julkaistiin
suomeksi jo vuonna 1847.
Koulujen kirjastoissa oli
tietokirjojakin, kuten vuonna 1879
julkaistu Ihmisruumis, sen rakennus,
elo ja hoito sanoin ja kuvin
opettajain avulla nuorisolle esitelty.
Kaukaisista maista kertoi
esimerkiksi vuonna 1867 ilmestynyt Historiallinen
jutelma jalosta ja urhoollisesta neekeristä,
nimeltä Luango: hyödyksi ja huvitukseksi
nuorisolle.
Tarina Robinson Crusoesta autiolla
saarella julkaistiin vuonna 1889 Suomen
kansalle ja nuorisolle kerrottuna
nimellä Robinson nuorempi. Vuonna
1911 ilmestyi Siviä Heinämaan Ro-
binson-mukaelma Risto
Roopenpojan ihmeellinen elämä, joka hankittiin
moniin koulukirjastoihin. Risto
karkasi viisitoistavuotiaana merille,
joutui haaksirikkoon ja eli
vuosia yksin autiolla saarella.
Minkä takia Venäjän
keisari Nikolai I kielsi
julkaisemasta suomek
si muita kuin
uskonnollisia ja taloudellisia
kirjasia?

23. 	Amerikkaan
attilan isäntä lupasi lähteä viemään heitä asemalle, kun
matka-arkku oli painava ja Matias-vauva niin pieni, että
äidin oli kannettava sitä sylissä. Ei Eevakaan olisi jaksanut
kävellä mumman mökiltä asemalle asti, vaikka olikin
ponteva nelivuotias.
- 	Ota sinä Anna-Liisa tämä eväsnyytti, mumma
sanoi, kun arkku oli nostettu kärryjen perälle ja äiti kapusi
pienempien kanssa penkille. Vedet silmissä he mumman
kanssa halasivat vielä viimeisen kerran. Sitten oli noustava
kärryihin, sillä Mattilan Valko liikahteli jo hermostuneena.
Kun Anna-Liisa metsänlaidassa kääntyi katsomaan
taakseen, seisoi mumma yhä pihamaalla pihlajan alla. Tuuli ajeli pilviä taivasta pitkin.
Länteen päin nekin olivat menossa.
Isä oli lähtenyt Amerikkaan viime syksynä. Siellä hän oli ollut koko talven
tukkeja kaatamassa. Ei isä ollut paljon kirjeitä lähetellyt, paitsi sen yhden kuvakortin,
kun äiti oli kirjoittanut Matiaksen syntymästä. Vaan helluntain aikaan oli Mattilan
Veeti palannut Amerikasta ja tuonut tullessaan isän lähettämät rahat. Vaasan
konttorista oli äiti ostanut piletit heille kaikille ja hakenut nimismieheltä passit.
-Tuovatko ne sen pojan asemalle vai otetaanko se kyytiin matkan varrelta? äiti
kuului kyselevän Mattilan isännältä.
- Kyllä sen pitäisi asemalla odottaa, isäntä arveli. - Ja lautamies itse on
maksanut sen piletin ja passin.
Anna-Liisa kääntyi ihmeissään katsomaan äitiin. Kenestä he oikein puhuivat?
Vasta silloin äiti kertoi, että heidän mukanaan lähtisi muuan orvoksi jäänyt poika,
jonka piti matkustaa samalla laivalla Amerikkaan veljensä tykö.
Juuso oli istunut aseman seinustalla jo toista tiimaa ja vähän torkahtanutkin,
ennen kuin Mattilan hevoskärryt seisahtuivat puomille. Lautamies oli jo lähtenyt
ajamaan takaisin kotikylään. Olihan sinne matkaa, pitäjän toiseen päähän.
- Kyllä Salmen Kaisa sinusta huolen pitää, lautamies oli sanonut lähtiessään.
-Ja tottapa se Jaakko tulee sinut laivalta hakemaan. Onhan se kirje pantu postiin
jo kaksi kuukautta sitten.
Juuso ei paljon veljeään muistanut. Jaakko oli matkustanut rapakon taakse jo
138

kauan sitten silloin kun äitikin vielä eli. Pahustako se rupesi silmiä taas
polttelemaan, kun vain ajattelikin äitiä ja isää. Jos isä ei olisi jäänyt sen tukkipuun alle,
Juuso saisi vieläkin olla kotimökissä.
Lautamies olisi kyllä ottanut hänet renkipojaksi kesken vuotta, mutta ei
tohtinut, kun emäntä kielsi. Silakannylkijäksi isä oli lautamiehen emäntää sanonut. Isä
oli ottanut omat eväät mukaan, kun lähti päiväläiseksi. Kai se parempi oli päästä
Jaakon tykö kuin joutua vieraiden nurkkiin, Juuso koetti lohduttaa itseään, kun
Mattilan isäntä huusi hänet arkkua kantamaan.
- Päivää, Juuso, tervehti Salmen emäntä ja ojensi oikein kätensä. - On se
mukava, että saadaan sinusta apua reissuun.
Hyvä mieli ailahti Juuson rinnassa, vaikka vähän ujostuttikin. Kun arkku oli
pantu pakaasiin, lähdettiin asemalaiturille odottamaan junan tuloa.
Ei se vieras poika paljon puhunut, kun noustiin junaan. Istui vain penkillä Anna-
Liisan vieressä. Kun konduktööri saapui pilettiä kysymään, poika näytti ensin
säikähtävän, mutta silloin äiti sanoi, että piletti oli varmaan sen passin
välissä, jonka lautamies oli antanut hänelle. Sieltä piletti löytyikin, ja konduktööri
napsautti siihen pienet reiät. Eeva oli tietysti heti kysymässä, mitä varten siihen
reiät laitettiin, mutta konduktööri vain naurahti ja sanoi, että Hyvinkäällä pitäisi
vaihtaa Hangon-junaan.
Koko päivä keikuttiin junanvaunussa. Onneksi Eeva nukahti äidin kylkeen
Tampereelta lähdettäessä, ja ankarasti haukotutti muitakin.
- Ei auta ruveta nukkumaan ennen kuin päästään Hankoon, äiti sanoi. -
Ajetaan muuten Hyvinkään ohi. Otas Anna-Liisa nyytistä mumman eväitä. Ei tule
hetikään niin nälkä, kun välillä syö.
Hyvältä maistuivat juusto ja rukiinen leipä, jonka mumma oli eilisiltana
paistanut evääksi. Vettä saatiin karahvista, joka oli vaunun oven vieressä. Ei se samalta
maistunut kuin mumman lähteen vesi, mutta auttoihan se pahimpaan janoon.
- Saispas nyt kahvia, äiti huokasi, kun vihdoin illansuussa kavuttiin Hyvinkäällä
junasta. Onneksi siinä samassa junassa oli muitakin Hankoon menijöitä. Ei
tarvinnut yksin kulkea asemalta toiselle. Eeva oli kumminkin niin unentokkurassa, ettei
suostunut kävelemään. Juuso sen lopulta nosti reppuselkään ja kantoi perille asti.
Niin väsyneitä he olivat kaikki, että kun Hangossa vihdoin puolenyön tietämissä
päästiin siihen vanhaan puuröttelöön, johon Salmen emäntä lapsineen osoitettiin,
ei kukaan jaksanut muuta kuin riisua kengät jalastaan ja kömpiä olkipatjalle maa-
te. Huone oli täynnä kolmikerroksisia lavereita, ja joka sängyssä tuntui joku jo
nukkuvan. Juuso kiipesi ylimpään laveriin ja Anna-Liisa keskimmäiseen. Äiti jäi
Eevan ja vauvan kanssa alimpaan. Jossakin vaiheessa aamuyötä kuuli Anna-Liisa
Matiaksen itkevän muttei jaksanut edes avata silmiään. Kai se Matias nälkäänsä
itki, kun lopetti kohta äidin ruvetessa sitä ruokkimaan.
Aamulla syötiin taas mumman eväitä, ja äitikin sai kahvia juodakseen. Eevalle
ostettiin maitotilkka, mutta Juuso ja Anna-Liisa saivat tyytyä pelkkään teehen.
Mukavasti se lämmittikin. Anna-Liisa jäi vahtimaan konttorin seinustalle
pikkulapsia ja tavaroita, kun äiti lähti Juuson kanssa siirtolaiskonttoriin. Eeva ehti
kyllästyä jo moneen kertaan ja kiukutellakin, niin että sille piti antaa luunappi,
139

ennen kuin äiti ja Juuso lopulta palasivat.
- Onneksi mumma antoi rahaa mukaan, äiti sanoi ja otti Matiaksen
syliinsä. - Juusollekin piti olla maihinnousuraha, ei ollut lautamies sitä
maksanut.
Sitten Juuso ja Anna-Liisa kapusivat sileille kallioille, joilta näki laivan,
sataman ja rannattoman meren sen takana.
- On se suuri, Juuso sanoi merta katsellessaan.
- Laiva näyttää aika pieneltä, Anna-Liisa vastasi. - Saa nähdä, mahdu-
taanko me siihen.
Urania oli sen laivan nimi, johon Salmen Kaisa pääsi lasten kanssa
iltapäivällä pitkään jonotettuaan. Kolmannessa luokassa oli matkustajia
kuulemma melkein kaksisataa. Ei ihme, että kannen alla oli kauhea tungos.
Kun ensimmäisenä iltana ruvettiin naisten puolella maate, kysyi viereisen
laverin iäkäs nainen, kuinka Kaisa uskalsi lähteä matkaan yksin niin monen
lapsen kanssa.
- Enemmänhän näistä isoista on apua kuin pienemmistä vaivaa, äiti
vastasi ja sipaisi kämmenellään Anna-Liisan tukkaa. Juuson oli pitänyt mennä
miesten puolelle maate. Mitenkähän se siellä mahtoi pärjätä?
Ensin näytti siltä, ettei Juusolle löytyisi Uraniasta laveria ollenkaan, mutta
sitten yksi vähän vanhempi mies, joka sanoi olevansa Kurikan Kalle, nousi
omalta pediltään ja siirsi ylimmälle laverille laitetut nyytit sängyn alle. Kun nyyttien
omistaja rupesi sanomaan vastaan, Kalle piti tiukasti Juuson puolta.
- Et sinä noille nyssäköille ole pilettiä ostanut, hän sanoi. - Mutta pojalla
on lippu ja siihen kuuluu petipaikka.
Aamulla he menivät Kallen kanssa yhdessä hakemaan teetä ja leipää,
sillä se kuului kolmannen luokan pilettiin. Kun he muki kourassa istuivat
ylhäällä kannella ja lokit lentelivät kirkuen savupiipun ympärillä, Kalle alkoi
kertoa Amerikasta. Hän oli näet ennenkin ollut siellä ja meni nyt toiseen
kertaan, kun oli välillä käynyt hautaamassa vanhan isänsä ja myymässä
perintöosuutensa.
Silmät ymmyrkäisinä Juuso kuunteli miehen tarinoita. Kultaakin oli Kalle
ollut kaivamassa Kaliforniassa ja oli hän ollut mainarina ja maatöissäkin.
- Joskus on ollut taaloja taskut täynnä, mies naurahti. - Ja joskus on
pitänyt reissata junan katolla, kun ei ole ollut rahaa tikettiin. Sitä se on
Amerikan meno.
Anna-Liisasta oli vähän surku, ettei Juuso enää juurikaan viihtynyt heidän
kanssaan vaan oli enimmäkseen sen Kallen seurassa. Vaan kun Hullista
piti matkustaa junalla Liverpooliin, josta lähti se suuri Amerikan-laiva, ei
äiti olisi ymmärtänyt mistään mitään, ellei Kalle olisi ruvennut puhumaan
englantia sen koppalakkisen miehen kanssa, joka ei tahtonut laskea heitä
asemalaiturille. Silloin antoi äiti Kallelle eväsnyytistä yhden mumman
reikäleivistä ja kiitti kauniisti huolenpidosta.
Kolme viikkoa keikkui laiva myrskyisellä Atlantilla. Äiti ja Eeva oksente-
livat melkein koko ajan, ja Anna-Liisa joutui pitelemään Matiasta sylissään
140

päivät ja yöt, kun äiti ei jaksanut muuta kuin hädin tuskin ruokkia vauvan. Onneksi
Juuso ja se Kalle hommasivat heille ruokaa, niin ettei tarvinnut sairaana seistä
jonottamassa.
- Kun pääsisi saunaan, äiti huokasi yhtenä iltana, kun Eeva oli taas oksentanut
teensä hänen helmoihinsa. - Tämä haju kääntää mahan ympäri ilman myrskyäkin.
Kun he seuraavana aamuna heräsivät, eivät laivan moottorit enää jyskyttäneet-
kään. Joku huusi ovelta, että nyt oli saavuttu New Yorkin satamaan ja että kaikkien
piti kiirehtiä lautalle. Häthätää ehtivät äiti ja Anna-Liisa koota nyyttinsä ja ottaa
lapset syliinsä. Äiti jo tuskaili, mihin Juuso oli joutunut, mutta poika asteli
kannella heitä vastaan ja otti heti Eevan reppuselkään. Laskusillan luona Kallekin tuli
heidän luokseen ja luotsasi heidät tungoksessa alas täpötäyteen lauttaan.
- Mihin meitä viedään? äiti kyseli hädissään.
- Eilisin saarelle, Kalle selitti. - Siellä ne syynäävät meidät ja kyselevät
kaikenlaista ennen kuin laskevat maihin. Yritetään pysyä yhdessä.
Ilman Kallen apua ei Juuso olisi ikinä päässyt Amerikkaan. Kun he näet olivat
jonottaneet täpötäysissä portaikoissa ja saleissa jo viidettä tuntia, saavuttiin
vihdoin sen korkean tiskin ääreen, jossa tuiman näköinen inspehtori rupesi heitä
kuulustelemaan. Äidin piti näyttää se kirje, jonka isä oli lähettänyt matkarahojen
mukana, mutta ennen kuin he saivat leimat paperehinsa, sai Kalle pitkään
vakuuttaa englanniksi, että isä olisi heitä vastassa. Juusolla ei mitään kirjettä ollut
eikä muutakaan tietoa veljestään. Silloin kaivoi Kalle nipun dollareita taskustaan,
laittoi ne tiskille inspehtorin eteen ja sanoi jotakin englanniksi.
Mies katsoi heitä kaikkia, hymähti sitten ja löi leiman Juusonkin passiin.
- 	Minä kerroin olevani pojan eno, Kalle sanoi silmää iskien, kun he vihdoin
astuivat ovesta ulos ja isä työntyi väkijoukosta halaamaan äitiä. - Tämmöisen
reissun jälkeen ollaan sukua kaikki!
141

Matkapäätös
Useimmat siirtolaiset matkasivat kohti
tuntematonta jonkun tutun rohkaisusta.
Amerikkaan jo asettuneiden siirtolaisten
kirjeet ja postikortit houkuttelivat matkaan
sukulaisia ja entisiä naapureita. Usein isoveli
tai isosisko kustansi matkaliput
nuoremmilleen. Koska Yhdysvalloissa oli
työvoimapula, isot yhtiöt pestasivat Suomeen
värväreitä. Siirtolaisuuden kiihtyessä tämä
värväystoiminta kuitenkin kiellettiin.
Passi
Ennen siirtolaiseksi lähtöä oli
hankittava passi. Sitä varten
lähtijän oli pyydettävä oman
kotiseurakunnan
kirkkoherralta papintodistus ja nimismie-
heltä esteettömyystodistus.
Nimismiehet suhtautuivat
Amerikkaan lähtijöihin
yleensä asiallisesti, mutta papit
ryhtyivät usein nuhtelemaan
siirtolaiseksi aikovaa
seurakuntalaista, varsinkin jos häneltä
jäi Suomeen vaimoja lapsia tai
vanhat vanhemmat.
Piletit
Matkaliput maksoivat
nykyrahassa yli 1 000 euroa.
Harvalla oli siihen aikaan sellaisia
rahoja säästössä, joten lippu-
rahat lainattiin joko kotoa tai
niiltä, jotka olivat jo lähteneet
Amerikkaan. Joskus lippurahat
lainattiin työtä vastaan. Silloin
siirtolainen joutui aluksi
tekemään ilmaiseksi työtä tietyn
aikaa kuitatakseen sillä lailla
matkakulunsa.
Terveystarkastus
Sairaana ei kannattanut
siirtolaiseksi yrittää. Suomen
Höyrylaiva Osakeyhtiö ryhtyi
pitämään
terveystarkastuksia jo
Suomessa, sillä jos
matkustaja hylättiin
taudin takia
Amerikassa, laivayhtiö joutui
tuomaan hänet ilmaiseksi
takaisin kotimaahan.
Tavallisesti matkustaja
hylättiin, jos hänellä oli
tuberkuloosi tai trakooma eli vaikea
ja tarttuva silmätulehdus.
Hankoon ja Hulliin
Useimmat siirtolaiset matkustivat 1890-
luvulta lähtien ensin junalla Hankoon,
josta Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiön laivat
liikennöivät Hulliin.Tästä
englantilaisesta satamakaupungista oli vielä mentävä
junalla Liverpooliin. Sieltä matka jatkui
englantilaisilla tai amerikkalaisilla
höyrylaivoilla Atlantin yli New Yorkiin ja
Yhdysvaltain muihin suuriin satamiin.

Eilisin saari
New Yorkin edustalla sijaitseva
Eilisin saari oli siirtolaisten
tärkeimpiä
maihinnousupaikkoja. Yhdessä päivässä saattoi
saaren tarkastuspisteiden läpi
kulkea yli 21 000 ihmistä, ja
vuodessa maahanmuuttajia
oli noin miljoona. Siirtolaisiksi
aikovat joutuivat jonottamaan
saarella pitkään sekä
passintarkastukseen että
terveystarkastukseen. Kesällä kuumuus
oli hirvittävä, talvella paleli.
Vasta tarkastukset läpäistyään
siirtolainen sai luvan vaihtaa
rahansa dollareiksi ja jatkaa
matkaa.
Vapaudenpatsas
Vuonna 1886 lahjoittivat
ranskalaiset Yhdysvalloille
Vapaudenpatsaan, joka pystytettiin
Bedloen linnoitussaarelle
New Yorkin satamaan. Patsas
kohoaa jalustoineen lähes 100
metrin korkeuteen. Patsaan
rakenteen suunnitteli insinööri
Gustav Eiffel, Eiffel-tornin
tekijä. Vapaudenpatsas
valmistettiin Ranskassa ja kuljetettiin
laivalla pystytyspaikalleen
osina, joita oli 350. Patsaan
virallinen nimi on Vapaus
valaisee maailmaa. Siitä on tullut
miljoonille siirtolaisille uuden
elämän tunnus.
Suomalaiset ympäri
maailmaa
Kolmannessa luokassa
Siirtolaiset matkustivat yleensä kaikkein
halvimmilla lipuilla eli laivan
kolmannessa luokassa. Käytännössä se merkitsi
matkustusta pimeillä ja likaisilla alakan-
silla. Kolmannen luokan matkustajilla ei
välttämättä ollut edes omia hyttejä ja
ruokakin oli huonompaa kuin toisen tai
ensimmäisen luokan matkustajilla.
Onneksi merimatka kesti tavallisesti 10-14
päivää ja koko matka kotoa johonkin
Pohjois-Amerikan satamaan noin
kolme viikkoa.
Merimatka Atlantin yli oli
kuitenkin vaarallinen myrskyjen ja
ajelehtivien jäävuorten takia. Vuonna
1912 upposi maailman suurin
höyrylaiva,Titanic,
ensimmäisellä matkallaan Atlantin yli.
Melkein kaikki sen
kolmannen luokan matkustajat
hukkuivat, joukossa 41
suomalaista.
MAINARIT
Monet siirtolais-
miehet tekivät
raskasta kaivos-
työtä Michiganin
ja muiden
pohjoisamerikkalaisten
kaivosalueiden
rauta-, kupari-, suola-ja
kalkkikaivoksilla. Maina-
reiden työ oli vaarallista,
ja monet kaivosmiehet
pyrkivätkin hiukan rahaa
säästettyään hankkimaan
oman maatilan tai
verstaan.
Suurin osa siirtolaisiksi
lähtevistä
suomalaisista toivoi
saavansa oman 1
maatilan. Erityisen
paljon suomalaisia
uudisasukkaita
asettui Minnesotaan,
joka koivlkkoineen ja
jokineen muistutti
paljon suomalaisia
kotiseutuja. Suomalaisfarmien
rakennukset pystytettiin
hirrestä samaan tapaan kuin ennenkin
ja pihapiiriin rakennettiin myös
suomalaistyyppinen sauna.
Suomalaisten farmareiden kylissä
käytiin kouluakin suomeksi aina
rippikouluun saakka.
LUMBERIT JA LOKARIT
Useimmat siirtolaisiksi
lähteneet suomalaiset
olivat tottuneet
metsätöihin. Niinpä monet heistä
pestautuivat Wisconsinin,
Minnesotan ja Oregonin
metsätyömaille lumbe-
reiksi ja lokareiksi eli
loggereiksi (log = tukki).
Jättiläismäisten
punapuiden kaataminen oli
kuitenkin paljon raskaampaa kuin
suomalainen metsätyö.
Metsäseutujen intiaanit
ja suomalaiset tulivat
yleensä hyvin toimeen
keskenään ja solmivat jopa
avioliittoja.
KIRVES-
MIEHET
Suomalaiset
ja varsinkin
pohjalaiset
olivat jo
vanhalla
mantereella
arvostettuja
kirvesmiehiä. Ammattira-
kentajia tarvittiin myös New
Yorkin ja muiden
suurkaupunkien rakennustyömailla.
Moni amerikkalainen
pilvenpiirtäjä onkin
suomalaisten rakentama.
: San
I Francisco
! Los Angeles
Boston
New York
Philadelphia
Washington
New
Orleans
KULKURIT
Varsinkin nuoret
siirtolaismiehet
saattoivat pitkään
vaeltaa pitkin
Amerikan
mannerta etsimässä
sopivaa työtä ja
asuinpaikkaa.
Kulkurit matkustivat liputta
junien katoilla ja saivat
tilapäistöitä tekemällä farmeilta
ruokaa ja yösijan. Kultakuume
ajoi paljon väkeä liikkeelle.
Ensin löydettiin kultaa Kalifor-
nista 1800-luvun puolivälissä.
Vuonna 1897 alkoi kultaryntäys
Alaskaan Klondikejoelle, josta
oli löydetty iso kultasuoni.
PIIAT
Suurin osa
siirtolaisiksi
lähteneistä
naisista teki
taloustöitä joko
varakkaiden

amerikkalaisten piikoina
tai hotelleissa
ja ravintoloissa.
Suomalaisia piikoja arvostettiin
heidän siisteytensä
ja luotettavuutensa
takia. Useimmat piikana
aloittaneet nuoret naiset
avioituivat myöhemmin.
Moni heistä perusti myös
oman yrityksen.
143
AFRIKKA
5 500
LATINALAINEN
AMERIKKA
6 500
AASIA
7 500
AUSTRALIA JA
UUSI-SEELANTI
24 000
VENÄJÄ
50 000
KANADA
93 500
MUU
EUROOPPA
150000

24. 	Salaisuus
artanon Bella oli pitkästynyt, kun lehmätkin oli viety takalai-
tumelle ja hevoset olivat kaikki ajossa. Hanhet kyllä kaakottivat
lammella, mutta kuka niitä jaksoi jatkuvasti jahdata. Bella
makasi huvimajan portailla ja kuunteli, miten mehiläiset surisivat
ruusupensaissa. Ei ollut Aurora kotona keppiä heittämässä, ei
korvan takaa rapsuttamassa, ei herkkupaloja livauttamassa
esiliinansa taskusta. Vanha koira huokasi raskaasti. Ikävää oli elämä
tämmöisessä kartanossa, kun koskaan ei tapahtunut mitään.
Juuri silloin hirnahti hevonen puiston takana meijerin edessä.
Ei Bella toki ollut niin vanha, ettei olisi hirnahdusta kuullut,
sillä hevosen vieressä juoksemista se oli rakastanut koko ikänsä.
Bella nousi jaloilleen ja haisteli tuulta. Voita olivat lähdössä viemään kirkonkylään.
Ruusupensas vain kahahti, kun Bella lähti kiitämään puiston poikki.
Kaksikymmentä nelikkoa parasta voita olivat Johan ja vanha-Kaarle lastanneet
kärryille. Ne oli Johanin vietävä asemalle hyvissä ajoin ennen päiväjunaa. Mei-
jerskä piti tarkkaa rätinkiä joka nelikosta.
-Johan katsoo sitten, ettei asemamies jätä näitä aurinkoon, hän muistutti, kun
Johan oli jo kavunnut kuskinpukille. - Varjossa koko ajan ja junassa jäävaunuun,
Johan katsoo etteivät ne fuskaa!
Ensimmäistä kertaa Johan sai kuljettaa voikuorman yksin asemalle, kun vanha
kuski-Aaro makasi kihdin kourissa omassa kamarissaan tallin ylisillä. Onneksi
Stellan oli vanha tamma, joka ei turhasta hermostunut. Silti Johania vähän
jännitti, kun tultiin lähemmäs kirkonkylää. Apteekin kohdalla se sitten tapahtui. Jokin
kulkukoira luikahti ties mistä keskelle maantietä ja alkoi siinä haukkua räkyttää.
Samassa kuului kolahdus kärryiltä Johanin selän takaa, ja Bella syöksyi nelikkojen
välistä kuskipojan ohi suoraan vieraan piskin kimppuun.
- 	Bella, irti! Johan ehti huutaa ja sai juuri ja juuri hevosen pysähtymään. Stellan
luimisteli korviaan ja tanssahteli aisojen välissä, kun koirat pyörivät yhtenä ärise-
vänä mylläkkänä sen jaloissa. Onneksi apteekkarin renki oli nähnyt pihamaalta
rähäkän ja tuli juoksujalkaa vesiämpärin kanssa apuun. Ämpärillinen kylmää
vettä teki tehtävänsä, piski säntäsi karkuun ja Bella jäi yksin keskelle tietä
ravistelemaan märkää turkkiaan.
144

- Mistäs patruunan koira tänne ilmestyi? ihmetteli apteekkarin renki, sillä
olihan hän isäntäänsä kyytiessä toki nähnyt monet kerrat Bellan makaamassa
kartanon paraatirapuilla.
- Kai se oli taas hiipinyt voikuormaan, Johan huokasi. - Bella, kärryyn ja äkkiä!
Pitää ehtiä asemalle!
Mutta Bella ei ollut kuulevinaan kartanon pikkurengin komentoa vaan lähti
juosta jolkottamaan kokonaan toiseen suntaan. Samassa kuului kaukaa joen
takaa junan vihellys. Kun ei muukaan auttanut, oli Johanin pakko kavuta takaisin
kärryille ilman koiraa ja lähteä ajamaan asemalle täyttä kyytiä.
Aurora istui jäykkänä vaunun pehmustetulla penkillä ja piteli hatturasiaa sylissään.
Kaikki oli kyllä mennyt tähän asti ihan niin kuin isoveli Klaus oli sanonutkin. He
olivat ajaneet Marie-tädin luota asemalle, ja veli oli ostanut piletin ja saattanut
pikkusisarensa junanvaunuun. Riihimäellä oli vaunun sivu kulkenut santarmeja,
ja yksi niistä oli katsonut ikkunan läpi suoraan Auroraa. Vaan kukapa olisi
uskonut, että ensimmäisessä luokassa matkustava kaksitoistavuotias kartanonneiti oli
mukana vaarallisissa vehkeilyissä. Hatturasiassa Auroran uuden olkihatun alla
pellavapussiin ommeltuna oli näet nippu kiellettyjä lehtisiä, jotka olivat menossa
kappalaisen pappilaan ja sieltä nuorille miehille jaettaviksi. Kappalaisen rouvan
piti itse tulla asemalle hatturasiaa hakemaan, niin oli telefonissa sovittu.
Kotona eivät tienneet tästä mitään. Alun perin oli päätetty, että Aurora tulisi
Marie-tädin kanssa maalle vasta ensin viikolla. Klaus oli kuitenkin luvannut te-
lefoneerata kotiin ja selittää, että Auroralle oli tullut kova koti-ikävä. Pappa kyllä
lähettäisi jonkun hakemaan hänet asemalta, siitä Aurora oli aivan varma.
Jo vilahti ohitse Koskenniskan saha. Juna vihelsi siinä kohdassa, missä maantie
meni kiskojen yli. Sen vihellyksen saattoi kuulla kotona kartanossakin jos tuuli
kävi pohjoisesta. Samassa kiskojen kolke muuttui kovaäänisemmäksi. Nyt ajettiin
joen yli. Kylläpä täällä syreenit kukkivat. Tuossa vilahti apteekkarin keltainen
pytinki, tuossa osuuskaupan punamultainen makasiini. Auroran teki mieli
ponnahtaa jo seisomaan, mutta hatturasia oli raskas. Parempi oli odottaa penkillä
istuen, kunnes juna pysähtyisi kunnolla tutun asemarakennuksen eteen.
145

Johan ajoi suoraan asemalaiturin päähän. Turha oli viedä nelikkoja enää
makasiiniin, kun juna oli justiinsa tulossa.
- Mene nyt kumminkin tekemään rahtikirja, sanoi se vanhempi asemamies,
joka oli kuski-Aaron poika. - Kyllä me nämä hoidetaan.
- Ei mitään kiirettä, huikkasi nuorempi mies pojan jälkeen. - Ei se juna
kumminkaan pääse ajoissa lähtemään. Ne on taas santarmit liikkeellä. Jahtaavat vissiin
jotakin anarkistia.
Kolme pitkätakkista santarmia seisoi
tosiaan odotushuoneen porraspäässä ja neljäs
astui juuri ovesta ulos. Venäjää ne puhuivat
keskenään. Ei santarmeista täällä tykätty, kun
ne olivat valapatto-keisarin miehiä. Johan
kiersi miehet kaukaa ja käveli pakaasipuolen
ovesta sisään. Siellä oli aikamoinen
metakka, sillä joku santarmi kulki hyllyjen välissä
ja vaati makasiinimiestä repimään paketteja
auki.Ties miten olisi rahtikirjojen käynyt ellei
asemapäällikkö olisi itse astellut ärähtämään,
että juna oli tulossa ja että tarkastus oli
keskeytettävä siksi aikaa.
Juuri ja juuri ehti Johan saada rahtikirjan,
kun juna jo pysähtyi jarrut kirskuen aseman
eteen. Tavaravaunut olivat toisessa
päässä. Viimeistä nelikkoa oltiin jo nostamassa
harmaaseinäiseen jäävaunuun, kun Johan
juoksi rahtikirja kourassaan hengästyneenä
paikalle.
- 	Ne syynäävät joka asemalla kaikki junasta
jäävät matkustajat, kuului junamies
selittävän asemamiehille. - Ollaan jo varttitunti
myöhässä. Riihimäellä ottivat yhden nuoren
miehen kiinni ja lähtivät raahaamaan sitä
pois. Niitä kiellettyjä lehtisiä ne etsii ja pom-
minheittäjiä.
Aurora oli jo ennättänyt hattuaskinsa kanssa
vaununsillalle, kun hän näki santarmien sei-
sauttavan ensimmäisenä vaunusta astuneen
miehen. Salkku repäistiin miehen kädestä ja
temmattiin auki. Jotakin sanomalehtiä siellä
oli ja paksuja kirjoja. Niitä hetken pyöritel-
tyään santarmit päästivät miehen menemään.
Muut matkustajat odottivat säikähtäneinä
supatellen vaunun vierellä.
Veri kohisi Auroran korvissa. Jos palaisi
takaisin vaunuun tai yrittäisi toisesta ovesta
146

ulos? Aurora käännähti kannoillaan ja tarttui jo vaunun oveen, kun näki lasin läpi
santarmien lähestyvän pitkin vaunun käytävää. Niitä oli jo junassakin.
- Neitti siinä! Joko se neitti jää tässä pois? tuikean näköinen santarmi oli
ilmestynyt vaunun portaille.
- Kyllä, kyllä kai, Aurora henkäisi eikä voinut sille mitään, että santarmi ojensi
kätensä ja otti häneltä hatturasian. Jalat tuskin kantoivat, kun Aurora laskeutui
portaita alas asemalaiturille. Vielä muutama hetki ja ne avaisivat hatturasian
kannen. Jos ne huomaavat...
- 	Bella, ei! Johan ehti huutaa, kun kartanon vanha koira ryntäsi aseman kulman
takaa ja syöksyi villisti haukkuen junan viereen seisahtuneeseen väkijoukkoon.
Juuri kun santarmi oli avaamassa hatturasian kantta, Bella syöksyi hänen
jalkoihinsa, kaatoi miehen ja ponnahti vinkuen ja haukahdellen tervehtimään Auroraa.
- Bella! Bella! Aurora itki ja nauroi. Koira nuolaisi hänen kasvojaan ja loikki
tyttöä vasten, säntäsi välillä väen sekaan ja palasi taas entistä villimpänä.
-Viekä tuo hullu hurtta pois! huusi se santarmi, joka oli ottanut Auroran hattu-
rasian. - Se kaatta kaikki!
Mies oli pudottanut kompastuessaan hatturasian maahan, ja sen kansi oli
auennut niin että olkihattu ja kangaspussi olivat vierähtäneet asemalaiturille
ihmisten jalkoihin.
- Minun hattuni! Aurora parahti ja kyykistyi nopeasti nostamaan olkihattunsa
maasta ennen kuin kukaan ehtisi tallata sitä.
- Ja minun pussini, sanoi tuttu ääni jostakin aivan läheltä. Väentungoksen
keskeltä katsoi kappalaisen rouva Auroraa. Jotakin pellavanväristä vilahti rouvan
vihreän viitan helmoihin. - Onpa hauska, että Aurora on palannut taas kotiin!
Santarmit olivat sillä välin nostaneet hatturasian maasta, todenneet sen
tyhjäksi ja viskanneet sivuun. Joku oli kai astunut rasian päälle, sillä sen pohjaan
oli ilmestynyt reikä. Yksi santarmeista vihelsi pilliin, ja miehet katosivat
asemarakennuksen ovesta sisälle. Kappalaisen rouvakin oli hävinnyt väkijoukkoon, joka
nyt hajaantui kiireesti omille teilleen.
Kun juna lähti puuskuttaen liikkeelle, ei asemalaiturille jäänyt muita kuin
Aurora, Bella ja rikkinäinen hatturasia.
- Anteeksi, neiti! Johan huusi ja juoksi pitkin laituria heitä kohti. - Se on
meidän Bella joka on karannut... ai jaa... päivää, Aurora-neiti!
Vasta nyt Johan tunnisti kartanon Auroran, joka oli koko talven ollut
Helsingissä tätinsä luona koulussa. Ei ihme, että Bella oli niin riehaantunut, sehän oli
neidin koira.
- Onko kaikki hyvin? Johan kysyi huolissaan, kun näki rikkinäisen hatturasian
maassa.
- Oikein hyvin, Aurora naurahti ja laittoi olkihatun päähänsä. - Minä tulen
Johanin mukana kotiin. Haetaan vain laukku pakaasista.
Kun he ajoivat iltapäivän auringossa kartanon koivukujaa ja Bella juoksi
hilpeästi haukahdellen Stellanin rinnalla, teki Auroran kovasti mieli kertoa Johanille,
mitä asemalla oikein oli tapahtunut. Mutta eihän se käynyt, ei tietenkään. Aurora
oli luvannut veljelleen, että pitäisi salaisuuden visusti omana tietonaan.
147

Suuri adressi
Suomen autonomia eli puoli-itsenäinen asema alkoi 1800-luvun
lopulla ärsyttää venäläisiä. Suomellahan oli oma raha, postimerkit,
kielilait, senaatti ja valtiopäivät. Erityistä suuttumusta herätti se,
etteivät suomalaiset nuoret miehet palvelleet Venäjän armeijassa vaan
suomalaiset joukko-osastot osallistuivat koko valtakunnan sotiin vain
poikkeustapauksissa.
▲ Suuresta adressista sidottiin 26
nahkakantista kirjaa.
Sortovuosien alkuna pidetään
helmikuussa 1899 annettua manifestia eli tsaari
Nikolai ll:n antamaa julistusta, jossa
ilmoitettiin Venäjän yleisvaltakunnallisten lakien
sivuuttavan Suomen omat lait. Manifestin
avulla voitiin kumota suomalaisten oma
asevelvollisuuslaki ja pakottaa
kutsunnoissa valitut suomalaiset nuoret miehet
palvelemaan viisi vuotta missä tahansa
venäläisessä joukko-osastossa.
Manifesti herätti suomalaisissa suurta
pelkoa ja hämmennystä. Monet arvelivat
Bobrikovin ja muiden venäläisten
"Suomi-syöjien" johtaneen keisaria harhaan.
Parissa viikossa kerättiin yli puoli
miljoonaa nimikirjoitusta suureen adressiin,
jossa suomalaiset pyysivät tsaaria
perumaan julistuksensa. Adressia lähti
viemään Pietariin yli 500 miehen joukko,
yksi mies jokaisesta Suomen kaupungista ja
pitäjästä.
Nikolai II ei kuitenkaan suostunut edes
tapaamaan suomalaisia, eikä häneen
vaikuttanut sekään adressi, jossa maailman
johtavat tiedemiehet ja taiteilijat vetosivat
Suomen laillisen aseman puolesta.
Bobrikov sai rauhassa jatkaa sortotoimiaan.
Postimerkeistä murhaan
Ensimmäisen kerran Suomen
omaa postilaitosta vastaan oli
hyökätty jo vuonna 1890, kun
tsaari Aleksanteri III oli
kieltänyt käyttämästä suomalaisia
postimerkkejä Venäjälle
lähetettävissä kirjeissä. Vuonna
1900 kiellettiin suomalaiset
postimerkit kokonaan.
Vastalauseeksi liimattiin venäläisillä
merkeillä varustettuihin
kirjeisiin suomalaisia surumerkkejä.
Myös helmikuun manifestia
vastaan osoitettiin mieltä
pukeutumalla mustiin suru-
asuihin. Mieltä osoitettiin myös
kukittamalla tsaari Aleksanteri
ll:n patsas. Olihan Aleksanteri
II 	pitänyt hallitsijanlupauksen-
sa, jonka hänen pojanpoikansa
Nikolai II oli pettänyt.
Bobrikov ryhtyi manifestin
jälkeen lakkauttamaan
sanomalehtiä ja karkottamaan
maasta tuomareita ja
virkamiehiä, jotka yrittivät vastustaa
laittomuuksia. Sortoa
vastustettiin painattamalla
ulkomailla kiellettyjä lentolehtisiä, joita
jaettiin salaa ympäri Suomea.
Näistä tunnetuin oli Fria Ord eli
Vapaita sanoja.
Akseli Gallen-Kallelan
suunnittelema surumerkki
Laittomia kutsuntoja
vastustettiin menemällä lakkoon.
Joillakin paikkakunnilla ei
viranomaisten järjestämiin
kutsuntoihin tullut kuin
muutama nuori mies, joilla yleensä
oli lääkärintodistus siitä, että
he olivat sotilaspalvelukseen
kelpaamattomia.
Ne, joita pelkät surunauhat
ja lakot eivät tyydyttäneet,
perustivat omia salaisia
ryhmiään. Kuuluisimpia näistä
aktivistien seuroista oli Kagaa-
li, joka avusti myös Venäjällä
toimivia vallankumouksellisia.
Niinpä esimerkiksi Leniniä
piiloteltiin Suomessa.
Venäjällä oli jo
vuosikymmeniä vastustettu yksinvaltaa
salamurhilla. Nikolai ll:n isäkin
oli kuollut
pommiattentaatissa. Koska Bobrikovia pidettiin
syypäänä kaikkiin
sortotoimiin, monet aktivistit
suunnittelivat hänen murhaansa.
Lopulta siinä onnistui senaatin
virkamiehenä toimiva Eugen
Schauman, jonka ampuma
laukaus haavoitti Bobrikovia
kuolettavasti senaatin porras-
käytävässä kesällä 1904.
▲ 	Bobrikovin lukuisat
metalliset kunniamerkit
pysäyttivät osan Eugen
Schaumanin ampumista
luodeista.
148

Aselaiva John Grafton
Vuonna 1905 suomalaiset
aktivistit ryhtyivät hankkimaan
aseita ulkomailta. Asialla olivat
eräät Bobrikovin karkottamat
suomalaisetta hanketta johti
merikapteeni John William
Nylander, joka oli osallistunut
muun muassa Kreikan
vapaussotaan.
Puolet aselaiva John Graf-
tonin lastista oli tarkoitettu
Venäjän
vallankumouksellisille, joten laiva purjehti ensin
Pietarin lähistölle. Venäläiset
vallankumoukselliset eivät
kuitenkaan saapuneet
sovittuun paikkaan hakemaan omaa
osuuttaan. Paljastumista
peläten oli Nylanderin lähdettävä
raskaassa lastissa etsimään
Pohjanlahdelta satamaa, jossa
voisi viranomaisten tietämättä
toimittaa aseet maihin.
Viivytyksen takia Nylander
ehti Kokkolan vesille vasta
syyskuun alussa. Osa aseista
purettiin ulkosaaristossa
niitä hakemaan tulleeseen
proomuun, mutta yöllä John
Grafton ajoikin karille, jolloin
Oi 	katso Suomi
Taiteilijatkin tekivät parhaansa
venäläisten sorron vastustamiseksi. Monet
Sibeliuksen tunnetuimmista sävellyksistä,
kuten "Ateenalaisten laulu"ja "Finlandia"
sävellettiin ja esitettiin ensimmäisen
kerran isänmaallisissa juhlissa, joissa
kerättiin rahaa esimerkiksi lakkautettujen
lehtien toimittajille.
Kuuluisin sortovuosien
maalauksista on taiteilija Eetu Iston
Hyökkäys, jossa Suomi-neito
puolustaa lakejaan Venäjän
kaksipäisen kotkan hyökkäystä
vastaan. Isto maalasi
taulunsa Berliinissä,
mistä se
salakuljetettiin Suomeen.
Taulusta
valmistettiin heti
tuhansia painokuvia,
jotka
Nylander katsoi viisaimmaksi
räjäyttää sen ilmaan. Paikalle
tulleet tullimiehet hän otti
kiinni ja ilmoitti, että nämä
joko kuolevat tai unohtavat
koko jutun. Tullimiehet
päättivät olla vaiti asiasta.
Myös suurin osa proomuun
lastatuista aseista jouduttiin
lopulta heittämään mereen,
sillä venäläisiä sotilasaluksia
partioi joka puolella. Aktivisti-
tovereilleen Nylander lähetti
salakielisen sähkeen: "Täti on
kuollut- hän halkesi."
levisivät kehystettyinä Suomen koteihin.
Yleensä kuvan toiselle puolelle samoihin
kehyksiin oli laitettu jokin toinen,
vaarattomampi kuva - vaikkapa keisarillinen
perhe - joka käännettiin näkyviin, jos
pelättiin Bobrikovin kätyreitä.
Kaikkein näyttävin taiteilijoiden
mielenosoitus oli Suomen oma
paviljonki Pariisin
maailmannäyttelyssä vuonna 1900. Suomi kieltäytyi
esittäytymästä Venäjän
paviljongissa. Sen sijaan suomalaiset
arkkitehdit, taidemaalarit,
kuvanveistäjät sekä tekstiili-ja
huonekalusuunnittelijat rakensivat
oman paviljongin, joka herätti
suurta huomiota ja ihastusta.
Sen avulla Suomi puolusti omaa
kulttuuriaan ja olemassaolonsa
oikeutta.
Akseli Gallen-
Kallela maalasi
Suomen paviljonkiin Kalevala-
aiheiset freskot, joista
kuuluisin on Sammon ryöstö.
Tiedätkö, mihin
rakennukseen ne maalattiin
myöhemmin uudelleen?
A Eetu Isto: Hyökkäys
< 	Suomen paviljonki
Pariisin
maailmannäyttelyssä vuonna 1900

25. 	Viiva meidän äidille
erjantaiaamuna Annikki heräsi kahvin tuoksuun. Äiti hääräsi
jo lieden äärellä ja hyräili jotakin marssin tapaista,
kansainvälinen” se oli, se jota aina työväentalolla laulettiin. Siinä samassa
Annikki muisti, mikä päivä nyt oli. Tämä oli se punaisen viivan
päivä.
- 	Koska äiti lähtee äänestämään? Annikki kysyi ja nousi
vikkelästi vuoteesta. Permanto tuntui kylmältä niin kuin aina.
Onneksi hellankulmalla oli lämmintä vettä pesuvadissa. Nopeasti
tyttö huuhtoi silmänsä ja puki sitten päälleen uuden leninkinsä.
Äiti oli sen vasta ommellut siitä kankaasta, jonka oli tuonut
tuliaisina puhujamatkalta.
- Mikäs kiire tässä, äiti naurahti. - Ehtiihän sen viivan vetämään
huomennakin. Mummu on Einon ja Juhanin kanssa tulossa tänne. Mennään sitten samaa
matkaa.
Eino oli äidin veli ja Juhani sen poika, Annikin serkku. Ne olivat muuttaneet
kaupungista mummun luo Salmenperän torppaan, kun Martta-täti oli kuollut
tuperkkeliin viime kesänä. Pappa oli silloin jo niin huonona, ettei jaksanut lähteä
taksvärkkiin. Onneksi Salmelan isäntä oli sentään suostunut laittamaan
kontrahdin Eino-enon nimiin, kun pappa jouluna kuoli pois. Muuten olisi mummulle
tullut torpasta lähtö.
Päivä vaikeni vähitellen. Tänään ei tarvinnut mennä kouluun ollenkaan, kun
opettaja oli vaalia valvomassa ja luokasta oli tehty äänestyslukaali.Talitintti
keikkui oksalla, kun Annikki kävi hakemassa kaivolta vettä.
Samassa rupesi mäen alta kuulumaan aisakellon ääni. Papan kulkunen siellä
kilisi, Annikki olisi tuntenut äänen vaikka unissaan. Kohta ilmestyikin vanha
Poku kuusikon takaa, mutta mikä ihmeen hökötys oli Eino-enon reessä?
- Eikös ole hieno plakaatti? Juhani huusi Annikille ja hyppäsi reestä
ensimmäisenä. Ja olihan se hienon näköinen, mustat kirjaimet oli maalattu valkoiselle
pahville ja toiseen reunaan oli vedetty kirkkaanpunainen viiva. Eno oli ollut
kaupungissa maalarina, ja teki se vieläkin maalarinhommia talvisaikaan, jos ei
tarvinnut olla Salmelassa tukkimetsässä.
"toverit, miehet, naiset, punainen viiva vapauden asialle", luki kyltissä niin
suurin kirjaimin, että se näkyi kauas.
150

-Ja katsopas toiselle puolelle!
Enokin nousi reestä ja meni auttamaan mummua vällyn alta.Toisella puolella
luki nimittäin "meidän maria naisten asialla".
- Pitääkö sitä ihan nimeltä mainita, mummu oli paheksuvinaan ja riensi
kiireesti sisälle lämpimään. Vainiolta kävi kylmä viima, joka tuprutti lunta pitkin
pihamaata.
Kahvit juotiin ensin ja vasta sitten lähdettiin ajamaan koululle. Äitikin vähän
kainosteli niin suurta plakaattia, mutta eno sanoi lujasti, että niin ne tekivät muutkin.
Ruustinna oli kuulemma pyhänä julistanut kirkonmäellä kovaan ääneen, että
jokaisen kunniallisen naisen pitäisi äänestää vapaaherratar Gripenbergiä.
- Eihän ne minua äänestä vaan listaa, äiti sanoi sen näköisenä, ettei jaksanut
ruveta enon kanssa väittelemään. Reessä oli kumminkin sen verran ahdasta sen
kyltin kanssa, että Annikki juoksi
Juhanin kanssa reen sivulla koko
matkan koululle asti.
Miten lie, että juuri siihen
aikaan tuntui olevan puoli pitäjää
liikkeellä. Rekiäkin seisoi koulun
edessä niin paljon, ettei puomi
riittänyt. Osa hevosista oli jätetty
tien varteen ja sidottu aitaan. Siinä
ne rouskuttivat kauroja pussistaan,
ja semmoisen laittoi enokin Pokun
eteen, kun hän meni mummun ja
äidin kanssa sisälle äänestämään.
-Jäätiin turhan kauas, Juhani mutisi ja vilkuili pihamaalle. - Ajellaan nyt vähän,
että kyltti näkyy, hän keksi lopulta, eikä Annikki ehtinyt sanoa vastaan, kun
serkku jo irrotti Pokun riimun koulun aidasta ja hyppäsi rekeen. Komeasti se kaarsi
koulun portista sisään ja seisahtui porraspäähän.
Hetken epäröityään lähti Annikki kävelemään reen luo. Muutama eukko oli jo
pysähtynyt tavailemaan kylttiä.
- Eikös se ole sinun äitis tuo Maria? eräs niistä kysyi Annikilta, eikä hän voinut
kuin myöntää.
- Onhan se hyvä ompelija, sanoi toinen. - Pitäjän paras, mutta että
eduskuntaan...
Silloin teki Annikin mieli korottaa ääntään ja sanoa, että yhtä hyvin äiti
ymmärsi maailman asioita kuin kuka tahansa mies. Silloinkin, kun eivät meinanneet
Järvisen leskelle antaa köyhäinapua, äiti oli mennyt lautakuntaan ja puhunut ukot
pyörryksiin oikein pykälien kanssa.
- Enemmän Maria asioita ymmärtää kuin tämän pitäjän miehet yhteensä ja on
sitä paitsi raittiuden asialla, sanoi muuan nuorempi nainen, joka tuli parahiksi
portaita alas. - Minä vedin viivan siihen listaan, jossa on Marian nimi. Se on siinä
lapussa alhaalla vasemmalla, ihan reunimmainen alakulmassa.
Onneksi ne eukot lähtivät oitis sisään. Hetken seisotti Juhani vielä hevosta
porraspäässä, mutta kun Poku alkoi nostella jalkojaan, serkku ajoi reen takaisin
151

tien varteen, ja Poku pääsi oman kaurasäkkinsä ääreen. Annikin jalkoja palelsi.
Miksi ihmeessä se äänestäminen nyt niin kauan kesti?
- Minkä takia se opettaja minua rupesi neuvomaan! mummu puuskutti suu-
tuksissaan, kun ne lopulta tulivat koululta pois. - Osaanhan minä nyt
viivan vetää!
- Ei se opettaja Oksanen millään pahalla, äiti rauhoitteli mummua.
-Viran puolesta niiden pitää neuvoa jokaista, joka ei ole ennen ollut
äänestämässä.
- Eihän Einokaan ole ollut koskaan äänestämässä etkä sinäkään!
mummu puuskahti. - Eikä teitä kumminkaan neuvottu!
Kotimatkalla mummu sentään lauhtui mutta rupesi sitten
murehtimaan, saisiko äiti ollenkaan ääniä, kun listoja oli ollut niin monta ja
jokaisessa kolme nimeä.
- No saihan Maria nyt ainakin kolme ääntä, eno sanoi ja nikkasi
silmää. -Yhden minulta ja toisen mummulta ja kolmannen itseltään.
- Eikun neljä, Annikki yhtyi leikkiin. -Yksi nainen tuli ulos ja sanoi,
että se oli äänestänyt äitiä.
- Nyt lopetatte! äiti komensi ankarasti. - En minä lähtenyt
ehdokkaaksi sen takia, että tulisin valituksi. Onhan siellä nyt paljon
kokeneempiakin ja opettajattaria ja muita kouluja käyneitä. Mutta kun
liitossa sanoivat, että pitää saada täältäkin joku nainen ehdokkaaksi,
niin minä sitten suostuin.
Niin ne vaalit menivät. Annikista oli mukavaa, kun äiti oli pitkästä aikaa taas
kotona ja ompelukone surisi myöhään yöhön. Sen vaalitouhun takia oli äidiltä
jäänyt paljon ompeluksia rästiin.
Pari viikkoa vaalien jälkeen tuli oikein hieno suojasää. Aurinko paistoi siniseltä
taivaalta, ja koulun räystäältä tipahti alas se kaikkein suurin jääpuikko, joka oli
venynyt venymistään helmikuusta asti. Viimeinen välitunti oli oikein hauska,
kun ruvettiin lumisotasille. Tumput märkinä siinä viskottiin palloja, tytöt poikia
vastaan ja päinvastoin. Kun opettaja Oksanen tuli vihdoin soittamaan kelloa
portaille, oli Annikkikin helmoja myöten märkä.
- Sinäkin iso tyttö! opettaja sanoi moittivasti, kun Annikki kulki ohi. - Ei se
sovi tuommoinen käytös, kun äitisi on valittu eduskuntaan!
Nolona luikahti Annikki paikalleen luokkaan eikä tiennyt, oliko kuullut oikein
vai väärin. Mutta Juhani oli rohkeampi, viittasi ja luvan saatuaan kysyi:
- Onko totta että Maria-täti on valittu kansanedustajaksi?
- Niin luki tänä aamuna lehdessä, opettaja sanoi lyhyesti. -Yhdeksäntoista naista
on kuulemma valittu, ihmeen paljon näin ensimmäisellä kerralla!
Niin kuin tulisilla hiilillä istui Annikki koko viimeisen tunnin. He lähtivät
kilpaa Juhanin kanssa juoksemaan kotimökille, kun koulu vihdoin päättyi. Juhani
oli vähän nopeampi ja ennätti ensimmäisenä huutamaan ovelta, että onneksi
olkoon, täti on valittu!
Huohottaen seisahtui Annikki kynnykselle, sillä mökin pöydän ääressä
istuivat rovasti, nimismies ja joku silinteriherra, ja mökissä tuoksui kahvi. Äitikin oli
riisunut esiliinan, vaikka muuten oli arkihameessa.
152

- No lapset, pankaas ne märät tumput kuivumaan takan otsalle, äiti sanoi ihan
tavallisella äänellä ottaessaan kahvipannun hellankulmalta. - Ja tulkaa juomaan
jotakin lämmintä. Saatte korppuakin.
Sen verran oli opettaja Oksasen annettava periksi, että Annikki ja Juhani saivat
toukokuussa matkustaa äidin ja enon kanssa Helsinkiin katsomaan eduskunnan
avajaisia. Mummu ei tahtonut lähteä niin pitkälle matkalle vaan jäi mieluummin
lypsämään lehmiä.
- Älä sitten rupea heti niitten herrojen kanssa riitelemään, mummu neuvoi
äidille lähtöaamuna. Sitä äiti ja eno naureskelivat vielä junassakin, mutta itsekseen
Annikki kyllä ajatteli, että mummu taisi olla oikeassa. Kovin herkästi äiti nykyään
korotti ääntään, jos miehet yrittivät ruveta määräilemään.
Olihan se kovasti juhlallista, kun äiti kulki valkoisessa puserossaan ja uudessa
olkihatussaan niiden mustapukuisten keskellä ja väkijoukko hurrasi kadun
molemmin puolin. Eno lykkäsi Annikin ja Juhanin ihan kadun varteen. He näkivät
kun äiti kulki siitä ohi vain muutaman metrin päästä, vilkaisi vähän sivulleen ja
hymyili muttei sentään seisahtunut, kun kaikki marssivat niin arvokkaina. Kun
joku kisällin näköinen sälli alkoi soittaa suutaan, että oli muka ollut sillä reunus-
paikalla ensin, eno sanoi ankarasti, että tässä oli kansanedustajan tytär. Silloin
sälli luikki tiehensä ja muut ympärillä olijat nyökyttivät hyväksyvästi.
-Jassoo, sehän on hauskaa! Kukas se noista kansanedustajista on tämän pikku-
neidin isä? kysyi muuan muhkeaviiksinen herra Annikilta.
- Ei kukaan, Annikki vastasi reippaasti. - Siellä marssii meidän äiti! Se on tuo
valkopuseroinen, jolla on punainen nauha olkihatussaan.
153

Säädyistä eduskuntaan
Vuoteen 1906 saakka vain 10
prosenttia suomalaisista sai äänestää
valtiopäivävaaleissa. Voidakseen
äänestää äänestäjän oli
oltava riittävän varakas mies ja
kuuluttava johonkin säätyyn:
aatelistoon, papistoon,
porvaristoon tai talonpoikiin.
Valtiopäiväuudistus antoi
äänioikeuden kaikille yli 24-
vuotiaille miehille - ja pitkän
keskustelun ja
mielenosoitusten jälkeen myös kaikille
yli 24-vuotiaille naisille.
Äänioikeuden sai kerralla
lähes miljoona uutta
äänestäjää, joista 600000 oli naisia.
Varsinkin naisten äänioikeus herätti
suurta huomiota ympäri maailmaa. Tosin
eräissä maissa, kuten Uudessa-Seelannis-
sa ja Australiassa, oli osa
naisista saanut äänestää,
mutta missään eivät
naiset voineet itse asettua
ehdokkaiksi niin kuin
Suomessa.
Vaalitaistelua lumipyryssä
Ensimmäiset eduskuntavaalit järjestettiin
maaliskuussa 1907. Koko talvi käytiin
kiivasta vaalitaistelua. Koska radiota ei ollut
eivätkä sanomalehdetkään levinneet läheskään
joka kotiin,oli ehdokkaiden matkustettava
puhumaan suoraan äänestäjille.
Enimmäkseen ehdokkaat
matkustivat junalla ja reellä. Kovimmilla
pakkasilla peiteltiin
kansanedustajaehdokas kokonaan reen
pohjalle vällyjen alle, sillä matka
pitäjästä toiseen saattoi kestää
tuntikausia.
Puheita pidettiin
nuorisoseurojen, maamiesseurojen ja
työväenyhdistysten taloilla
mutta myös tuvissa ja pirteissä. Usein oli
paikalla muiden puolueiden kannattajia,
jotka ryhtyivät väittelemään
ehdokkaiden kanssa. Vaalitaistelua käytiin myös
pilapiirroksin sekä
kiertelemällä talosta taloon
äänestäjiä neuvomassa. Varsinkin
naisten omat yhdistykset ja
lehdet neuvoivat tarkkaan,
miten vaalihuoneistoissa
piti toimia.
Ensimmäisten eduskuntavaalien tulos:
Kristillinen
työväenliitto, kaksi
edustajanpaikkaa

äänestysprosentti: 70
Maalaisliitto, 9
edustajanpaikkaa
Jyrkemmin venäläisiin suh
tautuva nuorsuomalainen
puolue sai 26 paikkaa.
IP»
Ruotsalaiset, jotka olivat aina olleet
säätyvaltiopäivillä enemmistönä,
saivat vain 24 edustajanpaikkaa.
Punainen viiva
Ensimmäisissä
eduskuntavaaleissa ei äänestetty yksittäistä
ehdokasta vaan erilaisten
valitsijayhdistysten kolmen
nimen mittaisia listoja. Sama
ehdokas saattoi olla
useammallakin listalla.
Kaikki vaalilistat oli
painettu samaan vaalilippuun,
joka oli ison pyyheliinan
kokoinen. Äänestäjän piti vetää
punaisella kynällä viiva sen
listan ylänurkkaan, jota hän
halusi kannattaa. Hän saattoi
muuttaa listan nimijärjestystä
tai kirjoittaa äänestyslippuun
jätettyyn tyhjään tilaan
kokonaan oman listansa. Listan
ensimmäinen nimi sai täyden
äänen, toinen nimi puolikkaan
ja kolmas kolmanneksen
annetusta äänestä. Lopuksi
koko äänestyslippu työnnettiin
taiteltuna vaaliuurnaan.
154

Palokunnantalolta
Eduskuntataloon
Uusi 200-jäseninen eduskunta
oli niin suuri, ettei se
mahtunut kokoontumaan aateliston
Ritarihuoneella eikä edes
muille säädyille rakennetussa
Säätytalossa. Niinpä eduskunta
ryhtyi pitämään istuntojaan
Helsingin palokunnantalolla,
joka sijaitsi rautatientorin ja
Aleksanterinkadun välissä.
Palokunnantalolta
eduskunta siirtyi vuonna 1911
vuokralle Heimola-nimiseen
rakennukseen lähemmäs yliopistoa.
Vasta vuonna 1931 eduskunta
muutti nykyiseen
Eduskuntataloon Arkadianmäelle.
Palokunnantalo
Heimola
Arkadianmäki
Vaaleista vaaleihin
Koska Suomi oli yhä osa Venäjää, ei
eduskunta voinut tehdä päätöksiä vaan
pelkästään lakiesityksiä, jotka tsaari joko
hyväksyi tai hylkäsi. Ensimmäisessä
eduskunnassa naiskansanedustajat tekivät
aloitteita muun muassa talousopetuksen
ja kouluruokailun järjestämisestä, naisten
katurauhan turvaamisesta, kunnankätilöi-
den palkkaamisesta ja äitiysavustuksista.
Yksimielisin oli eduskunta syksyllä 1907
päättäessään kaikkia alkoholijuomia
koskevasta kieltolaista oikein seisomaan
nousten.
Nikolai II ei kuitenkaan vahvistanut
lakia. Seuraavana keväänä tsaari hajotti
eduskunnanpa kaikki tehdyt lakiesitykset
raukesivat. Eduskuntatyö oli ennen
Suomen itsenäisyyttä erittäin vaikeaa, sillä
toisen sortokauden alettua Nikolai II hajotti
eduskunnan joka vuosi eikä kutsunut sitä
ollenkaan koolle vuosina 1914-1915, kun
ensimmäinen maailmansota oli alkanut.
Ensimmäisen eduskunnan naiset
Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa
valittiin 19 naiskansanedustajaa eri puolueista.
Joukossa oli vapaaherratar ja senaattorin
tytär Alexandra Gripenberg ja monia
naisopettajia ja naisasianaisia. Pari
naiskansanedustajaa oli ollut Amerikassakin. Heistä
toinen oli emäntä Eveliina Ala-Kulju,joka
oli jäänyt Yhdysvalloissa leskeksi ja
elättänyt pienet lapsensa pitämällä työmiehille
ruokalaa. Ansaittuaan vihdoin matkarahat
hän oli palannut lastensa kanssa Suomeen
ja mennyt uusiin naimisiin.
Melkein puolet
naiskansanedustajista oli sosialisteja. Heistä useimmat olivat
olleet nuorempana piikoina tai ompeli-
jattarina ja ruvenneet sitten kiertäviksi
matkapuhujiksi ja raittiusesitelmien
pitäjiksi. Kuuluisin oli "piikakenraali" Miina
Sillanpää, joka oli vaatinut perheiden
palvelijattarille lyhyempiä työpäiviä ja
parempaa kohtelua. Joukon nuorin oli
25-vuotias viipurilainen ompelijatar
Jenny Nuotio, joka tosin meni naimisiin ja sai
lapsen melkein heti vaalien jälkeen.
Eveliina Ala-Kulju
Miten maailma suhtautui?
Kun ensimmäinen eduskunta
aloitti työnsä toukokuussa
1907, oli Helsinkiin saapunut
paljon ulkomaisia lehtimiehiä,
jotka kuvailivat innokkaasti
varsinkin maailman
ensimmäisiä naiskansanedustajia.
Tosin enemmän kiinnitettiin
huomiota heidän ulkonäköönsä
kuin muihin ominaisuuksiinsa.
Muuan venäläinen
lehtimies arvioi
naiskansanedustajien olevan turhan
vaatimattoman näköisiä ja valitti, ettei
heidän joukossaan ollut
ainuttakaan, joka olisi ollut Iston
Suomi-neidon näköinen.
Yhdysvaltalaisessa World-
lehdessä taas väitettiin, että
"eduskunnan toiseksi
puheenjohtajaksi tulee neiti H. Kakki-
koski (Käkikoski), Helsingin
sosiaalidemokraattisen
puolueen johtaja, kaunopuhuja ja
sivumennen sanoen jokseenkin
kaunis tyttö, silmät
miellyttävän siniset ja ääni musikaalisen
kaunis"
Tosiasiassa Hilda Käkikoski
oli 43-vuotias opettaja ja
kirjailija. Hän ei ollut sosialisti vaan
suomalaisen puolueen
kansanedustaja, joka ei ollut edes
osallistunut varapuhemiehen
vaaliin. Sen sijaan ehdokkaina
olivat olleet Alexandra
Gripenberg, joka oli saanut yhden
äänen, ja Lucina Hagman, joka
oli saanut kuusi ääntä.
Alexandra Gripenberg
Miina Sillanpää
155

26. 	Tunnussana: tulitikku
ästä et sitten sano kotona sanaakaan, Antti vannotti pikkuvel-
jeään Jussia, kun oli ajettu kärryillä puolen päivää kohti pohjoista.
- 	Muuten sinut hukka perii ja kohta minutkin!
- En minä mitään puhu, Jussi mutisi vaikka olikin vähän
säikähtänyt, kun isoveli yhtäkkiä oli heittäytynyt niin tuimaksi.
- Sinähän tiedät, että minun piti olla Erkin luona Louhelassa
elonleikkuuseen asti, Antti aloitti ja vilkaisi veljeensä. - Kaikki
olisi mennyt vallan hyvin, ellei isä olisi saanut päähänsä tuupata
sinua minun matkaani!
- Minkä minä sille voin, Jussi huokasi. - Olisin minäkin
mieluummin jäänyt kotiin.
- No, eihän se sinun vikasi ole, isoveli sanoi ja kuulosti jo vähän leppyneemmäl-
tä. - Mutta nyt on vain ikävä kyllä sillä lailla, ettei me olla Erkin kanssa ollenkaan
menossa Louhelaan. Erkki on kotonaan sanonut lähtevänsä meille.
Jussi ei tiennyt mitä ajatella. Erkki-serkku ja isoveli olivat olleet joka kesä
toistensa tykönä niin kauan kuin hän saattoi muistaa. Maamieskouluunkin ne olivat
menneet samana talvena, kun kummastakin piti tulla isäntä taloon. Jussi taas oli
keväällä pyrkinyt kaupungin lyseoon ja päässytkin, koska oli saanut niin hyvän
todistuksen kansakoulusta.
- Mihinkäs te sitten menette Erkin kanssa? pikkuveli sai vihdoin kysytyksi, kun
oli ajettu hetken matkaa aivan ääneti.
-Tuonne vain, Ruotsiin ensin ja siitä etemmäksi, Antti sanoi ja vilkaisi taakseen
kuin olisi pelännyt jonkun kuuntelevan salaa, vaikka okiinkin keskellä korpea.
- 	Saksanmaalle ollaan lähdössä.
-Ai jääkäriksi niin kuin se rovastin Alpertti? Jussi kysyi
hätkähtäen. Kaikki sen pitäjällä tiesivät, että rovastin
nuorin poika oli matkustanut sotaoppiin Saksaan. Sen
takia oli nimismieskin käynyt pappilassa
kuulustelemassa, mutta antanut sitten olla, kun rovasti oli kivenkovaan
väittänyt poikansa lähteneen Ruotsiin lukemaan
insinööriksi.
- 	Albert meidät on reissuun hommannutkin, Antti
naurahti. - Erkki on tulossa länteen päin. Haukijärven
156

kirkolla on määrä tavata. Jahka päästään etappitien alkuun, niin kyllä ne meidät
eteenpäin järjestävät. Sinä saat ajaa yksiksesi Erkin kotiin ja jäädä sinne vähäksi
aikaa hommiin. Kyllä sinä sen verran jo miehestä käyt, kun olet noin terävä
päästäsi ja vahva varreltasi. Tuot sitten hevosen ja kärryt kotiin hyvissä ajoin ennen
heinäaikaa.
Totta kai isonveljen kehu tuntui Jussista hyvältä, vaan silti hirvitti koko asia.
Mitä ne kotona sanovat ja mitä sanoo Alli-täti, Erkin äiti? Entäs jos heitäkin
tulevat santarmit kuulustelemaan? Vievät vielä Siperiaan. On sinne viety muitakin,
jotka ovat ruvenneet sortovaltaa vastustamaan.
Ennen kuin Jussi ehti sanoa mitään, kuului heidän takaansa voimistuva pörinä
ja kohta jo sellainen torventöräys, että Voikko kavahti säikähdyksissään
takajaloilleen ja oli vähällä katkaista kärryjen aisan.
- Senkin hullut! Antti huusi, kun pöly vähän hälveni. - Jokin auton rakkine
vissiin, noita saa kaupungissa varoa yhtenään.
Pitkän tovin saivat veljekset rauhoitella hevostaan ennen kuin päästiin
jatkamaan matkaa. Vaan seuraavan suon laidalla oli varvikkoon tien vierelle
lennähtänyt jokin vaaleankeltainen paperinpala. Antti pidätti hevosta niin että Jussi
saattoi loikata kärryistä katsomaan, mikä paperi se oli, kun näytti siihen vasta
pudonneen.
”Eläviä kuvia tänä iltana. Tulkaa, nähkää, hämmästykää! 1. Pelastus palavasta
majakasta lentokoneen avulla. 2. Äkämä. Kaksiosainen filmifarssi. 3. Maxin heila.
Hauska pila. 4. Äidittömät. Liikuttavainen filmi-näytelmä. Piletit 1 mk. Lapsilta
ja sotaväeltä 25 penniä.”
-Tämä on varmaan tippunut siitä automobiilista, joka ajoi meidän ohi, Jussi
arveli, mutta Antti vain tuhahti ja sanoi, ettei tuommoisiin kannattanut rahaa
haaskata.
- Kävin minäkin kerran markkinoilla elävissä kuvissa, mutta ei siellä muuta
näytetty kuin joitakin kenraaleita ja mitenkä juna lähti asemalta ja kärryt ajoivat
katua pitkin, hän naurahti. - Onhan tuommoista nähnyt ominkin silmin, ei sitä
tarvitse rahasta katsoa!
Viitala oli Haukijärven suurin talo, suurempi kuin pappila, joka häämötti järven
toisella puolella. Viitalan isäntä oli ollut valtiopäivilläkin ja lautamiehenä käräjillä.
Kaikki häntä kunnioittivat, sillä hyvin oli isäntä hoitanut talonsa ja tavaransa ja eli
sovussa poikiensa, toisen vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Annastiinan tiesivät kaikki
olevan isänsä silmäterä, ja teräväpäinen tyttö se Viitalan nuorimmainen olikin.
157

Sekin pitäjällä tiedettiin, että Viitalaan oli koko viime talven tullut aina tämän
tästä nuoria miehiä milloin mistäkin. Metsäharjoittelijoiksi niitä sanottiin ja välillä
karjanostajiksi. Muutaman päivän ne nuorukaiset viipyivät talon nurkissa ennen
kuin katosivat omia aikojaan. Ei niistä pitäjällä paljon kyselty eikä puhuttu. Nyt
kun uusi vallesmanni oli saapunut ja tuonut mukanaan santarmeja ja kymmenen
kasakkaa, kukin piti suunsa visusti supussa.
Äiti ei päästänyt Annastiinaa pakarituvasta pois, sillä nimismies oli taas
ilmestynyt niiden käskyläistensä kanssa Viitalaan. Marttia ne olivat kuulustelleet, talon
vanhinta poikaa. Isä oli onneksi takamailla kesantoa kyntämässä Väinön ja renkien
kanssa.
- Kunhan nyt ei vain kukaan tulisi ja kävelisi suoraan santarmien syliin, äiti
ennätti juuri sanoa, kun Nalle alkoi haukkua räkyttää pihamaalla.
- Minä menen, Annastiina sanoi ja pujahti nopeasti ovesta kyökin portaille
ja juoksi sieltä pihamaan yli kohti koiraa, joka haukkui navetan nurkalla kuono
riihelle päin.
Totta kai Annastiina näki kahden nuoren miehen ajavan kärryillä kohti pihaa,
mutta senkin tyttö syrjäsilmällä huomasi, että puolen tusinaa kasakkaa oli
ilmestynyt väentuvan portaille.
-Vasikka on karannut! Annastiina huusi äidilleen, joka levottomana kurkki
avoimesta pakarituvan ikkunasta. - Ei tässä kauan mene. Kyllä Nalle sen ajaa kiinni!
Saman tien lähti Annastiina juoksemaan riihelle kohti tulijoita, jotka koiran
nähdessään seisahtuivat hämillään.
- Menkää pois! Annastiina sanoi nopeasti. - Isä ei ole kotona, ja siellä on
santarmeja piha täynnä.
Hetken tyttö jo pelkäsi, etteivät nämä tulijat kuljekaan niissä jääkäriasioissa,
kun toinen oli pelkkä poikanen vasta, tuskin Annastiinaa vanhempi. Onneksi se
vanhempi käänsi heti hevosen ja ajoi kiireesti tiehensä. Varmuuden vuoksi tyttö
avasi karjatarhan veräjän ja kävi hakemassa yhden niistä pikkuvasikoista, jotka
jaloittelivat riihen takana. Kun Annastiina käveli vasikkaa kiskoen takaisin
pihamaalle, kasakat remahtivat nauruun ja huutelivat jotakin venäjäksi. Nalle jäi niitä
haukkumaan, kun Annastiina vei vasikan navettaan.
- Olet sinä neuvokas tyttö, Marttikin kehaisi, kun nimismies joukkoineen
lopulta lähti ja päästiin suurukselle. Silloin uskalsi Annastiina kysyä, pääsisikö hänkin
Hilman ja karjakko-Saaran kanssa eläviä kuvia katsomaan tänä iltana.
- Missäs ne niitä näyttävät? Martti kysyi, vaikka äiti näkyi ravistavan päätään.
- Osuuskaupan makasiinissa, Annastiina vastasi. - Saara sai semmoinen
keltaisen lapun, kun oli tulossa meijeriltä maitoja viemästä.
Niin hauskasti siinä kävi, että kun Saara oli käynyt hakemassa lapun
kamaristaan ja se oli luettu ja hyväksi havaittu, Martti kaivoi liivintaskustaan Annastii-
nalle viisikymmentä penniä.
- Pitäähän tytön nähdä vähän suuren maailman hupia, Martti sanoi äidille, kun
hän yritti sanoa vastaan. - Ja saahan äiti lähteä mukaan, jos ei muuten uskalla
päästää Annastiinaa kirkonkylälle.
Siihen ei äiti kuitenkaan suostunut, vetäytyi vain kamariinsa ja alkoi veisata
virsikirjasta jotakin virttä.
- Menes nyt ja pidä hauskaa! Martti sanoi pöydästä noustessaan. - Minä läh-
158

den isän tykö Takamaalle. Koskaan ei tiedä, jos
vaikka santarmit palaavat.
Antti oli aivan poissa tolaltaan, kun ei heitä
huolittukaan Viitalaan. Onneksi Erkki käveli
kirkonkylän raitilla heitä vastaan, ja hetken
supateltuaan päättivät serkukset mennä
kysymään kievarista yösijaa. Huomenna pitäisi
sitten yrittää paremmalla onnella Viitalaan.
- Tietäisiköhän kukaan, missä isäntä
mahtaa olla, Erkki sanoi lopulta ja nousi oikomaan
koipiaan. - Jos mentäisiin vähän kylälle
kävelemään, hän lisäsi. - Albert sanoi, että
tunnussana ja merkki riittää, kunhan päästään isännän
puheille.
- Entäs jos törmätään santarmeihin? kysyi
Antti, jota selvästi pelotti. Mutta silloin Erkki
purskahti nauruun ja sanoi, että olihan heillä
Jussi mukanaan. Kuka nyt lähtisi tuommoisen
keskenkasvuisen kanssa Saksaan jääkäriksi, ei
kukaan.
Vähän Jussia loukkasi se Erkin nauru, mutta
kiukku unohtui nopeasti, kun serkku hetkeä
myöhemmin maksoi hänetkin eläviin kuviin,
joita näytettiin jossakin makasiinissa. Yhden
penkin päässä oli vielä tilaa, kun he saapastelivat paikalle.
Sen verran oli makasiinissa pimeää, ettei Jussi heti tuntenut sitä tyttöä, jonka
viereen he istuivat. Vasta sitten kun ensimmäinen filmi oli näytetty ja ovi avattiin
filmin vaihdon ajaksi, Jussi sattui vilkaisemaan tyttöä. Tyttö oli se sama, joka oli
heidät hätyyttänyt pois Viitalasta.
- Mitä nyt? Antti älähti, kun Jussi koetti vaivihkaa nykäistä veljeään kyljestä.
Vasta kun velikin tunnisti tytön, muuttui ääni kellossa.
- Ei neidillä satu olemaan tulitikkuja? hän kysyi hiljaa ja käänsi samalla hiukan
takinkäännettään. Sen nurjalle puolelle oli pantu piiloon iso hakaneula.
Annastiina ravisti vain päätään eikä puhua pukahtanut, kun makasiinin ovi oli
vielä auki. Vaan kun ovet jälleen suljettiin ja elävät kuvat taas tanssivat seinälle
ripustetulla lakanalla, tyttö kallisti vähän päätään Jussiin päin ja kuiskasi, että
poikien pitäisi lähteä kuvien jälkeen muka saattamaan heitä Viitalaan.
Kuusi santarmia seisoi tienristillä vahdissa, kun he astelivat muun nuorison
mukana siitä ohi. Jussia vähän nauratti, kun Antti ja Erkki niin hartaina kulkivat
käsikynkkää niiden Viitalan piikojen kanssa.
- Mikäs sinusta oli hauskin niistä elävistä kuvista? hän kysyi Annastiinalta.
- Se missä oli ne tulitikut, tyttö vastasi hymyillen ja lähti sitten juoksemaan
edeltä. Viitalan nurkalla jolkotti koira heitä vastaan muttei haukkunut yhtään,
heilutti vain häntäänsä. Kyllä sekin tiesi, millä asioilla kuljettiin.
159

Ensimmäisessä maailmansodassa Venäjä ja Saksa 0|'va*vl
hollisvaltioita. Samaan aikaan Venäjän sortotoimet kiihtyivät
Suomessa.Varsinkin ylioppilaat olivat sitä mieltä, että
irtautuminen Venäjästä voi tapahtua vain asevoimin. Niinpä la-
hes 2 000 nuorta miestä matkusti salaa vuosina 1915 191
Saksaan saamaan sotilaskoulutusta.
Partiopoikia vai jääkäreitä
Ensimmäistä Saksaan lähtenyttä 200 miehen
joukkoa kutsuttiin Pfadfindereiksi eli
partiolaisiksi. Koulutus oli nimittäin naamioitu
partiotoiminnaksi, jotta Venäjä ei saisi siitä vihiä. Niinpä
Lockstedtin koulutusleirillä käytettiin partiopuku-
ja vaikka harjoiteltiinkin sotilastaitoja.
Saksassa koulutettuja suomalaisia ruvettiin
kutsumaan jääkäreiksi. Saksan sana Jäger tarkoittaa
metsästäjää, mutta nimitystä on käytetty jo 1700-
luvulla varsinkin metsäsodankäyntiin
erikoistuneista sotilaista. Nykyisin jääkärit ovat nopeasti
< Jääkärei liikkuvia jalkaväen sotilaita, joita
käyden reittejä tetään tiedusteluun sekä hyök-
Suomesta ... .....
Lockstedtiin kays- ja suojaustehtavnn.
ja sotaretki
itärintamalle
Hallan Ukko Alfred Heikkinen
Etappitiet
Suomessa ylioppilaat
värväsivät nuoria miehiä
jääkäreiksi. Ensimmäiset
Pfadfindereiksi lähtijät pääsivät
vielä rajan yli omilla
passeillaan, mutta syksyllä 1915,
kun Saksa lupasi kouluttaa
2 	000 miestä ja värväys
kiihtyisi passia enää
myönnetty 19-25-vuotiaille miehille.
Tämän vuoksi miehiä
ruvettiin salakuljettamaan Ruotsin kautta
Saksaan niin sanottuja etappiteitä pitkin.
Etappeina olivat luotettujen yhdys-
miesten talot, joihin nuoret miehet
ohjeet saatuaan matkustivat Jos tulija osasi
tunnussanan ja hänet havaittiin
muutenkin luotettavaksi, hänet autettiin talosta
toiseen ja lopulta rajan yli. Etappitalojen
väki ja rajan yli pyrkivät nuoret miehet
olivat jatkuvasti vaarassa joutua kiinni.
Tärkein etappitie vei Kemistä
Haaparantaan. Myös Tornion kautta päästiin
Ruotsin puolelle. Etelä- ja Keski-Pohjan-
maalta autettiin jääkäreiksi pyrkiviä
Merenkurkun yli Uumajaan. Kesäisin
salakuljetus hoidettiin kalastajaveneil-
lä, mutta talvella miesten oli itse
hiihdettävä jään yli.
Kuuluisimpia jääkärietappe-
ja oli piilopirtti, jonka
hyrynsalmelainen valtiopäivämies Juho
Alfred Heikkinen eli Hallan
Ukko oli rakennuttanut saareen
lähelle kotitaloaan. Siellä saattoi
kerralla piileskellä useampikin
jääkäriksi pyrkivä nuori mies
matkallaan Kemiin ja Tornioon.
Tunnussanat ja salaiset merkit
Venäjä pyrki tietysti kaikin
tavoin saamaan jääkärit ja
heidän värvääjänsä kiinni.
Takaa-ajajat olivat yleensä
santarmeja eli Venäjän
valtiollisen poliisin jäseniä.
Jokaiselta etappitielle 1
pyrkivältä vaadittiin tun- l
nussana tai salainen merkki.
Joskus pyrkijän piti osata
esittäytyä niittokonekonsu-
lentiksi, joskus taas oli oikean
pyrkijän merkkinä oltava kaksi
hakaneulaa takinkäänteessä.
Koska myös etappitaloiksi
epäiltyjä taloja vahdittiin ja
koska santarmit tekivät niihin
usein tarkastuksia,
annettiin erilaisia merkkejä joilla
kerrottiin, voiko taloon
tulla vai oliko parempi
piileskellä metsässä.
Selvän reitin merkkinä
käytettiin esimerkiksi kahta
palavaa kynttilää ikkunalla.
Joskus lähetettiin joku lapsi tai
vanhus varoittamaan tulijoita
santarmeista.
Kalterijääkärit
Ne etappimiehet ja jääkäreiksi
pyrkijät, jotka saatiin kiinni,
vangittiin ja vietiin Spalernajan
vankilaan Pietariin. Näitä niin
sanottuja kalterijääkäreitä
olivat muun muassa Artturi
Leinonen, myöhemmin maineikas
kirjailija ja lehtimies, ja
lapualainen Vihtori Kosola, jonka
koti oli tunnettu etappitalo.
Kalterijääkärit vapautettiin
vasta Venäjän
vallankumouksen jälkeen vuonna 1917.
160

Ensimmäisen maailmansodan
uutuuksia sodankäynnissä olivat
muun muassa konekiväärit ja
taistelukaasut.
Leipäjääkärit
Jääkäreillä oli alituinen nälkä,
sillä sotaa käyvässä Saksassa
ruoka oli kallista. Suomalaisia
kutsuttiinkin leipäjääkäreiksi,
kun he yrittivät ostaa pienillä
päivärahoillaan leipää
lähikylistä. \
Kaikkiaan Lockstedtissa
koulutettiin 1890 jääkäriä.
Heistä noin 500 oli ylioppilaita
tai koululaisia, jotka olivat
oppineet hiukan saksaa koulussa.
Työmiehiä oli joukossa myös
noin 500, ja loput olivat
talollisten tai torpparien poikia,
käsityöläisiä, konttoristeja,
kauppa-apulaisia... Nuorimmat
olivat vasta 15-vuotiaita ja
olipa joukossa joitakin 50-vuo-
tiaitakin.
Kuninkaallinen Preussin
Jääkäripataljoona 27
Suomalaisista koottu jääkäripataljoona
27 siirrettiin koulutuksen jälkeen
Venäjän vastaiselle rintamalle Latviaan lähelle
Riian kaupunkia. Vaikka taisteluissa kaatui
vain 13 jääkäriä ja 49 haavoittui,
sairastui Aajoen suomaastossa
moni jääkäri malariaan ja
tuberkuloosiin.
Keväällä ^^jääkäri-
pataljoona siirrettiin
Libau-nimiseen
pikkukaupunkiin odottamaan
Suomeen pääsyä.Tästä
hermoille käyvästä odotus-
ajasta kertoo jääkäri Sam
Sihvon laulunäytelmä Jääkärin
morsian. Kesti kuitenkin 11
kuukautta, ennen kuin jääkärit
kuljetettiin laivalla Suomeen.
Vaasaan jääkärit saapuivat helmikuun
lopussa 1918. Suomessa oli puhjennut
sisällissota vallankumousta haluavien
A Jääkäreiden
kunniamerkissä oleva
luku 27 on sama
myös ylösalaisin
katsottuna.
punaisten ja
sitä vastustavien
hallituksen joukkojen
eli valkoisten välillä.
Jääkäreille
sisällissota oli pettymys,
olivathan he hankkineet
sotilaskoulutuksensa
taistellakseen Suomen
itsenäisyyden puolesta
Venäjän armeijaa vastaan.
Jääkäreistä tuli kuitenkin
Mannerheimin johtaman
valkoisen armeijan
ydinjoukko, joka koulutti ja johti
rintamalle lähteviä miehiä. Monet
jääkärit kohosivat myöhemmin
Suomen armeijan eversteiksi ja
kenraaleiksi. Viimeinen jääkäri, jääkäri-
kenraali Väinö Valve, kuoli
vuonna 1995.
Jääkärimarssi
Suomessa jääkäreitä juhlittiin suurina sankareina. Itse Jean Sibelius
oli syksyllä 1917 säveltänyt Heikki Nurmion sanoittaman "Jääkäri-
marssin" jota soitettiin ja laulettiin kaikissa isänmaallisissa juhlissa
seuraavina vuosikymmeninä.
► Jää ka ri lipussa on
muun muassa sininen
risti, Suomen leijona
ja Saksan kotka.
Syvä iskumme on, viha voittamaton,
meill armoa ei, kotimaata.
Koko onnemme kalpamme kärjessä on,
ei rintamme heltyä saata.
Sotahuutomme hurmaten maalle soi,
mi katkovi kahleitansa.
Ei ennen uhmamme uupua voi,
kuin vapaa on suomen kansa.
Kun painui päät muun kansan, maan
me jääkärit uskoimme yhä.
Oli rinnassa yö, tuhat tuskaa, vaan
yks aatos ylpeä, pyhä:
Me nousemme kostona Kullervon,
soma on sodan kohtalot koittaa,
satu uusi nyt Suomessa syntyvä on,
se kasvaa, se ryntää, se voittaa.
Häme, Karjala, Vienan rannat ja
yks, suuri on Suomen valta.
Sen aatetta ei väkivoimat saa
pois Pohjan taivahan alta.
Sen leijonalippua jääkärien
käsivarret jäntevät kantaa
yli pauhun kenttien hurmeisten
päin nousevan Suomen rantaa.
maa,
SAMAAN AIKAAN-
Vallankumousmies V.
Lenin sai vuonna 191/
luvan palata Venäjälle
Paluu tapahtui sinetöi
öyssä junanvaunussa
läpi Saksan.
161

27. 	Paleltuneet perunat
ämä on sitten viimeiset, äiti totesi noustessaan mökin
permannon alta muutama rapainen peruna kourassaan. Anni yritti
sytyttää tulta hellan pesään, mutta risut olivat märkiä eikä
hormikaan vetänyt, kun ulkona satoi räntää.
- Nälkään ne meidät tappaa, äiti huokasi ja kalautti jalallaan
kuopan luukun kiinni. - Kai se on pakko huomenna lähteä
kunnan jauho ja kysymään, että voi edes vesivelliä keittää.
- Jos yrittäis saada jostakin talosta perunoita velaksi, Anni
ehdotti varovasti, mutta siihen äiti vain tuhahti, että kuka heille
mitään antaisi, punikeille. Siinä samassa äiti jo otti vesiämpärin
käteensä ja lähti kaivolle. Lopultakin olivat pikkurisut alkaneet
rätisten palaa. Harmaa savu tuprusi hellanrenkaiden välistä ja kiertyi katto-orsien
ympärille. Siellä olivat vieläkin ne suksen aihiot, jotka isältä olivat jääneet kesken,
kun vallankumous alkoi.
Äiti ei puhunut isästä nykyään enää koskaan. Vuosi sitten isä oli käynyt
viimeisen kerran kotona. Pakomatkalla miehet jo silloin olivat, ja äiti oli laittanut
leivän niiden mukaan. Sen jälkeen ei isästä ollut kuultu mitään. Kun Voitto-eno
syksyllä tuli luurangon laihana vankileiriltä mummun tykö, oli äiti käynyt
kysymässä, tiesikö se mitään isästä. Ei isä ainakaan Hennalaan ollut joutunut. Eno
arveli, että isä oli saattanut hyvinkin päästä pakoon Venäjälle.
Antero oli herännyt päiväunilta, kun äiti palasi sisään. Anni kiikutti pikkuveljeä
sylissä. Se oli espanjantaudin jäljiltä vieläkin niin heikko, ettei tahtonut kestää
jaloillaan. Ihan jo pikkuveljen takia olisi pitänyt saada jostakin kunnon ruokaa.
Takalan Johannes istui tuvan pitkän pöydän alapäässä ja kuunteli, mitenkä isä
selitti vaarille ja Yrjölle kuntakokouksen asioita. Vaivaishoitolautakunta oli
kuulemma anonut lisärahaa ruoka-avun antamiseen, kun pitäjällä oli paljon nälkäisiä.
Takalassa ei toki tarvinnut laskea suupaloja. Joka päivä oli pöydässä voita.
- Syös soppaa välillä, äiti kumminkin komensi, kun Johannes kurottui
voitelemaan itselleen kolmannen voileivän. - Johan sinun pitää kohta lähteä koululle,
ettet myöhästy.
- Miten niin?Yrjö sanoi ja kumartui nauraen vilkaisemaan pikkuveljeensä
pöydän päästä. Siellä Yrjö istui, isän vieressä kunniapaikalla, Takalan jääkäripoika,
162

aina kun oli kotona käymässä. - Eikös Johannes jo päässyt kansakoulusta viime
keväänä?
- Ne on nyt ne jatkokurssit, äiti ennätti selittämään. - Kahtena iltana viikossa
kolme tuntia. Opettaja sanoi eilen martoissa, että Johannes on kaikkein paras.
- Eikö se kumminkin olisi parempi, että Johannes pyrkisi kaupungin kouluun,
Yrjö sanoi isään vilkaisten.
- Maamieskouluun Johannes pannaan, isä jyrähti. - Kukas muuten taloa pitää,
kun sinusta on tehty sotaherra.
Illansuussa Johannes lähti potkukelkalla laskettelemaan Takalan mäkeä koulua
kohti. Piki oli pinkaissut hänen jälkeensä eikä kääntynyt kotiin, vaikka Johannes
sitä komensi. Se oli pentu vielä. Yrjö sen oli tuonut jouluna Viipurista.
- Et sitten jahtaa opettajan kissaa! Johannes sanoi Pikille, kun saavuttiin koulun
pihaan. Huussin taakse koira tietysti livahti. Olihan siellä haistelemista.
Luokassa istuivat jo Viljo ja Aronperän Matti, Saastamoisen Maija ja Järvelän
Elina. Yksi vain puuttui heidän viimevuotisesta joukostaan. Rantamäen Anni ei
kuulemma tulisi jatkokurssille ollenkaan.
- Annin äiti kävi eilen meillä kysymässä kehruuksia, muttei mamma sille enää
antanut, kun Kalle oli kapinan aikana käynyt punakaartilaisten kanssa hakemassa
meiltä jauhoja, Elina kielitteli, kun odotettiin luokassa opettajaa. - Syökööt nyt
niitä jauhoja, jotka meiltä silloin varastettiin!
Sinä iltana Anni oli yksin Anteron kanssa kotona, sillä äitiä oli tultu hakemaan
yhteen Suontaan mökkiin lapsenpäästäjäksi. Olihan pitäjällä kätilökin, mutta ei sitä
ollut varaa hakea niin pieneen paikkaan. Äiti ei ottanut palkaksi kuin leivän tai
jonkin lihanmurenan eikä aina sitäkään, jos mökissä ei ollut mitään syötävää.
Yhdestä kylmästä perunasta ja vedestä oli äiti illalla keittänyt vellintapaista,
jonka Anni syötti Anterolle lämpimänä lusikalla. Nälkä oli Annillakin, mutta silti
hän kaapi tunnollisesti pikkuveljensä suuhun joka tipan lautasen pohjalta.
- 	Otas nyt vielä Voitto-enon lusikka, hän maanitteli Anteroa, kun poika rupesi jo
muutaman lusikallisen jälkeen haukottelemaan ja tahtoi nukahtaa istualleen. Ei
siinä tarvinnut kehtolauluja laulaa. Antero nukkui jo täyttä päätä, kun Anni palasi
163

viemästä lautasta tiskipunkkaan. Äidin sukankudin oli jäänyt penkille levälleen.
Lamppuöljyä oli saatu viimeksi syksyllä, kun äiti oli päässyt Takalaan puimaan.
Vaan kun hellanluukkua raotti, näki tulenkajossa kutoa ihan hyvin.
Voi kun olisi ne vanhat hyvät ajat taas. Isä tulisi kohta puusylys käsivarrellaan
ovesta ja äiti vähän myöhemmin iltalypsyltä kiulu täynnä lämmintä maitoa. Heti
kun lumet sulaisivat, pantaisiin perunat maahan. Takalasta isä haki aina
siemenperunat, siitä isosta kuopasta, joka oli pellon toisessa päässä...
Monet kerrat oli Anni ollut Takalan perunakuopalla. Joka kevät he olivat äidin
kanssa olleet perunanistutuksilla ja syksyllä taas perunaa nostamassa. Joskus oli
ollut parikymmentä mökin akkaa ja lasta kuokkimassa Takalan suurella pellolla.
Siinä oli hyvä hietamaa, jossa kasvoi isot ja puhtaat perunat.
Entäs jos? Ei sentään.
Nälkä kurni Annin vatsassa. Ei siinä kauan menisi. Takalan kuoppahan oli
melkein tien toisella puolella. Ei äiti mitään älyäisi, jos veisi perunat suoraan
lattian alle ja löytäisi ne muka huomenna sieltä. Kopallisella päästäisiin taas
viikko eteenpäin. Ja olihan Takalassa perunoita laarikaupalla. Siinäkin uudessa
kellarissa, joka oli pihalla kivinavetan vieressä, oli varmaan toistakymmentä pe-
runalaaria.
Antero nukkui sikeästi. Tuli paloi tasaisesti hellan pesässä eikä sammunut,
vaikka Anni laittoi hiillokselle pari isompaa klapia. Tyhjä koppa oli porstuassa,
tyhjä säkki ovensuussa naulassa. Ei hän toki koko säkillistä hakisi, muutaman
perunan vain, pahimpaan nälkään...
Kello kävi jo melkein kymmentä, kun Johannes vihdoin potkutteli kelkallaan
koululta maantielle. Opettaja oli lainannut Johannekselle omasta kirjakaapistaan
Kapteeni Teräksen Suur-isänmaan ja tarjonnut vielä kuumaa mehua ja
piparkakkuja. Kirja takinpoveen työnnettynä Johannes oli vihdoin lähtenyt kotia kohti.
Onneksi räntäsade oli tauonnut, ja kuu vilahteli pilvien raossa. Pakkanen oli
alkanut kiristyä. Kelkka luisti hyvin jäisellä tiellä, ja Piki kipitti Johanneksen edellä.
Jokisillan jälkeen maantie lähti nousemaan vainioiden välistä kohti Takalaa. Siinä
näkyi Rantamäen mökki tien alapuolella kuusikossa, mutta ei sieltä ainakaan
valoa pilkottanut. Jos vaikka olivat lähteneet koko kylästä, Johannes aprikoi potku-
tellessaan eteenpäin. Perunapellon päästä erottuivat jo Takalan valot.
Ensimmäisenä koko kylässä oli isä hommannut heille sähkövalot.
Ei Johannes heti huomannutkaan, että Piki oli seisahtunut tienvarteen, työnteli
vain kelkkaansa ja ajatteli taskussaan olevaa kirjaa. Opettaja oli kehunut teosta
kovasti ja sanonut, että se oli yhtä jännittävä kuin Vernen Maasta kuuhun. Vasta
kun Piki rupesi haukkumaan ja säntäsi loikkimaan ojanpiennarta ylös, Johannes
seisautti kelkkansa ja huusi koiraa takaisin.
- 	Älä niitä jäniksiä jahtaa! Et saa kiinni kumminkaan!
Ihan niin kuin Piki olisi seisahtunutkin, mutta jatkoi silti
haukkumista. Vasta kun Johannes lähti itse kompuroimaan jäistä ojanvartta
ylöspäin, hän muisti että pellon sivussa oli Takalan vanha
perunakuoppa. Sinne pantiin syksyisin ne perunat, jotka eivät mahtuneet uuteen
kellariin.
Juuri silloin pilkahti pilvien raosta kuu ja valaisi lumisen pellonpään.
164

Perunakuopan oviaukko häämötti mustana lumen keskeltä, ja
sen edessä erottui Piki, jonka haukku oli muuttunut käheäksi.
Mitä ihmettä? Oliko perunakuopan ovi auki?
Anni oli juuri saanut koppansa täyteen, kun koira rupesi
haukkumaan tiellä. Ei siitä mihinkään pakoon päässyt. Ovella
koira jo seistä räksytti, kun Anni ennätti kuopan ovensuuhun
portaiden alapäähän. Säkki putosi permannolle hänen
kainalostaan.
- Ole hiljaa, hän yritti kuiskata, mutta koira vain villiintyi
entisestään. Annia rupesi jo pelottamaan, että se hyökkää
hänen kimppuunsa.
Siinä samassa ilmestyi joku ylös koiran taakse.
- Kuka siellä? tulija kysyi, ja hetken tunsi Anni helpotusta,
kun se olikin vain Takalan Johannes. Sitten iski häpeä.
Mieluiten Anni olisi perääntynyt kellarin takimmaiseen loukkoon ja
piiloutunut laariin perunoiden sekaan, mutta eihän se käynyt.
Johannes rymisti jo portaita alas, ja siinä he seisoivat
vastatusten, Takalan nuorimmainen ja Anni koppansa kanssa.
- Mitä sinä täällä teet? Johannes puuskahti kiskaistuaan
Annin kuopasta valoon. Kuu paistoi niin kirkkaasti, että koiran
varjo erottui hangella.
- Hain perunoita, Anni mutisi, ja äkkiä häneen iski kiukku.
- 	Hain perunoita, kun Antero kuolee nälkään eikä ne kunnasta
anna äidille jauhoja kun me ollaan punikkeja, hän huusi ja
alkoi sitten itkeä.
Johannes ei tiennyt mitä tekisi. Piki oli sentään älynnyt
lopettaa räkyttämisensä ja pyöri Annin jaloissa häntä heiluen.
- Älä nyt itke, Johannes sanoi lopulta. - Saathan sinä perunoita ottaa, mutta
kuopan ovi pitää panna kiinni, ettei perunat palellu.
Yhden kerran Anni vain nyyhkäisi ennen kuin ryntäsi kuopalta pois. Kuu meni
samassa pilveen eikä Johannes voinut muuta kuin työntää perunakuopan oven
kiinni ja laittaa sen uudestaan reikeliin.
Ei Johannes isälle puhunut Annista ja perunoista mitään. Vasta seuraavana
aamuna, kun he jäivät äidin kanssa tupaan kahden, Johannes sai kerrotuksi, miksi oli
illalla viipynyt koululla niin pitkään.
-Vai noin hullusti on niillä asiat, äiti huokasi. - Miksei ne ole minulta tulleet
kysymään?
Vielä samana päivänä äiti lähetti Johanneksen viemään vesikelkalla säkillisen
perunoita Rantamäen mökkiin. Annin äiti oli kovasti ihmeissään, kiitti ja lupasi,
että kyllä he sitten syksyllä maksavat, kun saavat omat perunat maasta. Anni
kiikutti säkin nopeasti lattian alle kellarikuoppaan. Onneksi äiti ei huomannut,
että perunat oli laitettu heidän omaan säkkiinsä.
165

r
maa^MiUl'faUdU"Ua itsenäi!eksi joulukuussa 1917
. iT . 3,kana kuoli tai katosi yli 33 000 suoma-
lern, h n,te'°itUSten ja vankile'rien lisäksi kuo-
lemaaa,heUttl S—kin levinnyt espanjantauti
Punaiset
JA VALKOISET
Sisällissodassa taisteltiin siitä, millainen
itsenäisestä Suomesta tulisi. Vastakkain
olivat valkoiset eli hallituksen joukot,
jotka halusivat tehdä Suomesta porvarillisen
valtion, ja punaiset
vallankumoukselliset, jotka halusivat tehdä
Suomesta sosialistisen
valtion. Valkoiset saivat
tukea saksalaisilta,
punaiset venäläisiltä, jotka
olivat tehneet omat
vallankumouksensa jo
edellisenä vuonna.
Punaiset aloittivat
vallankumouksen 26.1.
1918 nostamalla
punaisen lyhdyn
Helsingin työväentalon
torniin ja
perustamalla eri
järjestyskaarteista Suomen punaisen
kaartin. Aseita saatiin
Viaporin venäläisiltä
sotilailta. Punakaartit
miehittivät Helsingin
28.1.1918 	ja
vallankumous oli meneillään myös Turussa,
Viipurissa, Tampereella ja muissa
suurissa asutuskeskuksissa. Punaiset perustivat
Helsinkiin oman hallituksensa eli
kansanvaltuuskunnan. Porvarilliset johtomiehet,
kuten senaattorit, määrättiin vangittaviksi.
Osa Suomen senaatin jäsenistä eli
porvarillisen hallituksen ministereistä
onnistui kuitenkin pakenemaan Pohjanmaalle,
jonne oli jo koottu hallituksen joukkoja
Venäjältä paenneen kenraali
Mannerheimin johdolla. 28.1.1918 Mannerheimin
joukot riisuivat Pohjanmaalla olevat
venäläiset sotajoukot aseista.
Helmikuun alkupuolella valkoiset
kukistivat Pohjois-Suomen punaiset, jotka
V kenraali Mannerheim
olivat usein liittoutuneet venäläisten
varuskuntien sotilaiden kanssa. Samaan
aikaan Etelä-Suomessa punaiset löivät
vastarintaa tehneet valkoiset omilla alueillaan.
Kun jääkärit saapuivat helmikuun
lopulla Vaasaan, valkoisten hyökkäykset
tehostuivat. Punaisten asemaa heikensi
myös Saksan ja Venäjän solmima rauha.
Sen varjolla saksalaiset joukot vakasivat
Ahvenanmaan ja vangitsivat siellä olleet
venäläiset. Saksalaiset myös painostivat
Leniniä niin, että hänen oli maaliskuun
lopulla kiellettävä lähettämästä lisää
venäläisiä sotilaita Suomeen.
3.4.1918 	Mannerheimin joukot
aloittivat pitkien ja veristen taisteluiden jälkeen
Tampereen valtauksen. Samana päivänä
nousivat Hangossa maihin van der Goltzin
johtamat saksalaiset joukot, jotka lähtivät
kohti Helsinkiä ja vakasivat sen jo parin
viikon päästä. Punaiset joutuivat kahden
tulen väliin.
Tuhannet punakaartilaiset ja heidän
perheensä lähtivät pakenemaan
lännestä kohti itää. Noin 10 000 punaista pää-
sikin Viipuriin ja Venäjälle saakka, mutta
suurin osa pakoon lähteneistä teloitettiin
tai vietiin valkoisten vankileireille, joissa
oli kesäkuun alussa 1918 yli 74 000 vankia.
Virallisesti valkoisen Suomen senaatti
julistautui sodan voittajaksi 6.5.1918.
166

Leijonalippu vai siniristi
Itsenäisen Suomen lipusta
syntyi myös kiistaa. Alun perin
l ruotsinmieliset olivat
kannattaneet punakeltaista leijona-
lippua ja suomenmieliset
sinivalkoista lippua.
Punakeltaisesta leijona-
lipusta tulikin vuonna 1918
valkoisen Suomen ensimmäi-
| nen virallinen lippu.
Koska sisällissodan
hävinneet vallankumoukselliset
olivat käyttäneet punaisia
lippuja, valkoiset voittajat
halusivat Suomen lipusta
sittenkin
sinivalkoisen.Toukokuussa 1918 vahvistettiin
Suomen viralliseksi lipuksi
siniristilippu valkoisella
pohjalla. Ristin keskellä oli kuitenkin
yhä punavalkoinen leijona-
kuvio. Sen päältä poistettiin
kruunu vasta vuonna 1920, kun
haaveet kuningaskunnasta oli
lopullisesti haudattu.
Kuningas vai presidentti
Suomen hallitusmuotoa oli
ryhdytty suunnittelemaan jo
keväällä 1917, kun Venäjän keisari
oli syrjäytetty. Suomi julistettiin
itsenäiseksi tasavallaksi
joulukuussa 1917, mutta uutta
hallitusmuotoa ei ehditty vahvistaa
ennen sisällissodan syttymistä.
Sodan päätyttyä alkoi osa
valkoisista vaatia, että Suomen johtoon
pitäisikin valita kuningas.
Lokakuussa 1918 valitsi niin
kutsuttu tynkäeduskunta, josta
puuttuivat lähes kaikki tasavaltaa kannattaneet
sosiaalidemokraattiset kansanedustajat,
Suomen tulevaksi kuninkaaksi Hessenin
prinssin Friedrich Karlin, joka oli Saksan
keisarin lanko.Tilapäiseksi
valtionhoitajaksi nimitettiin kenraali Mannerheim.
Joulukuussa, kun Saksa myönsi
hävinneensä sodan, prinssi kieltäytyi
ottamasta kuninkuutta vastaan.
Koivun ja tähden
kirjoittaja Z. Topelius ehdotti,
että Suomen
sinivalkoisessa lipussa olisi vino-
raidat ja valkoinen tähti
sinisellä pohjalla.
Senaatin lippukomi-
tean ehdottama
punakeltainen leijonalippu
oli käytössä
toukokuuhun 1918 saakka.
Friedrich Karl
Väinö I ja Suomen kruunu
Suomi ehti olla
kuningaskuntana vain pari kuukautta.
Monarkistit eli kuningasvallan
kannattajat suunnittelivat
kuitenkin jo innokkaasti
kuninkaallista hovia. Perimätiedon
mukaan oli ehdotettu, että
kuningas ottaisi hallitsijani-
mekseen Väinö I. Virallisessa
vaalipöytäkirjassa
kuningasehdokkaan nimi
oli kuitenkin Fredrik
Kaarle.
Erich Ehrströmin
suunnittelema Suomen
kuninkaan kruunu
piti tehdä kullasta
ja helmistä.
Akseli Gallen-Kallela
ehdotti, että lipussa olisi
valkoinen risti sinisellä
pohjalla. Lippu muistutti
kuitenkin liikaa Ruotsin
ja Islannin lippuja.
Otto Donnerin lippu-
ehdotusta nimiteltiin
karkkipaperiksi.
"Minä lähetän maalle ja
sen vakavakatseiselle
kansalle oman ja omaisteni
tervehdyksen ja kiitoksen monesta
myötätuntoisuuden
osoituksesta", prinssi kirjoitti kieltäy-
tymiskirjeessään. "Tulkoon
onnelliseksi tämä minulle rakas
kansa, sen miehet ja naiset ja
sen ihana nuoriso, johon
tulevaisuuden toivo perustuu."
Maaliskuussa 1919 pidettiin
uudet eduskuntavaalit, jossa tasavallan
kannattajat voittivat. Heinäkuussa vahvistettiin
tasavaltainen hallitusmuoto. Ensimmäiseksi
presidentiksi valittiin K. J. Stihlberg, joka
oli alusta alkaen ollut tekemässä Suomesta
tasavaltaa. Vaikka Suomen johtoon
valittiin presidenttihän
sai lähes yhtä paljon v
valtaa kuin kuningas
olisi saanut.
Espanjantauti
Espanjantauti oli 1900-luvun
tuhoisin maailmanlaajuinen
influenssaepidemia, ja se
tappoi koko maailmassa 30
miljoonaa ihmistä. Suomessa
on arvioitu vuosina 1918-1920
espanjantautiin sairastuneen
yli 200 000 ihmistä, joista
20 000 eli joka kymmenes kuoli.
Espanjantauti eteni
aaltoina. Ilmeisesti virus vahvistui
epidemian kiertäessä
maailmaa ja muuttui yhä tappavam-
maksi. Keväällä ja kesällä 1918
siihen sairastuivat varsinkin
nälän heikentämät
punavangit, mutta seuraavana syksynä
ja kevättalvella 1919 tauti
iski myös nuoriin ja terveisiin.
Talvella 1920 kolmas tautiaalto
teki tuhoa Lapissa.
Useimmiten kuolinsyynä
oli nopeasti puhkeava
keuhkokuume, johon ei tuohon aikaan
ollut muuta lääkettä kuin
kamferttitipat, asperiini ja
konjakki. Penisilliini ja muut
antibiootit kehitettiin vasta yli
20 vuotta myöhemmin.
167

28.PIIKKIMATTO
nnikki istui Armin ja Veikon kanssa salissa kuuntelemassa
Markus-setää radiosta, kun isä asteli kovalla kolinalla eteiseen
ja käski Siirin tuoda kalossit ja öljytakin. Pikkulapset eivät
huomanneet mitään, mutta Annikki säikähti. Isä oli taas menossa
pirtutrokareita jahtaamaan. Viime kerralla ne olivat ampuneet
auton ikkunan rikki. Äiti oli ruvennut itkemään, kun isä tuli
aamulla kotiin ja lasinsiru oli raapaissut hänen otsaansa haavan.
Nyt äiti oli lähtenyt linja-autolla kaupunkiin, ja Siiri paistoi
silakoita kyökissä.
- 	Mihin isä menee? Annikki kysyi ovensuuhun seisahtuen.
- 	Ja kenen kanssa?
-Töihin tietysti, isä sanoi ja veti villasukkia jalkaansa. Siiri seisoi tuimana
vieressä isän kalossit kädessään. Öljykangastakki oli heitetty yläkerran porras-
kaiteelle.
- Ei kai isä lähde yksin? Annikin oli pakko kysyä, vaikka isän kulmakarvat olivat
siihen malliin rypyssä, että olisi viisainta olla ihan hiljaa.
- No mutta pikku-Anni, sinähän kuulostat ihan äidiltäsi, isä vain naurahti ja
pörrötti Annikin tukkaa. - Siellä on miehiä puolen tusinaa ja kaksi autoa. Älä nyt
sinä rupea hysteeriseksi!
Annikki ei tiennyt, mitä hysteerinen tarkoitti, mutta ei se hyvältä kuulostanut.
Kun ulko-ovi kolahti isän jäljessä kiinni ja auto kuului lähtevän porraspäästä,
Siiri kumartui nostamaan isän kengät eteisen kaappiin ja puuskahti melkein kuin
itsekseen:
-Tapattaa se itsensä, tuo vallesmanni! Laittoi pyssyn taskuun, mokoma!
Silloin Annikkia alkoi pelottaa vielä enemmän. Hyvä rakas Jumala! Anna että
isä tulee terveenä kotiin!
Ei äitikään ollut rauhallisella mielellä, vaikka yrittikin Armin ja Veikon takia
näyttää iloiselta tullessaan yläkertaan antamaan hyvänyönsuukon.
- Sanoiko Siiri äidille siitä pyssystä? Annikki kuiskasi, kun äiti kumartui peit-
telemään häntä.
-Totta kai isälläsi on virka-ase mukanaan, äiti sanoi totisena. - Älä nyt sinä sitä
murehdi! Onhan isäsi ennenkin ollut pahoissa paikoissa.
168

Kun äiti oli mennyt takaisin alakertaan ja pikkulapset olivat nukahtaneet,
Annikki nousi vuoteestaan ja hiipi varovasti vinttikamarin ikkunaan. Ulkona satoi
ja myrskysi. Tuuli pieksi vaahteran oksilla ikkunaa ja seinää. Liiterin kulmalla
pihalamppu heilui himmeänä narun varassa.
Muuten oli aivan pimeää. Ei edes osuuskaupan
päädystä näkynyt valoa tämmöisessä säässä.
Kai Annikki olisi ihan kohta palannut
takaisin sänkyynsä, kun varpaita alkoi paleltaa.
Vaan juuri silloin kuului ulkoa terävä pamaus
ihan kuin olisi pyssyllä ammuttu, ja kohta
toinen ja kolmas ja vaikka kuinka monta. Samassa
liiterin takana maantiellä vilahti jokin valo, niin
kuin olisi autolla ajettu oikein lujaa, ja heti
perään toinen ja kolmas....
Isän täytyi olla siellä! Äidinkin kiihtynyt ääni
kuului eteisestä. Varovasti Annikki avasi
vinttikamarin oven ja hiipi portaiden yläpäähän.
Äiti oli kai käynyt ulkorappusilla, koska seisoi
villatakkisillaan kynnyksellä ja huusi Siirille.
- Se ajoi piikkimatosta läpi! Voi hyvä Jumala
sentään!
Ei Jussi olisi tahtonut lähteä isän matkaan, ei ainakaan tämmöisellä ilmalla, kun
satoi ja myrskysi. Mutta mikäs auttoi, isä oli vähän maistissaan, sen silmät
kiiluivat siihen malliin.
-Tulet rantaan näyttämään valoa, kun ei muitakaan ole, isä sanoi ja veti jo
nahkatakkia päälleen. - Ei tässä laiskoja elätetä!
Rantakivet olivat kauhean liukkaita, ja vettä meni heti kohta Jussin saappaisiin,
kun valoa ei ollut kuin kapea viiru isän lyhdyssä. Hetken jo näytti siltä, etteivät
virolaiset tulisikaan, kun oli niin huono ilma. Juuri kun isä oli sanomassa, että
lähdetään pois, vilahti merellä jokin valonsäde.
-Tulevat! Perkele! isä oikein innostui, otti lyhdystä varjostimen pois ja alkoi
heiluttaa lyhtyä. Kohta saattoi jo erottaa veneen moottorin äänen sateen ja
aaltojen kohinan yli. Isä ei aalloista piitannut vaan lähti kahlaamaan veteen. Lyhdyn oli
isä työntänyt Jussin käteen ja käski näyttää hänelle valoa. Sade piiskasi kasvoja ja
kylmä vesi valui kauluksesta sisään. Jussia paleli niin että kädet tärisivät. Lyhdystä
huokui sentään vähän lämpöä kohmeisiin sormiin.
Torpedolla ne taas pirtun toivat, koskapa isälle heitettiin veneestä jokin nuora,
jonka päähän oli sidottu vaalea kelluke. Aaltojen pärskeen yli ei tahtonut nähdä,
mitä ne veneen luona puuhasivat, mutta ehkä siellä vaihdettiin rahoja. Isä piti
rahoja kotona rotanmyrkkylaatikossa kaapissa laskiämpärin takana. Kerran oli
yöllä tultu mökille, kun isä ja Jussi olivat poissa. Vaan eivät olleet pirturahoja
löytäneet, vaikka kirjat oli revitty hyllyiltä, kupit ja lautaset viskottu kaapeista ja
petivaatteet levitelty sängystä permannolle. Patjankin olivat hajottaneet ja tyynyt
niin että höyheniä oli lennellyt joka paikassa.
- Jussii!Tule auttamaan! isän huuto sai Jussin havahtumaan. Sade oli lakannut,
169

mutta tyrskyissä oli vaikea päästä kivien välistä rantaan. Kun Jussi ei muutakaan
keksinyt, hän kapusi vähän rantapenkkaa ylemmäksi ja laittoi lyhdyn kivenkoloon
niin, että valonsäde sojotti suoraan isää kasvoihin. Juuri kun Jussi ennätti
vesirajaan, kuului hänen selkänsä takaa rannalta laukaus. Vaistomaisesti Jussi syöksyi
kivien väliin kyyryyn. Suolavettä meni suuhun
ja silmiin.
- Perhanan koppalakit! isän ääni kuului
aivan läheltä. -Tule!
Siinä samassa isä jo katosi lyhdyn
valokiilasta, ja Jussi syöksyi kompastellen hänen
jälkeensä. Torpedo oli varmaan jäänyt rantaveteen. Ei
isä muuten olisi juossut niin nopeasti. Jussi löi
polvensa kiveen ja parahti kivusta. Isä tarttui
poikaansa niskasta ja lähti retuuttamaan
perässään rantaa pitkin. Vielä muutama askel ja
he olivat päässeet niemenkärjen taakse. Nyt
kykeni Jussi taas juoksemaan omilla jaloillaan
vaikka polveen sattuikin.
- Nopeasti kyytiin, isä sähähti aivan lähellä,
kun oli ehditty rantapensaiden suojaan. Jussin
käsi osui pimeässä kylmään metalliin. Auto,
Karlssonin auto oli tässä. Nyyhkyttäen hän
kömpi takapenkille, kun isä jo käynnisti auton
ja lähti rapaa lennättäen ajamaan karkuun.
- Pysy matalana lattialla! isä huusi, kun ta-
kaa-ajajat muutamaa minuuttia myöhemmin
ilmestyivät maantiellä heidän kintereilleen.
Kyyhöttäessään lattialla Jussi näki etupenkin
raosta, miten puunlatvat ja pensaat vilahtelivat
tuulilasin takana. Samassa auto heilahti rajusti.
Oliko isä ajanut pois tieltä?
- Niillä oli piikkimatto, isä huusi. - Pakko
ajaa ojan kautta ohi!
Taas ne ampuivat. Jo helähti takalasi rikki.
Auton moottori ulvoi, ja Jussi löi päänsä
kipeästi penkin kulmaan.
- Isä, isä! hän ehti huutaa.
Silloin ammuttiin taas, auto singahti sivulle,
• kuului ilkeä rasahdus, kun etukulma osui ki-
. ,'!■* * veen. Jussi tunsi auton kohoavan ilmaan eikä
. ‘ ehtinyt muuta kuin sulkea silmänsä...
, * »,
Annikki kyyhötti yhä kaiteen varjossa portaiden yläpäässä, kun isä ja ne muut
astuivat kolistellen ovesta sisään. Äiti pillahti itkuun isän nähdessään, mutta isä
sanoi, ettei ollut mitään hätää.
- 	Laittakaa kuumaa vettä tulemaan ja hakekaa iso pyyheliina ja lämmintä
vaa170

tetta, isä komensi. - Menes Komulainen hakemaan se poika sisään! Sehän saa
kohta kuolemantaudin.
Komulainen paineli ovesta ulos ja Siiri kyökkiin, mutta äiti tahtoi
tietää, mitä oikein oli tapahtunut.
- Reinin Kalle ajoi autolla metsään, isä huokasi ja istui ala-
portaalle riisumaan märkiä saappaitaan. - En olis Kallestakaan
uskonut, että se oli ruvennut pirturengiksi ja ottanut vielä Jussin
mukaan.
- Jussin? Senkö Jussin, joka on Annikin luokalla? äiti sanoi
kauhuissaan. Itku kurkussa hiipi Annikkikin kaiteen luota hallin
suureen nojatuoliin ja veti jalat koukkuun yöpaidan helman alle.
Oliko Jussin isä pirtutrokari? Olihan Jussilla ollut koko syksyn
koulussa likaiset vaatteet ja huonot eväät, mutta ei sitä kukaan
ollut ihmetellyt, kun Jussin äiti oli kuollut juhannuksen aikaan.
Hukkunut mereen, kun olivat olleet verkkoja kokemassa.
- Miten Kallelle kävi? äiti kysyi. - Ja Jussi-paralle?
- Kallelta meni varmaan luita poikki ja korvasta valui verta, isä sanoi ja istui
edelleen portaalla niin ettei Annikki uskaltanut mennä lähemmäksi. - Pojat
lähtivät viemään sitä toisella autolla kunnanlääkärin luo. Ei se ollut edes tajuissaan.
Jussille ei onneksi käynyt kuinkaan, kylmissään se vain oli ja säikähtänyt.
Samassa kuului ulkoa kolinaa. Isäkin nousi seisomaan, ja silloin uskaltautui myös
Annikki takaisin kaiteen ääreen. Pienojen välistä hän näki vilahdukselta Jussin.
- Noo, ei mitään hätää, isä puhui Jussille samalla äänellä kuin Annikillekin,
kun hän yöllä heräsi painajaisuneen. - Mennääs tuonne minun kamariini, saat
ottaa nuo märät vaatteet pois ja laittaa kuivaa päälles. Sitten juodaan teetä ja sinä
pääset nukkumaan.
- Isä...
Jussin ääntä tuskin erotti, ja Annikkiakin alkoi itkettää.
- Minä soitan heti kunnanlääkärille, äiti sanoi. - Lähtekää te miehet nyt
vaihtamaan vaatteita. Siiri, ota parsimalaatikosta ne Annikin harmaat villasukat, kyllä
ne Jussille menevät, kun ovat suusta väljät.
Kohta kilisi jo telefoni talon toisessa päässä. Annikki oli hiipinyt takaisin
huoneeseensa ja kaivanut sänkynsä alta ne harmaat villasukat, jotka hän oli itse
hakenut toissailtana jalkaansa, kun jalkoja oli palellut saunan jälkeen. Varovasti,
porras portaalta Annikki laskeutui puoliväliin vintin rappusia. Juuri silloin tuli
Siiri kiukkuisen näköisenä kyökin ovesta.
- Ne sukat on tässä, Annikki sanoi ja heitti sukkamytyn alas Siirin jalkojen
juureen. Äiti tuli juuri silloin puhelimesta ja näki Annikin yöpaidassa portailla
seisomassa. Onneksi äiti ei kuitenkaan ruvennut torumaan vaan otti villasukat
lattialta ja lähti kohti isän kamaria.
- Isäsi voi jo paljon paremmin, hän kuului sanovan Jussille kynnykseltä. - Jalka
on tietysti poikki mutta kyllä se siitä paranee. On pantu lastoihin jo.
Enempää ei Annikki kuullut, sillä äiti sulki oven perässään. Siiri sen sijaan
niiskautti nenäänsä närkästyneenä ja käski Annikin mennä heti nukkumaan.
- Ei tämä ole mikään lastentunti! hän julisti kyökin ovelta. - Kun ajellaan piik-
kimattojen läpi ja ammutaan pyssyllä ihmisiä.
171

Pirtukanisterit olivat yleensä
Kymmenlitraisia. Niitä kuljetettiin
matkalaukkujen, rekien ja autojen
välipohjissa, heinä- ja halkokuor-
missa ja jopa lastenvaunuissa.
Salakuljetusta varten tehtiin
myös vaatteiden alle puettavia
kanisteriliivejä tai kanisterivatso-
ja, jonka avulla naissalakuljettaja
pystyi naamioitumaan
odottavaksi äidiksi.
Torpedo oli kapea ja
pitkulainen, toisesta päästä suipoksi
muotoiltu metallisäiliö, jota
kiskottiin veneiden perässä
veden alla. Yleensä
torpedoon mahtui 92 kymmenen
litran kanisteria eli lähes
1 000 litraa pirtua.
Al C»T Algoth Niskaan
Suomi ei ollut ainoa maa, jossa alkoholijuomat
kiellettiin. Kanadassa Prinssi Edvvardin saarella
kieltolaki oli voimassa vuosina 1901-1948, Islannissa
vuosina 1915-1922 ja Yhdysvalloissa vuosina 1919-
1933 eli vain vuoden pitempään kuin Suomessa.
Yhdysvalloissa kieltolaki johti
laajamittaiseen salakuljetukseen ja salakapakoiden
ylläpitoon sekä rikollisuuden
järjestäytymiseen. Tunnetuimpia kieltolakiajan
gangstereita oli chicagolainen AI Capo-
ne,joka lopulta saatiin vangituksi
kirjanpitorikoksiin vedoten.
Kuuluisimpia suomalaisia
salakuljettajia oli Algoth Niska, joka hankki
salakuljettamansa alkoholin kansainvälisillä vesillä
odottavista saksalaisista ja puolalaisista
laivoista. Myöhemmin toisen
maailmansodan kynnyksellä Niska auttoi juutalaisia
pakenemaan natsi-Saksasta Suomeen.
Sekä Suomessa että Yhdysvalloissa
yritettiin salakuljettajien autoja pysäyttää
tiesuluilla ja piikkimatoilla. Piikkimatto oli
Suomessakin lähes joka paikkakunnan
poliisivoimilla. Usein sekä salakuljettajat
että heitä jäljittävät tullimiehet ja poliisit
joutuivat tulitaisteluun. Kieltolain aikaan
Suomessa
tapahtuikin 16 kertaa
enemmän
henkirikoksia kuin
esimerkiksi
Ruotsissa, missä alkoholin
Varpunen oli pieni ja
litteä neljänneslitran
peltikanisteri, pienen
erän myyntiastia.
Pirtua voitiin myös
mitata kanistereista
ostajan omaan astiaan,
vaikkapa peltiseen
maitokannuun.
kulutusta
säädeltiin erityisen viinakirjan avulla.
5.4.3.2-1-0
Keskustelu kieltolain synnyttämistä
epäkohdista kiihtyi 1920-luvun lopulla.
Joulukuussa 1931 järjestettiin kansanäänestys
kieltolaista. Yli 70 prosenttia vaati
kieltolain kumoamista kokonaan.Tulos yllätti
eduskunnankin, joka jo tammikuussa
1932 antoi uuden alkoholilain. Valtion
alkoholiliikkeen myymälät avautuivat
kaikissa kaupungeissa ja Rovaniemen
kauppalassa 5.4.32 kello 10.
Jos tullivene lähestyi,
torpedon köysi katkaistiin
ja torpedo vajosi pohjaan.
Siinä oli merkkinaru, jonka
päässä oli korkki ja painona
suolapussi. Muutaman
tunnin päästä, kun suola oli
sulanut meriveteen, korkki
ponnahti pinnalle ja lasti
voitiin nostaa talteen.
Vaikka alkoholitarjoilu oli kielletty
ravintoloissa, tarjottiin tietyissä
ravintoloissa ja kapakoissa pirtulla
terästettyä kovaa teetä.
Apteekeista saattoi pirtua tai konjakkia
ostaa lääkkeeksi reseptiä vastaan.
Usein sialle tarkoitettu pirtu
päätyi kuitenkin isännän kurkkuun.
Itsenäisen Suoden ensiöistä
masi kieltolaki, joka oli voimassa vuodes
Zo .931 Vaikka sen tavoitteena oli kansan ,a,.,s«n™-
nen, pirtun salakuljetus ja salakauppa l.sas.vat nkoll.-
suutta ja holtitonta ryyppäämistä.

Radiolasta Yleisradioon
Vuonna 1919, kun kieltolaki
astui voimaan, eduskunta
hyväksyi myös Suomen
ensimmäisen radiolain, jossa
radioaallot ja radiotoiminta
määrättiin valtion yksinoikeudeksi.
Radiotekniikkaa oli kehitetty
ensimmäisen maailmansodan
aikana sotilastarkoituksiin.
Rauhanteon jälkeen ryhdyttiin
radiota kehittämään myös
suurta yleisöä varten.
Yhdysvalloissa perustettiin
esimerkiksi vuoden 1922
aikana yli 500 yksityistä
radioasemaa. Euroopassa radiotoiminta
keskitettiin valtioille. Britit
saivat oman yleisradionsa eli
BBC:n (British Broadcasting
Company) vuonna 1922.
Saksassa postihallinto aloitti
yleisölle tarkoitetut
radiolähetykset vuonna 1923.
Suomessa radiotoiminnan
aloittivat radioamatöörit.
Nuoren Voiman Liiton
radioamatöörit saivat jo vuonna
1921 valtiolta luvan
radioläMarkus-sedästä
KOULURADIOON
Radio-ohjelmia lähetettiin kahdesti
päivässä. Päiväohjelmaa lähetettiin kello 12-13
ja iltaohjelmaa kello 18-22. Lisäksi
lähetettiin sunnuntaisin iltapäiväkonsertti
kello 17-18.
Ensimmäisenä vuonna lähetettiin 116
esitelmää ja 72 lausunta- ja pakinaohjel-
maa. Orkesteri kävi studiossa soittamassa
58 kertaa. Kaikki lähetykset olivat suoria,
eikä niitä nauhoitettu.
hetyksiin. Kolmessa vuodessa
syntyi eri puolille Suomea 75
Nuoren Voiman Liiton
radioasemaa, joita voitiin kuunnella
lähinnä radioasemien omilla
paikkakunnilla. Merkittäviä
radioasemia oli tuohon aikaan
kolme: Radiopataljoonan
asema Helsingin Katajanokalla,
Suomen Radioamatööriliiton
Helsingin Kerhon Radiota ja
Tampereen Radioyhdistyksen
radioasema.
Vuonna 1926 perustettiin
O.Y. Suomen Yleisradio - A.B.
Finlands Rundradio.
Joulukuussa 1926 aloitti Yleisradion uusi
kuuluttaja näyttelijä Markus Rautio
suositut lastentuntinsa; ne lähetettiin
torstaisin kello 18-18.50. Markus-setä kutsui
studioon vieraaksi lapsia, jotka esittivät
omaa ohjelmaansa. Markus-sedän kirje-
laatikkoon lapset lähettivät kirjeitä
ääneen luettaviksi. Joka ohjelman lopussa
hän kehotti lapsia syömään kiltisti
kaurapuuronsa. Viimeinen Markus-sedän
lastentunti lähetettiin vuonna 1956.
Jo vuonna 1927 ehdotettiin, että
Yleisradio alkaisi lähettää ohjelmia kouluille.
Kouluhallitus kielsi hankkeen jyrkästi,
sillä moiset ohjelmat "tuntuvasti häiritsevät
koulun jokapäiväistä edeltäpäin tarkoin
määrättyä opetussuunnitelmaa". Vasta
vuonna 1934 ymmärrettiin, että koulu-
radiosta olisi enemmän hyötyä kuin
haittaa. Vuoteen 1939 mennessä lähes 3000
kouluun hankittiin radio ja niissä
ryhdyttiin kuuntelemaan kouluradiota.
uudempi,
verkkovirralla toimiva putki-
radio jossa on
sisäänrakennettu kaiutin
Kidekoneesta Lahden
radiomastoihin
Ensimmäiset
radiovastaanottimet olivat yleensä akuilla tai
paristoilla käyviä kidekoneita,
joita kuunneltiin kuulotorvella.
Vähitellen yleistyivät
verkkovirralla toimivat putkiradiot.
Suomessa kaikki
radioasemat lähettivät pitkiä
radioaaltoja. Etelä- ja Keski-Suomessa
kuuluvuus parani vuonna 1928,
kun Lahteen rakennettiin
uudet korkeat radiomastot.
Vuonna 1935 Lahdessa aloitti
lähetyksensä yksi Euroopan
tehokkaimmista pitkäaaltoisista
radiolähettimistä, jota voitiin
kuunnella myös ulkomailla.
► 	Moni ihmetteli
radion valitsinnappulaa
pyörittäessään
ulkomaisia radioasemia,
joista kuului merkillistä
ulkomaista puheenpölö-
tystä, soittoa ja laulua.
173
<4
vanhanaikainen
kuulokkeilla
kuunneltava
kideradio

29. 	Ajolähtö
o lähti pallo syöttäjän kourasta, osuuko Paavo? Osuu se! Lyönti
kajahti nahkapallon kylkeen niin kuin olisi pyssyllä ammuttu. Ai,
ai, liian korkealle lensi. Jo ennen kuin Reinikka puhalsi lyhyen
terävän vihellyksen, Juho oli varma, että siitä tulisi koppi. No niin,
eikös vain. Haava taas. Harmi, että halkopinot peittivät
suurimman osan kenttää, mutta Juho ei uskaltanut mennä edemmäs, ettei
häntä huomattaisi.
Suojeluskunnan urheilukentällä pelattiin pesäpalloa melkein
joka ilta. Se oli pitäjän paras kenttä, jossa sai lyödä niin pitkälle
kuin jaksoi. Ei ihme, että piirinmestaruuskisat pidettäisiin taas
täällä ensi pyhänä. Suojeluskunnan miesten joukkue oli voittanut
pokaalin jo kaksi kertaa, mutta suojeluskuntapojat olivat vasta tänä kesänä
selvinneet loppuotteluun pirtti järveläisten kanssa. Paljon parempi valmentaja Reinikan
Pentti oli kuin opettaja Järvinen, joka oli ennen valmentanut suojeluskunnan
pelaajia. Se ei koulussakaan antanut Juhon koskaan olla kapteenina, vaikka kaikki
tiesivät, että Juho oli pitäjän paras pesäpallonlyöjä.
Opettaja Järvisen takia ei Juho päässyt suojeluskuntapoikiinkaan. Äiti ja
opettaja olivat olleet riidoissa jo siihen aikaan, kun Taisto kävi koulua. Punikiksi se
oli Taistoa haukkunut ja väittänyt, että Taisto oli viskannut kiven koulun saunan
ikkunaan. Äiti oli vienyt sen ikkunariidan koulun johtokuntaan, eikä Taisto
joutunut maksamaan. Marttilan Armas oli nimittäin tunnustanut isälleen, että hän sen
ikkunan rikkoi, kun kokeilivat ritsojaan. Marttilan isäntä oli koulun johtokunnan
puheenjohtaja. Marttilaa oli opettajankin lopulta ollut pakko uskoa.
Vaan kun Juho sitten meni kouluun, oli opettaja Järvinen syrjinyt häntä alusta
asti. Monet itkut oli Juho sen takia itkenyt, mutta äiti oli lohduttanut, ettei se
opettajan kiukku Juhosta johtunut vaan siitä että he asuivat työväentalolla. Äiti oli
saanut vahtimestarin paikan, kun isä oli kuollut Tampereella silloin kun oli sota.
Juho ei itse sodasta muistanut mitään, kun oli silloin ollut vasta pikkuvauva.
No, mikseivät ne pelanneet enää? Reinikka seisoi Paavon kanssa
syöttölautasen luona ja näytti itse, mitenkä mailalla piti lyödä, ettei pallo lähtenyt liian ylös.
Juhoa harmitti, kun ei voinut kuulla, mitä Reinikka sanoi. Paavo oli kertonut, että
Reinikka oli käynyt Tahkon kurssit ja tiesi pelistä paljon enemmän kuin opettaja
Järvinen.
174

Samassa jokin kylmä ja kostea hipaisi Juhon paljasta
säärtä.
- Leksa, hys! poika älähti ja tarttui koiraa
kaulapannasta ennen kuin se olisi syöksynyt kentälle. Leksa
tahtoi aina juosta pallon perään. Kun Juho löi välillä palloa
itsekseen kotona työväentalolla, Leksa toi pallon aina
takaisin, vaikka se olisi lentänyt nokkospuskiin asti.
Leksan häntä vispasi, ja kieli roikkui suusta kuin märkä
vaaleanpunainen rätti. Varovasti Juho perääntyi halkopi-
nojen väliin koiraa kiskoen. Vasta puron toisella puolella
hän päästi irti Leksan kaulapannasta.
- Missä kissssssa? Juho sihautti, ja silloin koira lähti
haukkuen juoksemaan niityn yli kohti työväentalon
kuusiaitaa. Kun Juho hetken päästä ennätti pihalle, istui
Taisto portailla pasuunaa kiillottamassa ja Leksa makasi
tyytyväisenä hänen jaloissaan.
-Taasko sinä kävit siellä lahtarien nurkissa
kurkkimassa? isoveli naurahti. - Antaisit olla. Ei ne sinua
kumminkaan huoli, vaikkei Järvinen enää siellä määrääkään.
Anna-Maija oli kuorinut jo ämpärillisen porkkanoita,
kun äiti käski hakea lisää puita. Lihasoppa keitettäisiin jo
tänä iltana valmiiksi. Huomisaamuna leivottaisiin leivät
ja pullat. Silloin olisi kyökki lottia täynnä heti aamusta.
Hyvillä mielin Anna-Maija otti puukopan ja kipaisi
ulos. Talon toiselta puolelta kuului pillinvihellys.
Paavokin oli kentällä pelaamassa, Anna-Maijan pikkuveli. Oli
lopultakin päässyt suojeluskuntapoikien joukkueeseen,
vaikka oli kaikista nuorin. Lahden Juho sen oli opettanut
pesäpalloa pelaamaan.
Olikohan Juho taas halkopinojen välissä?Yhtenä iltana
Anna-Maija oli nähnyt Juhon siellä, mutta poika ei ollut
häntä huomaavinaan, kääntyi vain pois ja käveli kotiinsa.
Kun Anna-Maija oli kotimatkalla sanonut Juhosta Paavolle, veli oli suuttunut ja
käskenyt hänen hoitaa omat asiansa. Siksi Anna-Maija ei ollut uskaltanut
koulussakaan puhua Juholle mitään, vaikka he istuivat rinnatusten samassa pulpetissa.
Äiti oli jo pilkkonut porkkanatkin kattilaan, kun Anna-Maija palasi kyökkiin
kahta klapikoppaa raahaten.
- Panes tuohon pöydänkulmalle neljä kuppia, äiti komensi kesken hyörinän.
-Tahtoo se Reinikkakin teetä ennen kuin lähtee polkemaan Alakylään.
Anna-Maija laittoi kaiken valmiiksi, teenporot kuulan sisään ja kuulan
kannuun niin kuin oli pikkulotissa opetettu. Äiti oli kotona tehnyt heille eväsleivät.
Niiden päällä oli tuoretta munajuustoa.
- Sinähän näppärä olet, äiti kehaisi, kun Anna-Maija oli ymmärtänyt veitsellä
leikata leivät kahtia niin, että niistä riitti pala kullekin ja Reinikalle ja Paavolle
vielä toiset.
175

Aurinko oli jo laskemassa, kun Reinikka ja Paavo vihdoin tulivat. Ne menivät
ensin panemaan porstuan laatikkoon mailat ja räpylät ja astuivat sitten kyökkiin
teetä juomaan.
- No mitenkäs peli sujui? äiti kysyi Reinikalta teetä kaataessaan.
- Muuten hyvin, mutta Marttilan Armas venäytti nilkkansa viimeisessä
juoksussa, Reinikka harmitteli. - Se on meidän pojista ainoa, joka pystyy lyömään
koska hyvänsä pesät tyhjiksi, jos tulee ajolähtö.
- Kai se nyt älyää laittaa etikkahauteen siihen nilkkaan, äiti rupesi
huolehtimaan, mutta siihen Reinikka sanoi, etteivät taida pelkät hauteet nyt auttaa.
Armas ei missään tapauksessa kykenisi pelaamaan ainakaan viikkoon.
- Onhan se hopeakin ihan hyvä saavutus, äiti koetti lohdutella, vaikka Paavosta
kyllä näki, että sitä harmitti hirveästi. Silloin Anna-Maija sai ajatuksen.
- Ei siihen voisi ottaa ketään muuta Armaksen tilalle? tyttö kysyi reippaasti ja
tönäisi pöydän suojassa Paavoa. - Onhan täällä muitakin hyviä lyöjiä.
Reinikka laski teekupin vadille ja katsoi Anna-Maijaan ihmeissään.
- Kyllä pitäjän parhaat pelaajat on jo meidän joukkueessa, hän sanoi.
- Ei kaikki! sai Paavokin lopulta avattua suunsa. - Lahden Juho on kaikista
paras, mutta Järvinen ei antanut sen tulla pelaamaan.
- Lahden Hilma on työväentalon vahtimestari, äiti kiirehti selittämään. - Ja
Juho on punaorpo. Niillä on ollut opettaja Järvisen kanssa riitaa vähän joka
asiasta. Sen takia Juho ei päässyt suojeluskuntapoikiinkaan, vaikka Paavo sitä pyysi.
- On Juho ollut monena iltana katsomassa teidän harjoituksia, Anna-Maijan oli
pakko paljastaa. -Tuolla se on seissyt halkopinojen välissä, kun ei ole kehdannut
tulla kentän laidalle. Mutta parempi se on pelaamaan kuin Armas. Koulussa ei
kukaan lyö niin pitkälle kuin Juho.
- Jaha, Reinikka sanoi ja hämmensi teekuppiaan otsa rypyssä. - No tuota,
voisko sitä Juhoa käydä kysymässä vielä tänä iltana?
- Paavohan sen parhaiten tuntee, äiti vastasi. - Juho on mukava poika, mutta
äiti on semmoinen periaatteen ihminen. Me ollaan kyllä ihan hyvissä väleissä
Hilman kanssa, päästiin aikanaan ripillekin yhtä aikaa.
Leksa rupesi haukkumaan, kun Juho istui Taiston ja äidin kanssa teetä juomassa.
Äiti jo ihmetteli, että kissatko siellä taas kolistelivat, mutta sitten rupesi pihalta
kuulumaan puhetta.
-Joku polkupyörämies sieltä tulee ja joku
nainen,Taisto oli noussut kurkistamaan verhojen välistä. - Ja taitaa
olla Paavokin ja joku lettipää.
- Mitä ne nyt tähän aikaan? äiti tuhahti ja meni portaille
vastaan. Juho ei kehdannut seurata perässä ennen kuin äiti
huusi häntä nimeltä.
- Päättäköön poika itse, äiti kuului sanovan juuri kun
Juho astui ovesta ulos. Paavo seisoi ylimmällä rapulla, muut
pihamaalla portaiden juuressa. Siinä oli Anna-Maija ja sen
äiti ja Reinikka, se suojeluskunnan uusi urheiluohjaaja.
- Marttilan Armas venäytti nilkkansa, Paavo selitti
ennen kuin kukaan muu avasi suunsa. - Eikä meillä ole
176

ketään joka löisi pesät tyhjiksi, jos tulee ajo-
lähtö.
- Minä kuulin, että Juho on oikein hyvä
lyöjä, Reinikka jatkoi. - Olisiko mitenkään
mahdollista, että tulisit huomenna
loppuotteluun Armaksen tilalle? Siinä on
kumminkin kysymys piirinmestaruudesta.
Juho ei tiennyt, mitä sanoa. Äiti oli
mennyt takaisin sisään, mutta Taisto oli tullut
ovensuuhun nojailemaan.
- Mene nyt, kun mieles tekee kumminkin,
isoveli naurahti.
- En minä ole pelannut koko kesänä,
Juhoa rupesi hirvittämään. - Kun ei ole ollut
kouluakaan.
- Treenataan aamulla, Paavo lupasi.
- 	Lähdetään kentälle jo kahdeksalta. Minä
syötän ja sinä lyöt.
Reinikkakin lupasi tulla heti aamusta
opastamaan Juhoa. Kisat alkaisivat vasta
kahdeltatoista, kun pirttijärveläiset saapuivat
junalla.
Sinä iltana ei Juho tahtonut saada unta. Kadutti jo välillä, että oli suostunut
peliin mukaan. Jos sitten ei osukaan palloon ja munaa kaikki! Opettaja Järvinen
siellä on tietysti taas ensimmäisenä haukkumassa punikiksi.
- Lopeta nyt se pyöriskely ja rupea nukkumaan, Taisto sanoi vihdoin toisesta
hetekasta aikansa Juhon sängyn natinaa kuunneltuaan. - Ajattelet vain, miten
pallo lentää ja Järvinen joutuu häpeään!
Anna-Maijakin lähti varhain aamulla äidin ja Paavon kanssa suojeluskuntatalolle.
Vaikka kyökissä oli paljon tekemistä, ehti Anna-Maija sentään käydä nurkalla
kurkistamassa, miten Juho ja Paavo ja Reinikka harjoittelivat kentällä. Reinikka
seisoi räpylä kourassa kentän puolivälissä, mutta niin vain jäi mies ilmaan
tuijottamaan, kun pallo lensi kauniissa kaaressa hänen ylitseen ja putosi kahahtaen
vadelmapöheikköön, joka kasvoi kentän toisessa päässä.
-Yksikin tämmöinen kunnari eikä pirttijärveläiset voi mitään! Reinikka huusi
juostessaan palloa etsimään. Samassa pöheiköstä syöksyi koira pallo suussaan.
Reinikka jäi hämmästyneenä seisomaan kentän laitaan.
- Leksa! Tänne! Juho kuului huutavan, ja koira lähti pinkomaan kentän yli
kohti Juhoa ja Paavoa.
- No, miltä näyttää? äiti kysyi, kun Anna-Maija palasi keittiöön. Ensimmäiset
tuoreet pullat tuoksuivat liinan alla.
- Kyllä ne voittaa sen piirinmestaruuden, Anna-Maija sanoi ja haukkasi läm-
pimäispullasta ison palan. - Vaikka tulis millainen ajolähtö.
177

Suomi joutui 1930-luvun alussa yleismaailmallisen talouslaman
pyörteisiin. Työttömyys ja pakkohuutokaupat lisäsivät
yhteiskunnallisia levottomuuksia. Hitlerin johtama Saksa ja Stalinin
johtama Neuvostoliitto valmistelivat sotaa. Suomessa suojeluskunnat
ja Lotta Svärd -yhdistykset valmensivat jäseniään puolustamaan
isänmaata.Tähän toimintaan osallistuivat myös pikkulotat ja suo-
jeluskuntapojat.
Nivalan konikapina
Hyvä esimerkki ristiriidoista,
joita lama synnytti, oli
Keskipohjanmaalla Nivalan pitäjässä
syntynyt maanviljelijöiden
kapina. Sen alkusysäyksenä
oli maanviljelijä Ruuttusen
Hilppa-tamma, jonka
eläinlääkäri määräsi lopetettavaksi
näivetystaudin takia. Tamma
ei kuitenkaan ollut sairas vaan
laiha ja aliravittu.
Ruuttunen
ei suostunut
tammaansa
lopettamaan. Kun hänet
pidätettiin, väkijoukko esti
kuljetuksen Ouluun ja
mukiloi pitäjän vihatun
nimismiehen. Nivalaan lähetettiin
sotilaita, jotka hajottivat
väkijoukon aseella uhaten. Tilanne
laukesi lopulta
rauhanomaisesti, mutta yli 200 kapinallista
pidätettiin ja kahdeksan heistä
tuomittiin kuritushuoneeseen,
josta heidät tosin armahdettiin
vuotta myöhemmin. Ruuttusen
Hilppa eli vielä
vuosia
konikapinan jälkeen.
1929
Wall Streetin
pörssiromahdus
Suojeluskunnat ja lotat
Suojeluskunnilla ja Lotta Svärd -yhdistyksillä oli
enimmillään yli puoli miljoonaa jäsentä. Monille paikkakunnille
rakennettiin komeita suojeluskuntataloja, joiden viereen
tehtiin tavallisesti urheilukenttä. Suojeluskuntalaiset har-
joittelivat sodan varalta ampumataitoja ja hiihtoa sekä
muuta urheilua.
Lotta Svärd
-yhdistykset huolehtivat

suojeluskuntalaisten
muonituksesta harjoitusten ja
leirien aikana. Lotat
^ harjoitelivat myös
lääkintää, viestitystä
ja jopa ilmavalvontaa ja
hankkivat varusteita
ja varoja suojeluskunnille pitämällä
esimerkiksi kahviloita. Lottien varoin
hankittiin kenttä keittiöitä ja kenttäsairaaloita
kaikkine varusteineen. Niistä oli iso apu
myöhemmin toisen maailmansodan aikana.
Pikkulotat
Lottajärjestö ryhtyi perustamaan pikku-
lottien osastoja vuonna 1931. Pikkulotak-
si hyväksyttiin 8-16-vuotiaita tyttöjä. 17
vuotta täytettyään lottatytöstä tuli
varsinainen lotta.
Pikkulotat auttoivat lottia
muonituksessa ja opettelivat ensiapu-ja
käsityötaitoja. He myös voimistelivat, urheilivat
ja esiintyivät lottien ja suojeluskuntien
tilaisuuksissa.
Suojeluskunta- ja sotilaspojat
Suojeluskuntiin oli liittynyt heti
kansalaissodan jälkeen jopa vähän yli 10-vuotiai-
ta poikia. Näistä 10-17-vuotiaista pojista
muodostettiin suojeluskuntien poika-
osastoja, joilla oli omia harjoituksia ja
leirejä sekä paljon urheilutoimintaa.
Talvisodan kynnyksellä vuonna
1939 suojeluskuntapojat auttoivat
lottien järjestämissä suurkeräyksis-
sä. Esimerkiksi rajalle rakennettavia
piikkilankaesteitä varten
suojeluskuntapojat kävivät repimässä
vanhoista aidoista irti yli 80 000
kilometriä piikkilankaa.
Syksyllä 1941 jatkosodan alussa
suojeluskuntapojat muuttivat
nimensä sotilaspojiksi. Jokaiseen
kansakoulupiiriin perustettiin oma sotilaspoika-
osasto,ja parin vuoden päästä sotilas-
poikia oli jo yli 70 000. He toimivat muun
muassa keräysapulaisina ja lähetteinä ja
auttoivat väestönsuojelu- ja ilmatorjunta-
tehtävissä.
Sekä suojeluskunnat että lottajärjestö
lakkautettiin syksyllä 1944 Neuvostoliiton
vaatimuksesta.
•tehtaita suljetaan
• paljon työttömiä
• kukaan ei osta mitään
1930-1934
lama iski Suomeen
New Deal eli uusi jako loi työpaikkoja
• tavaroiden kysyntä vilkastui
• lama vaihtui korkeasuhdanteeksi
maailmantalous elpyi
Suomenkin talous parani
• vienti romahti
• yrityksiä, maatiloja ja pankkeja konkurssiin
• suurtyöttömyys
• kapinamieltä ja levottomuuksia

Tiedätkö kuka oli se
runoilija, joka kertoi
Suomen sodassa ukkonsa
mukana kulkeneesta Lotta Svärdistä?
Lotta Svärd -järjestö
sai nimensä runon
mukaan.
Pesäpallon juuret
Jo muinaisessa Egyptissä ja
antiikin Kreikassa ja Roomassa
pelattiin pallopelejä, joissa
palloa lyötiin ja otettiin koppeja.
Ruotsissa pelattiin längballia,
Saksassa schlagballia ja
Venäjällä laptaa. Keskiajan Englannissa
pelattiin pallopelejä, joista kehittyi
vähitellen baseball. 1800-luvulla
baseballista tuli Yhdysvalloissa erittäin
suosittu, ja suomalaiset tutustuivat
siihen muun muassa Amerikasta palaavien
siirtolaisten suosituksesta. Suomalaisen
naisliikunnan uranuurtaja Anni Collan
esitteli peliä vuonna 1911 suomalaisille ja
käänsi sen nimen pesäpalloksi.
Kuningaspallo
Suomessa pelattiin 1900-luvun
alussa innokkaasti kuningaspalloa,
jossa palloa lyötiin kentän toisella
laidalla olevasta sisä- eli kotimaalis-
ta. Pelaajat juoksivat ulkomaaliin ja
takaisin.Toisen joukkueen pelaajat
yrittivät polttaa juoksijoita
heittämällä heitä pallolla. Juoksijoiden
ei tarvinnut juosta omalla vuorollaan,
vaan sopivaa lyöntiä voitiin odottaa joko
piiriksi kutsutulla turva-alueella tai ulko-
maalissa. Joskus kaikki pelaajat juoksivat
yhtä aikaa.
Pesäpallosanoja
Ajolähtö on tilanne, jossa
jokaisella pesällä on etenijä.
Viimeisellä lyönnillä on pakko
edetä.
Etenijä saa haavan eli
haavoittuu Jos hän etenee
kopilla mutta ehtii kuitenkin
seuraavalle pesälle ennen
tappoheittoa. Haavoituttuaan
etenijä ei saa jäädä
etenemään kentälle.
baseball-kenttä
kuoli
mutta
pesäpallossa vain haa
voittui. Pesäpallokenttä
oli kuitenkin pitkä ja kapea, eikä
palloa syötetty hankalasti vaakahei
tolia vaan pystysuoraan kuten kunin-
gaspallossa ja pitkäpallossa.
Uuden pelin kehittely kesti vuosia.
Ensimmäinen nykyisentyyppisen
pesäpallon koeottelu pelattiin Helsingissä
Kaisaniemen kentällä 14.11.1920. Pelin
nimi vaihdettiin pitkäpallosta
pesäpalloksi vuonna 1922.
Hutunkeitto on tapa,
jolla joukkueet arpovat
mailan avulla, kumpi
aloittaa ulkona
ja kumpi sisällä.
Viimeisenä mailan
päästä otteen saava
saa valita uiko- tai
sisävuoron.
Jokeri on erityisen
hyvä pelaaja Jonka
sisävuorossa oleva joukkue
voi ottaa käyttöönsä missä
kohtaa lyöntijärjestystä
tahansa. Yhden sisävuoron
aikana joukkue saa
käyttää kahta jokeri-
pelaajaa.
Kuningaspallo
kenttä
Tahko ja pesäpallo
Suomalaisen pesäpallon isä on Tahko
Pihkala, joka toimi Suomen
Voimisteluja Urheiluliiton neuvojana vuosina
1911 -1917 ja ryhtyi kansalaissodan
jälkeen johtamaan Suomen
armeijan ja suojeluskuntien
urheilutoimintaa. Opintomatkoillaan
Yhdysvalloissa Pihkala oli tutustunut
baseballiin ja hän yhdisti sen parhaat
puolet kuningaspallosta
kehittämäänsä pitkäpalloon.
Baseballista pesäpalloon omaksuttiin
kotipesän ja kolmen pesän järjestelmä,
pesäkilpa ja juoksut, joiden perusteella
laskettiin voittaja. Baseballissa kopin lyöjä
Suojeluskuntien oma peli
Jotta itsenäisen Suomen armeija
ja suojeluskuntajärjestö olisivat
hyväksyneet uuden pelin liikunta-
lajikseen,Tahko Pihkala markkinoi
sitä selittämällä, miten peli oli
hyvää harjoitusta taistelutoimintaa varten.
Pallon heittäminen opetti kranaatinheit-
toa, lyöminen ja eteneminen
vastasivat taistelutilanteiden tulta ja
liikettä ja syöksyminen pesälle
oli jalkaväen hyökkäystäpä.
Suojeluskunnissa
pesäpalloa pelattiin innokkaasti.
1920-luvulla
suojeluskuntien mestaruussarja oli
suurempi kuin varsinainen
Suomen mestaruussarja.
1930-luvun lopulla
pesäpallo oli jo Suomen
suosituin
joukkuepeli. Perinteinen
pesäpallo-
kenttä Ita-Lansi-ottelu
pelattiin ensimmäisen
kerran vuonna 1932,
ja se on yhä vielä
pesäpallon tärkein
suurtapahtuma.
Kunnari on kun-
niajuoksu Jonka
pelaaja saa Jos hän ehtii
omalla lyönnillään kolmo-
spesälle saakka.
Lyönti on laiton Jos
pallo osuu tai putoaa kent-
tärajojen ulkopuolelle, osuu
etenevään pelaajaan tai on
niin sanottu lähilaiton. Lyönti
on laiton myös silloin, kun
pallo osuu mailaan kaksi
kertaa.
Lukkari on syöttäjä.
Supervuoro pelataan Jos
peli on tasan kahden pelatun
jakson jälkeen. Supervuoron
voittanut joukkue voittaa
ottelun jaksovoitoin 2-1 ja saa
kaksi pistettä. Hävinnyt
joukkue saa yhden pisteen.
Väärä syöttö on syöttö Joka
ei osu lautaselle, on liian matala
tai teknisesti väärin syötetty.
Jos lukkari syöttää kaksi väärää
syöttöä peräkkäin, annetaan
pisimmällä olevalle
juoksijalle vapaataival eli hän voi
vapaasti edetä pesältä
seuraavalle.
\
179

30. 	Evakkoon
ummu OLI JO KAATANUT Annelille ja Jukalle kuumaa tsaikkaa
mukeihin, kun lapset tulivat haukotellen kamarista tuvan
puolelle.
- 	Vuottakaas, mie otan teil piirakoit, mummu touhusi
leivinuunin luona.
Äiti oli laittanut kellon soimaan puoli seitsemäksi,
etteivät Anneli ja Jukka myöhästyisi koulusta. Pekka ja Aili
ja pikku-Matti saivat vielä nukkua kaikessa rauhassa. Ensi
syksynä Anneli ja Jukka lähtisivät jo kirkonkylään jatkoluo-
kalle. Jukka oli oikeastaan vuoden Annelia vanhempi, mutta
kouluun he olivat menneet samana vuonna, koska Jukka oli
pienempänä sairastellut.
- On se mahottoman kylmä, mummu huokaili annettuaan kummallekin
kuuman piirakan. Voi suli sihahtaen piirakan päälle. Piti syödä varovasti, ettei
polttanut suutaan. - Mite lie tei isärukka siel tarkenee?
Isää Annelikin oli heti aamulla ajatellut, kun oli herännyt kellon pirinään ja
nähnyt jääkukat akkunassa. Miehet nukkuivat kuulemma teltassa siellä jossakin,
mihin isän oli pitänyt lähteä jo kuukausi sitten. Heti kun lähtökäsky oli tullut,
äiti oli ommellut isälle lakanoista lumipuvun ja lampaannahkasta liivin sen alle.
Jouluksi oli isä luvannut palata kotiin.
- Ei se ryssä kumminkaan hyökkää talvea vasten, Jukka oli kuullut isän sanovan
äidille lähtiessään. - Ja kun kesä tulee, niillä on herroilla taas uudet kujeet.
- Käykö se kangas niihi enkelien vaatteisiin? mummu alkoi kysellä laitettuaan
uudet piirakat uuniin.
- Saa niistä ainakin hameet, Anneli alkoi selittää, mutta juuri silloin kolahti
porstuan ovi ja saman tien tempaistiin tuvan ovi auki. Kylmää ilmaa tulvahti äidin
mukana tupaan, mutta äiti ei edes sulkenut ovea jäljessään, huusi vain
kynnykseltä säikähtäneen näköisenä:
-Voi hyvä Jumala! Nyt ne jo ampuvat!
Jukka ehti ensimmäisenä ulkoportaille, ja kohta siihen kiirehtivät mummu ja
Annelikin äidin kanssa. Idän puolelta rajan suunnasta kuului kumeaa jysähtelyä
niin kuin olisi ukkonen jytissyt. Taivaanranta häämötti navetan takana
verenpunaisena. Samassa alkoi Nelli haukkua räkyttää, ja hetken kuluttua kaarsi kuorma-
auto porraspäähän.
180

- Nellij hiljaa! äiti komensi; ja koira luikahti nolona koppiinsa navetan
seinustalla. Kuorma-auton ratin takana istui joku sotamies. Surakan Arvo nousi
kyydistä pois ja tuli sanomaan, että nyt on kaikkien lähdettävä.
- Sota on alkanut. Tunnin päästä tullaan hakemaan teiät täältä pois. Ruokaa
pitää ottaa kolmeksi päiväksi ja lämpimät vaatteet, mitään ylimäärästä ei saa
pakata mukaan, hän sanoi niin kuin olisi ulkolukua lasketellut.
- Arvo hoi, mummu huusi juuri kun naapurin isäntä aikoi nousta takaisin
auton kyytiin. - Mihin meiät viiään?
- Asemalle vissiin ja siitä junalla länteen, Arvo huokasi. - Koko pitäjä joutuu
lähtemään.
- Entäs lehmät? äiti sai kysytyksi.
- Jos saatte ne ajetuksi asemalle, niin siitä hommataan eteenpäin, Arvo sanoi
ja lisäsi sitten vähän kärsimättömänä, ettei hänkään muuta tiennyt kuin mitä oli
käsketty sanoa.
Auton mentyä äiti alkoi itkeä ja Anneli myös. Jukallakin oli pala kurkussa,
mutta mummu sanoi lujalla äänellä, ettei tässä nyt itku auta.
- Heti sissään siitä ja vunukat ylös! hän komensi. - Ite laitatte tallut jalkaan ja
kahet villasukat. Mie pakkaan ruoat. Herra isä sentään, ne piirakat!
Mummu oli jo ehtinyt pelastaa uunista pellillisen piirakoita ja laittoi toista
paistumaan, kun Jukka palasi äidin ja Annelin kanssa tupaan. Mummu pyöri
kuin väkkärä uunin ja pöydän väliä, komensi äidin ja Annelin kamariin vaatetta
etsimään ja pienempiä pukemaan.
- Sie pistä päälles se paksumpi takki ja karvakintaat ja mene päästämään
lehmät ulos, hän sanoi ohimennen Jukalle. - Eihä myö niitä tänne voija jättää!
Totta kai lehmätkin vaistosivat, että jokin oli
hullusti. Kiireesti lehmät könysivät parsista pois, kun
Jukka avasi länget ja Nelli ajoi niitä haukkuen
kohti avointa ovea. Kynnyksellä Hilppa seisahtui
ja ammui surkeasti pakkasaamuun, mutta kun se
lähti liikkeelle, seurasivat muut kolme nöyrästi
kellokasta lumiselle pihamaalle. Valvikki jäi
viimeiseksi. Ei tahtonut enää mahtua ovesta, kun oli
kohta poikimassa.
- Jäätyyhän nuo elikot pakkaseen, äiti voivotteli
portailta. Lapset oli jo puettu ja pikku-Matti
kääritty mummun mustaan villaiseen kirkkohuiviin.
Matti oli vasta kesällä syntynyt, ei vielä osannut
edes istua.
- Mie lähen ajamaan niitä kirkolle, mummu
sanoi ja sitoi jo huivia vaarivainaan karvalakin päälle.
Jukkaa rupesi melkein naurattamaan. Niin
hassulta mummu näytti vaarin turkissa ja
karvalakissa.
- Ettehän te toki, vanha ihminen! äiti alkoi
estellä ja yritti työntää Mattia mummun syliin.
181

- Kyllä minä menen!
- Kyllä me Jukan kanssa voidaan ajaa ne lehmät, Anneli sanoi kiireesti. -
Juostaan koko matka, niin ei tule kylmä.
Samassa kuorma-auto ajoi uudelleen pihaan. Siellä istui lavalla jo Surakan
väki. Niiden mammakin, joka oli halvaantunut, oli nostettu kyytiin sänkyineen
päivineen. Vaikka äiti yritti estellä, jäivät Anneli ja Jukka lehmiä ajamaan.
Onneksi Nelli juoksi häntä kaarella lehmien ympärillä, niin että heti toisten lähdettyä
päästiin liikkeelle.
-Anneli ja Jukka, odottakaa! joku huusi, kun lapset ja lehmät ennättivät
koivukujan päähän maantien laitaan. Surakan Helvi sieltä käveli oman karjansa kanssa.
Annelista tuntui heti paljon turvallisemmalta, sillä Helvi oli jo aikaihminen ja
vasta keväällä päässyt karjakko koulusta.
-Tuohan poikii ihan justiinsa, Helvi totesikin ja osoitti kepakollaan Valvikkia,
kun oli ennätetty metsän suojaan. - Kirkolla nämä on pakko saaha johonkin
lämpimään ettei utareet mene.
Ei siinä ehtinyt vilua ajatella, kuljettiin vain mäkeä ylös ja
toista alas. Jäisellä tiellä näkyi kuorma-auton jälkien lisäksi
hevosenkakkaroita.
- Kiisket on varmaan lähteneet rekipelillä kirkolle, Helvi
arveli. - EiYrjö sitä tammaansa tänne jätä.
Nelli juoksi lehmien edellä, ja Jukka harppoi koiran
kintereillä. Tykkien jylinä kuului nyt ihan selvästi. Kun tie nousi
ennen kirkonkylää Hietamäen laelle, Jukka kääntyi katsomaan
taakseen, sillä tästä kohdasta näkyi kotikylä viimeisen kerran.
- Tulipalo! Anneli huusi itkuun pillahtaen nähdessään
mustien savupatsaiden nousevan lumisten peltojen keskeltä.
- 	Meiä talo palaa!
- Kaik poltetaa, Helvi sanoi silmiään pyyhkien. - Ettei
ryssille jää mittään. Mennään nyt, jot ei jäähä junast.
Juna vihelsi juuri kun he sivuuttivat sahan. Asemalle oli
matkaa vielä kilometrin verran. Kun Jukka, Anneli ja Helvi
vihdoin ehtivät lehmineen ja koirineen asemanmäelle, oli
halkopinojen välissä lehmiä ja lampaita vaikka kuinka paljon
ja lisää tuotiin joka suunnasta.
- Helvi hoi, tulkaa tänne, joku nainen huusi lehmien
keskeltä. Nainen oli meijerin assistentti, oli se monta
kertaa käynyt Jukan ja Annelinkin kotona. Ilman assistenttia
ei Valvikkia ja Nelliä olisi varmaan otettu koko junaan, kun
karjavaunut vihdoin iltahämärissä ajettiin sivuraiteille. Äiti
ja mummu olivat pienten lasten kanssa lähteneet jo
aamujunalla yhdessä surakkalaisten kanssa.
- Mie käyn sanomas isälle, jot hommaa meiät varmasti
sammaan paikkaan, Helvi ilmoitti topakkana heidän
syödessään ennen junan lähtöä odotushuoneessa lottien keittämää
puuroa. - Syökää nyt, ko ei tiiä, koska seuraavan kerran
saahaan ruokaa!
182

Kun karjavaunut vihdoin pääsivät liikkeelle, oli karjanajajien pakko ahtautua
pimeisiin vaunuihin elikoiden keskelle. Yksi himmeä karbidilamppu oli ripustettu
käryämään vaunun katonrajaan. Lehmät seisoivat alkumatkasta mutta kävivät
sitten vähitellen maate, kun Helvi ja assistentti olivat ne lypsäneet. Osa maidosta
juotiin saman tien, mutta suurin osa oli pakko kaataa maahan, koska ei ollut kuin
kaksi ämpäriä. Nelli ja lapset kyyhöttivät Valvikin vieressä vaunun seinustalla.
Lehmän kylki kyllä lämmitti, mutta toisella puolella oli jäinen vaunun seinä.
- Oottakaas, mie haen heinää meiä selän taakse, Helvi touhusi hämärässä.
- 	Muuten myö jäävytään seinään kiinni!
Heti kun tuli vähän lämpimämpi, Jukka ja Anneli nukahtivat. Kun juna vihdoin
seisahtui ankarasti nytkähtäen ja kolisten, he hätkähtivät hereille. Nellikin alkoi
haukkua räkyttää, mutta Jukka puristi nopeasti sen kuonon kiinni.
Joku nimittäin kiskoi vaunun ovea ulkopuolelta auki ja huusi kovalla äänellä,
että hälytys.
- Rataa pommitetaan! Metsään kaikki!
Juuri silloin alkoi Valvikki ammua surkeasti ja rupesi kupeet aaltoillen
työntämään vasikkaa.
- Menkää työ, mie jään tähän, Helvi sanoi hätäisesti, kun muut ihmiset
ryntäsivät vaunusta ulos.
- Ei mekään sitten, Jukka ehti sanoa, kun samassa kauhea jylinä peitti kaikki
äänet. Anneli heittäytyi heiniin maate Jukan viereen ja painoi kasvonsa Nellin
turkkiin. Nyt me kuollaan, hän ehti ajatella. Sitten kaikki alkoi täristä ja paukkua
ja korvat menivät lukkoon.
Kun juna kahta päivää myöhemmin seisahtui iltahämärissä lumiselle
risteysasemalle Savossa, hyppäsi Nelli vaunusta ensimmäisenä ulos tervehtimään
mummua, joka oli tullut asemalle vastaan kuultuaan junan olevan tulossa. Nelli
hyppeli ilosta villinä.
-Voi teitä sankarlapsii, mummu sanoi sulkiessaan itkien ja nauraen Annelin
ja Jukan syliinsä. - Myö ollaan tuos koulul evakos koko kylä. Siihe naapuriin
saahaan viiä lehmät.
Vaan kylläpä mummu oli ihmeissään, kun Helvi talutti vaunusta ulos
viimeisenä Valvikin ja vasikan.
- Hyvä ihme sentää, hän päivitteli silmiään pyyhkien. - On se tääki, ko neljäl
lehmäl lähettii Karjalast evakkoon niin nyt niit onkii viis.
- Ja lehmävasikka vielä, sanoi Jukka.
- Me laitettiin sen nimeksi Rauha, Anneli lisäsi Nelliä silittäen.
Koira heilutti häntäänsä ja nuolaisi tytön kättä.
183

Talvisota
Ribbentrop-sopimus
Stalinin johtama Neuvostoliitto
ja Hitlerin Saksa alkoivat 1930-
luvulla valmistautua sotaan.
Saadakseen lisäaikaa
asevarusteluun Saksan ulkoministeri
Ribbentrop ja Neuvostoliiton
ulkoministeri Molotov solmivat
elokuussa 1939 sopimuksen,
jonka salaisessa
lisäpöytäkirjassa sovittiin, että Saksa
saa hyökätä Puolaan ja
Neuvostoliitto Baltiaan ja
Suomeen.
Kannaksen linnoittaminen ja YH
Neuvostoliitto halusi pystyttää Baltiaan ja
Suomeen sotilastukikohtia.
Neuvotteluissa Baltian maat suostuivat mutta Suomi
antoi marraskuussa 1939 kielteisen
vastauksen. Sen sijaan suomalaiset olivat jo
koko kesän linnoittaneet talkoovoimin
Karjalan kannasta ja kutsuneet syksyllä
kaikki reservissä olevat sotilaat
ylimääräisiin harjoituksiin (YH).
Sotaa odotellessa
Syksyllä neuvottelujen
kiristyessä oli koulut jo suljettu
ja ihmiset olivat paenneet
kaupungeista maalle,
mutta kun hyökkäys ei
alkanutkaan, useimmat
palasivat takaisin kotiin
ja koulut avattiin jälleen.
Pommisuojia kuitenkin
rakennettiin ja ikkunoi- —
hin liimattiin valkoisia pa-
perisuikaleita, jotta ne eivät
hajoaisi pommituksissa.
Kaasunaamarit
Koska ensimmäisessä
maailmansodassa oli
käytetty taistelukaasuja,
pelättiin kaasu-
I hyökkäystä. Niinpä
alakoululaisetkin
tekivät koulussa
itselleen alkeelliset
kaasunaamarit eli
hiilillä täytetyt kangaspussit,
jotka piti laittaa suun ja nenän
eteen ja kiinnittää pään taakse
vedetyllä kuminauhalla.
Mainilan laukaukset
Neuvostoliitto ei halunnut suoraan
hyökätä Suomeen. Siksi se lavasti
26.11.1939 Suomen itärajalla
Mainitessa ampumavälikohtauksen.
Mainilassa raja teki mutkan niin,
että Neuvostoliiton alueelta
saattoi ampua raskain asein toiseen
neuvostosotilaiden
tukikohtaan. Neuvostoliitto väitti
suomalaisten ampuneen

neuvostoliittolaisia. /
Pommitukset
Marraskuun viimeisenä päivänä
varhain aamulla Neuvostoliitto
aloitti itärajalla tykistötulen ja
kello 	9 se ryhtyi pommittamaan
Helsinkiä,Viipuria ja 14:ää muuta
paikkakuntaa. Helsinkiä pommitettiin
iltapäivällä uudestaan, ja surmansa
sai 91 ihmistä, joista suurin osa oli
naisia ja lapsia. Maailma
tuomitsi Neuvostoliiton hyökkäyksen
ja erotti sen Kansainliitosta, joka
oli Yhdistyneiden Kansakuntien
edeltäjä. Sota kuitenkin jatkui
kaikilla rintamilla.
Sotaa pakoon
Koska sota oli alkanut
kaupunkien ja isompien tehdas- ja
rautatiepaikkakuntien
pommituksilla,
kehotettiin niiden
asukkaita hakeutumaan
maaseudulle
sukulaisten tai
tuttavien luokse.
Lähes jokaisessa
maalaistalossa olikin
talvisodan aikana

kaupunkilaisperheitä sotaa paossa.
Sotalapset
Ruotsi, Tanska ja Norja
tarjosivat pian talvisodan
syttymisen jälkeen turvapaikkaa
pommituksia pakeneville
suomalaisille lapsille. Ensimmäiset
sotalapset
lähtivät jo
joulukuussa 1939 Turusta
Tukholmaan. Pienimmät
ja sairaimmat saivat
matkustaa äitinsä kanssa, mutta
moni joutui lähtemään ihan
yksin lappu kaulassa tai
sisarustensa kanssa.
Läheskään aina
eivät sisarukset päässeet
samaan kotiin, ja varsinkin
kaikkein nuorimmat
unohtivat pian oman kielensä.
Kaikkiaan toisen
maailmansodan aikana siirrettiin
Suomesta yli 80 000 sotalasta. Heistä
15 000 jäi pysyvästi Ruotsiin,
sillä monet ruotsalaisperheet
tahtoivat sodan jälkeen
adoptoida sotalapsensa.

Kaunis Karjala
Suomen itäisin maakunta oli Karjala, joka
ulottui Suomenlahden rannoilta Laatokkaan
ja jatkui sen pohjoispuolella Salmen,
Suojärven ja Ilomantsin pitäjiin saakka. Karjalassa
asui syksyllä 1939 yli 400 000 suomalaista.
Karjalan pääkaupunki
onViipuri 1 Joka
oli Suomen toiseksi
suurin ja kaikkein
kansainvälisin
kaupunki. Laatokan
rannalla sijaitsevat
myös Karjalan muut
kaupungit Käkisalmi
2 ja Sortavala 3 .
Terijoki 4 oli kuuluisa
hiekkarannoistaan, joiden
ääreen varakkaat
venäläiset olivat Jo 1800-luvulla
rakentaneet koristeellisia
puuhuvitoltaan. Terijokea
sanottiin Suomen
Rivieraksi, Ja siettä viettivät
lomiaan monet kuuluisat
suomalaiset.
Suojärvi 6 Joka oli
100 kilometriä pitkä ja
60 kilometriä leveä, oli
Karjalan itäisin ja pin-
ta-alaltaan suurin
pitäjä. Kyliäkin pitäjässä oli
75 ja autoja enemmän
kuin missään muualla
Viipurin läänissä.
Suomenlahden
rannalla sijaitsee Koiviston
kauppala ja maalaiskunta
5 Joissa oli vuonna 1939
yhteensä 12 000 asukasta.
Koivistolaiset olivat kalastajia
ja laivanrakentajia. Koiviston
salmen suojainen satama oli
Itä-Suomen paras, sillä merivirrat
pitivät sen sulana muita pitempään.
Laatokka 7 Joka on yli
200 kilometriä pitkä ja
130 kilometriä leveä, on
Euroopan suurin järvi.
Joskus puhutaankin
Laatokan seitsemästä
merestä. Laatokan
keskisyvyys on 52 metriä,
ja siinä on yli 500 saarta.
Valamon 8 ja
Konevitsan 9 saarilla on
vanhat ortodoksiluostarit.
Evakkoon
Neuvostoliiton hyökätessä 30.11.1939 yli
itärajan siviileille jäi vain hyvin niukasti
aikaa lähteä pakoon kohti länttä. Koska sodan
uskottiin loppuvan muutamassa viikossa, eivät
pakenevat karjalaisperheet saaneet ottaa mukaansa
kuin vähän vaatetta ja ruokaa.
Pakenijat pyrkivät lähimmälle
rautatieasemalle jalan, hevosella, linja-autoilla tai
kuorma-autojen kyydissä. Pahimmassa
tapauksessa ihmiset jouduttiin sullomaan
tavaravaunuihin. Koska vihollisen
lentokoneet pommittivat rautateitä, matka
länteen oli pitkä ja raskas.
Osa karjalaisista, kuten Laatokan
takana ja Suomenlahden saarilla asuneet,
jouduttiin kuljettamaan proomuilla ja
veneillä turvaan. Näitäkin pakolaiskuormia
ahdistelivat neuvostoliittolaiset
pommikoneet, jotka tulittivat ihmisiä myös
konekivääreillä.
Vaikeinta oli marraskuun pakkasissa
pelastaa kotieläimet. Monet lähtivät jalkaisin
kuljettamaan karjaansa turvaan. Kun
miehet olivat rintamalla ja äidit ja vanhukset
pikkulasten kanssa junassa, lehmiä ja
lampaita joutuivat kuljettamaan jopa alle 12-
vuotiaat tytöt ja pojat. Koska junanvaunuja
oli vähän, karjaa ajettiin lumisia teitä pitkin
kymmenien kilometrien, joskus monen sa-
dankin kilometrin päähän.
Talvisodan myllerryksessä lukuisat
perheenjäsenet joutuivat eroon toisistaan.
Omaisia etsittiin radio-ohjelmissa, joiden
avulla monet löysivätkin kadonneet
lapsensa tai vanhempansa.
Palavat talot ja kirkonkellot
Suurin osa karjalaisten omaisuudesta
tuhoutui talvisodassa, sillä tyhjentyneet
talot ja kylät poltettiin, jottei hyökkääjä voisi
käyttää niitä tukikohtinaan. Joissakin
seurakunnissa kätkettiin kirkonkellot maahan
tai kaivoon tai avantoon. Myös yksityiset
ihmiset piilottivat maahan ja rakennusten-
sa nurkkiin sellaisia arvotavaroita, jotka
olivat liian painavia mukaan otettaviksi.
Piirakoita ja reikäleipää
Talvisodan aikana karjalaiset
ja muut Suomen heimot
joutuivat ensi kerran suurella
joukolla tekemisiin keskenään.
Sijoitustalojen ahtaudessa
syntyi helposti ristiriitoja, kun
karjalainen siirtoväki puhui eri
murretta, söi erilaista ruokaa ja
suhtautui elämäänkin eri
tavalla kuin läntinen isäntäväki.
Karjalassa leipää ja
piirakoita leivottiin lähes joka
päivä. Länsi-Suomessa
leivottiin ruisleipää vain muutaman
kerran vuodessa, ja reikäleivät
kuivattiin orsilla.
Karjalan murteessa
esimerkiksi sana tuima tarkoitti
suolatonta, muualla taas
ankaraa ja ruoasta puhuttaessa
oikein väkevää.
Karjalaisten mielestä
hyväntuulisuus ja nauru olivat
hyvää käytöstä."Ilo pintaan
vaik sydän märkänis." Monien
länsisuomalaisten mielestä
karjalaiset nauroivat
sopimattoman usein eivätkä
suhtautuneet elämään riittävän
vakavasti.
Ristiriidoista huolimatta
monet karjalaiset muistelevat
lämpimästi niitä ihmisiä, joiden
luona he viettivät ensimmäisen
sotatalven ja muut sotavuodet.
Paljon solmittiin elinikäisiä
ystävyyssuhteita, ja puolin ja
toisin omaksuttiin uusia tapoja.
Esimerkiksi karjalanpiirakoista
on tullut kaikkien suomalaisten
perusherkku.

31. 	Suklaata, bitte
elmut ajoi moottoripyörällä niityn laitaan, kun Jouni oli
äijän kanssa viemässä heiniä sapilailla latoon.
- 	Missä Kaarina? setä huusi eikä sammuttanut edes moottoria.
-Tuvassa! äijä huikkasi. Siinä samassa moottoripyörä jo kiisi
pitkin pölyistä rantatietä. - Mikäs kiire sille saksanpojalle tuli?
äijä tuumasi ja raapi partaansa.
Kyllä Jouni sen tiesi, ettei äijä saksalaisista piitannut eikä
siitä varsinkaan, että äiti oli ruvennut Helmutin kanssa
kaveeraamaan. Vaan hyvähän se oli, ettei äiti enää itkeskellyt niin
kuin silloin kun isä kuoli talvisodassa. Sitten kun saksalaiset
saapuivat ja sota alkoi uudestaan, äiti lähti niiden esikuntaan
koneella kirjoittamaan ja tapasi siellä Helmutin. Sen perästä ei äijälässä nälkää
nähty. Lihapurkkeja oli kaappi täynnä, ja Jouni ja Anita saivat suklaata. Kelpasi
äijällekin ne Helmutin tupakat, ei sen puoleen.
Kun Jouni ja äijä vihdoin palasivat puolisen aikaan niityltä syömään,
Helmutin pyörä seisoi portaiden vieressä ja Leevi makasi kuono käpälien päällä pyörää
vahtimassa. Anita istui porstuassa vintin portailla.
- Helmutin pitää lähteä pois, Anita kuiskasi. - Huomenna jo!
- Jaha, äijä sanoi ja otti pannun piisin kulmalta. - Met lähemmä takasin.
Ruokakonttorista äijä käski Jounin ja Anitan hakea leipää ja kuivalihaa.
Matkalla takaisin niitylle äijä selitti lapsille, että saksalaiset olivat ruvenneet vaihtamaan
joukkoja. Nämä entiset lähetettiin pois ja uusia tuotiin tilalle.
Leevi oli lähtenyt heidän matkaansa ja alkoi kuopia jotakin kivenkoloa. Juuri
kun äijä oli saanut kahvin keitetyksi, päristeli Helmut heidän kohdalleen, jätti
moottoripyörän ojanpientareelle ja harppoi kahvitulille.
- Minä pois, Helmut huokasi ja näytti itsekin itkeneen. - Huomenna...
- Semmosta se on se sota, ensin tulhan ja sitten menhän, äijä murahti ja ojensi
oman kahvimukinsa Helmutille. Anita ei voinut sille mitään, että vedet kihosivat
silmiin, ja Jouninkin kurkkua kuristi.
- Ach ihr liebe Kinder, Helmut sanoi hiljaa ja silitti Anitan tukkaa. - Minä
takaisin... heti kun loppu... zuriick, verstehen?
Kyllähän lapset sen ymmärsivät, että Helmut lupasi tulla takaisin heti kun sota
loppuu, mutta ei se paljon lohduttanut. Enemmän auttoi se suklaalevy, jonka
186

Helmut kaivoi taskustaan, taittoi kahtia ja jonka puoliskon ojensi kummallekin.
Yöllä Anita heräsi Leevin haukkuun. Ovi kolahti, ja kohta äijä kuului portailla
komentavan koiran hiljaiseksi. Vaan kun ulkoa alkoi vähän päästä kantautua
kiivasta puhetta, tyttö hiipi varovasti ikkunaan ja raotti pimennysverhoa. Äiti seisoi
polkupyörän kanssa liiterin edessä. Mutta minkä takia äijä piti pyöränsarvista kiinni?
- Sie et lähe mihinkään! Anita kuuli äijän huutavan äidille. - Sinut ammuthan
ja niin ammuthan se Helmuttikin. Ja ajattele nyt mukuloitakin!
Äiti viskasi pyörän maahan ja kaatui itkien maahan. Äijä lähti taluttamaan
pyörää liiteriin. Anita pujahti takaisin peiton alle. Paleli niin että hampaat kalisivat.
Kun äiti oli lähtenyt aamulla pyörällä esikuntaan, Anita kysyi äijältä, palaako
äiti vielä takaisin.
- Palaa se, äijä sanoi piippuaan rassaten. - On se sen verran äitiinsä tullu.
Illansuussa äiti ajoi polkupyörällä pihaan. Kummassakin pyöränsarvessa
roikkui reppu täynnä säilykkeitä. Säilykkeet äiti kantoi porstuan komeroon ja käveli
suoraan kamariin.
- Annethan maata vain, äijä sanoi ja rupesi laittamaan piisiin tulia. - Menes
Jouni lämmittämhän sauna.
Äiti ei lähtenyt enää saksalaisten esikuntaan vaan rupesi navettahommiin äijän
kanssa. Samanlainen puhumaton äiti oli kuin isänkin kuoleman jälkeen muttei sentään
jäänyt sängynpohjalle maate. Joskus Jouni ja Anita puhuivat äidistä ja Helmutista.
Olisi se Helmut sentään voinut edes kirjoittaa. Sitten yhtenä elokuisena aamuna,
kun äijä oli mennyt Jounin kanssa sirppejä teroittamaan, äiti oksensi likaämpäriin.
- Onko äiti kipeä? Anita kysyi huolissaan, mutta äiti vain ravisti päätään, alkoi
sitten itkeä ja istui penkin päähän.
- Met saamma lapsen, hän huokasi. - Helmut ja minä.
Jouni tuli kamalan kiukkuiseksi, kun Anita kertoi veljelleen äidin uudesta
vauvasta. Äpäriksi sanottiin sellaisia lapsia, jotka oli tehty ilman vihkimistä.
- Olisihan Helmut mennyt äidin kanssa naimisiin, jos ei olisi sota, Anita rupesi
puolustamaan äitiään. - Äläkä nyt sano äidille mitään. Sillä on muutenkin paha
mieli.
Äijälle äiti oli kai puhunut siitä lapsenodotuksesta, sillä kun piti lähteä kauraa
leikkaamaan, äijä käski äidin jäädä tupaan. Äijä niitti kauraa, ja Jouni ja Anita
187

sitoivat ne lyhteiksi, jotka äijä sitten nosteli hangolla seipäille. Viikon perästä
päästiin jo puimaan. Riihellekään ei äijä äitiä laskenut vaan opetti Jounin ja Anitan
käyttämään varstaa. Anitan varstan vartta piti kyllä lyhentää.
Syyskuun ensimmäisenä Jouni ja Anita lähtivät kouluun. Leevi olisi tahtonut
tulla mukaan, mutta jäi istumaan portaille, kun Jouni sitä komensi. Oli
semmoinen kuulakka päivä. Äijä oli mennyt jo aamulla varhain ansoja kiertämään, ja äiti
oli navettatöissä.
- Jos opettaja kysyy Helmutista, älkää sanoko mithään, äiti tuli sanomaan
navetan ovelle, kun lapset kulkivat ohi. - Ei tämä teidän häpiä ole!
Anita ja Jouni palasivat kotiin heti puolenpäivän jälkeen.Toista peninkulmaa oli
kuljettu ihan turhaan, sillä opettaja oli kuulemma sairastunut eikä sille ollut saatu
sijaista mistään. Hovakan Niilo, johtokunnan puheenjohtaja, oli seissyt koulun
portailla ja ilmoittanut, että lähetetään sana, kun uusi opettaja löytyy. Kotona piti
lukea kirjoista joka päivä yksi sivu ja laskea viisi laskua päivässä.
- Hyvä niin, äijä sanoi sen kuullessaan. - Huomenna lähethän hillasuolle.
Hillasuolla olivat Jouni ja Anita sinäkin päivänä, kun tuli rauha.
Kun he illansuussa kipusivat ämpäreitä kantaen vaaran rinnettä
ylös, jyryytti jokivartta kuorma-autokolonna. Leevi istahti
silloin mättäiden väliin ja alkoi ulvoa. Kuonolle sitä piti läpätä, ei
se muuten olisi lopettanut ollenkaan.
- Mikhän niillä nyt on mielessä, ku koirakin noin ulvoo, äijä
murahti ja tihensi askeleitaan. Puolijuoksua saivat Jouni ja Anita
kiirehtiä äijän kintereillä, kun laskeuduttiin polkua jokitörmälle.
Kuorma-auto seisoi porraspäässä, ja äiti näkyi villatakki päällä
selittävän jotakin sotilaspukuiselle miehelle. Anita huomasi, että
äidin maha pömpötti jo villatakin alta.
Ensin eivät Jouni ja Anita ymmärtäneet, mitä oli tapahtunut.
Jos kerran rauha oli solmittu ryssän kanssa, niin mikä sota täällä
nyt alkaisi? Ja mitä varten heidän piti lähteä heti kuorma-auton
kyydissä pois?
Vasta kun se sotilas selitti asian äijälle, lapsetkin ymmärsivät,
että sotaa ruvettaisiin kohta käymään saksalaisten kanssa, jos ne
eivät lähtisi Lapista pois.
- Sen takia kerätään kaikki siviilit ja kuljetetaan tästä
länteen Ruottin puolelle, sotamies selitti ja viittoili kädellään
iltaruskoon päin. - Jos otatte vain ruokaa ja vaatetta mukaan
ja nousette kyytiin. Illaksi pitää ehtiä täältä pois, ennen kuin
saksalaisten kanssa tulee vaikeuksia.
-Te lähettä. Mie jään lypsämhän lehmät, äijä ilmoitti tylysti
ja kääntyi viemään hillaämpäreitä kellariin. Leevi lähti
jolkottamaan äijän perään.
Turhaan äiti ja se sotamies yrittivät taivutella äijää. Äijä vain
sanoi, ettei näin vanhaa kukaan tappaisi ja jos niin kävisi, ei
siitä suurta vahinkoa tulisi. Itkusilmin kapusivat lapset vihdoin
äidin kanssa kuorma-auton hyttiin. Sinne jäivät äijä ja Leevi
188

pihamaalle katsomaan heidän jälkeensä.
- Jos me ei nähdä niitä enää koskaan, Anita kuiskasi Jounille.
Lisää väkeä otettiin Alakylältä. Lapset joutuivat kiipeämään lavalle, sillä hyttiin
nostettiin muuan vanha mummo, joka hädin tuskin pysyi jaloillaan. Jounia alkoi
väkisin nukuttaa, kun joku vanhempi äijä puhui lämpimikseen riekonpyynnistä.
Ei sitä kukaan kuunnellut.
Iltarusko oli jo aikaa sitten sammunut, kun auto äkkiä seisahtui rajusti
jarruttaen. Jouni oli heti jaloillaan ja näki hytin katon yli, että keskellä tietä auton
etulyhtyjen valossa seisoi sotilaita pyssyt olalla. Saksalaisia ne olivat. Yksi niistä
käveli auton viereen, ja se kuskiksi lähtenyt sotilas veivasi ikkunan auki.
- Nytkö ne meidät ampuu, joku naisista parahti itkemään, mutta muut
hyssyttivät sen hiljaiseksi. Jounikin painoi päänsä auton katon suojaan ja yritti
ymmärtää, mitä saksalainen kuskille puhui. Äkkiä kuului alhaalta hytistä äidin ääni.
Äiti puhui saksaa nopeasti ja vähän vihaisesti. Osasiko äiti saksaa noin hyvin?
Koko autokuorma huokasi helpotuksesta, kun sotilaat siinä samassa väistyivät
tien sivuun ja kuorma-auto pääsi jatkamaan matkaa. Jouni istui uudestaan
Anitan viereen. Samassa sisko työnsi hänen käteensä jotakin liukasta ja tahmeaa.
- Suklaata, bitte, Anita kuiskasi niin etteivät muut sitä kuulleet. Vielä viime
tingassa hän oli siepannut kätköistään sängynkolosta sen viimeisen suklaapalan,
joka oli säästynyt Helmutin suklaista. Jouni sujautti vaivihkaa suklaan suuhunsa.
Hyvältä se maistui, lohdutukselta.
Kun he seuraavana keväänä palasivat ensimmäisten mukana takaisin jokivarteen,
oli äidillä pikku-Helga nyytissä rinnallaan. Jouni oli ruotsalaisten ruoalla kasvanut
Anitaa puolta päätä pitemmäksi. Vaitonaisena poika huojui linja-auton
käytävällä ja katsoi ohi vilahtelevia savupiippuja, jotka törröttivät poltettujen talojen
raunioilla.
Kun linja-auto kääntyi suvannon jälkeen niin että äijän talo näkyi, pääsi
Jounilta riemuhuuto.Talo oli paikallaan, sauna ja navettakin. Kun he laukkuineen ja
nyytteineen nousivat maantien laidasta polkua pihaan, syöksyi Leevi haukkuen
ja vinkuen heitä vastaan. Mutta missä oli äijä?
Vihdoin äijä könysi näkyville navetan takaa. Kaikki olivat niin hyvillään, ettei
kukaan kyennyt pitkään aikaan sanomaan sanaakaan. Vasta illalla, kun syötiin
Ruotsista tuotuja ruokia, äijä kertoi, mitenkä oli saksalaisten tullessa piileksinyt
navetan takana tunkiolla. Oli täälläkin sytytetty talo palamaan, mutta kun
saksalaisilla oli kiire pois, oli äijä ennättänyt hakkaamaan havuilla tulet sammuksiin.
Niin hoppu sotilailla oli ollut, etteivät ne olleet täällä ehtineet edes miinoja laittaa
niin kuin monessa muussa paikassa.
-Jaa niin, ja se sinun sakemannisi, äijä muisti, kun äiti rupesi antamaan
Helgalle rintaa. - Siltä tuli jouluna preivi.
Illalla, kun muut jo nukkuivat, Anita heräsi ja näki äidin istuvan lampun alla
tuvan pöydän ääressä Helmutin kirjettä lukemassa.
- Kyllä se sieltä vielä tulee, äiti kuiskasi ja hymyili kyyneleet silmissä. Oikeassa
äiti olikin, vaikka meni melkein seitsemän vuotta, ennen kuin Helmut yhtenä
iltana seisoi heidän ovellaan. Helga oli silloin jo aloittanut koulun.
189

Suuri korttipeli
Pahimman elintarvikepulan aikaan talvella 1942-1943, kun kuivuus
oli vienyt ison osan edelliskesän peruna- ja viljasadosta, pienenivät
elintarvikekortin kuponkeja vastaan myytävät annokset entisestään.
Aikuisten maitoannos oli yksi desilitra
ja alle 16-vuotiaiden lasten kuusi
desilitraa päivässä.
Voita sai vähimmillään vain viisi
grammaa päivässä. Yhdellä voi-
kupongilla sai kuitenkin
juustoa kaksinkertaisen määrän,
mikäli sitä oli kaupassa
myytävänä. Leivän päälle neuvottiinkin
tekemään korvikevoita maidosta, jauhoista tai
perunasoseesta.
Leipää ja viljatuotteita sai vain 225-
600 grammaa päivässä, mikä vastasi
yhtä puuroannosta ja muutamaa leipä-
palaa. Koskaan ei tiennyt, mitä jauhoja
tai ryynejä kaupasta löytyi. Leipätaikinaa
jatkettiin jauhetuilla nokkosilla, sienillä,
pihlajanmarjoilla, voikukanjuurilla ja jopa
saviheinällä.
Kaikkein pienimpiä olivat
liha-annokset. Kortilla sitä sai vain
20 grammaa päivässä.
Yleensä liha loppui
kaupoista kesken.
Kaupungeissakin perheillä oli
omia elättisikoja,
kanoja tai kaneja, joista saatiin täydennystä
korttiannoksiin.
Makeannälkään
Sokeria sai vain kahdeksan
grammaa päivässä, mikä
vastaa noin 2,5:ta sokeripalaa.
Pahimmillaan sokeripula oli
niin suuri, että kylässä
kahvipöydässä jokaisella vieraalla
oli oma sokeri- tai makeutus-
ainerasia. Yleensä sokeripalat
jaettiin neljään osaan, jotta ne
riittäisivät paremmin.
Kakkuihin, pullaan ja
pikkuleipiin eivät
korttiannokset tahtoneet riittää. Suuria
juhlia varten kerättiin
kuponkeja koko suvulta
tai hankittiin tarvikkeita
mustasta pörssistä.
Hunajan lisäksi leivonnaisia
makeutettiin esimerkiksi
porkkanalla.
Kahviloistakaan ei pahimpaan pula-
aikaan saanut muuta kuin
porkkanaleivoksia.
Kuivatuista porkkanoista
tehtiin myös kaupassa
myytäviä Namimuruja.
Lasten ja nuorten
makeanhimoa
käytettiin hyödyksikin.
Paperilla
päällystettyjä Hellaksen Jäte-
Joonas-karamelleja
sai 50 grammaa, jos
toi keräyspaikkaan
10 	kiloa jätepaperia.
Kahvia, teetä ja kaakaota
Suurin pula oli kahvista ja
teestä, jotka olivat kalliita
tuontitavaroita. Kahvin
korvikkeena käytettiin
erilaisista paahdetuista juureksista
jauhettuja seoksia.Tavallisim-
pia raaka-aineita olivat sikuri,
voikukanjuuri, punajuuri ja
sokerijuurikas. Lisää makua
saatiin esimerkiksi
paahdetuista ruisjauhoista,
tammenterhoista ja
jopa koivunkäävästä.
Korviketeetä
valmistettiin lähes
kaikista kotimaisista
marjoista ja kasvien
lehdistä, kuten
ruusunmarjasta,
vadelmasta,
mustaviinimarjasta,
puolukasta, lehmuksenlehdistä,
horsman-ja mansikanlehdistä,
mustikan-ja koivunlehdistä.
Kaakaon korvikkeena
käytettiin jauhoja, jotka oli tehty
uunissa ruskistetuista peruna-
kuutioista tai vaaleaksi
paahdetuista tammenterhoista.

Ystävistä vihollisiksi
Lapissa ja Pohjois-Suomessa oli jatkosodan
aikana yli 200000 Saksan armeijan sotilasta
eli hiukan enemmän kuin paikallista väestöä.
Saksalaiset kohtelivat suomalaisia aseveljinä,
taistelivathan molemmat armeijat
Neuvostoliittoa vastaan.
Kolmessa vuodessa moni
saksalaissotilas ehti ystävystyä paikallisten
asukkaiden kanssa. Koska saksalaisilla joukoilla
oli enemmän ruokaa, kahvia, suklaata ja
kaikkea muuta tarpeellista, merkitsi
ystävystyminen saksalaisten kanssa myös
aineellisia etuja.
Kaikki muuttui elokuussa 1944, kun
alkoi näyttää yhä selvemmältä, että Saksa
joutuisi vetäytymään Suomesta ja
Norjasta. Kesällä 1944 Suomessa pitkään
olleita sotilaita ryhdyttiin vaihtamaan
uusiin miehiin. Kun Suomi syyskuussa 1944
solmi Neuvostoliiton kanssa aselevon,
sen ehtoihin kuului, että Saksan armeija
oli karkotettava Lapista 11 päivässä.
Paperia, paperia
Koska Suomi oli paperin
suhteen omavarainen, käytettiin
sitä kaikkeen mahdolliseen.
Paperista valmistettiin
vuodevaatteita, ikkunaverhoja ja
peittoja. Paperitäkki tehtiin
laittamalla selluloosavanua
kahden kreppipaperin väliin,
ja paperit tikattiin reunoista ja
keskeltä kiinni.
Paperista valmistettiin
myös kankaita, joista
ommeltiin jopa vaatteita. Kalliiden
nahkakenkien korvikkeeksi
tehtiin puupohjaisia paperi-
kenkiä, jotka tosin hajosivat
sateessa nopeasti. Riittävän
tukevasta pahvista pystytettiin
myös tilapäisiä parakkeja,
joita käytettiin
rintamalla sotilaiden ja
lottien
majoitukseen.
Häkäpönttö ja
heinälaatikko
Koska polttoainetta oli
vähän, kehiteltiin autojen ja
traktoreiden voimanlähteeksi
ohuilla puukalikoilla eli
pilkkeillä käyviä häkäpönttöjä.
Pilkkeiden piti kyteä hiljalleen
pöntössä, jolloin ne kehittivät
moottorin polttoaineeksi
kelpaavaa puukaasua.Teho oli
tosin vain 40 prosenttia
tavallisiin polttoaineisiin verrattuna.
Niinpä matkustajien oli usein
työnnettävä häkäpönttölinja-
autoja ylämäessä.
Toinen nerokas sota-ajan
keksintö oli heinälaatikko, joka
voitiin tehdä myös
aaltopahvista ja sanomalehdistä. Koska
sähköä, kaasua ja polttopuuta
piti säästää, neuvottiin emäntiä
vain kiehauttamaan ruoka
kattilassa liedellä ja
siirtämään kattila sitten laatikkoon,
jossa ruoka hautui kypsäksi.
Valesodasta
miinakenttiin
Aluksi Lapin sotaa käytiin
eräänlaisena valesotana.
Koska monet saksalaiset
ja suomalaiset tunsivat
toisensa, sovittiin,että
turhan tuhon välttämiseksi
saksalaiset perääntyisivät
edeltä ja suomalaiset seuraisivat perässä.
Paikalliset asukkaat evakuoitiin kiireesti
Ruotsin puolelle.
Kun Saksa yritti kuitenkin vielä vallata
Suomenlahdella Suursaaren,
suomalaisten oli ryhdyttävä pohjoisessa todelliseen
hyökkäykseen. Muuten
Neuvostoliitto olisi
katsonut, ettei aselevon
ehtoja haluttu täyttää.
Aluksi käytiin verisiä taisteluja Kemissä
ja Torniossa. Perääntyessään saksalaiset
ryhtyivät käyttämään poltetun maan
taktiikkaa. Rovaniemen kauppala tuhottiin
kokonaan, samoin poltettiin suurin osa
Lapin kylistä ja taloista, tuhottiin
maantiet ja räjäytettiin sillat ja rautatiet.
Pahinta oli,että saksalaiset
miinoittivat perääntyessään sekä teitä että
asuttuja alueita.Vielä 1950-luvul-
la tapahtui joka vuosi
vakavia tapaturmia, kun joku
laukaisi vahingossa
vanhan saksalai-
Talkoo-
merkit
Tärkein pulantor-
juntakeino olivat
erilaiset talkoot ja
keräystempaukset.
Nuorten talkoot
järjestettiin koulujen
ja erilaisten
nuorisojärjestöjen kautta.
Keräämällä riittävästi
paperia, lasia,
metallia, kumia,
lumppuvaatteita,
pihkaa tai
marjoja saattoi saada
palkinnoksi joko
vihkoon
liimattavan tai metallisen
talkoomerkin sekä
erilaisia kunnia-
kirjoja.
sen munan.
► Lapin sota päättyi
vasta 27.4.1945, kun
viimeiset saksalaiset sotilaat
poistuivat Enontekiön
Kilpisjärveltä Norjan
puolelle. Sen
kunniaksi otettiin tällainen
lipunpystytyskuva.
Sotakorvaukset
Suomi joutui alueluovutusten
lisäksi maksamaan
Neuvostoliitolle yli 300 miljoonan
dollarin edestä sotakorvauksia.
Niistä lähes 70 prosenttia oli
metalliteollisuuden tuotteita,
kuten 535 erilaista alusta,
52500 sähkömoottoria, 1140
muuntaja-asemaa ja 30
täydellistä tehdaslaitosta voima-
asemineen.
Lisäksi Neuvostoliittoon
vietiin esimerkiksi satoja höy-
ry- ja dieselvetureita, valmis-
taloja, hissejä, liukuportaita ja
nostureita.
Vaikka Neuvostoliitto
puolitti vuonna 1948 kaikki
jäljellä olevat sotakorvaukset,
niitä maksettiin silti vuoteen
1952 saakka Jos kaikki
luovutetut laivat olisi asetettu
riviin, niistä olisi syntynyt 20
kilometrin pituinen laivajono.
Sotakorvaustuotteita
kuljetettiin Neuvostoliittoon lähes
350 000 junanvaunuista.
< Samanlainen kuva
oli otettu
helmikuussa 1945 Tyynellä
valtamerellä, kun
yhdysvaltalaiset
olivat vallanneet
japanilaisilta lwo
Jiman saaren.

32. 	Kunniakierros
ostiauto jyristi pölyä lennättäen koulunmäkeä alas ja hiljensi
maitolaiturin kohdalla. Juhani oli ehtinyt jo vaon päähän ja
nousi kuokka kädessä katsomaan.
- Posti tuli! hän kuulutti. Annelikin nousi perunavaolta.
Koko aamu oli kykitty Saarelan perunamaalla potunistutus-
talkoissa, vaikka oli ensimmäinen oikea kesälomapäivä.
- Kipaisepas Anneli hakemaan posti, äiti huuteli pellon
toisesta päästä, missä hän istui lajittelemassa siemenperunoita.
Äidin vatsa oli jo niin iso, ettei hän enää päässyt kumartumaan.
Olisi Juhanikin mielellään pistänyt välillä juoksuksi, mutta
isä olisi tietysti heti jyrähtänyt, että mihinkäs poika taas livistää.
Aurinko paistoi ja multa pölisi. Voi kun pääsisi välillä uimaan!
Taas oli postiauton poika viskannut postinipun ojaan. Onneksi oli kuiva ilma
niin ettei mikään kastunut. Anneli istui maitolaiturin portaille ja avasi postinip-
pua pitelevän narun. Saarelan lehti ja heidän omansa, Holopaisen mummon
Lähetyssanomat ja sitten vielä iso valkoinen kirjekuori, jonka yläkulmassa luki
"Olympiakomitea. Herra Johannes Karhu.” Sehän oli isälle!
Anneli sieppasi postinipun kainaloonsa ja lähti juosten suoraan kohti kotia.
Isä istui penkillä koivun alla harjoja tekemässä. Kauniilla ilmalla isä työskenteli
mieluummin ulkona kuin saunakamarissa.
- No avaa nyt ja lue, isä naurahti, kun Anneli vihdoin hengästyneenä tuli hänen
luokseen. Vapisevin sormin sai Anneli kirjeen auki. Siinä oli koneella kirjoitettu
paperiarkki, jonka välistä putosi kolme paperilappua maahan.
- Isä, ne ovat lähettäneet meille vapaaliput olympialaisiin! Anneli huudahti.
Moneen viikkoon ei invalidikylässä muusta puhuttukaan kuin Karhun
Johanneksen olympiamatkasta. Niitäkin oli, joiden mielestä oli sulaa hulluutta kutsua
sokea mies stadionille istumaan. Kuulisihan ne selostukset radiostakin.
Useimpien mielestä oli oikeus ja kohtuus, että Karhun perhe oli kutsuttu Helsinkiin. Jos
näet olympialaiset olisi pidetty ajallaan heti talvisodan jälkeen, Johannes Karhu
olisi juossut Suomelle kultaa stadionilla. Olihan se murheellista, että loistava
juoksijanura katkesi haavoittumiseen sodassa.
Totta kai Annelikin tahtoi lähteä Helsinkiin. Se vain himmensi hänen iloaan,
192

ettei Juhani päässyt mukaan, se kun oli sellainen urheiluhullu. Kun Anneli oli
varovasti puhunut äidille Juhanista, äiti oli selittänyt, ettei Saarelan Väinö
päästäisi poikaansa mihinkään, kun oli kiirein työaika.
- Eikä tässä kellään ole rahoja lähteä Helsinkiin, äiti huokasi. - Nytkin
joudutaan menemään Alma-tädille yöksi, eikä sinne voi ottaa ketään ylimääräistä.
Viikkoa ennen kisoja oltiin Saarelan pellolla heinässä. Anneli ja Juhani olivat
ladossa heiniä polkemassa. Äitikin rupesi haravoimaan, kun taivaanrannalle nousi
sadepilviä. Ensimmäiset pisarat ropisivat jo ladon pärekattoon, kun viimeinen
heinäkuorma saatiin ovesta sisään. Niin jäätiin latoon sadetta pitämään, vaikka
Annelin äiti olisi tahtonut lähteä kotiin.
- Pääseehän se Johannes itsekin sateelta suojaan, Saarelan Väinö naureskeli.
- On se selvinnyt pahemmistakin paikoista.
Sade oli juuri lakannut, kun Annelin äiti voihkaisi vatsaansa pidellen. Heinä-
kärryillä äiti ja Anneli vietiin kotiin, ja isä oli kovasti huolissaan. Yötä myöten
poltot kyllä lakkasivat, mutta kun äiti seuraavana päivänä kävi linja-autolla
kirkonkylässä kunnanlääkärillä, lääkäri kielsi ehdottomasti Karhun rouvaa
matkustamasta Helsinkiin. Lapsi voi syntyä koska hyvänsä.
- Ethän sinä nyt Annelin kanssa voi kahdestaankaan lähteä! äiti tuskitteli isälle.
- Semmoiseen tungokseen. Eksytte molemmat!
- Jos Juhani lähtisi, kyllä me pärjättäisiin, Anneli ehdotti. - Se on minua
pitempikin!
Niin siinä lopulta kävi, että päivää ennen kisojen alkua Saarelan Juhani nousi
maitolaiturin luona linja-autoon Karhun Johanneksen ja Annelin kanssa.
Moneen kertaan oli isä-Väinö vannottanut poikaa pitämään Karhun väestä huolta.
Lähtöpäivän aamuna oli äiti sujauttanut Johannekselle viisi sadan markan seteliä
matkarahaksi.
- Ethän sitten pistä rahojasi turhuuteen, äiti oli kuiskannut. Se oli iso raha,
kyllä Juhanikin sen ymmärsi.
Matka oli hauska, vaikka Annelia vähän oksettikin linja-auton käry ja tupakansavu.
Piti vain tuijottaa tiukasti tietä ja kuunnella toisella korvalla, mitä isä ja autokuski
juttelivat. Ensin ne tietysti puhuivat kisoista ja sitten sodasta. Isällä oli polvien
välissä se valkoinen keppi, jonka Saarelan Väinö oli tehnyt matkaa
varten. Ei tarvitsisi kenellekään selitellä, miksi isää
talutettiin.
Juhani istui käytävän toisella puolella
ikkunapaikalla. Yhdellä pellolla ajoi
uusi kumipyöräinen traktori, mutta
Juhani ei ehtinyt nähdä, minkä
merkkinen se oli. Lisää väkeä nousi
autoon joka kylästä. Jo ennen
Lahtea piti Annelin ja Juhanin antaa
paikkansa aikuisille ja istua va-
nerikopalle kuskin viereen. Se oli
kuuma paikka, sillä vanerin alla
jyrisi kuorma-auton moottori. ^
193

Mitä lähemmäs Helsinkiä tultiin, sitä enemmän näkyi tiellä autoja ja
moottoripyöriä. Onneksi äiti oli laittanut Annelin laukkuun eväsleivät ja maitoa pulloon.
Hyvältä ne maistuivat, vaikka maito oli päässyt vanerikopan vieressä lämpene-
mään. Isä tarjosi voileivän kuskillekin.
Helsingissä ajettiin sellaista katua, joka meni Olympiakylän ohi. Liikennettä
ohjasi valkohansikkainen poliisi. Niin kauan seistiin risteyksessä odottamassa,
että ehdittiin hyvin katsoa sitä komeaa porttia, josta urheilijat menivät kyläänsä.
Muilla ei sinne kuulemma ollut asiaa.
- Katso, neekeri! Anneli henkäisi Juhanin korvaan, kun pitkä musta mies kulki
suojatietä linja-auton editse.
- Ei se mikään neekeri ole vaan Brasilian Ferreira da Silva, Juhani pukkasi
Annelia kylkeen. - Maailman paras kolmiloikkaaja!
Sturenkadun risteyksessä piti nousta pois. Alma-täti asui isossa keltaisessa
talossa ylimmässä kerroksessa. Juhani kantoi matkalaukkuja ja Anneli talutti
isäänsä. Hississä vähän pelotti, kun noustiin niin korkealle. Alma-täti alkoi
motkottaa heti kun päästiin ovesta sisään. Olisi pitänyt tulla junalla eikä linja-autolla
tämmöistä matkaa. Isän täti talutti heti alkoviin pitkälleen, vaikka isä kuinka pisti
vastaan.
- Minulla on iltatee tulossa, täti ilmoitti Annelille ja Juhanille. - Saatte mennä
aikaisin maate, että ehditte huomenna ajoissa avajaisiin.
Aamulla satoi ja välillä salamoikin. Pahinta oli, että Annelin isällä oli hirmuinen
päänsärky eikä stadionille lähdöstä tullut mitään. Juhani ja Anneli yrittivät peittää
pettymystään, mutta kun he ehdottivat Alma-tädille, että menisivät kahdestaan
avajaisiin, täti kiukustui.
- Eihän sinne edes päästetä lapsia omin päin! hän tuhahti. - Ja minä en tuonne
sateeseen lähde teidän kanssa hytisemään. Kuuluuhan se radiosta!
Niin istuttiin Alma-tädin kamarissa kuuntelemassa olympiahymniä ja
presidentin julistusta. Kun yleisö hurrasi Paavo Nurmelle, joka kuljetti olympiasoih-
dun stadionille, Annelin isä nousi tuoliltaan hapuillen ja kompasteli ikkunan
ääreen.
- Sataa siellä, Alma-täti kailotti mitään ymmärtämättä. - Kastuneet olisitte,
koko porukka.
Onneksi seuraavana päivänä paistoi aurinko täydeltä terältä. Vaikka Alma-täti oli
neuvonut, mihin raitiovaunuun heidän piti nousta, isä tahtoi välttämättä kävellä
koko matkan stadionille asti. Valkoinen keppi vain takertui joka paikkaan, kun
isä huiski tottumattomana.
Stadionin edessä oli jo valtava tungos. Vaikka Juhani yritti selittää Johannes-
sedälle, missä päin oli A-portti, ajautuivat he väkijoukon mukana väärään
suuntaan. Lipuntarkastajakin vain kohautti olkapäitään, kun Juhani yritti kysyä, mihin
heidän pitäisi mennä. Lopulta löytyi ylhäältä katsomosta vapaa penkinpää, mutta
Juhani tiesi, että Johannes-sedän olisi pitänyt päästä kutsuvierasaitioon.
Kilpailut alkoivat ajallaan. Juhani yritti parhaansa mukaan selostaa, mitä
kentällä kulloinkin tapahtui. Annelin isä innostui ioooo metrin juoksusta, vaikka
aamupäivällä juostiin vasta alkuerät.
194

- Minä juoksin täällä parhaan aikani silloin kesällä juuri ennen talvisotaa,
Johannes-setä rupesi muistelemaan. - Kaksikymmentäyhdeksän
neljäkymmentäviisi ja kaksi.
Puoliltapäivin aurinko alkoi paistaa suoraan silmiin. Ylhäällä katsomossa tuli
kuuma. Anneli auttoi isältään puvuntakin pois ja laittoi nenäliinasta lakin isänsä
päähän, ettei päänsärky taas alkaisi.
- Hakisitkos Juhani vettä jostakin, Johannes-setä pyysi hikeä pyyhkien. - Ei kai
se mitään maksa, jos pyydät puhvetista.
Silmät tuntuivat jääneen aurinkoon, kun Juhani kompasteli stadionin
sokkeloissa kohti kisaravintolaa. Ilmaista vettä ei näkynyt missään, mutta käytävällä
myytiin limonadia. Raha poltteli pojan taskussa ja kurkkua kuivasi. Ei muuta
kuin jonon jatkoksi.
Äkkiä tuttu ääni sai Juhanin hätkähtämään. Iso mies seisoi hänen takanaan
ja puhui kovalla äänellä. Radiostahan se ääni oli tuttu. Sama ääni oli selostanut
eilen avajaisia.
- Anteeksi, Juhani kokosi rohkeutensa ja kääntyi puhuttelemaan Pekka
Tiilikaista. - Kun Johannes Karhun piti päästä kutsuvierasaitioon...
Kyllä Johannes-setä hämmästyi, kun Juhani hetkeä myöhemmin saapui
kahden järjestysmiehen kanssa hakemaan häntä ja Annelia. Valkoinen keppikin oli
unohtua siinä hötäkässä. Perillä kutsuvierasaitiossa tuli vaikka kuinka monta
pukuherraa isää kättelemään, ja limonadipullot tuotiin lapsille pyytämättä.
- Mitä tämä on? Anneli kuiskasi maistettuaan omituista mustaa juomaa.
- Amerikan limunaatia, Juhani vastasi. - Vaikka sitruunasooda on kyllä
parempaa.
Kaikkein paras oli kuitenkin vielä edessä. Kun näet 10 ooo metrin loppukilpailu
oli ohi ja nuori Emil Zatopek oli voittanut sen ylivoimaisesti, tuli palkintoja jakava
valkotukkainen herra pyytämään Annelin isän mukaansa. Kun kuuluttaja ilmoitti,
että palkintoa jakamaan saapuu myös Johannes Karhu, koko katsomo puhkesi
myrskyisiin suosionosoituksiin. Isä otti mennessään juoksuradalla muutaman
askeleen ja nosti molemmat kätensä pystyyn kiitokseksi.
- Kunniakierros! Juhani huusi ja nousi itsekin hurraamaan Annelin kanssa.
195

Kisat joita ei tullutkaan
Stadionin
tornissa on 22 kerrosta,
mutta arvaapa, montako
porrasta Hannes
Kolehmaisen oli noustava, kun hän
kiidätti olympiatulen
tornin huipulle?
Oikeastaan Suomen piti järjestää
olympiakisat jo vuonna 1940, mutta sota sotki
suunnitelmat. Helsingin
Olympiastadionia oli ryhdytty rakentamaan jo vuonna
1934. Rahaa kerättiin myymällä
esimerkiksi Olympia-kahvia ja Olympia-limo-
nadia. Syksyllä 1939 alkoi kuitenkin
talvisota, ja seuraavana keväänä oltiin jo
keskellä toista maailmansotaa. Olympialaiset
oli pakko perua, ja niiden tilalla pidettiin
Olympiastadionilla talvisodassa
kaatuneiden urheilijoiden muistokisat. Stadionin
72 metriä korkeasta tornista tähystettiin
sota-aikana vihollisen lentokoneita.
Samaa kuva-aihetta käytettiin myös
vuoden 1940 olympiajulisteessa, joka
oli jo painettu valmiiksi. Julisteen
suunnitteli Ilmari Sysimetsä.
Kaksi olympiasoihtua
Ennen kuin mestarijuok-
sija Paavo Nurmi toi
olympiasoihdun
stadionille, tuli oli kuljetettu
Kreikasta Olympian
lehdosta Tanskan ja Ruotsin
, .. -r r. .... olympiatulen matka Helsinkiin
kautta Tornioon. Siellä 7 r
samaan soihtuun yhdistettiin se olympiatuli, joka
oli sytytetty keskiyön auringon säteillä Pallastun-
turin huipulla. 1 350 viestinviejää kiidätti tulen
visakoivuisissa olympiasoihduissa läpi Suomen
Helsinkiin valkopukuisten airueiden saattelemina.

Radio toi kisat kotiin
Olympiastadionille ja muille
kisapaikoille pääsi vain pieni
osa suomalaisista. Niinpä
koko maahan rakennettiin
ULA-lähetysverkko, jotta
kaikki olisivat kuulleet
kisaselostukset radiosta.
Kuuluisimpia selostajia oli
Pekka Tiilikainen, joka oli jo
sota-aikana tehnyt radio-
ohjelmia
rintamalla."Zatopek irvistelee kauheasti ja
heiluttelee päätään
totisena, mutta se on hänen
tyyliään" kuvaili Pekka
Tiilikainen 5 000 metrin juoksun
voittajaa.
Sota oli lopultakin ohi
Helsingin olympialaisiin osallistuivat
ensimmäistä kertaa sodan jälkeen myös
entiset viholliset Neuvostoliitto ja Saksa.
Kisoissa oli mukana 71 maata ja lähes 5 000
urheilijaa. Neuvostoliiton joukkueessa
oli liki 300 urheilijaa, mutta Kiinaa
edusti vain yhden hengen joukkue.
Samana vuonna Suomi sai
Neuvostoliitolle maksettavat sotakorvaukset
suoritetuiksi. Viimeinen sotakorvausjuna ylitti
rajan syksyllä 1952.
Sotainvalidien Veljesliitolle
olympialaisista oli paljon apua. Se nimittäin sai
ensimmäisenä Suomessa myydä kisoissa Coca-
Colaa, tuota amerikkalaista ihmejuomaa.
”Zatopek
IRVISTELEE KAUHEASTI
JA HEILUTTELEE
PÄÄTÄÄN TOTISENA,
MUTTA SE ON HÄNEN
TYYLIÄÄN”
Olympiainnostusta
Kun Suomi sodan jälkeen vihdoin
valittiin vuoden 1952
olympialaisten pitopaikaksi, oli paljon
tehtävää. Olympiastadionille
rakennettiin puiset yläkatsomot
niin että sinne mahtui kerralla
70 000 katsojaa. Uusien penkkien
kestävyyttä testasivat
varusmiehet hyppimällä niiden päällä.
Helsinkiin rakennettiin myös
uusia olympiakyliä, hotelleja,
ravintoloita ja ensimmäiset
liikennevalot. Seutulaan tehtiin
lentokenttä ja laivoille
Olympialaituri. Eri paikkakunnilla
järjestettiin käytöskilpailuja, jotta
suomalaiset osaisivat hymyillä
ja olla kohteliaita olympiavie-
raille."lsännyys velvoittaa,
ystävällisyys valloittaa/'
Olympiarenkaat kuvaavat eri
maanosien veljeyttä ja ystävyyttä.
Sininen rengas on Eurooppa,
keltainen Aasia, musta Afrikka, vihreä
Australia ja punainen Amerikka.
Tähdet
Kisojen paras juoksija oli tSekko- saapui viimeisellä kisavii-
slovakialainen Emil "Satu-Pek- kolia jakamaan palkintoja,
ka"Zatopek, joka voitti 5000 ja Kadunvarret olivat täyn-
10000 metrin juoksujen lisäksi nä ihmisiä, kun Armi ajoi
myös maratonkultaa. Hänen palkintoautollaan pitkin
vaimonsa Dana voitti naisten Helsinkiä,
keihäänheiton kultamitalin. Kisojen lyhimmän pu-
Suomalaisista kultamitalin heen piti saksalainen Bar-
saivat nyrkkeilijä Pentti Hämä- bara Rotbraut-Player,joka
Iäinen ja painija Kelpo Grön- valkoisena rauhanenkelinä
dahl. Eniten tuli Suomeen kul- juoksi kesken kaiken puhu-
tamitaleita melonnasta. Naisis- Armi Kuusela jakorokkeelle
olympialaista paras oli meloja Sylvi Saimo, maatalon ten avajaisissa.Hän ehti sanoa mikrofoniin
tytär ja entinen ilmavalvontalotta. vain "ystäväni" kun järjestysmiehet jo ta-
Kisojen kaunein oli Miss Universumik- luttivat hänet syrjään,
si valittu 18-vuotias Armi Kuusela, joka

33.Mopolla Kuuhun
emmonen puolitoistametrinen, toispuolinen, isä huuteli
kehikon päältä. - Veistetyssä päässä A kahdeksan ja toisessa
F kahdeksan!
Lyhyt hirsi, voi hemmetti, niitä oli vielä vaikka kuinka
monta. Annika kyykötti pinon päässä. Hirren päähän naulatut
pahvinpalat olivat kastuneet sateessa ja kuivuneet käppyröiksi.
Kirjaimia ja numeroita hädin tuskin erotti. Äkkiä Jussi-Pekka
huusi toisen pinon luota, että täällä se on.
-Tu auttamaan! Se on tän pitkän alla! serkkupoika kailotti ja
läimäytti hyttysen poskeltaan. Kannonpäässä olevasta
matkaradiosta soi taas "Iltatuulen viesti”, toista kertaa jo tänä päivänä.
Ohi mennessään Annika väänsi radion hiljemmalle. Isä ja Pertti-eno eivät sitä
kuulleet, kun eno porasi tapinreikää hirteen.
Koko viikon he olivat Jussi-Pekan kanssa ahertaneet isän ja enon saunatyö-
maalla. Mummolan vanhan saunan piippu oli romahtanut talvella, ja silloin oli
päätetty rakentaa rantaan uusi saunamökki, jossa sopi olemaan yötä. Mummun
mielestä se oli pelkkää turhuutta, mutta isä ja eno pitivät päänsä eikä siihen
käytetty perikunnan rahoja, riitti kun saatiin saunalle paikka Kallioniemestä.
Alun perin hirsien oli pitänyt tulla jo kesäkuun alussa, mutta veistämöllä oli
sattunut tulipalo ja kuorma myöhästyi kuukaudella. Nyt oli töitä paiskittu jo pari
viikkoa. Vaikka seinät olivat nousseet jo melkein ovien ja ikkunoiden yläreunojen
tasalle, maassa lojui vielä kamalan paljon hirsiä.
Vihdoin kajahti navetan päädyssä vellikello, jaTessun haukunta kuului rantaan
asti. Ruoka oli valmista ja kello siis kaksitoista. Mummu oli tarkka ruoka-ajoista
eikä säästellyt määrässä eikä laadussa. “Raskas työ vaatii kunnon ruokaa”,
mummu sanoi aina, kun äiti valitti mummun ruokien rasvaisuutta. Voita ja kermaa
mummu käytti yhtä suruttomasti kuin ennenkin, vaikka kaikki ruoka piti hakea
kauppa-autolta nyt kun lehmät oli pantu pois.
- 	Annika saa lähteä kauppa-autolle, mummu julisti nytkin kesken lihapullan-
syönnin. - Minun pitää leipoa mustikkapiirakkaa ja Eilalla on matonteko kesken.
Illalla tulee Esterikin. Sen televisio on rikki. Lupasin, että saa olla täällä yötä niin
pääsee katsomaan niitä kuu-ukkoja.
198

Vasta silloin Annikakin muisti, että ensi yönä ne amerikkalaiset
astronautit yrittäisivät laskeutua Kuuhun. Sitä varten oli Pertti-eno
käynyt kaupungista hakemassa oman väritelkkarinsa mummun luo.
Ei semmoista muilla vielä ollutkaan, kun väriohjelmia lähetettiin niin
harvoin. Mummun televisio oli mustavalkoinen eikä siitä näkynyt
kuin yksi kanava, ja siinäkin oli haamukuvaa.
Jussi-Pekkaa harmitti vähän, kun Annika pääsi kauppa-autolle ja
hänen piti ruoan jälkeen marssia miesten perässä takaisin rantaan.
Onneksi isä ja eno päättivät ottaa ruokalevon venelaiturilla.
- Menes Jussi hakemaan autolta meille pari pilsneriä, Antti-setä
sanoi ja kaivoi housuntaskustaan viitosen. - Lopulla rahalla voit ostaa
vaikka jätskin hakupaikaksi.
Antti-setä oli Eila-tädin mies ja Annikan isä. Se oli autokaupassa töissä ja tosi
reilu. Jussi-Pekan isä oli paljon ankarampi, mutta se olikin opettaja niin kuin
äitikin. Joskus Jussi kadehti Annikaa, kun se sai olla niin vapaasti. Isän mielestä
Jussi-Pekan olisi pitänyt tehdä koko ajan jotakin hyödyllistä, jos ei muuta niin
kerätä kasveja koulua varten.
Kallioniemestä pääsi kauppa-autolle suoraan metsäpolkua. Ei tarvinnut kiertää
mummolan pihan kautta. Jussi-Pekka pani polulla juoksuksi ja oli Riihelän
risteyksessä maitokopin luona jo hyvissä ajoin ennen kauppa-auton tuloa. Riihelän
Sylvikään ei vielä ollut paikalla. Siitä Jussi-Pekka oli pelkästään hyvillään.
Naapurin emäntä oli nimittäin kova kyselemään. Nytkin se olisi varmasti tentannut
sitä saunantekoa. Mummu oli varoittanut, ettei saa kertoa mistään mitään. Sylvi
oli kuulemma kamalan kateellinen ja rupeaisi vain puhumaan kylällä pahaa.
Missähän Annika viipyy, Jussi-Pekka huolestui, kun kauppa-auton
punakeltainen kylki vilahti ensimmäisen kerran tien mutkan takaa näkyviin. Myöhästyy
vielä!
Jos ei sen mummun kauppalistan kanssa olisi mennyt niin kauan eikä mummun
käsilaukkua olisi etsitty joka paikasta, ei Annikan mieleen olisi juolahtanut koko
mopo. Kello oli jo kymmentä yli, kun äiti vihdoin kaivoi setelin omasta
laukustaan ja hoputti Annikan matkaan:
- Mene nyt ja ota pyörä! Muuten myöhästyt ja kahvinpöönat loppuu, hän
huuteli, kun Annika säntäsi tuvasta ulos.
Mummun vanha musta polkupyörä oli liiterikatoksen alla. Kun Annika talutti
pyörän auringonvaloon, hän huomasi takapyörän olevan tyhjä. Missä pumppu
oli? Ei tietysti missään. Juuri silloin sattuivat Annikan silmät vaarin mopediin.
Mopo oli nojallaan halkopinoa vasten, kun Jussi-Pekka oli eilen ajellut sillä isän
kanssa pitkin pihaa. Oli Annikankin annettu koettaa vähän, mutta sitten oli
mummu tullut pauhaamaan portaille, ettei saa pitää sellaista meteliä, kun radiosta tuli
iltahartaus.
Jos...
Tessu oli maannut juoksunarussaan keskellä pihamaata ja haukahti nyt
varoittavasti.
- Ole hiljaa,Tessu! Annika kivahti ja vilkaisi tuvan ikkunoihin.
199

Mopo pärähti käyntiin yhdellä polkaisulla. Mummun kauppakassi liehui
komeasti sarvessa, kun Annika väänsi kaasukahvaa ja päräytti liiterin luota tielle.
Nauratti ja pelotti samalla kertaa. Onneksi tie oli tässä kohtaa suora.
Koivunrungot vain vilahtelivat sen molemmin puolin. Vähän ennen tienhaaraa Annika käänsi
kaasun pois, ja mopo pysähtyi töksähtäen juuri kun oli kääntymässä oikeaan
suuntaan. Samassa kauppa-auton ääni kuului jo metsän takaa. Nopeasti Annika
polkaisi mopon uudelleen käyntiin ja väänsi lisää kaasua kahvasta.
Kaikki kävi ihan liian nopeasti. Jussi-Pekka oli saanut
ensimmäisenä pilsneripullonsa ja Eskimo-puikkonsa ostetuksi,
kun mummolan suunnasta alkoi äkkiä kuulua mopon
pörinää. Totta kai Annika näki, että kauppa-auto oli pysähtynyt
maitokopin luo suoraan risteykseen. Hädissään hän polkaisi
jalalla jarruttaakseen, mutta mopo ei pysähtynytkään.
Punakeltainen autonseinä häilähti jo Annikan silmien edessä.
Jussi-Pekka ei ehtinyt huutaa muuta kuin ”varo”. Onneksi
Annika käänsi vaistomaisesti pyörän vasemmalle ja
paiskautui moponsa kanssa ojaan nokkosten keskelle.
- Herrajumala! Kuoliko se tyttö? Riihelän Sylvi huuteli
kauppa-auton ovelta, kun Jussi-Pekka ryntäsi auttamaan
Annikaa.
Ei siinä kumminkaan sen pahemmin käynyt, ihme
kyllä. Annikan käsivarret ja jalat olivat verinaarmuilla ja
nokkosenpaukamilla, mutta luita ei ollut mennyt poikki,
vaikka tyttöä itkettikin. Mopokin lähti vielä käyntiin, kun
Jussi-Pekka ja kauppa-auton myyjä nostivat sen ojasta
takaisin tielle.
- Kyllä tuon tankin lommon saa oikaistua, myyjä sanoi
lohdutellen. - Mutta oliko jarruissa vikaa?
- Ei se pysähtynyt, Annika nyyhkytti. - Vaikka mä
jarrutin.
- Ai jalalla vai? Jussi-Pekka kysyi ja häntä alkoi jo
naurattaa. -Tässähän on jarrukahva!
Annika ei kehdannut tulla kauppa-autoon ollenkaan,
istui vain sivuttain maitolaiturin suojassa ja pyyhki
kyyneleitään. Nokkosenpolttamat kihelmöivät kauheasti. Eniten
pelotti, mitä mummu sanoo.
Sisällä kauppa-autossa Riihelän emäntä pauhasi niin
että Jussi-Pekan korvat punoittivat, vaikkei hänellä ollut
serkkunsa toilailuihin osaa eikä arpaa. Poliisille pitäisi
tuommoisesta ilmoittaa. Siinähän olisi voinut mennä vaikka henki, ja mitäs jos
tyttö olisi ajanut jonkun päälle. Pakko oli kumminkin seistä kassajonossa ja
kuunnella naisen louskutusta, kun mummun kahvit ja kardemummat, maitopussit,
piimäpurkit ja mansikka jogurtit olivat ostoskorissa.
-Vai syö se Tyyne nykyään nuita kalliita jukurtteja, Riihelän Sylvi letkautti
lopuksi autosta lähtiessään, kun Jussi-Pekka alkoi latoa mummun tavaroita kassiin.
- 	Meillä syödään viiliä niin kuin ennenkin. Ai että se on hyvää talkkunan kanssa.
200

- 	Sylvi soittaa takuulla mummulle, Annika totesi synkkänä, kun serkukset lopulta
taluttivat mopoa mummolaa kohti.
Tessu alkoi heti haukkua, kun he ehtivät riihen kohdalle.
- Olihan se nyt ihan typerää, että sä lähdit mopolla ajelemaan, Jussi-Pekan oli
pakko sanoa. - Nyt ei varmaan meistä kukaan saa enää ajaa.
Annika ei puhunut mitään. Nokkosenpolttamien kihelmöinti oli muuttunut
kirvelyksi. Annikan teki mieli kääntyä ympäri ja lähteä kävelemään kotiin
kaupunkiin. Sittenpähän etsisivät ja ihmettelisivät.
-Vie sä noi pilsnerit rantaan. Mä voin kantaa kassin sisään, Jussi-Pekka lupasi,
kun mopo oli saatu takaisin katokseen. - Ja mee sit uimaan. Se auttaa tohon
nokkosten poltteluun.
Mummu oli kamarissa puhelimessa, kun Jussi-Pekka tuli sisälle.
- Missä Annika on? Eila-täti kysyi heti. - Onks joku ajanut mopolla sen päälle?
- Ei kun se vain lähti vaarin mopolla kauppa-autolle, Jussi-Pekka selitti
sujuvasti ja rupesi tyhjentämään kassia jääkaappiin. - Kun pyörästä oli kumi puhki
ja se ois muuten myöhästynyt. Sit se mopo kaatu siinä risteyksessä, kun tiellä
on irtosoraa. Ei siinä mitenkään käynyt, mutta saatiin nää ostokset tehtyä. Nyt
Annika meni jo edeltä uimaan, kun siellä on hirveen kuuma.
Jussi-Pekka luikahti nopeasti ulos ennen kuin mummu ehti lopettaa puhelua.
Rannassa Annika oli tunnustanut miehille jo koko jutun, mutta niitä se vain
nauratti.
Kun palattiin syömään illansuussa, oli Esteri-täti jo tullut, eikä silloin enää
puhuttu muusta kuin niistä kuumiehistä.
Annikasta tuntui, että oli melkein keskiyö, kun Jussi-Pekka ravisteli hänet hereille.
- Äkkiä nyt, se lähetys on alkanut jo, serkkupoika selitti, kun he rymistivät
portaita alas tupaan. Siellä istuivat kaikki jo penkillä rivissä niin kuin kirkossa. Oman
väen ja Esteri-tädin lisäksi oli paikalla meijerin autokuski, joka oli seisahtunut
kesken kierroksen kuumiehiä katsomaan. Tessukin makasi penkin alla vahtia
pitämässä.
-Voi hyvä ihme sentään, että tämänkin sai vielä nähdä, Esteri-täti siunaili, kun
kypäräpäinen äijä otti Kuussa ensimmäiset askeleet.
Annikaa alkoi äkkiä naurattaa. Nyt hän muisti, millaista unta oli nähnyt
ennen heräämistään. Hän oli syöksynyt mopolla suoraan kohti Kuuta, ja Tessu oli
juossut haukkuen mustalla taivaalla hänen kintereillään.
201

A Sputnik-tekokuu
Näköradiosta Suomen Televisioon
Nipkowin pyyhkäisy-
levyllä toimiva, omatekoinen
näköradio 1920-luvulta
Suomessa televisiosta kiinnostuttiin jo
1920-luvun lopulla, jolloin innokkaimmat
tekniikan harrastajat seurasivat
Englannin, Saksan ja Neuvostoliiton mekaanisia
televisiolähetyksiä viritetyillä
radiovastaanottimilla. Näiden todellisten ”näkö-
radioiden” kuva oli kooltaan 4x3
senttimetriä. Ohjelmistona olivat
yleensä laulu-, musiikki- ja
tanssiesitykset.
Sota katkaisi lupaavan kehityksen
vuosikymmeniksi. Vasta
marraskuussa 1950järjestettiin
Helsingissä Stockmannilla televisionäyttely,
jonka studiosta lähetettiin
kaapelin avulla kuvaa myös tavaratalon
näyteikkunassa olleeseen televisioon
ohikulkijoiden ihmeteltäväksi.
Vuonna 1954 hankittiin
Suomeen tiettävästi ensimmäinen
televisiolaitteisto. Se oli
kaapelitelevisio eli niin sanottu teolli-
suustelevisio, jonka avulla voitiin
näyttelyissä ja messuilla järjestää
tuote-esittelyitä. Samana vuon-
^onTunnuksena na Perusti Radioinsinööriseura
oli neljä joutsenta. televisiokerhon, joka ryhtyi
1957
tosissaan valmistelemaan ensimmäisiä
langattomia televisiolähetyksiä.
Ensimmäinen televisiolähetys
toteutui 24.5.1955. Avajaisohjelma kesti
tunnin. Musiikkiesitysten lisäksi nähtiin
lyhytelokuva televisiokerhon toiminnasta,
hypnotisointiesitys, nukketeatteria,
ruotsinkielinen parodia Armista ja Gilistä,
meteorologi Erkki Harjaman säätiedotus sekä
filmattu uutiskatsaus.
Ensimmäisen lähetyksen aikana oli
vastaanottimia vain parikymmentä. Kun
televisiokerhon eliTES-TV:n säännölliset
lähetykset alkoivat maaliskuussa 1956
ensimmäisellä pitkällä elokuvalla
Rosvo-Roope, oli vastaanottimia jo
noin 350.Televisio maksoi parin
kuukauden palkan verran.
Yleisradion perustama Suomen
Televisio aloitti omat säännölliset
lähetyksensä 1.1 .1958. Koska Yleisradiossa ei saanut
mainostaa, perustettiin erillinen Mai-
nos-TV, joka vuokrasi lähetysaikaa
Suomen Televisiolta.
Vuonna 1964 Yleisradio osti TES-TV:n
perillisen Tesvision, joka oli lähettänyt
mainosrahoitteista ohjelmaa Helsingissä,
a Mainos- Turussa Ja Tampereella. Kaupan tu-
TV:n tunnus loksena syntyi Yleisradioon TV2, joka
°! s k i°s! lm 3 sa' toimitilat Tampereen Tohlopista.
1975
1 Q Q A ^a*(sa*a*nen Paui
I OOT- Nipkovvkeksi
reikälevyn, jonka avulla kuva
voidaan hajottaa pisteiksi ja
koota jälleen kuvaksi.
Keksintöä käytettiin 1920-luvulla
ensimmäisissä televisiokokei-
luissa.
1QAA VenäläinenKons-
I J UU tantin Perskyi
käytti ensimmäisen kerran
televisio-sanaa sen nykyisessä
merkityksessä.
1 OHI Saksalainen
I s\Jl- Otto von Bronk
sai maailman ensimmäisen
väritelevisiopatentin "kuvien
etäesittämisestä hajottamalla
ne rinnakkaisiksi pisteriveiksi"
1Q1 A Ensimmäinen
I J I U toimiva
mekaaninen televisiolähetys onnistui
Ranskassa.Yksinkertaisia
hahmoja, kuten kirjaimia ja
numeroita, välitettiin lähetti-
meltä vastaanottimelle.
1010 Yhdysvaltalainen
I S I s maalaispoika
Philo Farnsvvorth esitti
nykyaikaisen elektronisen television
periaatteet jo 13-vuotiaana fysii-
kanopettajalleen. 21-vuotiaana
Farnsworth patentoi
elektronisen televisiojärjestelmän.
1 O T 3 Venäläissyntyi-
neninsinööri
Vladimir Zvvorykin patentoi
Yhdysvalloissa television
kuvaputken.
1 QT / Yleisradioyhtiö
I JO BBC lähetti
Englannissa säännöllistä tele-
visio-ohjelmaa jo kaksi tuntia
päivässä, mutta lähetysten
näky vyysalue oli pieni ja
vastaanottimet erittäin kalliita. Vasta
toisen maailmansodan jälkeen
televisioita ryhdyttiin
markkinoimaan jokaiseen kotiin.
Kylli-täti
Kuvaamataidonopettaja Kylli
Koski piirsi ja kertoi satuja jo
Suomen Television ensimmäisissä
koelähetyksissä vuonna 1957.
Hänen oma lastenohjelmansa
"Satusivellin" alkoi vuonna 1962.
Yllään Kylli-tädillä oli värikäs-
taskuinen mekko, jonka taskusta
löytyi aina se oikea sadun aihe.
202

Avaruuden valloitus
1 QA^ Venäläinen
I J\)j Konstantin
Tsiolkovski kuvasi kirjassaan ra-
kettilentojen periaatteet, joita
sovellettiin myöhemmin myös
ensimmäisellä kuulennolla.
1 Saksalaiset tut-
\JLI kijatHermann
Oberth, Johannes Winkler ja
Wernher von Braun perustivat
yhdistyksen avaruusaluksilla
tehtäviä matkoja varten.
Armeijalle esitelty koelento
kuitenkin epäonnistui.
1 QT/! Yhdysvaltalainen
I J Z O fyysikko Robert
Goddard laukaisi ensimmäisen
nestekäyttöisen raketin, joka
tosin lensi vain 50 metriä.
*1037 Hitlerraken-
I Jj / nutti Itämeren
rannikolle rakettikeskuksen,
jossa von Braun kehitti toisen
maailmansodan aikana entistä
suurempia raketteja. V-2-
raketteja ammuttiin sodan
loppuvaiheessa lähinnä
Lontooseen, mutta ne eivät enää
vaikuttaneet sodan
lopputulokseen.
1 r Tajutessaan
I J i D häviävänsä
sodan Hitler määräsi
rakettikeskuksen ja sen tutkijat
hävitettäviksi, mutta käskyä ei
ehditty toteuttaa, von Braun
antautui Yhdysvalloille, mutta
Neuvostoliitto sai haltuunsa
rakettikeskuksen. Kilpa
avaruuden valloittamisesta alkoi.
1 QfA Yhdysvallat
I ✓ DU rakennutti
Floridaan Cape Canaveralin
avaruus- ja rakettikeskuksen,
jota johti von Braun.
IQff Neuvostoliiton
I y J J avaruuskeskusta
alettiin rakentaa Kazakstanin
Baikonuriin.Sitä johti Sergei
Korolev, joka jo vuonna 1933
oli suunnitellut Neuvostoliiton
ensimmäiset raketit.
1 Qr"7 Neuvostoliitto
I J D / voitti satelliit-
tikilpailun ensimmäisen erän,
kun Sputnik I ammuttiin Maata
kiertävälle radalleen. Sputnik
oli vain alumiinipallo, jonka
halkaisija oli 56 senttiä ja paino
84 kiloa. Yhdysvallat onnistui
laukaisemaan taivaalle oman
14-kiloisen satelliittinsa vasta
puoli vuotta myöhemmin.
IQfl Venäläiset
I -7J/ lähettivätLaika-
koiran Sputnikilla avaruuteen
vain kuukausi ensilennon
jälkeen. Koiraa tarkkailtiin
televisiokameroilla, ja se kuoli
vasta kun happi loppui. Vielä
ei osattu palauttaa
satelliittia takaisin
Maan pinnalle. Lapset
ostivat kuitenkin
innoissaan punaisia
Laika-tikkareita, joiden
sisällä häämötti pieni \
valkoinen karamellikoira.
1 Q/1 Neuvosto-
I I liitto voitti
toisenkin erän, kun
kosmonautti Juri Gagarin kiersi
Vostok I -avaruusaluksella
kierroksen maapallon
ympäri ja laskeutui hengissä
alas. Yhdysvallat onnistui
kuukautta myöhemmin
lähettämään astronautti Alan
Shepardin niin sanotulle
ballistiselle hypylle
avaruuteen eli noin 186 kilometrin
korkeuteen.
1 0£Q Ki|Paiuoksu
I yoy Kuuhun
päättyi Yhdysvaltojen
voittoon, kun Apollo 11 vei
kolme astronauttia Kuuhun.
Suorassa
televisiolähetyksessä näytettiin, miten
Neil Armstrong astui Kuun
pinnalle ensimmäisenä
ihmisenä maailmassa.
\
▼ saksalainen
V-2-raketti
▼ Laika-koiran
avaruuteen ▼ kuulennoilla
kuljettanut käytetty Saturn V
Sputnik 2 -kantoraketti
Televisiosta tuttuja
Teija
Sopanen
Ohjelmien
välissä esiintyvä
kuuluttaja oli
käytössä BB(:n

televisiolähetyksissä. Vuoden
1953 Suomen
Neito Teija
Sopanen oli
ensimmäinen
televisiokuu-
luttaja, jonka
kasvot tulivat
tutuiksi koko
Suomelle.
Onni-klovni ja fakiiri Kronblom
Vuonna 1961 alkoi Suomen Televisiossa
suosittu koko perheen ohjelma "Sirkus
Papukaija" jonka vakioesiintyjiä olivat trumpettia
töräyttelevä Onni-klovni ja fakiiri Kronblom,
joka käytti "suolaa, suolaa, enemmän suolaa"
taikatemppuihinsa. Ohjelmassa oli usein
kilpailuja, joissa sai hyvästä suorituksesta
"kymmenen pistettä ja papukaijamerkin".
Kuuhun
Ihminen astui Kuun kamaralle ensi kertaa.
r
A
Rin-Tin-Tin,
Lassie ja
Musta ori
Suosituimpia
varhaisten
jen tähtiä olivat Villissä lännessä ratsuväen
varuskuntaan pelastettu saksanpaimenkoira
Rin-Tin-Tin, alati kotiin palaava skotlannin-
paimenkoira Lassie ja Musta ori Fury, joka
seikkaili ystävänsä Joeyn kanssa Särkyneen
Pyörän karjatilalla.
203

34. 	Ihan oikee Kekkonen
ns apua! Ensin faijan loma oli siirretty sen typerän kokouksen
takia, mikä sen nimi nyt oli, Etykki tai joku sellainen. Anskun
perhe ei päässytkään viikoksi Kanarialle vaikka reissusta oli
puhuttu koko talvi. Okei, sitten Ansku olisi lähtenyt mutsin kanssa
Paraisille Krisun mökille, mutta sekään ei käynyt, kun Stadiin
oli tulossa joku faijan vanha kurssikaveri Rovaniemeltä, ja sillä
oli mukana Anskun ikäinen poika, jolle piti pitää seuraa.
- 	No hei, voihan se olla joku ihan söde, Sanna sanoi, kun
Ansku raivosi omassa huoneessaan. - Sääli et me mennään
sinne Saksaan just siilon.
-Vaihdetaan, mä lähden sun porukan kanssa autolla Keski-
Eurooppaan ja sä jäät tänne lapsenvahdiks, Ansku ehdotti mutta Sannaa vain
nauratti. Siiri venytteli sängyllä. Se oli Anskun musta kissa, rikollinen luonne,
niin kuin faija sanoi.
- 	Onneks meidän isä ei oo poliisi vaan ihan tavallinen sähkömies, Sanna totesi.
- 	Ne laitto viime viikolla sinne Finlandia-taloon jotain johtoja. Iskä sano, että siel-
lon hirvee hässäkkä. Niitä amerikkalaisten turvamiehiä liikkuu joka paikassa.
-Tytöt hei, Anskun äiti kurkisti ovesta. - Lähetteks te Mustikkamaalle uimaan?
Saatte vahtia Tomia sillä aikaa, kun mä piipahdan vedessä.
Vähän ennen junan lähtöä kävi Janne isänsä kanssa ostamassa Lapinmaasta uudet
tennarit ja farmarihousut. Ne olivat kyllä vähän pitkät mutta isä sanoi, että
kutistuisivat pesussa kumminkin. Ei se haitannut, kun lahkeet kääri kaksin kerroin.
Oli Janne ennenkin matkustanut makuuvaunussa Tampereelle asti, mutta nyt
hän pääsi ensimmäisen kerran Helsinkiin ja sitä paitsi nukkumaan ylimmälle petille.
Sieltä oli mukava tiirailla, mitä alapuolella tapahtui. Isä loikoili keskipetillä, ja
alimmalla petillä istuskeli Mustajärven Jouni, isän työkaveri. Siitä Etykistä ne puhuivat
ja keitä sinne oli tulossa. Joitakin presidenttejä ne olivat tai muuten vain Urkin
kavereita. Urkki oli presidentti Kekkonen, se jonka kuva riippui koulun seinällä.
Lapista oli komennettu vaikka kuinka monta poliisia Helsinkiin turvakokouk-
sen ajaksi. Isä oli kyllä jo vähällä peruuttaa koko reissun, kun äiti joutui vauvan
takia sairaalaan juhannuksen jälkeen. Onneksi joku sen vanha kurssikaveri oli
tarjonnut kortteeria ja luvannut, että Jannenkin sai ottaa mukaan.
204

- Et sitten lähde siellä Helsingissä omin päin seikkailemaan, äiti oli varoittanut,
kun he olivat isän kanssa käyneet päivällä vierastunnilla sairaalassa. Nyt vauva voi
kuulemma hyvin, mutta sen pitäisi kasvaa vatsassa vielä pari viikkoa.
Makuuvaunun katonrajassa oli semmoinen pieni luukku, jonka naru heilui
kiskojen keikutuksen tahtiin. Jannea alkoi haukotuttaa yhä enemmän. Juuri ja juuri hän
jaksoi riisua uudet farmarihousut jalastaan ennen kuin nukahti sikeään uneen.
Onneksi Anskun ei sentään tarvinnut lähteä huoneestaan niiden rovaniemeläisten
takia, vaikka faija ensin ehdottikin, että ne pantaisiin sinne nukkumaan. Äiti
sanoi, että Tomin huoneessa oli enemmän tilaa, kun hoitopöydän ja vauvansängyn
voi nostaa makkariin. Vinttikomerosta haettiin kaksi vaahtomuovipatjaa, ja niitä
sitten tuuletettiin parvekkeella koko päivä ennen kuin sängyt petattiin. Hirveä
höösäys jonkun faijan vanhan kaverin takia, mutta mutsi nyt oli semmoinen
touhutäti muutenkin.
- Totta kai sä lähdet isäs
kanssa niitä vastaan, Anskun
äiti sanoi sinä aamuna, kun ne
rovaniemeläiset saapuivat
Helsinkiin. - Saat tulla sen pojan
kanssa bussilla kotiin.
- Siis apuu! Ansku parkaisi
niin että Siiri livahti häntä
suorana toiseen huoneeseen ja
Tomi lopetti tuttipullon
imemisen. - Onks mun pakko pyöriä
sen landepaukun kanssa kaupungilla kahdestaan?
- Nyt se marina loppuu ja justiinsa! isä jyrähti sen näköisenä, että Ansku katsoi
viisaimmaksi sulkea suunsa. - Janne on fiksu poika, vaikka tuleekin pohjoisesta.
Sanakin vielä, niin lähdet kanapiiaksi Savolan mummulle!
Ansku sulki suunsa. Suu mutrussa hän istui auton takapenkillä koko matkan
asemalle asti. Isäkään ei puhunut sanaakaan, vilkaisi vain välillä peruutuspeilistä
Anskua ja laittoi autoradion soimaan. Radiossakin ne puhuivat vain sitä Etykkiä
ja Etykkiä.
Helsingissä oli hieno ilma. Liput liehuivat jo asemalla. Jannen isän kaveri oli
tullut junan ovelle heitä vastaan ja näytti tosi iloiselta isän tavatessaan. Sen nimi
oli Hannu Reinikainen.
- No niin, tämä on meidän Annakaisa, Reinikainen sanoi. - Me pannaan teidän
matkatavarat tonne mun auton perään ja ajetaan tästä saman tien Finlandia-
talolle. Ansku vie Jannen kotiin. Nähdään sitten illalla.
Vähän Jannea ujostutti, kun miehet lähtivät siitä tosi nopeasti ja hän jäi kahden
sen likan kanssa. Tyttö näytti jotenkin koppavalta, jauhoi vain purkkaa ja käveli
niin lujaa, ettei Janne tahtonut reppunsa kanssa pysyä perässä. Sisu ei antanut
kumminkaan periksi pyytää, että se kulkisi hitaammin. Kun vihdoin päästiin
linja-autoon, oli Jannen paita hiestä märkä. Tyttö kävi istumaan toiselle puolelle
käytävää ja tuijotti vain ulos ikkunasta.
205

- Mennäänkö me pois kaupungista? Janne ihmetteli, kun
ajettiin semmoista pitkää siltaa pitkin ja vesi välkkyi
molemmilla puolilla.
- Ei tietenkään, tyttö äsähti. -Toi on Kulosaari ja me
mennään Vuosaareen. Tää on Stadia kaikki.
Ei Janne viitsinyt sen enempää kysellä, kun toinen vain
tiuski. Huomenna hän lähtisi omin päin Linnanmäelle. Hän
oli pilkkonut Oksasen tädille klapeja koko kesäkuun, että sai
itse tienatuksi ne Linnanmäen-rahat.
Anskun mielestä Jannessa oli pahinta ne liian isot farkut ja
se karmean värinen T-paita, jossa luki ”RoPS”. Ei sellaisen
kanssa kehdannut kulkea missään. Bussipysäkiltäkin oli
pakko kiertää Purjetien kautta, ettei olisi joutunut kävelemään
sen kanssa ostarin ohi. Joku tuttu olisi voinut nähdä.
- Seitsemäs kerros, Janne totesi, kun tultiin hissiin ja Ansku
painoi nappia. - Aika korkeella.
- Joskus tää hissi jää jumiin, Ansku sanoi ihan piruuttaan,
mutta ei Janne siitä tuntunut olevan millänsäkään, naurahti
vain ja totesi, että onneksi repussa oli juustoa ja lakkahilloa,
jota oli ostettu tuliaisiksi. Ei tarvinnut kuolla nälkään.
Mutsi oli tietysti imelänä heti eteisessä ottamassa vierasta
vastaan, kyseli, oliko nälkä ja miten matka oli mennyt. Ansku
ei jäänyt sitä kuuntelemaan vaan sulkeutui Siirin kanssa omaan
kämppäänsä ja laittoi mankan niin kovalle, ettei tarvinnut
kuunnella niiden pälätystä.
- Siis apuu! Ne on täällä vielä vaik kuinka monta päivää,
Ansku puhui kissan korvaan, mutta Siiri rupesi vain
pesemään tassulla naamaansa. Ei se kanssa mistään piitannut,
mokoma kissanrontti.
Janne heräsi aamulla siihen, että aurinko paistoi suoraan
silmiin verhojen raosta, ja huoneessa oli kuuma kuin saunassa.
Isä makasi selällään ja kuorsasi. Ne olivat sen Reinikaisen
kanssa istuneet illalla parvekkeella kaljaa juomassa ja
muistelleet poliisiopiston aikoja.
Ulkoa kuului autojen ääniä mutta muuten oli hiljaista. Janne nousi sängystä,
raotti varovasti ovea ja meni vessaan. Clerasil-tuubi oli täälläkin peilihyllyllä. Ei
sillä likalla kyllä finnejä näkynyt. Kun Janne astui kylpyhuoneesta ulos, musta
kissa ilmestyi puskemaan hänen säärtään. Parvekkeen ovi oli auki, ja Janne meni
kissan kanssa ulos. Männynlatvojen takaa näkyi kaukana kimaltava meri.
- Tänään mä pääsen Linnanmäelle, Janne kuiskasi ja kumartui nostamaan
kissan syliinsä.
- Ai pääset vai, se Ansku sanoi. Tyttö seisoi parvekkeen ovella. - Siiri muuten
inhoo vieraita.
Janne ei vastannut mitään vaan istui kehräävä kissa sylissään parveketuoliin.
206

Hetken perästä tyttö tuli kahden jogurttipurkin kanssa ja istahti toiseen tuoliin.
- Hedelmäpommii vai vadelmaa? se kysyi ja näytti tyytyväiseltä, kun Janne
sanoi, että ihan sama.
Lintsillä Ansku jo myönsi olleensa väärässä Jannen suhteen. Oli se kumminkin
aika kiva, kun siihen tutustui paremmin. Okei, ne farkut olivat karseat, mutta
onneksi oli niin kuuma päivä, että Janne laittoi sortsit jalkaan ja semmoisen
tummansinisenT-paidan, jossa ei lukenut mitään.
Faija oli antanut Anskulle kokonaisen satasen, mutta sillä piti maksaa Jannenkin
matkat ja hampurilainen. Janne oli tosi hurja tyyppi, ei se pelännyt missään
laitteessa. Kun oli ajettu neljä kertaa vuoristoradalla, Janne ehdotti, että mentäisiin
maailmanpyörään. Ansku ei kehdannut sanoa, että häntä huimasi korkeissa paikoissa.
Kotonakaan Ansku ei viitsinyt kurkkia parvekkeelta alas, kun heti tuli huono olo.
Pari kierrosta sujui ihan hyvin, kun Ansku tuijotti vain kaupungin yli. Janne oli
ihan innoissaan, kun se tunnisti stadionin tornin ja Suurkirkon. Se oli eka kertaa
Hesassa, aika hassua. Vaikkei Anskukaan kyllä ollut vielä koskaan käynyt Lapissa.
Yhtäkkiä se maailmanpyörä pysähtyi, niin että Ansku ja Janne jäivät killumaan
kaikkein korkeimmalle kohdalle. Tietysti silloin alkoi tuulla mereltä päin, ja se
vaunu rupesi keinumaan.
- Onko sulia huono olo? Janne kysyi, kun Ansku meni äkkiä ihan totiseksi ja
puristi vain rystyset valkoisina kaidetta.
- On joo, mua huimaa, Ansku sai kuiskatuksi.
- Ei tää kauan kestä, Janne yritti lohduttaa ja kaivoi taskustaan Sisu-askin. - Ota
tosta, sä tarttet nyt Sisuu.
Sitten se rupesi pelleilemään niiden mustien nappien kanssa, heitti niitä ilmaan
ja nappasi suuhunsa. Yhden karkin se laittoi nenänsä päälle ja yritti nuolla sitä
siitä. Anskun oli pakko nauraa, ja nauroivat ne ihmiset viereisissäkin vaunuissa.
Kun pyörä vihdoin lähti liikkeelle, Ansku oli unohtanut koko huimauksen.
Ihan tavallinen likka se Ansku oli ja aika kiva. Se vain oli Jannesta hassua, että
Ansku ei tajunnut, kun Janne sanoi syksyllä aloittavansa kuudennen. Koko
matkan Lintsiltä Töölönlahdelle sitä tankattiin, kunnes Janne ymmärsi, ettei
täällä Hesassa ollut vielä peruskoulua. Ansku oli menossa oppikoulun tokalle
luokalle.
Koko reissun hurjin juttu sattui kuitenkin siinä
Töölönlahden rannassa, kun Janne ja Ansku seisahtuivat
katselemaan sorsia. Joku vaari heitteli vähän matkan päässä
niille pullanpaloja, ja linnut tappelivat joka murusta.
Juuri kun Janne kääntyi katsomaan taakseen,
joku pitkä äijä juoksi rantaa pitkin niiden ohi.
Äijä näytti niin tutulta, että Janne heilautti
kättään, ja se heilautti takaisin.
- Kuka toi oli? Ansku ihmetteli. - Tunnet
sä täältä jonkun?
- Se oli Urkki, Janne sai sanotuksi. - Ihan
oikee Kekkonen.
207

Lepikon
torppa
Urho Kaleva
Kekkonen syntyi
3.9.1900 Pielavedellä
Lepikon torpassa.
Kekkosen isä ei kuitenkaan
ollut mikään köyhä
torppari vaan
metsätyönjohtaja ja äiti oli talollisen tytär.
Teräväpäinen poika päätettiin
kouluttaa ylioppilaaksi.
Känä
Kajaanin lyseossa
Kekkonen sai lempinimen
Känä. 15-vuotiaana hän
riiteli venäjänopettajansa
kanssa ja sai kahden
numeron käytöksenalennuksen ja
kuusi tuntia karsseria eli joutui
rangaistukseksi istumaan
koulun pimeässä putkassa.
Lukiolaisena Urho Kaleva liittyi
suojeluskuntaan ja osallistui
kansalaissotaan valkoisten
puolella Kajaanin sissirykmen-
tissä.
Korkealle, pitkälle ja
nopeasti
Ylioppilaaksi tultuaan
Kekkonen lähti Helsinkiin lukemaan
lakia vuonna 1919.
Pohjoispohjalaisessa Osakunnassa
A Kekkosta on kunnioitettu
monin tavoin. Hänen kuvansa
oli esimerkiksi aikoinaan
Suomen suurimmassa
setelissä eli 500 markan
rahassa.
► 	Kekkosen kuuluisa
omakuva, joka on
tehty leipälapiosta ja
hevosen kuolaimista,
on kieltämättä aika
näköinen.
hänet opittiin
pian tuntemaan
ankarana
juhlijana ja
mainiona urheilijana.
Vuonna 1924 Urho
Kaleva voitti Suomen
mestaruuden
korkeushypyssä tuloksella 185
senttimetriä, ja hetken hänen
hallussaan oli myös
vauhdittoman kolmiloikan epävirallinen
maailmanennätys 974
senttimetriä. Sata metriä Kekkonen
juoksi 11 sekunnissa.
Minä olin diktaattori
Vuonna 1927 Kekkosesta
tuli Ylioppilaslehden
päätoimittaja. Vuotta
aikaisemmin hän oli mennyt
naimisiin Sylvi Uinon kanssa,
ja kaksospojat Matti ja Taneli
syntyivät vuonna 1928.
Ylioppilaslehteen Kekkonen kirjoitti
nimimerkillä Lautamies
kuuluisan pakinansa "Minä olin
diktaattori", jossa hän kuvasi
iskevästi, millaisessa Suomessa
haluaisi elää.
▼ Matti
Hagelbergin
sarjakuva-
Kekkonen
Kekkonen,Kekkonen,
Kekkonen
Sodan jälkeen Kekkosesta tuli
ensin oikeusministeri ja sitten
pääministeri. Vuonna 1956
hän lopulta voitti
presidentinvaaleissa vastaehdokkaansa
K. A. Fagerholmin vain kahden
äänen enemmistöllä. Kekkosen
presidenttikausi alkoi sekä
hyvin että huonosti:
Neuvostoliitto palautti Porkkalan
Suomelle, mutta Suomen
Ammattijärjestöjen Keskusliitto (SAK)
pani toimeen kolme viikkoa
kestäneen yleislakon.
Kun
Kekkonen kiipesi
palmuun
Vähitellen
Kekkonen
vakiinnutti asemansa,
talous koheni, ja
kauppaa käytiin
varsinkin
Neuvostoliiton
kanssa. Kekkonen oli
edelleen kova

urheilumies,joka hiihti talvisin
pitkiä matkoja
ja lenkkeili kesäisin.
Valtiovierailulla Tunisiassa vuonna
1965 hän kohahdutti maailmaa
kiipeämällä lehtimiesten iloksi
palmuun. Oikeastaan Kekkonen
oli jo tuolloin eläkeiässä eli
melkein 65-vuotias.
Perässähiihtäjät
Joka talvi Kekkonen teki
kymmenien kilometrien mittaisia
hiihtoretkiä Itä-ja Pohjois-
Suomessa. Retkillä oli mukana
monenlaisia perässähiihtäjiä.
Syrjäseutujen väki ihaili
Kekkosta, joka järjestikin moniin
surkeiden kulkuyhteyksien päässä
oleviin kyliin kunnon maantien
ja muita parannuksia.
Kekkonen puuttui mielellään
kaikenlaisiin asioihin, jotka
hänen mielestään vaativat
korjauksia. Kuuluisiksi tulivat
hänen kiukkuiset myllykirjeensä,
joita hän lähetti niin
poliitikoille, viranomaisille kuin monille
entisille ystävilleen."Saatanan
tunarit" saattoi Kekkonen
kiukuspäissään kirjoittaa.
ETYK
Kekkosen uran huip-
puhetkiä oli
Euroopan turvallisuus- ja
yhteistyökokous, joka
pidettiin kesällä 1975
Helsingissä. Paikalla oli
35 valtionpäämiestä,
ja kokouksessa
sovittiin muun muassa
siitä, ettei rajoja enää
yritetä muuttaa väkisin ja
että ihmiset saisivat entistä
vapaammin liikkua idän
ja lännen välillä.
Lisää valoa
Vuonna 1978 lähes
80-vuotias Kekkonen
valittiin kaikkien suurten
puolueiden yhteisenä
ehdokkaana viidennen
kerran presidentiksi.
Vaikka Kekkonen hiihti, juoksi,
kalasti ja metsästi edelleen,
hänen muistinsa oli alkanut
huonontua.Vuonna 1981
Kekkonen sairastui ja joutui
jäämään eläkkeelle. Hänen
seuraajakseen valittiin
Mauno Koivisto. Kekkonen
kuoli vuonna 1986.
208

Oppikoulun pääsykokeet
Oppikoulun pääsykokeita pelättiin ja
jännitettiin melkein yhtä paljon kuin
nykyisin ylioppilaskirjoituksia. Kukin koulu
järjesti omat kokeensa,johon kuului
erilaisia matematiikan ja äidinkielen
tehtäviä. Pyrkijä sai pisteitä myös viimeisestä
kansakoulutodistuksestaan ja opettajan
antamasta lausunnosta.
Pelottavin hetki oli se, jolloin tuloksia
käytiin katsomassa koulun ikkunaan tai
oveen kiinnitetystä listasta.Oli iso häpeä
joutua listan alapäähän ja kuulua niihin,
joita ei hyväksyttykään oppikouluun.
Kaikki eivät edes päässeet
pyrkimään oppikouluun. Koska kansakoulu
oli ilmainen ja oppikoulussa oli
maksettava lukukausimaksuja ja ostettava
itse kalliit kirjat ja vihot, köyhemmillä
perheillä ei ollut varaa lähettää
lapsiaan oppikouluun.
Yhtenäiskoulusta
peruskouluun
Kahden koulun järjestelmä kävi
vuosi vuodelta hankalammaksi
varsinkin siinä vaiheessa, kun
yhä useammat perheet halusivat
lapsensa käyvän ainakin keskikoulun.
Oppikouluissa oli oppilaita liikaa, kansa-ja
kansalaiskouluissa liian vähän.
Vuonna 1963 eduskunta teki
periaatepäätöksen, että Suomen
koululaitosta oli ryhdyttävä uusimaan yh-
tenäiskouluperiaatteen mukaan. Perus-
koulukomitea laati ehdotuksen uudesta
koulujärjestelmästä,joka koskisi kaikkia
7-16-vuotiaita, asuivatpa he miten
syrjässä tahansa. Koska peruskoulun piti olla
ilmainen,ei vanhempien köyhyys enää
estäisi kenenkään opiskelua.
Peruskoululaki hyväksyttiin
eduskunnassa vuonna 1968, ja se astui
voimaan vuonna 1970.
Siirtyminen peruskouluun alkoi
Lapista ja jatkui vaiheittain
kohti etelää. Viimeisenä
siirtyi peruskouluun x
pääkaupunkiseutu
vuonna 1977.
Viisipäiväinen kouluviikko
Samaan aikaan kun Suomi
alkoi siirtyä peruskouluun,
lyhennettiin myös kouluviikkoa.
Vuoteen 1968 koulua käytiin
maanantaista lauantaihin.
Vasta vuonna 1971 koulut
siirtyivät kokonaan viisipäiväiseen
viikkoon, jota työelämässä oli
noudatettu jo monta vuotta.
Viikkojen lyhentyminen
korvattiin lomien
lyhennyksellä. Koulun alku siirtyi elokuun
puoliväliin, eikä kesäloma
ollut enää kolmen kuukauden
pituinen.
Aikaisemmin joululomakin
oli ollut kolmiviikkoinen.
Nyt sekin lyheni alle
kaksiviikkoiseksi.
Hiihtoloma eli talviloma säilyi
sentään entisellään. Uutuutena
saatiin syysloma. Tosin 1960-
luvulle saakka oli monissa
kouluissa pidetty syyskuun
lopulla perunannostolomaa.
kouluruoka
koulumatka
kouluradio
lukihäiriöt

peruskoulu
• eineksiä lasag-
nesta broileriin,
raasteita,
kasvisruokaa
• koulukyyti yli viiden
kilometrin matkalle tai jos tie on
vaarallinen
• monissa kouluissa suurin osa
oppilaista koulukyydissä
• nauhoitettuja kouluradio-ja
koulutelevisio-ohjelmia
• oppilaiden käytössä
tietokoneet ja luokan ja koulun
omat verkkosivut
• erityisopetus-
mahdollisuus
jo esikoulussa
kaikille
kuusivuotiaille

kansakoulu
• puuroa, velliä,
soppaa
• kotoa
maitopullot ja eväsleivät
• kävellen, pyörällä ja hiihtäen
• kouluradio-ohjelmia
keskusradion kaiuttimesta tai luokan
omasta radiosta
• joskus rainoja tai elokuvia
• laiskanläksyä
tai luokallejään-
ti, jos vaikeuksia
lukemisessa ja
kirjoittamisessa
Kaksi koulua
Suomessa oli 1970-luvulle saakka
kaksi koulutietä, joiden välillä
lasten piti jo kymmenvuotiaina tehdä
valintansa. 4
Vaikka kaikki oppivelvolliset joutuivat
aloittamaan koulutiensä
seitsemänvuotiaina kansakoulusta, oli niiden, jotka
tahtoivat opetella kieliä tai kirjoittaa
ylioppilaiksi, pyrittävä io-12-vuotiaina
oppikouluun. Ne taas, jotka valitsivat kansakoulun
ja sen jatkoksi kansalaiskoulun ja ehkä vielä
ammattikoulunkin, päätyivät yleensä
käytännön ammatteihin. ^
työhön tai

ammattikouluun
erilaisia linjoja kuten
maatalous, kotitalous,
puu-ja metallityö, liike-
tai käsityölinja
oppikoulun
pääsykokeisiin 4.-6. luokalta
yliopistoihin,
korkeakouluihin
tai opistoihin

35. 	Abba jee
ssi oli vähällä hukata pihalle sen valkoisen kuoren, jonka
johtajaopettaja oli antanut stipendinä luokan parhaasta
keskiarvosta. Onneksi Tessu rupesi nuuskimaan kuorta innoissaan,
ja äiti alkoi huudella pyykkinarun luota:
- Mitä se Tessu haistelee? Toitko postin?
- Ei kun mä sain stipendin, Assi vastasi ja sieppasi kiireesti
kuoren koiran kuolaisen kuonon alta. - Viiskymppii. Mulla oli
paras keskiarvo.
- Sitten syödään jätskit, äiti nauroi ja tuli tyhjä pyykkikori
kainalossa halaamaan Assia. - Ja aatella, että syksyllä sinä
menet jo yläasteelle.
- Äiti, älä! Assi pyysi. - Mä en halua koko kesänä kuulla koulusta sanaakaan!
Kun he hetkeä myöhemmin istuivat keittiön pöydän ääressä jäätelöä
lusikoimassa, äiti kysyi, mitä Assi ajatteli tehdä rahoillaan.
- Jos ostais uudet uikkarit, Assi sanoi. - Tai säästäis rahat heinäkuuhun, kun
mennään laivalla niille Göstan synttäreille.
Silloin äiti muuttui vähän vaikean näköiseksi eikä pitkään aikaan puhunut
mitään, imeskeli vain lusikkaansa. Assi ehti jo epäillä, että äiti oli nukkunut liian
vähän. Sillä oli koko viikon päivystyksessä yövuoro.
-Tuskin siitäTukholman-matkasta tulee mitään, äiti sanoi lopulta ja vilkaisi
Assiin. - Itse asiassa Joonas on tulossa meille viikon päästä. Koko kesäksi
ilmeisesti, tai ainakin siksi aikaa, kunnes Tuula löytää täältä asunnon.
Assi ei voinut muuta kuin tuijottaa äitiään. Mitä hullua? Koko kevään olivat
isä ja äiti puhuneet siitä, mitenkä heinäkuun lopussa lähdettäisiin Göstan
viisikymmenvuotispäiville Ruotsiin rapuja syömään.
Gösta oli Assin kummisetä, tai oikeastaan kummitädin mies. Tuula oli ollut
äidin kanssa yhdessä sairaanhoitajaopistossa, ja kun he molemmat olivat
ruvenneet odottamaan vauvaa samaan aikaan, oli äidistä tullut Joonaksen kummi- ja
Tuulasta Assin kummitäti. Sitten Tuula erosi Joonaksen isästä ja muutti pojan
kanssa Ruotsiin. Aluksi ne matkustivat joka kesälomalla Suomeen, mutta nyt
oli mennyt jo neljä vuotta, ettei Assi ollut nähnyt kumpaakaan. Paketit kyllä
tulivat aina syntymäpäiväksi ja jouluksi. Nimipäiväksi kummitäti lähetti kortin
ja suklaata.
210

Ei äiti Assille kaikkea kertonut, mutta koko juttu oli kyllä kuin Dallasista.
Gösta-sedällä oli joku toinen nainen, ja Tuula oli saanut sen selville ja ottanut
avioeron. Nyt äiti oli hommannut Tuulalle töitä täältä samasta sairaalasta.
- Onneksi meillä vapautui kirurgisella just yks virka, ja Tuulahan on hirmuisen
pätevä, äiti selitti Assille kuin aikaihmiselle. - Joonas vain ei tahtoisi muuttaa
Suomeen, kun se osaa niin huonosti suomea. Sen takia me on sovittu, että Joonas tulee
tänne heti ensi viikolla opettelemaan suomea. Ajateltiin, että sillä olisi
sitten syksyllä helpompaa, kun te menette kumminkin samalle yläasteelle.
Pappa sanoi tietysti, että Joonas voisi jäädä hänen luokseen. Pari päivää
Joonas olikin kotona Lödösevägenillä, mutta kun se papan uusi nainen
oli yhtenä aamuna kylppärissä, kun Joonas meni vessaan, hän pakkasi
laukkunsa ja palasi mamman uuteen asuntoon. Mamma rupesi itkemään,
kun näki Joonaksen oven takana ja rutisti niin, että Joonaksen oli vaikea
hengittää.
- Ne on ihan tyhmiä, Joonas sanoi. - Mä muutan Suomeen.
Siitä oli nyt kaksi viikkoa. Kun laiva irtosi laiturista ja kääntyi kohti
Djurgärdenia, Joonas lähti kannelta pois ja pani viisi kruunua
semmoiseen peliin, jossa ammuttiin pyssyllä vihreitä hyppiviä hirviöitä. Tsäng.
Tsäng.Tsäng.Tsäng. Aikuiset oli tosi typeriä kaikki.
Kun laiva saapui illalla Turkuun, olivat Sirpa-täti ja Assi satamassa
Joonasta vastassa. Joonas oli väsynyt ja nälkäinen, sillä kaikki matkarahat
olivat kuluneet niihin peleihin eikä ruokaan ollut jäänyt kuin muutama
kruunu. Se Assi istui takapenkillä Joonaksen vieressä ja hymyili
ärsyttävästi koko ajan. Lopulta Joonas kaivoi korvalappustereot repustaan ja
käänsi Attackin soimaan täysillä. ”Rescue me”, Abba lauloi, ja juuri siltä
tuntui Joonaksestakin. Kunpa joku pelastaisi hänet!
Joonas oli Assin mielestä jotenkin omituinen, sellainen kiukkuinen koko
ajan vaikkei mitään puhunutkaan. Se oli paljon pitempi ja laihempi ja
sen tukka oli poninhännällä niskassa.Tukasta kyllä takuulla huudeltaisiin
koulussa. Nytkin Joonas istui silmät kiinni, ja korvalappustereot huusivat
täysillä. Ne lauloivat englanniksi. Se oli Abbaa varmaan.
- Nukkuuko Joonas? äiti kysyi etupenkiltä.
- Ei kun se kuuntelee korvalappustereoita, Assi vastasi nyrpeänä. Olisi
Joonas nyt voinut edes jutella. Oli se aina ennenkin sen verran osannut
suomea. Äiti ei tuntunut olevan millänsäkään, laittoi vain autoradion
päälle. Sieltä tuli uutisia. Assikin olisi tahtonut tuommoiset korvalappustereot,
mutta ne olivat kamalan kalliita.
- Mulla on nälkä, Assi kumartui sanomaan äidille. - Käydään jossain
huoltiksella. Mä tahdon sämpylän.
Joonaskin havahtui, kun auto pysähtyi huoltoaseman parkkipaikalle. Se
sanoi sillä lailla hassusti ruotsiksi murtaen joo-o, kun äiti kysyi, oliko
silläkin nälkä. Tiskillä se otti kokiksen ja kaikista suurimman lihiksen ja vielä
kaksi pullaa. Äiti ei sanonut mitään, maksoi vain kassalla koko lystin.
Pöydässä Joonas tunki ruokaa suuhunsa sen oloisena ettei ollut syönyt
211

koko päivänä. Silti se sanoi äidille, että ihan hyvää, kun äiti kysyi, millaista ruokaa
laivalla oli ollut. Äiti rupesi selittämään jotakin vanhaa katkarapujuttua. Joonas
ei selvästikään kuunnellut, ja Assia rupesi hävettämään.
- 	Mennään jo, hän sanoi ja nousi pöydästä. - Joonas voi syödä noi pullat
autossa.
Totta kai kummitäti tarkoitti ihan hyvää, kun se koko ajan kyseli Joonakselta, että
onko kaikki ookoo ja haluaisiko Joonas vielä jotain. Se vain hermostutti, kun koko
ajan kaikki puhui suomea ja piti olla tarkkana että olisi ymmärtänyt edes jotakin
ja se Assi vain tuijotti otsatukkansa alta.
- Jag är sä trött, sanoi Joonas yhtenä iltana Tessulle, kun he saunan jälkeen
istuivat portailla. Sisällä katsottiin uutisia. Siellä ne istuivat, koko perhe. Joonas
ei voinut mitään sille, että häntä alkoi itkettää. Sillä lailla hekin olivat kotona
Lödösevägenillä katsoneet yhdessä telkkaa, pappa, mamma ja Joonas. Tessu
nuoli Joonaksen kättä. Se oli ainoa, joka ymmärsi, miten väsynyt Joonas oli tähän
kaikkeen.
- Hieno ilta, Ilkka sanoi ja istahti Joonaksen viereen portaille. Ei kummisetä
yleensä puhunut paljoakaan, mutta nyt se oli juonut saunakaljan ja sytytti tupakan.
- Huomenna on asukasyhdistyksen kisat tossa koulun kentällä, Ilkka jutteli ja
avasi toisen olutpullon. Se sihahti auetessaan. - Ne on semmoset tiepuolikisat,
hän selitti ja piirsi jalalla hiekkaan kuvan. - Kato, me ollaan itäpuolisia, jotka
asutaan täällä, ja toi Kuuselantien toinen puoli on länsipuolta, tajuut sä?
-Joo kai, Joonas mutisi. Teki mieli lähteä ylös omaan sänkyyn, mutta ei oikein
kehdannut, kun setä niin innoissaan selitti. Joistakin lajeista se puhui, ne oli
varmaan niitä kilpailuja. Köydenveto, köysi. Joonasta rupesi jo naurattamaan, kun
Ilkka nousi näyttämään, miten köyttä muka vedetään. Tessukin alkoi haukkua ja
pyörittää kiveä. Niin se aina teki kun innostui.
Kai se Ilkka olisi niitä kisoja selittänyt vaikka kuinka kauan, ellei kummitäti
olisi tullut käskemään teelle. Ruokaa täällä sai ainakin riittävästi. Nytkin oli Sirpa
tehnyt pizzan, jossa oli ihanan paljon kinkkua ja juustoa.
212

Sinä iltana Joonas söi neljä suurta pizzanpalaa ja vei ensimmäisen kerran itse
teemukinsa tiskipöydälle. Assia vähän suututti, kun äiti kiitteli niin kovasti ja
halasi Joonasta toivottaessaan hyvää yötä. Sitä lellittiin ihan selvästi. Kun vintin
portaista kuului hetken päästä Tessun kynsien rapinaa, Assi ei voinut olla
kielimättä äidille, että Joonas oli taas ottanut Tessun huoneeseensa yöksi.
- Ei se mitään, äiti sanoi. - Onhan se kiva, että Joonas on ystävystynyt
Tessun kanssa. Kyllä tekin vielä rupeatte tulemaan toimeen, usko pois.
Joonaksella on vain nyt vähän vaikeaa, kun sillä on koti-ikävä ja muitakin
huolia.
Aamulla isä kiipesi vintin portaisiin herättelemään Assia ja Joonasta.
- Syömään ja heti! Meidän pitää ehtiä kentälle kymmeneksi!
Assi sai hetkessä sortsit jaT-paidan päälleen. Joonaksen ovi pysyi
kuitenkin visusti kiinni, kun Assi tuli huoneestaan yläaulaan. Tessu kuului
vinkuvan oven takana. Sillä oli varmaan pissahätä.
- Onks Tessu siellä? Assi kysyi ja tempaisi Joonaksen oven auki. Tessu
ryntäsi kynnet rapisten rappuja alas. Onneksi isä oli mennyt jo ulos ja jättänyt
ulko-oven auki. Joonaksesta ei sen sijaan näkynyt peiton alta muuta kuin
pari hiussuortuvaa. Korvalappustereot lojuivat lattialla sängyn alla. Se oli
varmaan kuunnellut niitä taas myöhään yöhön.
- Nyt ylös, meillä on varttitunti aikaa, Assi sanoi kynnykseltä, mutta
silloin Joonas veti peiton vain tiukemmin päänsä yli ja mumisi jotakin että
”orkar inte”. Ei jaksanut vai?
Kiukku antoi Assille rohkeutta. Yhdellä harppauksella tyttö oli sängyn
vieressä ja tempaisi peiton Joonaksen päältä. Poika säntäsi säikähtäneenä
pystyyn. Kylläpä se olikin laiha. Varmaan Joonas ei ymmärtänyt
puoliakaan siitä, mitä Assi hänelle huusi, mutta sen hän ymmärsi, että tyttö oli
todella vihainen.
- Okei, Joonas sanoi ja nosti kädet pystyyn. - Mä tulen. Älä huuda!
Tessukin pääsi kentän reunalle äidin kanssa. Siinä se istui talutushihnaan
sidottuna korvat pystyssä ja haukkui joka kerta, kun isä tai Assi tai Joonas meni kentälle
kilpailemaan. Itäpuolen äijät kyllä hävisivät köydenvedon, mutta sukkulaviestissä
Assi oli ankkuri ja toi voiton omalle puolelle. Ratkaisevat pisteet teki kumminkin
Joonas, joka viskasi saappaanheitossa viimeisellä nykäyksellä kentän ennätyksen.
Silloin Tessu riuhtaisi itsensä vapaaksi ja pinkoi häntä suorana Joonaksen luo ja
alkoi hyppiä hänen ympärillään.
- Tessu! Paikka! Joonas huusi ja veti ponnariaan tiukemmalle. Isä ja muut
köysiäijät tulivat paukuttamaan poikaa selkään.
-Voittaja on Joonas Nygärd, johtajaopettaja kuulutti heti kun tulokset olivat
selvinneet.
- Jaa, onko se poika tuo poninhäntäinen? ihmetteli naapurin Irma, joka oli
koululla keittäjänä. - Minä luulin, että se on tyttö.
- Se on meidän isän ja äidin kummipoika, Assi kehaisi, ja ensimmäisen kerran
koko kesänä hän oli iloinen siitä, että Joonas oli palannut Suomeen.
213

Ruotsinlaivat
Ruotsiin, Ruotsiin
Vilkkaimmillaan muuttoliike oli vuosina 1969-1970.
Parissa vuodessa Ruotsiin lähti siis yli 100000
suomalaista. Useimmat heistä kuuluivat sotien aikana ja
niiden jälkeen syntyneisiin suuriin ikäluokkiin, joille
ei riittänyt töitä kotona asutustiloilla.
Eniten Ruotsiin muutettiin Itä- ja Pohjois-Suo-
mesta. Esimerkiksi Göteborgia on syystäkin
kutsuttu Sallan suurimmaksi kyläksi, sillä kaupungissa asuu
enemmän Sallassa syntyneitä kuin yhdessäkään
Sallan kylässä.
Mihin suomalaiset
lähtivät?
Suomen ja Ruotsin väliä
kuljettiin vuosisatoja enimmäkseen
laivoilla. Ensimmäinen
höyrylaiva alkoi
liikennöidä jo vuonna 1837 reitillä
Tukholma-Turku-Helsin-
ki—Tallinna—Pietari.
Kokonaan uuteen
vaiheeseen siirryttiin ruotsinlaivojen
historiassa vuonna 1959,
jolloin ensimmäinen
autolautta s/s Viking aloitti
liikennöinnin Suomen, Ahvenanmaan ja
Ruotsin välillä. Ensimmäinen
autolautta oli 99 metriä pitkä ja
siihen mahtui 88 henkilöautoa.
Suurin Suomen ja Ruotsin välillä
liikennöivä autolautta on
nykyisin Silja Europa, joka on 202
metriä pitkä. Henkilöautoja
siihen mahtuu 328.
Aluksi autolautat olivat
melko vaatimattomia
aluksia. Tärkein nähtävyys
oli oikeastaan noutopöytä,
josta sai hakea katkarapuja ja
muita eksoottisia ruokia.
1970-luvulta alkaen
otettiin käyttöön yhä suurempia
laivoja, joissa oli useita
ravintoloita ja myymälöitä, sauna- ja
kylpyläosastoja, uima-altaita,
peli-ja leikkikeskuksia. Nykyisin
yhä useampi tekee
ruotsinlaivalla risteilymatkan, jonka
pääasiana on huvittelu laivalla.
• autotehtaisiin
Göteborgiin kokoamaan Volvoja
ja Eskilstunaan Volvon
traktoreita,Trollhättaniin
tekemään Saabeja tai
Sodertaljeen
rakentamaan Scanian kuorma- ja
linja-autoja
• kaivoksiin
Kiirunaan ja
Jällivaaraan
r
• valmistamaan
kenkiä ja tekstiilejä
Göteborgin Möln-
lyckelle, Borisin
tekstiilitehtaisiin ja
Trollhättanin kenkä-
tehtaisiin
• tekemään koneita ja
sähkölaitteita:
Tukholmaan
valmistamaan Husqvarnan
polkupyöriä ja
moottorisahoja ja Västerisiin Asean
sähkölaitteita
• sairaaloihin
Tukholmaan,
Göteborgiin ja
muihin suuriin
kaupunkeihin
Lomamatkalla Suomessa
Ruotsinsuomalaisten vuoden kohokohta
oli vielä 1970-ja 1980-luvulla lomamatka
kotiseudulle Suomeen. Ruotsissa asuvien
sukulaisten tuliaiset, autot, vaatteet ja
elämäntapa herättivät vanhalla kotiseudulla
sekä ihailua että kateutta.
Ruotsintuliaisia
Suomessa kahvia piti
ostaa ostokupongeil-
la vuosina 1939-1954.
Niinpä ruotsalaisesta
kahvista tuli
vuosikymmeniksi haluttu tuliainen. Moni
ruotsinsuomalainen toikin
kotiväelle useita
metallipurkkeja vaikkapa Gevalia-kahvia tai
Löfbergin Lilaa. Isot ja makeat Marabou-
levyt ja kaakaojauheet olivat nekin
suosittuja ruotsintuliaisia.
Kaikkein tunnetuin ruotsintuliainen
taitaa sentään olla kirkkaanväriseksi maalattu
puinen Taalainmaan
hevonen. Niitä tehtiin jo
400 vuotta sitten
lapsille leikkikaluiksi.

Gramofonista
"Lauantain toivottuihin"
Vaikka taidemusiikin
rinnalla oli jo vuosisatoja
soitettu, laulettu ja tanssittu
kevyempien sävelten
tahtiin, alkoi erityisesti nuorison
suosiman viihdemusiikin
voittokulku vasta 1920-luvulla,
kun levysoitimet eli
gramofonit yleistyivät. Samoihin
aikoihin Suomessa ryhdyttiin
soittamaan ja kuuntelemaan
Amerikassa syntynyttä jazz-
musiikkia, jota vanhempi väki
paheksui kovin.
Radiossa kuultiin vain
vähän kevyttä musiikkia. Ainoa
poikkeus oli "Lauantain
toivotut"-ohjelma, jonka
loppupuolella soitettiin muutamia viih-
dekappaleita. Uusia kappaleita
ja esiintyjiä saattoi kuulla vain
konserteissa, ravintoloissa ja
tanssipaikoilla tai
kuunnella
äänilevyltä. Vaikka Suomen
Yleisradio suhtautui
kevyeen musiikkiin
nihkeästi, voitiin Suomessakin
kuunnella ulkomaisia
radioasemia,joissa
soitettiin
uutuuslevyjä
monta tuntia
päivässä.
Radio Luxembourg
Kuuluisin näistä kevyttä
musiikkia ja mainoksia
lähettävistä yksityisistä radioasemista
oli Radio Luxembourg, joka
aloitti lähetyksensä jo vuonna
1933. Kun se lisäsi 1950-luvulla
lähetystehoaan, ohjelmia
voitiin kuunnella kaikkialla
Pohjois-Euroopassa. Tosin
lähetystehot ja
aallonpituudet vaihtelivat,
sillä Radio Luxembourg
rikkoi säännöllisesti
eri maiden säädöksiä,
joilla yritettiin rajoittaa
radiolähetysten
tehoa.
1960
Radio Nordista sävelradioon
Koska radiotoiminta oli
useimmissa Euroopan maissa tiukasti
valtion valvomaa, perustettiin
1960-luvun alussa useita
merirosvoradioita, jotka lähettivät
ohjelmansa kansainvälisillä vesillä
liikkuvista laivoista.
Suomessa kuunneltiin eniten
Tukholman saaristossa
piileskellyttä Radio Nordia, joka lähetti
mainoksilla höystettyjä
juonnettuja musiikkiohjelmia maaliskuusta
1961 kesäkuuhun 1962. Siitä tuli
niin suosittu, että sekä Ruotsin
että Suomen Yleisradion oli pakko
ruveta lähettämään sävelradioksi
kutsuttuja kevyen musiikin
ohjelmia kilpaillakseen
kuulijoista.
Kelasta
kasettiin
Samaan aikaan kun radiossa ruvettiin
soittamaan enemmän nuorisomusiikkia,
paranivat myös laitteet, joilla ohjelmia voitiin
kuunnella ja äänittää.
Ensimmäiset suomalaiset transistorimat-
karadiot valmistettiin vuonna 1959.
Vaikka ensimmäiset kelanauhurit eli
magnetofonit hankittiin Suomeen jo
vuoden 1940 olympialaisia varten,
kotikäyttöön ne yleistyivät vasta 1960-luvul-
la. Samoin C-kasetit keksittiin jo vuonna
1964, mutta kasettinauhurit alkoivat
yleistyä vasta 1970-luvulla.
Mukana kannettava musiikki keveni
huomattavasti, kun vuonna 1979
esiteltiin ensimmäiset korvalappustereot eli
Sonyn VValkmanit.
Videoista musiikkikanaviin
Ensimmäiset kotivideonauhurit tulivat
markkinoille jo vuonna 1975, mutta vasta
1980-luvulla ne alkoivat yleistyä
Suomessa. Aluksi useimmat videonauhurit
toimivat Beta-kaseteilla, mutta
sittemmin voiton veivät VHS-kasetit.
Ensimmäiset CD-soittimet tulivat
markkinoille vuonna 1982. DVD-soittimia
alettiin myydä 1990-luvun puolivälissä. Vuonna
1990 avattiin ensimmäiset Internet-yhteyk-
siä välittävät verkkopalvelimetpa
musiikki siirtyi vähitellen myös tiedostomuotoon.
Kannettavat iPod-kovalevyt ilmestyivät
markkinoille vuonna 2001.
Yhtä suurta mullistusta kuin merirosvo-
radiot aikoinaan merkitsivät
musiikkivideoita lähettävät kaapeli-ja
satelliittikanavat, jotka alkoivat näkyä Suomessa
1980-luvun lopulla. Niistä vanhimpia on
Music Television MTV, joka aloitti
lähetyksensä Yhdysvalloissa vuonna 1981. MTV
Europe perustettiin vuonna 1987.
Suomalaisia musiikkivideoita näytettiin 1990-lu-
vulla muun muassa sellaisissa TV-ohjelmis-
sa kuin "Lista" "Rockstop"ja "Jyrki".
Tunnistatko
tämän suomalaisen
rockyhtyeen, joka oli
suosittu jo 1980-luvulla?
215

36. 	Ystävämme Ali
öllä oli satanut lunta. Ali lähti juoksemaan
pakolaiskeskuksen pihasta. Ei vielä ollut kiirettä koulubussiin, oli vain niin
mukava juosta, kun lumi pöllysi jaloissa. Vasta kun bussipysäkki
tuli näkyviin lumipenkan takaa, Ali lopetti juoksemisen. Anna
ja Jani seisoivat jo pysäkillä ja viskoivat lumipalloja pitkin tietä.
Nikke oli taas karannut kotoa niiden perään eikä tahtonut
lähteä takaisin. Se oli jo kaksi kertaa ollut vähällä jäädä auton alle
ja ontui vieläkin toista takatassuaan.
- 	Nikke, tse! Ali huusi, ja koira lähti pinkomaan häntä vastaan.
- Ko-tiin! Ali sanoi ja kyykistyi katsomaan Niken nappisilmiin.
- Ko-tiin! Kisssssa! Ko-tiin!
Nikke haukahti ja lähti kuin lähtikin nilkuttamaan kohti Björkarsia.
- Miksi se sua uskoo eikä meitä? Anna huuteli.
- Puhut sä sille somalia vai? Jani virnisteli.
- Ei kun hundista, Ali vastasi ja heitti Jania lumipallolla. He olivat ihan lumisia,
kun koulubussi vihdoin seisahtui pysäkille.
Iltapäivän hissantunnilla koko luokka mahtui kerrankin kirjaston koneiden
ääreen, kun osa oli flunssassa kotona. Opettaja jakoi tunnin alussa tiedonhaku-
kysymykset, jokaiselle erilaiset. Ei kysymyksissä kauan mennyt, kun osasi
googlettaa. Koulun omalla sivulla oli kuvia hiihtopäivästä. Yhdessä kuvassa Ali
esitteli ylpeänä sitä mitaliaan, jonka oli saanut hiihdettyään urheasti koko viiden
kilometrin lenkin.
- Kato, Ali, Jani pukkasi kaveriaan kylkeen. - Sun kuva on...
Vaikka Ali klikkasi nopeasti koulun kotisivun esiin, oli Jani silti ehtinyt nähdä,
että se oli taas käynyt katsomassa niitä Somalian-kuvia, vaikka opettaja oli
kieltänyt. Niissä oli ruumiita ja sotilaita ja kaikkea kamalaa.
-Jani ja Ali! Mitäs te siellä taas supisette? opettaja kysyi luokan toiselta puolelta.
-Jos ei ole muuta tekemistä, päivittäkää se Tänään meillä -sivu. Salasana on...
- ” Alias”, joo, tiedetään, Ali mutisi ja napsautti huokaisten päivyrin esiin.
- 	Mitä me nyt tähän kirjoitetaan?
- No vaikka että tänään satoi lisää lunta ja puoli luokkaa on flunssassa, Anna
kääntyi sanomaan oman koneensa äärestä. - Ruokana oli lasagnea.
216

-Jotain fiksumpaa, hei, Jani sanoi, mutta silloin Ali virnisti. Se
kirjoitti hirveän nopeasti tietokoneella vaikkei käyttänyt kuin
etusormia.
- Mitä toi on? Jani ihmetteli kurkistaessaan Alin olan yli. - Vouh-
vuhhuuh?
- Se on hundista, Ali hymyili valkoiset hampaat välkkyen. -
Koiraa. Tehdään hundiksen sanakirja.
Siitä hundiksesta tuli sillä viikolla tosi kova juttu. Kaikki
innostuivat keksimään sanoja, ja luokka nauroi ihan katketakseen, kun
käännökset olivat niin hassuja.
- Ei koirat kyllä tuollaisia ääniä päästele, opettaja sanoi
perjantaina.
- Meidän Nikke ulisee just noin, Jani vakuutti.
- Ne puhuu Alin kanssa aina hundista, Anna selitti tirskuen.
Koulubussissa ei ollut enää muita, kun saavuttiin Björkarsin
pysäkille. Kuski-Olle toivotti Janille, Annalle ja Alille hyvää
hiihtolomaa ja teki tiellä U-käännöksen. Juuri silloin ilmestyi tien
mutkasta poliisiauto ja ajaa suhahti lasten ohi.
- Saakohan Olle nyt sakot? Jani kääntyi katsomaan poliisiauton
jälkeen.
- Ali! Mihin sä katosit? Anna ihmetteli, sillä Alia ei näkynyt
missään.
Ensin Anna ja Jani luulivat, että Ali vain pelleili kömpiessään hangesta yltä
päältä lumessa. Hetken päästä he kuitenkin tajusivat, miksi heidän kaverinsa oli
sukeltanut suoraan lumipenkkaan poliisiauton nähdessään. Ali sanoi olevansa
varma, että poliisi oli tullut hakemaan häntä ja hänen Mohamed-enoaan. He
olivat asuneet pakolaiskeskuksessa jo pari vuotta. Kuukausi sitten oli tullut paperi,
jossa sanottiin, että heidän oli lähdettävä Suomesta.
- Mut ei me voida palata takaisin Somaliaan! Ali huokasi ja näytti ihan siltä
kuin rupeaisi itkemään. - Mun isä ja äiti on kuollut, kun ne pommitti koko
kaupungin mäsäksi. Sisko on Kanadassa ja mummu on sen luona, mutta ei me voida
matkustaa sinne kun ei ole rahaa.
- Mennään meille! Jani sanoi kun ei muutakaan keksinyt.
- Voihan se olla, ettei ne poliisit tulleet teidän takia, Anna yritti lohduttaa.
- 	Ajelivat muuten vain tätä kautta.
Se oli kuitenkin turha toivo. Äiti kiiruhti lapsia vastaan jo eteisessä ja kysyi
heti, oliko Ali palannut koulubussilla heidän kanssaan. Pakolaiskeskuksesta oli
soitettu.
- Äiti kiltti, Anna supatti. - Kuuntele! Poliisiauto ajoi pakolaiskeskukseen.
- Ne aikoo viedä Alin ja sen enon pois ja lähettää ne takaisin Somaliaan, Jani
sanoi suoraan ja viskasi reppunsa naulakon alle.
- Älkää nyt hullujanne puhuko, äiti puuskahti. - Siellähän on täysi sota. Just
näyttivät illalla televisiossa.
- Ei kun usko meitä, Anna pyysi. - Ali seisoo tuolla eteisessä.
- Se ei uskaltanut mennä keskukseen, kun se näki ne poliisit, Jani selitti.
217

Niin siinä kävi, että björkarsilaiset piilottivat ensin Alin taloonsa ja sitten Alin
Mohamed-enon, joka oli poliisit nähtyään hypännyt pakolaiskeskuksen ikkunasta
lumihankeen ja piileskellyt järven rannassa. Mohamed oli ihan jäässä, kun Jani
löysi hänet saunalta. Nikke oli ruvennut pihalla haukkumaan ja johtanut Janin
Mohamedin jäljille.
- Kyllä ihmiset on petoja! äiti päivitteli kaataessaan lisää kuumaa vettä
pesuvatiin, jossa Mohamed lämmitteli jalkojaan. - Huomispäivänä isä saa soittaa
kuntaan ja antaa niiden kuulla kunniansa.
- Ei nämä kunnan hommia ole, isä sanoi totisena. - Minä soitan Andersille. Se
on sentään kansanedustaja ja voi sanoa, mikä tässä nyt olisi viisainta.
Anders oli isän nuorin setä. Hän oli ollut eduskunnassa niin kauan kuin Anna
ja Jani saattoivat muistaa. Mohamedkin näytti rauhottuvan, kun Ali selitti
somaliksi, mitä isä oli sanonut. Aika pian sen jälkeen Ali sanoi, että he menisivät
nukkumaan, jos sopii. Äiti oli petannut heille sängyt yläkerran vieraskamariin.
Kamari oli sillä lailla ison vintin ja savupiipun takana, ettei sieltä kukaan osannut
etsiä, ellei tuntenut taloa.
- Onneksi nyt on hiihtoloma, Anna sanoi Janille, kun isä lähti Alin ja
Mohamedin kanssa ylös. - Ei tarvitse viikkoon miettiä, mitä sanotaan koulussa.
Alia alkoi itkettää vasta sängyssä, kun Mohamed oli nukahtanut ja kuorsasi
hiljaa. Kai se enosta johtui, etteivät he olleet saaneet edes oleskelulupaa.
Eno ei osannut muuta kuin somalia ja vähän englantia. Somaliassa se ei
ollut tahtonut mennä kouluun vaan kulki isoisän mukana romua myymässä.
Äiti oli käynyt koulua ja tavannut siellä isän, mutta mitä sekään oli auttanut,
kun hallitus rupesi pudottamaan pommeja...
Ali työnsi nyrkin suuhunsa. Ei olisi pitänyt katsoa niitä kuvia. Silloin
muisti kaiken sen kamalan, minkä oli tahtonut unohtaa.
Nikke heräsi koiranunestaan, kun vintinportaat narahtelivat. Alihan se
oli, se joka osasi haukkua ja murahdella. Häntä heiluen Nikke kipitti
tervehtimään poikaa. Äiti oli jättänyt eteiseen valot palamaan, jotta vieraiden
oli helpompi löytää yöllä vessaan. Ali huuhtoi kasvonsa kylmällä vedellä ja
katsoi itseään peilistä. Mitä jos hän olisikin yhtä vaalea kuin muut. Antai-
sivatko ne silloin hänen jäädä Suomeen?
Kun Jani aamulla heräsi ja asteli alakertaan, isä istui puhelimessa.
Enimmäkseen isä kuunteli ja nyökkäili, kirjoitti välillä paperille ja myönteli aina
silloin tällöin. Anna nosti sormen huulilleen, vaikka olisi Jani muutenkin
ymmärtänyt, että isä puhui Anders-sedän kanssa.
- Ei hyvältä näytä, isä huokasi laskettuaan vihdoin puhelimen kuulokkeen
paikoilleen. - Anders lupasi ottaa asiasta selvää, mutta jos valitustie on kuljettu
loppuun, keinot ovat vähissä.
- Millä ihmeen perusteella ne ovat hylänneet niiden turvapaikka-anomuksen?
äiti ihmetteli. - Kun ihan hyvin tiedetään, että siellä on täysi sekasorto!
- Alin äiti ja isä ovat kuolleet pommituksissa jo monta vuotta sitten, Jani selitti.
-Ja sisko ja mummu asuvat Kanadassa asti.
- Sitä paitsi Ali on suomalainen. Se puhuu meidän kieltä ja on tosi hyvä kou-
218

lussa ja se on meidän kaveri. Se on niin väärin, jos Alin pitää
muuttaa pois, Anna sanoi ja purskahti itkuun.
- Äläs nyt rupea parkumaan, äiti sanoi ja tuli halaamaan
Annaa. - Täältä ne viedään vain minun kuolleen ruumiini
ylitse!
Loppuviikosta Mohamed-eno ei enää tahtonut tulla
alakertaan. Eno nukkui kaikki päivät. Yöllä hän pukeutui ja istui
avonaisen ikkunan ääressä polttamassa tupakkaa. Alin oli
ollut pakko pyytää Annan ja Janin äidiltä tyhjä peltipurkki
tuhkakupiksi. Muuten olisi vintin ikkunan alle kertynyt kasa
tupakantumppeja. Onneksi Annan ja Janin isä oli käynyt
ostamassa enolle kaupungista tupakkakartongin, kun Jani oli
selittänyt, miten hermostunut Mohamed oli.
- Eno ei jaksa enää kauan, Ali sanoi Annalle ja Janille
sunnuntai-iltana. - Pakko varmaan palata pakolaiskeskukseen
että se saa jotain lääkettä.
Seuraavana aamuna äiti oli juuri aikeissa soittaa Lisselle
pakolaiskeskukseen, kun isän kännykkä alkoi piristä. Anna,
Jani ja Ali istuivat pöydässä ja yrittivät turhaan syödä
aamiaista. Joka pala tuntui takertuvan kurkkuun.
- Se on Anders, isä sanoi kurottaessaan puhelimen kouraansa.
-Haloo! Huomenta!
Isän ilmeestä näki heti, että nyt oli saatu hyviä uutisia.
Anna tarrautui vaistomaisesti Alin käsivarteen. Jani yritti
ymmärtää, mitä isän myöntelyt tarkoittivat. Äiti kiikutti
isälle kynän heti kun hän ojensi kätensä.
- Kiitos! Kiitos todella paljon, Anders! isä sanoi puhelun
päätteeksi ja katsoi sitten hymyssä suin Alia. - Anders on
onnistunut hankkimaan teille jonkinmoisen oleskeluluvan,
hän kertoi. - Kai siinä on käännetty maat ja taivaat ympäri.
Joka tapauksessa sinä voit lähteä nyt kouluun, ja minä menen
enosi kanssa pakolaiskeskukseen puhumaan Lissen kanssa.
Ali oli kompastua portaisiin juostessaan vintille kertomaan
Mohamedille uutista. Kamarissa oli kauhean kylmä, sillä
ikkuna oli selkosen selällään ja eno istui ikkunalaudalla kengät
jalassa ja takki päällä. Mohamed-eno oli ollut lähdössä taas
karkuun. Kun Ali sanoi, että he saisivat jäädä, eno alkoi
itkeä ja täristä. Onneksi Jani tuli juuri silloin sanomaan, että
koulubussi tulee kohta. Yhdessä he saivat autetuksi Mohamedin ikkunalaudalta
sänkyyn. Jani huusi äidin yläkertaan Mohamedia hoitamaan.
- Vuh-hu! Anna komensi Nikkeä, kun se yritti livahtaa ulko-ovesta heidän
mukaansa. Kerrankin koira uskoi Annaa ensi komennolla.
- Kato, Annakin osaa hundista, Jani sanoi Alille, kun he lähtivät juoksemaan
vieretysten kohti linja-autopysäkkiä.
219

Pakolaiset Suomessa
Vallankumousta pakoon
Kun Venäjällä puhkesi vuonna 1917 kaksi
peräkkäistä vallankumousta, joiden
pyörteissä muun muassa keisarin perhe
vangittiin ja surmattiin, pakenivat monet
virkamiehet, kauppiaat, aateliset ja upseerit
perheineen Suomeen. Kesään 1919
mennessä Venäjältä tulleita emigrantteja oli
Suomessa jo 20 000 ja vuonna 1922 heitä
oli yli 33 000. Näistä monet olivat pieta-
rinsuomalaisia, mutta joukossa oli muun
muassa Romanovien hallitsijasuvun
jäseniä, jotka jatkoivat pakomatkaansa
muualle Eurooppaan.
Inkeriläiset ja itäkarjalaiset
Jatkosodan aikana vuonna 1943
siirrettiin Suomeen Leningradin eli Pietarin
länsipuolelta saksalaisten valtaamalta
Terijoen huvilat
Monilla varakkailla venäläisillä
oli 	ollut Karjalan kannaksella
huviloita ja kartanoita, joihin he
asettuivat asumaan. Erityisen
paljon näitä puuleikkauksin
koristeltuja pitsihuviloita oli
meren rannalla Terijoella.
Esimerkiksi Saharovin suuressa
pitsihuvilassa oli yli 40
huonetta, tanssisali
ja kirkko.

Vallankumouksen jälkeen suurin
osa emigranttien omaisuudesta
jäi yleensä Venäjälle. Niinpä
emigranttien elämä oli usein
jatkuvaa kamppailua köyhyyttä
vastaan. Jos perhe oli saanut
pelastetuksi koruja tai hopeaa,
elettiin niitä myymällä. Jotkut
ansaitsivat elatuksensa
venäjän- tai soitonopettajina tai
ottamalla vuokralaisia
huvilaansa. Terijoella ruhtinas Lwov,
entinen tsaarin kamariherra,
piti huvilansa alakerrassa
kanalaa. Jotkut taas saivat lisätuloja
mehiläishoidolla tai toimivat
puutarhureina.
Nansenin passi
Ulkomaille paenneiden
venäläisten ongelmana oli passien
puute. Se Venäjän
keisarikunta, jonka kansalaisia he olivat
olleet, oli kadonnutia
kommunistisen Neuvostoliiton
kansalaisiksi he eivät halunneet
tulla. Koska Venäjän pakolaisia
oli 	yli 1,4 miljoonaa,
Yhdistyneiden Kansakuntien eli YK:n
edeltäjä Kansainliitto perusti
pakolaiskomission, jota johti
kuuluisa norjalainen
tutkimusmatkailija Fridtjof Nansen.
Pakolaiskomissio ryhtyi
jakamaan emigranteille
Nansenin passeja, joiden avulla
he saattoivat todistaa
henkilöllisyytensä ja hakea uuden
kotimaansa kansalaisuutta.
Inkerinmaalta 62 000
suomensukuista
inkeriläistä. Heidät
siirrettiin turvaan sodan
jaloista mutta myös
helpottamaan Suomen
työvoimapulaa. Suurin
osa inkeriläisistä oli
alueelle 1600-luvulla
muuttaneiden suomalaisten jälkeläisiä.
Jatkosodan loppuvaiheessa muutti myös
suomalaisten miehittämästä
Itä-Karjalasta muutamia tuhansia ihmisiä Suomeen.
Sodan jälkeen Neuvostoliitto vaati
inkeriläisten ja itä karja laisten palauttamista.
56 000 inkeriläistä palautettiin
aselepoehtojen mukaisesti, mutta he eivät
saaneetkaan palata kotiseudulleen niin kuin oli
luvattu. Suurin osa miehistä joutui
Neuvostoliittoon palattuaan pakkotyöleireil-
leja osa teloitettiin.
Monet olivat kuitenkin aavistaneet,
mikä kohtalo rajan takana odotti. Satoja
inkeriläisiä ja itäkarjalaisia pakeni
talvella 1944-1945 suomalaisten avustamina
Ruotsiin. Lisäksi suomalaiset piilotelivat
varsinkin naisia ja lapsia ja moni sai
uuden nimen ja henkilöllisyyden pelastuak-
seen luovutuksilta.
220

Chileläiset junttaa paossa
Chilessä tapahtui vallankaappaus, kun
Yhdysvaltojen tukema sotilasjuntta
syrjäytti vaaleilla valitun presidentin
Salvador Allenden. Allende murhattiin ja
hänen kannattajiaan vainottiin. Suomi
myönsi vuosina 1973-1977 turvapaikan
187 chileläiselle pakolaiselle ja
perusti pakolaistoimikunnan huolehtimaan
käytännön järjestelyistä. Kun sotilasjuntta
vaihtui Chilessä vuonna 1990
demokratiaan, monet junttaa paenneet palasivat
takaisin kotimaahansa.
Vietnamin venepakolaiset
Kun Yhdysvaltojen tukema Etelä-Vietnam
hävisi vuonna 1975 vuosikymmeniä
kestäneen sodan kommunistiselle Pohjois-
Vietnamille, kaikkiaan 800000 eteläviet-
namilaista lähti pakoon meren yli.
Kymmeniätuhansia venepakolaisia hukkui tai
surmattiin. Ne jotka pelastuivat, joutuivat
yleensä ylikuormitetuille pakolaisleireille
Vietnamin naapurimaihin.
Suomi ryhtyi vuonna 1979 ottamaan
maahan Vietnamin venepakolaisia.
Nykyisin Suomessa elää yli 3000 syntyperäistä
vietnamilaista. Lisäksi heidän täällä
syntyneitä perheenjäseniään on noin 1 000.
Somalian sisällissodan pakolaiset
Somalian sisällissota alkoi vuonna 1988,
kun pohjoisen Somalimaan kansallinen
vapautusliike hyökkäsi Somaliassa valtaa
pitävää kenraali Barrea vastaan.
Rauhansopimuksista huolimatta levottomuudet
ovat kestäneet toistakymmentä vuotta.
Rajua sisällissotaa joutui pakenemaan
yli 600000 ihmistä. Ensimmäiset somali-
pakolaiset tulivat Suomeen vuonna
1990. Kaikkiaan Suomessa asuu
nykyään noin 7 000 somalia, joista
osa on syntynyt täällä.
Kurdit
Kurdit ovat Lähi-idässä asuva kansa,
jonka asuttama alue Kurdistan on jaettu eri
valtioiden kesken. Puolet kurdeista asuu
Turkissa, puolet Iranissa ja Irakissa. Myös
Syyriassa ja Armeniassa on kurdivähem-
mistöjä. Sortotoimet ja kurdien
itsenäisyyspyrkimykset ovat johtaneet eri
valtioissa kurdien vainoon. Esimerkiksi
Irakissa Saddam Hussein tappoi vuonna 1988
tuhansia kurdeja kemiallisin asein.
Euroopassa on nykyisin noin 700000
kurdipakolaista. Suomeen ensimmäiset
kurdipakolaiset tulivat 1990-luvun alussa.
Kaikkiaan heitä on Suomessa yli 4000.
Balkanin pakolaiset
Balkanilla käytiin vuosina 1991-2001 sarja
verisiä sisällissotia, kun Slovenia, Kroatia,
Bosnia ja Kosovo pyrkivät irtautumaan
Serbian hallitsemasta Jugoslavian
liittovaltiosta. Sodan teki erityisen julmaksi se,
että kaikilla alueilla asui useampia kansal-
lisuusryhmiä, joten naapureista tuli
yhtäkkiä vihollisia.
10 	vuoden kuluessa Suomeen on
saapunut yli 6 000 pakolaista ja
turvapaikanhakijaa entisestä Jugoslaviasta. Eniten
Suomessa on ollut Kosovon albaaneja ja
bosnialaisia. Balkanin pakolaisten
kotiinpaluuta on hidastanut eri kansallisuuksien
välisen vihan jatkuminen. Monet omalla
kotiseudullaan vähemmistönä eläneet
pakolaiset eivät uskalla palata entiseen
kyläänsä, jossa heidän kotinsa on tuhottu
ja asukkaiden enemmistö suhtautuu
heihin vihamielisesti.
Ulkomaalaiset Suomessa
Suomessa on ulkomaalaisia
poikkeuksellisen vähän eli vain noin 2,5
prosenttia koko väestöstä. Vuonna 2002
Suomessa oli noin 117 000 äidinkielenään
muuta kuin suomea, ruotsia tai saamea
puhuvaa asukasta.
2,5%
Inkerin paluumuuttajat
Inkeriläisten historialliset
vaiheet olivat taustalla, kun
vuonna 1990 silloinen
tasavallan presidentti Mauno Koivisto
kutsui televisiopuheessaan
inkeriläisiä paluumuuttajiksi ja
sanoi, että heidän muuttoaan
Suomeen tulisi helpottaa.
Kun Neuvostoliitto hajosi
vuonna 1991,
inkeriläisten paluumuutto
vilkastui. 15 vuodessa Suomeen
on muuttanut lähes 30 000
inkeriläistä. Nuoremmat
inkeriläiset eivät kuitenkaan enää
yleensä osaa suomea, mikä on
vaikeuttanut heidän työnsaan-
tiaan ja sopeutumistaan.
221

Vastaukset
sivu 11
Arvaa kumman sanoja?
saalis (vasarakirveskansan)
kala (pyyntikansan)
käsi (pyyntikansan)
varvas (vasarakirveskansan)
eno (pyyntikansan)
lanko (vasarakirveskansan)
laiva (vasarakirveskansan)
vene (pyyntikansan)
sivu 29
Tunnistatko kuvasta tapahtuman
osapuolet?
1.varsinaissuomalaiset
2. Kuningas Eerik ja hänen sotajoukkonsa
3. piispa Henrik
sivu 59
Missä laulussa luetellaan kuuluisia
kolmikymmenvuotisen sodan
taistelupaikkoja, kuten Lutzenja Leipzig?
"Porilaisten marssissa". Porilaisilla tarkoitetaan
laulussa Satakunnan alueelta värvättyjä sotilaita.
sivu 71
Keksitkö, mistä sana kivekäs e\\ metsä-
sissi tulee?
Viron kielen sana kivekäs tarkoittaa kivikättä eli sitä,
jolla on kivi kädessään. Ensimmäisiä Ruotsin
armeijan pestaamia metsäsissejä oli inkeriläinen Antti
Kivekäs, jonka mukaan koko joukko sai nimensä.
sivu 83
Miksi kellotapuli on tapuli?
Kun kellotapulin hirret taaplattiin ristikoksi eli
tapuliksi, pystyttiin painava kirkonkello nostamaan
vähitellen yhä ylemmäs alustalle, joka oli tukeva
vaikka olikin korkealla.
sivu 100
Miten tavara saatiin markkinoille
Suomen suurimmalta tehtaalta,
Finlaysonilta, kun Tampereelle ei ollut
rautatietä?
Tavara kuljetettiin markkinoille hevoskuormilla:
kesäisin kärryillä, talvisin reellä. Kosket haittasivat
kuljetuksia veneillä.
sivu 106
Kuinka pitkälle purjelaivan tykillä
saattoi ampua?
Esimerkiksi Viaporin ja Bomarsundin tulituksissa
tykillä ammuttiin 4-6 kilometrin päähän.
sivu 112
Miten Suomen kehitykseen vaikutti se,
että kun kauppa keskitettiin
kaupunkeihin, maaseudun ihmiset eivät
oppineet käsittelemään käteistä rahaa?
Maalaiset arastelivat rahankäyttöä. Osattiin olla
säästäväisiä mutta ei opittu, miten rahaa voisi
käyttää tuottoisasti. Kaupanteossa moni maalainen
pelkäsi syystäkin tulevansa huijatuksi, koska myyjiä
oli 	vähän ja he määräsivät hinnat yksipuolisesti.
sivu 119
Miksi muuten katovuosina
karjanhoito antoi paremman turvan kuin
viljanviljely?
Lehmien tärkein rehu on heinä, jota pystytään
korjaamaan huonoinakin vuosina. Myös
heikkolaatuinen vilja kelpaa karjan rehuksi, vaikkei siitä voisi
leipoa leipää.
sivu 124
Rautateillä ja junissa yritettiin estää
ihmisiä syljeksimästä
lattioille.Tiedätkö, mihin heidän toivottiin sylkevän?
Erityisiin sylkykuppeihin, jotka pestiin
säännöllisesti.
sivu 137
Minkä takia Venäjän keisari Nikolai I
kielsi julkaisemasta suomeksi muita kuin
uskonnollisia ja taloudellisia kirjasia?
Keisari pelkäsi vallankumouksellisten aatteiden
leviävän suomenkielisen rahvaan keskuuteen ja
kansan ryhtyvän kapinoimaan. Ruotsinkielistä
sivistyneistöä oli paljon vähemmän, ja se hankki kirjoja
myös Ruotsista. Siksi rajoitukset eivät koskeneet
ruotsinkielistä väestöä.
sivu 149
Akseli Gallen-Kallela maalasi Suomen
paviljonkiin kalevala-aiheiset freskot,
joista kuuluisin on Sammon ryöstö.
Tiedätkö, mihin rakennukseen ne
maalattiin myöhemmin uudelleen?
Kalevala-aiheiset freskot maalattiin myöhemmin
Suomen kansallismuseon eteisaulan kattoon. Samat kuvat
löytyvät muuten Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalasta.
sivu 179
Tiedätkö kuka oli se runoilija, joka kertoi
Suomen sodassa ukkonsa mukana
kulkeneesta Lotta Svärdistä? Lotta Svärd
-järjestö sai nimensä runon mukaan.
Runoilija oli J. L. Runeberg. Hän on kuvannut Lotta
Svärdiä Vänrikki Stoolin tarinoissa.
sivu 196
Stadionin tornissa on 22 kerrosta,
mutta arvaapa, montako porrasta Hannes
Kolehmaisen oli noustava, kun hän
kiidätti olympiatulen tornin huipulle?
Stadionin tornissa on 353 porrasta,
sivu 215
Tunnistatko tämän suomalaisen rock-
yhtyeen, joka oli suosittu jo 1980-luvulla?
Yhtye on Hanoi Rocks.
223

Hakemisto
A
Aalberg, Ida 125
Achrenius, Abraham 113
Ahvenanmaa 106
aika 101
ajolähtö 179
aktivistit 148, 149
alakoulu 209
Ala-Kulju, Eveliina 155
albaanit 221
Aleksanteri I 89
Aleksanteri II 148
Aleksanteri III 148
alkeisopetus 136
alkoholijuomat 172
Allende, Salvador 221
alus 22
Anglianmaa 29
Apollo 11 203
Apollon 17
arkkiveisut 113
Armstrong, Neil 203
Asea 214
asemapäällikkö 124
asyyli 101
Ateenalaisten laulu 149
Atlantin-ylilento 167
auma 47
Aurajoki 40
aurinkokeskinen
maailmankuva 65
autonomia 148
avaruusmatka 203
B
Baikonur 203
Balkanin pakolaiset 220, 221
Baltia 184
baseball 179
BBC 202,203
Beta-kasetti 215
Bobrikov, Nikolai 148
Bomarsund 106, 107
Boräs 214
Bosnia 221
Brahe, Pietari 64
c
Cape Canaveral 203
Capone, AI 172
CD-soitin 215
chileläiset 220
C-kasetti 215
Coca-Cola 197
Cook, James 77
Cronstedt, Carl Olof 89
Cygnaeus, Uno 125
D
Dardel, Fritz von 107
Donner, Otto 167
DVD-soitin 215
Döbeln Juuttaalla 88
E
Edelfelt, Albert 64
Edison, Thomas Alva 101
eduskunta 154
eduskuntavaalit 154
Eerik IX 28
Ehrensvärd, Augustin 89
Ehrström, Erich 167
Eiffel, Gustav 143
elintarvikepula 190
Eilisin saari 143
emigrantit 220
Enontekiö 191
ensimmäinen sortokausi 154
Eoleus, Henricus 64
esihistoria 17
Eskilstuna 214
espanjantauti 166, 167
etappitiet 160
ETYK 208
Euroopan turvallisuus- ja
yhteistyökokous 208
evakko 185
evankelinen unioni 58
F
Faethon 16
Fagerholm, Karl-August 208
fakiiri Kronblom 203
farmarit 143
Finlandia 149
Finlayson, James 100
Finlaysonin tehtaat 100
Fleming, Klaus 52, 53
Fredrik Kaarle 167
Friedrich Karl 167
G
Gagarin, Juri 203
Galilei, Galileo 65
Gallen-Kallela, Akseli
148, 167
Genoveva 137
geosentrinen
maailmankuva 65
Gezelius, Johannes 65
Godzinsky, Georg de 125
Goltz, Riidiger van der 166
gramofoni 215
Greenwichin observatorio
101
Gripenberg, Alexandra 155
Gröndal, Kelpo 197
Göteborg 214
H
haava 179
Hadrianus IV 29
Hagelberg, Matti 208
Hagman, Lucina 155
hakkapeliitat 58, 59
Hallan Ukko 160
hallitsijanvakuutus 89
hallitusmuoto 167
Hamina 83
Hanko 142
harhaopit 64
hauta 28
Havaijisaaret 77
heikinmarkkinat 40, 112
224

Heikkinen, Juho Alfred 160
heinälaatikko 191
Heinämaa, Siviä 137
helmikuun manifesti 148
Helsingin olympialaiset
196, 197
Helsinki 77,83,94,95, 107
Helsinki-Hämeenlinna-
rata 124
Helsinki-Turku-rata 124
Henrik, piispa 28
Hiidentie 23
holvi 35
Hull 142
huovit 52, 53
Husqvarna 214
Hussein, Saddam 221
hutunkeitto 179
huuhtakaski 46
huussi 77
hyperborealaiset 17
Hyökkäys 149
häkäpönttö 191
Häme 23
Hämeen härkätie 23
Hämeenlinna 23, 94
Hämeen linna 23, 34
Hämäläinen, Pentti 197
hämäläiset 23
hätäapu 118, 119
höyryveturi 124
i
Idrisi, ai- 23
ihmeteot 28
Ikonen, Ansa 125
Ilkka, Jaakko 52,53
Ilmajoki 53
ilmastohäiriöt 17
inkeriläiset 220,221
iPod 215
Islanti 172
isojako 76
Isokyrö 52, 53
isoviha 70
Isto, Eetu 149
itäkarjalaiset 220
J
jatkosota 184
Jerusalem 29
John Grafton 149
jokeri 179
Jokioisten Verkatehdas 100
jumaluusoppi 64
junanlähettäjä 124
juureisruis 46
jäkäläleipä 118
Jällivaara 214
Jämtlanti 46
jääkausi, pieni 118
jääkärilippu 161
Jääkärimarssi 161
Jääkärin morsian 161
jääkärit 160
K
Kaalin järvi 17
Kaarle-herttua 52, 53
kaasunaamari 184
kaasuvalo 101
kagaali 148
kahvi 77,83
kahvikielto 83
kalanpyydykset 11
Kalanti 29
Kalevala 16
kalmukit 70
kalterijääkärit 160
Kanada 172
Kansainliitto 184
kansakoulu 136,209
kansalaiskoulu 209
kansanvaltuuskunta 166
kantoraketti 203
karhi 47
Karjala 185
Karjalankannas 184
karjanhoito 119
kartta 76
kasakat 70
kasettinauhuri 215
kaski 46
kaskituli 47
Katariina Jagellonica 52
katedraalikoulu 40
kateederi 40
kato 118
katolinen kirkko 28
katolinen liiga 58
kaupankäynti 112
kauppahallit 112
kaupunkipalot 94
Keisarillinen Aleksanterin-
Yliopisto 136
Kekkonen, Urho Kaleva 208
keksi 130
kelanauhuri 215
Kemi 191
Kerttu 28
keskikoulu 209
Kianto, Ilmari 47
kideradio 173
kieliasetus 137
kieltolaki 172
kiertokoulu 136
Kiiruna 214
kirjapaino 65
kirves 10
kitkatuli 47
kivekkäät 71
Kivi, Aleksis 119
kivi työt 77
Kluuvinlahti 95
koirankuonolaiset 70
Koivisto 185
Koivisto, Mauno 221
Koivu ja tähti 71
Kokkola 83, 107

kolmikymmenvuotinen sota 58, 77
konduktööri 124
Konevitsa 185
Kontsas 53
Kopernikus, Nikolaus 65
korvalappustereot 215
korvikkeet 190
Kosola, Vihtori 160
Kosovo 221
kota 11
kotieläimet 10
koulukirjasto 137
koulumatka 209
kouluradio 173,209
kouluruoka 209
kova tee 172
kraatteri 17
krenatöörit 59
Kristillinen työväenliitto 154
kristinusko 28
Kristoffer 41
Kroatia 221
Krooppi 40
kulkukauppiaat 113
kulkutaudit 119
Kulnev, Jakov 88
kultakuume 143
kuningas 10
kuningaspallo 179
kunnari 179
kuolemantanssi 41
kurdit 220
kuri 136
Kurikka 53
Kustaa II Aadolf 58
Kustaanmiekka 89
Kustaa Vaasa 46, 52
Kuu 203
kuulennot 203
kuumoduli 203
Kuusela, Armi 197
Kylli-täti 202
kymppi 131
kynä 82
kytö 46
Käkikoski, Hilda 155
Käkisalmi 185
Känä 208
käsikranaatti 59
L
Laatokka 185
Laika-koira 203
lainakirjastot 137
laiton 179
lakritsi 113
Lalli 28
lama 178
lanssi 130
Lapin sota 184,191
Lassie 203
Lassila, Maiju 125
lasten- ja nuorten-
kertomukset 137
225

lastentunti 173
markkinat 112
lasten työnteko 101
Markus-setä 173
Lauantain toivotut 215
Martin, Elias 77
laukkuryssät 113
Mayflower 58
lavantauti 119
meteoriitti 16, 17
Leinonen, Artturi 160
metsästäjät 10,11
leipäjääkärit 161
metsästysaseet 11
Lenin, Vladimir Iljits 161
muinaislinnat 23
lentokone 167
munkkitiili 35
lepra 40
Music Television 215
Libau 161
musketti 59
linna 33, 35
musketöörit 59
linnaleiri 52, 53
Musta ori 203
linnavuori 23
mustarotta 41
lipusto 59
musta surma 41
Lockstedt 160, 161
muuraus 35
lokarit 143
muuttoliike 214
Lotta Svärd -yhdistykset
myllykirjeet 208
Loviisa 83
lukihäiriöt 209
lukio 136,209
lukuseurat 137
lukutaito 65
Mölnlycke 214
N
lukutuvat 137
naisasia 137
lumberit 143
naisten äänioikeus 154
lumppupaperi 65
Nansen, Fridtjof 220
lyseo 136
Nansenin passi 220
Liitzenin taistelu 58
Neuvostoliitto 184, 185,
lääketiede 41
191,203, 221
lääkeyrtit 41
Newton, Isaac 65
Löfving, Tapani 71
New York 143
löttöset 47
M
Nikolai II (Venäjä) 155
Niska, Algoth 172
Nivalan konikapina 178
noitarumpu 11
noitavainot 64
maakauppa 113
noituus 64
maakaupungit 83
normannit 22
maakeskinen
maailmanNottbeck, Carl 101
kuva 65
Nousiaisten kirkko 29
Maalaisliitto 154
novgorodilaiset 23
maanlaki 41
nuijasota 52, 53
maanmittarit 76
nunnatiili 35
mainarit 143
nuorakeramiikka 10
Mainilan laukaukset 184
Nuoren Voiman Liitto 173
Mainos-TV 202
Nuorsuomalainen
maitosuklaa 113
puolue 154
makeiset 113
Nurmi, Paavo 196
Malmö 214
Nurmio, Heikki 161
Mannerheim, Carl Gustaf
Nylander, John William 149
125, 166, 167
näköradio 202
Nälkämaan laulu 47
Petroskoi 71
nälänhätä 118
o
pettuleipä 118
Pfadfinder 160
Piae Cantiones 40
Pietari 71, 124, 125
Pietarin Sanomat 125
Olaus Magnus 40
pietarinsuomalaiset 125,220
Olavin linna 34, 35
Pietari Suuri 71
Olav Tryggvesson 22
pihka 82
Olympia 196
Pihkala, Tahko 179
olympiakisat 196
Pihi, Alma 125
olympiarenkaat 197
piilopirtit 70
Olympiastadion 196
Piispa Henrikin surmavirsi 29
olympiatuli 196
pikkulastenkoulu 136
Onni-klovni 203
pikkulotat 178
Oolannin sota 106
pilvenpiirtäjät 143
oppikoulu 209
piparminttukaramellit 113
oppivelvollisuus 101
pirtu 172
orpokoti 101
pirtukanisteri 172
ortodoksinen kirkko 28
Pitkä käärme 22
Oulu 53,83,94, 107
p
pitkäpallo 179
Pohja 65
Pohjanmaan rata 124
pokasaha 130
polkupyörä 137
paarpuuri 22, 83
pommisuoja 184
painovoima 65
Pori 94
paiserutto 41
postimerkit 148
pakolaiset 220
pronssi 16
pakolaiskomissio 220
protestantit 58, 59
palkkuurattaat 83
Ptolemaios 65
Pallastunturi 196
pula-aika 190
pallopelit 179
punainen viiva 154
palokunta 95
punaiset 166
paloruisku 95
punakaartit 166
paloturvallisuus 94
punamulta 77
palovartija 95
punatauti 119
paloviina 53
purjelaiva 83
paperi 191
putkiradio 173
Pariisin
maailmanpuukauppa 130
näyttely 149
puumerkki 53
partiolaiset 160
puuvilla 101
peni 11
puuvillalanka 101
peninkulma 11
pyhimyslegendat 28, 29
Perhana 10
pyhäinjäännökset 29
Perkele 10
Pyhän Henrikin kirkko 29
Perkunas 10
Pyhän Marian kirkko 125
peruna 77
peruskoulu 209
perässähiihtäjät 208
pesäpallo 179
Pyhän Olavin luostari 40
226

Pyhän Yrjänän hospitaali 40
pylväs 10
päärata 124
R
Raahe 83, 107
radio 173, 197
radioaallot 173
radioamatöörit 173
radioasema 173
radiolaki 173
radio Luxembourg 215
radiolähetykset 173
Radio Nord 215
Rapola 23
rapparit 47
ratsuväki 59
rautatiet 124
Rautio, Markus 173
Ribbentrop-sopimus 184
riista 11
rikollisuus 172
rinkelit 113
rintasokeri 113
Rin-Tin-Tin 203
rippikoulu 65
ristiretket 28, 29
Risto Roopenpojan
ihmeellinen elämä 137
Robinson nuorempi 137
rohtokasvit 41
Rotbraut-Player, Barbara 197
Rothovius, piispa 64
Rovaniemi 172, 191
Runeberg, Johan Ludvig 88
Ruotsalaiset 154
Ruotsi 214
ruotsinlaivat 214
ruotsinsuomalaiset 214
ruotu 71
ruotusotilaat 71,77
rusit 22
rutto 41, 65
rykmentti 59
ryssät 22
Röntgen, Wilhelm 143
röntgensäteet 143
s
Saab 214
Saarenmaa 16
sahateollisuus 130
Saimo, Sylvi 197
Saksa 191
salakauppa 172
salakuljetus 172
Santavuoren taistelu 53
sauna 47
savolaiset 46
Savon rata 124
savotta 131
savusauna 47
Scania 214
Schauman, Eugen 148
Seitsemän veljestä 119
seiväs 10
selluloosa 130
seminaari 136
Senaatintori 95
Serbia 221
Shepard, Alan 203
Sibelius, Jean 149, 161
Sigismund 52
Sihvo, Sam 161
siirtolaiset 142,143,214
Sirkus Papukaija 203
sisällissota 166
Sjögren, Anders Johan 125
Skoone 46
Slovenia 221
Solovetsk 71
Somalia 221
Somalimaan kansallinen
vapautusliike 221
somalit 220
Sopanen, Teija 203
Sortavala 185
Sosiaalidemokraattinen
puolue 154
Sotainvalidien Veljesliitto 197
sotakorvaukset 191, 197
sotalapset 184
sotilaspojat 178
Spalernajan vankila 160
spiritus familiaris 64
spitaali 40,41
Sputnik 203
Stodius, Martinus 64
styyrpuuri 22, 83
Stählberg, Kaarlo Juho 167
suklaa 113
suojeluskunnat 178, 179
suojeluskuntapojat 178
suojeluskuntatalo 178
Suo järvi 185
Suomalainen puolue 154
Suomen Höyrylaiva
Osakeyhtiö 142
suomen kieli 11
Suomen lippu 167
Suomen paviljonki 149
Suomen sota 88, 89
Suomen
suuriruhtinaskunta 88
Suomen Televisio 202
Suomen Yleisradio 173,215
supervuoro 179
suuri adressi 148
suuri Pohjan sota 70,71
Suursaari 191
Sveaborg 77
SvenTuuva 88
syreeni 77
Sysimetsä, Ilmari 196
sähkövalo 101
sävelradio 215
Södertälje 214
T
Tacitus 46
talas 10
talkoot 191
talo 10
talonpoikaiskapinat 52
talouslama 178
Talvimuna 125
talvisota 184, 185
Tammerkoski 100
Tampella 100
Tampereen Pellava- ja Rauta-
Teollisuus Osakeyhtiö 100
Tapani Löfvingin
seikkailut 71
tapulikaupungit 83
Tavast 23
tehdastyö 101
teilaaminen 53
teinit 40
tektiitti 17
televisio 202
televisiotekniikka 202
teollisuustelevisio 202
teologia 64
Terijoki 185,220
terva 82
tervahauta 82
tervaporvarit 82
tervaspuu 82
tervatynnyri 82
terva vene 83
TES-TV 202
Tesvisio 202
tietokirjat 137
tiiliskivi 35
Titanic 143
toinen maailmansota 184
Topelius, Zacharias 71,167
topparoikka 124
Tor 10
torikauppa 112
Torin vasara 10
Tornio 191
torpedo 172
transistorimatkaradio 215
Trollhättan 214
Tschetschulin, Marie 136
Tukholma 214
tukkilaiset 131
tukkimiehen vala 131
tukkipuut 130
tulenteko 47
tulipalo 101
Turku 40,83
Turun akatemia 64
Turun linna 34
Turun palo 94, 95
Turun tuomiokirkko 40
Tursas 16
TV2 202
tynnyriholvi 35
tyttökoulu 136
työttömyys 178
227

u
VickersVimy -pommikone 167
videonauhuri 215
vietnamilaiset 220,221
Kuvalähteet
uitot 130
viikingit 22
s. 35: Otavan kuva-arkisto
s. 58: Otavan kuva-arkisto
uittomiehet 131
viikinkivene 22
s. 64: Kari Lehtinen / Turun taidemuseo
uittopäällikkö 131
Viipuri 83,94, 185
s. 65: Suomen kansalliskirjasto
Ukko Ylijumala 10
Viipurin linna 34
s. 76: Suomen kansallisarkisto
ulkokäymälä 77
viipurinrinkeli 113
s. 77: Otavan kuva-arkisto
ulkomaankauppa 83
viisipäiväinen kouluviikko 209
s. 101: Otavan kuva-arkisto
Ulriika Eleonooran kirkko 95
Viking s/s 214
s. 125: Gamma / Lefranc David / SKOY
uskonnonvapaus 58
Vilkuna, Kyösti 71
s. 142: Otavan kuva-arkisto
uskonsodat 58
Volvo 214
s. 149: Otavan kuva-arkisto
uudisasukkaat 46
Vostok 203
s. 154: Otavan kuva-arkisto
Uusikaupunki 94
VPK 95
Väinämöinen 16
s. 191: Puolustusvoimat
s. 191: Yhdysvaltain kansallisarkisto
s. 197: Suomen Urheilumuseo
V
Väinö I 167
s. 197: Suomen Urheilumuseo
Vänrikki Stoolin tarinat 88
s. 202: Pentti Valkeala / YLE Valokuva-arkisto
Värmlanti 47
s. 203: Otavan kuva-arkisto
vaalilippu 154
Västeräs 214
s. 203: Pentti Valkeala / YLE Valokuva-arkisto
vaalilista 154
väärä syöttö 179
s. 203: C. Bettmann / Corbis / SKOY
Vaasa 83,94, 161
vaihdemies 124
Muut valokuvat: Jussi Kaakinen
vainovalkeat 22
Y
Valamo 185
Kiitos:
valkoiset 166
ydinpommi 197
vallankumous 166
ydinsukellusvene 197
Helsingin pelastuslaitoksen palomuseo
valtiopäiväjärjestys 154
Yhdistyneet Kansakunnat 184
Sotamuseo
valtiopäivävaalit 154
Yhdysvallat 142,203
Suomenlinna-museo
Valve, Väinö 161
yhtenäiskoulu 209
Suomen kansallismuseo
Vanaja 23
Yleisradio 173,202
Tekniikan museo
vapaapalokunta 95
ylioppilastutkinto 136
Työväen keskusmuseo
vapaataival 179
Yxi paras Lasten tawara 65
Vapaudenpatsas 143
varpunen 172
z
vasarakirves 10
vasarakirveskansa 10
vaski 16
Zatopek, Dana 197
velosipedi 137
Zatopek, Emil 197
venepakolaiset 221
Zeus 10
Venäjän-Japanin sota 154
• •
A
Venäjän vallankumous 220
venäläiset 221
Westfalenin rauha 58
veturi 124
Äänioikeus 154
Viapori 77, 88, 89
228

Terve, minä olen Jussi!
Hei, minä olen Anna!
Tässä kirjassa kerrotaan
tarinoita siitä, mitä meidän
ikäisillemme on tapahtunut eri
aikoina täällä Suomessa.
Ai kuka haukkuu
viereisellä sivulla?
Se on Peni,
meidän koira.
Jokaista tarinaa seuraa
tietoaukeama, jossa
kerrotaan tarkemmin asioista,
esineistä ja tapahtumista. Meidän
kysymyksiimme saat oikeat
vastaukset sivulta 223. Jos etsit
jotain tiettyä asiaa, se löytyy
hakemistosta.
Lisää juttuja, kuvia ja
linkkejä löydät
nettisivuiltamme,joille pääset
osoitteesta www.otava.fi.
Siellä voit myös itse keriä
historian lankaa.
Kolmas painos
Teksti © 2005 Juha Kuisma, Kirsti Manninen ja Kustannusosakeyhtiö Otava
Kuvitus © 2005 Jussi Kaakinen ja Kustannusosakeyhtiö Otava
Valokuvat ©Valokuvien oikeudenomistajat
Kuvalähteet mainittu teoksen lopussa
Graafinen suunnittelu ja taitto: Jussi Kaakinen
Painopaikka: Otavan Kirjapaino Oy
Keuruu 2008
ISBN-10: 951-1-20284-7
ISBN-13: 978-951-1-20284-4