Riikka Pelo JOKAPÄIVÄINEN ELÄMÄMME
Riikka Pelo
Teos
JOKAPÄIVÄINEN
ELÄMÄMME
RIIKKA PELO (s. 1972) on helsinkiläinen kirjailija ja elokuvataiteen jatko- opiskelija. Hänen esikoisromaaninsa Taivaankantaja ilmestyi vuonna 2006. Se oli Runeberg-ehdokkaana ja sai Tiiliskivi-palkinnon. Taivaankantaja ilmestyy englanniksi vuonna 2014.
Jokapäiväinen elämämme kytkeytyy venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan (1892-1941) ja hänen tyttärensä Ariadna Efronin (1912-1975) elämään. Runoilija pakeni tyttärensä kanssa vallankumouksen jaloista voidakseen elää yhdessä miehensä, valkoisen armeijan palveluksessa olleen Sergei Efronin kanssa. Perhe vietti niukkaa elämää ensin Prahan lähiseudun kylissä, missä Tsvetajeva kirjoitti keskeisimmät runoelmansa. Tsekkoslovakiasta perhe päätyi Pariisiin, missä isä ja tytär työskentelivät Neuvostoliiton salaiselle poliisille. Koko perhe palasi lopulta takaisin Moskovaan. Stalinin vainot ja lähestyvä toinen maailmansota erotti perheen pian toisistaan, Ariadnan vankileirille Komiin ja Marinan Tataarian Jelabu- gaan, maanpakoon omassa maassaan.


JOKAPÄIVÄINEN
ELÄMÄMME


RIIKKA PELO
Jokapäiväinen elämämme
KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TEOS HELSINKI


Tekijä haluaa kiittää romaanin kiijoittamiseen saadusta apurahasta Suomen kulttuurirahastoa (Eeva ja Martti Ahtisaaren rahasto).
Residenssityöskentelymahdollisuudesta kiitos Koneen Säätiölle ja Saaren kartanolle.
4. PAINOS
© RIIKKA PELO, 2013 ULKOASU CAMILLA PENTTI ISBN 978-951-851-389-9 PAINANUT BOOKWELL OY JUVA 2013


Paljaimmillaan rakkaus on rivi neulanpistoja. Saumay ei side eikä kilpi, vaan sauma.
Älä siis pyydä suojaa.
Sillä neulanpistot, joilla kuolleet on ommeltu maahan
ovat lujat kuin tikit, joilla minut on saumattu sinuun.
MARINA TSVETAJEVA:
"LOPUN RUNOELMA” (1924)
(Suom. Kaisa Ijäs)


Moskova
Elokuu 1939
Seisoin sairaalan vastamaalatun sivurakennuksen edessä. Aurinko oli jo aamusta läkähdyttävä, kuumin kesä kahteenkymmeneen vuoteen, Moskovan laidoilla metsät ja turvesuot paloivat rajussa helteessä. Nokihahtuvia leijaili paksussa kuumassa ilmassa hitaasti ylöspäin. Sama juttu vallankumouksen alla, Zurgazin veteraani- toimittajat muistelivat, edeltävänä kesänä metsät roihusivat Moskovan ympärillä, tuli oli hyvä enne, vanha paloi uuden alta pois, se hinta oli maksettava.
Näytin ikkunan maitolasisessa heijastuksessa vieraalta, ja her- mostuksissani sytytin savukkeen ennen kuin menin sisään. Elokuu oli lopuillaan, Koltsovin oikeudenkäynnin olisi pitänyt olla jo, mutta toimitukseen ei ollut kantautunut mitään tietoa hänestä.
Lääkäri oli nelissäkymmenissä oleva nainen, ilmeetön, silti ystävällinen, ja melkein sukupuoleton, muistutti ehkä enemmän laamaa kuin kamelia. Kaunis hän ei ollut, ei sittenkään kun otti hetkeksi pois silmälasinsa, niistä jäi kalvo kasvojen eteen.
Kyllä, kyllä, kun olin tullut Moskovaan kuukautiset olivat olleet yhtä täsmälliset kuin saksalainen juna-aikataulu, mutta viimeiset olivat alkaneet heinäkuun alussa, ehkä kesäkuun puolella. Olin laskenut sunnuntaina, ettei kuukautisia todella ollut yli seitsemään
7


viikkoon, elokuussa ne jäivät kokonaan pois, ja rinnat olivat arat ja kipeät. Ja aamuisin oli huono olo kuin liikaa ilmaa vatsassa eikä tehnyt mieli syödä moneen tuntiin mitään vaikka tunsi nälän, vanhan taistelukumppanin. Ei tarvinnut kysyä keneltäkään tietääkseen, mitä se merkitsi. Ja minä kyllä syön, syön kahden edestä, sanoin naiselle.
Moskovassa sai syödäkseen kunhan vain teki työtä, ei tarvinnut kuljettaa taskussa kiviä tai auringonkukan siemeniä tai kirpeitä omenoita, joita imeskelemällä olin oppinut karkottamaan nälän tunteen, kun juoksin Pariisin kuudennen kaupunginosan croissan- teilta ja maitokahvilta tuoksuvien katujen halki piirustustunneille suuren taiteilija Gontsarovan nöyryytettäväksi.
Makasin lavitsalla avonaisen ikkunan alla ja katselin pihan keskeltä haljennutta mustapoppelia. Nainen työnsi kumihansikkaan peittämän kätensä sisääni ja käänteli ensin kylmää metallista spe- kulaa, joka sai alavatsani supistelemaan. Tuntui että pissatti, vaikka olin juuri jättänyt näytteen kylpyhuoneessa.
Koeta rentoutua, toveri. Sitten nainen vaivasi sisuksiani pelkin sormin, voisiko sen jo tuntea, toisen elämän, joka oli osa minua itseäni. Suljin silmäni, jokin puu tuoksui pihassa, ei vielä syksyltä, ei lehdiltä eikä kukinnoiltakaan vaan aivan tuoreelta ratkenneelta puulta, makealta, vähän hunajaiselta. En ollut katsonut pihan puita tarkemmin, enkä tunnistanut tuoksua, mutta nyt koko huone tuntui siltä, kuin puu olisi työntynyt ikkunasta sisään ja ottanut minut syliinsä. Muija, sinä olet tässä, minun kanssani, minä ajattelin. Oikeassa paikassa. Kaikki on hyvin. Ja kaikki mitä nyt tapahtuu on oikein. Kun palaat, minä kerron sinulle kaiken tämän, ihmeellisen uutisen, se muuttaa meidän elämämme.
Sehän meni hyvin, nainen sanoi kun veti kätensä pois, peseytyi ja lisäsi käsiä pyyhkiessään, että se oli mitä ilmeisimmin siellä. Nainen kuulosti siltä kuin siellä olisi vain jokin ylimääräinen kasvusto, kasvain, pesäke. Mikä? kysyin niin kuin olisin unohtanut itsekin miksi olin tullut.
8


Uusi ihminen, nainen vastasi mutta koijasi sitten, että ei sitä vielä ihmiseksi voinut sanoa. Kohdussa oli silti jo aivan selviä muutoksia, jotka viittasivat raskauteen. Virtsatestin tuloksia piti kuitenkin odottaa. Ne saisi loppuviikosta, viimeistään ensi viikon alussa. Niin kauan kesti ennen kuin hormonin näkisi koe-eläimes- tä. Nainen puhui hitaasti ja selvästi, kuin en ymmärtäisi venäjää tai puhuisin sitä väärällä korostuksella, hänen korviinsa ehkä pulminkin. Lupasin soittaa itse takaisin perjantaina, en halunnut sellaista viestiä Liljan talon välikäsien kautta.
Pukeuduin, tunsin hengästyväni pelkästä vetoketjun sulkemisesta. Unohdin kysyä koe-eläimestä, rotta vai jänis, ja mitä sille tapahtui, ruiskutetuinko virtsaani sen elimistöön ja kuoliko se siis minun vuokseni?
Marina soitti illalla. Sudakin ukko oli vastannut kerroksen puhelimeen ja jäi kuuntelemaan muka ilmoitustaulua katsellen muutaman metrin päähän käytävälle. Haistoin miehen vaatteista härskiintyneen voin lemun, kun nostin mustuneen luurin.
Kaikki hyvin? kysyin ensin, nopeasti, ehdin jo ajatella että jotain oli tapahtunut isälle, ettei hän ollutkaan palannut yön yli kestäneistä neuvotteluista.
Marina ei vaivautunut edes vastaamaan, hymähti väsyneen ivallisesti. Kysyin silti Serjozan voinnista, mutta Marina meni suoraan omaan asiaansa. Hänen matkatavaroistaan oli tullut ilmoitus, ne piti hakea sisäasiainministeriön kortteleista Lubjankasta, miten hän osaisi kävellä sinne Jaroslavlin asemalta, kaikki kadutkin olivat muuttaneet nimeään.
Ja hän kysyi tietysti, oliko minulla huomenna jotain. Sanoin että töitä oli juuri nyt toimituksessa kamalan paljon. Ainahan sinulla on, hän sanoi syyttävästi, et muuta teekään. Ja oli tai ei, minä en häntä lähtisi Lubjankaan saattamaan. Olimme käyneet siellä yhdessä pari viikkoa aiemmin kysymässä Marinan tavaroitapa koettaneet saada vastapäisessä virastossa samalla selvyyttä hänen sisä-


rensa katoamiseen. Meitä oli juoksutettu luukulta toiselle, ilman papereita ei voinut saada mitään tietoa, ei edes omista papereistaan, pakettia Anastasia Tsvetajevalle ei otettu myöskään vastaan, meille sanottiin ettei sen nimistä ihmistä ollut, ei mitään merkintää.
Eikö Mur voi tulla sinun kanssasi tällä kertaa, ehdotin. Mutta Marina ei halunnut että poika näkisi sellaista paikkaa tässä maailmassa olevankaan, hänhän oli lapsi vasta. Mur oli jo neljätoistavuotias.
Käyt nyt vain siellä, sanoin, en menettäisi malttiani, Marinan kanssa oli oltava päättäväinen, pääset metrolla aivan hyvin, ei tarvitse edes vaihtaa, haet tavarasi ja kuittaat. Kyllä ne kertovat sinulle mitä pitää tehdä.
Matka-arkkujensa takavarikoimista Marina oli tuskaillut koko kesän. Osaisi nyt edes iloita kun ne saapuivat, mutta ei, hän valitti samaa virttä, jota olin kuullut hänen tulostaan asti, miten ne voivat ottaa ihmiseltä kaiken, matkalaukut, passin, koko omaisuuden, aivan mielivaltaisesti, sama juttu kun heitä lähdettiin viemään laivalle, ei saanut edes hyvästejä sanoa, kyyditettiin ruumaan kuin rikolliset.
Eikä papereita ollut luvattu tälläkään kertaa. Mikä minä olen ilman passia tällaisessa maassa, hän jatkoi valitustaan, mitäänteke- mätön olento, väärällä nimellä, ilman mahdollisuutta ottaa vapaasti yhtään askelta.
Mutta sinähän sait sentään matkustusluvan, koetin kohottaa hänen mielialaansa. Niin, tämän yhden kerran. Saan tulla edestakaisin, hän sanoi vastustellen. Seuraava kerta on taas anottava uudestaan.
Kehotin häntä sitten nauttimaan tästäkin mahdollisuudesta, mutta siihen hän vain puhahti niin suuttuneesti, että oli parempi olla yrittämättä piristää häntä yhtään enempää.
Onko tapahtunut jotain? Marina kysyi.
Ei. Miten niin?
Sinun äänesi kuulostaa vain — erilaiselta.
Sudakin ukko oli ruvennut poistamaan ilmoitustaululta lappusia. Nyt oli juuri oikea aikaa jäljestää kommunalkan tiedotusta.
10


Hymyilin miehelle ystävällisesti. Mies käänsi katseensa pois. Minusta tuntui että ihmiset pelkäsivät hymyäni.
Sanoin olevani väsynyt, ja että käytävässä oli huono puhua, linjakin alkoi reistata. Sudak rupesi tekemään lähtöä.
Jos se Seijoza sitten tulisi mukaan, Marina lisäsi muka luovuttaneen kuuloisena. Riippuu tulevatko taas yöksi hakemaan.
Anna Seijozan levätä, Marina, sanoin tiukasti.
Senhän Seijoza parhaiten osaakin, hän huomautti.
Isä on sairas mies, sanoin enkä peitellyt suuttumusta äänessäni.
Seijoza oli huonommassa kunnossa kuin aikoihin. Isän sydän ei kestäisi yökokouksia kovin kauan. Sitä ne eivät ymmärtäneet, ei Marinakaan. Miehet tulivat yleensä ilmoittamatta. Veivät ja toivat aamuksi takaisin, ^fökutsut olivat silti ihan tavallisia. Niin Verakin oli sanonut. Apparaatissa toimittiin yöaikaan. Isä Aurinko valvoi öisin, ei saanut unta ja oli kääntänyt kaikkien muidenkin kellon nurin niskoin.
Lupasin tulla viikonlopuksi, tietysti, Murin koulunaloitusta piti juhlia, ja minun piti luonnollisesti valmistella kaikki se. Sanoin myös, että Muijakin tulisi ehkä mukaani tällä kertaa.
Marina oli ensin hiljaa, sanoi sitten kaikkein kärsimättömim- mällä äänellään: en halua mitään ylimääräistä nyt.
Kysyin mitä hän tarkoitti ylimääräisellä.
Täällä ramppaa vaan koko ajan sitä väkeä. Klepininit, työmiehet, ei yhtään omaa hetkeä.
Muija ei ole mitään väkeä, minä sanoin, lujempaa kuin oli tarkoitus, hän on minun mieheni.
En luota siihen ihmiseen, Marina vastasi.
Minä sanoin luottavani enemmän kuin kehenkään toiseen, ja Marina naurahti vahingoniloisesta
En luota siihen mieheen. Puolikas lause riitti saamaan minut raivoihini niin, että olisin voinut katkaista puhelimen johdon, jos Sudak ei olisi vahdannut minua edelleen. Tiesin, ettei Marina luottanut kehenkään. Eikä minun Muijan vierailuun tarvinnut lupaa kysyä,
11


hän oli minun mieheni ja datsa oli minunkin kotini, niin Seijoza oli sanonut, siellä olin vielä kiijoilla, ja minulla oli talossa oma huone, omat tavarani, levysoitin ja kirjoituskone, vaatteet ja lehdet.
Olin kuvitellut, että Marina pitäisi Muijasta. Hän ei ollut mikään runoilija, mutta kynämies joka tapauksessa ja sivistynyt ja kielitaitoinen ja korkeassa virassa lehtitalossa, oli yhteydessä päivittäin Euroopan isoihin tietotoimistoihin, ulkomaan uutisointi Zurgazissa kulki hänen käsiensä kautta, mutta ei Marina osannut sellaista arvostaa, hän oli niin vieraantunut kaikesta mikä maailmaa piti liikkeessä.
Hiljainen ynähdys paljasti, että Marina oli yhä kohisevalla linjalla, mutta etäällä, kuin tuhansien kilometrien päässä. Mietin hetken sanoisinko sittenkään asiaani, mutta kysyin lopulta, halusiko hän lähteä pakettien hakemisen jälkeen VSKhVihen.
Hän ei tunnistanut nimeä. Olimme puhuneet messuista, koko kaupunki puhui Kansantalouden saavutusten näyttelystä. Mutta Marina halusi pitää kiinni arroganssistaan, kaikki mikä vähänkin kiinnosti muita ihmisiä, oli hänen mielestään halpaa ja rahvaanomaista.
Se on hienointa mitä uudessa Moskovassa on. Melkein kuin Versailles, houkuttelin, olin varma että se edes innostaisi, Marina rakasti Versaillesin puistoa ja palatseja. Olimme tehneet äidin kanssa yhdessä Meudonin metsiin ja Versaillesin puistoihin pitkiä vaelluksia, leppeitä syksyisiä päiviä, kävelyn ja puheen yhteisen rytmin viedessä meitä eteenpäin, mutta siitä oli jo kauan, sellaista aikaa tuskin enää tulisi.
Uusi Moskova, hän sanoi, kuulostaa kamalalta, mutta mitä voi odottaa ihmiseltä joka asettaa itsensä jumalasta Seuraavaksi.
Lisäsin, että haastatteluni on ohi viimeistään kolmelta ja sen jälkeen minulla on aikaa tavata. Kyllä, kyllä minulla aikaa oli.
Ongelmana oli tietysti matkanteko, maanalaisella messuille pääsi yhdellä vaihdolla Lubjankasta, mutta metroa hän ei suostunut käyttämään ja olisi hankalaa saada hänet matkustamaan yk¬
12


sin kaupungin lävitse, hän eksyi omassa korttelissaankin, parempi unohtaa koko juttu.
Mainitsin lipusta. Ne olivat kalliita, mutta hänen ei tarvitsisi maksaa mitään. Ja sitten hän sanoikin tulevansa. Se ratkaisi siis, kun ilmaiseksi sai. Sellainen on köyhän ihmisen mieli.
13


Homi Mokropsy, Vsenory, Tsekkoslovakia
Elokuu 1923
Yö oli ollut lämmin, ruohossa vain hento kaste, auringosta ei vielä edes haaleata lankaa vuorien olkapäillä, kun Marina tuli pihaan. Kuu, pian täysi, sen tiesi katsomattakin, läikähti vesisaavien värisevässä pinnassa, valju hymy, melkein ivallinen, kuin neuvoisi häntä pitämään varansa.
Niityltä nousi pistävä ammoniakkinen haju. Lampaat olivat olleet ulkona koko yön. He olivat hakeneet Aijan kanssa pesuvettä eilen lisää purolta, kaikki ämpärit täyteen, senkin he olivat jaksaneet tehdä, vielä iltamyöhällä he kantoivat vettä rinnettä alas, ja lampaat muljottivat heitä, kuin tietäisivät että he olivat lähdössä pian, niin tyttö sanoi.
Koko eilinen päivä oli kannettu, yhtä ja toista, matkalaukut ja arkut täyteen. Sen tunsi tänä aamuna joka lihaksessa. Silti Marina oli tuntenut itsensä heti sängystä noustessaan virkeäksi ja voimakkaaksi kuin kauris tai muu jäntevä ja valpas eläin, jonka lihakset ovat unessakin valmiiksi jännittyneinä pakoon.
Unestaan hän muisti vain hämäriä välähdyksiä, kuin nipusta haalistuneita, yksityiskohtansa menettäneitä valokuvia. Silti unessa oli ollut taas omituinen toden tuntu, joka painoi häntä yhä: kuin joku seisoisi hänen vierellään mitään sanomatta. Hän oli herännyt
14


sen vuoksi, tämän olennon häiritsevän läsnäolon takia, hän ei ollut voinut hengittää mutta oli huutanut sitten, jatkanut silti nukkumista, kun ei ollut nähnyt huoneessa ketään. Boris se ei ollut nyt, ei kukaan jonka hän olisi tunnistanut, oliko ihminenkään, eikä hän muistanut mitä unessa oli tapahtunut. Hän oli lakannut muistamasta uniaan. Ja hän oli lakannut kirjoittamasta uniaan muistiin. Sitä, kumpi oli tapahtunut ensimmäiseksi, hän ei ollut pannut merkille.
Tupakanhimo tuntui jo kainaloissa asti. Marina otti valmiiksi käärityn sätkän rasiasta, asetti sen hoikkiin, sytytti. Ensimmäiset savut pyörryttivät vieläkin, se oli aina yhtä kuin ensimmäinen tanssi, ensimmäinen suudelma. Mutta kun savu lopulta asettui, se teki hänestä päättäväisen ja taipumattoman kuin pajunoksa. Siksi hän myöntyi ruumiin hiertävälle vaatimukselle palaa pelkäksi hengeksi joka kerta. Ja aamun ensimmäiset savut rajasivat kaiken kirkkaaksi, näyttivät asioiden oikean jäijestyksen.
Tästä päivästä saisi tulla hyvä, hän saisi hengitettyä, jäljestettyä kaiken ennen kuin saattaisi tytön matkaan. Ja he viettäisivät yhdessä tämän viimeisen päivän. Huomisaamuna he matkustaisivat paikallisjunalla Prahaan ja tyttö lähtisi asemalta kello yhdentoista kaukojunalla toiselle puolelle maata, pois koko syksyksi. Kouluun, toisten kasvatettavaksi ja opetettavaksi. Se ei ollut hänen tahtonsa, ei hänen päätöksensä, vaan seuraus Seijozan päähänpinttymästä, jonka mukaan tytön olisi saatava käydä koulunsa muiden lasten kanssa, tavallisten ihmisten keskellä. Mutta hän ei purkaisi sitä vyyhtiä nyt. Ei ollut sen aika.
Hän oli jälleen hereillä, tässä. Oli elossa vaikka oli kuollut. Olisi mentävä ja tehtävä, hengitettävä. Eikä hän edes polttanut koko savuketta loppuun, vaan nujersi palavan pään talon seinää vasten ja jätti puolikkaan hoikissa kaiteelle. Oli mentävä jo, lämmitettävä vedet, kiire, kiire.
15


Marina kantoi pesuvedet uunin vierelle ja haki vielä sylillisen puita pihasta keittiöön, viimeisiä nekin. Hän teki tulen keittiön uuniin, se syttyi vitkaan kuin sadepäivänä, mutta lopulta tuli heräsi hänen puhalluksistaan ja ahmaisi lehdet, tikut, tarttui kuiviin puihin, niin että hän sai pesuveden lämpiämään, kaksi täyttä katdlallista.
Aamukahvi kiehahti nokkakannussa, hän oli oppinut juomaan turkkilaista täällä niin kuin Koktebelin tataarit.
Seijoza oli kuljettanut Konstantinopolista pienen kuparisen keittimen mukanaan, tuskin silti häntä ajatteli, mutta se oli nopeampi tapa keittää kahvit, vaikka porot jäivät hiekkaisina hampaisiin. Paimentolaisten kahvi. Mustanmeren turkoosi valo, Krimi, Koktebel. He kaikki siinä valossa, koko vaeltajien joukko, Maks, Pra, Lilja, Osip, Seijoza, ja aina monta muuta, vieraita tulija meni.
Tämä ei ollut se elämä, jota kohti hän oli silloin ollut menossa, se joka hänelle oli luvattu. Kuka sen oli luvannut, Maksko, Maksimihan Volosinin myötätuntoisista silmistäkö hän oli sen lukenut? Maks piti häntä löytönään ja olisi suonut hänelle koko universumin hyväntahtoisuuden, vaikka hän oli aivan itse kokoelmansa kiijoittanut ja painattanutkin koko kuusitoistavuotiaan ihmisen määrätietoisuudella. Ja sitä tyttöä hän ei ollut vielä pettänyt, ei antaisi nytkään myöden. Hän tiesi kyllä tehtävänsä. Eikä se selvästikään liittynyt perheen koossapitämiseen, ei äitinä ja vaimona olemiseen, ei edes oman lapsen opettamiseen.
Kahvin kanssa oli poltettava toinen tupakka, oli kiire tai ei, hän sytytti uuden, ja ojenteli rypistyneen mekkonsa, jonka laskoksista lehahti ummehtunut, kirpeä haju. Hän oli alkanut vuotaa yöllä, tietysti, kuu oli taas täysi, kerran kuussa ruumis muistutti itsestään, veri virtasi hänestä ulos jokena, vaikka hän olisi sullonut alushou- suihinsa lakanan, se ei olisi pysäyttänyt sitä leviämästä mereksi hänen ympärilleen. Hän oli joutunut väärään elämään ja myös väärään ruumiiseen, joka kulki hänen kanssaan eri jalkaa. Kuinka hän kadehdkaan nuorien poikien kaitoja narsissiruumiita, nopeita ja arvaamattomia. Vaikka hän kuinka koetti lyödä omaa lihaansa kah¬
16


villa ja tupakalla, korkeilla ilmanaloilla, se oli aina häntä itseään hitaampi, tällaisinakin aamuina.
Oli pitänyt jättää koko pyykkäys taas viime hetkeen ja joutui tuhlaamaan päivän arvokkaimmat hetket jokapäiväisiin askareisiin. Tällaisina aamuina jokainen ajatus kimpoili ihon alla ja halusi pois, ahtaiden seinämien sisältä, ja muuttui sameaksi ja veltoksi ennen kuin sen ehti kalastaa esiin.
Olisi päästävä selville, kuka Helena on, onko kukaan, miksi antaa tulla ryöstetyksi, Parisin lumoamaksi. Paris on nollapiste, itse mitättömyys. Miksi Helena ei näe sitä, haluaako hän vain päästä pois Meleanoksen luota, ei enää pysty elämään, hengittämään?
Tästä satimesta ei päässyt kuin kiijoittamalla, kirjoittamalla itselleen toisen ruumiin, joka ei vanhenisi niin kuin tämä. Hänen ristiriitansa: keho antoi rytmin, taivas sanat, epäsuhtainen pakkoavioliitto. Mutta tänään ei olisi aikaa vilkaistakaan vihkoihin, vaikka kuinka säkeet ja tragedian sankarittaret pyristelivät ihon alla. Jokainen päivä, jona ei voinut avata vihkoa, oli pois pilattu. Ja paperi, toisin kuin pyykki, oli ankara tuomari, valkoinen syyttäjä.
Koko viikko olisi yhtä repaleinen, ei hetkeäkään aikaa työlle, ei yhdenkään kirjan avaamiseen, ei ajattelemiseen, niin kiire ettei sielua ehdi vaalia, ei sielua, ei runoja. Päivät kuluisivat pelkkiin muut- tovalmisteluihin, ja tänään retki linnalle, hän oli luvannut tytölle, ja huomenna tyttö piti jo saattaa matkaan, oli mentävä koko matka Franz Ferdinandin asemalleja mitä sitten. Palattava yksin takaisin ilman tyttöä, tyhjään taloon, katsottava silmiin jäljelle jäävää onttoutta, epäonnistumista, ja saatava tehtyä kaikki loppuun.
Tuolin korvallisella keikkui siniharmaa lippalakki. Sen oli täytynyt jäädä minskiläiseltä. Muita heidän luonaan ei ollut käynyt. Seijozan ystävä oli tullut jälleen eilen, kysynyt halusivatko he apua muutossa. Mies oli ravannut täällä puolenkuun jälkeen jo monta kertaa, olipahan joku sentään seurana. Hän tuli aina paremmin miesten kanssa toimeen, naiset vain karttoivat häntä, hän oli heil¬
17


le liian suorapuheinen ja outo. Nina Nikolajevnalla ja koko seurakunnalla ainakin riittäisi puhumista heidän illanvietostaan, oli siinä säikky akka, syytti häntä päällekarkauksesta, hyvä ettei hän ollut huutanut poliisia paikalle, kun Marina oli sammuttanut valot heidän olohuoneestaan juhlien jatkoilla ja sutaissut kokeeksi yhden suudelman Ninan suulle, mitään muuta hän ei ollut kainaloonsa pyrkineelle naiselle ehtinyt tehdä ja senkin ihan leikillään. Nina oli kaunis kuin unikon sydän, mutta toista yhtä vakavaa naista ei Venäjänmaalla ollut kasvanut.
Mitä minskiläinen tahtoi, siitä hän ei ollut silti ihan varma, tuppisuinen jätkä, hevosmies, aivan toisesta maailmasta. Mutta nyt mies oli jättänyt tänne lakkinsa, työläisen sinisen reuhkan. Oli siinäkin valkoinen sotilas. Ja nyt pitäisi vielä huolehtia sekin oikealle omistajalleen, kaikesta tästä muusta rojusta ja lumpusta huolehtimisen keskellä.
Minskiläinen ärsytti häntä edelleen, niin kuin oli tehnyt heti alussa. Naurettava mies, naurettava lätsä. Miehessä oli liikaa kaikkea, kaunis kuin lakeerinkiiltävä kovakuoriainen, silmät mustat viinimaljat, ja oli terveyttä ja ritarillisuutta, mutta sielun ja sydämen tilalla vain valheellista itsevarmuutta. Hän tunsi tämän miestyypin.
Heillä oli ollut niin hauskaa viimeksi. Kun hän saattoi miehen junalle, oli jo pimeää, ja yhtäkkiä tuuli riepotti heitä, helmoja, lahkeita, työnsi heitä eteenpäin, puut raivosivat kuin Shakespearen draamoissa, kelle ne tahtoivat kostaa, ja tuuli melkein imaisi valloilleen tulen, jota hän vaali kämmeniensä välissä savuketta varten, hyvä ettei riistäytynyt metsäpaloksi tiheään kuivaan kuusikkoon. Näin ystävystyvät lapset, hän ajatteli, nuoret sydämettömät pojat, joita samanlainen seikkailu yhdistää.
Ja silloin mies oli unohtanut lätsänsä, nopea lähtö, viimeinen juna, aivan kuin hän olisi tahtonut jäädä yöksi ja lähtenyt kiireellä juuri siksi. Marina käänsi sisuksen näkyviin, rispaantunut rantu, hien kellastama, turkkilaiset kirjaimet, parkitsijan leima. Seijozako
18


oli miehen lähettänyt pitämään häntä silmällä, heitä molempia, häntä ja tyttöä, tai joku oli, miksi mies olisi muuten tullut, kai hänellä kaupungissa riitti naisia liehakoitaviksi.
Pyykit odottivat isoon lakanaan sullottuina. Tilkityn sinkkiam- meen pohjalla oli säästeliäästi vettä, enemmästä sen ruostesilmät ratkeaisivat. Hän laittoi ammeeseen ensiksi tytön muhkuraiset alusvaatteet ja paidat ja kaatoi kuumaa vettä niiden sekaan. Valkoiset kuidut luovuttivat ja aukenivat. Kun vaatteet upposivat veden painosta, polvien ja kyynärpäiden muhkurat hävisivät kankaista ja vaatteista tuli nimettömät pukineet, vailla muistia kantajastaan, kenen tahansa päälle pantaviksi.
Tässä ei ollut silti kaikki, heidän omat lakanansa pitäisi vielä pestä, vaikka sitten ei olisi missä ensi yönä nukuttaisiin, ei hän tähän hommaan heti uudestaan ryhtyisi, edessä oli kaksi raskasta päivää, ne veisivät voimat molemmilta, ja oli siis mentävä ja tehtävä, aamukin pian niin korkealla että tytön olisi aika herätä.
Valkoinen on armahtava väri, hän ajatteli mennessään hakemaan sisältä toista kattilallista, ja luja. Se paljastaa ja unohtaa, menee pohjaan saakka. Jokin rytmi siinä on, liike, sitä on kuunneltava.
Kuuntelemisen taidon hän oli oppinut vasta täällä, tässä tsekkiläisessä metsässä. Moskovassa hän kuuli vain itsensä ensin, ja sitten pelkän bolsevikkien metelin, Berliinissä rahan pauhun. Ei hän arvannut että tänne asti piti tulla, melkein nimettömään kylään, oppiakseen kaikkein tärkeimmän taidon. Ja se rauhoitti hänet. Ennemmin tai myöhemmin se kuuluisi hänen säkeistään, jotakin siitä kuului jo. Mutta paljon piti vielä oppia, miten kääntyä pelkäksi rytmiksi, olemisen pulssiksi. Oppia seuraamaan runon tahtoa omansa sijasta.
Ja mitä tarkemmin hän oli alkanut kuunnella sitä, mikä oli kaiken takana, sitä kömpelömmäksi kävi hänen ruumiinsa, kädet tekivät omiaan, ja hän havahtui kun vasta kiehunut vesi huljahti por¬
19


tailla reunan ylitse ja roiskahti hänen syliinsä. Ensiksi kuuman veden polte tuntui heleältä tönäisyltä. Vasta kun vesi imeytyi vaatteisiin, ranteisiin, reisille, hän tunsi kivun.
Marina pidätti hengitystään. Ei huutanut. Pieni polte, mitä siitä. Kyynelet nousivat silmiin, mutta se johtui vesihöyrystä. Hän oli lujempi sitä, se ei voisi hänelle mitään. Kuu ja vesi samassa liitossa häntä vastaan. Mutta kipu lakkasi, koska hän päätti niin. Hän kantoi päättäväisesti lopun vedestä pesupaikalle, roiskautti sen altaaseen ja valutti sitten lipeäkiven sameassa vedessä huljuvaan la- kanapyykkiin. Vesi kirkastui heti, yhdentekevä ihon kuona suli kuumuuteen. Lakanat olivat painavia kuin ruumis, kun hän hämmensi niitä, ne velloivat vedestä raskaina ja toisiinsa kietoutuneina ammeen pohjalla. Emäksinen vesi roiskui hänen käsilleen, mutta häneen ei enempää kipua voisi tulla, hän oli siitä jo aivan kyllääntynyt.
Seijozan kengät retkottivat portailla, ristikkäin yksi toisensa päällä. Marina oli kompastua niihin aina, niin nytkin, kun lähti hakemaan lakanapyykkejä makuuhuoneista, kompuroi kenkiin aina ensimmäiseksi aamuisin kun kiipesi alas ja iltaisin, varsinkin kun tuli kaasulyhty, lankarullat, kutimet, kiijat ja kiijeet sylissään yläkertaan. Piti sanoa Seijozalle, ettei jättäisi niitä rappuun. Niin hän oli ajatellut monta kertaa, mutta siinä ne yhä olivat. Edes sitä hän ei ollut saanut miehelle sanottua.
Seijozan lähdöstä määriläiseen sanatorioon oli jo ainakin kolme viikkoa, niin sen täytyi olla, päivät vaihtuivat niin kuin ruoho kasvoi niityllä pihan takana eikä hän ollut osannut pitää niistä lukua, mutta portaikossa kengät olivat olleet koko kesän, ja aina hän oli mennessään potkaissut niitä syrjään, ja ajatellut, että seuraavalla kerralla hän kantaisi ne alas, kun syli olisi tyhjä, käsiin mahtuisi.
Milloin mies oli ne hankkinut, sitä hän ei muistanut, ei ollut edes tullut aiemmin ajatelleeksi. Ei ainakaan sinä aikana kun he olivat asuneet tässä kylässä. Mitkään armeijan saappaat ne eivät
20


olleet, ne hän oli kuulemma kadottanutkin. Miten ihminen voi kadottaa kokonaiset kengät? Nämä olivat lyhytvartiset työmiehen kauhtuneet klopot, hengästyneiden askelien loppuun kuluttamat. Nahka oli mustunut ja käpristynyt laineille, ja kengät näyttivät aroilta piiloon vetäytyneiltä eläimiltä, inhottavilta kuin vesipiisa- mi tai jokin muu sadetta pakoileva otus. Hämähäkki kiinnitti toista jalkinetta verkoillaan seinään, ikään kuin ne pian hautautuisivat osaksi talon ruumista kuin jokin kasvain.
Kengät Seijoza jätti, vaikka kaiken muun mikä oli hänen omaansa, kiijat ja kaksi vaatekertaa, valokuvat, mustekynätelineen, vei kuolleille hedelmille haisevassa armeijan säkissä mukanaan parantolaan. Yhden matkalaukullisen kiijoja ja vedoksia, lehden toimi- tusmateriaalia, hän oli jättänyt asuntolan lähelle varastoon.
Seijozalla oli paremmatkin kengät, joilla hän kulki kaupunkiin ja yliopistolle. Ne oli ostettu yhdessä Bat’an kolmikerroksisesta hienosta liikkeestä Väclavske nämestflta, oli ehkä marraskuu ja pimeä laskeutui sinä aikana kun he olivat ostoksilla, eikä hän sen jälkeen ollut löytää tytön kanssa takaisin rautatieasemalle, kun Seijoza oli kiiruhtanut laitakaupungin asuntolaan takaisin lukemaan tenttiinsä. Mutta liikkeessä heitä oli palveltu kuin kuninkaallisia, vaikka heistä näkyi ja haisi köyhyys joelle ja ylös linnavuorelle asti, vain hänen koruistaan näki mitä väkeä he olivat, omaisuutensa ja kotimaansa menettäneitä pakolaisia. Pääkaupungissa ei venäläisiä kuitenkaan ylenkatsottu niin kuin näissä pienissä kylissä, heitä pidettiin aseveljinä, valkeina slaaveina.
Oli täytynyt olla marraskuu, sillä joki ei ollut jäätynyt vielä, se virtasi mustana ja vuolaana kypäräpäisen Bruncvikin patsaan ympärillä, kaupungin haarniskoidun sydämen ympärillä, kun he kulkivat pitkin rantakatua ja katselivat virtaan rantautuvia kalastajia ja viluissaan väijötteleviä lintuja padon partaallapa Aija heitteli linnuille kuivunutta leipää. Mutta kiiltävät, reunoiltaan kirjaillut nah- kakengät he olivat Seijozalle ostaneet ja ne oli maksettu hänen ensimmäisellä Tsekkoslovakian valtion myöntämällä runoilijastipen-
21


dillään. Hienoissa jalkineissaan Seijoza matkusti määriläiseen sairaalaankin, ja Marina ajatteli aluksi että iloissaan, tyytyväisenä siitä että pääsi kauas hänestä, kiillottikin ne kuin olisi menossa juhliin. Ehkä Seijoza sai sairaalassa toiset kengät, sandaalit tai ainakin pehmeät sairaalatohvelit, joilla voisi kulkea parantolan kylmillä käytävillä eikä keuhkotauti hivuttautuisi kohti sydäntä, heikkoa ja arkaa, se oli Efroneilla suvussa.
Hämähäkinverkot päästivät irti helposti kun hän kumartui nostamaan kenkäparin portailta, ja kengänpohjista jäi vaalea läikkä pölyisiin lankkuihin. Mitä hän kengillä tekisi, oliko Seijoza tarkoittanut että hän saisi heittää ne pois? Kun kaikkea oli niukasti, tuntui vaikealta heittää mitään menemään, hyvä ettei hän ollut Moskovasta raahannut mukanaan vääntyneitä oravanhäkkejä, polki- metonta harmonia. Aija oli jäljen ääni: Marina, meillä on toisemme. Emme me tarvitse kaikkea tätä tavaraa. Eivät sielut kaipaa tavaroita. Ja se oli totta. Silti hän oli eilen pakannut mukaan monet loppuun kuluneet kenkäparit, Aijalle omansa ja hänelle omat, huopikkaat, vaelluskengät, kumisaappaat, nekin oli kai otettava mukaan, kun ei olisi aikoihin varaa hankkia uusia heillekään, ja olihan millä kävellä.
Hän jätti kengät vielä paikoilleen. Pyykit oli hoidettava ensin, ja portaikko piti lakaista ennen kuin vuokraemäntä tulisi, nyt aamun ensimmäisissä valokeiloissa näki kaiken nurkkiin jääneen lian, vaikka hän oli siivonnut ja puunannut Aijan ja Maksimo- van Olgan kanssa monta päivää, ettei rouva Saskovä pääsisi heitä syyttämään mistään, niin kuin edellinen joka olisi syöttänyt heidät mielellään koirilleen tai sioilleen, he olivat muka pilanneet hänen talonsa, joka oli ollut sikolätti jo kun he sinne muuttivat, pelkkä maalattia, seinätkin silkkaa haperoa kosteaa laastia, kalkkia ja heinää, heinää laitettiin täällä kaikkeen, hyvä ettei leipäänkin.
Ylhäällä valoa oli vasta sen verran että ikkunanpielien oliivin- vihreä väri alkoi erottua, Aija olisi tahtonut maalata ne, taivaallisen sinisiksi, tyttö oli sanonut, mutta hän piti niistä juuri vihreinä,
22


sellaisina kuin ne olivat, antoivat puiden tulla sisään ja mitä heillä oli muuta kuin puut, niiden käsivarret suojanaan, luotettavammat kuin ihmiskädet.
Marina hivutti lakanaa Aijan alta varovasti, tyttö nukkui raskaasti kuin kivi, vaikka yleensä havahtui hänen ääniinsä, ja hän oli tottunut siksi liikkumaan hiljaa kuin aave. Lapsi tuoksui tuoreelle leivälle ja jollekin keväiselle, koivunvimoille, kaarnalle. Tyttö saisi vielä nukkua, hän päätti. Hän siirsi lasta kevyesti, shh, nuku, tyttöni nuku, ja tyttö huokaisi syvään, vierähti kyljelleen, potkaisi täkin vuoteen jalkopäähän, ja heittäytyi takaisin selälleen kädet levällään pään sivuilla, hymyili, kenelle hän hymyili unessaan, tyttö tähtiotsa, kuu kulmilla, otava otsalla.
Hänellä oli vielä tehtävää ennen kuin lapsi olisi ylhäällä. Pyykit ja kiije, Jiinglingin kiije oli saatava matkaan tänään, kuukauden mittainen kirje, kaikki sivut, koko sairauskertomus. Ja siihen saakka kunnes saisi sen valmiiksi, hän antaisi tytön nukkua niin kuin juuri nyt nukkui, hengittää nauravaa kiihtyvää hengitystään, niin kevyttä, mutta niin syvää, jalkapohja reittä vasten, kädet kehälle valahtaneina pään ympärillä, balettitanssijan asennossa, mutta täysin voimattomana, tiedostamattomana ja samalla valmiina nopeaan, keveään loikkaan tai nuoranylitykseen.
Heidän yhteinen työnsä ei saisi keskeytyä, vaikka tyttö nyt viettäisikin Bogengardtsien koulussa koko syksyn. Moskovan kirja tehtäisiin valmiiksi. Siitä tulisi heidän yhteinen teoksensa. Maailmassa ei ole koskaan ollut toista sellaista kujaa, äidin ja tyttären yhdessä kirjoittamaa. Eikä tämä käsikirjoitus jäisi kesken, vaikka Helikonin kustantamo oli sen jo kertaalleen hylännyt. Työ oli tehtävä loppuun.
Koko heidän matkansa ajan ja koko tämän vuoden, jonka he olivat asuneet tässä nimeään kauniimmassa kylässä, Aija oli kirjoittanut käsikirjoitusta hänen kanssaan. Arjen enteitä tai Jokapäiväisen merkit, hän ei ollut nimestä vieläkään aivan varma. Mutta heidän yhteinen teoksensa siitä tulisi. Heidän molempien äänet yhteen pal¬
23


mikoituina, yhtä hengitystä, yhtä sielua. Heidän molempien Moskova yhteen liukuneena kuin pinnat joulukuusen koristenauhassa. Heidän maanpakonsa, heidän rakkautensa, heidän kielensä.
Yhdessä ainoassa kirjassa koko elämä, koko neuvostoarki, koko se aineellinen jokapäiväinen maailma, joka ei koskaan ehtinyt järjestyä ja joka yritti nujertaa, heidät molemmat. Ja Aija, hänen omatuntonsa, oli antanut mitan ja määrän kun kaikki muu oli mennyt sijoiltaan, aivan kaikki. Koko elämä lapsen sielun lävitse katsottuna, ja millaisen sielun! Kaikki se, minkä he vielä voisivat yhdessä muistaa täällä, vuoden matkan päässä, kaduista, toreista, hoitajista, kaiken oli tultava yhteen.
Sellaisina aamuina kun säkeet vaativat hengähdyshetkeä, hän kirjoitti Aijan muistiinpanoja puhtaaksi ennen kuin tyttö heräsi, ja tyttö jatkoi oman osionsa kirjoittamista sillä aikaa kun hän valmisti aterian.
Kirjaan tulisi myös heidän molempien päiväkirjat, heidän kirjeensä, Aijan omat runot, nekin hänen puhtaaksikirjoittamansa. Jo seitsemänvuotiaan tytön merkinnät olisi voinut julkaista melkein sellaisenaan.
He olivat olleet useimmiten talossa kokonaan kahden, kun Serjoza opiskeli Prahassa viikot ja asui venäläissotilaiden asuntolassa. Miehellä oli päivät luentoja ja tenttejä Rudolfiniumissa, kielitiedettä ja Bysantin taidehistoriaa, illat ikonologian professori Kon- dakovin opintopiirejä ja lehden toimituskokouksia ja kiltoja ja ennen kaikkea kevät Petnnin-kukkulan rinteillä. Kaupungissa kirsikka- ja päärynäpuut kukkivat kuninkaallisessa puutarhassa, tytöt nauroivat, olutta sai aamutunneille. Se piti Serjozan elossa ja Marina hyväksyi sen, heillä oli omat maailmansa. Hänellä oli tyttö seuranaan ja yhteinen hanke, ja sen lisäksi omat käsikirjoitukset, The- seus-triologia ja vihkot. Nyt kun säkeet olivat viimein suostuneet palaamaan, hänen maailmansa oli laidaton. Millä voimalla ne tuli- vatkaan, kuin kaikista suonista elämä tahtoisi ulos! Ja ennen kuin talvi tulisi, olisi omatkin käsikirjoitukset saatava valmiiksi.
24


Keväällä tyttö oli ruvennut hangoittelemaan, hyvä että hän sai lapsen edes avaamaan vihkoansa. Ei tänään, maman, minä haluan pitää vapaapäivän, ei runoilijalla ole vapaapäivää, illalla sitten, illalla et kuitenkaan jaksa, mutta maman minulla ei ole yhtään sanaa, ei yhtään lausetta jonka tahtoisin kirjoittaa. Minä en halua.
Berliinin päässäkin koko kiijahanke oli päätymässä umpikujaan kustantamon kanssa, se kiukutti yhä: voitko jättää pois politiikan, voitko jättää pois sydämesi, elämän, mitä pelkureita. Hän ei silti luovuttaisi, eikä tyttökään saisi antaa periksi.
Hänen olisi saatava Aija lupaamaan että työ jatkuisi, nyt kun lapsi hengitti vielä samaa ilmaa kuin hän, samassa rytmissä, näki samoja unia hänen kanssaan. Huomisiltana hän olisi vieraiden ihmisten luona, viisikymmentä lasta, viisikymmentä rottaa, koko Hamelnin kylä heidän välissään ja hänellä pelkkä tyhjä talo, huilu jota ei pystyisi ilman tyttöä soittamaan.
25


oo niin kuin omenankukka ja onnettomuus
jokaisessa äänteessä onnen ja onnettomuuden mahdollisuus ja kaikki siltä väliltä
hhoo, Aljosani
sano hhoo, niin kuin hhellyys
ja hhelvetti ja siinä välissä rakkaus, hellät tytöt helvetin sano
anna tulla Aljoska
sano hhoo
sano Musjallesi hhoo,
haluan kuulla kun sanot sen
katso
näin
puhalla
ja näin
näin jännittyvät
huulet
26


on puhallettava lujempaa puhalla
puhalla kuin puhaltaisit
liekin sammuksiin
ajattele valtavaa lepattavaa liekkiä
joka imaisee meidät alleen pelasta meidät Aljaseni puhalla
hhhooo niin kuin hhhelvetti
ja hhhhämärä ja hhhhiljaisuus
ja hhhhlystit ja hhhalla ja hhhhahtuva ja hhhhuntu ja hhhhurmio tiedätkö mikä on hurmio
tila jossa sinä katoat ja minä katoan ja kaikki on yhtä samaa hengitystä yhtä maailman kanssa
tiedätkö myttyseni tähtiotsani hhoo on sielun äänne sinä osaat sen sanoa, hhoo tiedän että olet lahjakas, hhhooo sinun sielustasi minun sieluuni
27


Moskova
Elokuu 1939
Uusi ihminen. Minä kannoin sisälläni olentoa, josta en voinut tietää vielä mitään. Se oli ihmeellistä, ihmeellisempää kuin mikään sitä ennen. Uusi ihminen, jonka minä ja Muija olimme saaneet alulle. Tuntisinko, milloin sen sydän alkaisi lyödä?
Työhön oli vaikea keskittyä, siitäkin huolimatta, että sain olla yksin tätien huoneessa, posliinikoirien, kirjatornien ja pahvilaatikoiden, teatterien jäämistöjen, viittojen ja kiikarien keskellä. Lilja oli katsomassa oppilaidensa harjoituksia teatterilla, ensi-ilta olisi perjantaina, mutta naapurihuoneen perhe tuli ja meni koko illan, heidän huoneensa oli aamukahdeksasta iltakahdeksaan yksi jalkapallokenttä, ja lapsia kuin koiria, samannäköisiä liinatukkia kaikki, ja isoäidit ja enot samassa huoneessa, joka oli ennen ollut Liljan ja Zinan asunnon sali. Zina ei ollut vain Liljan asuinkump- pani vaan elämänkumppani, minä tiesin sen, vaikka siitä ei puhuttu ääneen, kuulinhan minä sen, missä vaiheessa yötä he hilautuivat toistensa viereen ahtaassa huoneessa. Nyt Zina oli ollut jo monta viikkoa sanatoriossa Alustassa eikä palaisi kuin vasta seuraavalla viikolla.
Käytävästä kajahteli tavallinen iltahälinä kun ihmiset odottivat vuoroaan keittiöön ja kylpyhuoneeseen, juoksivat sisään ja ulos,
28


ja sama juttu joka kerroksessa, metakka kaikui talon runkoa pitkin moninkertaisena.
Sain viimeisen kysymykseni naputeltua koneella valmiiksi ennen kuin Lilja palasi kotiin harjoituksista. Vapaus, mitä ajattelette siitä? kysyisin naisilta, haastateltavani olivat suuren ukrainalaisen valtionkolhoosin työntekijöitä, eikö vallankumous olekin vapauttanut naiset kotitöiden ja kodin vankeudesta siinä kuin työläiset omistavasta luokasta? Isoon kysymykseen olisi hyvä päättää haastattelu.
Koltsov luki mielellään suurista aiheista, vapaus, tasa-arvo, onni, sillä hän kirjoitti itsekin rohkeasti. Häneltä olin oppinut varsinkin sen, että piti aina mennä kohti totuutta eikä saanut pienentää omia aiheitaan. Se ei voinut kuitenkaan olla syynä siihen, että Koltsov oli joulukuussa yllättäen pidätetty, olihan hänet juuri nimitetty Neuvostoliiton korkeimpaan neuvostoon ja tiedeakatemian jäseneksi. Joku oli laittanut katalat huhut liikkeellle, moni oli kateellinen Kolt- sovin menestyksestä, lehtikollektiivin johtajan asemasta, jopa naisista, joita hänellä oli joka sormelle, vaikka ei mikään komea mies ollutkaan. Oikeudenkäynnissä olisi varmasti mahdoton osoittaa että Koltsov olisi sekaantunut trotskilaisiin tai muuhun valtionvastai- seen toimintaan, sen sijaan hänet olisi pitänyt palkita sotasankarina teoistaan Espanjan sisällissodassa.
Zurgazin uusi päätoimittaja, vaisun harmaa kasvoton mies, oli varovaisempi ja tarkempi siitä, että julkaistava materiaali vastasi virallista linjaa, mutta hän ei osannut ranskaa niin kuin Koltsov, eikä voinut puuttua kuin yleisellä tasolla Revue de Moscoun teksteihin. Virallinen ideologia. Olin saanut paiskoa töitä että olin oppinut mitä se tarkoitti, etten vahingossakaan lausuisi väärää sanaa.
Mutta Koltsov oli toista maata, suuri ihminen, herra Pravda, totuuden soihtu. Ja hän oli ihminen, joka avasi silmäni ja opetti katsomaan valokuvantarkasti todellisuutta, sitä mikä oli tässä ja nyt. Olin lukenut Koltsovin teräviä kolumneja Pravdasta, kaikki olivat, ja varsinkin jutuillaan Espanjan sisällissodasta hän oli herättänyt
29


minutkin havahtumaan, että en ollut ainoa alistettu, vaan maailma oli täynnä sorrettuja. Että meillä on oikeus omaan elämäämme.
Espanjassa Koltsov oli itse ottanut osaa taisteluun fasismia vastaan vainottujen työläisten rinnalla ja kuvannut samalla laajaa reportaasia espanjalaisten toverien vastarinnasta, raportoinut kylistä jotka pitivät pintansa Guemican kylän tuhouduttua. Koltsov oli meidän kaikkien silmät ja korvat. Hän välityksellään me tiesimme mitä tapahtui todella.
Aluksi olin vain kirjoitellut lehtiin juoruja ja haaveita filmitähdistä, kuinka Douglas Fairbanks ja Mary Pickford olivat astelleet minua vastaan keskellä kirkasta päivää. Silti Koltsov oli jo Pariisissa kiinnittänyt huomionsa teksteihini, joita oli julkaistu Seijozan toimittamassa euraasialaisten julkaisussa, miten rehellisesti kirjoitat Ariadna Sergejevna, hyviä havaintoja, niin kirkkaita, kuin näkisit ihmisten lävitse, osaat katsoa totuutta sellaisena kuin se on, vaikka omasta mielestäni olinkin aina ollut vain hyvä jäljittelemään ja muotoilemaan lauseeni. Ja kun hänet esiteltiin minulle Mutualiten betonipalatsin aulassa Boris Leonidovitsin seurueessa, pidin hänestä heti, meillä oli samanlainen huumorintaju, tarkat ja aseistariisu- vat vertaukset, ja olin nopeasti kotonani hänen seurassaan, tunsin itseni fiksuksi ja sanavalmiiksi, hän oli älykäs mies, vaikkakaan ei yhtä viisas kuin Boris Leonidovits. Ja oli ihan luonnollista että hän jäljesti minulle toimittajanpaikan muutamassa kuukaudessa lehtitalonsa ranskankieliselle osastolle, kun keväällä kolmekymmentä- seitsemän saavuin Moskovaan.
Läpiveto imaisi huoneen poikki junan tavoin, paiskasi ikkunan kiinni ja nostatti paperini pöydältä lattialle, kun Lilja kello puoli yhdeksän teki ylvään sisääntulonsa Vahtangovin tieteellis-taiteelli- sen kehon ja emootioiden hallinnan metodilla, ilmavirratkin olivat hänen dramaattisuutensa apuna. Kiiruhdin korjaamaan papereita, ennen kuin ne sekoittuisivat Liljan näytelmäplareihin, joita lattiat olivat täynnä, niiltä osin kuin sinne mitään mahtui.
30


Heti kun huoneessa oli enemmän kuin yksi ihminen, sen ahtaus kaatui niskaan, ja pölyinen menneisyyden hämärä, joka pesi teat- terilavasteiden ja näyttämöpukujen rippeiden väleissä, kaikkialle kerrostuneena isotätien, serkkujen, lankojen ja imettäjien koko elämä, Marinan, Serjozan ja minunkin maastalähtöä edeltäneen elämän aikaiset jäänteet alimmaisina, kaikki se vei ilman ympäriltä.
Lilja huohotti, koetti tasata hengitystään, rappuset olivat olleet kova pala, ilma oli hänelle liian kuuma vielä illastakin ja aina hänellä oli tuo painava laukku mukanaan, kaiken maailman rojua hän siinä kanniskeli, vanhoja käsikirjoituksia, kutimia, kirjoja, kiven painoinen se oli.
Harjoituksissa oli tietysti hirveä paniikki ja Lilja aivan kiihdyksissään. Esityksen rytmi oli ollut hukassa, ja Lilja tuntui kantavan vastuuta siitä vaikkei ollut ohjaaja vaan näyttelijäntyön harjoitut- taja. Mutta oppilaat olivat kuin hänen omia lapsiaan.
Hän muistutti että minun oli tultava torstaina läpimenoon. Tietysti tulisin. Olin luvannut kirjoittaa arvion esityksestä Revueen. Ne ovat niin lahjakkaita, Lilja huokasi, ja hänen kasvonsa sulivat äidillisen lempeiksi ja hän nauroi, avaraa näyttämöllistä naurua. Ihmiset sanoivat että meidän naurumme oli samanlaista kirkastaja leveää, mutta Liljan naurua ei kukaan kavahtanut, toisin kuin minun. Hänen naurunsa tuli suoraan sydämestä. Miten paljon naurua, miten paljon maailmaa Liljaan mahtui.
Mutta näytelmä ei kuulu minun suosikkeihini, Lilja valitti kun riisuin tädiltä takin ja nostin laukun tuolille, niin synkkä eikä silti tarpeeksi ristiriitaa. Liian vähän sielua. Minusta se oli todella ajankohtainen, väitin vastaan, ei Shakespearekaan olisi osannut kirjoittaa työläisnaisen ongelmista.
Sementtitarha oli uusi näytelmä, vallankumouksen jälkeen kirjoitetun romaanin pohjalta. Olisi voinut luulla että se olisi naisen kirjoittama - ei edes pariisilaisten suffragettien teksteissä käsitelty naisen tasa-arvoa ja itsenäisyyttä yhtä rohkeasti. Näytelmässä vai¬
31


mo ojentaa miestään joka kaipaa parakkiasumuksesta kotiin lämpöisen lieden ääreen, omaan pöytään ja vuoteeseen, lapsen luo: MMinä syön yhteisruokalassa enkä lämmitä huonettani edes talvella. Olen vapaa neuvostokansalainen ja toverit ovat minun perheeni." Repliikki olisi voinut olla Vera Traillin suusta, sen opin Pariisin suffragetteja ihaillut ystäväni oli iskostanut myös minuun, kunnes oli hypännyt sanaakaan minulle ilmoittamatta Pariisin-junaan lapsi vatsassaan. Liljan mielestä kaikki tarpeellinen oli jo sanottu antiikin tragedioissa ja suuren Williamin teksteissä, uudet näytelmät eivät tuoneet mitään tähdellistä maailmaan. Ihminen ei ole kolmessasa- dassa vuodessa muuttunut lopultakaan kovin paljon, ja tragedia on laji joka parhaimmillaan onnistuu tallentamaan ihmisestä sen mikä on muuttumatonta, Lilja sanoi.
Oppilaat olivat silti haijoitelleet näytelmää Liljan luona koko kesän, ja olin kuullut pätkiä sieltä täältä. Tunsin päähenkilöt jo kuin hyvätkin tutut: Nurotska, Daija ja Gleb, vanhan pyhimyksen nimi, vaikka nykyään uusien näytelmien uusilla henkilöillä oli kaikilla useimmiten myös uudenaikaiset nimet. Ne kuulostivat lasten nimiltä: Vi, Engelina, Ninel ja Marien. Tätä uutta maailmaa varten minäkin synnyttäisin lapseni, toteuttamaan oikeaa ja parasta yhteiskuntaa kuten kaikki tulevaisuuden nimin nimetyt, niinhän minun oli ajateltava, niinhän Muija, siitä minun pitäisi puhua hänen kanssaan, mikä olisi oikein ja mikä väärin.
Aljosa-raukka, hörökorviaan myöten rakastunut, Lilja kiusasi kun hyräilin tyhjentäessäni samovaaria, joka annosteli vettä päivä päivältä kitsaammin. Vai onko jotain muutakin tapahtunut, kun sinä tuolla lailla säteilet? hän uteli.
Tuntui kuin Lilja aina näkisi minusta kaiken heti. Hänelle en voinut kuitenkaan kertoa. Muijan pitäisi saada tietää ensimmäisenä. Se oli hänen oikeutensa.
Kunhan et vain laihdu kaikesta tuosta olemattomiin, hän lisäsi huolekkaasti, ja tuputti minulle teen painikkeeksi teatterilta tuotua
32


makean sipulipiirakan puolikasta, joka oli muhjaantunut voipape- reiden välissä hänen laukussaan.
Täti huolehti turhaan, estelin. En ollut mikään ruipelo enää. Moskovassa olin saanut lihaa luiden ympärille liikaakin. Hyvä että mahduin pariisinaikaisiin mekkoihin. Kohta en mahtuisikaan. Mutta nyökyttelin vain Liljalle, riivin piirakasta muruja, nyt ei ollut nälkä, rakastunut, kyllä, sitä minä olin myös. Ja onnellinen, en tiennyt että ihmisellä voisi näin paljon onnea ollakaan, niin paljon etten tiennyt mihin sen laittaisin, kun en sitä koko ajan voinut Muijallekaan syytää.
Kaikki oli alkanut täältä, tältä sohvalta. Olin tuonut Muijan Mer- zljakovski pereulokille tätien luo ensimmäisen kerran kesäkuussa kun luulin, että tädit eivät olisi kotona, ja uskoin että saisimme olla keskenämme yhden illan. Hänen asuntolaansa en voinut mennä ja toimittajatutulla, jonka luona Muija toisinaan majaili, oli aina perhe paikalla. Vain elokuvateatterien upottavilla tuoleilla saimme olla kahden, kevään aikana olimme nähneet ainakin tusinan verran uusia neuvostoelokuvia, joista en muistanut paljon mitään, mitään en ollut oppinut kaikesta valkokankaalla laukkaavasta elämästä, en muistanut edes näyttelijöiden nimiä, mieli ei enää ottanut vastaan, sillä opettelin ihan toista, aivan uutta asiaa, Muijan ihon maantiedettä, samaan aikaan kun talot sortuivat ja rakentuivat, tehtaiden koneet jyskyttivät, liukuportaat valuivat kuin helminauhat ja paraatit vyö- ryivät Punaisella torilla. Vihdoin saisimme tehdä sen mitä olimme elokuvateatterin pimeydessä voineet vasta tunnustella. Sille minulla ei ollut edes sanoja. Ei venäjäksi, ei ranskaksi, ei millään kielellä.
Mutta tuona iltana Zinaida-täti oli voinut huonosti, tubi oli puhkeamassa, ja tätien piti perua ensi-iltamenot. Molemmat istuivat tukevasti koko illan pöydän ääressä niin että suonikohjut pulputtivat, hyvä että saatiin mahdutettua iltapalalle neljäs tuoli, syötiin meetvurstileipiä ja tädit tarjosivat konjakkia, sitä oli aina käden ulottuvilla, teki hyvää verenkierrolle, sydämelle balsamia, avasi keuhkot, sai hengityksen ja sielun kulkemaan. Muijan jalat ulot¬
33


tuivat pöydän toiselle puolelle, mutta emme yrittäneet mitään, ei yhtään haparoivaa kosketusta pitsiliinan alla, vaikka mieli teki. Olisi pitänyt sittenkin mennä elokuviin, kuiskasin Muijalle kun tädit nousivat etsimään jotain vanhaa savikiekkoa kaikkien tavaroiden alta, mutta me kuuntelimme kiltisti unohdettuja levytyksiä, ääniä ajalta jota ei enää ollut.
Tädit kohtelivat Muijaa ystävällisesti ja kiinnostuneina, niin kuin aina, he viihtyivät älykkäiden nuorten miesten seurassa.
Olin ylpeä Muijasta, vaikka mies olikin ollut puheliaiden tätien seurassa melko hiljainen, kitsas sanoissaan. Näyttelijäoppilaat, joita pienessä huoneessa istui usein iltaisin puolen tusinaa, olivat toista maata, heidän ei ollut vaikea puhua itsestään tai mistä tahansa maan ja taivaan välillä kovaan ääneen tuntikausia. Mutta en antanut sen häiritä, Muijan hiljaisuus oli varmaa ja turvallista, siihen saattoi nojata.
Muija lähti aikaisin, saatoin hänet kadun päähän raitiovaunu- pysäkille, monta vaunua meni ohitse ennen kuin pääsimme toisistamme irti, ja kun palasin kotiin, tädit utelivat minulta kaiken minkä pystyivät. Jostain Zina senkin sai tietää, että Muija oli naimisissa, oli sen saanut selville joltain ystävältään joka kuvitteli tietävänsä koko kaupungin asiat, ja vielä että psykologin kanssa, senja sen tyttären, kuuluivat puolueeseen. En välittänyt, en jaksanut kiistellä tätien kanssa. Zina sanoi ääneen sen mitä Lilja ei tohtinut minulle sanoa: kerran nainut ja eronnut mies ei tee ketään naista onnelliseksi. Nauroin vain. Avioliitto on porvarillinen jäänne, Muija oli sanonut minulle, me vähät piittaamme siitä. Tädeissä oli niin paljon vanhaa maailmaa, niin kuin koko kuudentoista neliön huoneessakin täyteen ahdettuna. Vaikka kuinka rakastin heitä kumpaakin, silloin toivoin, että Moskova antaisi meille pian omastaan. Oli päästävä pois, saatava oma asunto, yhteinen koti, minulle ja Muijalle, nyt olisi sen aika.
Muija tuli kylään toisen kerran laivaston juhlapäivän iltana, ja silloin saimme viimein olla aivan rauhassa puoliyöhön saakka, kun
34


Zina oli lähtenyt Riimille hoitamaan tubiaan, Lilja vietti valkoista yötä näyttelijöiden kanssa. Ja me saimme olla sohvalla kahdestaan koko yön. Ja siksi kaikki oli nyt aivan toisin. Muijasta tulisi mieheni, eikä meidän tarvitsisi tavata keneltäkään piilossa, Muija nukkuisi vieressäni, vuoteessani, minun lapseni isä. Ja siksi minä hymyilin ja olin onnellisempi kuin kukaan tässä talossa, koko Moskovassa.
Annostelin Liljalle hänen sydän-ja verenpainelääkkeensä, viisi eriväristä tablettia, tarjosin lasin vettä. Silloin vasta hän muisti, että pyykit olivat vielä tuvassa, ne olisi pitänyt panna koneeseen, Lilja koetti kammeta itseään ylös. Joku oli ottanut meidän vuoromme, eikä Lilja ollut osannut keskeyttää sitä helvetinkonetta.
Lupasin sopia uudesta pesuvuorosta ja hoitaa koko homman jos vain ehtisin. Lilja pelkäsi kaikkia itsestään pyöriviä rakkineita, kuin ne olisivat saattaneet arvaamattomuuttaan alimaista hänet kitaansa. Siinä he olivat samanlaisia Marinan kanssa, hyvä että Marina uskalsi edes nousta raitiovaunuun saati laskeutua rullaportaita alas metrotunneliin, mahtaisikohan hän huomenna päästä mes- suasemalle saakka.
Olisi pitänyt sanoa heti eilen, että minä hoitaisin pyykit. Mutta Lilja halusi pitää asian omissa käsissään. Datsalla hän oikein mainosti Merzljakovski pereulokin uudenaikaista suurta ja teräksistä teollisuuspesukonetta, sillä saisi kaikista kellertyneistä alusvaatteistakin taas valkoisia.
Kaikki ne pirun vempaimet, en minä ikinä opi, Lilja puuskahti kuitenkin nyt, on aika sijoiltaan, ja niin edespäin. Vaan kuka nostaisi sen takas raiteilleen, heitin, vaikka arvasin heti sen menevän väärin. En ollut kovin hyvä englantilaisessa näytelmäkirjallisuudessa.
Ei, ei se niin voi mennä, Lilja tarttui sitaattiini, ei sen ajan Englannissa mitään junaraiteita ollut. Missäs se minulla on, ei englanniksi tietenkään, vaan vanha käännös, kukahan Hamletin pystyisi kääntämään kunnolla uudestaan, vai onkohan sekin kohta kielletty, mestari Williamin esittäminen?
35


Shakespeare oli kesän aikana tehnyt paluun Moskovan näyttämöille, mutta sosialistiseksi realismiksi muokattuna, olihan Liljakin nähnyt esityksen jossa Hamlet oli nimenomaan tuotu suuren terästehtaan lavasteisiin. Mutta Boriksen käännös, jonka valmistumista odotettiin kieli pitkällä erinäisissäkin piireissä, oli toista maata. Tiesin sen, se kelpaisi jopa Marinallekin. Täytyisi antaa käännös tädille luettavaksi.
Eivätkö ne ole tuolla ylimmällä hyllyllä, Lilja ähkäisi, Hamlet, Lear, missä ne nyt ovat. Hän tähyili tiuhaan pakattuun kirjahyllyynpä oli jo aikeissa nousta peitteidensä alta. Näimme Hamletin vanhan painoksen molemmat yhtä aikaa. Se oli niin korkealla ettei siihen ylettyisi ilman tuolia.
Nousin kiikkerälle toneetuolille ja tunsin itseni kömpelöksi hir- veksi. Katossa oli musta laajeneva läikkä, yläkerrasta oli joskus valunut vettä ja home oli alkanut syödä pintoja, ei ihme että huoneessa oli vaikea hengittää, ja molemmat tädit sairaina, katonrajaan pakkautuneissa kirjoissa oli mustat reunat, surureunat, ja kun pyyhkäisin läiskää hihalla, ylähyllyn kootut niteet rojahtivat niskaani ja putosivat siivekkäinä ammuksina maahan ja repeytyivät liimauksista. Hutilus, tyhmä tyttö, hippopotamus, niin arvokkaita kuin ne olivat, Dostojevskit, Tsehovit, Leskovit, Lermontovit, Gogolit, Tolstoit ja Puskinit, koko vanha maailma, kaikki mitä ihminen voi ihmisestä tietää, ja nyt vaikersivat maassa sankarit ja murhamiehet ja kuolleet sielut liimaukset maahan varisseina kuin repeytyneet jänteet.
Lilja katsoi minua vuoteestaan huvittuneena mutta lempeästi, hän oli sitä mieltä että kiijat olivat kaivanneetkin kunnon pölyttämistä pitkän aikaa. Hamlet oli yhä ylähyllyllä, mutta Lilja pudisti päätään, minun ei tarvinnut enää kurotella sitä, hän muisti sitaatin muutenkin. Sijoiltaan aika mennyt on, hän sanoi, - voi, että juur’ minä synnyin laittamaan sity ehjäksi Hamlet itse, hänenhän se on tehtävä, pelastettava koko aikakausi. Siinä vasta homma, minä sanoin, niin, Lilja vastasi, jokaiselle ihmiselle siunaantuu hänen itsensä kokoinen homma.
36


Kun maailma olijalleen pistetty shakespearelaisen mitan mukaiseen järjestykseen, Lilja pyysi minua vielä nostamaan laatikon, joka oli pudonnut kirjojen mukana alas hyllyltä, en ollut huomannut sitä, se oli ehkä ollut sullottuna kirjojen taakse, pölyinen ja laakea, näytti ensin koristeelliselta nahkakantiselta kirjalta tai kansiolta, mutta vanha suklaalaatikko se oli, sellaista suklaata ei varmaan enää edes tehty. Tsaarin suklaa. Aprikosov ja pojat. Vaikka olikin vain pahvia, laatikko ei ollut kärsinyt pahasti, kansi oli vain auennut. Laatikon sisällä oli vanha kansio, kulunutta tummanvihreää nahkaa, vanhoja pölyisiä kirjeitä ehkä, valokuvia, jokin vaatekappale, silkkinen pus- sukka, kellastuneita muistoja, niitä huone oli täynnä.
Asetin kannen paikoilleen, pyyhkäisin vahaksi muuttunutta pölyä, se jäi karstaksi sormiin, ja ojensin laatikon Liljalle ja ryhdyin pelastamaan kirjoista mitä pystyin. Mikä turhuus, ne pitäisi viedä sitojalle, vaikka tuskin kukaan enää tällaisia kirjoja otti huol- taakseen, vallankumousta edeltäneitä opuksia. Leskovin kootuissa teoksissa oli Marinan ex libris. Se oli vuodelta 1920.
Lilja sormeili laatikkoa hiljaa. Kysyin, oliko siellä jotakin tärkeää, ja Lilja katsoi minua oudosti, pysähtyneesi, kuin näkisi Hamletin isän, haamun.
Saisi kai kärrätä kaatopaikalle koko höskän, hän sanoi sitten, mutta kuulosti Zinalta enemmän kuin itseltään. Lilja vaali yleensä kaikkea asunnon jäämistöä tunnollisesti, toisin kuin Zina jolle Liljan suvun tavarat olivat vain siivoamisen tiellä. Ja hänen äänessään oli outoa tekoiloa. Hän sulki laatikon ja puristi kapeilla sormillaan sen reunoista lujaa kuin tahtoisi painaa sen rikki, kurotti sitä yöpöydälle, johon oli kasattuna näytelmäplareja ja aprikoosin- kiviä, tein tilaa.
Lilja alkoi väsyä, vaikka olisin voinut puhua hänen kanssaan aamuun asti, tulevaisuudesta, menneisyydestä, huomisesta, kaikesta, miten maailma tulisi muuttumaan, minun elämäni, ehkä Liljankin. Eikö Lilja ollut koskaan halunnut itse lasta, sitä pitäisi kysyä, en ollut tullut sitä ennen edes ajatelleeksi. Lilja oli aina vain Lilja.
37


Mutta oli tullut pimeää ja aamulla olisi herättävä yhtä aikaa auringon kanssa. Suukotin hyvät yöt Liljan molemmille poskille ja vetäydyin alkoviini. Jos olisin kysynyt, olisin paljastanut itseni.
Vuoteessa kävin haastattelun lävitse. Vapaus. Tasa-arvo. Uusi ihminen. Neuvostokansalainen. Nukahdin paperit sylissäni, nukahdin ja heräsin. Oli jo hämärää, hiljaista, Liljan ahdas eteisal- kovi pölyä, pimeää ja varastoitujen tavaroiden naftaliinia täynnä, monta vuosikertaa toisten ihmisten keskeytettyjä, jätettyjä, paluuta tai kuolemaa odottavia elämiä, ne tungeksivat öisin unissani.
Kuuntelin hengittikö Lilja. Huoneessa kohisi vaimea kuorsaus, se oli katkeileva, mutta elävä. Kaikki oli hyvin. Vaikka oli äänetöntä, en silti saanut unta heti uudestaan. Kun joku toinen kuuli kau- kaisimmatkin äänet ja toinen tunsi vuoteensa pohjalla hemeenmu- renat, minä tunsin ovesta tulvahtavan laskiämpärien löyhkän, muhivat perunankuoret roskiksessa, vaihtamattoman vaipan, hiestyneen parfyymin, yöllisen majoneesivälipalan, siemensyöksyt, tunkkaiset lakanat. Mutta lopulta turruin hajuihin.
Ennen kuin nukahdin uudestaan, tunnustelin vatsaani yöpaidan alla, rintoja pakotti, mutta vatsa oli yhtä kuopalla kuin ennenkin. Paksu pehmeä iho nousi ja laski hengityksen mukana ja tunsin oman lämpöni sen alla, omien sormieni sykkeen.
38


Vsenory
Elokuu 1923
Nyt vuoret olivat irtautuneet punertuvasta taivaasta ja pusertuivat hitaasti esiin auringon särkemästä usvasta, Isomärkäkoira ja Pik- kumärkäkoira, kuka ihme oli kylän nimennyt elukkaparkojen mukaan. Kylän koiratkin olivat tosin tuntuneet Marinasta aluksi ystä- vällisemmiltä kuin paikalliset asukkaat.
Päivästä tulisi jälleen paahtava, vaikka savuttava uuni olikin luvannut sadetta. Aijan pelakuulle oli tehtävä jotakin, vai oliko se be- gonia, Marina oli huono kasvien nimissä. Ruma kukka, harottava, ei melkein mikään kukka edes, keisonhajuinen, ja ruukusta lähti mietoa makeaa lannan hajua, kankeiden sormien päissä verenpunaiset siivet, jotka tipahtaisivat kohta, ne eivät enää sulkeutuneet yöksikään, uusia nuppuja oli silti tulossa. Kukan kovat sormimaiset varret ojentautuivat odottavina kohti vuoria, päiväistä valoa päin, ymmärsikö kasvi valosta ajan kulumisen. Ei kukkaa voinut syyttää siitä, että onni jota se koetti kannatella oksissaan oli sekin jotenkin vinoja rujo.
Jokin vilahti metsän reunassa, tien ja metsän rajalla, niin nopea liike ettei Marina erottanut oliko se lintu vai pelkkä putoava lehti. Sydän kierähti ympäri. Ei kukaan vielä näin varhain ollut liikkeellä, ei edes naapurin vanha Olga. Mutta ei se Olga ollut. En¬
39


sin hän luuli sitä oksiston muovaamaksi hahmoksi, pelkkä läikkä, punaista kaarnaa, hämäränpunertava aavekuvio metsässä, pajut kahisivat, niin ne tekivät aina, muuten metsä oli äänetön, pysähtynyt, yön hämärä oli siellä vielä, mutta sitten tihentymä alkoi liikahdella, niin hitaasti, että se tuskin erottui, kunnes valoa tuli enemmän ja hän näki ääriviivat aivan selvästi, erotti ruohon keskeltä hiekanvaalean haijan, apeat silmäkuopat, tukevan kallon. Ja tuntui kuin samalla hänessä olisi auennut kaikki se, mitä hän ei viime öisestä unestaan ollut halunnut muistaa, eikä hän jaksanut nytkään ajatella sitä kokonaisina ajatuksina. Niissä unissa ei ollut mitään ajateltavaa.
Hän katsoi uudestaan metsään, ei siellä ollut mitään, pelkkää valkeanharmaata kiveä, kalliota jota hän näki joka päivä, miksi se tänään otti hevosen muodon kuin haluaisi ilkkua hänelle huonona enteenä, Puskinin valkoisena hevosena. Mutta tunne siitä että joku oli metsässä ja katseli häntä ei mennyt pois. Sama tunne kuin unessa. Se seisoo hänen vieressään, vain seisoo, katselee, hengittää. Ja äkkiä se täyttää koko kuivuuden runteleman pihan, niin pieni, ja niin valtava olento, tiheä hengitys, luumun muotoiset kasvot, paine joka halkaisee hänet, eikä hän osaa sanoa sille mitään. Miksi sinä tulet tänne. Mene pois. En halua nähdä sinua. Miten jokin voi olla niin pieni, olematon ja silti häntä voimakkaampi. Kun Aija lähtee, hän jää kahden tämän olennon kanssa, joka ottaa milloin aavehevosen, milloin minkäkin muodon, eikä mikään suojaa häntä siltä.
Laaksosta kantautui aamun ensimmäisen paikallisjunan kolho vihellys, kun se lähestyi Vsenoryn seisaketta. Tässä vaiheessa aamua Seijoza oli yleensä vasta lähtenyt juna-asemalle, ja aina myöhässä, puolessavälissä rinnettä, usein Marina saattoi melkein kuulla hänen kiivaan ja repivän huohotuksensa kylän yllä, tuntea sen poltteena omissa keuhkoputkissaan ja ehti huolehtia, ettei mies juoksisi itseään hengiltä, oli hän sanonutkin että tuskin ikonien jumalansynnyttäjät menettäisivät malttiaan ja lakkaisivat pu-
40


humasta hänelle, jos hän kerran myöhästyisi professori Kondako- vin luennolta.
Jos mies jäisi ensimmäisestä junasta ja palaisi takaisin odottamaan seuraavaa, hänen olisi otettava puheeksi kaikki, aloitettava jostain, oli puhuttava, hän ajatteli joka kerta ja koetti työntää luotaan tukahduttavaa puristusta, joka salpasi hengen, eikä hän yleensä jaksanut edes vetää henkeä loppuun asti, aamuisin oli pahinta. Hänestä tuntui että Serjoza melkein kavahti häntä, kun he ohittivat toisensa huoneessa tai käytävän ahtaudessa, eikä hän osannut rauhoittaa miestään, ei saanut sanoista otetta, ei siitä mistä olisi pitänyt puhua, miksi he olivat tulleet niin vieraiksi toisilleen, huomasikohan tyttö mitään, huolehti siitä ainakin etteivät he koskaan olleet aivan kahden.
Aina Seijoza kuitenkin ehti kaupunkiin menevään junaan eikä palannut juomaan keskenjäänyttä kahvikupillista, ja kun mies palasi opinnoistaan, samana iltana tai seuraavana, joskus vasta loppuviikosta, Marina ei enää ajatellut koko asiaa, ei juuri silloin, kyllähän he tulivat toimeen, puhuttavaa riitti muutenkin, se ja se oli muuttanut kaupunkiin ja se ja se matkustanut Pariisiin, ihmisiä tuli ja meni kuin asemaravintolassa, oli tämäkin maailman kolkka, aivan kuin kaikkien puolituttujen moskovalaisten pitäisi kulkea Prahan siltojen ylitse ja kysyä neuvoa siellä tungeksivilta pyhimyksiltä ennen kuin voisivat päättää minne antaisivat maailman viedä itsensä, ja oli päiviä jolloin oli mukavia hetkiä yllin kyllin, naurua, Aijan leikkiä ja sepityksiä, yhteistä ääneenlukua, Koditon, Kurjat, muita kodittomien matkalaisten kertomuksia, ja Serjoza oli aina kiireinen kuulustelujen ja esseidensä kanssa. Ja loput ajasta vei lehti, se oli Serjozalle kaikki kaikessa, ja siksi Marina oli auttanut sen toimittamisessa, viimeistellyt jo keväällä runoja, jotka julkaistaisiin ensimmäisessä numerossa. Kunhan sekin ei vain jäisi kesken. Muiden asiat Serjoza kyllä sai hoidettua mutta omiaan ei, ja niin heidän välillään kaikki lykkääntyi, viivästyi, puhumaton jäi puhumattomaksi, repeämäksi heidän välilleen, ja se uhkasi jo hänen säkeitäänkin.
41


Oli paljon helpompaa, kun mies oli jälleen poissa. Seijoza olisi sanatoriossa koko syksyn, ei ehtisi takaisin ehkä koko lukukautena, opinnotkin jäisivät, toivottavasti hän ei keskeyttäisi kokonaan, sillä silloin Tsekkoslovakian opiskelustipendi valkoisen Venäjän pakolaisille lakkaisi, heidän oli tultava toimeen hänen apurahallaan, eikä hän tiennyt miten kauan kestäisi että hän saisi todella julkaistua jotakin Venäjän ulkopuolella. Pahimmassa tapauksessa myös lehti jäisi ilmestymättä, ja hänen runonsa hautautuisivat Nuslen tehtaiden matalaan hajuun solttupoikien hikisten jäämistöjen alle.
Viime viikkoina hän oli lakannut huolehtimasta Seijozan terveydentilasta, ei rukoillut joka ilta, että mies pysyisi elossa, jaksaisi hengittää vaurioituneilla keuhkoillaan, että väsynyt sydän pysyisi liikkeessä. Hän tiesi myös, että jos Seijoza kuolisi, hän ottaisi itseltään hengen, kuolemalta itseltään kysymättä, toista vaihtoehtoa ei olisi.
KirjeJiinglingille Berliiniin oli hänen yöpöydällään. Ei mikään rakkauskirje vaan sairauskertomus. Kaksikymmentä sivua, kuukauden mittainen kiije. Valkoista kirjoitusta, tyhjää kuvitelmaa, mitä hän oikein kuvitteli, hullu hän oli, houkka. Että sellainen elämässä kiinni oleva poikanen muka voisi ajatella häntä, jokaisena valveillaolonsa hetkenä, niin kuin hän tätä ajatteli, tuntematonta ihmistä jonka ääntä ei edes ollut kuullut, ja jonka kosketusta tuskin osasi kuvitella ihollaan, ja jota hän silti kuljetti veressään, hengityksessään, kaikkien sanojen välissä.
Kun olen lähettänyt tämän kirjeen, en ajattele häntä enää, Marina sanoi itselleen ja sulki kuoren, kirjoitti osoitteen. Aleksandr Vasiljevits Bahrah, Richardsplatz 16, Böhmischer Dorf, Berlin. Mikä yhteensattuma sekin, että nuori kriitikko oli päätynyt asumaan tsekkiläiseen kylään Berliinin laitamille niin kuin hän Prahan kylkeen venäläiseen siirtokuntaan ja löytänyt hänen runonsa ja sen mitä kukaan muu ei ollut niistä vielä tunnistanut, kirjoitta¬
42


nut sen mitä kukaan muu ei vielä ollut kiijoittanut. Mutta ei enempää, ei tänään, ei yhtään ajatusta, ei leikkiä joka oli alkanut käydä työstä, se söi hänen parhaat hetkensä.
En ajattele häntä, en anna ajatusten keveyden houkutella minua hänen sanojensa otteeseen enkä anna myöskään niiden raskauden lannistaa, en ajattele vihamielistä hiljaisuutta, hylkäämistä, kuolemaa, enkä ajattele Berliiniä, en hänen tapaamistaan, en poppeleita jotka reunustavat katua, en taivasta jonka alla en enää tunnista itseäni, vaan jonkun vieraan joka on vielä enemmän minä, en kulje hänen käsipuolessaan lävitse yhtään tasaista ja suoraviivaista katua, Kurfurstendamm, Tauentzierstrafie, Eisenacherstrafie, en yhtään pimenevää vanhaa venäjää sorisevaa Charlottengradin iltaa, en kuvittele yhtäkään hautausmaata jonka ruohon alla runoilijat lepäävät viimeisillä sijoillaan, ei yhtäkään ajatusta ennen kuin hän vastaa. Pesen ja ripustan pyykit, lakanat ja alusvaatteet, en ajattele muuta kuin valkoista, valkoista, valkoista, sisään, ulos, valkoista hengitystä.
Mutta ei hän silti voinut olla ajattelematta. Jo Junglingin ensimmäinen kiije ja älykäs kritiikki Psyykestä olivat herättäneet hänet eloon, kaikki virtasi, elämä, säkeet. Sielun rytmiopin nöyrä käsityöläinen, nuori toimittaja oli kiijoittanut juttuunsa, vaikka Marina oli vasta tänä kesänä jaksanut opiskella kunnolla jambit ja dak- tyylit. Minä elän - ja kirjoitan sen mukaisesti, hän vastasi nuorukaiselle, kirjoitan korvani mukaan - uskon ja toivon mukaan - eivätkä ne ole koskaan pettäneet minua.
Mutta koko juttu oli ehtinyt pilaantua, kahdessa kuukaudessa. Heinäkuun puolenvälin jälkeen ei nootin noottia. Silti hän oli kulkenut viikosta ja huoneesta toiseen kuin olisi vastarakastunut, pelkistä sanoista, kahdesta lauseesta, ja odottanut vastaukseksi yhtä ainoaa, musteesta tulvahtavaa onnea. Hänen mielikuvituksensa oli nopeampi kuin aika. Tai sitten: ihmisen koko sielu yhdessä kiijees- sä, kädenojennus, lupaus.
Mutta kiije oli kirjoitettu, ja olisi lähetettävä, saatava matkaan tänään. Hän otti kiijeen mukaansa alas. Olisi saatava edes yksi
43


sana vastaukseksi. Edes: älä kirjoita enää. Tai: kestäisikö mies, poikanen, sellaista luottamusta, kestäisikö kukaan.
Marina avasi sen vielä kerran, lisäsi yhden lauseen: En tarvitse rakkautta, vain inhimillisyyttä. Nyt kirjeeseen oli kirjoitettuna kaikki mitä hänellä oli miehelle sanottavana. Hän ei voisi enää koskea siihen, ei avata, tehdä uusia lisäyksiä. Se ei kuulunut hänelle, oli annettava se toisiin käsiin.
Ulkoseinän harmaantuneet rappaukset varisivat alas, kun Aija jymisytteli talon portaat hevosenharppauksin ja hulmahti ovesta pihaan. Tytöllä oli yöpuku yllään ja tukka hajallaan, takkuja täynnä. Miten valtavasti Aija oli kasvanut pelkästään kesän aikana, hiukset, kynnet, jalat, ne täyttivät koko talon, puoli metsää, hiuksia lenteli kaikkialla, prinsessa ilman tornia ja ilman veljiä, hänen jättiläistyttönsä. Ja aina hyvällä tuulella herätessään, sunnuntailapsi, miten toisilla on kyky onneen, toisille sitä ei ole annettu.
Aija näki hänen kädessään kirjeen ja vihkot ja kysyi ensimmäiseksi, ettei hän kai vain häirinnyt mamanin työntekoa, oli heti ojennuksessa, ei, tänään en avaa vihkoja koko päivänä, hän lupasi. Aija huoahti kiitollisena, vapaapäivä, ja ryntäsi Seuraavaksi postilaatikolle, ruskettuneet kasvot hehkuivat malttamatonta tarmoa, vaikka silmät olivat unen muuraamat. Mutta kun tyttö avasi tyhjän laatikon, hänen koko hevosenruumiinsa lysähti, kuin se olisi katkottu naruistaan irti. Pettymyksen kuohahdus tytön kasvoilla ehti pistää häntäkin, jokaiselta vastoinkäymiseltäkö, jonka maailma eteen keksi, hänen pitäisi lastaan yrittää suojella, oliko se edes hänen tehtävänsä, hänen vallassaan, ei. Joka aamu sama juttu, mutta siihen lapsen olisi totuttava, jos luotat kehenkään, hän pettää sinut, mutta silti on luotettava, se jonka valitset luottamuksesi kohteeksi, sitä et epäile.
Marina sanoi, ettei posti ollut tullut vielä, tuskin tulisikaan ennen kahdeksaa, mutta kehotti Aijaa olemaan odottamatta liikoja Serjozasta. Aija puolusti heti isäänsä, uskoi että Serjoza kirjoittaisi, ja pyysi ettei Marina vihastuisi.
44


En minä sinulle ole vihainen, Marina sanoi, ei ollut huomannut kärsimättömyyttä äänessään.
Aijan puolesta hän oli vihainen. Ei olisi luullut yhden postikortin lähettämisen olevan vaikeaa, niin sairas Seijoza ei ollut ettei yhtä kirjettä voisi parantolasta lähettää. Miehen olisi pitänyt tuntea lapsensa paremmin. Olisi hän voinut ymmärtää, miten heidän oli pitänyt odottaa viisi pitkää vuotta yhtä ainoaa elonmerkkiä hänestä, yhtä vakuutusta siitä että he olivat kaikki tässä samassa maailmassapa että he kuuluivat yhteen, vaikka olivat tuhansien kilometrien erottamia. Sodasta ei kirjeitä noin vain lähetetä, mutta sota oli loppunut jo vuotta aikaisemmin ennen kuin he olivat saaneet tietää, että Seijoza oli elossa, ja senkin uutisen he olivat kuulleet Dja Ehrenburgilta.
Alussa Aija oli ihmetellyt, miten postinkantaja löytäisi heidät. Katu, jolla he asuivat, ei ollut edes nimetty. Talolla oli pelkkä numeroja millainen talo, kapea kuin linnunpönttö, ei sentään mikään sa- vilattiainen mökki niin kuin se, jossa he olivat aluksi asuneet. Postimies kyllä tiesi missä he asuivat, kun kiijeet alkoivat tulla, ja kiijeitä heille tuli, monta kiijettä päivässä, ja Borikseltakin kerran viikossa. Keväällä saattoi mennä viikkoja niin, että postimies oli heidän ainoa yhteytensä ulkomaailmaan, ja Marina oli melkein suudellut nilkuttavaa Libovitzin ukkoa kun odotettu Moskovan-kiije oli saapunut.
Boris LeonidovitSin kiijeet he olivat opetelleet yhdessä ulkoa. Mutta sitten kiijeiden tulo oli lakannut. Se oli hänen syynsä. Hän halusi liian paljon, koko sielun, ilman ehtoja, ruumiilla hän ei tekisi mitään, siitä saisivat muut pitää huolen. Ja saman virheen hän oli tehnyt kesän alussa nuoren Bahrahin kanssa, rakastunut pelkkiin sanoihin, miehen rakkauteen hänen sanojaan kohtaan. Ja nyt nuori kriitikko ei ollut vastannut kuukauteen. Hän tiesi olevansa naurettava, kun oli kuvitellut toisen, vielä syvemmän ja pakahduttavamman sielunyhteyden, ennen kuin oli ensimmäisestäkään päästänyt irti.
Seijoza oli luvannut, että kiijoittaisi tytölle parantolasta, mutta kahden kuukauden aikana oli tullut vain yksi postikortti, se oli
45


saapunut heti ensimmäisellä viikolla. Hän voisi pian paljon paremmin, Seijoza kirjoitti, ja tulisi katsomaan Aijaa leirille heti kun tyttö sinne saapuisi. Parantolasta näkyi vuorille, maisema Määrissä oli melkein samanlainen kuin heillä Böömissä. Ruokaa oli riittävästi. Hänelle kiijeessä ei ollut osoitettu yhtään omaa sanaa. Sitten Seijozasta ei ollut kuulunut mitään.
Jos Seijozan tila muuttuisi huonompaan suuntaan, siitä ilmoitettaisiin, mutta menisikö siihen päiviä, viikko, hän ei voinut ajatella sitä, eikä se auttaisi nyt millään tavalla. Hän ei ainakaan pilaisi tätä päivää kiijeiden odottamiseen, olemattomien viestin tuloon. Ei tänään. Ja kuin tyttö olisi heti taas kuullut hänen ajatuksensa, tämä kysyi ääni täynnä pinnisteltyä toiveikkuutta, oliko Marinalle itselleen tullut odotettua kiijettä. Ei, ei ollut kiijeitä tullut eikä hän halunnut siitä sen enempää nyt keskustellakaan.
Tyttö jatkoi silti jo viikkoja kestäneen asiantilan vatvomista ylitsevuotavan myötätuntoisena, äänellä jota hän ei juuri nyt jaksanut kuunnella, että miten Jiingling on sittenkin voinut laittaa kiijeen postiin, mutta jos Berliinissä on kaikki sekaisin, ei postikaan kulje, mutta kiije tulee aivan varmasti, tänään, huomenna, teidän pitää olla kärsivällinen, Marina, ei Jiingling ole unohtanut teitä, ehkei hänellä ole rahaa edes postimerkkiin, jos ne maksavat kerran tuhansia markkoja, ei sellaista summaa edes voi kuvitella, ja ensi viikolla ne maksavat ehkä jo miljoona Saksan markkaa.
Tyttö puristi häntä kädestä, kömpelö ele, kättä poltti, hän oli unohtanut koko palohaavan. Hän veti käden äkkiä pois ja läppäsi tyttöä käsivarteen vaikka ei tarkoittanutkaan. Kyyneleet tulvahtivat Aijan silmiin.
Lopeta, sotilas ei itke, hän käski. Tyttö ryöhkäsi itkun heti sisäänsä, anteeksi. Ja sitä paitsi rahassa ei ole mitään kuviteltavaa, hän tuhahti kaiken päälle kiusaantuneena, vain typerykset tuhlaavat siihen kuvittelukykyään.
Se on totta, Marina, tyttö sanoi rauhoittuneena, vaikka kyljet värisivät vielä yöpaidan alla kuin säikyllä kauriilla, se on sielun
46


kykyjen tuhlaamista. Tyttö osasi hillitä itsensä kuin aikuinen, siinä Marina tunsi onnistuneensa lapsen kasvatuksen osalta. Hän huomasi olleensa silti liian kova, mutta ei osannut muuta, ei mahtanut sille sittenkään mitään.
Marina koetti sovitella, sanoi ettei olisi pitänyt tehdä raskaita töitä täyden kuun alla, se tiesi vain loukkaantumisia, vaikka tiesi näiden ajatusten olevan pelkkää taikauskoa. Tyttö otti hänen kätensä uudestaan omaansa, tutki tummunutta palovammaa luottavaisesti, puhalteli ja hoivasi. Dves on loukannut itsensä hyvin hyvin pahasti, tyttö vaihtoi äänensävyään, hengitys katkeili vieläkin vähän, Hippo hoitaa tämän, ja hän antoi tytön hyysätä, mutta sanoi että heillä olisi vielä pyykättävää, tyttö saisi auttaa häntä.
Aija otti hänen kirjeensä. Se on jo kuin romaani, tyttö huokasi samalla kun tunnusteli paksua kuorta, kun Jiingling vain tietäisi miten ihmissielulle on raastavaa olla rakastunut. Mutta me tiedämme, Ilves, että välimatka ei ole rakastavaisille este, vaan kaikkein läheisin yhteys toisiaan rakastavien ihmisten välillä on silloin kun he ovat erossa.
Kaikki venäläiset tietävät sen tunteen, mutta muissa kielissä sille ei ole omaa sanaa niin kuin meillä, Marina huomautti.
Eivätkö muunmaalaiset siis tiedä, miten Anna tuntee suurta yhteenkuuluvaisuutta poikansa kanssa, vaikka ei saa tätä nähdä? Aija huolehti, ja alkoi esittää suloisesti eläytyen Kareninan suurta kaipausta pikku Serjozaansa kohtaan, tyttö matki Sarah Bemhard- tiaan Efronien lahjakkuudella, tuollaiset silmät lumoaisivat puoli Eurooppaa isolla kankaalla. Tyttö oli vakuuttanut katseellaan Li- bovitzin nilkuttavan ukonkin. Joinain aamuina postinkantaja oli jopa tullut erikseen sanomaan, että oli pahoillaan kun hänellä ei ollut tuomisia. Kirjeen sijaan hän oli antanut Aijalle kesän ensimmäisiä kirsikoita. Liian happamia, Aija kuiskasi kun mies oli mennyt ja kaivoi muhjaantuneet marjat pensaiden alle maahan, hapan- kirsikoita, mies oli varmaan erehtynyt puusta.
47


Minun kirjeitä ei teidän tarvitse odottaa leiriltä yhtään päivääkään, Marina, tyttö sanoi. Kirjoitan teille heti kun olen perillä. Pitkän kirjeen aivan kaikesta. Kirjoitan jokaisena päivänä. Ja teidän täytyy kertoa minulle kaikki Prahasta, vuoresta, uudesta elämästänne, uusista rakkauksistanne, uusista runoelmista.
En tarvitse kirjeitäsi kouluelämästä, minä tiedän mitä se on, eikä siinä ole mitään mikä minua kiinnostaisi, mutta jos kirjoittaisit leirillä meidän kirjaamme, Marina sanoi, se tekisi minut onnelliseksi. Moskovan kirjaa. Meidän on saatava se julkaisukuntoon.
Tyttö katsoi häntä säikysti, pakeneva lintu, vilkuili sitten taas tielle, pää nyki, mutta tiellä ei ollut yhtään kulkijaa, naapurin piski pysyi hiljaa, miten hän saisi tytön jatkamaan kirjoittamista, nykyään lapsen huomio karkasi aina toisaalle.
Ja meidän on luettava yhdessä sinun tekstisi lävitse, ennen kuin lähdet, hän muistutti tyttöä. Olet tehnyt jo niin paljon kirjan kanssa työtä, ettei sitä voi jättää kesken, eihän?
Hän oli tehnyt sen eteen jo itsekin valtavasti, kirjoittanut puhtaaksi suurimman osan tytön viiden ja seitsemän ikävuoden välillä kirjoittamista teksteistä, mutta materiaali viimeisestä talvesta, vuodesta 1920, puuttui vielä, sitä hän oli koettanut tyttöä saada kirjoittamaan koko kevään, mutta se oli kuin olisi yrittänyt saada kuivunutta jokea virtaamaan.
Mutta Marina, te sanoitte ettei työntekoa tänään, Aija aneli nytkin toisaikaisesti, eikö meidän pitänyt tehdä tänään jotakin ihan muuta?
Marina käänsi katseensa taivaalle, levitti kätensä ja huokasi, niin synkästi kuin osasi. Ilves haistaa myrskyn nenässään, hän sanoi, tänään se tulee, ikävä kyllä.
Taivas on ihan tyhjä, Aija väitti vastaan, tietenkin, etkö sinä näe, ihan tyhjä, ei yhtään pilveä, katso nyt. Ilves, katso nyt. Ei tänään tule sadetta. Ei tule. Muistatteko milloin viimeksi edes satoi?
En muista, Aljosa, hän vastasi.
Sinä päivänä kun Leijona lähti. Silloin satoi koko päivän. Kamala mutavelli. Ettekö te muista, Marina?
48


Hän muisti nyt, kun tyttö sen sanoi. Miten hän muistikin niin vähän, vähän koko kesästä, päällisin puolin päivät kuluivat samalla tavalla, mutta sitten oli se mikä oli näkymättömissä, odotus, miten se teki kaikesta paljon enemmän, hitaat sanat, purskahtavat sanat, ryöppyävä virtaus, nuoren Bahrahin kirjeet, silmänräpäykset kun kaikki äkkiä muuttui toiseksi, hiekka, vesi ja tuuli alkoivat puhua omaa kieltään ja hän ymmärsi sitä vailla mitään välitystä.
Nyt hän muisti, miten he kantoivat Seijozan laukkuja uppoavassa savessa ja tuntui kuin koko kylä liukuisi sadeveden mukana alas vuorilta jokeen, he sen mukana, niin huterasti maailma oli kiinni perustassaan, ei juuria, ei mitään mistä pitää kiinni, kiertolaissakki. Hän tarvitsi tyttöä pysyäkseen kiinni maassa, ei selviäisi ilman tätä.
Mutta tänä aamuna taivaalla ei ollut pilven pilveä, ei idässä, ei etelässä, lännessä vain autereista poutaharsoa. Ja tyttö oli niin tarmokas ja päättäväinen että estäisi pilvien tulon pelkällä ajatuksen voimalla.
Tehdäänhän me retki tänään, tyttö muistutti ja nosti vanteen maasta, se oli jäänyt pihaan eilen, tehdäänhänme, hän aneli, jos kerran ette tee töitäkään. Mennäänhän me linnalle?
Retkeä Karlstejniin oli suunniteltu pitkin kesää. Aija otti sen puheeksi päivittäin, huomenna, eikö huomenna jo mennäkin, Marina, hän oli siihen jo todella kyllästynyt, vaikka oli itsekin luvannut että heti kun Seijoza olisi parempi ja hän saisi näytelmän aluilleen tai edes Joutsenet viimeisteltyä, he pakkaisivat eväät ja lähtisivät linnalle aikaisin jonakin aamuna kun ilma olisi hyvä, taivas pilvetön.
Ilma oli huono veruke, ei sadepäivää koko kesänä. Mutta hän oli ollut alkukesän niin kiinni töissään, ei puhettakaan että hän olisi voinut jättää koko päiväksi kaiken kesken. Oli yleensä jo iltapäivä kun hän katkaisi työnteon ja oli saanut ruoan tehtyä, ja Aija edes sivun tai kaksi kirjoitettua, jos ei muuta niin siitä mitä he olivat edellisenä iltana lukeneet, ja silloin oli aina jo liian kuuma enää lähteä mihinkään. Silti, pitihän linna nähdä, se oli radanvarren tärkein nähtävyys, Kaarle IV:nnen itse suunnittelema goottilainen
49


helmi, rakennettu ensimmäisen kerran 1380-luvulla. Seijoza kävi tutkimassa linnan arkkitehtuuria ja taideaarteita KJementiniumin vanhoista painoteoksista, kuningas oli kerännyt sinne kaikkialta pyhäinjäännöksiä tehdäkseen Prahasta maailman hengellisen sydämen, ja niin Seijoza kertoi Aijalle legendaa: se joka pääsi koskettamaan linnan kätkettyjä aarteita sai ikuisen elämän. Ehkä se parantaisi Seijozan heikon sydämen, Aija ehdotti innoissaan. Olga sanoi, ettei linnassa mitään aarteita ollut, ne oli ryövätty viimeistään hussilaissodassa. Turisteja sillä houkuteltiin, se oli Baedeke- rissakin. He eivät olleet turisteja, Marinan teki mieli huomauttaa siihen, vaan maattomia pakolaisia.
Koko retki oli aluksi enemmän Serjozan ja Aijan suurhanke, kahden seikkailijan tutkimusretkikunta, he uskoivat että kivet olivat rakennuksessa, ne piti vain löytää. Mutta he eivät halunneet lähteä matkaan ilman Marinaa. Häntä jalokivien satu ei erityisemmin kiinnostanut, vaikka meripihkakorujensa voimaan uskoikin, se oli eri asia, mutta metsät ja vuoret linnan ja kylän välillä hän halusi nähdä, taivaan mittakaavan heidän yllään, sen minne se ulottui ja miten se piirsi heidän ääriviivansa tähän maisemaan.
Keskikesällä Serjoza oli mennyt huonommaksi, ja kun hänet määrättiin parantolaan moneksi kuukaudeksi, ja he jäivät taloon todellakin aivan kahdestaan, koko linnalle meno unohtui. Lopulta Aijan lähtöpäivä alkoi olla jo käsillä, keskiviikko, elokuun kahdeskymmenesyhdeksäs, kaikki päivät kuluivat muuton ja lähdön valmisteluun, tavaroita koottiin, ja hänen oli luvattava tytölle, että vaikka kaikki oli kesken, ihan kaikki, muutto, työ, elämä, retki tehtäisiin, vaikka viimeisenä päivänä ennen tytön lähtöä Bogengardt- sien kouluun. Ja nyt oli se päivä, viimeinen.
Aija, minäkö en pitäisi sanaani, hän vastasikin tytölle vakavoituneena.
Pidätte aina, Marina, tyttö sanoi kuuliaisesti.
Muuta hänellä ei ollutkaan, kaiken muun hän oli päästänyt käsistään, ja antaisi nyt mennä sen viimeisenkin asian, ainoan ihmi¬
50


sen, joka piti hänet elämässä kiinni. Niin hän oli kuunnellut miestään, joka muka tiesi paremmin mikä tytölle oli hyväksi. Hänen kanssaan tytöstä kasvaisi vain omituinen pikkuaikuinen joka ei osannut muuta kuin siteerata kuolleita runoilijoita, Seijoza oli sanonut muka vitsinä.
Kuolleilta runoilijoilta tyttö oppisi paljon tärkempiä asioita kuin tsaarin armeijan koulumestarilta, Marina väitti vastaan. Ja olihan Aija oppinut olemaan muiden kanssa vaikka ei aluksi viihtynyt kylän venäläislasten joukossa, joista suurin osa oli Turkin Gallipolin leirille evakuoitujen Wrangelin armeijan sotilaiden lapsia. Monet perheistä olivat olleet paikkakunnan pieniin kyliin sijoitettuina jo paljon pitempään kuin he, isät opiskelivat Kaarlen yliopistossa viikot niin kuin Seijozakin. Lapset eivät aluksi tulleet pyytämään Aijaa leikkeihin mukaan. Marina uskoi että vanhemmat olivat sanoneet hänestä jotakin, hän oli naisten mielestä aina epäilyttävä. Hän oli kerran sanonut, ettei sietänyt lasten melua ympärillään ja jotakin muutakin epäkorrektia, joka oli loukannut yhtä ja toista rouvaa, miten hienohipiäisiä naiset olivatkaan, ei minkäänlaista huumorintajua. Ainoa huumorintajuinen nainen koko Tsekinmaalla oli kot- kannenäinen kääntäjä Anna Teskovä, johon Marina halusi tutustua.
Seijoza oli sanonut että anna tytön mennä toisten joukkoon, rohkaise, vie vaikka lasten keskelle. Ja kun vastusteleva tyttö sitten vietiin pääkylän aukiolle, jossa muut lapset leikkivät jotakin pallopeliä, Aija seisoi jähmettyneenä aukion ainoan puun alla, piti siitä kiinni ja puhui itsekseen. Hän uskoi että tyttö siitä tokenisi, jotain tapahtuisi, lapset huomaisivat ottaa hänet mukaan, mutta kun hän palasi hakemaan tyttöä, Aija seisoi yhä puun alla, muut lapset olivat jo menneet koteihinsa pölyisiä polkuja pitkin.
Aija oli oppinut hänen kanssaan paljon tärkeämpiä asioita kuin mitä hän oppisi toisten lasten kanssa. Ja sanansa tytön olisi opittava pitämään itsekin.
Sinun ikäisenäsi minä hoidin Maria Meynin ja isä Tsvetajevin museon koko kiijeenvaihdon, Marina muistutti Aijaa. Jos minä oli¬
51


sin vain eräänä päivänä päättänyt olla kirjoittamatta kirjeitä äitini apuna, ehkä koko Moskovan hienointa taidemuseota ei olisi saatu perustettua. Ei olisi Ariadnan patsasta eikä egyptiläisten jumalatarten palsamikaatimia vitriineissä.
Eikä perunoita eikä tupakkaakaan olisi, niinkö? Aija kysyi ja Marina naurahti vain. Ei silloin ajateltu sellaista, kaikkea oli, yllin kyllin, eikä sitä työtä tehty leivästä ja elannosta vaan taiteenrakkaudesta, hän sanoi, ja Maria Meyn rakasti taidetta enemmän kuin mitään muuta.
Enemmän kuin sinua ja Asjaakin? Aija kysyi. Ja Marina vastasi, että yhtä paljon. Me olimme hänen taideteoksiaan.
Maria Meynin mainitseminen yleensä tehosi, vaikka tyttö ei ollut nähnyt hänen äidistään kuin hymyttömän ja luisevan muotokuvan, leukaan asti napitetun kauluksen. Ja tyttö lupasi pitää sanansa, hän keräisi vihkonsa ja pukeutuisi kiireen vilkkaa, auttaisi häntä pyykkien ripustamisessa. Ja kiire alkoi jo olla, oli lähdettävä pian, niin kauan kuin vielä oli viileää. Marina kuuli miten tyttö asteli portaat ylös marssiaskelin, yksi kaksi kolme, yksi kaksi kolme, hänen pikku soturinsa.
52


se alkaa kesken kaiken kesken rasvaisen tiskin haalean kahvin voisilmän sulamisen kesken kirjeen nuolaisun ja repäisyn ja pitkäksi venyneen vierailun kesken viivytellen lausuttujen sanojen kesken lauseenpuolikkaan
marina, mikä on tupajumi, minä kysyn, tuholainen, marina vastaa
sekö joka kirjoittaa sängynpohjaan, se
kuolemankirjuri
kesken kellonlyönnin
ja rusetin solmimisen
ja kesken uuninpesällisen tulee koputus ja tulee kirje ilja grigorjevitsilta
ja tulee sana, ja ennen kuin sana on muodostunut lauseeksi, me tiedämme että nyt
on lähdettävä, kuolleet ovat heränneet henkiin ja unisten talojen ikkunat kirkastuvat
suihkulähteiden leijonat karjahtavat vesipaaseina, boris ja gleb jatkavat rukouksiaan ja marinan silmien väri vaihtuu mustan vihreästä taivaalliseen siniseen, ripset tähtiä täynnä, moskovan taivaan tähtiä
ja kaikki muuttuu nopeammaksi niin nopeaksi ettei ehdi lauseita pilkuttaa pelkkää tupajumin nakutusta nilkat jotka työntyvät kenkiin ja kapuavat ylös alas rappuja katuja kattoja ja kädet jotka hakkaavat
53


puita sytyttävät tulen kaatavat teen kahvin maidon kauhovat jauhoja ja tyhjää ja harjaavat hiuksia kirjoittavat ja kaivertavat ja merkitsevät
aina vain kirjoittavat maailman täyteen
ja nyt ne ottavat minua kädestä kiinni kesken kaiken puristavat sormet sormien lomaan jalat jalkojen lomaan ja yhä uudestaan ja uudestaan taivassilmämarina vie minua vie ja vie ja me tanssimme tanssimme hengitys valssia sisään ja ulos kuinka nopeasti voikaan hengittää kuinka keveästi nauraa naurumasurkkaa tikahtumispolkkaa moskovan kokoista riemua taivaallista iloa ja tähtien lentoa ja me sanomme nämä sanat kaikkein tärkeimmät elossa elossa leijona on elossa
ja me nousemme yhtä kättä yhtä jalkaa pöydästä ja vuoteesta ja lattialta ja tyynyltä ja päivillä on uusi tahti päivillä öillä ja aamuilla ja vaikka puut eivät ole vielä nupuilla elämä alkaa ja leijona on elossa hengittää puhuu syö kävelee ja me olemme yhtä nousua ja lähtöä ja käymme nopeammin kuin keitto ehtii jäähtyä ja lehdet silmuille ja otamme kaiken mikä on tärkeää
sillä meidän on lähdettävä hän odottaa meitä missä marina missä?
berliinissä, siellä, lehmusten ja poppelien ja hautausmaiden kaupungissa ja hän on elossa? leijona on elossa
maailman sydämessä, puiden kaupungissa niin sanoo ilja grigorjevitsin kirje
54


ja niin me nousemme junaan joka vie lävitse kevään vihreiden maiden sulavan mullan avautuvien silmujen yhä keväämmäs berliiniin halki pakenevien puiden seitsemän päivää seitsemän yötä pelkkä odotus vie meitä eteenpäin maailman sydämeen tästä alkaa vaellus ja kaikki se mitä emme voi tietää
55


Moskova
Elokuu 1939
Kansallisten saavutusten messutoimistossa selvisi, että haastateltavani, ukrainalaiset stahanovilaiset, olivat vaihtuneet komilaisiin paimentolaisnaisiin.
Tuskin tiesin missä Kominmaa oli ennen kuin tutustuin pääpa- viljongissa sijaitsevan osaston informaatiotauluihin. Olin oppinut nopeasti paikkaamaan aukkoni mitä tuli Neuvostoliiton maantieteeseen, se ei ollut kuulunut lyhyeen opetukseeni valkoisten emi- granttilasten koulussa eikä Marinan yksityisopetuksessa, jonka ansiosta tiesin paremmin antiikin Kreikan jumalten asuinsijat kuin Venäjän reunamaiden kansalliset autonomiat.
Kominmaan suurin kansallinen saavutus oli Jäämerelle Moskovasta rakennettava suuri Vorkutan öljyrata, jonka arvioitiin valmistuvan muutamassa vuodessa, laajat puunhakkuut oli pantu toimeen uutta rautatietä varten. Se oli tulevaisuutta, jota me kaikki olisimme yhdessä rakentamassa, luin kuvatekstistä.
Leveät joet, Petsora ja Usa halkoivat neljän miljoonan hehtaarin tundrametsiä Uralin länsipuolella. Venäjän joet olin opetellut sisäoppilaitoksessa ja muistin ne vieläkin ulkoa, paremmin kuin algebran säännöt. En tosin ollut varma mihin meriin mikäkin niistä virtasi. Messutauluilla esitettiin suunnitelmia myös jokien risteyk¬
56


sessä sijaitsevan Syktyvkarin kaupungin leveistä palatsikaduista ja uusista asumalähiöistä. Kuinka nopeasti tuollainen kaupunki pys- tytettäisiinkään, muutamassa vuodessa kun oli tarpeeksi massaa rakentamassa, kuulin vieressä seisovien ihmisten puhuvan.
Minulla oli vain hatara aavistus keihin massalla viitattiin: poliittisiin vehkeilijöihin, kuten trotskilaisiin, jotka suunnittelivat vallankaappausta ja muita isänmaan tuhoon tähtääviä toimia.
Puut ovat komien kansanperinteessä pyhiä, luin metsätaloutta koskevan osion kuvateksteistä kun pariskunta oli jo lähtenyt omille teilleen, mutta nykykomilaiset elävät kasvavasta puutaloudesta. Taulut esittelivät myllättyjä, irti revittyjä metsiä, taigaa riitti hakattavaksi miljoonia hehtaareita.
Syijääninaiset olivat hämmästyttävä näky monikerroksisissa vaatteissaan. Sellaista vastavärien loistoa ei nähnyt edes Pariisin fauvistien tai naivistien maalauksissa: violetteja kaapuja, oransseja, kirkkaanpunaisia ja keltaisia kauhtanoita, sähkönsinisiä kukka- huiveja.
Tein luonnoksia naisista ja heidän lapsistaan vihkooni ennen kuin menin esittäytymään. Naiset olivat tutunnäköisiä vaaleita la- tuskakasvoja, vain muutama heistä mantelisilmäinen aurinkonaama, jollaisiksi olin siperialaiset mielessäni kuvitellut. Näiden värikkäiden naistovereiden elämästä tundralla minulla oli hyvin vaillinainen käsitys vaikka jaoimme samat opinkappaleet, saman sosialistisen todellisuuden, yhteisen tulevaisuuden maailman korkeimpien pilvenpiirtäjien maassa. He näyttivät kirjavissa asuissaan enemmän metsänhaltijoilta tai hyljejumalilta kuin lihaa ja verta olevilta työläisnaisilta.
Montako tuntia päivässä teette työtä? kysyin naisilta. Heitä oli kerääntynyt ympärilleni koko tusina, ja he pällistelivät minua kummissaan kuin olisin ollut joulu-ukko, jonka lapset näkevät ensimmäistä kertaa. Samalla naiset vilkuilivat huolestuneesti Siperian paviljongin pylväsholvissa juoksevaa jälkikasvuaan, vaaleatukkaisia lapsiaan.
57


Mihin aikaan heräätte ja menette työhön? luin kysymyksiini eteenpäin. Syijääninaiset puhuivat melko huonosti venäjää, osa tuskin ollenkaan, vain yksi heistä vähän paremmin ja tulkkasi muita, nuori tyttö vasta, hiukset letitettyinä, ilman huivia. Miten jaatte työtehtävänne? Onko työnne raskasta? Auttavatko miehenne kotona? Naiset hymyilivät ja nyökkäilivät kysymyksilleni ennen kuin tulkkityttö edes oli ehtinyt niitä kääntää.
Näki kysymättäkin että näiden ihmisten maailmassa työt kuuluivat naisille. He puuhasivat herkeämättä näyttelytilassa, huolehtivat lapsistaan, kokkasivat sivulaivassa, kun Siperian auringon paahtamat hevosraajaiset miehet istuivat ulkosalla nurmiaukeal- la ja heittivät noppaa.
Kaikki on hyvin, naiset vastasivat tulkkitytön avulla kysymyksiini, olemme niin onnellisia, meillä on tulevaisuus, miehet ovat apunamme, kaikki sujuu yhdessä, mistään ei ole puutetta, kolhoosi antaa meille kaiken mitä tarvitsemme, työtä on ilo tehdä.
Olisin halunnut kysyä vaatteista, väreistä, huiveista, oliko niillä jokin merkitys, mutta juuri tällaisia sivupolkuja minun piti varoa. Toimituskokouksissa oli huomautettu, että minun pitäisi keskittyä jutuissani enemmän todellisuuden kuvaamiseen, rakenteisiin, dialektiikkaan, ei taiteeseen ja esteettisyyteenpä että tekstini olivat liian pariisilaisia, ei Revue de Moscou mikään muotilehti ollut, ja minä yritin, miten kovasti yritinkään nähdä todellisuuden ja sen rakenteiden toiminnan, teesin, antiteesin ja synteesin, vaikka se oli yhtä vaikeaa kuin algebrahaijoitukset, joista en koskaan oppinut suoriutumaan.
Meillä on uudet hienot koneet, opettelemme käyttämään niitä, teemme työtä yhdessä mahtavan Neuvostoliiton ja suuren toveri Stalinin hyväksi, tyttö lateli, ehkei edes syntyjään heidän vä- keään, tuntui ihan tavalliselta venäläistytöltä, jos sellaisia enää oli. Me olemme äärimmäisen kiitollisia toveri Stalinille.
Kun olin keskustellut aikani heidän kanssaan poronhoidosta, nahkomisesta ja maatalouskoneista ja puunkaadosta ja saanut jokaiseen kysymykseen vastaukseksi samoja ylistyksiä, olin var¬
58


ma että tulkkityttö vastaili minulle opetelluilla, matkituilla lauseilla kuin papukaija, enkä ollut varma sainko kuulla yhtään naisten omaa ajatusta. Vastaukset lipesivät käsistäni kuin saippua, koko haastattelu olisi menossa pieleen, eikä se ollut pelkästään naisten vika. En tiennyt ollenkaan, miten murtaa ystävällisyyden muuri, jonka taakse naiset piiloutuivat, varoivat sanomasta mitään omaa, kaikki oli kultaista tulevaisuutta, toki se oli tärkeää, mutta esti tarttumasta siihen mikä oli nyt, tässä ja käsillä.
Kiitos, kiitos todella paljon, sanoin naisille kun olin kysynyt kaikki kysymykseni. En saisi heistä irti tämän enempää. Ja itsepä olin kysynyt kysymyksiä, joihin saattoi vastata vain fraaseilla. Kirjoitin silti kaiken ylös tarkasti pienellä pystyllä käsialalla. Naiset katselivat minua ystävällisyytensä alta epäluuloisesti, kuin kirjoittaisin heistä raporttia ja pelkäisivät yhdenkin väärän sanan paljastavan heidät.
Suljin muistivihkoni. Tuntui epäkohteliaalta vain hyvästellä ja lähteä, aikailin kiitoksissani, ja joku naisista huomasi silloin piirrokseni. Otin ne esiin ja näytin hahmotelmia heille. Ne eivät olleet hullumpia. Olin saanut vangittua hiilipiirroksiini enemmän kuin haastattelun sileisiin sanoihin; heidän epävarmat hymynsä, äidillisen kä- denojennuksen, luottamuksen, huolen samassa katseessa.
Yksi huivipäisistä naisista otti minua äkkiä kädestä kiinni, ja kysyi ystävällisesti hymyillen, tahtoisinko tulla kotaan. Hän puhutteli minua toveriksi huteralla mutta huolellisella venäjällä.
Ariadna, minun nimeni on Ariadna Sergejevna, sanoin.
Toveri Ariadna, nainen vastasi jäykästi.
Naiset saattoivat minut kodan ovelle, kumarruin, jouduin polvistumaan mahtuakseni sisään poronnahkaisista liepeistä hämärään pistävän hajuiseen suppiloon. Tulkkityttö seurasi minua ja viittasi jättämään kengät ulkopuolelle, hikiset varpaat paljaina tunsin itseni alastomaksi jättiläiseksi kun ahtauduin kömpelösti istumaan jalkojeni päälle.
Kodassa lepäsi vanha nainen harmaat pitkät hiukset auki. Hän havahtui, heräsi. Tulkkityttö supatti vanhuksen korvaan. Vanhus
59


tervehti minua omalla kielellään, samalla kun nousi istumaan vaivalloisesti.
Nainen alkoi kysellä, tyttö tulkkasi nyt kuuliaisesti, tämä nainen oli selvästi eri maata kuin muut, kylän vanhin, matriarkka. Olinko naimisissa, hän tiedusteli, tavallaan, vastasin, olette vai ette, olen kyllä, Samuil on miehen nimi, no miksi pidätte hiuksianne yhä letillä, naidut naiset kulkevat huivi päässä, on tärkeää pitää kiinni pukeu- tumissäädöksistä, maailma menee muuten epäjärjestykseen, elämä ja kuolema sekaisin. Hyvä ettei nainen tarttunut hiuksiini ja ruvennut niitä availemaan yhtä ankarasti kuin minulle puhui. Lupaa kysymättä hän kietoi pääni ympärille napakoin tottunein ottein huivin.
Vanhus otti käteni omiinsa. Hänen otteensa olikin pehmeä, lempeä. Luulin ensin että hän aikoi ennustaa. Marina oli vienyt minut Pariisissa kerran ennustajalle, kävi itse usein, kun ei nähnyt muuten itsensä ulkopuolelle ja kysyi, kysyi kunnes sai haluamansa vastauksen. Jännitin ensin käsiäni, mutta nainen siveli ihoani, kämmenien kylkiä ja ne rentoutuivat. Vanhus sanoi että minun oli suojeltava itseäni ja elämää jota kannoin sisälläni. Huivi suojaisi meitä molempia, se oli ohut verho elämän ja kuoleman välillä. Avasin hänelle kämmenieni sisäpuolet, mutta nainen sulki kädet ja otti ne käsiensä väliin ja tunsin muljahduksen sisälläni, kuin koko vatsani olisi valahtanut ammolleen.
Se on minun sisälläni, pieni olento, jonka sielu valaisee kaiken ympärillään. Ja vanha nainen tuntee sen myös, koko kehoni loistaa ja säteilee elämää, joka hengittää minussa kaksin keuhkoin, kaksin sydämin ja virtaa jokaisen lihakseni lävitse kuin Siperian suuret joet, ja kaikki pehmeä suojaava lämpö yhdistää minut ja tämän vanhuksen.
Kuulin syrjääninaisten ja heidän lastensa liikehdinnän kodan ympärillä ja tunsin että kuuluin johonkin vanhaan naisten ja äitien ketjuun, johon nämä aluksi vieraat syijääninaisetkin kuuluivat, ja tiesin että minun käteni, sydämeni ja mieleni tietäisivät mitä pitäisi tehdä kun sen aika tulisi.
60


Äkkiä joku nainen huusi kovalla äänellä venäjäksi: mitä täällä tapahtuu? Hengitykseni pysähtyi, kavahdin pystyyn. Ovella seisoi virkailija, univormussa, näyttelyvartija, olin nähnyt hänet aiemminkin. Mummoa oli kielletty kertomasta satuja vieraille, tämä huusi kovalla äänellä, ja piti käyttää venäjää, jos halusi keskustella vieraiden kanssa. Halusivatko he koko joukkio joutua ulos messu- tilasta? Oltiin vielä pääsalissa, paraatipaikalla.
Konttasin ovensuuhun ja koetin rauhoitella virkailijaa, olin tullut tekemään haastattelua, kaikki oli hyvin. Valo sokaisi silmiäni, kirveli. Nainen ei ollut sanonut minulle mitään mistä pitäisi huolestua. Ja se oli totta. Kömmin ulos kodasta ja esittelin virkailijalle itseni, toveri Efron Zurgazista, Revue de Moscoun toimittaja, päivää, ja nainen melkein säikähti, oli kompuroida teltan naruihin, aivan kuin olisin sanonut olevani lekasta. Mutta sitten hän rauhoittui, tajusin että hymyilin niin typertyneenä ja onnellisena että hänen oli pakko leppyä.
Virkailija pyyteli anteeksi, selitteli, näiden alkuperäiskansojen kanssa oli ollut vaikeuksia aikaisemmin. Hän pyyteli anteeksi myös sitä, että joutuisi pyytämään valmiin jutun tarkastettavaksi näyttelyn lehdistökomiteaan, olivat tarkkoja mitä ulos päästettiin.
Lupasin lähettää jutun vaikka sanoinkin, että Zurgazin lehdissä kyllä tiedettiin mistä kiijoitettiin ja faktat tarkistettiin. Tulkki oli myös selviytynyt tehtävästään erinomaisesti. Naisen mentyä käännyin kodan suulle ja hyvästelin vanhuksen mutta en ollut varma, sainko enää vastausta, oli kuin se maailma jossa olin käynyt olisi sulkeutunut samalla kun astuin ulos kirkkaaseen häikäisevään, marmorin, kultaisten jumalkuvien ja virkailijoiden maailmaan. Ja kello löi, löi, löi. Kolme. Marina, muistin, oli tavattava Marina ja olin myöhässä, olin menettänyt ajan tajun, kaiken ajan.
Mademoiselle Ariadna, kuulin ihmisjoukosta koloratuurinkorkean kiekaisun kun kiiruhdin sisääntuloportteja päin enkä olisi millään ehtinyt pysähtyä, kello oli kohta kymmentä yli ja portille matkaa monta minuuttia. En ollut tajunnut että alue oli niin laaja.
61


Aija Amatsoni, mon cheri. Altoksi mataloitunut kuiskaus pakotti minut lopulta pysähtymään. Tunsin tuon äänen ja gaulois'n pistävän lempeän tuoksun, Pikku-Segolen, Gontsarovan maalariluo- kalta, ja näin notkean ja intensiivisen mustapunapukuisen naisen pyristelevän leveiden työmiesten välistä soratielle, miten ihmeessä umpiparisienne oli täällä asti maailmaa, ja maatalousnäyttelyssä.
Segolen vaihtoi poskisuudelmat varpistaen, pistävä myskipar- fyymipilvi hyökkäsi naisen hiuksista ja kaulalta kuin tukehduttava verho. Se oli tosiaan Segolen, surrealistien piireihin ujuttautunut hyeenamaalari. Nainen näytti pieneltä saalistajaeläimeltä itsekin, musta kiiltävä kärpäntukka, tummat viiksihaivenet suun yläpuolella, ne olivat tihentyneet sitten viime näkemän. Tyyli aina yhtä elegantti, pilkkuja, raitoja, pieniä tyttömäisiä rusetteja, mutta rypytysten ja manikyroitujen kynsien alla silkkaa saalistajan eläimellisyyttä ja katupojan äkkinäistä kapinaa.
Pariisitarkin katseli minua ihmeissään, no jo on sulia erikoinen tyyli ja tosi päällekäyvät värit, en mä ole nähnyt sulia violettia koskaan. Ranskassa näytit aina vähän keijäläisvarpuselta, joka kulkee toisten vaatteissa mutta nyt olet aika mondeeni. Moskova on tehnyt sulle hyvää. Ja seksikäs nauru päälle, vastustamaton.
Haparoin epävarmasti huivia pois päästäni, olin unohtanut sen, minun olisi pitänyt varmaan antaa se naisille takaisin, enhän ollut edes katsonut peiliin, ei se tietysti sopinut minulle yhtään, naurettava kapistus, muka jokin taikakalu, verho elämän ja kuoleman välissä.
Anna olla vaan, se on muotia Pariisin muotimessuilla ensi vuonna, tosi boheemi, autenttinen, Segolen sanoi. Hän sai minut aina nauramaan, heitti ihan mitä vain, siksi hänestä oli pakko pitää. Ja nyt mennään lasilliselle, vanha kamu. Kai tällä jokin viinibaari on jossain. Ja tanssimaan illalla, en ole ollut vielä yhdelläkään klubilla.
Sanoin että minulla oli muuta, mutta Segolen ei halunnut uskoa, mitä ihmeessä sulia voi olla. Vilkaisin häntä epävarmasti, melkein nolostuen, eikä muuta tarvittu, Segolen tunsi minut paremmin kuin muistin.
62


Annat sen vanhan ämmän ittees pompottaa, Segolen sanoi ja sujautti minulle samalla vaaleansinisen puoliksi poltetun tupakka- askin kouraan. Mä luulin että sä pääsit siitä jo eroon kun sä tänne lähdit, mutta sä et ole osannut katkasta napanuoraas.
Olin unohtanut miten suorapuheinen Segolen oli, ei mitään suodattimia, niin kai sitä kävi, jos istui kerran viikossa psykoanalyytikon puheilla setvimässä menneisyyttään ja raportoi uniaan surrealistien kokouksissa kaikkien kuullen.
Kerroin, että Marina ja Mur olivat tulleet Moskovaan kuukausi sitten. Ja että alku oli ollut vähän vaikea. Eikö sillä ole aina vaikeaa? Segolen muistutti. Nyt lähdet mun kanssa. Todellakin. Elämä on elettävä nyt eikä huomenna, hetkestä kiinni ja niin edespäin.
Kysyin Pariisista, mutta Sdgolenia kyllästytti koko kaupunki, ummehtunut porvarillinen rotankolo, jossa ihmiset turvautuivat pelkkään huonoon uskoon selviytyäkseen jokapäiväisestä tyhjyydestään. Muoti oli yksi näitä asioita. Segolen juorusi kaikesta huolimatta Natalia Gontsarovan piirustusluokan muiden tyttöjen kuulumiset, valitti sitä kuinka Pariisin taideväki oli ihan paskajäykkänä, mitä uutta enää voisi keksiäkään surrealistien jälkeen, kun koko alitajunta oli räjäytetty näkyville, mutta nyt sekin leiri oli kutistumassa keskinäiseen riitelyyn, parhaat tyypit mielisairaalassa ja Bre- ton hallitsi itsevaltaisesti kuin paavi konsanaan.
Olisin halunnut kuulla lisää, mutta pyytelin anteeksi, etten nyt millään pystynyt lähtemään hänen mukaansa, virka-aika, ei mahdollisuutta spontaanisuuteen, ja ehdotin että Segolen tulisi hakemaan minua Zurgazilta keskiviikkona, siellä oli hyvää väkeä, Ranskan-toimituksessa tapaamisen arvoisia tyyppejä. S6golenille kävi torstai lounasaikaan, hän tulisi toimitukseen ja menisimme sieltä Puäkinin aukion lähellä olevaan gruusialaiseen, jossa oli kuulemma Moskovan parhaat hatäapurianit, Segolen tuntui olevan jo ihan kartalla, ainakin enemmän kuin minä, tiesi Revue de Mos- counkin tyypit. Nähdään torstaina, puspus, ja sitten kerrot kaiken, tietysti, eikö tämä olekin mahtava paikka, köyhän miehen Versail¬
63


les, työläisten Versailles, olet oikeassa Aija Amatsoni, ja ehditään vielä juhliakin, ehditään ehditään, vaikka mitä. Halusin kuulla itsekin kaiken Pariisista: syksyn muodista, kuoseista ja leikkauksista, ehkä alkaisin ommella taas, itselleni, kasvavalle vatsalle. Sitten Segolen oli jo menossa ja kiljaisi ranskalaisaksentoidulla venäjällä hyvästit perääni ja katosi yhtä nopeasti messuvieraiden sekaan kuin oli ilmaantunutkin.
Marina nukkui penkillä mäntyjen alla pehmeän ja tyytyväisen näköisenä. Takki oli valahtanut auki, käsi tiukasti kauhtuneen kan- gaskassin ympärillä. Miten pieneltä hän näytti, vanhentuneelta, vaikka täyttäisi syyskuussa vasta neljäkymmentä, en muistanut heti varmasti, kuusi, seitsemän, seitsemän se oli. Tunsin hetkellistä hellyyttä tätä olentoa kohtaan, tai ehkä se oli sääliä.
Istuin äidin vierelle, sadettajien vesi ripsui iholle, hengitykseni rauhoittui, yksi, kaksi, kolme, kaikki on hyvin, en ollut edes kauheasti myöhässä, oli turha tuntea syyllisyyttä. Marina ei havahtunut, mutta hän hengitti tiheästi, kiivas uni, melkein yhtä kiihtynyt kuin oma juoksusta hengästynyt läähätykseni. En ollut vieläkään tottunut siihen, että äiti oli muuttunut kahden vuoden aikana niin paljon, vai olinko vain unohtanut millainen hän oli. Marinan tukka ainakin oli ollut ruskea ja lyhyeksi nyrhitty, kun olin lähtenyt Pariisista, nyt hän oli täysin harmaantunut. Eivätkä vain hiukset olleet harmaat, koko Marina oli hapertuvia harmaan sävyjä, savunsyömää ihoa, harmaita tupakanpolttamia räsyjä yksi toisen päällä, kuin mikään maailman väri ei tarttuisi häneen enää.
Heitin kostuneen gaulois'n maahan, hieroin sen sammuksiin punertavaan sepeliin, en edes ollut huomannut nauttia siitä miltä se maistui, Pariisilta, täyttymättömiltä odotuksilta. Marina havahtui nyt, säpsähti säikähtäneesti aukiolta kajahtavia kuulutuksia ja tarrasi laukkuunsa; kun äiti tunnisti minut, hän katsahti minua niin uupuneesti, että tunsin miten omat voimanikin olivat tukahtua helteen painosta.
64


Sanoin, että hän oli hymyillyt unissaan. Onko se rikos? hän kysyi ja katsoi minua heti syyttävänä. Olisi ollut parempi olla sanomatta mitään.
Annoin Marinalle lipun, vaikka hän oli jo messualueen sisällä. Hän katsoi minua vahingoniloisesti, kuin olisin ollut heikkolahjainen lapsi, ja selitys tuli nopeasti: näyttelyportit oli avattu iltapäivällä, vapaa sisäänpääsy moskovalaisille koko viikonlopuksi, kuului kaiuttimista. Säästä kallis lippusi, minä en sitä tarvitse, hän sanoi ja ravisti itseään viluissaan kuin kissa, anna vaikka sille toimittajatut- tavallesi. En korjannut tällä kertaa, että hän oli mieheni, sulhaseni.
Kysyin, oliko hänellä kylmä, oliko kaikki hyvin. Mutta Marina naurahti väsähtäneesti, kaikki hyvin, todellakin, niin hyvin kuin helvetin seitsemännessä piirissä voi olla. Minäkin naurahdin siihen ja se ärsytti häntä selvästi vielä enemmän.
Kysyin, oliko hän saanut tavaransa sisäasiainministeriöstä, ennen kuin näin että hapertunut nahkamatkalaukku nojasi penkkiä vasten, hän oli raahannut sen tänne asti, metrolla, raitiovaunulla, vai taksilla, se ei oikeastaan edes kuulunut minulle, hän oli nyt kuitenkin tässä, minun niskoillani koko iltapäivän. Ja siitä alkoi valitus, jolle ei tullut loppua. Hän oli joutunut odottamaan tunnin, toisenkin, virkailijat olivat siirtäneet häntä jälleen jonosta ja luukulta toiselle, tässä helteessä, hyvä että oli jaloillaan pysynyt. Eikä kukaan tiennyt, kuka hän oli, runoilija Tsvetajeva. Lopulta, kun hän oli tajunnut esittäytyä rouva Andrejevnaksi Bolsevon datäa numero seitsemästä, hän oli saanut palvelua, vaikka sitä ei voinut edes töykeän pariisilaisen mittapuun mukaan sanoa palveluksi, ja ottanut vastaan toisen matkalaukkunsa, tämän missä oli vain vähän vaatteita ja arvotonta roinaa, kaiken sen olisi voinut jättää Pariisiinkin. Toinen, suurempi matka-arkku oli jäänyt vielä tsekan haltuun, se missä oli kaikki arvokas, muistiinpanovihkot, paperit, kirjeet, korut, se oli yhä takavarikoituna, hän saisi sen kun tutkinta oli ohi.
Tunsin kylmän mustan imaisun vatsassani, tutkinta, minä tiesin mitä se tarkoitti, ei kai hän ollut tuonut maahan mitään tsaariäidin
65


ylistysrunojaan, itseltään häntä ei voisi kukaan suojella. En ollut lukenut hänen tekstejään enää moneen vuoteen, vaikka tuskin niissä oli kovin suoraa poliittista sisältöä, Marinaa epäpoliittisempaa ihmistä ei ollut, hänen ongelmansa oli vain se, että hän luuli edelleen elävänsä maailmassa joka oli ollut vallankumousta ennen tai jossakin 1800-luvun romanttisessa runoelmassa.
Kysyin, oliko hän saanut passin ja muut paperit, matkustusasia- kiijat. He olivat antaneet vain jatkoa hänen väliaikaiseen henkilötodistukseensa. Olen edelleen rouva Andrejevna, hän valitti, en siis kukaan.
Ei Seijojakaan ollut maassa omalla nimellään. Mutta en halunnut nyt ottaa puheeksi sitä. Siitä ei Marinan kanssa kannattanut keskustella. Saataisiin päivä heti pilalle. Ja kohta hän kuulustelisi minua ihan kaikesta, olinko tiennyt Lausannen attentaatista. Ranskan poliisi oli sitä mieltä että Seijoza oli jäljestänyt koko salamurhan, rekrytoinut tekijät, usuttanut heidät viattoman miehen kintereille ja siksi hän oli paennut maasta. Hänen miehensäkö, joka koki tunnontuskia perhosen tappamisesta, olisi kyennyt sellaiseen tekoon? Sergei Jakovlevits, joka kunniotti ihmiselämää enemmän kuin mitään muuta? Mutta yhtä kaikki, ihminen oli tapettuja koko Ranska ajatteli että tappaja oli hänen miehensä, miten hän olisi voinut jäädä sinne, murhaajan vaimona. Ja tällä Ig- nace Poretskilla oli perhe, Marina tunsi hänen vaimonsa, kaikki tunsivat heidät, mitä mies oli tehnyt, että hänet oli sillä tavoin tapettava, maantien laitaan, oliko hän kertonut totuuden, totuuden jota teistä kukaan ei suostu näkemään? Vera Traillko Seijozan siihen oli alun perin vetänyt mukaan? Minä näin sen naisen aikeet heti, ja toki tiedän miten heikko mies Seijoza on, kuinka helppo häneen on vedota. Mutta ei nyt, ei sitä, ei turhia puolustuspuheita, kyyneliä. Minun kuulumisiani tai vointiani Marina ei kysellyt, mutta siihen olin jo tottunut.
On ruman näköistä polttaa kävellessä, Marina äsähti heti kun ojensin hänelle kyynärpääni, sen jälkeen kun olimme käyneet jättä¬
66


mässä hänen laukkunsa tavarasäilytykseen, vanha tapa, mennäänkö, ja lähdimme kävelemään kohti pääpaviljonkia, ja sytytin uuden Segolenilta saamani tupakan.
Olet vasta kaksikymmentäkahdeksanvuotias nuori nainen ja esiinnyt kuin joku jätkä, hän jatkoi arvosteluaan.
Mutta minä vain hymyilin ja jatkoin polttamista. Oli pidettävä hermot kasassa, oltava hyvällä tuulella, ei suututtava pienestä, vaan nautittava gaulois'n mausteisesta mausta. Polttaisin tämän tupakan loppuun, varmasti, vaikka oksettaisi miten paljon, en edes viitsisi vastata, minä pirulainen hymyilen.
Mitä tahdotte nähdä? kysyin, paviljongit, koepuutarhat, malli- tilat, mehiläistarhat, täällä on ihan kaikkea.
Aivan liikaa väkeä, hän vain puuskahti, tunsin miten hän oli jäykkä ja pelokas, vaikka koetti peittää sen ärtymykseen, tänne asti oli pitänyt raahautua, tämä oli väärä paikka hänelle, saatoin melkein kuulla hänen ajatuksestaan lopun. Yritimme kierrellä nurmi- koiden laidoilla, mutta siellä oli kielletty kävelemästä.
Kysyin, oliko hänellä jano, nälkä, halusiko hän vielä levätä. Ei, Marina vain puuskahteli tyytymättömästi ja käveli itsepintaisesti eteenpäin, muita väistämättä, hymyilin ohikulkijoille, jotka joutuivat väistämään häntä anteeksipyytävästi, hävetti, hävetti vatsan pohjasta asti. Marina oli aina arkaillut ihmisjoukkoja ja alkanut täällä avoimesti vihata väenpaljoutta. Nyt hän käyttäytyi yhtä aikaa kuin hemmoteltu lapsi ja katkera vanhus. Pahin mahdollinen yhdistelmä. Sanoin silti vain, että nautitaan sitten siitä, että pääsitte tulemaan. Täällä on nähtävää, paljon kaunista. Hän ei edes huomannut että aloin teititellä, leikkiä hänen omaa leikkiään, ihan kiusallani.
Pääpaviljonkiin virtasi niin paljon väkeä että oli parempi olla menemättä sisään ainakaan vielä, kaikki ilmaislipuilla tulleet halusivat ensimmäiseksi sinne. En halunnutkaan viedä Marinaa siperialaisten naisten kodan äärelle, hän olisi vähätellyt purevasti naisten taikapiiriä, jos olisin siitä hänelle kertonut, Marina ei ylen- säkään tullut toimeen naisporukoiden kanssa, ellei sitten valinnut
67


jotakuta yhtä ja ainoaa palvontansa kohteeksi tai haistanut mesenaatin anteliaisuutta.
Marinaa eivät myöskään kiinnostaneet Karjalan hirsimökkien taitavat puukaiverrukset, vaikka sieltä tuli tuoreen sahatun puun tuoksu, talon ympärille oli kannettu valkearunkoisia koivunhuitu- koita, täydellinen lavaste, ei, ei mikään saanut häntä innostumaan, eivät Gruusian tai Uzbekistanin mosaiikkipalatsit. Stalinin taivasta kurottavaa patsasta hän katseli vain hiljaa päätään hitaasti pudistaen. En kommentoinut minäkään, vältin turhaa provosointia, yhden kerran olin erehtynyt jo. Olin sanonut että teidän pitää Marina nähdä kerran isä Aurinkoinen kasvoista kasvoihin, silloin ymmärrätte kaiken tämän, kaiken. He ovat todella saaneet sinut pauloihinsa, hän sanoi silloin, ei tuomitsevasti niin kuin yleensä, vaan surul- lisesti, ja tiesin että häntä olisi turha yrittää valistaa näissä asioissa.
Jatkoimme suihkulähdekujannetta eteenpäin. Oli ensimmäinen kerta kun olimme kahden sen jälkeen, kun Marina ja Mur olivat heinäkuussa palanneet Moskovaan, meidän seurassamme oli aina joku muu, Serjoza, Mur, Milja, joku talon väestä. Yritin kertoa äidille millaista juttua olin kirjoittamassa, kuinka vaikeaa oli muotoilla kysymyksiä tuntemattomille ihmisille, ehkä siinä oli samaa kuin romaanihenkilön luonnostelussa, hahmottelet jotakin, kokoat palasia, ja luulet että siitä on tulossa tietynlainen, kunnes ne yhtäkkiä yllättävät, niillä on oma tahto, oma maailmansa, sielu tulee aina lävitse, kynä ei pysy perässä.
Huomasin heti, ettei Marina kuunnellut. Toimittajan työ oli hänelle liian arkipäiväistä, liian teknistä. Pariisissa Marina ei ollut hyväksynyt edes sitä että olin ryhtynyt kirjoittamaan kirjoituskoneella, hän oli järjestään vihamielinen kaikelle uudelle, ainoa koje jonka hän hyväksyi oli kamera, mutta sekin kiinnosti siksi, että valokuvaus oli hänestä ainoa runouteen verrattavissa olevan taiteenlaji, hetken vangitsijana vielä enemmän: molemmat nostivat verhon kuoleman edestä hetkeksi pois, pysäyttivät ajan, kaiken liikkeen, avasivat oven ikuiseen pysyvyyteen. Siksi kai hän Pariisissa kuva¬
68


sikin pääasiassa hautausmaita. Mutta kaikella sillä oli hyvin vähän tekemistä modernin maailman ja sen dokumentoinnin kanssa, minkä vuoksi Koltsov oli saanut minut innostumaan valokuvauksesta.
Äkkiä Marina kuitenkin kysyi, kiijoitinko minäkin tällä kauhealla uudella epäsikiökielellä, eihän se ole edes venäjää.
Ei, Marina, kiijoitan ranskaksi, sanoin.
Tulet Venäjälle ja alat kiijoittaa ranskaksi. Jos olisit jäänyt Ranskaan olisit voinut kääntää minun tekstejäni, kun kerran osaat sitä niin hyvin.
Maurina, minä en halunnut jäädä Ranskaan. Minä halusin tulla Neuvostoliittoon.
Opit ainakin tekemään työtä. Muutahan täällä ei arvosteta.
Niin kuin se olisi jokin rangaistus. Kaiuttimista paahtoi pio- neerilaulujen, kansantanssien ja kuulutusten remu. Marina jatkoi, mutta oli vaikea kuulla ihan kokonaan mitä hän sanoi, hyvä niin, olisin vain suuttunut enemmän.
Ukrainan kermakakkupaviljongin edessä päätin, että nyt mentäisiin sisään, ja niin talutin Marinan sisään koristeelliseen ja mauttomaan sokeriunelmaan.
Avarassa pyöröseinäisessä salissa, joka oli valtava valkoinen kaarihalli kuin kirkko, viileys ja tuoreen kiven, kalkin tuoksu tuli vastaan. Kupolikatosta laskeutui valo kuin Pantheonissa. Kansallispukuisia naisia korkeine vaaleine päähineineen oli asettunut valoon rituaaliseksi muodostelmaksi, vehnän- ja kaurantähkiä, hedelmällisyyden juhlintaa, mutta ei miehiä missään, kansantalouden saavutukset olivat naisten käsissä täälläkin.
Ihmeellinen kirkas laulu soi pääsalissa, nuori tyttö lauloi aikuisen syvällä vahvalla äänellä, esteettömiä pitkiä vetoja kuin kotkan liito. Ihmiset olivat pysähtyneet kuuntelemaan, ja meidän askelemme kajahtivat ja häiritsivät keskittynyttä tilannetta, paheksuvia ot- sanrypistyksiä, shh. Oli pakko seisahtua hetkeksi. Tytön ääni kaikui kuin vuoria vasten.
69


Olisi luullut, että tämä tyyni ylevyys kelpaisi, rauhoittaisi Marinan, mutta ei, äkkiä hän lähti pyyhältämään kohti sivulaivaa kuin heikkopäinen, mistä tuollainen vauhti, voimat, kuin jokin vuoriston eläin, wc:täkö hän nyt etsi. Ryntäsin hänen peräänsä niin kuin äiti pienokaisen kintereille, mutta vastaan tuleva kolhoosijoukko, josta lemahti helteinen hien-ja rasvankäry, tukki tien.
Kun pääsin käytävän perältä avautuvaan saliin, Marina istui jo tataarien kahvihuoneeksi lavastetussa pikkusalissa matalalla jakkaralla ja hänelle taijoiltiin vahvaa kahvia pienestä kuparisesta kannusta, että tämä on hyvää, ei Pariisissakaan saanut koskaan aitoa tataarikahvia, porot narskuvat hampaissa, ai että, jo on, ja yhtäkkiä Marina loisti, jututti krimiläisiä miehiä, koko vetovoima käytössä, olen kuulkaa kiivennyt tuolle vuorelle ja paljain jaloin, ja te varmaan tunsitte Maksin, Maks VoloSinin, kaikki tunsivat. Hänen talonsa Karadag-vuoren juurella, siellä minä asuin, jokainen kesä, meitä oli monta, elimme pelkästä auringosta ja viinistä ja makeista punaisista sipuleista, jokainen paahteinen kesä tsaarin murhaan asti. Miehet ottivat jonkin kiijan esiin, näyttivät kuvia, Maksin talokin oli siinä.
En antanut hänen nähdä minua. Kuuntelin salaa, katselin. Osasin edelleen tehdä itseni näkymättömäksi. Informaatiotauluissa oli mustavalkoisia näkymiä satamista, sota-aluksista, kylpylöistä, kapeilta kujilta, jotka viettivät talojen viertä jyrkästi alas mereen, pyykit liputtivat kujien yllä kuin viirit, musta vuori, Karadag.
Olin viettänyt Krimillä kesiä viisivuotiaaksi saakka, jotain minunkin pitäisi muistaa sieltä, mutta ei edes sirpaleisia näkymiä noussut mieleen. Ainoastaan Marinan uudestaan ja uudestaan kertomia, aina samat kuvat, Pra ja Maks, valokuvat kesäparatiisista, nostalgista sälää, sellaista en tarvinnut painolastikseni, minulla oli uusi elämä.
Mutta olin huojentunut. Marina oli hetkellisesti onnellinen edes noissa naurettavissa menneisyyden lavasteissaan. Sitä koko messut olivat, ajattelin, spektaakkelinäytelmä Neuvostoliitosta, kadonneet stahanovilaisnaiset osa suurta lavastusta. Syijääninaisetkin oli
70


vain laitettu esittämään jotakin tiettyä roolia suuressa näytelmässä. Eikä se ollut sen todellisempaa kuin Pariisin muotinäytösten loisto. En tiennyt olinko itse katselija vai jossakin roolissa myös, roolissa josta ei ollut aivan varma. Mutta siitä en voisi kirjoittaa. Sitä en voisi juttuuni kirjoittaa.
Kivet olivat sileitä, viileitä ja pehmeitä, otin niistä yhden käteeni. Kokonainen kiviranta tuotu näytille, melkein kuin pila, turhuuden turhuus, pelkkää estetiikkaa lomalaisille, kuka oli tämmöisen päätöksen saanut näyttelykomitealta läpi. Mutta kansallinen saavutus ehkä sekin, luonnonkiviranta.
Sinä leikit kivillä päiväkaudet, Aija, muistatko. Se oli Marinan ääni. Äiti seisoi vierelläni, linttaan astutut, repaleiset vakosametti- kengät, rispaantuneet, reikiintyneet ihonväriset sukat. Heittelit veteen niitä, ilmaan, kaikkiin ilmansuuntiin, aina kiviä mukana. Sellaisia värejä ei ole missään, ei sellaisia kiviä.
Onkohan siellä vielä samanlaista? Marina huokaili ja keinui kannoillaan kuin pieni tyttö. Meri, vuoret, valo, kivet? Hän työnsi kengät jalastaan, vetäisi sukat pois, pistävä haju, säärikarvat, tänä kesänä hän ei ollut ruskettunut, nousi narujen ylitse, ei se ollutkaan kuin puoleen väliin säärtä, ja alkoi kävellä edestakaisin kiviä pitkin, ja kivet helisivät, solisivat, siinä oli jotain tuttua.
Marina tule pois, minä puuskahdin, mutta Marina nauroi, itsepintaista, lapsellista provosoivaa naurua. Olin kauhuissani, tiesin mitä se tarkoitti.
Kuuletko millainen ääni näistä tulee, laulukivet. Missään ei ole samanlaisia. Etkö sinä muista? Me kävelimme tuntikausia. Sinä ja minä, miten onnellisia olimme.
Ja tapahtui se mitä olin jo ennakoinut, mutta en ollut ehtinyt estää tapahtumasta, kaikki tapahtui niin äkkiä, ja sittenkin minun olisi pitänyt arvata, vartijat kiiruhtivat paikalle, missä he oikein olivat olleetkin, tytön laulua kuuntelemassa, ja nostivat Marinan molemmista käsistä ilmaan kuin lehden.
71


Rouva toveri, tämä on ehdottomasti kiellettyä.
Kyyristelin lattianrajassa vielä hetken, tunsin miten tuttu häpeä valui jäseniini kuin paksu tahna. Että tämä outo ihminen, hullu nainen on minun äitini. Kenelläkään toisella ei ollut tuollaista äitiä, tuollaista houkkaa.
Ei ihmistä voi kohdella näin, Marina huusi, ihmistä. Ettekö te tiedä kuka minä olen?
Nousin, kävelin miesten luo. Matkalla huomasin että puristin kiveä, joka oli jäänyt Mustanmeren rantalavasteesta käteeni. Sujautin sen laukkuni pohjalle, tilaisuus teki varkaan, eikä se ollut ensimmäinen kerta.
72


Vsenory
Elokuu 1923
Pelakuu tarvitsee vettä, Aija ilmoitti vaativasti kun palasi sisältä pihaan, oli pukenut jo, niin kuin Marina oli pyytänyt, rei’ille kulunut harmaa mekko päällään. Kanttaukset puristivat tytön olkavartta, mekko oli jäänyt auttamatta pieneksi, mutta sitä ei enää kannattaisi suurentaa, hajoaisi päälle.
Tyttö änkesi kylkeen, kun hän valutti sadevesitynnyrin viimeistä pohjallista pesusaaviin. Lapsen hengitys tuoksui makealle unelle, tyttö ei ollut syönyt mitään, paljon ei viimeiseksi päiväksi jäljellä ollut, heidän pitäisi kerätä hedelmiä matkalla linnalle, niitä oli sentään kaikkialla, päärynöitä, omenoita, makeita kirsikoita.
Marina sanoi, että vettä riittäisi vain pyykeille, tuo pirun pelakuu, sen juuret olivat jo aivan mädäntyneet liiasta kastelemisesta. Ja kun tyttö aina vain anelija koetti onkia vettä tyhjentyneen tynnyrin pohjalta, Marina alkoi jo hermostua. Aija kohteli kasvia kuin se olisi piilotellut peukaloliisaa lehtiensä alla. Puhuikin sille kun oli yksikseen, hän oli huomannut, mutta varoi tekemästä sitä hänen kuultensa.
Kuolee se kumminkin, kun talvi tulee, hän sanoi, et sinä voi sitä mukaasi ottaa.
73


Se sai tytön pois tolaltaan, se-se on täynnä nu-nuppujakin, lapsi änkytti, ettekö nähnyt, Marina, olen luvannut että vien sen mukanani, että mi-mi-nä hoidan sitä.
Kenelle sinä sellaista olet luvannut, hän kivahti, ja erityisesti häntä kimmastutti tuollainen vajaamielinen kompurointi puheessa, eikö tyttö osannut tänä aamuna hillitä itseään pienimmässäkään asiassa.
Sitä paitsi, jos ei saa kunnolla sanoja äännettyä, hän lisäsi, on parempi olla puhumatta lainkaan. Huuli väpätti yhä, eikä tyttö saanut muotoiltua anteeksipyyntöä, vaikka yritti. Marina jatkoi, ei lapsi voisi mitään ruukkuja junaan raahata, ohjeissa oli tarkkaan sanottu mitä sai ottaa mukaan.
Aija ryhdistäytyi, aneli häntä ottamaan pelakuun Ruotsalaisten- kadulle ja hoivaamaan sitä siihen asti kun hän palaisi leiriltä. Sanat tulivat kankeasti, mutta nyt tyttö ei enää kompuroinut.
Mieletöntä, Marina sanoi silti, miten paljosta hänen pitikään itse huolehtia, tehdä yksin koko muutto, punnertaa vuoren huipulle kaikki matka-arkut ja nyssykät, runot ja tragediat, ei hän yhtä tyhjänpäiväistä kasvia voisi ottaa vaivoikseen, mikä siinä nyt oikein oli, tuollaisessa rumiluksessa.
Tyttö hengitti muutaman kerran syvään ja sanoi sitten, että oli luvannut Seijozalle huolehtia pelakuusta.
Serjoza se kaiken maailman rehuista piittasikin, hän ajatteli, mutta ei jatkanut enää tytön piinaamista, ei Seijoza saanut mitään kasvamaan, ei edes perunapeltoaan.
Ei pelakuusi kuole vaikka olisikin päivän ilman vettä, hän sanoi lopulta, katso nyt, luonto pitää huolen omistaan. Ei tästäkään maisemasta osannut sanoa kumpaa siinä oli enemmän, elämää vai kuolemaa, ehkä vain kuoleman naamiota, jolla luonto suojasi itsensä. Puissa lehdet olivat kuumuuden väsyttämiä, harmaanpölyi- siä ja vahaisia, ne odottivat sadetta. Se ei muuttunut, ei, se ympäröi hänet kaikkialta kuin koi vaippaansa.
74


Tyttö kysyi sitten, kasvaako ruohokin takaisin kun sataa vettä, ja hän sanoi että kaikki elpyisi. Mutta ihminen ei, vaikka kuinka kastelisi, kun on kerran kuollut, Aija sanoi, niinhän?
Ei, ihminen ei herää henkiin jos on kerran kuollut, Marina vastasi äkkinäisesti, tai joku hänessä, ääni kuulosti vieraalta, hän tunsi palan kurkussaan, muisti öisen painauman, hän oli herännyt siihen että joku oli kuristanut häntä, aivan kuin se olisi ollut hänen äitinsä, kynttiläkaulainen Maria Meyn, sormet hänen kaulakuo- passaan, nyt hän muisti sen.
Mutta ihmisen sielu ei kuole, Marina, Aija sanoi päättäväisesti, yhtä päättäväisesti kuin oli uhmannut aiemmin taivasta. Se on kuolematon. Te olette sanonut minulle niin. Ja nyt minä sanon sen teille.
Hän ei osannut halata tyttöä, ei ollut koskaan osannut, mutta nyt hän olisi tahtonut tehdä niin. Mistä lapsi tiesi aina oikeat sanat, sittenkin. Oli häntä viisaampi. Siksi häntä kauhistuttikin, miten hän tulisi toimeen ilman tyttöä koko syksyn, kuin joutuisi antamaan pois toisen keuhkonsa jolla hengitti.
Valkoinen lakana, kirjoittamaton paperi, suruton, Aija sanoi samalla kun puristi keskittyneesti vettä pitsireunusteisista housuistaan pelakuulle, he olivat lopulta löytäneet sovinnon kasteluongel- maan, vaikka kasvin kohtaloa ei ratkaistu.
Olisiko se hyvä säe, Ilves? tyttö kysyi ja ojensi vaatteen Marinalle. Riippuu runosta, Hippo, hän vastasi ja levitti sen narulle kuivumaan, riippuu muun runon rytmistä, siitä mitä yrität sillä ilmaista, runon omasta mitasta.
Ja mistä mitan tietää? tyttö kysyi sitten, joutui vielä varpistele- maan kun koetti saada hänen perässään pyykkejä taiteltua narulle, kohta Aija ylettyisi ripustamaan pyykit häntä ripeämmin, jos he palaisivat tänne ensi kesäksi, niin kuin olivat suunnitelleet, tyttö olisi jo häntä pitempi.
75


Ei sitä voikaan tietää, hän sanoi, tähän hän osasi vastata, kaikki riippuu silti siitä, sen vain tuntee. Hän oli itse huono laskemaan, vaikka ymmärsikin runomittojen rytmisen algebran jotenkuten. Kreikkalaisella mitalla ja venäjän kielen rytmillä oli vain vähän tekemistä toistensa kanssa, kuin olisi yrittänyt syödä seljankaa haarukalla. Mutta ehkä siksi niitä pitäisikin koettaa yhdistää, panna Faidrassa imettäjä puhumaan kansanlaulujen arkaiseen rytmiin ja Faidra itse sydämen takomisen rytmissä. Mutta runomitat pitäisi tuntea, ne olivat yksi työkalu sielun esiin veistämisessä, niin kuin nuori Bahrahkin oli sanonut.
Hän pyysi tyttöä tunnistamaan Puskinin Sua rakastan kai yhäkin -runon säkeistä mitan. Tyttö lausui säkeet hänen perässään, polki kevyesti tahtia maahan, paDam paDam, tunnisti mitan ja rytmin mutta ei osannut nimetä, vaikka hän oli opettanut termit kesän aikaan samalla, kun oli itse niitä kerrannut.
Marina pyysi Aijaa laskemaan, kuuntelemaan tavujen painoa, sitä kummassa hengitys painoi tavua kohti maata, ja missä taas antoi sille ilmaa alleen: painoton, painollinen, painoton, painollinen, he hengittivät tavuja yhdessä.
Jambi, tyttö muisti, jambi, jota Puskin rakastaa.
Hän pyysi tyttöä laskemaan säkeiden tavut, se oli jo vaikeampaa. Mutta tyttö oli nopeaälyinen ja totesi että runon säkeissä toistui viisi kertaa kahden tavun jalka. Se oli siis pentametri. Ja koko runo oli kirjoitettu jambiseen pentametriin, kuten myös Shakespearen silosäkeet, hän muistutti tyttöä, mutta Puskin käyttää rytmiä venäläiseen tapaan ja sijoittaa kesuurankin aivan eri tavalla.
Tietysti, englantilaiset ja venäläiset vaikenevat eri tavalla, tyttö sanoi viisaasti, siksi taukojenkin on oltava eri kohdissa, ja jatkoi Puskinin runoa ulkomuistista laskien samalla jalkoja omalla kantapäällään: Oi Luoja häntä suo jonkun rakastaa. Tyttö hämmentyi mitan vaihtelua, melkein hätääntyi kuin olisi itse tehnyt virheen runojaloissa. Marina rauhoitti lasta: Puskin rikkoo mitan ja varioi rytmiä tarkoituksella: tuodakseen esiin tunteen intensiteetin
76


ja voiman, koko sen elävyyden. Rakkaudella ei ole koskaan vain yhtä kalkyyliä.
Näin helppoa se on, hän sanoi sitten, näin helposti syntyy rytmi, hän sanoi tytölle, yhtä helppoa kuin elämä itse. Ja runo on helpompi painaa mieleen kun tietää sen rytmin, tyttö lisäsi. Ei ole runoa ilman rytmiä, hän muistutti, onko mitään, tyttö sanoi lopuksi.
Nyt vain mietit, mihin mittaan oma säkeesi parhaiten taipuu, Marina sanoi kun he olivat saaneet pyykit lopulta narulle ja antoi tytölle aikaa iltaan valmistaa säe kuntoon ja ottaa se mukaan kä- sikiijoitukseen.
Tavallisena päivänä he olisivat jatkaneet runousoppiaan lounaaseen asti, mutta nyt heidän oli käytävä lävitse Bogengardtsien lista, tytön koko leirivarustus. He olivat eläneet pelkän listan mukaan edellisen viikon, se oli määränyt tahdin, katsopa Aija, kyllä listassakin on rytmi, hän oli sanonut, kaikessa on. Hän oli helteestä lopen uupunut, kun oli juossut Väclavske näm&stm liikkeissä etsimässä kaiken maailman hepeneitä, eikä ollut lopuksi saanut ostettua kuin kahdet alusvaatteet, mutta ne olivatkin sitten häikäisevän valkoiset kuin ruumisliinat. Yhtä puhtaaksi ei yksikään aluspaita tullut edes pestynä. Matkalaukuissa ei ollut niin montaa vaatekertaa kuin Bogengardtsien listalla vaadittiin, eikä sinne enempää mahtuisi, ja miten kellään voisi olla sellaista määrää oikean kokoisia vaatteita, valkoiset ehjät sukat jokaiselle viikonpäivälle, hän parsisi, jos olisi sukkia mitä parsia, täällä hän oli vasta oppinut käyttämään neulaa ja lankaa, kutomaan villaisia saaleja, Olga Maksimova oli opettanut heidät molemmat siihen, kun oli nähnyt hänen pyykkinsä narulla, reiät liehumassa. Valkoisia sukkia ja paitoja ja alushousuja, kaikkea seitsemän kertaa, mistä hän saisi sellaisen määrän nuoren tytön asusteita, kun Aijalla oli tähän mennessä ollut vain yksi vaihtoasu?
Ja muista ottaa vihkosi mukaan retkelle, Marina toisd vielä kun lista oli tarkistettu. Voimme katsoa yhdessä, mitä tekstistä puuttuu, niin sinun on helpompi työskennellä käsikiijoituksen kanssa leirillä.
77


Tyttö kysyi, mitä hänen vihkoistaan sitten puuttui, eikö hän ollut jo kirjoittanut kaiken mitä muisti, kaiken mitä he olivat nähneet ja kuulleet vallankumouksesta. Totuus, Aija, hän sanoi. Meidän on katsottava mitä puuttuu totuudesta, sen me tahdomme kirjoittaa, totuuden elämästä, Moskovasta, vallankumouksesta, omista sieluistamme. Totuus ei anna vapaapäiviä, Hipposeni.
Mistä tietää totuuden? Aija kysyi. Ei sitä voikaan tietää, Marina sanoi, se pitää vain tuntea.
Hän oli jälleen intoa täynnä, niin, ehkä he saisivat käsikirjoituksensa valmiiksi vielä tänään, kirjoittaisivat illalla loppuun puuttuvat osat, vasta heränneet vuoretkin kaikuivat hänen sanoistaan, heidän päätöksestään.
Tällaisia aamuja hän jäisi kaipaamaan eniten, he kuuntelivat toisiaan ja maailma oli hiljainen heidän ympärillään, kaikui heidän sanoistaan ja ajatuksistaan, pienistä yhteisistä eleistä, miten hyvin he kuulivat toisensa, yksi mieli, yksi yhteinen sielu. Mutta aamuilla oli tapana katketa, työhön, askareisiin, siihen että oli mentävä ja tehtävä, tai yllättäviin vieraisiin, niin kuin nyt. Aija käännähti valppaana, hän ei ollut unohtanut, vaan kaiken taustalla odottanut, odottanut ja nyt vihdoin, vihdoin, kirje, kirje tulee, tyttö huusi ja räjähti juoksuun, viimeinen aluspaita jäi narulle repsottamaan hihastaan. Marina korjasi sen pyykkipojalla perästä kiinni.
Ensin tuli koira.
Onegin! Aija huusi eikä voinut peittää pettymyksen ailahdusta vaikka kutsuikin eläintä koko sen nimen notkealla soinnilla. Marina ei voinut koskaan kutsua koiraa sillä nimellä, ei se ollut koiran nimi, pelkkä häväistys hänen korviinsa. Mutta sellainen Olga An- drejevna Maksimova oli, nimesi sekarotuisen koiransa turhamaisen sankarin nimellä, pyöreä ja maanhajuinen Olga, joka postinkantajan sijaan käveli nyt pihaan raskain askelin ja kantoi tonkkia molemmissa pisamaisissa käsissään. Maitovaimo, sellaista ilman ei voinut olla edes täällä, se ilmaantui kuin huono enne. Mutta Olga
78


ajatteli aina heidän puolestaan, toi maidon pyytämättäkin samalla kun haki itselleen.
Aija suuteli Olgaa molemmille poskille, Ariadna Sergejevna, Olga sanoi ja ojensi Aijalle toisen tonkista. Aija joi suoraan tonkasta, vaikka hän kielsi, ja maidon iho roikahti tytön huulilta inhottavan näköisenä.
Anna tytön juoda, Olga Andrejevna melkein torui, hänellähän on jano. Ei ollut vanhuksen asia puuttua hänen kasvatusmenetelmiinsä, mutta tämä kehtasi silti epäillä, ettei talossa olisi mitään kunnollista aamiaiseksi.
Eipä ole, ei, Marina sanoi tahallisesti provosoiden, vaikka ei ollut katsonut aamulla kaappeihin, tyttö oli sieltä jotain saanut itselleen otettua, lapsella oli aina hiertävä nälkä.
Aija työnsi avonaisen tonkan hänenkin nenänsä alle, juokaa Marina tekin, mutta makea lämmin maito ja sen päälle muodostunut ketto sai hänet voimaan pahoin, aina sai. Hän sulki kannen, pitäisi viedä maito keUariin, että se viilenisi illaksi. Hän tunsi itsekin nälän vaikka oli koettanut tainnuttaa sitä kahvilla ja ties kuinka monella tupakalla.
Kiitos Olga Andrejevna, Marina sanoi, te olette aivan liian ystävällinen.
Hän oli oppinut fraasit, vaikka ei halunnut käyttää niitä. Olga oli ainoa jonka kanssa hän oli päättänyt olla väleissä, ja koetti siksi olla vanhukselle kiltti. Oli ollut virhe ottaa aluksi vastaan vieraiden ihmisten ruokia, kun oli liian ylpeä sanomaan kenellekään kiitosta, sai vain vihamiehiä, mutta nälkäisenä sellaista ei harkitse, ei nälkäisenä eikä nälän pelossa.
Huomennako on teillä lähtö? vanhus kysyi. Olgan ihon uurteet kiilsivät kuin kaarnan syyt, luomet kuin oksanreiät, harmaa puumainen tukka valkoisen huivin alla oli sekin hiestä märkä, Olga ei jaksaisi pitkään enää tehdä työtä samaan malliin.
Aija lähtee huomisaamuna, Marina vastasi. Minä jään laittamaan talon kuntoon ja muutan kaupunkiin viikonloppuna.
79


Miten saatte yksin kaiken tehtyä, Olga päivitteli, ilman miestä, ilman ketään? Tämä oli se syy miksi hän ei yleensä viihtynyt muiden ihmisten parissa, he saivat hänet tuntemaan itsensä eripa- riseksi ja kelvottomaksi puolesta lauseesta. Mutta eivätkö he olleet selvinneet elossa, vaikka lakanat olivat reikäiset eikä ruokaa ollut pöydässä heti aamusta, joka päivä hän oli löytänyt syötävää, vaikka kerjäämällä, Moskovan kauheina talvinakin.
Hevosen minä tarvitsen, en miestä, Marina naurahti kun muisti hevosen jonka luuli nähneensä aamulla metsässä. Olga katsoi häneen kummissaan, mitä, ei niin yhtään mitään, ei mitään minkä ymmärtäisitte. Olga Andrejevna pudisteli päätään kun hän katseli ympärilleen, tavaroita lojui edelleen siellä täällä, romua, portailla avonainen matka-arkku puoliksi pakattuna, tyttö rukka, säälitteli vielä.
Kuka minulle nyt lausuu säkeitä, kun Ariadna on poissa? vanhus huoahti ja rutisti Aijaa. Tyttö säpsähti ja kangistui, ei ollut tottunut vieraiden ihmisten läheisyyteen, ei Olgaankaan, joka kohte- li Aijaa kuin omaa lapsenlastaan.
Saatte kaikki runokirjat, joita emme jaksa kantaa mukana, Aija sanoi kuin koettaen pyytää anteeksi ja pyristeli samaan aikaan vanhuksen syleilystä irti, eikö vaan Marina, annetaanhan?
Leivästä luovun, mutta en kirjoista, Marina sanoi melkein vihaisesti. Kirjoistaan hän ei suostunut edes laskemaan leikkiä.
Olga päästi tytön halauksesta.
Olet sinä onnekas, Marina Ivanovna, kun sinulla on tuollainen tyttö, Olga huokaili, pyöritteli tyhjiä käsiään, vanhus oli niin tottunut sylittelemään lastenlapsiaan, huolehtii sinusta hautaan saakka. Te olette kuin yhdestä puusta molemmat. Sellaisen väliin ei maailma tule.
Olgan ääni murtui, mutta Marina tuhahti. Serjozan ajatus oli toinen, hän se oli maailman heidän väliinsä järjestänyt, kun uskoi ettei hän kyennyt tytön koulutuksesta muka tarpeeksi monipuolisesti huolehtimaan. Eikä Marina jaksanut turhia vetistelyjä, mitä, hänen tilanteensa naiselle kuului.
80


Aijan juna lähtee huomenna kello yhdeltätoista, Marina sanoi kuitenkin, Frans Ferdinandin asemalta.
Hlävm Nadrazilta siis, Olga koijasi, hän oli ollut pidempään maassa ja tottunut puhumaan paikoista niin kuin täekit itse.
Wilsonovan asema se on, lisäsi Aija väliin, tsekkien vapauttajan mukaan.
Seijoza oli ilmeisesti opettanut tytölle aseman virallisen nimen ja pitänyt historian tunnin maan itsenäistymisestä amerikkalaispre- sidentin tuella.
He ovat enkeleitä, Bogengardtsin pariskunta, Olga sanoi, adoptoisivat vaikka kaikki maailman orpolapset omaan kouluunsa, jos vain pystyisivät.
Niinhän ihmiset ajattelivat Vsevolod Aleksandrovitäista ja Olga Nikolajevnasta, mutta Marina ei luottanut emigranttilasten koulua johtavaan pariskuntaan kaikista Serjozan vakuutteluista huolimatta. Bogengardtsit eivät vielä kesälläkään tienneet kuka koulussa opettaisi lapsille syksyllä venäjää. Rakennuskin oli pelkkä so- tilaskasarmi, bunkkeri, leiri, miten siellä saattoi mitään sivistystä opettaa, lapsista tulisi puhuvia nukkeja kuin tehtaan liukuhihnalta.
Sitä mekkoahan meidän piti katsoa, Olga muistutti. Vai oletko saanut sille tehtyä mitään?
Marina kohautti olkapäitään, no enpä ole. Oli hän yrittänyt, mutta oli niin kömpelö neulan ja langan kanssa. Onneksi Olga kysyi, hänen ei tarvinnut pyytää sitä itse. Olga sanoi että voisi ottaa tytön mukaansa ja koijata mekon tytölle aamupäivän aikana. Mutta jos tyttö nyt lähtisi Olgan luo, eivät he pääsisi matkaan koko päivänä. Päätettiin katsoa mekkoa saman tien, ottaa mitat tytöstä.
Aija kipaisi sisään ennen kuin kumpikaan heistä oli edes pyytänyt, ja he ehtivät Olgan kanssa päivitellä tovin ruohon kuivumista ja tytön kasvamista, kaikkea arkipäiväistä. Olga selvästi kai- pasi seuraa nyt kun hänen poikansa olivat muuttaneet Pariisiin ja jättäneet mummin yksin selviytymään. Runoista hän ei vanhuksen kanssa voinut puhua, ei kenenkään kanssa täällä. Jotakin ka¬
81


dehdittavaa oli silti Olgan kyvyssä kotiutua kylään kuin omaansa, silti hän säilyi venäläisenä tavoissaan ja puheissaan, isoäiti ilman lapsiaan.
Aija tuli aikailematta takaisin mekko mukanaan. Marina oli unohtanut millaisen häkkyrän oli saanut aikaan. Hän oli ratkonut itse hihat auki, mutta harsiminen oli jäänyt, kun yritelmästä oli tullut heti pelkkää lankamyttyä. Olga tarkasteli työtä myötäsukaisesti nauraen.
Olga oli opettanut Marinaa kutomaan viime talvena, ja kaikkea lämmintä näissä nurkissa tarvittiinkin. Marina oli aikonut kutoa tytölle punaisen saalin ennen lähtöä, oli sen aloittanut, mutta työ oli edennyt kesäiltoina hitaasti, hänellä ei ollut malttia keskittyä, oikein, nurin, painollinen, painoton, mutta sitten tyttö oli ottanut kutimen omiin käsiinsä, oli paljon nopeampi ja näppärämpi kuin hän, ja niin he olivat kutoneet vuorotellen, ja hän oli huomannut että se oli tyynnyttänyt vihan ja surun paremmin kuin mikään muu, nurin oikein, nurin oikein, hän saisi saalin tytölle talveksi valmiiksi, Seijozalle sinisen villapaidan, koko syksy aikaa, illat yksin kaupungin laella, yksin, vapaa, uusi elämä.
Se on yhtä helppoa, Marina, Olga höpötti, kuin runojen tekeminen, ompelet vain piston piston perään samalla tavalla kun kirjoitat sanoja riviin. Pitää vain tietää oikea kohta. Ja kiristää langat tarpeeksi lujasti, niin lujasti että pisto pitää kuolleetkin maassa. Sitten voit vaikka elättää itsesi tällä.
Kyllä me tästä vielä mekon teemme, Olga naureskeli nyt. Otamme vain tytöstä mitat.
Onneksi Marina osaa tehdä runoja paremmin, Aija sanoi, ja Marina näki että tyttö sanoi sen ylpeästi. Häntä alkoi yhtäkkiä itkettää, mitä hän nyt näin, tällaista hempeilyä. Olga ei onneksi huomannut, kun perkasi kokeeksi lankasotkuja auki, ja kysyi mittanauhan perään, ei tiennyt miten oikeaan hänen sanansa osuivat.
Aija löysikin jostain kasasta mittanauhan, ei Marina edes tiennyt omistavansa sellaista, sellaista jolla oikeasti mitata tämän maailman asioita, sielun maantieteen mittakaava ja välineet olivat toiset.
82


Tyttö kasvaa pian ohitsesi, Olga huomautti kun kietoi kärsimättömänä seisovan tytön nauhansa sisälle. Hänen tätinsäkin on lähes kaksimetrinen, Marina sanoi, kaikki Efronit ovat melkoisia jättiläisiä.
Se näyttelijäkö, Olga muisti. Lilja Jakovlevnako? Vahtangovin teatterin nouseva tähti?
Marina oli yllättynyt, oliko Liljajakovlevna niin kuuluisa näyttelijä, että isoäiditkin tunsivat hänet jossakin Ural-vuoren takaisissa kylissä, no muuhun hänestä ei ollutkaan kun esittämään valheellisia ystävättäriä, jotka olivat valmiita jättämään yksin tosipaikan tullen, siksi hän oli saanut kaikista naisista tarpeekseen.
Mittojenottamisen jälkeen Aija esitteli Olgalle ovenpielen merkintöjä, jotka he olivat Seijozan kanssa veistäneet, se oli täynnä ko- loja ja todisti Aijan kesäisestä kasvuharppauksesta, Seijoza oli vielä ennen lähtöään mitannut tytön, mitannut itsensä ja Marinankin, vaikka he olivat lakanneet kasvamasta aikaa sitten. Sen mukaan he tosiaan olivat Aijan kanssa melkein samanmittaiset.
Seijoza on ollut niin huoleton, hän puuskahti Olgalle, pani Sas- kovä velottaa meiltä varmaan uudet karmitkin, vaan ei ole millä maksaa.
Merkinnät olisi poistettava ennen kuin pani Saskovä tulisi tarkistamaan talon, siinäkin olisi hommaa, karmit olisi pahimmassa tapauksessa hiottava ja maalattava uudestaan.
Jollei hän tuosta valita, niin sitten jostain muusta. Vaikka ei syytä olisikaan, Olga sanoi, kyllä minäkin vuokraemäntäni tunnen.
Marina koputti kävelysauvalla lautaisen päädyn harmaantuneita lautoja, talon rispaantunutta helmaa.
Mätiä ovat, mätiä, Marina sanoi pani Saskovän narisevaa ääntä tavoitellen. Vaikka hänen imitaationsa oli huono, molemmat, Aija ja Olga, tunnistivat senja purskahtivat nauruun.
Lumi on ne syönyt, pani Saskovä, mitä me voimme myrskylle ja sateelle, Aija vastasi viatonta esittäen.
Olgan nauru yltyi, tarttui Marinaankin. Hän piti sittenkin Olgasta, Olgan kanssa oli helppo olla, toisin kuin muiden naisten
83


kanssa, jotka kyräilivät joka leivänmurusta. Aija innostui yleisöstään ja jatkoi pani Saskoväna: Saatte vastata omaisuudellanne. Miten tyttö osasikin muuttaa äänensä vanhan naisen ääneksi. Mutta sitähän teillä ei ole, Aija jatkoi, ja Marina vuorotteli: Sirpaleina perintökalleudet.
Ja Seuraavaksi Aija, nyt hän esitti Marinaa ja hyvin esittikin: Ei meillä ole kuin sielu. Otatteko ihmiseltä sielun?
Ja Marina vuorostaan Saskoväksi muuttuneena: Saa kai siitä puoli korunaa mustalaisten markkinoilla?
Enemmän, Aija paisutteli: Se osaa ennustaa. Se näkee tulevaan. Se on yhtä vanha kuin Sibylla.
Aija vilkaisi Marinaa ja jatkoi:
Entä minun pitsiliinani? Mitä te olette niille tehneet?
Voi kamala, Marina sanoi, nyt omalla äänellään, hätäilevästi. Olin ihan unohtanut. Ne täytyy kaivaa esiin ja laittaa paikoilleen, kaikki rouvan aarteet.
Hän oli nostanut pois näkyviltä pam Saskovän pikku tilpehöö- rin heti ensimmäisenä päivänä, turha krääsä hermostutti häntä kuin etäältä säteilevä ukkonen. Missä se kaikki roina oli, minne hän oli ne työntänyt, kun ne eivät olleet tulleet vastaan muuttoa tehdessä, vuokraemäntä pääsisi vielä syyttämään heitä varkaiksi. Vain ryijyn hän oli pitänyt seinällä, sen jonka ornamenteista ei voinut tehdä eroa, oliko niissä kuvattuna liljoja joilla oli siivet vai lintuja joilla oli terälehdet.
Olgan kumea, rento nauru esti Marinaa hermostumasta enempää. Vanhus kehuskeli heitä taitaviksi näyttelijöiksi, he voisivat vaikka esittää elämäänsä lavoilla. Kiertävä sirkus, Aija vastasi. Mustalaissirkus, hän lisäsi. Kierrämme yhdessä elämämme loppuun asti.
Mutta oli Saskovä heille reilumpi kuin edellinen vuokraemäntä, joka heitti heidät ensimmäisestä vuokra-asunnosta ilman omaa syytä taivasalle, Marina huomautti. Olgakin tiesi hyvin että Grub- nerovän akka halusi vuokrata heidän mökkinsä valtion tukea kal-
84


Vimmalla loma-asunnoksi ja keksi siksi törkeän verukkeen saadakseen heidät ulos ennen lomakautta.
Marinaa suututti naisen epäoikeudenmukaisuus vieläkin. Hän pelkäsi että nainen olisi saanut paikallisten mielet käännettyä heitä vastaan, olivathan he kyräilleet heitä kateellisina koko talven, sillä venäläiset saivat hakea voita ja maitoa valtion ruoka-apuna tilalta, kun paikalliset joutuivat raatamaan leipänsä eteen kuten ennenkin, mutta kun asia vietiin kyläoikeuteen, väki olikin heidän puolellaan, vain tämän naisen pojat, ylikasvaneet jätkän retaleet kävivät heittelemässä heidän ikkunoitaan linnunmunilla. Sellaisia jotkut heistä olivat, ikävä kyllä, kyläläiset olivat sanoneet kuin pahatapaisesta jälkikasvustaan. Löytyi niitä venäläisistäkin, bolsevismi oli päästänyt heidät tanssimaan pöydille, Marinan oli tehnyt mieli sanoa, koko maa keinottelijoiden hallussa, mutta hän oli oppinut pitämään suunsa, varsinkin kun venäläisiä oli kuuloetäisyydellä, kuka tahansa näistä valkoisista veljistä saattoi olla tsekan agentti ja raportoida Dzersinskin toimistoon, Moskovan mustaan sydämeen. Mutta oli hellyttävää miten kyläläiset ottivat yhden omaneduntavoitteli- jan rikkeet samalla omille niskoilleen ja pitivät pakolaisten puolta. He olivat kokeneet kovia ja siksi heidän annettiin olla omissa oloissaan, olihan itse presidentti toivottanut heidät tervetulleiksi valkoisina veljinä, hädänalaisina ystävinä, tämän he olivat saaneet kuulla vasta nyt. Venäläiset eivät itse olleet sellaisia, ilmiantoivat vaikka sukulaisensa saadakseen itselleen paremmat oltavat.
Lopulta Olga ja Onegin lähtivät, Olga naurusta yhä hyrähdellen. Olga lupasi tuoda mekon takaisin ennen aamua, eikä siksi suostunut hyvästelemään, ja hekin nauroivat Aijan kanssa Olgan perään, miten vanhus kulki samaan tapaan raajojaan riiputtaen kuin koiransa, Aija matki Olgan koiramaisuutta erinomaisen taitavasti.
Olgan mentyä Marina tunsi outoa keveyttä, melkein painottomuutta. He olivat unohtaneet hetkeksi kokonaan itsensä, sen miten yleensä oltiin, maan vetovoiman, kuinka kuu liikutti sielua, vesiä, jokia. Maailma oli hetken aloillaan, kauhu pysyi loitolla. Ja
85


huolet hellittivät. Hänen piti muistaa tämä: miten heidän naurunsa, kolmen naisen nauru, oli asettanut maailman hetkeksi uuteen järjestykseen, kaikki sen langat, katkenneet päät. Silti, hän ajatteli, on hyvä päästä pois tästä kylästä, joka pian muuttaisi heidät nimensä kaltaisiksi. Kaksi märkää koiraa, harmaita niin kuin kyläkin, joka oli niin harmaa että hiukset menettivät värinsä, tulivat kivien, puiden ja kukkuloiden kaltaisiksi.
86


milloin on milloin, miten pitkä matka vielä, päivien halki, kylki kyljessä, kyynärpää kyynärpäässä, savuisten kylien ja kaupunkien ja kolhoosien halki, eikä mihinkään jää jälkeä meistä, datsojen avonaiset ikkunat on avattu, savun hajua, poltetaan roskia, katso marina, valkoisissa vaatteissa naiset kattavat pöytää, sytyttävät kynttilöitä, hiukset ylhäällä, me olemme yhä venäjänmaalla, tällainen rannaton meri, emme koskaan tule perille näin, kuinka hidas on ruumis, kuinka hidas juna, eikä missään taivas näin avara, laaja kuin aro, miten pitkä matka vielä, miten pitkä, katso noita mökkejä, turkoosit pienet mökit, niiden katoilla haikaranpesät, niin kuin bilibinin puupiirroksissa, me voisimme asua niissä, emmekö voisikin, ja jos olisin tuo tyttö punaisessa mekossa mustalla pellolla, jos olisin hän, kuka olisin ja tietäisinkö että juuri nyt katselen häntä, voiko sen aavistaa, voiko tuntea että joku katselee sinua, missä se tuntuu, pystyykö sielu siihenkin, herättämään kuolleet, kutsumaan elävät luokseen, ja sielu, se on jo perillä, kun me vasta tässä, sellainen on ihmisen sielu, eikö olekin marina, pikajunaa nopeampi
marinan vastaukset ovat tavuja lyhyempiä ja verhot pysyvät kiinni,
vaikka on uusi aamu, vihreä meri puiden valkeus
kuinka pitkä matka sinne missä leijona odottaa jo meitä
seisoo vastassa
jättiläisleijona
87


ottaa meidät syliinsä, sulkee syliinsä kuin tuulen, ja me kävelemme yhdessä suuren kaupungin halki, leveät kadut, koksin haju yhdessä me olemme suurempia kuin koko kaupunki, suurempia kuin maailma, marina vain katsoo eteensä, ei hymyile, menee yöksi karhuntaljan alle, mutta ei nuku, ei ota minua viereensä pimeä on pimeä on pimeä on yö on yö on yö
kertokaa minulle marina, minä pyydän taas kun on valoisaa ja näen hänen harmaat kasvonsa, harmaat vai valkoiset, jossakin valossa ne ovat siniset, kertokaa leijonasta ja ilveksestä, kertokaa taas siitä kuinka leijona oli osannut valita rannalta juuri sen oikean kiven jota ilves ajatteli, juuri sen sinisen kiven, mikä sen nimi olikaan, karneoli topaasi agaatti, ei vaan jokin muu, jota en muista enää, onhan meillä se kivi, onhan, eihän se ole jäänyt matkasta, ei tietenkään, se on varmistettu monta kertaa, mustanmeren kivi, kertokaa ilves, kuinka leijona otti ilvestä kädestä kiinni ja kuinka he kiipesivät yli kaikkien vuorien, mustan ja valkoisen ja yli merien ja pilvien, ja kuinka ilves ja leijona saivat lapsen ja millainen päivä silloin oli, millainen sää, mitä he söivät ja minkä he antoivat lapselle nimeksi hevosenkavioiselle labyrintin neidolle
mutta marina vain katsoo eteenpäin, ei hymyile, ei nuku, oli päivä tai
yö, hän istuu niin kuin patsas vuorella, jähmettynyt, ilman kyyneliä,
miten pitkä matka, miten monta päivää vielä, ja kuinka monta kertaa
olen kulkenut junan päästä päähän
laskenut vaunuja
ovia, ikkunoita, nappeja
etsinyt tanssijatarta
isadora on hänen nimensä, hän on tässä junassa, tähti, ne sanovat, meillä on tähti mukana, ajatelkaa sitä, ja minä ajattelen tähtiä ja tähtien valoa, valoa, ja kuinka isadoran tykö tulevat kaikki lapset, hän antaa heille kodin ja ruoan ja vaatettaa ja opettaa liikkumaan kuin pilvet taivaalla, kuin harmaa kissa yössä
88


ja juna vie meitä eteenpäin, vieraaseen maahan, uuteen valtakuntaan, uuden kuninkaan lapsiksi, muuttolinnut vanavedessään, ne huutavat, krii kirii krii kiriii ja leikkaavat ilmaa kuin saksinaiset kohtaloita, näin oli tapahduttava, kuninkaan tytär hylkää isänsä, pettää rakkaimpansa, lähtee vieraiden matkaan, vie sen mikä on tärkeintä, jotta pelastuisi itse, sama veri kreetan ja kolkhiin kuninkaiden
tyttärillä
89


Moskova
Elokuu 1939
Pahoinvointini oli alkanut jo Ukrainan paviljongissa. En halunnut mennä rasvalta ja vanhoilta keitonpohjilta lemahtaviin ruokaloihin metroasemalla, koska pelkäsin että olisin antanut kaikista hajuista ylen. Tämä ei ollut myöskään oikea hetki jakaa Marinan kanssa suurta uutista.
Metroaseman teehuone sopi hyvin meille molemmille, siellä oli hyvin tilaaja Marina pääsi vetämään oman tupakkansa rauhasssa ja istualtaan. Marina ei näyttänyt hoikista huolimatta kovin naiselliselta savuke suussaan, mutta äiti olikin aina kuvitellut, että yritys unohtaa koko sukupuoli tekisi hänestä muita naisia kiinnostavamman, joskus se oli onnistunutkin, ihmeellistä kyllä.
Vartijat olivat saattaneet meidät tiukasti paviljongin ovelle ja pyytäneet minua katsomaan, ettei vanhus enää tulisi takaisin, onneksi he eivät kysyneet papereita, sitten oltaisiin miliisillä, ei heille voisi selittää kuka rouva Andrejevna oikein oli. Minun olisi pitänyt olla varovaisempi, suojella vanhaa höperöä ihmistä.
Marina kääri ja sytytti uuden tupakan kun vanha vielä savusi tuhkakupissa, ja veti savun sisäänsä hoikin lävitse kiukkuisesti. Hän ei ollut puhunut episodin jälkeen mitään. Pariisin-matkalauk- ku oli ahdettu meidän väliimme, Marina kuvitteli että joku saat¬
90


taisi sen varastaa ja piti hihnasta tiukasti kiinni. Täällä ei ollut taskuvarkaita niin kuin Pariisissa oli. Tunnustelin silti laukkuani, minuunkin oli jäänyt Pariisista tietty varovaisuus. Tunsin puolivahingossa varastamani kiven laukun pohjalla, papereiden välissä, huivin poimuissa, sileä, pehmeä, viileä, kuin uusi sykkivä salaisuus, kaikelta näkymättömissä.
Saimme teelasit eteemme, ne ovat niin kuin ennenkin näissä paikoissa, Marina totesi, siroissa hopeafiligraanitaseteissa, muistatko, ja nyökkäsin, vaikka minulle se oli ihan sama, nostalginen tsaarinaikainen jäänne. Äkkiä Marina jäi tuijottamaan nurkkapöytään kuin kettu joka on saanut vainun, siellä istui ryhmä keski-ikäisiä miehiä, intellektuelleja, rauhallisesti, melkein laiskasti ja alistuneesti keskustellen, ehkä kisailijoita, tai jostain taidekomiteasta. Marina nipisti minua ranteesta, nipisti niin että sattui, herää, Aija.
Marina heilautti kättään, ovatpa pojat vanhentuneet, hän kuiskasi, en ollut tuntea. Anatoli Vasiljevits Lunatsarski, Blokin ystävä, ja Nikolai Nikolajevits Asejev, Majakovskin oppipoika, pakko olla. Tunnistin miehistä vielä yhden, hän oli tadzikkirunoilija Lahuti. Hän katsoi minusta ohi vinoilla silmillään.
Pöydästä ei kukaan muukaan vastannut Marinan tervehdykseen, vaikka he olivat huomanneet meidät. Marina aikoi nousta. Vedin hänet paikoilleen. Miehet vilkuilivat meihin, kun Marina ei katsonut, ja alkoivat sitten tehdä lähtöä, kiersivät pöytämme kaukaa.
Marina survoi tupakan sammuksiin. Oli se Nikolai Nikolajevits, hän tuhahti ja voimisti nyt ääntään lapsellisesti, niin että ovelle kiiruhtavat miehet ja viereisissä pöydissä olijat sen varmasti kuulivat, ei mikään erityinen suutelija. Kärsimätön. Sanoisin jopa että taitamaton.
Äiti, sinä olet aivan mahdoton, puuskahdin, mitä vähemmän ihmiset tietävät että olet täällä, sen parempi, jatkoin ääni madaltuneena ja koetin pitää kurissa ärsyyntymiseni. En ollut sillä tuulella että olisin jaksanut jakaa rouva runoilijan nuoruudenromansseja,
91


aina sama tarina, jeesus ja viikunapuu. Äiti ihastui vaikka puhelin- pylvääseen jos sattui olemaan sillä tuulella ja kuvitteli siltä vastarakkauden kun pylväs vähän värähti tuulessa, kunnes lumous oli ohi ja hän tajusi että pylväs oli alun alkaenkin ihan kiero.
Sinäkin siis hyväksyt sen, Marina Tsvetajevaa ei enää ole, hän sanoi muka vitsinä, on vain Andrejevna, ei-kukaan, ilman papereita, ilman menneisyyttä.
En vaivautunut vastaamaan hänelle, se olisikin parempi, minun puolestani Marina Tsvetajeva ja kaikki hänen runonsa saisivat lakata olemasta vaikka silmänräpäyksellä.
Tehän voisitte lähteä Seijozan kanssa Krimille, vaihdoin puheenaihetta, kun miehet olivat menneet ja kahvilaan alkoi asettua löysä alkuiltainen rauha. Kohta olisi meidänkin mentävä, halusin työntää hänet seuraavaan Bolsevon junaan, hänet ja hänen arvottomat matkatavaransa.
Minne muka? hän kysyi. Vaikka Koktebeliin, ehdotin. Kesä jatkuu siellä paljon pitempään kuin täällä, sanoin, ja siellä on hyviä parantoloita, se tekisi isälle hyvää. Ja teillekin, Marina.
Ei minulla ole sellaisia varoja.
Sisäasiainministeriö voisi varmaan kustantaa. Onhan isä täysin palvellut. Siellä on kuulemma parhaat sydänlääkärit.
En halua olla osa sitä Seijozan kuviota.
En vastannut, me olimme kaikki osa sitä kuviota, vaikka hän kuinka halusi sulkea siltä silmänsä. Katto ja seinät ja lattia olivat kaikki osa sitä kuviota, Marina oli aina ollut taitava elämään itsepetoksessa. Hänen havainnointinsa muistutti kameran rajainta, hän ei suostunut näkemään reunan ylitse.
On lähdettävä pian, sanoin ja ojensin Marinalle hänen kangas- kassinsa, jonka olin tuonut paviljongista. Vartijat olivat toimittaneet sen minulle tataarien kahvihuoneesta. Siinä olivat hänen väliaikaiset paperinsa, niistä hän ei sitten ollut itse muistanut huolehtia.
Marina penkoi laukkuaan, kaikki on varmasti siellä, rauhoitte- lin, mutta hän jatkoi, kenelläkään toisella ei laukku ollut samanlai¬
92


sessa epäjärjestyksessä, se oli kuin meidän kaikki väliaikaiset koemme, joihin en koskaan kehdannut tuoda ketään vierailulle, ennen kuin olin itse siivonnut kaiken kuntoon. Lopulta hän veti laukkunsa sisältä silkkipaperikäärön ja ojensi sen minulle arastellen.
Paperista valahti punainen villainen kudelma. Avasin ohuenohueksi harsuuntuneen huivin, se oli tavallista kaulahuivia leveämpi, saali, vanha kapistus, monesta kohti kulunut kokonaan reisille, se pitäisi korjata, sitäkö Marina tahtoi. Pistetään pikkupiikanen hommiin, niin tietysti.
Olin ajatellut jo Ranskassa että lähetän sen sinulle, hän sanoi.
Kiitos, Marina Ivanovna, sanoin ja sipaisin kohteliaat poski- suudelmat äidin kasvoille. Sentään kelpasin johonkin, parsimaan ja ratkomaan.
Talvet ovat niin kylmiä täällä, hän sanoi ja kurottui asettelemaan Saalia ylleni. Kudelma tuoksui koipalloille, ja Pariisin kosteille komeroille. Ranskassa oli voitu elää kutomistani saaleista, minä tämän olin varmaan aikoinani tehnyt.
Hän nosti silmälasit nenälleen. En ollut nähnyt laseja Marinalla julkisesti ennen. Mutta nyt miehetkin olivat menneet, olemattomat menneisyyden rakastajat.
Tämä oli ensimmäinen huivi jonka kudoin, hän sanoi.
Sinäkö? Ethän sinä koskaan saanut kudottua yhtään neuletta valmiiksi, väitin vastaan.
Sinä muistat väärin, hän sanoi. Me kudoimme tämän yhdessä. Katso nyt, siinä on meidän molempien kädenjäljet.
Huivi oli kömpelösti neulottu, sen näki paljaalla silmälläkin, mutta sitä, kumman kädenjälkeä oli missäkin, oli vaikea erottaa.
Etkö sinä muista? Marina tivasi, mutta nyt paljon lempeämmin.
Sen muistin. Olimme kutoneet yhdessä, minä jatkoin kun äidin silmät väsyivät, nurin oikein, nurin oikein, Ilves ja Hippo, vain me kaksi, silmukat ja metsän siniset puut, käsien yhteinen liike.
Sopii tuon sinun takkisi kanssa, Marina jatkoi ja hoputti minua ylös, näytähän, eikö se ole se minun ostamani.
93


Vedin tuolin selkänojalta luonnonvalkoisen popliinitakin. Se oli ollut minulla koko ajan, mutta nyt vasta Marina kiinnitti siihen huomiota.
Miten sinä sitä noin pidät. Ihan rypyssä. Sinun täytyy pitää parempi huoli tavaroistasi. Se oli kallis hankinta. Kalleinta mitä olen koskaan rahalla hankkinut.
Takki oli varmasti kalleinta, mitä koskaan olimme ostaneet. Siinä hän oli oikeassa. Mutta se oli minun rahoillani ostettu. Se oli viimeisten Pariisin-ostosten joukossa, ja sellaisen Marinakin olisi halunnut itselleen, yksinkertaisen ja kauniisti leikatun, hyvästä kankaasta, mutta osti minulle, tosin minun rahoillani, joiden alkuperästä ei tiennyt. Jos olisi tiennyt ei olisi ostanut.
Ei sitä voisi Venäjälle tulla näyttäytymään edellisen vuosikymmenen varusteissa, lasten mekoissa, Marina sanoi kun ostoksille mentiin, ei Galleria de Lafayettesiin sentään, vaan toiseksi hienompaan tavarataloon, eikä sekään halpa ollut. Ja niin kuin se olisi ollut minun vikani että kuljin toisten vanhoissa vaatteissa. Noustessani Gare du Nordin asemalla Berliini-Moskova-junaan olin viimein muodikas, kaikki vaatteet ja asusteet uusimpien muotilehden sivuilta katsottuja, eikä tällä kertaa omatekoisia, sen aina näki, olin kuinka huolellinen tahansa, vaan hienojen ompelimojen laatutyötä.
Taittelin takin siististi, oli liian kuuma pukea se päälle, ja aloin viimein tehdä lähtöä. Seitsemän junaan hän ehtisi. Marina nousi vastahakoisesti ja katsoi minua avuttomasti. Hänen omat vaatteensa olivat nuhruisia ja tupakan rei’ittämiä. Säälittävä vanhus. Kuolee pois ajan mukana niin kuin hänen riiminsäkin. Mutta minä hymyilin, hymyilin vain, et saa minua pois tolaltani niin kuin ennen, pidän välimatkan, olen kohtelias, et saa otetta minusta.
Lupasin saattaa hänet metrolla Jaroslavlin asemalle. Ovella työnsin käteni laukkuuni. Tunsin kiven laukun pohjalla, se oli aivan sileäksi hioutunut.
Otin kiven käteeni ja ojensin sen Marinalle, tiputin kiven hänen auenneelle kämmenelleen. Kivi oli valkoinen kuin hammas, ei
94


sininen eikä turkoosi, niin kuin se kivi jonka Seijoza oli poiminut Marinalle kolmekymmentä vuotta sitten, mutta Koktebelin rannan kivi yhtä kaikki, tai niin ainakin kuvittelin, ei yhtään samanlaista kiveä koko rannalla. Marina tunnisti kiven, katsoi minua ensin kysyvästi. Ehkä se oli sovinnon ele, hyvitys, en ollut aivan varma. En ollut puolustanut miliiseille hänen käytöstään, mutta minun äitini hän oli kaikesta huolimatta. Marina sulki kiven käteensä ja kiitti. Minusta tuntui että hän hymyili, näytti hetken pehmeäm- mältä kuin koko kesänä.
Suklaata, tuo Murille suklaata, Marina käski, kun nostin äidin matkalaukun Bolsevon paikallisjunaan.
Olimme myöhästyneet seitsemän junasta, sillä Marina ei ollut suostunut matkustamaan metrolla, vaan meidän oli otettava raitiovaunu, jolla matkaan asemalle meni matkalaukun kanssa yli tunti. Kaikkialla Moskovassa traktorit murisivat työssään yötä päivää, purkivat vanhaa, ruusunpunaisia muureja, turkooseja seiniä, iskivät vanhan Moskovan värit mosaiikeiksi ja raivasivat muinaisia perustuksia uuden Moskovan alta, mennyt piti hävittää juurineen, niin kaupunkikuvasta kuin ihmisistäkin.
Kaikkein tumminta hyvää, Mur pitää siitä eniten, aprikoosi- sisuksella mieluiten, kirsikkakin käy, tai espanjalaista jos on, kun enhän minä näitten tavaroitteni kanssa mihinkään kauppoihin tästä enää pääse, Marina aneli. No, eivät olleet Murin herkut tulleet hänelle mieleenkään, kun olimme ohittaneet monta sekatavarakauppaa.
Mursikka ansaitsee makupalansa, Marina jatkoi, miten vaikeaa poikakullalla on ollut, miten hienosti hän on jaksanut. Marina hemmotteli Murin pilalle, mutta se ei ollut minun asiani, ja hän kohteli poikaa kuin tämä olisi vielä viisivuotias.
Neuvostoliitossa jokaisella sentään on varaa hankkia suklaata, ajattelin, mutta huusin metelin ylitse, että kyllä, kyllä minä hankin suklaata, Marina. Murille suklaata. Parasta mitä löydän.
95


Kannoin laukun paikoilleen istumavaunuun, huolehdin että kaikki oli hyvin, lippu, matkustuslupa, lupa astua junasta Bolsevon suljetulla asemalla, näytät ne ihan kiltisti sitten, turha aiheuttaa hämminkiä. Osasin roolini hyvin. Hän olisi perillä vasta pimeän tullen, lupasin soittaa Seijozalle naapuriin, että tulisi vastaan. Olin kuuliainen tytär, osasin sen loppuun asti.
Mursikan koulu alkaa maanantaina, Marina muistutti minua vielä kun oli asettunut paikoilleen, ei päästänyt heti lähtemään. Siitä oli toki puhuttu, koulun alkamispäivä oli Neuvostoliitossa aina perhejuhla, ja heille se oli lupaus siitä, että elämä uudessa maassa sittenkin järjestyisi.
Menemme kaikki yhdessä, hän ilmoitti. Sanoin että minun oli oltava toimituksessa maanantaiaamuna. Marina kysyi enkö voisi ottaa vapaata, eikä se ollut kysymys vaan vaatimus. Menemme yhdessä koulun avajaisiin, sinä, minä, Serjoza. Koko perhe. Mur tarvitsee meitä.
Marina, minä en todellakaan voi olla pois.
Etkö voisi kirjoittaa lehtijuttuasi siitä, Marina sanoi kärsimättömäsi, eikö siinä olisi aihe ranskalaisille kirjoitettavaksi? Kouluvuoden suurin juhla? Rusettipäiset tytöt ja pojat? Siinä sinulle massojen iloa ja riemua, ettekö te sellaisista jutuista kirjoita siellä Kolt- sovin talossa?
Ajattelin heti, että ei. Minä tulisin viikonlopuksi, toisin Muijan, ehkä myös Liljan mukanani, siihen minulla oli oikeus, hän ei voisi estää sitä, ja siivoaisin, pyykkäisin, järjestäisin juhlan, mutta omasta työstäni minä pitäisin kiinni, omasta elämästäni. Sitä paitsi olisi liian hankalaa alkaa järjestellä kaikkea uusiksi, juttuaiheet ensi viikoksi oli jo jaettu, minun piti kirjoittaa artikkeli Neuvostojen palatsin arkkitehtuurista, tuskin sitä voisi kouluartikkeliksi muuttaa, olin jo tehnyt taustatöitä, sitä paitsi en koskaan ollut nähnyt neuvostoliittolaista koulunaloitusta, enkä tiennyt koulumaailmasta mitään, paljastaisin vain tietämättömyyteni.
96


Onneksi junan lähtökuulutus tuli silloin ja minun oli poistuttava junasta. Olin kohta pitänyt neljä tuntia äidille seuraa, ja minua ärsytti jokainen pieni ele, äänne, vartalon kosketus omia vaatteitani vasten, oli päästävä äkkiä pois. Mumisin, että katsotaan nyt, ja annoin poskisuudelmat Marinalle, halasin vain. Miten pieni, laiha, kutistunut hän oli, ennen jäntevistä lihaksista kaikki jännite, kimmoisuus poissa, haurasta paperia, ja silti hänen sisällään kiukun ja katkeruuden jousi ei hellittänyt.
97


kun lähdimme moskovasta
luulin ettei kivinainen palaisi enää koskaan, kauhea olento, että on niin paljon onnea ja iloa ettei se enää tule meidän luoksemme mutta onnea on liian paljon
niin paljon onnea ja iloa ei voi ihmissielu kestää, ei kaksikaan sielua yhdessä
ei se minulle vieras ole, se tulee taloon kysymättä ja ottaa marinan valtoihinsa yhden samovaarin tai uuninpesällisen ajaksi, joskus niin pitäksi aikaa, kunnes tulee vieraita, sonja holliday, pavel antonovka, kuka vain näyttelijöistä, ja silloin kivinainen häipyy saman tien, se pelkää näyttelijöitä niin kuin piru valkosipulia ja ristinmerkkiä, ja menee päiviä, öitä ennen kuin se palaa takaisin
kukaan muu ei näe kivinaista
ei alasängyn naismatkustajakaan näe sitä nyt, vaikka minä näen sen ja se näkee minut
en saa suututtaa sitä, en saa sanoa sen nimeä, en ruokkia yhdelläkään sanalla
se on muuttunut pelottomaksi, ei säiky enää vieraita ihmisiä ei vieraiden puheita
98


jollen olisi ollut niin huolimaton, niin ajattelematon, aivan lapsi vasta,
olisin pitänyt huolen siitä ettei kivinainen tule mukaan, nouse junaan,
juuri tähän junaan, berliiniin, vaan jää moskovaan
viekööt puhurit, kuolkoon
nälkään tai kuivuuteen, jäätyköön
aroille, äläkä tule takaisin, kirkuva
lintu, verisilmä, tuhkahiuksi
sianvatsainen syöjätär, kuolemankello
miten reipas pieni tyttö, sanoo alasängyn nainen, miten pitkä matka,
miten suuri maailma
ja junan koliseva, koliseva, koliseva
aluksi olen niin kuin en huomaisikaan, luen ja luen ja kuljen junaa edestakaisin, etsin tähteä ja valoa, ja kaunista isadoraa ja koetan olla aikaa nopeampi, nopeuttakin nopeampi, huijata sitä, olla pelkkää aikaa ja vauhtia itse, mutta aina kun palaan kabiiniin, kivinainen istuu siellä, alasängyn naista vastapäätä pian hyttiin ei mahdu kuin kivinainen
kivinainen ei syö, ei nuku, katsoo vain eteensä, kivinainen ei kirjoita, polttaa vain, savuksi koko hytin, verhot, paperit, yön ja päivän, kivinainen ei puhu, sanat muuttuvat painaviksi kuin kivenmurikat, sanat niin painavia ettei niitä jaksa nostaa
eikä mikään auta, ei ilves eikä leijona, ne pysyvät piiloissaan niin kuin eläimet huonon sään aikaan pysyvät, eläinten elämä on niin helppoa
mutta kivinainen on ollut aina, ennen meitä, ennen suruakin kivinainen nousee kylmästä maasta, kankeista nivelistä, paisuvasta vatsasta, hiuksista ja hiekasta ja se elää ja hengittää ihmisten surusta niin kuin vampyyri marusjan verestä ja se on yhä tässä meidän kanssamme, vaikka emme ole koskeneet maata moneen päivään, emme taivastakaan, ja vaikka meidän pitäisi olla pelkkää tulevaista tuulta, kivinainen pitää meidät kiinni siinä mikä on mennyttä ja mikä
99


kaikille muille on lakannut olemasta, muiden seurassa se ei viihdy, vain meidän kanssamme kivinainen matkustaa, berliiniin, kaikkien rajojen ylitse, emmekä voi kavaltaa häntä, onko tullattavaa, mitään arvokasta, rahaa, koruja, summme vain, kavaltaisinko marinan surut maailmalle, en paljasta kivinaista, salamatkustajaa, hän matkustaa marinan nimellä ja passilla, ja lopulta hän avaa kivihuulensa katsoo minua ja sanoo, meillä ei ole mitään mihin palata.
100


Vsenory
Elokuu 1923
Marina ei aluksi ajatellut että tulija voisi olla Konstantin Rodzevitä.
Vasta kun miehen päivettynyt käsi laskeutui epäröiden portille, hän näki että tulija oli eilisen vieras, unesta turpeat kasvot, katse muuten vain hajamielinen, siirapinmustat hiukset silti kiiltoisat ja kalanruotomaisella sotilaallisella jakauksella, takki olalla, hihat käärittyinä, ensimmäinen nappi auki, jalassaan hyvin leikatut kau- punkilaishousut, tai mitä hän nyt niistä osasi sanoakaan.
Miksi mies palasi, ja näin aikaisin, tuskin oli ehtinyt edes nukkumaan kaupunkiin tultuaan, eikö hän ollut sanonut miehelle että he lähtisivät Aijan kanssa tänään linnalle. Mutta ei hän saisi selityksiä, minskiläinen tuli ja meni miten tahtoi, loma-aikakin vielä. Ja nyt mies seisoi hänen edessään, melkein pelottavana, uneliaisuudesta huolimatta pelkkää terveyttä ja päivetystä, silkkaa ryhdikästä ja vantteraa itseriittoisuutta, ja virnuili poikamaisesti, ja Marina huomasi että hänen suustaan tuli simpukan muotoinen kun sille nousi hymy, miehessä oli jotain toisenlaista kuin aikaisemmin, mutta hän ei saanut kiinni mitä.
Kun minskiläinen tuli Marinan ja Aijan vieraaksi ensimmäisen kerran puolessavälissä elokuuta, hän tuli kutsumatta ja ilmoittamatta, Marina luuli miestä ensin Seijozaksi, joka oli tullut aamuju¬
101


nalla, hoippuvana jostain opiskelijajuhlista tai venähtäneestä toimi- tuskokouksesta, makean viinin hajuisena, niin kuin viikonloppuisin joskus tuli, se kuului asuntolaelämään, hän oli valvonut yön, odottanut, nukahtanut ehkä hetkeksi ja havahtunut kello neljän aikaan, kun viimeinen juna ohitti kylän, Seijoza ei tullut, muita äänekkäitä kyläläisiä parveili kotiin, venäläisiä opiskelijoita, paheksuvia huutoja pimeistä taloista, eikä hän saanut enää unta, mutta ei voinut kiijoittaakaan vielä, ja hän kuvitteli miten mies makasi katuojassa, sydän haljenneena, hän ei ollut osannut pitää huolta, oli päästänyt käsistään. Siksi hän varmaan myös toljotti vierasta yhtä syyttävästi kuin olisi tuijottanut omaa puolisoaan, ja töykeä ilme sai miesraukan kahden vaiheille, hyvä ettei lähtenyt karkuun.
Mies oli yksi Gallipolin leirin nuorista upseereista, opiskelijana Kaarlen yliopistossa niin kuin hänen miehensäkin, samalla veljes- stipendillä. Seijoza puhui miehestä usein, oli maininnut monta kertaa että harva ystävä oli niin lojaali, jotakin oli tapahtunut, silti hän ei koskaan oikein päässyt perille, mitä miehet olivat kokeneet yhdessä, ensin Riimillä, sitten Mustallamerellä kreivi Wrangelin laivueessa ja lopulta Gallipolin nälkäleirillä, talven he viettivät teltoissa ja armenialaisten rakentamissa hökkeleissä tai moskeijoiden kylmillä lattioilla, ei ollut ottomaaneilta eikä ranskalaisilta miehittäjiltä herunut paljon sääliä parillesadalletuhannelle vallankumouspako- laiselle. Leiriytymisestä Gallipolin niemelle Marina ei saanut nyhdettyä Seijozalta monta sanaa, hän desi että nälkä oli ollut hökkelikylässä Moskovan nälänhätääkin kauheampi, oli pakko syödä lopulta kilpikonnien lihaa ja enemmänkin, yli neljäsosa miesvahvuudesta menetettiin, mutta eivät evakuoidut kai sentään toisiaan olleet syöneet, tai mistä hän tiesi, kaikkiin julmuuksiin he olivat olleet valmiita, sanoi Seijoza, kun viimein alkoi puhua, hänen valkoiset joutsenensa, korpit, punaiset tai valkoiset, molemmissa sama veri.
Mutta minskiläinen oli edelleen yhtä valpas kuin sotatantereella, singahti sivuun huomatessaan silmänurkastaan kun jokin musta ja nopea kiiri pitkin mäkeä alas heitä kohti. Se oli Aijan lelu, hula
102


tai jokin muu eksoottinen nimeltään, Seijoza oli sen tehnyt tytölle. Vanne jatkoi matkaansa ja kellahti portin pieleen, Aija tuli perässä, koppasi maasta hapertuneen vanteensa.
Hei Kolja Koljuskin, Aija sanoi ja heitti bambuvanteella miestä vatsaan, unohtuiko sinulta jotain.
Mies esitti haavoittunutta, ja hyvin esittikin, oli parempi näyttelijä kuin Seijoza, joka haaveili urasta elokuvissa. Elokuvatähden näköä miehessä oli, Marina saattoi melkein nähdä imelät painokuvat teattereiden aulassa, kuvat jotka aina valehtelivat, kätkivät oikean pituuden, sieluttomuuden, tuollaisille ihmisille kaikki oli niin helppoa, eläminen ylipäätään.
Kyllä, taisin unohtaa pääni, minskiläinen vastasi, ja elehti kuin olisi kauhaissut päänsä kainaloon, mutta nappasi vanteen maasta nopeasti kuin sotasaaliin ja Aija oli heti leikissä mukana, tietysti, Lucema-palatsin ylinäyttelevän mykän elokuvatragediennen epätoivo kasvoillaan, minun vanteeni, sieluni, elämäni, silmät kuin teekupit, silmät joihin saattoi hukkua kuin avaruuden vesiin. Se oli kaikki kovin koomista, tietysti, vaikka Marina ei tiennyt kenen hauskuuttamiseksi esitys oli tarkoitettu. Eikä Aijan tarvinnut kuin liikuttaa silmiään kun mies alkoi pyörittää hulaa kaulallaan, hullusti kuin pyörivä dervissi, ilma oli ratketa siitä viuhunnasta, ja Aija seurasi liikettä omissa jäsenissään, ympäri, ympäri, ympäri, kunnes mies lopulta sekosi rytmissä, liike tyrehtyi, hula valahti nilkkoihin, ja mies oli hetken hämillään kuin olisi pudottanut housunsa, ja hoiperteli nurmella humalikon askelin, päätön hullu hevosmies.
Hän oli selvittänyt Aijan testin, sen tytöstä näki, Marinaa esitys ei silti naurattanut, liioittelua, liehakointia, mitä peliä hän oikein pelasi tytön kanssa, mitä halusi heistä. Hattunne unohditte ainakin, mein junger Bursche, hän ilmoitti miehelle.
103


Viimeistään iltapäivällä myrsky on täällä, Konstantin uhkasi, kaikkien aikojen myrsky. On turha kuvitellakaan että sitä ennen ehtisitte linnalle, tai vaikka ehtisitte tulomatkan, joutuisitte palaamaan rajumyrskyssä takaisin.
Marina ja Aija vilkaisivat toisiaan, he olivat yhtä mieltä, ei heitä yksi hajamielinen ja kehno Casanovan imitoija saisi perumaan matkaa. Mies ei sitä huomannut, vaan houkutteli heitä mukaansa kaupunkiin, Velka Chuchleen asti edes, raviradalla oli aamupäivästä juhlaparaati viimeisen lomapäivän kunniaksi. Siinä tapauksessa että myrsky puhkeaisi he voisivat aina mennä johonkin res- tauraceen syömään tai hänen luokseen kuivattelemaan. Borssia tuskin löytyisi, mies jatkoi, eikä Marina heti tajunnut heittoa, kunnes hoksasi että mies oli luullut hänen puhuvan borssista kun hän oli nimittänyt miestä sälliksi, saksantaitoinen hän siis ei ainakaan ollut, mutta khnedlikejä ja gulassia ja sienimunakasta oli tarjolla joka oluttuvassa ja tytölle jablecny zavineja, kyllähän Alenkalle herkut kävivät, omena-aika parhaimmillaan. Miten yleensä vaitonainen mies oli tänään noin puhelias, meni asioiden edelle, toisai- kainen jopa, Marina ei ollut ajatellut vielä koko ruoka-asiaa. Linnalla saisi todennäköisesti jotain syödäkseen, kai siellä joku buffet- ti olisi. Siihen heidän rahansa juuri ja juuri riittivät.
Myrskystä oli ollut aamulla radiossa, minskiläinen väitti, se ete- ni pohjoisesta, jossa se oli riehunut monta päivää merellä, kaatanut laivoja ja nostanut aallot rannoille, vienyt koteja, kalastajakyliä. Kaikkien aikojen myrsky, hän toisti. Lyön vaikka vetoa. Kaupungissa olette turvassa.
Mutta Aija oli päättänyt että linnalle mentäisiin tänään ja Marina oli luvannut. Hän ei aikonut uskoa tuollaisiin juttuihin, eikä tarvinnut suojelusta, ei yhdeltäkään mieheltä. Sitä paitsi taivas oli kirkas. Ilma tosin seisoi ja alkoi olla niin kuuma, että sormet tuntuivat kankeilta ja turvonneilta. Kärpäset lensivät matalalla, törmäili- vät heihin kuin he olisivat puita, mutta muita myrskyn tekeytymi- sen merkkejä ei ilmassa ollut. RodzevitS ei ollut saanut häntä hou¬
104


kuteltua kertaakaan raviradalle, ei edes kaupunkiin, hän ei halunnut että miehelle selviäisi kuinka huono suuntavaisto hänellä kaupungissa oli, hän oli kuin hämäräsokea pimeässä labyrintissa, hän tuskin tunsi kahta katua enempää, sen vain mikä vei Franz Ferdinandin asemalta Lumen Marian kirkolle ja kirkon viereltä raitiovaunulla numero 24 asuntolaan, Vyäehradin maltaan-ja kuminha- juiseen laitakaupunkiin. Jos hän siltä reitiltä poikkeaisi, hän takuulla eksyisi vaikka joki tulikin aina kaikkialta vastaan.
Aija halusi lyödä vetoa, ettei mitään myrskyä olisi mailla halmeilla. Minskiläinen oli leikissä mukana, mistäs tyttö löisi? Niinpä Alenko, pistäisitkö sielusi pantiksi? Marinakin koetti osallistua leikkiin.
Aija heitti vanteen miehen syliin, ja minskiläinen hyväksyi sen vedon pantiksi. Sielusta ei voi lyödä vetoa, Aija sanoi vakavasti, sitä ei kukaan omista. Marina näki että mies pidätteli nauruaan tytön pikkuvanhalle vastaukselle. Et edes sinä itse? mies kysyi, ja Aija pudisti päätään loukkaantuneena. Mitäpä mies olisi tytön aivoituksista ymmärtänyt, ei tietenkään ymmärtänyt, mutta turha mennä selittämään, se oli itsessään kuin runoa.
Ole vain, Konstantin Boleslavovitä, pahanilmanlintu, Marina aloitti ärtyneenä, samalla kun tyrkkäsi miehelle eilen jääneen lät- sän, tätä päivää oli odotettu, ja toisen piti tulla se tuolla tavoin pilaamaan, mutta jatkoi kuin uhmallaan, tulkoon myrsky, tulkoot ukkoset ja salamat, kaikki kesän satamattomat sateet, sitä tässä on kaivattukin, että taivas repeäisi ja sade huuhtelisi maan, heidät kaikki, sitä he olivat odottaneet, ja rukoilleet. Aurinko paahtoi paperiksi vaalentuneita sananjalkoja, Seijozan vihannespenkin nääntyneitä rivejä, ja pihan kellastuneen vadelmapensaan maljat kituivat kuumuudessa, nekin odottivat sadetta, loppuisi jo tämä kesä.
Minskiläinen oli vieraillut heidän luonaan jo loppukeväästä, mutta Marina ei ollut silloin tuntenut halua tutustua mieheen, tuskin kiinnitti mitään huomiota, sen hän osasi, jättää mielenkiinnottoman ihmisen omaan arvoonsa. Keskikesällä Seijoza hänet toi¬
105


kin mukanaan kaupungista juhlitun yön jälkeen. Seijozan rinnalla mies oli varsinainen tappi, eikä Marinaakaan kovin paljon pitempi, minkä hän pani merkille vasta nyt, hän ei muistanut että mies oli niin lyhyt, mutta harteikas hän oli kuin antiikin urheilija, hänessä ei ollut mitään Seijozan sairaalloisuudesta, selviytyjätyyppi, johon mitkään onnettomuudet eivät olleet jättäneet vielä jälkiä.
Marina oli kuitenkin ollut sillä kerralla vihainen Seijozalle, ja samalla tälle juomakaverille, Seijoza ei ollut siinä kunnossa että olisi voinut lähteä juhlimaan, yski verta jo silloin, tuskin jaksoi hengittää, hänen olisi pitänyt vain maata, odottaa että lähtö parantolaan tulisi, hän meni vain kapinoidakseen, näyttääkseen olevan- sa yhtä vahva kuin muut miehet, eikä hänen tarvinnut juoda kuin vähän liikaa viiniä kun hän meni huonoon kuntoon, oli siinä parantavaa täekkiläistä hunajaa tai ei, hän oli sanonut monta kertaa Seijozalle, että oli turha esittää jaksavansa juoda yöt slivovicea miesporukassa, mutta hänen sanomisensa sai miehen vain yltymään, sen verran lapsellinen mies oli, olivatko kaikki miehet, ihan kuin olisi halunnut ottaa hengen itseltään.
Kun miehet aamulla palasivat yhdessä, molemmissa haisi makea eilinen yrttilikööri, absintti ja oluttupien tunkkaiset sammiot, ja miten väsynyt Seijoza oli, kauhtuneen mollamaijan näköinen, mutta samalla silmissä outo kirkas palo, jota hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan, sama palo jonka hän näki uudestaan vasta Pariisissa. Hän ei tiennyt silloin vielä, että se oli tapahtunut jo Prahassa, punaisen pillipiiparin kutsu oli käynyt, ja että Seijozassa oli avautunut kokonainen maailma, johon hänellä ei ollut pääsyä ja johon hän ei mistään hinnasta tahtonut miestään seurata. Silloin hän oli kokenut vain ohimenevää mustasukkaisuutta, ehkä joku tyttö sai hänet noin loistamaan, hän oli luullut, ihastukset tulivat ja menivät, eikä se häntä häirinnyt enempää kuin ennenkään.
Ehkä joku tyttö olikin, tai monta, se oli hänelle aivan sama, he eivät olleet toistensa vartijoita, kaupungissa juhlittiin kesäpäivänta- sausta ja Petnnin vuoren rinnettä vieri alastomia tyttöjä kukkasep¬
106


peleet päässään, siellä ne menivät, kivien ja käpyjen keskellä kuin mitkäkin maahiset, ihanat tytöt ja pojat, siskot ja veljet, se oli täkäläinen tapa, varsinainen kesäyön uni, ja kapakasta oli voinut ostaa napilla olutta, jostakin paikasta joen ja vuoren väliltä Ujezdilta vielä aamuyöstäkin, se oli miehistä riemastuttavaa, sitä juttua Seijoza kertoi vielä monta kertaa, hän ei uskonut, ei nappeihin eikä naisiin, näkyjä kaikki, ja sekin hullutus, että heidän oli pitänyt odottaa että aurinko nousisi täsmällisesti katedraalin tornien takaa, se oli kuulemma rakennettu niin että aurinko nousisi kesäpäiväntasauksen hetkellä kahden tornin välistä, mutta spektaakkelia ei ollutkaan tapahtunut ja joku, ehkä joku kierivä tyttölapsi, nymfi tai fauni, jolla oli ihanat suipot korvatkin ja hämähäkinseittejä poskilla, kertoi että miehet olivat käsittäneet väärin, kesäpäiväntasauksen iltana aurinko laski suoraan korkeimpien tornien taakse, ja se vasta hienoa oli ollutkin, näytti kuin tornit olisivat liekehtineet tulessa, mutta se oli jo eilen, ja miehet olivat silloin jossakin hämärässä oluttuvassa eivätkä nähneet ihmettä, aurinko ei silti jäänyt nousematta vaan leijui jo kaupungin toisella laidalla Hradcanyn tornien takana, oli jo ohittanut ne kun miehet eivät olleet huomanneet katsoa.
Aurinko oli tehnyt pojille pilan kuin kettu sadussa, siinähän saivat, kettu ketuille, hän oli nauranut ivallisesti eikä hänen ilkeytensä johtunut muusta kuin siitä, että hän oli taas odottanut, odottanut aamuun asti nukkumatta, eikä siinä unettomuudessa ollut mitään hyvää, ei kieriviä tyttöjä ja poikia, läpi yön paistavaa aurinkoa, ei näkyjä, ei valoa, pelkkä harmaa uupumus, kivettyminen, pelko että sanat eivät koskaan enää palaisi, rytmi lakkaisi kuulumasta.
Ja sitten vielä oli miesten veljesliitto, johon hänellä ei ollut pää- syä ja joka näytti mutkattomammalta kuin mikään muu.
Hän oli koetttanut olla näyttämättä suuttumustaan enempää vieraiden edessä, eikä ollut ruvennut ripittämään miehiä, vaan keittänyt pannukahvit, asetellut pöytään pani Saskovän kukalliset kupit, liian hempeän roosaiset hänen makuunsa, mutta hänen eleensä olivat paljastaneet suuttumuksen, putoilevat lusikat, on¬
107


neksi mikään astia ei ollut mennyt rikki, ja hän oli kysynyt, ottiko vieras maitoa ja sokeria.
Eikö lähdetä jo, Aija hoputti heitä nyt, me olimme Marinan kanssa jo menossa. Kohta on jo puolipäivä ja liian kuuma lähteä minnekään.
Hänen omat sanansa, tyttö oli kuullut ne monta kertaa, niin että oli ottanut ne omikseen. Nyt mikään veruke ei enää olisi lähdön esteenä, sen kuuli Aijan äänestä. Tyttö otti miestä tottuneesti hihasta, vaikka hän koetti viestittää tiukalla otsanrypistyksellä, ei, Aija ei, ei, olisi virhe kutsua hänet mukaan, tämä on meidän retkemme, sinun ja minun, meidän viimeinen päivämme, mutta tyttö ei suostunut ymmärtämään kieltomerkkiä, joksi hän tunsi muuttuvansa. Tyttö räväytti minskiläiselle elokuvapalatseista opitun katseen ja otti tämän käden omaansa, puristi, ja mies oli heti valmis kääntämään kelkkansa.
Ounastelinkin, ettei teistä ole lähtijöiksi, minskiläinen vastasi keveän pilkallisesti ja ojensi kantamuksensa Marinalle, hänellä oli aina mukanaan heille tuomisia.
Marina avasi kassin, johon tuliaiset oli pakattu kuin työmiehen eväät, tuoretta leipää, rommikakkuja, hunajaa, suolalihaa, kimpale juustoa, halpaa kuohuviiniä, minskiläinen esitteli, ja Marina tunsi ahnaan nälän, vaikka ei olisi halunnut jäädä tälle miehelle taas kerran kiitollisuudenvelkaan. He eivät olleet tosiaan ehtineet laittaa minkäänlaisia syötävää mukaan, eikä talossa ollut kuin lämmennyttä maitoa ja kuivunut leivänpuolikas, vähän voita, joka oli kuumassa härskiintynyt, ja pihassa muutama luumuja päärynä, niillä he eivät pitkälle pääsisi, Olga oli sittenkin ollut ihan oikeassa. Mutta turhaan oli Olga heidän aterioistaan huolinut, näkisi vain nyt, ja ehkä näkikin, seurasi pihastaan, aina jotain järjestyi, niin kuin nyt, pyytämättä, joinain päivinä maailma oli antelias, kuin koettaisi hy- vitellä kaikkea heidän kokemaansa pahaa, houkutella hänen elä- mänhaluaan palaamaan.
Voin lähteä kantajaksi, mies ehdotti, jos rouva runoilija päästää mukaan linnaretkelle. Karlstejnko se oli?
108


Aija nyökytteli kiihkeästi, kuin heillä olisi jo jokin yhteinen salainen suunnitelma. Marina nosti eväskassia, se oli tiiliskiven painoinen, ja kun hän laski sen alas, hän tunsi pölyisen ja hiekkaisen hien lemun mekossa, joka oli kuin hänen toinen ihonsa, niin kuin maisema, josta hän ei osaisi irrottautua, monen päivän työn haju, runoilijan hiki, ja painostava helle joka oli hautonut sisämaan ylänköä tuulettomana ja paahteisena koko kesän, yöt päivät läpeensä, oli tunkeutunut jokaiseen ihohuokoseen.
Jos on pakko, hän vastasi miehelle töykeästi, ihan tarpeettoman ylpeästi, koska tiesi jo ettei se tätä kaveria säikäyttäisi. Minskiläi- nen virnisti hänelle ketun ilmeellä, sovittu, rouva runoilija. Turhaan mies häntä silti liehitteli, nimitteli ivallisesti, hämäsi ja provosoi. Mutta ei hän voisi rikkinäisessä leningissä lähteä, ilman korsettia, mitä kaikkea väkeä linnallakin pyöri, Baedekerin hienoja turisteja.
109


on aamuyö kun ylitämme rajan, metsässä tuoksuu tupakankukka ja joen muta, oder, entweder, joko tai vain mutta vaan sillä saksa, kaikki odottavat sinua täällä, minä sanon, ja etkö ole odottanut heitä niin kuin odotetaan rakkaita ystäviä, sinun Goethesi, sinun Heinesi, sinun Hölderlinisi, kaikki, ja katso, nyt saat hengittää, ja vasta se auttaa
minä löydän oikeat sanat kaikista sanoista ja kivinainen häipyy kuin
pullon henki
muodonmuuttaja
ja marina hengittää
runoilijoiden ilmaa
ja katsoo minua yhtä lempeästi kuin isadora lasten keskellä luojaäiti
kaikki järjestyy marina, elämä, runot, ihmiset, ja kaikki ja vasta sitten marina nukkuu, suu auki, hän hengittää
nyt hän on vihdoin nukahtanut kokonaan, suljen suun, solmin villatakin nyörit, sammutan savukkeen ja avaan nyrkin, vedän peiton hänen ylleen, kengät otan pois jalasta, nostan jalat penkille, miten pieni hän on nyt, miten pehmeä, lapsen iho minun äidilläni, miten rauhallinen hengitys
110


nuku Marina, nuku kaikki kalat ja linnut kaikki jänikset ja ketut kävivät levolle metsään nuku, nuku oma Marinani
111


Moskova
Elokuu 1939
Tulijaa ei ensin erottanut Zurgazin toimituksen aulan sohvalta, hän oli vajonnut tyynyjen ja suurikokoisen nahkalaukun taakse, ruskeaksi nukkuvaksi kiveksi. Kun vieras havahtui meidän tuloomme, hän säpsähti ja kohotti päänsä, oli äkkiä täysin hereillä, jokainen lihas ja jänne valppaana. Tunnistin hänet nyt, kirkas valo hul- mahti lävitseni. Teki mieli tarttua hartioista kiinni Nina Pavlovnaa, joka oli tullut hakemaan minua tapaamiseen, jotten olisi syöksynyt halaamaan vierasta keskellä odotustilaa. Ei tietenkään kukaan muu olisi minua voinut kysyä, ei kukaan.
Olimme nähneet Boris Leonidovitäin kanssa viimeksi keväällä kun hän tuli sopimaan Hamletin käännöksen julkaisemisesta Ogonjokissa, varhain, varhain, lumen vasta sulaessa puistoista ja kadunvarsilta, viimeisen lumen näyttäessä ruoholla aina siltä kuin maa homehtuisi, ei edes silmuja puissa. Päivän päätyttyä olimme kävelleet yhtä matkaa ensin uutta Gorkin katua, ja sitten Tverska- jaa alas ja erkaantuneet vasta Maneesiaukion takana, ja koko pitkän matkan, pitkän kadun, olin kertonut Samuil Davidovitsista, kaikki oli vasta ihan alussa, ihmeellinen poika tiedätkö, ihmeellisin kaikista, olin vain pölissyt, Muija sitä ja tätä, enkä ollut ollenkaan huomannut kuunnella hänen huoliaan. Tiesin että niitä oli, enem¬
112


män kuin yksi ihminen jaksoi kantaa, mutta hän ei antanut murheen tulla itsensä ja maailman väliin, vaan kuunteli kaiken mitä sanoin. Minusta tuntui, että jos hän olisi jatkanut kävelemistä kanssani eteenpäin, yhtä jalkaa, yhtä hengitystä, verkkaan mutta määrätietoisesti läpi paraatia odottavan Punaisen torin, Kitai-Gorodin torimyyjiä tungeksiville kaduille, Bulevardikehiltä Puutarhakehäl- le ja yli kaupungin laidan, olisin voinut kävellä vain eteenpäin, päivien, kuukausien, vuosien lävitse, kunnes maailman ääri olisi tullut vastaan, ja se missä aika alkoi, ja ruohon kasvu. Mutta hänellä oli vielä kokouksia ja komiteoita istuttavana siksi illaksi ja sitten äkkiä jo kiire Zinaida Nikolajevnan ja pojan luo huvilalle. Tulkaa Pere- delkinoon, kun kesä koittaa, sinä ja Seijoza, näkisin niin mieluusti teitä, muutamme pian uuteen huvilaan, tulkaa kun se on valmis, tulemme, tulemme, tulkaa pian, kesä on niin lyhyt, ja ruoho vihertää kohta ja lehdet ovat pian puissa ja sitten jo äkkiä maassa, vie rakkaita terveisiä kaikille, vien, vien, kaikille vien, ja nyt kesä oli melkein ohi, puut sen kuin jaksoivat lehtiä, pitkä pitkä kesä, emmekä me olleet vieläkään käyneet siellä.
Peredelkinon puutarhaelämä oli ruskettanut miestä, hienkel- lertämässä pehmentyneessä pellavapaidassaan hän näytti maatyöläiseltä, häneen aurinko tarttui, vaikka hän istuikin kauneimman osan päivää sisällä kääntämässä, työläisrunoilija hän ei edes yrittänyt olla, mutta uurasti silti parhaimmillaan kaksitoista tuntia, en olisi jaksanut sellaisia päiviä toimituksessa. Marinakin oli istunut työpöytänsä ääressä vanhoina aikoina korkeintaan neljä viisi tuntia, sen jälkeen keho teki työtä ei sielu, eikä se saanut yksin mitään hyvää aikaan. Mutta Boriksella oli hevosen sielu, työjuhdan ruumis ja sanat silti pelkkää kirkasta valoa, painavaa maan valoa, joka meni vatsanpohjaani asti.
Aulassa kukaan ei oikein tiennyt mitä arvovieraalle sanoisi, kaikki olivat tietysti kummissaan, että mitä tuo täällä tekee, olivatko osanneet edes tervehtiä, päivää toveri runoilija, pelkäsivät silti ehkä vähemmän häntä kuin hän näitä ihmisiä. Mutta minua hän ei pelännyt.
113


Ystäväni Aljosenka, hän sanoi.
Boris Leonidovits, vastasin.
Hän halasi minua: lämmin iho, olkien, vanhojen kirjojen tuoksuja puiden; hän oli aina tuoksunut puilta sateen jälkeen, tuli niin hyvä olla että oli pakko irtautua, hämillinen valon hyökyaalto löi vielä aulan valkoisten seinien lävitse, ja vei katon ja kadunvarren puita, johdinautoja ja sateenvarjoja mennessään, mikä hyöky, mitä minä kaikelle tälle tekisin, koko elämälle.
Lähdetkö vähän ulos istuksimaan, siellä on hyvä sateen jälkeinen ilma, Boris ehdotti. Hänellä oli mukanaan voimapaperinen lounaspussi, jonka hän avasi. Voi, appelsiineja, toit minulle appelsiineja, riemuitsin. Jouduit juoksemaan koko kaupungin lävitse löytääksesi nämä. Ei appelsiinin appelsiinia kahteen vuoteen ainakaan. Eikä minulla ole sinulle mitään. Sinun naurusi riittää, Aljoska, hän sanoi, sinun naurusi saa kuolleetkin heräämään ja iloitsemaan.
Ylitimme tien lehtitalolta johdinautojen välistä, ja Boris Leonidovitä otti minua kädestä kiinni, ja vaikka en yleensä pitänyt siitä, että miehet kohtelivat minua suojelevasti, annoin hänen viedä. Kaikki oli Strastnoin bulevardiaukiolla niin kuin aamullakin, vain kirkkaampaa ja kiiltävämpää, maa tuoksui ja puut, lehmus, saksanpähkinä, jalava, plataanit, makean hunajainen hajujen orkestraatio, en ollut edes tajunnut katsoa niitä aikaisemmin, valtavasti erilaisia puita meidän ympärillämme, joka päivä. Ne hengittivät liikenteen katkua sateen ravistamilla keuhkoillaan puhtaaksi. Kun vilkaisin taakseni, huomasin että skribentit seurasivat menoamme ikkunasta, varsinkin toverit Matvejev ja Sezeman, kellään ei ollut juuri nyt kiire. Jäimme silti puistoon, katsokoot, vakoilkoot, nuuskikoot. Siitäkö tässä sosialistisessa yhteiselon autuudessa lopulta on kyse, sel- laisiako me olemme, pahaisen pikkukylän juoruakkoja?
Penkit olivat märkiä, Boris avasi päivän lehden allemme istuttavaksi, voiko istua isä Auringon kuvan päälle, no ehkä ei sitten¬
114


kään, hän hermostuu, ei sellaiseen lehteen ollut lupa edes kalaa kääriä, ja me käänsimme sivua, maatalousmessujen arkkitehtuuria, olkoon menneeksi, paviljonki poikineen, ne kestäisivät meidän painomme.
Meni kauan ennen kuin puhuimme mitään muuta. Minulla oli ollut ikävä Borista koko kesän, nyt vasta sen huomasin, ruoho oli kasvanut ja leikattu ja kasvanut uudestaan ja nyt jo kellertynyt, hiukset vaalentuneet auringossa, emmekä me olleet tavanneet, mutta nyt kaikki oli kohdallaan, niin kuin kuului olla. Hän piti minua edelleen kädestä kiinni, piteli kättäni sylissään, se ei ollut ollenkaan tungettelevaa, vaan sai minut rauhoittumaan, tunsin karheassa kourassa valtimoiden pulssin, verenkierron, hengityksen, lämmön, sydämen hitaan ja varman rytmin, koko ihminen siinä kädessä.
Boris otti paperipussista yhden appelsiinin, kuori, taittoi puoliksi, ja asetteli loput eväät välillemme sanomalehden päälle, hän oli kantanut myös teetä termospullossa Peredelkinosta asti. Jaetaanko tämä? Jaetaan, jaetaan. Eivät nämä yhtä mehukkaita ole kuin ne silloin. Eihän ole appelsiiniaikakaan vielä. Ei silloinkaan ollut. Se oli kesäkuussa, oli yhtä kuuma kuin nyt. Sitä minä en muista. Hyvä että muistat appelsiinit. Muistan, ne maistuivat auringolle. Valtava määrä appelsiineja, emme jaksaneet edes syödä kaikkia. Annoit niitä keijäläislapsille, niille katupojille, muistatko? Ja puolialastomalle komiteasihteerille hotellin käytävällä. Sitä et ole voinut unohtaa? No en toki. Lahuti, Boris sanoi ja häntä alkoi naurattaa saman tien, kai sinä muistat, Lahuti ja appelsiinit, hän hirnui vedet silmissä, koko ruskettunut ruho jytisi ja hytkyi. Se oli huvittava juttu. Hyvä ettei Boris tukehtunut appelsiiniinsa, hevosenleuka haukkoi ilmaa edestakaisin ja minun täytyi takoa häntä selkään, että hedelmälohko irtosi. Ja äkkiä minuakin nauratti, koko näkymä boulevard St. Germainin hotellissa: tadzikkilaiselle puoluevirkailijalle oli käynyt keljusti. Hän oli luullut menevänsä kylpyhuoneeseen pyyhe lanteillaan mutta oli
115


aamutokkurassa avannut kylpyhuoneen oven sijasta oven käytävään, kuvitellut olevansa kotonaan, sulkenut oven perässään, ennen kuin oli katsonut ympärilleen. Ja siinä hän seisoi, vaatteitta, muurahaiskarhun näköisenä, juuri kun olimme lähdössä kiertelemään kirjakauppoja. Oli meidän kolmas yhteinen päivämme, olin Boijan kaupunkiopas, olin saanut seuranpidon Kotiinpaluun liitolta tehtäväksi, mutta unohtanut kokonaan kaiken virallisen, huonon omantuntonikin, sen että minulla oli tehtävä, hän oli minun Borjani, kolmeen päivään maailmassa ei muuta ollutkaan. Meillä oli molemmilla laukut täynnä appelsiineja, maailman parhaita ja makeimpia appelsiineja, joita olimme ostaneet edellisenä päivänä sulkeutumassa olleelta torilta, koko säkillisen pilkkahintaan, niitä oli hotellihuoneessakin vaikka kuinka paljon. Yritimme molemmat todellakin olla nauramatta, kun alaston Lahuti käyttäytyi kuin keisari uusissa vaatteissaan ja komen- teli yhtä virkaintoisesti kuin ennenkin. Minä lähdin selvittämään asiaa vastaanottoon ja Boris tarjoili sillä aikaa sihteerille maukkaita appelsiineja.
Ei se silloin naurattanut, Boris muisteli. Ei. Jos olisimme nauraneet, istuisimme molemmat leirillä vuorenvarmasti. Mutta nyt naurattaa. Huh, että naurattaa, Boris jatkoi, ihmiset nauravat nykyään ihan liian harvoin. Et ollut nukkunut vuoteen, huomautin, eikä sinua tainnut naurattaa mikään. Mutta sinä saat minut aina hyvälle tuulelle, Aljoska, silloinkin, kahvinvärisessä koulu- puvussasi. Boris oli taitava imartelemaan, vaikka nyt siihen sisältyi ironinen piikki. Ei se ollut koulupuku, minä myönsin. Ei tietenkään ollut, ei, etkä ollut nähnyt ensimmäistäkään kolhoosia, hän kiusasi, joko olet nähnyt kaiken sen vai pelkät kulissit vasta? Älä piikittele minua, Borja, sanoin, ja laskin koholla olevia suonia hänen kädestään. Olen oppinut aivan valtavasti, mutta dialektiikka on yhä yhtä hankalaa kuin algebra, sanoin. Ja maailma on kaikkia kaavoja monimutkaisempi, hän jatkoi. Aivan liian monimutkainen minun pienille aivoilleni, puuskah¬
116


din. Mutta sinä näytät paljon paremmalta nyt. Saatko nykyään nukuttua? Vasta kun tulee vähän viileämpää, hän sanoi, tukala kesä, ja minä olen jo vanha mies. Et ole. Mikä ihana ihana kesä. Olet yhä rakastunut? Olen. Minä näen sen. Olen niin pahoillani siitä akatemian jutusta. Ei se sinun vikasi ollut. Haet uudestaan ensi keväänä, olet niin lahjakas, Aija, sinun kuuluisi päästä sisään taideakatemiaan, minun isänikin on sitä mieltä. Mutta hänkään ei voi muuttaa minun perhettäni. Ei sinun perheessäsi ole mitään vikaa.
En halunnut herättää hänessä huolta yhtään enempää. Tuoksu, joka Boijasta huokui, oli terveen ihmisen, ei sairaan ja ahdistuneen ihmisen hajua niin kuin Palais de Mutualitessa. Mutta sitäkin hajua olin rakastanut. Niin kuin nyt näitä appelsiineja, appelsiinin tuoksua niinä iltapäivinä kun olimme kulkeneet yhdessä, appelsiinin tuoksua tahmeissa sormissa.
Oletko kiijoittanut mitään omaa, kysyin varovasti, tee oli juotu, appelsiineista jäänyt kellarinmaku suuhun, eikä meistä kumpikaan vielä halunnut lähteä, enkä minä halunnut syödä enää muuta kuin appelsiineja, niistä ei tulisi huono olo. Keväällä en ollut edes kysynyt häneltä työstä. Kun tapasimme Pariisin kongressissa, Boris oli lakannut kiijoittamasta, vaikka hänelle yritettiin tarjota valtakunnanrunoilijan viittaa, niin kuin Marina oli pilkallisesti sanonut. Mutta siitä oli jo neljä vuotta aikaa. En voinut uskoa että hän pystyisi olemaan kirjoittamatta niin kauan. Kuin lakkaisi hengittämästä.
Näin että Boriksen ihottumainen iho oli parantunut, siellä täällä näkyi läikkiä edellisen kesän ruskettumattomista kerroksista, sairauden jäljet, mutta muuten iho oli terve. Boris väitti silti, ettei kirjoittanut edelleenkään. Hänen päätöksensä piti.
Minä vastustin, tietysti. Et voi tehdä sellaista päätöstä. Anna kirjoittamisen päättää se puolestasi. Mutta oli turha sanoa mitään. Minulla ei ollut vaikutusta sellaisiin asioihin.
Pyörivätkö ne edes sinun mielessäsi? Säkeet, lauseet?
117


Ehkä joku ihmisen helma, etäinen hauras sattuma, pellon ylitys, mutta ei niistä kirjaa vielä tehdä, ei ainakaan romaania.
Siitä tulee maailman hienoin romaani. Minä tiedän sen, meidän jokapäiväisestä elämästämme ja kaikesta siitä mikä ylittää sen, se vain odottaa jossain että juuri sinä kirjoitat sen. Romaani pellon ylittämisestä.
Kuin se olisikin niin helppoa. Kutsua se luokseen niin kuin kutsuu jonkun ihmisen. Ei, niin helppoa se ei ole.
Kirjoita se minulle, sanoin. Minä haluan lukea sen, vaikka se olisi pelkkä helma, ohut päärme.
Jos se koskaan valmistuu, lähetän sen sinulle missä vain oletkin, mutta en usko että pystyn sitä kirjoittamaan tämän maailman aikana. Tanskan prinssissä ja kuninkaiden hoveissa on minulle ihan tarpeeksi tekemistä puolikkaaksi elämäksi. Minulle riittää että saan ääneni kuulumaan heidän kauttaan.
Mitä Peredelkinon tanskandoggille kuuluu? kysyin, onko työ kohta valmis?
Hitaasti se käy, piski raukka, rytmi hukassa, Boris vastasi, mutta en nyt tahdo alkaa luennoida sinulle, käyn pian tylsäksi.
Sanoin että hän olisi viimeinen ihminen jota voisi haukkua tylsäksi, ja jatkoin hänen ajatustaan: Eivätkö kaikki luontokappaleetkin seuraa oman laumansa rytmiä, ehdotin, oma rytmi osana tovereiden rytmistä järjestymistä?
Olet opiskellut liikaa virallista sanaa, Aija, Boris pilkkasi, mutta se oli lempeää naljailua, siitähän minun olisi pitänyt niille kaiken maailman tutkijoille siinä heinäkuun konferenssissa puhuakin: rytmien orkestraatio, laumarytmi, ehkä minua sitten olisi ymmärretty.
Koiratutkijoille?
Koiratutkijatovereillepa hyvinkin. Koiratutkijoiden laumalle kaikkialta sosialistisesta maailmasta, Borja jatkoi virallisesti ja alkoi luennoida: mutta ensiksi on tässä tapauksessa tietysti vielä tärkeämpää tarkastella koiran rytmiä osana koko perheen rytmistä
118


organisoitumista, miten hänen kuolleen isänsä olemisen rytmi vaikuttaa haudan takaakin hänen omaan epäröimisensä rytmiin ja kuinka hänen oma tahtonsa rakentuu rytmisesi lopulta heitä vastaan. Mutta nämä koiratutkijat samoin kuin sinun toveriopin opettajasi tahtovat kieltää tuollaiset sidokset, kieltää ja tuhota perheen. Mutta mitä ihminen on ilman perhettään, pelkkä kuori.
Minä en ainakaan tarvitse äitini rytmiä, sanoin, olen kokonainen ihminen ilman hänen säkeitään.
Katso nyt, olet mallioppilas, nopea oppimaan. Kohta marssit lauantaisin paraatissa niiden kanssa yhtä jalkaa ja julistat uutta ihmistä.
En minä sitä. Vaan oletko huomannut, miten koko maailmankaikkeuden rytmi muuttuu kun ihminen rakastuu?
Mitä minä tietäisin rakkaudesta, vanha mies, hän sanoi.
En minäkään. En tiedä rakkaudesta mitään, en mitään, mitä en olisi lukenut sinun runoistasi, sanoin. Hän puristi kättäni, lujaa, uskoi minua, kiitos, kiitos Aija. Sinun täytyy Boris tulla käymään meidän luonamme Bolsevossa. Marina ei voi matkustaa edes Moskovaan. Ja hän etsii töitä, runokäännöksiä, mitä vain, sinä tiedät miten montaa kieltä hän osaa, ja oppii vaikka gruusian kielen viikossa, niitähän nyt käännetään paljon, gruusialaisia.
Tulen, tietysti tulen, Boris vakuutteli, ja Marinasta minä tahdoin sinulle puhuakin.
Sinä tulit Marinan vuoksi, et minun. Esitin loukkaantunutta, mustasukkaista pikku tyttöä. Esitin esittäväni sitä minkä oikeasti koetin kätkeä.
Aljoäani, sinä tulet aina ensimmäisenä.
Boris vakavoitui, vilkaisi ympärilleen, ei juuri ketään missään, vanhoja mummoja myyntikojuineen, ja madalsi ääntään, veti sanat melkein sisäänsä, oliko Marinan nimen lausuminen niin vaarallista.
Toivoin niin ettei hän palaisi tänne, Boris jatkoi kuiskaamalla, varoitin häntä jo silloin kongressissa, mutta hän ei halunnut kuun-
119


neliä minua, ei mitään mitä sanoin. Se oli aika huono tapaaminen, en yhtään ihmettele että hän kieltäytyi tapaamasta minua toistamiseen.
Niin Marina oli todellakin tehnyt, vaikka kuinka olin häntä taivutellut, sellaista pelkoa en ollut hänessä aikoihin nähnyt, pakokauhua sen edessä että kuvitelma ja todellisuus eivät vastanneetkaan toisiaan, ja kun ei muuta keksinyt, hän oli vaihtanut junaliput viikkoa aikaisemmiksi ja lähtenyt Murin kanssa Bretagneen, muka pojan korvatulehdusta parantamaan, huonommin se siellä parani, tuulessa ja kosteassa, silkkaa pakoa, hän oli aina sietänyt todellisuutta huonosti.
Hän vihaa ihmisjoukkoja, ei osaa olla oma itsensä, selittelin Borikselle. Ja hän oli ollut yksin niin pitkän aikaa, ja ajattele, yhtäkkiä kaikki yksimielisen maailman kirjailijat tuhatpäisenä joukkona siinä kamalassa betonirumiluksessa. Etkä edes sinä saanut häntä tuntemaan kuuluvansa siihen joukkoon.
En minäkään siihen kuulunut, en todellakaan.
Tulet rakastamaan kollektiivitiloja yli kaiken, niin sanoit hänelle, minä muistutin.
Niinkö sanoin? En muista mitään. Paitsi että hän haukkui minut pystyyn siitä etten mennyt tapaamaan vanhempiani matkallani Berliinin kautta. Ja hän oli oikeassa. En olisi voinut katsoa vanhempiani silmiin Stalinin sanansaattajana. Muutenkin muistan siitä viikosta vain sinut ja appelsiinit. Ja Lahutin. Paras muisto mikä minulla on. Appelsiinit pitivät minut hengissä. Hän puristi minua kädestä taas, mutta ei enää purskahtanut nauruun tadzikkirunoilijan nimen mainitessaan.
Et sinäkään ollut oma itsesi. Marina ei tiennyt että olit sairas. Ei hän näe sellaisia asioita. Hän on likinäköinen kaikille muille paitsi omille kuvitelmilleen.
Boris katsoi minua vähän avuttomasti, näki että Marinasta puhuminen sai minut heti vihaiseksi, ei olisi pitänyt sanoa hänelle mitään, mitä hänkin ajatteli, mitä ajatteli Marinasta ylipäänsä, emme
120


olleet puhuneet siitä, hän oli niin hienotunteinen ettei sanonut kenestäkään pahaa sanaa, vaikeni taitavasti sen sijaan.
Psykasteeninen neurastenia, Boris totesi sitten, voit kertoa Marinalle että se oli diagnoosini.
Kysyin, mitä se tarkoitti, olin kuullut sanan monta kertaa ja vasta Borikselle saatoin paljastaa tietämättömyyteni.
Latinalaisen nimensä mukaisesti se tarkoittaa hermoheikkoutta, hän selitti, mutta todellisuudessa se on nimitys kaikille niille jotka eivät kulje täysin heidän tahdissaan mutta koettavat pysytellä jotenkin matkassa mukana, niin kuin minä. Ne ovat vähän niin kuin viralliset hullun paperit. Kuninkaan narri.
Boris laski kätensä minun niskaani ja veti kasvojani lähemmäs itseään, melkein omia kasvojaan vasten. Luulin hetken että hän suutelisi minua, mutta en ehtinyt edes värähtää, ennen kuin ymmärsin että se oli vain varokeino meitä tarkkailevien silmäparien härnäämiseksi.
Sano hänelle, että hävittää kaikki sellaiset kirjoitukset, jotka voisivat olla vaarallisia, hän kuiskasi ja painoi samalla poskensa poskeani vasten, se oli karhea ja pehmeä yhtä aikaa, hiekkaa ja pensaita, aroa. Painaa ne vain kaikki mieleensä. Hänen paperinsa ovat sisällä, Lubjankaan takavarikoituina, vastasin ja olisin tahtonut suudella hänen korvaansa jokaisen sanani. Ja suurin osa papereista on Ranskassa, eri osoitteissa, ystävillä, arkistoissa. Hän kuvittelee, että jonain päivänä ne kaikki voitaisiin vielä julkaista.
Boris silitti minun hiuksiani, kallonpohjaani levisi kihelmöivä lämpö. Ne pitääkin julkaista, jonain päivänä, toisessa maailmassa, hän sanoi, toisena aikana. Äitisi on tulevaisuuden runoilija. Kenen tahansa muun suulla sanottuna se olisi ollut vitsi. Mutta nyt, kuuntele, hän veti minua lähemmäs itseään, teidän luoksenne on lähetetty joku.
Marinanko ne haluavat? Minä painoin sanat hänen ihoonsa, luidensa lävitse. Kenet? Tiedän vain, että talonne on Berijan listalla, hänen sanansa tulivat ihoani pitkin takaisin, ja kun Berija on
121


kerran iskenyt kyntensä johonkin perheeseen, se saattaa haluta kenet tahansa heistä. Siihen riittää yksi väärä sana.
Hän otti minua olkapäistä kiinni, katsoi silmiini hyvin painokkaasti, sinun myös pitää olla varovainen, Aljosa. Se mies ei ole ihminen.
Sanoin, etten minä suostuisi pelkäämään. Että se oli ihan turhaa. Kyllähän Boris tiesi missä talossa me asuimme. Mehän olimme heidän vallassaan jo muutenkin, he päättivät ne ehdot joilla me elimme, niin oli ollut siitä asti kun Seijoza oli palannut Moskovaan.
Olkaa varovaisia, Boris toisti, teidän on parasta lähteä Moskovasta, kaikkien, koko perheen, jos haluatte pysyä yhdessä. Hän rutisti minua kuin hyvästiksi. Mahdoton ajatus, minne me täältä lähtisimme, sanoin. Ja ole, Aljosa, myös varovainen, ettei sinun luottamustasi käytetä hyväksi, Boris jatkoi. Katso tarkasti, kenet päästät lähellesi. Kehen luotat. Kenet otat sydämeesi. En itse luottaisi siihen Gurevitsiin.
Vetäydyin kauemmaksi kuin Boris olisi lyönyt minua kasvoihin. Pidätin hengitystäni, Muija ei voisi ikinä. Tunsin Muijan läpikotaisin, jokaisen senttimetrin, senkin mitä hän ei kenellekään muulle voinut sanoa. Olin sillä sekunnilla valmis nousemaan ja kävelemään puiston poikki pois Boriksen luota, ja minusta tuntui kuin hän olisi käyttänyt minua ja luottamustani vain hyväkseen suojellakseen Marinaa, ja minä hölmö olin luullut hetken verran että hän rakasti minua.
Talvella Boris oli varoittanut minua Veran ja Robertin seurapiiristä, vihjailevin kaartelevin ilmaisuin, niin ihmiset puhuivat täällä, eivät koskaan suoraan, aina kuiskaillen, puolikkain lausein. Mutta sen kaiken, mistä hän ei edes voinut puhua, tiesin itsekin ja ehkä jopa häntä paremmin. Vera opetti tiedustelupalvelun instituutissa Moskovan ulkopuolella ja oli valmentanut minutkin Kotiinpaluun liitossa tehtävääni. Sitä Boris tuskin tiesi, ei epäillyt minua missään vaiheessa, vaikka piikittelikin minua jo Pariisissa lempeästi
122


ideologian sokaisemaksi. Ja lähes kaikkihan sitä tekivät, raportoivat ministeriöön. Koltsov oli tehnyt sitä, ja Nina Pavlovna, Veräjä Robert Traill, Seijoza. Ja olihan Boriskin läheisissä väleissä Krem- liin, hänellä oli suora numero itse isä Auringolle, varmasti hän joutui raportoimaan myös, se oli kansalaisvelvollisuus, raportoida val- tionvastaisista hankkeista, epäluotettavasta aineksesta, tuholaisista. Boris tiesi siitä kaikesta varmasti enemmän kuin minä, enemmän kuin Seijozakaan.
Älä suutu minulle, Aljosa, Boris pyysi, olet minulle hyvin rakas. Kadehdin sinun kykyäsi ajatella kaikista hyvää. Tuollaista sydäntä ei ole kellään toisella.
Minä en kuunnellut häntä enää, en hänen imarteluun käärittyjä piikkejään, ne olivat sokerisia sanoja, joilla hän koetti pelastaa itsensä.
Minulla on vielä yksi asia, hän pidätteli minua.
Jäin.
Mihail Efimovits on kadonnut, hän sanoi.
Koltsov? Kuinka niin kadonnut?
Boris sihautti minulle huuliensa välistä, puhuin liian kovaa, ymmärsin jatkaa kuiskailemalla.
Tai kuollut. Ammuttu. En ole varma. Hänen tilanteestaan on monenlaisia huhuja.
Mutta hänen oikeudenkäyntinsä piti alkaa tällä viikolla?
Se on peruutettu. Ei voi olla oikeudenkäyntiä, koska ei ole vastaajaakaan.
Mutta eihän ketään voida tuomita kuolemaan ilman oikeudenkäyntiä?
Hänet olisi tuomittu tekaistuista syytteistä aivan kuten Buharin. Ei hänellä olisi ollut mahdollisuutta puolustauta. Niin hyvin hän kirjoitti itse näytösoikeudenkäyntien dramaturgian.
Mistä tekaistuista syytteistä? Artikla 58. Mitä se tarkoittaa? Maanpetos. Vastavakoilusta. Hän on ollut koko kesän tutkinta- vankilassa jossakin Bolsevon lähellä. Meidän datsan naapurissa?
123


Koltsov on vangittuna Bolsevoon? Ei ole enää. Hänet ammuttiin? Tai sitten hän ampui itse itsensä. Tai tyhjensi karvasmanteliampul- lin jota kuljetti hihankäänteeseen piilotettuna, niin kuin hyvin koulutetut vakoojat tosi paikassa tekevät.
Puistossa ihmiset palasivat lounastauoltaan niin kuin aina ennenkin, emmekä voineet enää puhua. Boriksenkin oli lähdettävä. Minä näin että hän oli peloissaan, paljon enemmän peloissaan kuin oli ollut Pariisissa neljä vuotta sitten.
Mutta me näemme pian, minä sanoin. Boris lupasi tulla Bolsevoon, jos hän vain pääsisi, heti tulevana lauantaina. Tule, me juhlimme Murin koulun alkua, laitamme pöydän koreaksi, kaalipii- rasta ja vihreää sipulipiirakkaa, kunnollista lihaa, ei mitään hevosen sitkeää lapaa, ja suklaata, on löydettävä jostain suklaata, vietetään hauska ilta, luette runoja niin kuin ennen vanhaan, sinä ja Marina, teistä tulee jälleen ystäviä, unohdatte kaikki menneet. Ja saat tavata Muijan, minun rakkaani, minun mieheni.
Älä ole minulle vihainen, Aija, Boris pyysi.
Miksi olisin, vastasin, kopeammin kuin oli tarkoitus, ja hän kuuli sen, olet minun ystäväni. Ole vain huolissasi, mutta minä olen onnellinen. Onnellisempi kuin koskaan ennen. Usko pois.
Olisin tahtonut sanoa Borikselle, että sen lisäksi odotan Muijan lasta, mutta sanoin ainoastaan, että kaikista viimeiseksi tahdon pelätä, tahdon vain elää.
Boris katsoi minuun ja tiesin, että minun ei tarvitsisi pelätä mitään. Suutelin häntä suulle. Puunmakuiset huulet, tietysti, olin arvannut sen, olin kuvitellut sen niin monta kertaa. Suudelma pelkkää sähkövaloa, linnunsiipiä, joen virtausta, kaikki Venäjän joet meidän välissämme, ja niissä koko aika, ruoho, historia, kaiken kasvaminen, valosta virtaavat kuvat.
124


Vsenory
Elokuu 1923
He olivat ohittaneet monta uteliasta ikkunaa, pois kääntyvää päätä, mutta Marina vähät välitti, sana oli lähtenyt samoilemaan jo aikaa sitten koko maattomien seurakuntaan, mutta mitäs siitä, hän olisi pian poissa tästä termospullosta, jossa elämä ja ihmissuhteet pidettiin sopivan haaleina.
Marinan oli vaikea pysytellä veteläsi astelevan miehen rytmissä, hän kun oli tottunut patikoimaan reippaasti vaellussauva viuhuen, aina kohti korkeampaa ja korkeampaa huippua eikä maleksimaan rinnettä oksia polun reunasta riipien. Vieläkään hän ei ollut tottunut minskiläisen tempojen vaihteluihin.
Oletteko palaamassa Moskovaan? minskiläinen aloitti kun he etenivät pölyisellä polulla, joka vei vuorille kylän laitaa pitkin. Miksi palata, olen kaikkialla yhtä koditon, Marina vastasi ja pyrki samalla Konstanin Boleslavovitsin edelle, mutta mies piti hänet leveitten hartioittensa takana kuin jossakin juoksukilpailussa, eikä hän päässyt kapealla sileiden männynrunkojen reunustamalla polulla ohittamaan, ja niin hän jatkoi puhettaan miehen leveälle selälle, kieli riittää minulle kotimaaksi ja se kulkee mukanani niin kuin simpukalla kuori.
125


Siihen mies ei osannut vastata, ja niin edettiin vaitonaisina, aja- tuksenrippeitä hautoen, selän liikkeistä ei voinut päätellä mitä mies kutoi mielessään. Ilma oli tukala, tuuleton ja seisova, kohta olisi liian kuuma, aurinko paahtoi sananjalkoja ja kanervia, poluilla turposi pudonneita luumuja, niiden päälle ei voinut olla astumatta, hedelmäliha napsahteli sandaalien alla, levisi rankinhajuisena pölyiseen hiekkaan. Ja Marina oli unohtanut sekä vaellussauvansa että lierihattunsa ja paahtuisi inhottavan ruskeaksi tai palaisi auringossa, Aija yleensä muistutti häntä mutta ei ollut tällä kertaa tehnyt niin. Eikä hän ollut ottanut mitään muutakaan suojakseen, tunsi vain kuinka lämmin neste pulpahteli hänen sisältään ja imeytyi alusvaatteisiin. Takaisin ei voinut enää kääntyä, he olivat liian kaukana, eivätkä silti lähellä mitään. Aija tamppasi edellä maata puoli- juoksua, tiuhoin pienin askelin, vanne kädessä, tuskin kuulisi heidän puheitaan. Tyttö oli sentään muistanut ottaa vihkonsa mukaan, oli sujauttanut ne eväskassin sivutaskuun. Itsepintainen vieras ei estäisi heitä tekemästä työtään suunnitelmien mukaan.
Kaikki ne aina kysyivät Moskovasta, sekö ihmisiä vain yhdisti? Eikö heidänkään välillä ollut mitään muuta? Teki mieli puhua suoraan, oikeita asioita, ei mitään tyhjänpäiväisiä juoruja, Moskovasta puhuminen, se oli aivan turhaa, kuin lasinsirpaleiden poimimista paljain käsin, Aijan lause, yksi niistä jonka hän oli ominut itselleen.
Enkä todellakaan tahdo Moskovaan takaisin, hän jatkoi kiuk- kuisesti, Moskova on tuonpuoleinen, sinne minulla ei ole enää mitään asiaa.
Kysyn aina vääriä kysymyksiä, minskiläinen kääntyi lopulta. Hermostutte minuun aina niin pian.
En minä koskaan hermostu, Marina vastasi, olen vain suorapuheinen.
Mutta totta kai miehen jutut hermostuttivat jo nyt, oli ollut virhe ottaa hänet matkaan. Marinaa oli ärsyttänyt miehessä kaikki jo silloin, kun tämä oli kuun alussa ensimmäisen kerran tullut heidän luokseen yksin ilman Seijozaa, eikä hän ollut voinut niin vain si-
126


vuuttaa kutsumatonta vieraista. Miehen epärytmiset sanat: Että tarvituinko apua. Miestä talossa. Vapaapäiväkin oli. Niin mies puhui, vajaita lauseita, tökkivä staccato, ei, liian löysä ja haparoiva staccatoksikaan, väitteli ehkä r-kiijainta. Nyt kun Sergekin oli poissa. Serge oli kovin heistä huolehtinut, mies oli ääntänyt nimen ranskalaisittain, pehmeä lespaava r, halunnut hienostella hänelle, osoittaa omaavansa vielä venäläisen ylemmän keskiluokan tsaarillisia tapoja, koketeeraaja, vaikka tuskin osasi ranskaa paria fraasia enempää, niin se aina oli, tuskin tässä ranskaan vaihdettaisiin. Samalla vieras oli viittoillut tulosuuntaansa, niin kuin Seijoza jossain siellä vielä piileskelisi puskissa.
No mitäs, mies oli sanonut ajatelleensa, hän oli tyhjän panttina, hevosradallakaan ei ollut ajoja ja tuttavat olivat kuka missäkin, Italiassa lomailemassa kaikki venäläiset. Mies oli vilkaissut häntä kuin hyväksyntää odottaen ja jatkanut sitten, hyvin sitä voisi lähteä avuksi äidille ja tyttärelle. Ja hänhän asui lähellä, vain parin pai- kallisjunapysäkin päässä, Velka Chuchlessa.
Ja kaikkein eniten Marinaa oli ärsyttänyt se, miten minskiläinen pani merkille hänen korunsa, sitten ryppyisen, miehustasta ja sylistä märän asunsa, tunkeilevassa katseessa oli jotakin itseriittoisen jätkämäistä, ja silti se kaikki mureni jokaisen sorahtavan r:n kohdalla. Häntä ei tuollainen voitonvarma silmäily saanut arastelemaan, Wrangelin sotureiden alennustila tiedettiin, nuoret jullit olivat naisten perään, kenen tahansa naisen, naisten ja hevosten, mutta hän ei kuulunut kumpaankaan joukkoon.
Olette saanut Sergeiltä kiijeen, Marina oli todennut välinpitämättömän sävyttömästi korostaen vokaalien keinua lopussa, Ser- geiiij. Oli Seijoza, Serge, kiijoittanut miehelle jokin aika sitten, postikortin vain, siinä oli ollut määriläisen kaupungintorin kuva, mies ei enää muistanut sen nimeä, mutta tiesi että siellä oli vielä jokin aika sitten hirtetty mies. Minskiläinen oli pitänyt ylimielisen tauon, odotti kauhistunutta reaktiota, mutta sellaista ei tullut, turhaan odotti, hän oli tyyni kuin kivi, ei pelkoa, ei kauhua, siellä ne
127


hoitavat kaverin kuntoon, uskokaa pois, minskiläisen sävy muuttui pehmeämmäksi ja sovittelevammaksi, muutaman kuukauden kuluttua juoksee vaikka maratonin, mutta oli poikaparka mennyt kesällä nopeasti pahaan kuntoon, vaikka oli voinut huonosti jo rintamalla, väsyi nopeasti, peitti kaiken siihen hiljaiseen nauruunsa.
Tehän tiedätte sen naurun, minskiläinen sanoi ja imitoi Seijozan varovaista, lempeää hohotusta, mutta häntä se ei saanut syttymään, ei yhtään tuttavallisemmaksi, vaikka nauru kuulostikin aidolta. Jos hän olisi vain hiljaa, jatkaisiko mies esitystään ja puhuisi itsensä pussiin?
Ja Seijoza oli pyytänyt teitä tulemaan?
Voitte toki sinutella minua, rouva.
Hän ei ollut tehnyt sinunkauppoja, vaikka mies oli häntä korkeintaan muutamaa vuotta nuorempi, todennäköisesti juuri alle kolmenkymmenen, jotenkin keskenkasvuinen, nulikka. Hän oli langettanut tuomionsa nopeasti, valkoinen sotilas oli ollut vain ensivaikutelma ja nyt jo murentunut, ei tämä mikään suuri lojaali vallankumouksellinen ollut vaan hevostallien ja vedonlyöjien ja oluttupien paksuilta savuilta tuoksahtava huonotapainen julli, joka koetti kätkeä moukkamaisuutensa imeliin hovitapojen apinointiin, hyvä että ei niiannut.
Emme me tarvitse mitään apuja, kiitos vain, hän oli sanonut, moskovalainen kopeus, sveitsittären ylpeys, aina ensimmäisenä kielen päällä. Hän oli halunnut lähettää miehen takaisin asemalle, tai minne vain muualle seisoskelmasta hänen pihassaan ja eh- dottelemasta sinunkauppoja. Ei hänellä ollut aikaa tutustua kaiken maailman Seijozan ystäviin, menisi siitä jo, mikä lie surviainen. Siihen aikaan seuraava juna kaupunkiin lähti kuitenkin vasta muutaman tunnin päästä, lähempänä kymmentä. Oliko hänen pidettävä seuraa tälle hännystelijälle, keitettävä kahvit, keksittävä puhuttavaa, kunnes häipyisi.
Hänellä oli ollut miehen seurassa jotenkin häiritty olo, vaikka he olivat ottaneet miehen pian mukaan kävelyille vuorille, met¬
128


siin kanervikkoihin. Ensiksi hänestä oli tuntunut, että mies virnuili hänen ulkonäölleen, paksu kaula ja matala otsa, lyhyet jalat ja valtavat kädet, isot raskaat miehenkädet, kaikki suhteetonta liian pientä tai liian isoa, miten hän ajatteli vielä kuin keskenkasvuinen lapsinainen, vaikka oli täyttänyt kolmekymmentä, syksyllä tulisi kolmekymmentäyksi, yhäkö häneen vaikutti mitä joku mies ajatteli hänestä, miten katsoi hänen eriparista kehoaan. Vigiliakin toijunnan jälkeen hän oli tullut epävarmemmaksi, tunsi itsensä vanhaksi ja rumaksi, oli mieluummin ajattelematta kehoaan, se oli vain tiellä, pelkkä este, joka kosti kuukausittain mus- tanpunaisella verellä joka virtasi sakeampana kuin yksikään Venäjänmaan joki.
Kun mies palasi parin päivän päästä, ja elokuu hautoi kesän loppua yhtä painavana jokainen päivä, Marina alkoi jo ihmetellä, vieraalla täytyi olla tylsää heidän kanssaan, hän itse näki kaikkialla pelkän kuoleman ja rauniot, ei osannut keskustella enää, kun oli elänyt metsässä koko vuoden, seuranaan puut, lapsi ja Olga-muo- ri, jonka sukulaiset unohtaisivat minä päivänä tahansa kissojen- sa pariin, kunhan perintö olisi käytettyjä korut myyty. Eihän hän osannut puhua enää Seijozankaan kanssa, he olivat tulleet vieraiksi toisilleen, jakoivat vain sängyn ja aamiaispöydän, joskus yhteiset retket Prahaan ja päätökset Aijan elämästä, vaikka tämä päätös olikin virhe, sitä hän ei antaisi Seijozalle anteeksi. Mutta niistä huolista oli turha avata suutaan tälle ihmiselle, niiden kanssa hän oli aivan yksin. Mutta silti minskiläinen palasi, ilman että hän miestä olisi mitenkään kutsunut.
Minskiläinen kiersi teitittelyn ja kutsui häntä kasvien ja yrttien nimillä, mutta se ei saanut häntä heltymään. Rouva kuusama, kar- hunmaija, seljankukka. Naurettavia nimiä, naurettavaa liehakointia. Ja latinankielisinä vielä. Kasvitiede ei ollut häntä koskaan kiinnostanut, kaikkein vähiten latinankieliset nimet - runouden kielissä oli hänelle tarpeeksi, sitä paitsi, hän ajatteli, oli ajatellut jo lapsena, kasveilla oli toinen kieli, ne nimeävät itsensä sanoilla joista me
129


emme tiedä mitään. Nimetköön vain miten tahtoi, vaan hän ei ollut mikään suppuun sulkeutuva mimoosa, kylmänarka vanamo, hauras kaunis kukka miehen kämmenelle poimittavaksi.
Marina tunsi olonsa nyt muutenkin tukalaksi. Hän oli vaihtanut asua juuri ennen lähtöä, ja vihreä samettimekko oli alkanut kiristää ja kaiken lisäksi näytti liian hienolta, hän oli aivan ylipukeu- tunut hikiselle metsäretkelle, kävisi edes pieni tuulenhenki. Vaikka vaate oli tuntunut talolla ihan hyvältä, hän huomasi nyt että oli nyörittänyt liivinsä huolimattomasti eikä se pitänyt enää muotoja vaan alkoi hiertää, tuntui siltä kuin olisi ahtautunut jääkaappiin, ja kohta punainen läikkä leviäisi hänen takamukseensa, hän tunsi sen jo, vaikka kai sametti sitä suojelisi edes vähän aikaa.
Serjozakaan ei muuta halua kuin takaisin Moskovaan, Marina puuskahti kun he jatkoivat matkaa rinnettä ylös.
Kannattaisi toveri Efronin lakata kaihoamasta Moskovaansa, mies sanoi sitten, hyväksyä tosiasiat. Tehty mikä tehty. Se ovi on meiltä molemmilta iäksi kiinni, oikein umpeen hitsattu. Kerran kreivi Wrangelin mies, aina kreivi Wrangelin mies. Minä olen vähän tähyillyt Pariisiin.
Sinne kaikki tahtovat, Marina tuhahti mutta ihmetteli miehen sananpartta, toveri Efron, ironiaako hän yritti, niin kuin hänen miehestään olisi yhtäkkiä tullut pesunkestävä bolsevikki. Mutta tuskin edes bolsevikiksi kääntyminen olisi auttanut Seijozaa matkustamaan takaisin kotiin, hän ajatteli silloin, oli hyvä jos ystävä tekisi sen hänelle selväksi, Marinaa itseään hän ei kuitenkaan kuuntelisi.
Berliinissä on jo liikaa venäläisiä, parisataatuhatta meikäläistä kuulemma ja kohta bolsevikit vallassa sielläkin, vai mitä luulette? minskiläinen sanoi.
Ennen kuin Marina ehti avata suutaan, Aija oli havahtunut heidän keskusteluunsa, oli ehkä tarkannut toisella korvalla koko ajan ja keskeytti.
Jos bolsevikit ottavat vallan, ruoka loppuu sieltäkin, Aija sanoi, vaikka Berliinissä on kaikkea niin paljon, ettei tiedä mihin sen lait¬
130


taisi, ja ihmisiäkin niin paljon, ettei venäläisiä edes huomaa paitsi Prager Dielessä, jonne tulevat kaikki, ja hedelmiä on ja kukkia ja taloja ja autoja, niin paljon kaikkea ettei Marinan ja minun enää tehnyt mieli mitään. Muistatteko, Marina, miten se yksi omena vain oli yhtenä päivän mennyt mustaksi kun ette ollut raaskinut syödä sitä? Aija jatkoi edelleen.
Hän ei todellakaan ollut syönyt Berliinissä paljon mitään, ei, vaikka kaikkea oli ympärillä. Tytön ruoasta hän oli huolehtinut, tai joku oli, Ljuba ja Hja varmaankin, eikä mistään todella ollut pulaa, mutta silläkään ei ollut mitään merkitystä, kaikki vain tuli ja meni hänen pyytämättään. Hänen ruokahalunsa oli palannut vasta täällä, vuorilla, hän olisi voinut syödä kyläjuhlissa vaikka kokonaisen käristetyn jäniksen tai linnun, niin, hän olisi voinut syödä vaikka linnun.
Bolsevikitko teidätkin saivat jättämään Venäjänmaan? minskiläinen kysyi.
Berliinissä kaikilla oli kauhea kiire ostaa ja myydä, Marina vaihtoi puheenaihetta, häntä ei saanut puhumaan bolsevikeista kovin helposti, kustantajatkin olivat ylikuumentuneita. Niin kuin olisi aavisteltu maailmanloppua.
Siihen mies onneksi tarttui. Rahasta minskiläinen osasi puhua milloin vain, taisi opiskella taloustiedettä Kaarlen yliopistossa.
Nythän se sitten nähtiin, Konstantin Boleslavovits totesi, raha on kohta pelkän paperin arvoista, eiköhän se muunkin Euroopan talous romahda saksalaisten kapitalistien perässä päivänä minä hyvänsä.
Berliinissä ei ollut muuttunut vain raha, vaan yhdessä kuukaudessa koko kaupunki, niin Jiingling kirjoitti viime kiijeessään, ja niin Marina luki sokkiuutisia kahvila Louvressa, lakkoja, mellakoita, nälänhätää sen jälkeen kun maidon ja perunan ja leivän hinnat nousivat ensin sata- ja sitten tuhatkertaisiksi. Koko Weimarin tasavalta oli hajoamassa liitoksistaan, ihmiset ilman työtä, asuntoa, kohta kotimaatakin, niin kuin he. Prahan keskustan kaduilla ih¬
131


misvirta kuljeksi kuitenkin samaa tahtia joen ja pankkikatujen väliä, vaikka kaikki oli menossa sijoiltaan, eikä Berliini ollut kuin yhden päivämatkan päässä.
Oli vaikea kuvitella Berliiniä sellaisessa kaaoksessa, kaupungista tuli ensimmäisenä Marinan mieleen vakaa asvaltti jalkojen alla, katulamppujen tasaiset, kirkkaat ja puhtaat valorivistöt, kaikki oli selkeäviivaista, kadut, talot, ihmiset, elämät, ja siellä hän osasi kulkea, kävellä, koko kaupungin kartta oli muistissa hänen jäsenissään, ja pian samat Moskovan kauhut sillä näyttämöllä, kuinka moni lapsi kuolisi nälkään tulevana talvena, kuinka monen äidin tyhjät kädet, kuin onnettomuus kulkisi hänen kintereillään, hänen sanojensa raskaissa laahuksissa, tuhon enkeli. Mutta sitä pelkoa hän ei voisi tämän omaa erinomaisuuttaan täynnä olevan kevytmielisen miehen kanssa jakaa, hulluna häntä pitäisi, ei muuta kuin pörssikursseja hänen kanssaan voinut ihmetellä, mutta mitä jaettavaa hänellä oli kenenkään kanssa, eivät ihmiset halunneet kuulla koskaan siitä miten kuolema ja loppu olivat aina jokaisessa hetkessä läsnä.
Marinan säkeillä oli paras hinta, Aija kehui, kaikki halusivat Prager Dielessä ostaa äidin runoja. Visniak, Slonim, Grsebin. Ihan kaikki. Aija briljeerasi turhaan, sälli tuskin tunsi nimistä ainuttakaan, eikä yksikään niistä enää Marinaa hetkauttanut, Berliinin romansseista ei ollut jäänyt jäljelle kuin väljähtynyt ystävyys Mark Slonimin kanssa.
Minäpä vain en ollut ostettavissa, hän sanoi sitten, se miehen oli tiedettävä, rahalla ei ole mitään tekemistä runouden kanssa, ikuisuudella pelkästään, ei sitä voi rahassa mitata. Ja miten kävi: jos jollekin lataa liikaa arvoa, se menettää kaiken merkityksensä lopulta. Ja nyt ei kukaan enää muista minua.
Tiedän, että te arvostatte suoraa puhetta, mies jatkoi, eikä Marina ollut varma, oliko se pelkkä ivan arabeski, ja siksi sanonkin nyt suoraan, että olen lukenut teidän runojanne.
Ai niinkö?
132


Ihan kuin mies olisi harjoitellut lauseen etukäteen ja aloittaisi nyt puheen, hänen runoistaan he eivät olleet vielä puhuneet, eivät lainkaan, eivät ainuttakaan sanaa. Marina oli vaivaantunut miehen puolesta jo etukäteen.
Sen missä oli valkoisista joutsenista.
Miten te olette lukenut sen! Marina oikein säikähti. Eihän sitä ole julkaistu. Eikä julkaistakaan. Sitä eivät halua edes Berliinin venäläiset kustantajat.
Seijoza näytti runoelmasta osia minulle, mies vastasi selitellen, hän kysyi, kannattaisiko se julkaista lehdessä.
Marina hermostui, mikä asiantuntija minskiläinen oikein oli, ei takuulla ymmärtänyt runoista, ei edes tunnistanut jos sellaisen näki. Ja mies vastasi: En oikein pitänyt niistä. En ehkä ymmärtänytkään. Vaikka olisi kai pitänyt. Eikö se kerro meistä? Valkoisten sotilaiden sieluista?
Konstantin Boleslavovits ei jäänyt odottamaan hänen vastaustaan vaan jatkoi, että hänestä oli naiselta rohkeaa kiijoittaa poliittisesti, valita leirinsä, että sanottakoon se kannustukseksi. Hän mitään kannustuksia kaivannut, lupaa kysynyt, mikä mies luuli ole- vansa, pelkkä pahainen julli.
Ensinnäkään, minulla ei ole mitään leirejä, hän sanoi tiukasti vastaan, paitsi mustalaisleirit, ne ovat ainoita joissa elämän päälle jotain ymmärretään.
Eikä Marina haluaisi minuakaan lähettää leirille, Aija keskeytti hänet, ja hänen piti huomauttaa tytölle ettei ollut kohteliasta keskeyttää aikuisten puhetta, Bogengardtsien koulussakaan sitä ei suvaittaisi.
Se on ainakin valkoisten leiri, minskiläinen huomautti. Bogen- gardtsit kuuluivat kenraali Wrangelin ydinpiiriin, mutta ei se ollut syy miksi Aija oli päätetty lähettää leirille.
Tunnen värit punainen ja valkoinen, Marina vastasi, mutta eivät ne ole vastavärejä, ainakaan Goethen väriopin mukaan.
Miksi mies oli niin kärkäs puhumaan politiikkaa hänen kanssaan tänään, politiikkaa, runoutta, kysymään hänen mielipiteitään,
133


niin kuin olisi tsekan värväämä urkkija, varjo joka oli kulkenut hänen kintereillään siitä asti kun hän oli Moskovan Riian-asemalla noussut Baltian lävitse vievään junaan.
Minä en tiedä, oletteko te vakavin vai huumorintajuisin naisihminen jonka olen koskaan tavannut, minskiläinen sanoi naureskellen, ja veti sanansa heti takaisin, pelkuri, enhän minä tietenkään ole teidän runojanne lukenut. En minä lue runoja, varsinkaan jos ne ovat naisten ja venäläisten kiijoittamia.
En minäkään yleensä seurustele miesten kanssa, en varsinkaan venäläisten, Marina vastasi, huomasi ottavansa syötin vastaan, ei hänen tätä miestä pitäisi pelätä, pelkkä kevytmielinen harlekiini, köyhän miehen Casanova, yritti olla hänen vertaisensa.
Miehillä on periaatteensa, Marina jatkoi, ja ne ovat yleensä perustavassa ristiriidassa minun periaatteettomuuteni kanssa, emmekä yleensä voi ymmärtää toisiamme kovin hyvin tämän maailman asioissa. On kyse kahdesta täysin yhteen sopimattomasta mittakaavasta.
Naulan kantaan, mies sanoi, ja purskahti nauruun, vaikka hän oli yrittänyt saada miestä hämmentymään. En minäkään tunnusta mitään periaatteita.
Siinä tapauksessahan olemme aivan samanlaisia, Marina jatkoi itsekään harkitsematta mitä sanoi.
Kun mies katsoi häntä, hän ei enää nähnyt ivan häivettä miehen simpukkahuulissa, vaan itse elämän, mitattoman kaikkialla pursuilevan elämän. Ja hän nauroi, ihmeellistä, hän osasi nauraa, ja nauru tuli keveänä, kuin syvä tumma vesi olisi purskahtanut hetkeksi pois, voisiko tällaista olla. Ja outo keveys nosti hänet ilmaan kuin nousuvesi roskat rannalta, kuin juhlien edellä. Juhlat ja ihmiset, milloin oli viimeksi edes ollut, hän ei muistanut, siitä oli kauan.
Sen jälkeen he puhuivat yhteistä kieltä, mitä se oli, sitä hän ei vielä tiennyt, mutta hänen ei enää tarvinnut pelätä että hänen sanansa, tai ajatuksensa, olisivat olleet liikaa tälle miehelle, koko hänen liiallisuutensa. Kaikki kävi nopeasti, asettui paikoilleen, he py¬
134


sähtyivät syömään puista hedelmiä ja polttamaan tupakkaa, joivat maijamehua, kuohuviini säästettäisiin linnalle. Mies taijosi puista heille luumuja ja päärynöitä ja kirsikoita, suun täyteen karhunmar- joja ensin Aijalle, sitten hänelle, eikä hänen tarvinnut enää miettiä mitä sanoisi, minskiläinen nauroi niillekin hänen vitseilleen, joita muut eivät ymmärtäneet.
135


Moskova
Elokuu 1939
Koltsov oli kuollut. Ja minä olin suudellut Borista. Näistä kahdesta asiasta toinen oli väärin ja toinen oikein, ja niiden välillä koko elämä ja työ, tämän illan määräaika.
Kirjoitin viimeisen kappaleen messuartikkeliini: Sydämellisten komilaisnaisten juuret ovat syvällä tundran maaperässä, josta nousee myös heidän oma ugrilainen kielensä. Ikiaikaiset traditiot ja luonnonusko antavat värikkäille tovereillemme iloa jokapäiväiseen aherrukseen ja heidän lämmin naurunsa sulattaa ympäriltään ikiroudankin. Piste. Tässä se oli. Ensimmäinen versio. Otsikko vain puuttui.
Oli otettava etäisyyttä tekstiin, käveltävä, hengitettävä ja luettava sitten uusin silmin. Kuvitukset olivat jo valmiit, työnsin ne kansioon, saisin laitettua kuvat samalla Nina Pavlovnalle katsottavaksi, kun lähdin vilkaisemaan Zurgazin toimituksen puolelta, olisiko Muija jo tullut Leningradista.
Toveri Matvejev tuli käytävällä vastaan, yritti ahtautua ohi leveästi, niin että meidän oli välttämättä kosketettava toisiamme, makea hien ja kölninveden haju, vino hymy paahtuneilla lapsenkas- voilla, ivaksi käännettyä kateellisuutta, minun kävi miestä jotenkin sääliksi, toivottavasti hän löytäisi jonkun hyvän tytön vierelleen, ettei tarvitsisi kantaa minulle kaunaa, ehkä pitäisi esitellä S&
136


golen hänelle huomenna, ei, eivät hyeena ja vuohi sopisi yhteen mitenkään, vaikka olihan maailmassa sellaisiakin pareja, täysin yhteen sopimattomia.
Toveri Efron, teeskennellyn ystävällinen huikkaus, halusi puhella niitä näitä, niin kuin ei mistään umpeasta mykkäkoulusta olisi tietoakaan. Koltsovin kohtalon aiheuttamaa järkytystä en jakaisi hänen kanssaan. Ensin messuista pari pehmentävää kysymystä, näitkö Uzbekistanin, entä Armenian paviljongit, tekniikan halleihin et varmaan mennyt, tuntui että mies oikein hidasteli, että sai minut juuttumaan omaan kivikkoonsa. Hän halusi nähdä piirrok- siani. Lentokonehallissa tekemäni olivat päällimmäisinä, hän tutki moottoripiirroksia tarkkaan. Kuvat syrjääneistä hän sivuutti, näyttelyrakennusten arkkitehtonisia yksityiskohtia, joita olin piirrellyt tiistaina ennen haastattelua, jäi katsomaan.
Katsos tyttöä, Matvejev sanoi kun oli käynyt koko pinkan arvostelevasta lävitse, meni varmaan paljon aikaa. En ole mikään tuhertelija, teki mieli sanoa, mutta koetin vastata ystävällisesti, että piirtäminen vaatii vain vähän keskittymistä.
En halunnut näyttää Matvejeville, miten hän oli onnistunut loukkaamaan minua, alusta asti toimituksen nuoret komsomoli- laiset olivat syynänneet minua, olin pelkkiä vierasperäisiä ja porvarillisia tottumuksia täynnä, he puuttuivat vaatetukseen, puheenparteen, teksteihin, sillä perusteella että tein kuulemma heidätkin epäilyksenalaisiksi. En ymmärtänyt sellaista vainoharhaisuutta aluksi ollenkaan. Ja kun en muuttunut heidän silmissään tarpeeksi nopeasti, he pitivät minulle aamuyöhön kestäviä pu- huttelujaan Komsomolin kerholla: se oli kaikki omaksi parhaak- seni, välttämätön muodonmuutosprosessi, joka jokaisen oli käytävä lävitse.
Minä yritin pysyä tyynenä, ja siksi he varmaan olivat jatkaneet näkymätöntä kiusantekoaan toimituksessa. Olin liian kiltiksi opetettuja sopivasti peloteltu etten kantelisi. Viesti oli selvä: jos aikoisin selviytyä tässä uudessa maassa, minun olisi kirjoitettava itsel¬
137


leni uusi elämäkerta, kiellettävä historiani, perheeni. Ja niin kävi kuten he olivat ennustaneet: en kelvannut taideakatemiaan pilaantuneen elämäkertani vuoksi, olin vielä liian kiinni emigranttitaus- tassani, en uskaltanut tehdä todellista irtiottoa. Joku oli tietysti sen asian komsomolilaisille levitellyt. En silti näyttänyt heille että hylkäys olisi minua nujertanut. Tein parhaani, joka päivä, tullakseni uudeksi ihmiseksi, neuvostoihmiseksi, mittojen mukaiseksi, kelva- takseni tälle jäijestelmälle, joka oli paras kaikista.
Lopulta Matvejev pääsi itse asiaansa, sai kysyttyä mistä tunsin toveri Pasternakin. Kerroin että hän oli äidin vanha ystävä, koetin pitää ääneni niin värittömänä ja neutraalina kuin kykenin. Perhe- tuttu. Mies katsoi minua rivosti, kaikki olivat nähneet meidän syleilymme, ja kaikki olivat nähneet juuri sen mitä oli pitänyt nähdä, eivätkä he silti tienneet mitään. Toveri huomasi pian ettei saisi nyhdettyä minusta enempää mutta jäi seisomaan yhä tielleni, jonkin tiedonmurun vielä halusi.
Oletko jo käynyt Peredelkinossa heidän luonaan? mies jatkoi, hänellä oli selvä tavoite, tietysti, halusi hyötyä minusta. Minä sen sijaan halusin mennä eteenpäin, saada työt tehtyä, tekstin pian valmiiksi, kuvat pois käsistäni, ei minulla ollut aikaa mihinkään käy- täväkeskusteluihin, se keskeyttäisi ajatukseni, veisi ne liian kauas itse asiasta. Matvejev ei kuitenkaan päästänyt minua lähtemään, kehtasi anella minua ottamaan hänet mukaani kun menisin Pasternakien luo, no en ottaisi, ajattelin, sanoin että Boris oli kovin kiireinen, en sinne hetkeen menisi minäkään.
Matvejev otti minua kiinni lanteilta, hikinen, löysä lämmennyt käsi. Vetäisin itseni irti, miten se kehtasi. Tunsin miten silmistäni rävähtivät kylmät lieskat, se toimi, mies paiskasi kuvitukset syliini ja jatkoi matkaansa kuin iso vihainen lapsi. Naurettava mies, puhuu yhtä, tekee toista, tuonko kanssa olisi yhteen pitänyt mennä, pahainen kiusantekijä hän oli, ei mikään aikuinen mies. Ovellaan hän kääntyi, tarkista muuten se moottoripiirroksesi, hän sanoi, turhan monta moottoria siinä lentokoneessa.
138


Ei toveri silti saanut minua epäröimään, teknikko oli selittänyt minulle kaiken Hja Murometsin neljästä moottorista, olin ne omin silmin nähnyt, ja osasin faktani tarkistaa. Olin sitä paitsi perehtynyt jo aikaisemmin Koltsovin alulle panemaan suureen lentokone- hankkeeseen, Maksim Gorki -koneeseen, joka oli vuonna 1934 ollut maailman suurin lentokoneja osoittanut Neuvostoliiton huikeaa edistyksellisyyttä kunnes oli vuonna 1935 pudonnut ja kaikki matkustajat olivat kuolleet.
Tunsin Gorkin tekniset yksityiskohdat, enkä siitä huolimatta ymmärtänyt miten se pysyi ilmassa senkään verran kuin pysyi - mutta sitä en sanonut ääneen. Lentäminen oli pyhä asia Koltsovin talossa. Lähes yhtä pyhä kuin itse suuri mestari, joka oli antanut ammututtaa siiviltään nöyrimmän palvelijansa. Tai sitten Koltsov oli pelastautunut itse, kun ei halunnut julkista nöyryytystä oikeudenkäynneissä joiden seremoniamestarina oli itse ollut vielä kaksi vuotta sitten. Kaikki hänen tietonsa ja intohimonsa olivat hävinneet karvasmantelin hitaasti syövyttäminä pois. Olin varma että se oli ollut hänen ratkaisunsa. Minäkin olin nähnyt sen ampullin Pariisissa, hän oli esitellyt sitä baaripöydässä rehvakkaasti, pidin sitä huonona vitsinä enkä silloin ajatellut, että hän saattaisi olla tosissaan.
Ulkomaantoimituksessa oli uneliasta niin kuin usein iltapäivän tunteina, Vanja ja Aleksei ahersivat paksussa mahorkansavussa, sillä puolen ei ranskalaisten savukkeiden hajua tunnettu. Minun ei tarvinnut edes kysyä, kun Vanja avasi suunsa, silmäni paljastivat minut heti: ei ollut Muijaa vielä näkynyt. Mutta Emilia Emanui- lovna oli käynyt, he sanoivat, hän oli etsinyt sinua, eikö hän ollut löytänyt teitä kahta puistosta?
Harmittelin etten ollut nähnyt Miljasta vilaustakaan, olisihan hänen pitänyt meidät löytää, olisin halunnut nähdä Miljan. Hän oli jättänyt sanan että tulisi BolSevoon viikonloppuna, lauantaina varmaankin, lauantaiksi hän ehtisi. Marinakin olisi hyvällä tuu¬
139


lella, kun Milja olisi paikalla juhlissa, Heideggerilta oppinsa saanutta nuorta filosofia Marinakaan ei ylenkatsonut, vaikka hän oli sydänjuuriaan myöten yhtä punainen kuin me ja oli työskennellyt apparaatille Pariisissa samoissa tehtävissä kuin minäkin, Miljan hän kelpuutti, hyvä ettei ollut rakastunut naiseen päätä pahkaa ja elätellyt kuvitelmia jostakin elämää suuremmasta yhteydestä hänen kanssaan.
Vanja lupasi lähettää jätkänkuvatuksen katsomaan kaunista pariisitartaan ennen kuin tämä riutuisi ikävästä. Vanja pilaili vielä, että mitähän Samuil Davidovits meinaa, kun kuulee että toisten miesten kanssa täällä vaan istuskellaan puistoissa keskellä kaunista päivää. Nauroin kiusanteolle, niinhän sitä istuskellaan, ja minun nauruni pisti miehet hiljaisiksi, se on paras ase, niin kauan kuin vain jaksaa nauraa.
Huomasin aulan lävitse kävellessäni, että Koltsovin kuva oli poissa seinältä. Mistä saakka se oli ollut poissa, viime talvesta? Sitä tyhjää paikkaako Boris oli katsonut surullisesti, osattomasi? Olin unohtanut Koltsovin opit, en ollut tarpeeksi tarkkanäköinen, en nähnyt sitä mikä tapahtui todella.
Nina Pavlovna oli menossa ulos tupakalle juuri kun tulin päätoimittajan huoneeseen. Uusi päätoimittaja ei ollut itse paikalla, oli parempi niin, arkailin häntä jo ennestään, vaikka en koskaan saanut painettua hänen piirteitään mieleeni, mutta nyt mies oli äkkiä muuttunut Minotauruksen hahmoiseksi, vaikka eihän hän ollut Koltsovia kitaansa ahmaissut, ehkä hän ei edes tiennyt edeltäjänsä kohtalosta enempää kuin muutkaan. Vielä syksyllä kun Koltsov oli palannut Espanjasta ja hänen Espanjan päiväkirjoistaan oli tullut koko kansan suosikkilukemistoa, Zurgaz leiskui kuin Tsaikovskin konsertto, työtä tehtiin kiivaasti mutta sydämellä, kukaan ei ollut niin innostava, talo täynnä naurua, yllätyksiä, en muistanut milloin olisin nauranut niin paljon kuin Zurgazissa Koltsovin aikaan. Kaikki oli nyt toisin.
140


Nina piti kuvistani, hänestä minun piti ryhtyä taiteilijaksi, en olisi saanut antaa yhden emigranttitaiteilijan nujertaa itseäni. Ninalle en ollut kertonut taideakatemian jupakasta sen enempää, mutta tietysti hänkin oli siitä kuullut. Mutta luonnokset olivat huolellisia. Käsiä, fasadeja, ovenkahvoja, siipiä, puuomamentteja. Olin ylpeä kuvistani, vaikka ne olivat pelkkää käyttötaidetta, ne kelpasi- vat, tämän minä sentään olin oppinut ja ilman Marinan apua, pystyisin elättämään sillä itseni ja lapsenikin, sanokoot Gontsarovat ja muut modernistit ja taideakatemian kapeakatseinen komitea mitä tahansa.
Lähdin Ninan seuraksi ulos tupakalle, hän viittasi meidät pihan perällä olevalle penkille. Sateen tunsi vielä puissa, hiekassa, mutta penkit olivat jo kuivuneet. Tarjosin Ninalle gaulois'n, hän kysyi mistä olin niitä saanut, Revue de Moscoun väki poltti enimmäkseen gitanesia.
Nina meni suoraan asiaan ja kysyi, oliko Boris Leonidovitä kertonut Koltsovista. Olinkin varma että jos joku talossa tiesi Kolt- sovin tilanteesta, ei pelkistä huhuista, se oli Nina. Hän ei ollut ainoastaan Koltsovin sihteeri ja kiijallinen neuvonantaja, vaan hänen perheystävänsä ja piti yhteyttä molempiin vaimoihin, nykyiseen, Maria Osteniin, ja edelliseen, Elisabet Ratmanovaan, jonka kanssa Koltsov oli edelleenkin virallisesti naimisissa. Nyt ymmärsin, miksi Nina oli maanantaina esittänyt kiireisempää kuin olikaan. Ei Nina tietenkään ollut voinut puhua mitään.
Sanoin että minun oli vaikea ymmärtää koko asiaa: miksi Koltsov oli luovuttanut? Kunnollinen oikeudenkäynti olisi selvittänyt kaiken.
Nina ei uskonut itsemurhaan eikä ampulleihin, se oli pelkkää show’ta jota hän oli esittänyt amerikkalaiskiijailijoille, että pääsisi heidän romaaneihinsa salaperäiseksi sankariksi. Hän oli varma että Koltsov oli saanut kuolemantuomion, joka oli pantu toimeen ilman oikeudenkäyntiä. Nina rapisteli samalla lehteä sylissään, jotta se peittäisi puheen, mutta kuulin miten huojentunut hän oli kun
141


sai vihdoinkin puhua asiasta jollekulle. Syytteet, joita häntä vastaan oltiin nostamassa, olivat kovia, mutta näyttöä ei ollut tarpeeksi, vaikka Koltsov oli kuulemma itse myöntänyt vakoilleensa sekä englantilaisille että ranskalaisille. Vielä elokuun alussa Koltsov oli nähty hengissä, mutta hän oli ollut kuin eri ihminen, sen näköinen että tunnustus oli saatu kiduttamalla.
Nina oli Maria Ostenin pyynnöstä vienyt pitkin kevättä ja kesää Lubjankan kautta Koltsoville paketteja, alusvaatteita, hammastahnaa, suolaa, sokeria, samalla kun oli lähettänyt omalle miehelleen leirille tavaraa. Mutta tämän viikon maanantaina Koltsovin paketteja ei enää otettu vastaan, Ninan miehen paketit otettiin. Jos Koltsov olisi lähetety pakkotyöleirille kaikessa hiljaisuudessa niin kuin vähäpätöisemmille ihmisille tehtiin, paketit olisi otettu vastaan.
Oli Ninalla kestämistä. Mikä huoli hänellä täytyi olla jo omasta miehestäänkinljosif Gordon, jonka kuvausryhmässä Seijozakin oli ollut Pariisissa aluksi kuvaaja-assistenttina, oli pidätetty vuosi sitten ja lähetetty Japaninmeren äärelle, Magadaniin. Joku syy tihutyö- syytteelle täytyi olla, ja Ninalla käsitys siitä, ei kai syyttömiä ihmisiä tuomittu Siperian pakkotyöleireille. Epäilin että Josif oli saattanut tehdä yhteistyötä trotskilaisten kanssa, heitä liikkui elokuvapiireis- sä. Nina ei kieltänyt elokuvaajamiestään, vaikka komsomolilaiset olivat häntäkin yrittäneet siihen painostaa, olin ollut itse läsnä sellaisessa istunnossa, mutta en ollut osannut puolustaa Gordoneita.
Olimme Ninan kanssa sitä mieltä, että Koltsov oli viimeinen ihminen joka suostuisi vieraan valtion vakoojaksi. Olimme molemmat nähneet hän toimintansa Pariisissa. Hän tutustui helposti naisiin, miehiin, ulkomaalaisiin, kirjailijoihin ja kadunlakaisijoihin, oli hyvissä väleissä kaikkien kanssa, mutta aina isänmaan asialla, ja hän vihasi trotskilaisia sydämensä pohjasta. Modernin neuvostoyhteiskunnan edistyksen vauhdittaminen oli etusijalla kaikessa mitä hän teki, oli kyse valokuvauksesta tai lentämisestä.
Tunsin oksennuksen suussani ja yritin nielaista sen Ninan huomaamatta. Maistoin makean appelsiinisen siirapin, Boriksen appel¬
142


siinit Lääkäri oli sanonut, että pahanolon aaltoja saattaisi tulla aina kolmannelle kuukaudelle saakka. Ne tulivat aina kun koetin polttaa tupakkaa, kuin keho sanoisi, ettei se ole hyväksi, ehkä ei ollutkaan. Marina oli polttanut Muria odottaessaan, ja Vera Traill myös, gita- nesia, gauloisesia, mahorkkaakin jollei muuta ollut.
Me olemme kaikki pelkureita, Nina Pavlovna sanoi äkkiä selvästi ja kuuluvasti, kun emme tee mitään. Koltsov ei ole ensimmäinen jolle tapahtuu näin. Säpsähdin, miten kovaan ääneen ja ankarasti Nina sen sanoi, piha kaiutti äänet, mutta ikkunoiden takana ei ollut liikettä, vain Revuen toimituksessa oli joku, vaikka juuri siellä ei kenenkään pitänyt olla, kun minä istuin täällä. Emme vaadi tutkintaa, todellista oikeudenkäyntiä, Nina jatkoi. Emme voi tehdä mitään. Emme voi, jos tahdomme pysyä hengissä. Kuka vain voi olla seuraava. Joku toimituksessakin on ilmiantaja, hän sanoi, katsoi minua terävästi. Kaikki kyttäävät vain toisiaan.
Minä naurahdin mutta tunsin miten savu puristi rintakehässä, kuin se ei olisi mahtunut keuhkoihin. Nina oli sylkäissyt suustaan sanan ilmiantaja kuin pilaantuneen luumun. Tiesin että Nina oli itse kirjoittanut tiedonantoja Pariisissa ulkoasiainministeriölle niin kuin minäkin olin tehnyt. Kaikki Koltsovin piiriin kuuluneet olivat, se oli meidän velvollisuutemme isänmaata kohtaan. Olin ajatellut että hän teki samoja tehtäviä täällä, oli valmis antamaan ilmi poliittiset tihutyöläiset. Minä olin valmis samaan, vaikka apparaat- ti ei ollutkaan ollut minuun suoraan yhteydessä sen jälkeen kun olin palannut.
Sammutin tupakan, oli palattava töihin, meidän molempien.
143


Berliinissä kadut ovat leveät ja tyhjät kuin heräävän mieli, ihmiset nopeita kuin juna, pyykit loggioissa valkaistuja kuin toukokuun taivas, yhtä häikäisyä, niin kirkasta että silmät eivät tahdo pysyä auki, kuka tahansa voisi olla leijona, minä ajattelen kun junanikkuna avaa meille kaupunginosan toisensa jälkeen, viivoittimella vedetyt kadut, jotka syntyvät junan vauhdista kuin unet, ja mikä tahansa taloista jotka eivät koskaan pysähdy, meidän uusi kotimme, k o t i t okiotiktiko kunnes juna
pysähtyy ja ajatus ja hengitys tästä emme enää pääse eteenpäin BERLINHAUPTBAHNHOF
tämä on berZiini, autojen vyöryvät vanat, siltapalkit ja teräspitsit ja rakennustelineiden vaijerit, joen ruosteinen vesi, punainen tulikaasu, joella proomut ja kalat, nekin hengittävät tätä samaa aamua, Alexanderplatz, osaan lukea näitä kirjaimia, ja doM doM doM lyö tuomiokirkonkello, ja Seuraavaksi Friedrichsstrafie Bellevue ZoologischerGartenCharlottenburg, lintuparveksi monistunut kaiku, perillä, tässä, pääteasemalla, määränpäässä, nyt
144


kaikki liikkuu yhä, keinuu niin kuin meri ja aallot ja junan koliseva, koliseva, koliseva
jää tähän etsin Serjozan hän on varmasti tuolla jossain
vihdoin marina puhuu minulle, vaikka saksaa, vieras nainen, outo kuten kaikki muut, ja hän ryntää pois, jään yksin kenkiä, jalkoja, nilkkoja, lahkeita, paksuja sukkia, käännettyjä saappaanvarsia, kiiltävää lakeeria, tiukkaan puserrettuja kengännauhoja, punaisia nyörejä, korkoja, kiiloja, linttaan astuttuja kantapäitä, reikiä reiän päällä
kaikilla muilla paitsi linnuilla on kiire, mutta sen minä olen oppinut kauan sitten ja siksi ne ovat ystäviäni, puheliaat linnut, meillä on samanlainen rytmi
marina palaa, hän on yksin ei katso minua, ei hymyile ja minä sanon:
mitä leijona mahtaa ajatella kun näkee kaikki nämä linnut, niin minä sanon, hän voisi ajatella että olemme tuoneet mukanamme kaikki moskovan kyyhkyset
taksi, marina sanoo, me otamme taksin
ja kantajankin tarvitsemme, markkoja markkoja, onneksi meillä on niitä
145


Moskova
Elokuu 1939
Lähetti oli käynyt sillä välin kun olin ollut poissa. Pöydällä oli kirjekuori laskettuna levällään olevien artikkeliliuskojen päälle ja sen lisäksi pari tavallista TASSin uutissähkettä, jotka tulivat kaikille. Kirjekuoressa oli nimeni, se oli kirjoitettu koneella, ei postimerkkiä, ei postileimaa.
Avasin kuoren. Sisällä oli konekirjoitettu viestijä litteäksi taiteltu tikkuaski. Toveri Efronia pyydetään saapumaan ravintola Pragaan Uudella Arbatilla klo 11 tämän viikon perjantaina. Kolmas ikkunapöy- tä. Tilaatte liköörin ja suklaaleivoksen. Yhdyshenkilö kysyy tulitikkuja ja te annatte hänelle tämän tikkuaskin täytettynä, koko tikkuaskin. Hävittäkää tiedonanto välittömästi.
Ei leimoja, ei kohokuvioita, tavallinen taiteltu konekirjoitusliuska, josta ei voinut päätellä lähettäjää. Mutta oli selvää että viesti oli tullut apparaatilta. Minun olisi pitänyt hypätä riemusta kattoon; koko ensimmäisen talven, kevään, syksyn olin odottanut tällaista yhteydenottoa, ollut varuillani, kuulostellut, lakannut sitten odottamasta.
Vera Traill vakuutteli, että minä olin hyvissä kirjoissa, tietenkin olin, ja hän sen tiesi, sillä hän oli lähellä apparaatin sisäpiiriä, luennoi sisäasiainministeriön koulutuslaitoksessa Moskovan ulkopuo¬
146


lella ja teki toimittajan töitä Moscow Newsiin, joka sijaitsi samassa talossa kuin Zurgazin toimisto Strastnoi bulvarilla, siellä olin itsekin aloittanut työni pian sen jälkeen kun olin saapunut Moskovaan. Hän tunsi myös Berijan jajezovin.
En silti uskonut Veraa. Hän piilotteli jotakin, kuulin sen hänen sanojensa alta. Pyysin, ettei hän kaunistelisi totuutta eikä suojelisi minua. Vaikka olin osoittanut luotettavuuteni Pariisissa ja edennyt nopeasti ulkoasiainministeriön Pariisin siiven erikoisosaston viralliseksi tiedonantajaksi, raporttini euraasialaisen piirin nuoriin pesiytyneestä epäluotettavasta aineksesta olivat aina olleet huolellisia ja usein oikeaksi osoittautuneita, taustalta oli löytynyt trotskilaisia kytköksiä tai jopa yhteyksiä Ranskan vastavakoiluun, minulla oli tarkat silmät ja korvat, nopea päättelykyky, niin kuin Koltsov ja Vera olivat suosituksiini kirjoittaneet, täällä sen sijaan en kelvannut samoihin tehtäviin, olin yhä puoH-ihminen niin kuin Pariisissa, ulkopuolinen kaikkialla.
Viime keväänä minut oli silti kutsuttu tapaamiseen, mutta se ei ollut johtanut tehtäviin, joita olin odottanut. Ajattelin, että nainen taisi ennemminkin olla Komsomolin lähettämä urkkija, Aleksei Sezemanin ja toveri Matvejevin ryhmää, halusi selvittää minun luotettavuuttani tai sitten hän liittyi taideakatemian hakuun. Tiesin miten täyttää heidän mittansa, tiesin jokaista elettä myöten, siltä osin olin vakaalla maaperällä, mutta sekään ei tuntunut intomielisille nuorisojäijestöläisille riittävän, muodonmuutoksen oli oltava paljon radikaalimpi. Mutta miten hidasta oli vaihtaa koko nahka, eikä vain se, vaan kaikki eleet, kieli, ajatukset, koko identiteetti.
Olin tavannut mairean keski-ikäisen toveri Ljudmilan lounas- tunnilla Näyttelijäaukion kuppilassa. Hän puhutteli minua etuni- mellä, kyseli vain jokapäiväisistä asioista toimituksessa, miten olin viihtynyt, oliko työ mielenkiintoista, miten tulin toimeen työtovereiden kanssa. Mitään dialektiikan läksyjä hän ei minulta kuulustellut, niin kuin komsomolilaiset tiedustelijat usein tekivät.
147


Nyt muistin, että hän oli myös rupatellut Koltsovista, en muistanut enää tarkkaan mitä, he olivat kai opiskelutovereita, Espanjasta tai politiikasta ei tarkemmin puhuttu, jotakin Koltsovin naissuhteista, ja niitähän riitti, sekä Pariisin vasemmistolaisista kirjailijapiireistä joissa hän liikkui, Ernst Hemingwaysta, olin nähnyt hänet Pariisissa vain kerran samassa seurueessa, enkä osannut sanoa, oliko amerikkalaiskiijailijan bolsevismi vain samanlaista härkätaistelushow’ta kuin hänen muukin julkinen toimintansa. Koltsovia sen sijaan ylistin minkä ehdin, hän sai meidät tekemään parhaamme, ja hänen huumorinsa osui aina maaliin, miesten seurassa se oli räävitöntä ja ronskia, mutta totuudesta hän ei tinkinyt koskaan, ei missään tilanteessa. Raporteista tai tehtävistä ei ollut mitään puhetta, minun tekemisistäni toveri Ljudmila, jota tuskin olisin enää tunnistanut metron loputtomassa tungoksessa, tuntui tietävän aika tavalla, toimituksen pojat olivat ilmeisesti raportoineet minusta.
Ja samoja tehtäviä kuin tämä norsuäitiä muistuttava paksusti meikattu toveri Ljudmila olin itse suorittanut Pariisissa: olin selvittänyt kotimaahan paluuta anovien emigranttiperheiden luotettavuutta ja uskollisuutta isänmaalle, olin hakeutunut kohdeperheiden nuorten seuraan, tavannut heitä kahviloissa ja illanvietoissa, tekeytynyt askel askelelta tuttavallisemmaksi, avautunut ensin itse juuri sen verran että sain rakennettua luottamuksen ja selvittänyt sitten perheen tilannetta, vakaumuksen perustaa nuoren kertomuksen kautta, mennyt kohti sitä mikä jäi sanomatta, paljastanut lopulta epävarmuuden, epäluotettavuuden, epälojaaliuden, se saattoi kätkeytyä yhteen sanaan, epärytmiseen lauseeseen.
Tiesin että luottamuksen kotimaahan palaaviin perheisiin täytyi olla sataprosenttinen, väärän aineksen lähettäminen Neuvostoliittoon saattaisi tuhota koko maan. Fasistit ja ennen kaikkea trotskilaiset koettivat soluttautua kovaan ytimeen kaikin keinoin. Mutta ne jotka havaitsin hyviksi ja luotettaviksi, niiden puolta pidin vii¬
148


meiseen asti ja liiton nuorten osalta huolehdin siitä, että he pääsivät myös matkustamaan kotimaahansa.
Niin olin tehnyt myös Boris Leonidovitsin kohdalla, kun hänet oli osoitettu ensimmäiseksi kohteekseni antifasistisen kirjailija- kongressin aikana. Koltsov oli sen takana, ei päästänyt minua helpolla, totta kai apparaatissa tiedettiin että Boris oli Marinan hyvä ystävä, todennäköisesti koko heidän kirjeenvaihtoaan monitoroitiin, myös meidän välisiämme tervehdyksiä kirjeiden lopussa. Ja vaikea tehtävä Boriksesta informoiminen olikin, vaikka halusin olla Koltsoville mieliksi, osoittaa luotettavuuteni sieluni pohjasta saakka. Mutta Koltsov oli osoittanut, että saattoi olla yhtä aikaa ihmisten kanssa hyvä ystävä ja samalla toimittaa heistä huolellisia raportteja Moskovaan. Usein se oli ihmisten omaksi parhaaksi. Boriksen kohdalla haluttiin varmistaa, ettei hän loikkaisi länteen, hänet haluttiin pitää Stalinin suorassa vaikutuspiirissä, kirjailijaliitto odotti häneltä suuria, kunhan hän vain ymmärtäisi sosialistisen realismin periaatteet.
En tietenkään halunnut asettaa Borista turhien epäilyjen alaiseksi, en minkäänlaiseen vaaraan. Tapasimme ensimmäistä kertaa lapsuuteni jälkeen ja hän oli minulle melkein yhtä avoin kuin Marinalle kirjeissään: Neuvostoliitossa oli mahdoton elää, mutta hän oli itse päättänyt jäädä, hän ei voisi elää ilman omaa kieltään, ilman omaa perhettään, ei voisi hengittää ilman niitä.
Muotoilin raporttini hänestä korostaen sitä, että hänen nihi- lisminsä neuvostojärjestelmää kohtaan, sekin mitä hän oli esittänyt epäselvästi mumistussa puheessa Mutualit^n palatsin väelle, oli vain seurausta hänen sairastumisestaan, ja hän teki kaikkensa nähdäkseen poliittisen järjestelmän elämää ylläpitävän voiman ja tulevaisuuden yhteisen unelman merkityksen, kuten historia, myös tulevaisuus on kuin ruoho jonka kasvua ei voi estää, taiteilin esiin hänen sanomisistaan. Raportti oli sellainen jonka Boriskin olisi hyväksynyt, mutta josta silti välittyi sekä hänen että minun ehdoton lojaalisuus synnyinmaalle. Me tahdoimme molemmat sen parasta.
149


Boriksen osalta en ollut siitä enää ollenkaan varma, mutta rikiltä tuoksuva suorasanainen kirje oli viimeinkin merkki siitä, että minun koeaikani oli ohi. He luottivat minuun. Minut hyväksyttäisiin sittenkin apparaatin tehtäviin, niin kuin Vera Traill oli luvannut. Vaikka en voinut olla siitä varma, oli huojentavaa ajatella, että ehkä täytin heidän mittansa viimein, että ponnisteluni lopulta palkittaisiin, olisin turvassa, suuren punaisen siiven suojassa.
Viestintuojasta minulla ei ollut käsitystä, tuskin kirje oli tavallisen postin mukana saapunut, joku toimituksessa varmasti työskenteli apparaatille, tietysti, uusi päätoimittaja raportoi varmasti suoraan Kremliin siinä missä Koltsovkin. Tikkuaskin käyttäminen tunnistamisessa tuntui vähän naurettavalta, tällaisia koodeja ei Pariisin toimistolla käytetty, kaikki tunsivat toisensa, tiesivät kuka työskenteli apparaatissa, kuka kuului ystäviin, ketä piti varoa, piirit olivat pienet, saman toimiston väkeä. Joku tyhjässä toimituksessa oli minun poissa ollessani kuitenkin käynyt. Jos olisin katsonut tarkemmin ikkunoiden takana liikkuvaa hahmoa, olisin voinut nähdä kuka se oli.
Askin kannessa oli uneksiva art nouveau -nainen, samaa tyyliä kuin Pariisin absinttiravintoloiden julistetytöt, mutta tämä kuva oli prahalainen versio samasta aiheesta, Muchan toukokuun tyttö, tyttö ja lintu, siten piirrettynä ettei voinut erottaa missä tyttö loppui ja lintu alkoi. Pohjassa hikikin että tikut oli valmistettu Tsekkoslovakiassa, vaikka enää koko Tsekkoslovakiaa ei ollut, ei kevään jälkeen, se oli nyt Fiihrerin hallitsema maakunta, ja kohta koko muukin Eurooppa saman fasistisen mielipuolisuuden kourissa. Ja siitä tässä kaikessa oli kyse, fasismin vastaisesta taistelusta. Siksi minä olin muuttanut elämäni, siitä syystä olin palannut Moskovaan, vapauden ja oikeudenmukaisuuden sydämeen.
Apparaatti oli järjestänyt minulle passin, viisumin ja menolipun Moskovaan nopeasti. Minut oli rekrytoitu vasta kaksi vuotta aiemmin, kun toimin Kotiinpaluun liitossa, joka oli sisäasiainminis¬
150


teriön salaisessa valvonnassa. Koko sen ajan olin palavasti odottanut matkaa, uuden elämän alkua, poissa Marinan käskyvallan alta, Uimisten maassa, jossa kaikki, naisetkin, olivat tasa-arvoisia ja vapaita.
Neuvostoliitto, jossa suurin osa Kotiinpaluun liiton ympärille kerääntyneistä nuorista ei ollut koskaan elänyt, oli meille kaikille satumainen ihannemaa, jossa jokaisella olisi paikkansa, oikeutensa, vapautensa, toisin kuin Pariisissa, siellä olimme aina toisen luokan kansalaisia. Niin kauan kuin muistin olin jakanut isän kanssa unelman paluusta Moskovaan, me olimme sentään eläneet siellä, se oli meidän ainoa ja oikea kotikaupunkimme, minun syntymä- kaupunkini. Moni liiton malttamattomista ja kateellisista nuorista pääsisi pian matkustamaan kotimaahan, mutta he eivät vielä tienneet sitä. Nyt oli minun vuoroni.
Kotiinpaluun liiton sihteeri antoi asiakirjat minulle kiirastorstai- iltana, ennen nuoriso-osaston kokousta. Kaikki olivat kaduilla äkkiä hellevaatteissa. Vielä edelliskeväänä olisin ollut ompelemassa itselleni muotilehdistä poimimiani kevätasuja, ja yrittänyt näyttää elokuvatähdeltä niin kuin' muut pariisilaisnaiset vaaleissa keveis- sä asuissaan, mutta nyt kiiruhdin rue de Bucin toimistolle kuudenteen kaupunginosaan keväisen muotinäytöksen lävitse ylpeänä yksinkertaisesta univormustani, kynänkapea kahvinruskea hame, valkoinen kauluspaita, punainen huivi, kuin koulupuku, niin kuin Boris Leonidovits oli sanonut, vaikka tiesi mikä se oli, se kertoi mikä minä olin paremmin kuin yksikään sana.
Seijozakin oli tuona iltana paikalla toimistolla, vaikka oli ollut niin kiireinen viime ajat, että hädin tuskin ehti käymään kotona Vanvesissa, viimeksi hän oli tuonut ison ruhon oikeaa nautaa, ei mitään hevosen sisälmyksiä, paloitellut sen ja lähtenyt taas yöksi töihin, yökuvauksiin kamera-assistentiksi, hän sanoi Marinalle ja Murille, mutta minä tiesin paremmin, elokuvakameraa hän ei ollut pidellyt käsissään opintojensa keskeytymisen jälkeen, piti vain näön vuoksi Eisensteinin ja Kulesovin ja muiden neuvostoliitto¬
ni


laisten elokuvateoreetikkojen kirjoja yöpöydällään. Seijozan osasto valmisteli interventiota, josta ei voinut puhua tarkemmin, hänellä oli kiire uusien rekrytointien kanssa, niin kuin aina, ja Seijoza joutuisi ehkä lähtemään Espanjaan, siinä vaiheessa viimeistään kaikki paljastuisi Marinallekin, sitä Seijoza pelkäsi eniten, enemmän kuin omaa kuolemaansa.
Vera Traill oli tuonut vaaleanpunaista samppanjaa, ja minun onnekseni ja terveydekseni kilistettiin kokousta ennen. Uudelle elämälle Neuvostoliitossa! Veralla oli uusi kampaus, kynnet, asu, puuteroitu mehiläiskuningatar. Verakin oli palaamassa takaisin Moskovaan pian minun jälkeeni, Robert odotti häntä, hänen en- gelsmanninsa, he olivat menneet naimisiin talvella, saisin tavata hänetkin heti. Minun ei tarvitsisi asettua Moskovaan yksin, valloittaisimme sen yhdessä, Vera jäisi pitemmäksi aikaa tällä kertaa, oli järjestynyt jokin tärkeä tehtävä, josta ei voinut minulle edes puhua, saisin tietää siellä, saisin tietää kaiken, tietysti, meistä oli tullut sydänystäviä, varsinkin toistemme sydämen asiat me tiesimme, ainoastaan suhteestaan Seijozaan Vera ei minulle puhunut.
Turhaan Marina oli estellyt minua menemästä euraasialaisten sisäpiirin ja Vera Traillin juttuihin mukaan. Marina ei hyväksynyt innostustani politiikkaan, vaikka minun elämälläni vihdoin oli jokin suunta ja sisältö. Se oli hänestä fanaattista ja sokeaa, ei hän tietenkään luottanut minun arvostelukykyyni siinäkään. Hän oli menettänyt Pariisissa kaiken poliittisen mielenkiintonsa, katsoi olevansa kaikkien leirien yläpuolella. Kenen puolelle vain asetut, kastat kätesi vereen, ne eivät pelasta sinua ja lapsiasi vaan vievät kaiken omai- suutesi eivätkä jätä sinulle edes kuorta leipään ja puruja tupakkaan. Niin Marina sanoi. Hän jaksoi aina nähdä synkimmän puolen kaikesta, sitten kun lopulta päätti katsoa asioita perinpohjaisesti.
Aluksi Marinakin ihaili Veraa. Suuri laiva tarvitsee suuren meren, hän sanoi Verasta, kerrankin ilman ivaa. Eikä Vera ollut kuin vasta vähän yli kaksikymmentä silloin, sanoisiko hän minusta niin, ei, ei koskaan, minulle riittää keittiö ja kellari, ajattelin silloin ja
152


olin katkera, niin kuin olin alkanut olla. Marina ihaili Veran henkistä puhtautta ja rohkeutta: Vera halusi elää nykyaikaa, täydesti ja ehdottomasti, ja uskalsi erota musikologi-miehestään, vanhasta Suvtäinskista joka ei rakastanut häntä ja jonka ajatusmaailma oli liian vanhoillinen, liian valkoinen ja tsaarillinen. Marina ajatteli että Veralla on miehen ja sotilaan sielu - niin kuin hänellä it- selläänkin. Valkoisesta perheestään ja ministeri-isästä Veralle kel- pasivat vain kuukausittaiset Sekit, isän kirjeet hän lähetti takaisin Neuvostoliittoon. Kun Verasta tuli kommunistisen puolueen jäsen, vanhan Gutskovin sekit loppuivat. Rahoittaakseen lakiopintonsa Sorbonnessa Vera alkoi kääntää vanhoja kirkkoslaavitekstejä. Marina oli alkanut vihata Veraa, ei niinkään siksi, että hänestä tuli kommunisti, vaan koska hänestä tuli minun ystäväni ja koska hän tunsi Seijozan paremmin kuin Marina, koska hän tiesi, mitä oli ylittää Wrangelin joukoissa Mustameri ja nähdä nälkää Gallipo- lin rannalla.Ja mitä enemmän Veräjä hänen fanaattisuutensa ärsyttivät Marinaa, sitä enemmän minä rakastuin häneen. Kuin ensimmäistä kertaa.
Vera oli niin kuin Isadora Duncan, jota olin ihaillut lapsena. Isadora oli ensimmäinen kommunisti johon olin iskenyt silmäni, kommunismin todellinen runoilija. Hän osoitti, että sosialistinen vapaus voisi toteutua ihmisen jokaisessa eleessä, niin myös Vera pani käytäntöön kaikki poliittiset ajatuksensa eikä pelännyt mitään. Halusin olla samanlainen kuin Vera, samaa verenkiertoa, yhtä pelotonta sydäntä.
Minä ihailin Verassa hänen raivoisaa hullua energiaansa, jolla hän oli päättänyt pelastaa maailman riistävältä luokalta, elämä hänen kanssaan oli pelkkää seikkailua. Me jaksoimme tanssia aamuun asti Montparnassen klubeilla ja silti hän suunnitteli kymmeneltä aamulla strategioita ruhtinas Mirskin tai toveri Afanaso- vm tai Milja Litauerin kanssa tai syöksyi Lontoon-junaan varjostamaan trotskilaista siipeä ja istui sen jälkeen illallisille Blooms- buryn älykkökiijailijoiden seurassa. Tosin hän sanoi, että se yksi
153


itsestään liikoja ajatteleva pitkänenäinen luiseva naiskirjailija, joka oli ruhtinas Mirskin hyväkin ystävä, oli luullut häntä venäläiseksi prostituoiduksi, eikä ollut suostunut korjaamaan ennakkokäsitystään, vaikka hän oli esittänyt tälle venäjää osaamattomalle naiselle Marinan Prahan aikaisia runoelmia, eihän hän niistä tietenkään ollut ymmärtänyt mitään, sellainen kalsa akka, ei sielua, ei sydäntä, pelkkä anglosaksinen esteetikko.
Ja minä annoin Veran määräillä itseäni, sillä tiesin että Vera auttoi minua konstruoimaan itseni uudeksi ihmiseksi, vapaaksi emansipoituneeksi naiseksi. Ja kaiken johtotähtenä oli Moskova, jossa voisin viimein syntyä uudestaan, löytäisin paikkani maailmassa. Siellä sykki maailman lämmin ja hyvä sydän, isä Stalin, joka oli syntynyt maailmaan päästääkseen meidät irti tuskallisesta menneisyydestämme ja antaakseen meille onnen ja tulevaisuuden.
Pian meitä luultiin sisaruksiksi, vaikka emme me olleet samannäköisiä, pitkiä kuin kirahvit molemmat, mutta aivan eri ainesta, eri materiaa, mutta sitten joku sanoi, että teidän äänenne ovat samanlaiset ja samanlainen nauru, samanlainen rytmi, niin minä olin opetellut nauramaan kuin Vera, lakkaamaan kynteni ja puuteroimaan kasvoni kuin hän, jotta minut huomattaisiin, otettaisiin täydestä, niin hyvä jäljittelyä minä olin.
Kun lasit oli tyhjennetty, tajusin kokouksen muiden nuorten välttelevistä, ohiluoduista katseista ja vaisusta ilmapiiristä, että moni oli minulle kateellinen, varsinkin innokkaat Podolskin sisarukset olivat tehneet töitä Kotiinpaluun liitolle paljon pitempään kuin minä, eivätkä olleet silti vielä matkustusvuorossa Neuvostoliittoon. Heidän perheidensä yhteydet Ranskan kommunistiseen puolueeseen piti selvittää vielä, jokainen kivi, naapurien viaton tapaaminen, oli tarkistettava. Olin itsekin käynyt heidän kotonaan ja kirjoittanut pitkän ja tarkan raportin kaikesta heidän luonaan kuulemastani ja näkemästäni, jotakin he piilotelivat, olin siitä aivan varma.
Olin hoitanut velvollisuuteni Kotiinpaluun liitossa äärimmäisen tunnollisesti, ja siksi edennyt nopeasti puheenjohtajaksi ja sain
154


aina kiitosta, kannustuksia, sellaiseen en ollut tottunut kotona, se sai minut tekemään aina vain enemmän, parhaani. Olin valmis lähtemään vapaaehtoiseksi Espanjan sisällissotaan, jos Seijoza vain olisi antanut. Ainoastaan Vera, liiton sihteeri ja Seijoza tiesivät raporteista joita olin kiijoittanut vuoden aikana niistä nuorista, jotka toimivat liitossa.
Seijoza ei tullut huoneeseen sisälle asti vaan kohotti maljan kynnykseltä, mutta näin että isä oli onnellinen minun puolestani ja että hän oli ylpeä minusta. Saisin täyttää isän suurimman ja tärkeimmän unelman: palata kotiin. Hänelle sitä mahdollisuutta ei ehkä tulisi koko hänen elinaikanaan, ei vaikka hän oli omistanut koko Pariisin aikaisen elämänsä, yli kymmenen vuotta, liitolle ja sen suojissa tehdyille hengenvaarallisille operaatioille. Hän oli korvaamaton mutta ei onnistunut silti maksamaan virheistään, ei kykenisi ehkä maksamaan koskaan, niin hän uskoi.
Kokouksen jälkeen lukitsin liput lokerooni, jossa pidin sekä toimiston että apparaatin papereita. Apparaattiin liittyvät paperit, keskeneräiset raportit, olivat lukittavassa vihreässä laatikossa kaapin sisällä, sinne laitoin lippunikin. Kotona en lippuja halunnut säilyttää, Seijozakin oli sitä mieltä että ne olivat paremmassa tallessa toimistolla, vaikka matkavalmistelut kestivät tässä vaiheessa jo päivänvaloa. Marina oli saanut kuulla lähdöstäni pari viikkoa aiemmin, mutta sai yhä kohtauksia, oli itkua, puhumattomuutta ja syyllistämistä vuoron perään. Minä vähät välitin enää, voit palkata itsellesi ihan kunnon piian, jonkun joka tekee rahasta kaiken mitä pitää, minä olen vapaa rajuudestasi, maailmassa on vielä yksi paikka jossa ihminen voi olla oikeasti vapaa, ilman että häntä kukaan tuomitsee. Olin väsynyt riitelemään ja vietin kotona yhä vähemmän aikaa, olin lakannut puhumasta Marinalle mistään muusta kuin pakollisista asioista, ruokaostoksista ja rahasta, harvoin tulin kotiin kun Marina ja Mur olivat vielä valveilla, minulla oli työ vastaanotolla ja illat liiton toimistolla ja illanvietoissa ja minun oli vietettävä tietysti mahdollisimman paljon aikaa muiden nuorisosii-
155


peläisten kanssa, jotta voisin pitää heitä silmällä, varmistaa, tarkkailla, raportoida. Olin pannut sanat ”koti” ja ”äiti” ja ”perhe” lainausmerkkeihin jo kauan sitten. Minulla oli uusi perhe, uudet sisaret ja veljet.
Matkalipun kansilehti oli paksua karheaa pahvia, kannessa Inturistin toimiston sininen logoja seuraavalla välilehdellä Ranskan rautateiden punareunainen leima, Pegasoksen siivet junan kyljessä. Minun nimeni terävänä ja pystynä sen alla, neiti Ariadna Sergejev- na Efron, sekä latinalaisin että kyrillisin kirjaimin. Miten päättäväisiltä kyrilliset kirjaimet näyttivät. Nekin osoittivat että olin vihdoin tulossa siksi ihmiseksi joka nimeeni oli haudattuna, minun neuvok- kuudelleni ja rohkeudelleni oli viimein käyttöä. Kansien sisällä oli neljä silkinohutta lippua, matka-ja paikkaliput, jotka oli kirjoitettu syvin uurroksin, niistä oli varmasti jäänyt kopiot niin junayhtiöön kuin apparaatillekin, joka matkan maksoi. Lippuja makuuvaunu- paikka ensin Pariisi-Berliini-junaan ja sitten jatkolippu Berliinistä Riian kautta Moskovaan. Viimeinen lippu oli jälleen sekä latinalaisin että kyrillisin kirjaimin. Moskova, MocKBa.
Matka kesti viisi päivää. Kuusitoista vuotta aikaisemmin pelkkä Moskova-Berliini-väli oli kestänyt saman verran, loputon matka. Pariisin ja Moskovan junien tulon ja lähdön välissä minulla oli yksi päivä Berliinissä, sillä juna saapui Berliinin Zoologischer Gar- tenin asemalle 7.05 ja minä jatkoin vasta iltajunalla 21.30. Minulla oli aikaa kokonainen huhtikuun lopun päivä. Berliinissä aikomuksenani oli etsiä korttelit, joissa olimme Marinan kanssa asuneet ensimmäisenä kesänä. Prager Platz, Prager Diele, moskovalaisten emigranttien meluisa kahvila, Trautenaustrafien loggiapar- veke, mutta en ollut uskaltanut kulkea asemalta mihinkään suuntaan, sotilaat partioivat kaduilla, musta-punaiset hakaristiliput liehuivat aukiolla, kaupunki oli valmis marssille, itsevarma, väkivaltainen ja uhkaava, lähdin hädissäni kulkemaan väärään suuntaan, vettä alkoi sataa kaatamalla, olin äkkiä keskellä lehtevää sademetsää, ei ketään missään, kunnes vastaan asteli kirahvi, miten se kat¬
156


soi minua puiden yläpuolelta, kuin olisi tuntenut minut. Vasta kun näin aidan itseni ja elikon välissä muistin mikä paikka oli: Tiergar- ten eläintarha. Seijoza oli vienyt minut sinne ensimmäisellä kerralla emme olleet osanneet puhua toisillemme aluksi mitään, mutta kesken retken yhteinen kieli oli löytynyt, Ilves ja Leijona ja Hip- po kaikki metsän eläimet, vanha tarina jota olimme kertoneet toisillemme aikojen alusta asti.
Pimeä tuli aikaisin, odotin junaa asemalla, en ollut pelännyt aikoihin niin, tämä on Euroopan tulevaisuus, ajattelin, pelastuin siitä viime hetkellä ennen kuin portit sulkeutuivat, viimeinen halkeama Hamelnin kylän vuoren kupeella. Minä selviytyisin, maa ilman fasismia, sen puolesta saisin nyt elää.
Passissa minulla oli hymyilevä, vähän pelokas ilme, silmät ammottivat, pakenivat sisälle kalloon. Vasta kuvasta tajusin, että olin yhä hirvittävän laiha, hiukset olivat jo paremmassa kunnossa kuin silloin, kun hammasteknikkokoulun lääkäri oli todennut minun kärsivän aliravitsemuksesta, ei tarvinnut edes sanoa ettei kuukautisia ollut tullut moneen kuukauteen. Keväällä meillä oli ollut oikeaa lihaakin syötäväksi, ei pelkkää hevosta tai halvimpia sisälmyksiä, ja hiukseni kiilsivät kuvaamon paahtavissa valoissa. Valkoinen kauluspaita, punainen huivi, joka kuvassa oli harmaa, eivätkä siksi kertoneet mitään minun palostani ja määränpäästäni. Mutta tärkeintä oli, että olin nyt täysivaltainen Neuvostoliiton kansalainen. Ja kaikkein arvokkain oli toinen asiakiija, matkustuslupa.
Syntyä uudestaan! Uudessa maassa! Niin minä ajattelin kun juna nytkähti liikkeelle, uusien ihmisten maassa.
157


Voskov
Elokuu 1923
Karlstejnin kulmikkaat mustatiiliset tornit nousivat näkyviin, kun he tulivat metsästä aukealle. Marina ei ollut nähnyt torneja koskaan näin läheltä, kuvissa vain. Ne muistuttivat japanilaisia temppeleitä, vaikka ei hän sellaisiakaan ollut ikinä nähnyt. Aija oli riemuissaan, tanssi hulansa kanssa kuin olisi jo voittanut vedon.
Lähimmän kylän pihoilta nousi palavien olkien haju, ja kellertyneellä pellolla vastaan asteli maatyöläisiä, jotka tervehtivät heitä pälyillen, täkäläisten silmissä he olivat jo outoja muukalaisia. Dobry den, pänovel Aija toivotti miehille hyvät päivät kuuluvalla äänellä. To je kräsny den! Aija osasi ääntää tsekkiä kylän lasten nuotilla, häntä ei olisi erottanut venäläiseksi, taitava matkijalintu.
Ja kaunis päivä olikin, eikä punainen niin kuin hän tsekkiä väärin ymmärsi, ilma oli ainakin vielä kirkas, ja jos pilviä oli, ne olivat piilossa vuorten takana. Aija alkoi juoksuttaa minskiläistä vanteen perässä, nopeasti, nopeammin, tyttö ja mies etenivät kuin viritetty kone, eikä Marina tahtonut tällä kertaa pysyä heidän perässään, hän oli sytyttänyt savukkeen, oli mentävä hitaammin, tupakka määräsi tahdin.
Aija ja minskiläinen kiistelivät pellolla kasvavan keltaisen öljykasvin nimestä. Marina tunsi kasvit huonosti, rypsi tai rapsi, hänelle se oli aivan sama, eikä hän ollut osannut niitä tytöllekään opet¬
158


taa Aija joutuisi varmasti Moravskä Trebovässa keräämään kansion, prässäämään, ja opiskelemaan latinankieliset nimet, Matrica- ria cammilla, Pamassis palustris, jotain hänellekin oli jäänyt mieleen.
Marina karisti tupakan maahan, ja tarkisti ettei se jäisi ruohoon kytemään. Silloin hänen silmänsä osuivat pensaan alle, siellä, puoliksi kasvaneen ruohon peitossa oli eläimen katkennut käpälä, hyvin siisti, ei siinä ollut edes verta, ei ollut alkanut mädäntyä, sen täytyi olla jäniksen, kuin koru, ja jossakin käpälätön eläin, elämän ja kuoleman rajalla, manaamassa tämänkin enteen hänen silmiinsä, miksi vain hän huomasi sen, eivät muut, kuoleman jokaisen elävän nupun sisällä. Suruko se hänessäkin veti miestä puoleensa, vastavoima, mies haistoi hänessä kylmän kauhtuneen lihan, kylmän kuin harmaa kivi, ja kuoleman läheisyyden ja kaikkoaisi heti kun olisi saanut hänet heräämään henkiin, hylkäisi niin kuin kaikki edelliset olivat tehneet.
Minskiläinen oli taittanut tytölle kasteluojan pientareelta kimpun paksuvartisia peltokukkia. Ja mikä sen nimi on? Marina kuuli Aijan kysyvän. Hypericum Perforatum, mies sanoi, mäkikuisma, parantaa sielun sairauksia. Hyperion? Niinkö? Hyperion Perforatum, runoilijan lääke, tyttö riemuitsi, hänen tyttärensä, ja sanoi poimivansa niitä takaisintulomatkalla sylinsä täyteen.
Pienet asiat tekivät Aijan onnelliseksi, vanne, tornit, pelakuu, yllättävä vieras, Marinaan ne eivät tehonneet, kaikki tytön yritykset saada hänet iloiseksi tuntuivat keinotekoisilta, korostivat hänen lamaannuksensa ääriviivoja. Juhlantuntu oli mennyt ohi, hetkellinen harha sekin siis oli, ei hänestä olisi enää hurmioitumaan mistään. Sydäntä puristi, miten se tarrasi kuolleisiinsa, ei päästänyt irti, ei antanut hänen elää, ei hengittää, sillä oli omat vaatimuksensa, sitä eivät pientareiden ruohot laannuttaisi, runoilijan tautiin ei ollut kuin yksi parannuskeino: taivaallinen väliintulo. Sen tiesi Hyperio- nin kirjoittajakin. Mutta sitä oppia ei Aija saisi venäläisorpojen sisäoppilaitoksessa, ainut koulu jossa sen oppi oli avaran taivaan alla vuorilla ja metsissä.
159


Oli hyvä päästä vähäksi aikaa talosta pois, siellä odotti joka nurkassa lähtö, ero, hyvästelyt, mahdottomuus jatkaa elämää. Hän antaisi lapsensa toisten käsiin, kuin ei olisi oppinut ensimmäisestä kerrasta mitään. Mutta vuorilla pelko hellitti, pelko kaikkein pahimmasta, oli pakko hengittää, muuten ei päässyt rinnettä ylös, ei mihinkään suuntaan. Sisään ja ulos, sisään ja ulos, savusta pinttynyt hengitys.
Hänen pitäisi osata iloita Aijan puolesta, pakottaa itsensä siihen. Aijan elämä alkaa vasta nyt, tyttö pääsee kouluun eikä hänen tarvitse tehdä raskaita töitä talossa, hän saa opiskella, olla muiden lasten kanssa, lapsena lasten joukossa, venäläisten keskellä. Niin Seijoza oli jankuttanut, järkevä Seijoza, joka kerrankin, kerrankin oli ottanut ohjat käsiinsä ja tehnyt päätöksen ilman hänen suostumustaan.
Ajattele, uusi alku, ilman lasta, ilman miestä, koko maailma yksin syliin otettavaksi, hän olisi ennen sanonut itselleen, tai jos olisi löytänyt sellaisen ystävättären, joka olisi voinut niin sanoa, nämä sanat olisi lausuttu. Mutta juuri se oli niin hirvittävää, sitä ei halunnut edes ajatella, ei tytön menettämistä, ei sitä miten jatkaisi siitä eteenpäin. Mikään ei olisi enää samalla tavoin.
Ennen kylää, jonka nimeä Marina ei muistanut, polusta erkani toinen polku joka näytti menevän joelle päin. Kartta oli jäänyt matkasta, vaikka retkeä oli valmisteltu koko kesä, silti he olivat lähteneet huonosti varustautuneina. Aija ja minskiläinen kiirehtivät eteenpäin, he olivat kaukana, polulla joka selvästi vei kylän taakse, ei alas rantaan, jonne heidän olisi mentävä päästäkseen linnalle.
Ei hän tietenkään ollut varma siitä, mitä reittiä heidän tulisi kulkea. He eivät olleet koskaan kävelleet Aijan tai Seijozan kanssa niin kauas, eikä hänellä ollut karttaa, hän oli ajatellut etteivät he eksyisi jos pitäisivät koko ajan joen ja rautatien punaiset leikki- junat näkyvillä.
Marina pysähtyi, sammutti savukkeensa ja tunsi että oli sittenkin hengästynyt, kun oli koettanut pysytellä toisten perässä, ja ve-
160


taxiyt ilmaa keuhkoihinsa aivan liikaa. Kohta hänen olisi keksittävä . jrätäkeino, lakanariekaleet olivat jo täysin märät, mitä ihmettä hän keksisi tilalle, peltokasveista ei olisi siihenkään mitään apua.
Hän huusi Aijaa, mutta tyttö ei tietenkään kuullut, hän oli keskittynyt puhumaan niitä näitä, kerrankin joku jaksoi kuunnella, keveä mutta varma nuotti kuului tänne asti, Aija lausui ehkä jo runoja miehelle joka ei niistä mitään ymmärtänyt.
Toveri Rodzevits, hän huusi sitten kärsimättömällä äänellä, pysähtykää!
Mies kääntyi ja pysähtyi, lähti sitten kävelemään häntä kohti, pani pian juoksuksi, oliko joku hätä, ei, ei, mitään hätää. Kellot alkoivat soittaa joka kylässä puolenpäivän hetkeä, kaikki eri aikaan, eri rytmissä, monta pientä laulua yhteiseksi lauluksi viritettyinä.
Minskiläinen oli hengästynyt kaikesta juoksusta, hänen olallaan oli painava eväslaukku ja kasvot olivat kuumuudesta tummanpunaiset, kaulaan ja rintaan asti.
Tuo vie minusta Karlstejnin kylään, Marina kevensi miehen kantamuksia ja osoitti polkua, eikö vain.
Minskiläinen tähysi rinnettä, hänen ilmeensä muuttui aprikoivaksi, laskelmoivaksi ammattilaisen maskiksi, jonka taakse oli vaikea nähdä, yhtäkkiä täysin vieras ja kova ihminen, suun simpukan kaari pelkkä kellonviisari, kova rajaus silmien ympärillä, uhka, tuoltako mies näyttäisi eron, hylkäyksen hetkellä, ei mitään tunnetta, miksi hän ajatteli niin ennen kuin mikään oli edes alkanut, se oli kuin salamannopea varoitus, väärä nuotti.
Aikamoista siksakkia, hän sanoi. Hän ei ollut mielissään siitä että oli Marinan silmissä ehtinyt tehdä virhearvion. Jos lähdemme tuota, joudumme palaamaan liiaksi takaisinpäin. Rinne on niin jyrkkä.
Marina sanoi että toinen polku veisi heidät väärään kylään, liian kauas joelta.
Aija ilmoitti ettei suostuisi kääntymään takaisin. Minskiläinen ja Aija lyöttäytyivät yhteen ja väittivät, että hänen polkunsa se takaisinpäin veisi, vaikka Marina oli yhä vastaan.
161


Minskiläinen pani lopulta riidan poikki ja viittoili diagonaalin viivan niityn poikki. Minun nähdäkseni tämä on paras mahdollinen reitti, hän sanoi, nosti tytön polulta korkeaan heinikkoon ja harppasi tytön perässä eikä katsahtanutkaan Marinaan. Marina ei lähtenyt heti perään, häntä harmitti että antoi päätösvallan miehelle, oli antanut sotilaanmaskin hämätä, tämä oli heidän retken- sä, mutta hänen suuntavaistonsa oli kauhean huono, hän ei halunnut että he eksyisivät. Ja hän muisti Seijozan sanoneen, että mies oli rintamalla ollut tiedustelujoukoissa, joutunut kulkemaan linjojen väliä, osaisi arvioida parhaat reitit. Ja niin hän seurasi tikun- jäykkää miestä, omaa erinomaisuuttaan täynnä olevaa sotilasta.
He oikaisivat niityn lävitse, korret kasvoivat lanteille asti, nousivat rinnettä ylöspäin, siellä meni polku, joka vei kallioiselle rinteelle, maisema muuttui äkkiä, he olivat tulleet jyrkänteen reunalle, ilma keveni ja viileni, kivien lomasta kulki polkuja, täältä oli menty, vaikka ihmisiä ei enää tullut vastaan, puut kasvoivat pörhötty- neen kitukasvuisina ja nyt vasta näki, kuinka mustaa kivi oli näillä vuorilla, pääkaupungissa maaperässä oli vaaleaa hiekkakiveä ja taloissa siksi heleä pastellisävy. Vuorilla talotkin olivat ankaran mustavalkoisia tai harmaita.
Kun polku katosi ja jyrkänne nousi heitä vastaan, mieskin alkoi epäröidä. Kylmä piilotteli jyrkissä mustissa rotkoissa kuin hengitystä pidätellen. Aijasta näki että tyttö alkoi huolestua, miten me tuosta selviämme.
Marina päätti ettei näyttäisi pelkoaan, ei tälle miehelle, ei lapselle. Rohkeuden ja pelkuruuden välillä oli vain ohut kalvo, se saattoi ratketa jollei pitänyt varaansa. Hän ojensi heille kantamuksensa ja lähti kiipeämään lämmennyttä kallioseinää ylöspäin, ei suostunut miehen nostettavaksi, vaan kapusi seinämää ketterästi ja varmasti kuin vuorikauris. Tätä hän oli haijoitellut jo Kiimillä, Kok- tebelin mustilla vuorilla, ihmisten lauma valkeissa kaavuissa, paljain jaloin, hänen kehonsa muisti sen kaiken, hän oli ollut nopein ja pelottomin, ei mitään hävittävää ja samalla kaikki, koko elämä.
162


Marina seisoi lyhyen hetken kallion reunamalla yksin: hänen metsänsä, hänen vuorensa, kaikki elementit, valo ja keveys, kaikki kehon vastukset ja inhottavuudet unohtuivat. Tänne heidän olikin pitänyt tulla, juuri tämä oli oikea reitti.
Hän vetäisi Aijan tarmokkaasti ylös kielekkeelle ja otti minski- läiseltä Seuraavaksi eväskassin, huovan ja vanteen. Lopuksi mies otti vastaan hänen kurottuvan kätensä ja sai väännettyä itsensä ylös, ja he seisoivat huikaisevassa korkeudessa. Koirat haukkuivat laaksossa, maisema oli kuin varhaisromantikkojen maalauksesta, vaikka eivät he Saksan sydänmailla olleetkaan. Hän tunsi jyrkänteet, puut, kanervat rytminä kehossaan, kaikissa suonissaan, luissaan, miten ne kasvattivat säkeiden pakotuksen hänen sisällään lähes sietämättömäksi.
Mutta nyt hänen vierellään oli tämä mies, ei mikään haavekuva, ja hän olisi tahtonut sanoa minskiläiselle jotakin, mikä ei olisi ollut liian kirjallista, liian vakavaa, liian huumorintajutonta, jakaa sen mitä äkkiä tunsi, koko äärettömyytensä, mutta ennen kuin Marina ehti avata suutaan hän tunsi käsivarrellaan päättäväisen painon, lämmön, joka levisi häneen kuin pehmeä aalto. Se olisi voinut olla Aijakin, mutta hän tiesi ettei ollut. Jokin kulki hänen lävitseen kuin tuuli, sielun ja ruumiin läpi, sitoi ne yhteen, ja äkkiä tuuli nousija puhalsi heidän silmänsä ja hiuksensa täyteen mustaa tuhkaista hiekkaa ja hänestä tuntui että voisi heittäytyä pelkästään sen varaan eikä tarvitsisi muuta. Hän tunsi itsensä hillittömäksi nuoreksi pojaksi, joka ei pelännyt hypätä korkealta, sillä äkkiä hän ymmärsi miten vapaita he olivat, heitettyjä kaikki tähän tyhjään ilmaan, eikä heillä ollut mitään mihin tarttua kiinni, mennyt karkasi hänen käsistään, kaikki siteet hajosivat poluiksi, hiekaksi, pölyksi, ja hän antoi niiden mennä eikä pelännyt paiskautua tähän toiseen ihmiseen kuin syvään mustaan veteen.
163


olkaa kuin kotonanne, ilja grigorjevits ja ljuba mihailovna sanovat niin kuin venäläisten kuuluu sanoakin, meidän kotimme on teidän kotinne, iljan ja ljuban luona on muuten niin kuin kotona, venäläistä, ja aamuisin on kuuma kuin moskovassa, mutta pöytä notkuva niin kuin elokuvissa, tai krimin stereoskooppikuvissa, vastajauhetun kahvin tuoksu, unikonsiemenkerma tyttö hyvä, etkö ole muistanut pestä jalkojasi, ljuba sanoo jalkapohjasi ovat aivan mustat varmasti olen pessyt
silti jalkapohjat ovat mustat kuin olisin kävellyt hiilillä, mustat varpaanjäljet ljuban pitsilakanoissa, A. M. 3., ne ovat ljuban eivätkä kenenkään muun, omat lakanamme ovat vielä arkuissa, valkoiset ruumiit, joita rahtaamme perässämme, olkaa kuin kotonanne, nukkukaa lakanoissamme, vuoteissamme, syökää pöydästämme, ajatelkaa meidän ajatuksiamme
katson itseäni, olenko jo kaikkialta musta, niin kuin Puskin,
silmät vain ovat mustat niin kuin elokuvien säntäilevillä naisilla
minusta tulisi hyvä näyttelijä
lilja on sanonut niin
nyt en tiedä mitä roolia pitäisi esittää
unesta muistan jotakin, kaukana olen ollut, etsinyt jotakin,
164


niitä lelua, kaalia, perhosen siipeä, talvitakkiröykkiöiden alta, liljan
kädet, liljan hiukset, olen palmikoinut lilja-tädin hiuksia, mutta että
mustat jalkapohjat, kuin olisin kävellyt elokuvaunessa, ja tullut
sieltä mustin jaloin, etkö muista mitään, en mitään, sanon, en mitään
mustista jaloista, hiilikellarista, mutta uni on ollut niin musta, että voi
se olla että siellä on oltu, hiilikellarissa
ljuba ja ilja nauravat ja pian marinakin nauraa
pikkuinen somnabuli, he sanovat
annapas kun kerron, sanoo ljuba, ja ljuba kertoo:
menin yömaitoa hakemaan, kello oli ehkä kolme, puoli neljä
suden hetki, marina sanoo, jos silloin herään en pysty nukahtamaan
uudestaan, öiset äänet ottavat minut valtaansa, kuin muuttuisin
radiolähettimeksi, koko ihoni vastaanottimena, siihen aikaan verho
elävien ja kuolleiden välillä on ohuin, sen lävitse voi nähdä mutta
ljuba ei halua kuulla enempää vaan jatkaa
maito auttaa minut uneen, jos herään keskellä yötä, lämmin maito on parasta, maito ja hunaja, ehkä kaneliakin päälle, tuoretta raastettua kanelia
asiaan, naiset, asiaan, ilja sanoo, ilja grigorjevits on kärsimätön aina kun naiset puhuvat, naiset eivät pääse asiaan, taas se nähdään, naiset eivät osaa kertoa
no kerrotaan, kerrotaan, kun tulin keittiöstä näin että ovi oli auki rappuun, säikähdin, onko täällä joku, ryöväri, murhamies, ei, ei ketään missään, entä rapussa, joku seisoo rapussa, otin jotakin käteeni, jotakin mitä pimeässä vain sain, se oli kai sateenvarjo, ei sillä olisi saanut kuin hätistettyä, isoa miestä tuskin edes säikäytettyä ljubaseni, olet pian taas sivuraiteilla
vaikka oli pimeää näin että tasanteella kyyhötti jokin pieni olento, eläin ajattelin ensin, kissa, kettu, kettuja liikkui öisin kaduilla, oliko se tullut jätteiden perässä, Nukuttaja, minä kiljahdin, se oli Nukuttaja, Coppelius, joka kaivaa yöllä valvovien lasten silmät päästä, mutta ljuba jatkaa, sytytin valon, ja näin että se oli ariadna sergejevits, meidän alja
165


ljuba näki heti että olit unessa eikä unissakävelijää saa herättää
ja näin he kertovat mutta puoliakaan ljuban puheesta en enää kuule sillä minua hävettää ja nolottaa ja punastuttaa ja korvat kuumoittavat, otsa, kädet, tulen kuulemaan sen monta kertaa, kesän hauskin juttu, se kerrotaan näin: se oli alja ja alja tirskui portaikon kulmauksessa kuin lintu ja maanitteli jotakuta, jotakuta pientä, kuin lasta, vauvaa, ja sitten hän lauloi, ihan todella lauloi, jotain kaloista, jotain linnuista siinä oli, ei se venäläinen laulu ollut, sanat olivat, niin ranskaa ehkä, en tiennyt että puhut ranskaa, aljosa, ja kuin jotakin hienoa pientä tanssia, ballerinan sipsutusta, suuren Duncanin malliin, perhoset lensivät ympärilläsi, perhoset, linnut ja ruoho, kuin lempeässä tuulessa
ljuba talutti minut takaisin vuoteeseen ennen kuin olin herännyt, sillä niin on että jos unissakävijän herättää, uni saattaa jäädä päälle ja unissakävijä tulla hulluksi, niin on joskus käynytkin, ja olisin voinut jäädä sellaiseksi, linnunkaltaiseksi, ja ljuban kertomus todistaa sen, minussa on kaksi maailmaa, hullu katkomaailma jossa eleet yhdistyvät toisiinsa, ja tämä vielä hullumpi kaupunki, joka on outo ja tuttu yhtä aikaa, josta ei käsitä mitään, pelkkää lavastetta
166


Moskova
Elokuu 1939
Koltsovin poissaolo tuntui toimituksessa eri tavalla kuin ennen, kuin rakennuksen pulssi olisi äkkiä hiljennyt.
En osannut ajatella Koltsovia kuolleena. Hän oli elämää ja intohimoa täynnä enemmän kuin kukaan muu. Musta rasvasta kiiltävä tukka, lentäjän pörheä nahkatakki, pyöreät pariisilaisälykön silmälasit, niiden takana valpas katse, jonka ohi mikään ei mennyt. Määrätietoinen arvokkuus ja peitelty nauru, joka sai naiset juoksemaan hänen perässään. Hävyttömät vitsit, jotka saivat miehet pitämään häntä ystävänään. Kaikki siinä miehessä oli lakannut olemasta, myös hänen naismaiset valkoiset kätensä, halkeilleet hampaansa.
Olin tavallista levottomampi Muijan takia. Muija oli kuulunut Koltsovin piiriin alusta asti, edennyt hänen myötävaikutuksessaan Zurgazissa tärkeään asemaan. Olin saanut artikkelin toisen version ja kuvatekstit valmiiksi kiijoitettua, mutta Samuil Davidovitä ei tullut, vaikka viivyin myöhään toimituksessa. Hän ei ollut soittanut, eikä lähettänyt sanaa. Ehkä hän oli mennyt suoraan Suretan luo, lapsi oli sairaana, koetin rauhoitella itseäni, tai hänen piti auttaa appiukkoaan, hän toisi Leningradin reportaasinsa aamulla valmiina toimitukseen, ja minun pitäisi odottaa siihen saakka, jotta voisin kertoa uutiseni, kaiken. Suretan perheen puhelimeen en voisi soittaa. En voisi kysyä miestäni anopilta, apelta, entiseltä vaimolta,
167


lapselta. Mitä sanoisin jos lapsi vastaisi, saat sisaren, veljen, leikki- kaverin, vien isäsi pois elämästäsi, hajotan perheesi. Oli odotettava kärsivällisesti. Mikään ei ollut vaikeampaa kuin odottaminen, pe- lon hillitseminen, mielessä juoksevien kuvien pysäyttäminen.
Vanja oli käynyt huikkaamassa minua kerholle muiden mukaan ennen lähtöään, sanoin vielä työskenteleväni, vaikka ei ollut enää mitään tekemistä. En ollut kevään jälkeen mennyt kerholle muutoin kuin Muijan seurassa. En tarvinnut heidän hyväksyn- täänsä. Kaivatkoot he minua vuorostaan. Enkä heidän kanssaan halunnut jakaa Koltsovin poismenoa. Sen aika olisi sitten kun virallinen tieto asiasta tulisi.
Tarkistin artikkelitekstin vielä kertaalleen, lauserakenteet, pilkut, rytmin, mutta en enää kyennyt keskittymään kunnolla. Mykkää kirjoitusta. Miten naiivia ja pinnallista, ei sielua, ei rakennetta. Vein juttuni silti Ninan pöydälle, olin aikataulussa, olin aina, siitä pidin kiinni. Nina oli jo lähtenyt, laittaisi tekstini aamulla päätoimittajalle ja saisin korjaukset ennen puoltapäivää. Kirjoittaisin kaiken vaikka sitten huomenna uudestaan, jutut kuitenkin valmistuivat aina lopulta.
Poikkesin ulkomaantoimituksessa. Muijan sotkuisella työpöydällä TASSin ja ulkomaisten tietotoimistojen tiedonantojen keskellä oli Aljosa-pojan kuva. Lapsi oli luottavainen, vaalea, vähän hörökorvainen, ei muistuttanut isäänsä yhtään, muistilappuja, muistiinpanoja, päästä pureskeltuja kyniä, Koh-I-Noor, nekin olivat tsekkoslovakialaisia, Koh-I-Noor oli prahalaisen raitiovaunun pääteaseman nimi ja luulin että sen edessä aukeaisi häikäisevä intia- laispalatsi timantteineen, mutta kun olimme matkustaneet Marinan ja Serjozan kanssa sinne venäläisten ystävien luo uudenvuodenaatoksi, se oli paljastunut pelkäksi kynätehtaaksi, lyijynhajua ja keltaisia matalia tehdasparakkeja korttelikaupalla, ei kuninkaallisesta loistosta tietoakaan, tällaisia muistikuvia minulla oli, sirpaleita joita en osannut yhdistää mihinkään kokonaiseen, oikealla tai
168


v£ärällä tavalla elettyyn elämään, silti en osannut irtaantua men- neisyyden väärästä painolastista.
Mitä osaisin Muijasta sanoa, mitä tiesin hänestä: musteroiskeet pöydällä, harmaaksi pinttynyt astmapiippu, tupakantuhka jota oli pöydällä siisteinä riveinä, kahvitahrat hautautuneissa papereissa, kaikki ne olivat jälkiä ihmisestä jota rakastin, ja rakastin jokaista jälkeä jonka hän oli jättänyt. Pöydän alla oli puulaatikossa sarjakuvia, samoja joita olin nähnyt Murilla, ja keskeneräisiä ristikkoja, jokin pikkunallukka, oliko se menossa pojalle, lattialla kauppa- lista, jonkun toisen, ehkä anopin vanhahtavalla käsialalla kirjoitettu: jauhoja, munia, pesuainetta; toimittajaliiton kunniakiija oli pudonnut lattialle, puhdistin sen, asettelin takaisin hyllynreunukselle.
Nostin tuhkakupin ja tyhjensin sen, teki mieli ottaa myös kuolleet tulppaanit, joiden juuret mätänivät jo, ja homehtuva kahvikuppi, vihertynyt maidon iho, mutta haju otti vatsasta enkä koskenut mihinkään.
Otin kynän, piirsin sydämen puhtaan muistilehtiön sivulle. Rakas. Ei muuta. Ja silloin kaiken epäsiisteyden ja sotkunkin keskellä minusta tuntui äkkiä, kuin Muija olisi ollut siinä, kaikissa esineissä, minun vierelläni, hengittänyt samaa hengitystä. Kuin hän juuri nyt keräisi huolellisesti tuhkarivit käsiinsä ja lopulta leyhäyt- täisi ne kädeltään roskakoriin, katsoisi minua eksyneesti, epävarmasti ja vieraana. Tunnistin tämän ilmeen, se oli minussa itsessäni, vieraana vieraassa maassa, vieraammassa kuin mikään ennen.
Boris oli väärässä. Kaikista ihmisistä viimeisenä Muija olisi lähetetty urkkimaan meitä, ja ketä meistä sitten, Muija oli perheen seurassa aina hienotunteinen, ei koskaan udellut mitään tungettelevaa, Marinan runot kiinnostivat häntä, eikä hän kysynyt äidistäkään mitään erityistä, ihmetteli vain, miten meillä oli niin huonot välit, miksi puhuin äidistäni niin ikävästi. Muijan oma äiti oli kuollut.
Ennemminkin oli pelättävä, että apparaatti ottaisi Muijan itsensä hampaisiinsa. Kuka tahansa voi olla seuraava, Boris oli sanonut. Nina oli sanonut. Koltsov oli esimerkki siitä.
169


Itseni puolesta en pelännyt, mutta Muijan puolesta sitäkin enemmän. Jos Muija pidätettäisiin, oikeasta tai olemattomasta syystä ja hän joutuisi leirille jumalan selän taakse, en kieltäisi häntä, en tätä perhettäni, lähtisin Muijan mukaan, ja kantaisin lastamme, vaikka se leimaisi meidät molemmat kansanvihollisiksi. Siitäkö vasta tunnisti että rakasti todella, kun alkoi pelätä toisen puolesta ja oli valmis tekemään kaikkensa?
Yritin vielä tutkailla, oliko pöydällä merkkiä minusta itsestäni, oliko minulla sijaa tässä esineiden maisemassa, ja paljastaisiko se paikkani Muijan mielessä, sielussa, sydämessä. Mutta en nähnyt yhtään jälkeä, en yhtään todistetta. Sen sijaan tunsin itseni tunkeilijaksi: vakoilin väärällä asialla, itselleni, lapselleni, en oikeellisis- ta periaatteista valtion hyväksi. Minun oli uskottava siihen minkä näin silmieni edessä.
En minä mikään sokea ole, en kuuro, en kuvittele rakkauteni kohdetta niin kuin Marina, en lumoudu viikunapuusta etäältä ja kiroa läheltä sen hedelmättömiä oksia, uskon vain siihen minkä näen, kuulen ja tunnen käsin kosketeltavasti. Hänen ihonsa. Ja Muijan sanat: Kun et jonakin päivänä enää tiedä, rakastatko minua, muista aina se rakkaus joka oli aivan alussa, Muija sanoi minulle kun olin ensimmäisen kerran surullinen siitä että tällainen onni ei voisi jatkua, enkä kestäisi eroa, hänen menet- tämistään.
Rakkauden alkua oli mahdotonta erottaa kaikesta jokapäiväisen elämän liikkeestä. Se oli tehnyt tuloaan huomaamattomasti, mennyt ihon alle ilman sanoja, kaiken kiireen ja kamppailun keskellä. Alkoiko se silloin jo kun kävelin Muijan vierellä Zurgazin portaita, olimme tulleet samasta johdinautosta, odottaneet tien ylitystä tihkusateessa, outo lämpö joka levisi kun toimituksen hiljaisin mies, jonka nimeä en silloin edes muistanut, huomasi minut, hymyili kohtalotoverillisesti ja jäi odottamaan, että pääsisin den ylitse, yksi ele, yksi epärytminen askel, joka teki näkyväksi jotakin mitä en ollut ennen huomannut.
170


Toinen kerta: hiljainen mies tuli minua vastaan kun toverit Matvejev ja Sezeman olivat saanet minut itkemään Komsomolin kokouksen jälkeen. He eivät sitä nähneet. Eivät tietenkään. Kyyneleet tulivat vasta käytävällä, olin jo melkein wc:n ovella. Mutta häneltä en ehtinyt itkuani piilottaa, ei hän sanonut mitään, vain oudosti osallinen ja ymmärtävä katse, painavampi kuin yksikään sana, olen tässä jos tarvitset minua. Minä menin kopeasti ohi, melkein kylmäkiskoisesti, kynttiläkaulan ylväs loisto minussa. Suljin wc:n oven takanani, mutta itku ei jatkunut enää. Tunsin itseni vahvaksi, selviäisin tästä, näyttäisin heille, seisoisin omilla jaloillani, joka lihaksella. Myötätuntoisen miehen unohdin, en kiinnittänyt häneen huomiota edes toimituksessa. Kunnes tapasimme toimituksen jatkoilla, oli helmikuu, ehkä jo maaliskuu.
Olimme päätyneet isolla porukalla tanssimaan, swingiä, jazzia, bossanovaa, vaikka se oli ollut jo pari vuotta kiellettyä länsimaisten vaikutteiden pelossa, klubi oli silti täynnä valkopukuista eliittiä, naisilla ohutta silkkiä ja sifonkia niin kuin Pariisissa. Vera ja Robert olivat vieneet meidät samaan paikkaan aiemminkin, salainen tanssiklubi, oikeaa mustalaistavaraa, ja levyltä Quintette du Hot Club de Francea ja muita, miten se saikin minut aina niin hyvälle tuulelle, se rytmi, se oli ainoita asioita joita Pariisista kaipa- sin, rytmi joka sai minut unohtamaan itseni, Marinan solvaukset, Gontsarovan nöyryytykset, sen etten kelvannut mihinkään. Kun menimme tanssimaan Vera Traillin tai Segolenin ja muiden tyttöjen kanssa Latinalaiskortteleihin, tanssimme niin pitkään että matkustin usein vasta ensimmäisillä junilla kotiin.
Sinäkin iltana kaikki oli täysin viatonta, mustalaiskitarat, ranskalaiset kirpeät tupakat, Krimin makea konjakki, iloinen seurue, Moscow Newsin väkeä, Veran ja Robertin ystäviä, joiden nimet olin jo unohtanut, Milja vakavana ja syvällisenä niin kuin aina, Ninakin oli aluksi mukana, ja pari Ogonjokin toimituksen kaveria, ei kuitenkaan kotimaantoimituksen kaikkitietäviä saarnaajia, ja lisäksi tämä hiljainen ulkomaantoimittaja toveri Gurevits, jota olin
171


vähän jopa väitellyt. En tiennyt hänestä etukäteen paljon muuta kuin että hän oli asunut Englannissa tai Yhdysvalloissa, käynyt sisäoppilaitoksen, juutalaisen vaatekauppiaan poika, palavasieluinen kommunisti, vaikka tuontitavaraa olikin. Tuontitavaraa, niin pojat kutsuivat minuakin. Gurevits oli ollut minua paljon pitempään Moskovassa, mutta yhtä kaikki viettänyt lapsuutensa ulkomailla. Hän puhui Moscovv Newsin ihmisten kanssa englantia, jos- ta en ymmärtänyt kuin sanan sieltä täältä, ranskalaisia lainasanoja.
Sinä yönä unohdin vähäksi aikaa sen että olin Moskovassa, tuntui kuin olisin ollut taas Pariisissa, tai kuin Veräjä Robert olisivat jälleen kaupungissa, tanssin kaikkien kanssa, miesten ja naistenpa kesken vähäsanaisen toveri Gurevitsin kanssa tanssitun foxtrotin, hidas hidas nop nop, hidas hidas nop nop, Muijan oikea kämmen lapaluillani, vasen käsi minun oikeassa kädessäni, minun vasen käteni Muijan käsivarrella, muistin, että ei, Moskovassa minä olin ja minulla oli oma elämä, johon aamulla heräisin, elämä joka oli minun käsissäni eikä kukaan määräisi tahtoani, haluani, aikatauluani enää, minussa oli toinen rytmi, ei tarvitsisi juosta ennen kello kahdentoista lyöntiä takaisin uunintyhjennykseen, kellarijuoksulle, toimittamaan. Tämä lumous sai jatkua niin kauan kuin oli jatkuakseen sillä tämä oli totta. Ja niin minä tanssin ja tanssin, sillä olin vapaa, omistin oman ruumiini, ajatukseni, kieleni, Ihmisten maassa, kaikista parhaimmassa.
Kun klubi jossakin vaiheessa sulkeutui, kiisimme öisiä sateisia katuja Moscow Newsin tyyppien amerikanauton kyydissä, kanaalien ylitse, joen yli, Kremlin ohitse, se oli melkein pimeänä, yksi valo vain, tiesimme sanomattakin ketkä valvoivat, vanhan luostarialueen ohi, kohti Kitai-Gorodia, suljettujen torien halki ja purkauduimme ulos autosta kovaäänisinä uuden talon edustalla, jonka sisääntulo- porttien yläpuolella seisoi uljas työläispariskunta, yksi uljaimpia, miten ylpeä Milja siitä olikaan, tulevaisuuden ihmisiä, me kaikki.
Jatkoilla Miljan huonetoveri Saäa soitti kitaroitaan ja muita erikoisia kielisoittimiaan, joita hän oli kerännyt Neuvostoliiton eri
172


kolkista ja Mustanmeren ympäriltä ja me lauloimme. Kun muut lakkasivat laulamasta ja vaihtoivat tanssiin, minä lauloin yhä, vanhaa tuutulaulua, kaikki ketut ja jänikset, kaikki metsän eläimet. Olin melko humalassa, oli halpaa kuohuviiniä, gruusialaista punkkua, en ollut laulanut tuota laulua aikoihin, en sitten lapsuuden, ja äkkiä, kun toveri Gurevits katsoi minua, rupesin itkemään, enkä saanut itkua lakkaamaan, toiset tanssivat, minä itkin, en tiennyt mitä, mutta olisin itkenyt varmasti seuraavaan päivään asti, jollei joku olisi hakannut naapurissa patteria, kello oli jo viisi aamulla, maitoinen sarastus näkyi kaupungin horisontissa, ja me olimme niin kuuliaisia että hiljenimme nopeasti, minä lakkasin itkemästä, toiset tanssimasta, kaikki oli ohi, ei se mitään ollut, humalaa vain, en edes tiennyt mitä itkin, vastasin Muijalle joka oli tullut istumaan vierelleni, en ollut huomannut milloin, hän oli hiljaa, ei ollut yrittänyt katkaista itkuani, mutta oli siinä, ei mennyt pois. Levysoitin pyöri, pyöri yhä kun me katselimme toisiamme, ja sitten hän hau- kotteli, koetti peittää sen tietysti, mutta oli ratketa siihen, ja minua alkoi naurattaa, nauroin, itkin ja lopulta tyynnyin, oli ihan hiljaista, kaikki oli ihan selvää, ja minä olin selvä. Milja ja Saäa olivat jo menneet vuoteisiinsa, meille jäi sohva jolla istuimme. Miten helppoa kaikki yhtäkkiä oli, miten helppoa oli elää. Kaikki oli kohdallaan, oikein. Kaikki oli hyvin.
Muija kietoi käden ympärilleni, etten olisi pudonnut kapealta sohvalta lattialle, aprikoosin tuoksu, nuken musta kiharatukka, pehmeä iho kuin lapsella. Ei muuta, me vain nukuimme ja hengitimme. Ja kun Muija heräsi, hän sanoi: toverini, olen iloinen että olet yhä siinä, ja luulin hetken putoavani laidan ylitse kun hän hellitti otteensa, mutta sitten hän puristi kätensä yhteen ja veti minua tiukemmin itseään vasten. Ranteessa hakkasivat suonet, kuin sydän olisi siirtynyt sinne ja tullut moneksi, ja kun Muija puristi sormensa sen ympärille sekin tyyntyi. Pidätin hengitystäni, annoin hänen täyttää itseni hengityksellään. Tähän minä jään, sinun hen- gitykseesi, hengityksessäsi koko maailma. Tähän syliin mahdun,
173


sydämeni kokoinen syli, minulle tehty, ajattelin tai joku ajatteli mi- nussa, uusi ääni, oudosti tuttu, tähän syliin, tähän jokeen minä asetun, se tyynnyttää kaiken kohinan ja pelon, sydämen lyönnit, mi- nun ei tarvitse pelätä, ei olla joku muu, vieras itselleni.
Oli kuiskailtava etteivät muut olisi heränneet. Ne, joiden nimeä en muistanut, nukkuivat eteisen lattialla. Verhoja ei ollut, ikkunat olivat kahteen suuntaan, tornit näkyivät, katedraalit, Kreml, koko Moskova meidän sylissämme, auringonvalossa kuin vastasyntynyt, unista noussut kaupunki. Mikä etuoikeutettujen joukko. Kaikki tämä oli meidän. Me olimme uusia ihmisiä, tulevaisuus oli meissä, tässä hetkessä.
Tyhjensimme yöllä avatun samppanjan laimenneet huoneenlämpöiset loput, asetimme yöksi pyörimään jääneen levysoittimen sangan paikoilleen, ja lähdimme autioon kaupunkiin, sunnuntai, lepopäivä, uuden elämäni ensimmäinen päivä.
Ensimmäistä kertaa tunsin olevani Moskovassa kotonani, tunsin kadut, ne tunsivat minut. Lähes tyhjä autio kaupunki riitteessä, kevään sinikeltavalkoinen pakkasvalo, jonka meidän naurumme sulatti.Ja koko kevään kaupunki oli uusija vastasyntynyt, se muuttui jatkuvasti, kasvoi meidän hengityksemme tahdissa, uusia metroasemia, lähiöitä, uusia katuja, uusia sanoja ja nimiä, ja niin rakkauskin kasvoi yli kaikkien pelkojen, se valloitti kaupungin kaikilta suunnilta. Kuin häitä loputtomiin, joka päivä häät ja korkea veisu. Rakkaus antoi minulle ääriviivat jotka olivat tämän kaupungin, koko uuden maailman muotoiset.
Muija ei palaisi minun luokseni. Minun olisi selvittävä ilman häntä. Omin jaloin, omin voimin.
Tämä ajatus hyökyi minua vastaan vääjäämättömällä varmuudella, kun olin päässyt Merzljakovski pereulokin päähän kahden korttelin etäisyydelle Liljan talon ovilta ja koko elokuun viimeisten päivien kuumuus hautoi niskassa kuin raskas ummehtunut villainen peite. Ei siksi että mies olisi sekaantunut johonkin poliitti¬
174


sesti epäilyttävään ja meidät molemmat lähetettäisiin pakkotyöhön Uralin taakse ilman oikeutta pitää yhteyttä kehenkään. Ei, Muija oli jättänyt minut, palaisi vaimonsa ja lapsensa luokse. Olin kuvitellut kaiken, tämä rakkaus oli pelkkä oman sokean tunteeni tuote Ja minun olisi mentävä yksin kotiin, kotiin, k-o-t-i, mikä koti sellainen oli, pelkkä rotanloukko elämänikäisen kodittomuuden keskellä. Enkä minä ollut uusija voimakas, Aija Amatsoni, vaan vanha ja käytetty, itkemätöntä itkua täynnä, ilman minkäänlaista tahdonvoimaa ja itsekuria.
Olin samanlainen kuin Marina ja hänen viikunapuunsa. Olin kuvitellut että mies rakasti minua ja olisi valmis jättämään Suretan, perheensä, suuren yhteisen asuntonsa lopullisesti. Minun hybrikseni, itseaiheutettu erehdykseni, itsepetokseni, mielikuvituksen virittämä ansa. Nostin silti jalkaani toisen eteen kuin koneja puhuin hänelle, huusin mielessäni: Auta minua. En jaksa ilman sinua. Ilman sinua olen sokea joka haparoi pimeässä. Sinä näytät minulle oikean tien, opetat oikeat sanat, viet kohti tulevaisuutta, minulla ei ole ketään muuta, ketään toista en halua.
Ja se toimi, tämä taika, kuvitelman voima, ja niin pääsin ovelle, sisällä oli heti viileämpää, kapusin portaat neljänteen kerrokseen, pysähdyin kerrospuhelimen eteen, luin hengästyneenä ilmoitustaulua, soittopyyntöjä oli, useimmat Sudakin ukon käsialalla, miten vanhus ehti aina kihtijaloillaan ensimmäisenä vastaamaan. Liljalle viestejä näyttelijöiltä, teatterilta, viestejä muihin asuntoihin, mutta ei mitään minulle. Ei mitään Muijalta. Ei tietenkään. Minun oli selvittävä yksin, käveltävä käytävän halki, avattava ovi, mentävä kynnyksen yli, suljettava ovi perässäni, siihen voimani vielä riittäisivät.
Ennen kuin suljin oven, huomasin jaloissani paperinpalasen, hyvä etten astunut sen päälle, se oli lehahtanut seinältä läpivedosta kun olin tullut sisään. Nostin lippusen, siinä luki Sudakin käsialalla: Toveri A. Efronille ilmoitus toveri Gurevitsilta. Tapaaminen Jalostaviin asemalla pe klo 13.15.
175


Sydänalassa tuntui terävä pistoja voimat valahtivat käsistä ja jaloista, menin valkoiseksi kasvoiltani, oli pakko istua alas Suda- kin ukon hiutuneeksi kuluttamalle penkille. Perjantaina. Perjantaina matkustan Muijan kanssa Bolsevoon ja kaikki on hyvin. Paremmin kuin hyvin. Ja minä sanon: tiedätkö mitä, rakkaani, minulla on sinulle uutisia. Sitten alkoi tärinä, kuin olisi tapahtunut jotakin perin juurin järkyttävää. Miten säikähdin näin, vaikka kaikki oli hyvin, kaikki niin kuin pitikin. Totta, Samuil Davidovits oli totta, rakkauteni todellisempaa kuin kaupungin kadut, sen kuumuutta hohkaavat katot.
Ennen uneen vajoamista kuvittelin Samuilin viereeni, kuvittelin yön, jonka hän oli nukkunut minun vieressäni. Ensin hän oli vain silittänyt minua, iho kutisi niin että sätkähtelin kuin satimeen jäänyt hauki hänen kätensä alla, miten iho hylki toista vaikka halusi sulautua yhdeksi olennoksi, ihoa ei voinut kontrolloida, ei mitenkään, vaikka päätin että pysyn rauhallisena, mutta niin minä sätkin, kunnes Muija antoi minun suudella itseään ja työntyä ja painautua, ja niin minä tein, merkitsin omakseni jokaisen ihon kaistaleen ja rauhoituin ja Muija sai siveltyä pois pelon siitä mitä meille tapahtuisi, mitä kenellekään, ja koetin vain ulottua kaikkialle hänen ihoonsa ja huuleni kurottivat kaikkiin paljaisiin kohtiin napituksen väliin ja kaulakuoppaan ja suutelivat pois Muijasta kaikki vieraat tuoksut, vaimon puhtaiden lakanoiden hajun, aamiaisbaa- rin rasvankäryn, toimituksen mahorkankatkun, niin että tilalla oli mullan ja maatuvien kukkien tuoksuja työnsin kädet nappien halkiosta kainaloon, sen tahmeaan onkaloon, käsi sulautui, tuli toisen ihoksi, autiomaan hiekaksi, laajoiksi tasangoiksi, onkaloiksi, joiden uurteista haparoin kosteutta vettä unta ja joka kerta kun Muijan käsi ylitti minun vatsani ja sanoi: tyttönen, mietin kuinka salaista kaikki tämä oli, värisin, sykähdin, olin pakahtua, nautin salaisuudesta, siitä että tiesin meistä nyt enemmän kuin Muija, juuri nyt, kaikki oli mahdollista, kuinka äänetöntä ja näkymätöntä onni oli,
176


meri jossa uin, joka kannatteli minua, joka hukutti minut alleen, johon sulauduin, muljalja, yksi ja sama akasiantuoksuinen unelma, kirkas turkoosi, kunnes Muija painautui minua vasten lujaa, melkein hätääntyneestä, kuin ei voisi toista kertaa, ja painoi käsiäni sängynpäätyä vasten ja sulki suun etten puhuisi niin kuin puhuin, nauraisi niin kuin nauroin, lukitsi käteni ja jalkani etten alkaisi kiehnätä niin kuin ne uneksivat nukkuvat itseensä käpertyneet kullatut luurangonlaihat tytöt sen wieniläistaiteilijan imelissä kuvissa tai se yksi kammotuksensa nähneenä pylly pystyssä Etelämeren saarille muuttaneen pankkiirin kuvissa, musta tyttö alkukantainen ja villiminä, tai pyllistäisi niin kuin tytöt mustavalkokuvissa, joita Gontsarovalla oli laatikossaan, en tiennyt että nainenkin voisi kerätä pyllistävien tyttöjen kuvia, olen hyvä näissä kaikissa rooleissa, olen vakava viettelijä ja saan hänet voitettua puolelleni, minä vaihdan roolia ja aina silloin nauran, minä nauran, enkä välitä muusta maailmasta, kuulkoot kuulkoot kaikki, olen paha ja ihana ja syöjätär ja pyllistävä tyttö nukkuva joutsen yhtä aikaa mutta nyt minä olen äitijoutsen suojelen siivellä lastani ja sitten kun hän kääntyy minua vastaan työnnän häntä takaisinpäin alas rinnettä kuin katkeava oksa minä olen enkä anna hänen tulla minuun otan ja hyl- jin työnnän luotani vedän puoleeni imen ja oksennan yhtä aikaa ettei hän rikkoisi sitä mikä ei vielä ole edes alkanut, saarta joka ei ole noussut pintaan jota kukaan ei ole löytänyt, najadinereidisaari, mutta hän ei kuule minua ei tunne joutsenen siipeä vatsassani vaan työntää minua pois kauemmas niin kauas ettei ole yhtään tuttua ainesosaa hengitettävänä on vain pimeintä pimeää, hän kääntää minut ympäri ja minä näen hetken valonsarastuksen mutta olemme taas pimeässä tunnelissa vuorien alla seinämät tulevat päälleni ahtaina ja hiostuneina villisiat juoksevat alas mustassa upottavassa hiekassa reunamien välillä silmissä palavat pienet liekit hiekka loimuaa kuumana ne kiljuvat jättävät pieniä kavion jälkiä laa- vahiekkaan, kraatterinpohjassa ei ääntäkään, onko tämä rakkautta niin kipeää ja sietämätöntä, näinkö kova on voima jolla meidän on
177


tultava toisiksemme että maankuoret räjähtävät, voisiko hän tällä vihalla ja vallalla ulottua niin syvälle että se mikä on tuskin alkanut lakkaa olemasta, siksi hän kaivautuu minuun että saisi kaavittua pois itsensä, rikottua hajalle tämän ruumiin joka on minun ruumiini eikä kenenkään toisen, ja kun hän on päässyt alas vuorelta hän tulee uudestaan ja laittaa minut kontalleni, hänen niskansa nousee, korvansa luimistuvat ja hän painaa kurkkuani kaidetta vasten, ikkunan kaidetta, ja näen allani laakson jossa maat halkeavat vedet kiehuvat yli ja minä kysyn että rakastaako rakastaako enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassapa hän vain mumisee ja huohottaa ja näen hänessä kaikki miehet joita olen koskaan rakastanut ja tiedän etten tule koskaan rakastamaan ketään muuta, etten koskaan jätä, en koskaan hylkää enkä, ja ennen kuin ehdin tajuta hän venähtää voimattomaksi syliini, ja tunnen lämpöisen nesteen ja pehmenneen elimen sisälläni.
178


Voskov
Elokuu 1923
Myrsky nousi vuorten takaa niin kuin se olisi siellä koko aamun odottanut, että he saapuisivat sitä ihmettelemään. Tuuli vyörytti pohjoiset meripilvet, jotka olivat nekin kuin vuoria, ja pimeys asettui kaiken ylle, ja hetken oli aivan hiljaista ennen kuin pilvet päästivät hakkaavan metallisen sateen valtavana kohahduksena ja sade kaatui heidän päälleensä kuin musta seinä.
He menivät myrskyä päin, antoivat sateen ja hiekan läiskyä kasvoille. Vesi oli lämmintä ja vapahduttavaa, ja he huusivat hurraata, lauloivat kuin lapset, hän, Aija ja minskiläinen, yhtä karuselliä, pelkkiä keveitä pisaroita, ja kun sade peitti heidän äänensä, oli huudettavaa lujempaa, lujempaa.
He olivat aukealla kun salama iski heidän viereensä, he olivat pelkkiä ukkosenjohdattimia, vailla mitään suojaa. Aluksi Marina vain katsoi välähdystä hetkellisesti sokeutuneena, mutta kun jytinä alkoi, käsistä meni äkkiä tunto, sydän kompastui omaan epärytmiinsä ja vasta sitten hän hätääntyi, kuin olisi havahtunut unesta alasti, ja ennen kuin ehti ajatella hän oli tarrannut miehen olkapäähän, märkään valkoiseen puseroon ja tunsi kuinka pelko solahti puristuneesta kädestä kuin sähköisku, jysähti lävitse.
Marina päästi otteensa äkkiä irti. Lasta hänen olisi pitänyt ensimmäisenä suojella mutta hän ei nähnyt tyttöä missään. Ei kai
179


isku ollut osunut Aijaan, tuuli vienyt, tai jos hän oli mennyt liian kauas, jyrkänteelle, liukastunut, aina huoli, musta vaijo. Sitten hän näki tytön, joka seisoi kädet levällään auki sateessa, kuin ottaisi sen kaiken itseensä, jumalten voimat. Hänen peloton soturinsa, mikä aukinaisuus, pelottomuus, vielä tyttö ei osannut pelätä omaa kuolevaisuuttaan, ei, sitä Aija ei tajunnut, siksi hän oli niin kaikkivoipa, yhtä pyyteetön kuin eläin, silmät kohti tulevaa, sitä saattoi vain kadehtia, ja hänen omat silmänsä olivat kääntyneet nurin päin, näkivät pelkät rauniot, rikkoutuneet rytmit.
Ei tämä ole kuin pieni kuuro vain, Aija hoki, aivan pikkuinen, virittäessään minskiläisen kanssa heille sateensuojan saamien väliin Aijan vanteesta, kemikassissa painaneesta huovasta ja vyöstä. Pikku pikku pikku sade, tyttö loitsi, pelakuulle vettä, pikku tippa vettä.
Kun he olivat valmiita, minskiläinen huomasi, että hänen takkinsa oli jäänyt matkasta jossain vaiheessa, ehkä se oli unohtunut talolle, kun aamusta oli ollut jo niin painostavan kuumaa, hän olisi muuten antanut sen tytölle tai äidille lämmikkeeksi, mutta ei auttanut, miten hän olikin niin hajamielinen.
Yhtäkkiä kaikki oli taas hyvin, miehen rupattelu, tytön puuhat, jopa sade, kuinka kotoisaa, Marinankin oli pakko rauhoittua. Kookkaiden puiden suojassa maa oli vielä paikoin kuivaa, ja sateen kohina muutti muotoaan kumisevaksi kuin kirkon seiniä vasten. Kaikki äskeinen säntäily kutistui naurettavaksi, keho oli nopeampi kuin mieli, sillä oli oma tahto, häntä voimakkaampi, sille minskiläinenkin yhä virnuili, sille että oli nähnyt hänet täysin paljaana hetken ajan. Mutta miksi mies ei olisi sitä saanut nähdä, miksi hän pelkäsi tätä olentoa joka oli yhtäkkiä alkanut tuntua tutummalta kuin kukaan toinen koskaan ennen?
Kuunnelkaa, nyt sa-de lak-kaa, Aija puristi silmänsä kiinni ja painoi Marinaa kädestä, morsekoodi, Marina sinunkin pitää sulkea silmäsi, niin sade lakkaa.
Marina puristi vastaukseksi, hyvä on, antaa mennä, ja sulki silmänsä, lapsen leikki, hänen opettamansa, nälkä meni pois kun sen
180


kuvitteli pois, ja niin piti sateenkin mennä kun tarpeeksi tarkasti kuvitteluja hän kuuli tytön hengityksessä mantran: nyt sade lakkaa, kuin tavuilla voisi käskeä luonnonvoimia, runojalkojen ryt- jjjiHä, hyvin hän oli tytön opettanut hallitsemaan sanoillaan luonnon elementtejä. Hän ei taida olla ihan tavallinen lapsi, minskiläinen kuiskasikin Marinalle.
Kaikesta Aijan tahdonvoimasta huolimatta ei silti kuulostanut siltä että sade loppuisi. Hetkellinen laantuminen oli sateen omaa sykettä, kuin sillä olisi ollut oma hengitys. Kun Marina raotti silmiään, hän näki miten päättäväisyys terävöitti Aijan silmät pikimustiksi, ne olivat yhtä määrätietoiset kuin Vsenoryn talon postilaatikolla, hänen koko kauriinruumiinsa yhtä päätöstä muuttua kirjeeksi jota ei tullut, poudaksi, joka pysyisi hyvässä lykyssä poissa huomiseen. Ja kaikkein viimeiseksi Aija halusi hävitä vetoaan, ei ainakaan tuollaiselle miehelle. Hän ei ollut koskaan ollut hyvä häviämään, sellaista opittiin ehkä muitten lasten leikeissä mutta ei niissä tarinoissa, joiden keskellä Aija oli kasvanut. Niissä mentiin mieluummin vapaasta tahdosta ja pää pystyssä uhritulelle kuin hävittiin jumalille.
Säikähdys oli kirkastanut maailman heidän ympärillään, metsä oli muuttunut tarkkapiirteiseksi kuin selvänäköunessa tai vastapes- tyn ikkunan lävitse, sade oli lopulta puhdistanut paahteisen kesän turmelemat värit, ja kirkastanut kaikki vihreän eri sävyt, syvästä valoisaan. Yhtä monta sävyä kuin luonnossa oli sielussa, Goetheko niin oli sanonut, Goethe tai Hölderlin, jotka molemmat olivat nähneet ikuisuuden kosketuksen luonnossa, elementtien ykseydessä, pelkästään siinä, ja sitä hänenkin oli kuunneltava, ei omaa sisintään, joka oli pelkkää muodotonta alkukaaosta, vailla muuta perustaa kuin kuolemanpelko.
Kun tyttö avasi silmänsä ja alkoi vaatia matkan jatkamista, Marinaa alkoi hermostuttaa, hän ei tiennyt mitä tehdä silloin kun tyttö heittäytyi tuollaiseksi, jankuttavaksi ja vaativaksi, eikä kuunnellut häntä, kaikki hänen sanansa olivat pelkkää ilmaa, olisi nyt het¬
181


ken aloillaan. Linnan ääriviivat näkyivät välillä sateen lävitse kuin jättiläisen vaijo, ja tyttö sanoi että he olivat jo melkein siellä, pari askelta vain.
Minskiläinen oli nyt Marinan kanssa samaa mieltä. Oli turha ottaa riskiä, linnalle olisi mentävä toisella kertaa. Laskukoneilme ja tiedustelijan tarkkaavaisuus olivat palanneet hänen kasvoilleen. Tytölle hän selvitti tilannetta kärsivällisesti, opettajamaiseen sävyyn, ja sai heidät ymmärtämään senkin, miten sade näytti lyhentävän etäisyyksiä, johtavan harhaan, todellisuudessa linnalle oli vielä paljon matkaa. Aija oli onneksi liian hyvin kasvatettu sanoakseen miehelle suoraan vastaan.
Ukkonen jäi pyörimään laakson ylle. Sade jatkui sitkeänä ja itsepintaisena, ei osoittanut laantumisen merkkejä. Mutta Aijan päätös pysyi: hänen mielestään ei satanut edelleenkään, hänen auki rävähtäneet silmänsä näkivät pelkkää auringonpaistetta, vaikka salama löi entistä kovemmin, puita kaatui ja avuton tyhjyys leimahti uudelleen Marinan vatsassa, ja jyrinä seurasi salamaa melkein saman tien. Yksi kaksi kolme, hän laski ääneen, se on sentään kymmenen kilometrin päässä. Minskiläinen koijasi että kolmenpa, kun sekuntien määrä jaetaan kolmella, ukkonen on kolmen kilometrin päässä. Marina tuhahti miehen pikkutarkkuudelle.
Hipponen, älä viitsi olla kuin kuka tahansa pikku lapsi, Marina sanoi Aijalle tuskastuneena, kun tämä lähti repimään heitä silloin liikkeelle. Jos tyttö olisi ollut hevonen, hän olisi noussut takajaloilleen, mutta koska oli hänen kasvattamansa, päästi vain ynäh- dyksen, josta hän tunnisti koko sielun salpaavan suuttumuksen ja päättäväisyyden ja näki tytön kasvoilla oman peilikuvansa, puolalaisen prinsessan ylpeyden.
Marina Ivanovna Tsvetajeva, te olette petturi, tyttö lausui juhlallisesti. Salama leimahti rajusti uudelleen, korosti hänen tragedi- ennen taitojaan, mutta enää Marina ei jaksanut olla tytön esitykselle myötämielinen. Mutta ennen kuin Marina menetti malttinsa ukkosen jyly loittoni heistä molemmilla laskutavoilla.
182


Marina nosti laukusta miehen tuomat pullot, kaksi olutta, yksi kaipaa kuohuviiniä, lapselle ei ollut tullut erikseen mitään juomaa mukaan, olut saisi käydä, saksalaisten leipä. Hän antoi viinipullon miehelle. Mitä juhlitaan? Marina kysyi, kesän päättymistä ilmiselvästi, mies vastasi, uutta alkua, uutta elämää, hän päätti, he päättivät yhdessä.
Mies avasi pullon, se kuohui yli ja oli lämmintä, eikä mitenkään hyvää hyökyilevänä pullonsuusta juotuna, laseja heillä ei ollut, miten hän olisi tullut sellaista ajatelleeksi, muut naiset ehkä olisivat, huolehtivat kanaemot.
Minskiläisellä oli suunnitelma. Sateen laannuttua heillä olisi aina mahdollisuus juosta lähimpään kylään ja hypätä junaan, sinne olisi turvallista mennä.
Ja minnehän me sitten lähtisimme? Marina kysyi.
Miehen suunkaari oli jälleen pehmennyt, se oli melkein naisellinen, niin kuin hänen siro leukansakin, korvat, solisluut, värtti- näluut, kaikki kuin taiten valmistetulla nukella, mutta silti täynnä elämää.
Minne vain, ensiksi tietysti Prahaan ja sieltä pääsemme junalla mihin vain, mies vastasi. Konstantinopoliin, Marina ehdotti. Ei, ei sinne, mies vakavoitui. Roomaan mieluummin tai Ateenaan. Mennään vaikka Kairoon, Marina ehdotti, Antiikin raunioissa ei ole mitään uutta. Tahdon nähdä jotakin sellaista mistä en tiedä mitään. Rahaa hänellä ei ollut kuin kanttiinilounaan verran, mutta hän tunsi itsensä täysin vastuuttomaksi, hän ei ollut velkaa kenellekään, mustalaisprinsessa aina valmiina vaihtamaan kotia, aina liikkeellä. Mennään minne vain. Kunhan ei Moskovaan.
Aija katsoi häntä yhä syyttävästi, kuin haluaisi lyödä, silmät olivat mustat tähdet, mustat aukot. Minskiläinen koetti kiusoitella tyttöä, mitäs Bogengardtsitkin meinaisivat jos lähtisit meidän kanssa maailmaa kiertämään, tienaisit meille matkarahat pienillä esityksillä kadunkulmissa, nukkuisimme taivasalla, mutta tyttö ei leppynyt, ei lähtenyt leikkiin mukaan.
183


Marina tarjoili eväitä välittämättä enää tytön muijotuksesta, happamasta hiljaisuudesta, jonka melkein kuuli niin kuin kaasupullon paineen. Häneltä tyttö oli oppinut sanat ja runouden, Seijozalta mykkyyden ja vihanpidon taidon, molempia elämässä tarvittiin, mutta ei tytön olisi tarvinnut pilata kaikkea nyt.
Mutta kaikkea heillä oli, toisiinsa tuhriintuneita rommileivok- sia, kuohuviiniä, paratiisin lounas. Aija ei kuitenkaan suostunut ottamaan mitään, vaikka tyttö oli yleensä hyvä syömään, ei kieltäytynyt ruoasta, nyt ei olutkaan kelvannut. He söivät minskiläisen kanssa leivokset, niitä ei voinut säästää, tämän tsekkiläiset osasivat, tyttö saisi syyttää itseään, he ahmivat kermaisen romminmakuisen leivoksen toisensa jälkeen kuin päättäväiset, kauheat lapset ja laskivat joka haukkauksella salamoiden ja ukkosten väliä, yksi, kaksi, kolme, taivaalliset sotajoukot, heitä ei enää mikään säikäyttäisi.
Miten kaikki tuntuikin äkkiä niin hyvältä juuri tässä, suuren kohisevan jättiläisen sydämessä. Tämä on se linna jonne hän oli tullut, K O - T I kodittomien maailmassa ja samalla ikuisuuden kosketus märissä vaatteissa, tuhriintuneissa leivospapereissa, naurussa, kaiken naurettavuudessa, maalliset häät ukkosen jumalten suojeluksessa, vakava leikkijä varmuus siitä että pystyisi kääntämään tämän kaiken sanoksi, säkeiksi, joilla ei olisi vertailukohtaa.
Vain tupakat olivat märkiä, nahkapussukka, jossa Marina kantoi sätkiään, oli jäänyt auki ja vesi turmellut sen sisuksen. Mutta sekin ongelma ratkesi, miten helppoa elämä oli yhtäkkiä. Minskiläinen kaivoi heille eväslaukun sivutaskusta kuivana säilyneen tu- pakkarasian, oikean hopeaisen ja hänen sukunsa nimellä kaiverretun, mies ei yleensä itse polttanut, mutta osasi jo ennakoida rita- rillisesti Marinan mielitekoja, savukkeetkin olivat sopivan kapeita, hänen mittansa mukaan käärittyjä.
Aijan muistivihkot putosivat taskusta karikkeiseen maahan, minskiläinen puhdisti ne huolellisesti, ojensi Marinalle, rouva runoilijan uusin mestariteosko tässä, hän kysyi virnuillen, mestariteos kyllä, mutta ei minun vaan tämän tulevan nobelistin, Venäjän
184


oman Selma Lagerlöfin, Marina sanoi ja koetti hakea tytöstä tukea kehuilleen. Aija väisti päättäväisesti hänen katseensa. Marina avasi vihkon, suojasi, ettei muste leviäisi, kuinka paljon työtä metrisikään hukkaan jos kirjoitukset valuisivat Voskovin-kukkulan rinteitä sadeveden mukana jokeen, Berounkaa alas Vltavaan, Moldau- hun, Elbeen kuin Smetanan sinfonisessa runoelmassa. Mutta mins- kiläisen katos piti yhä vettä niin ettei vaaraa kastumisesta ollut.
Venäjältä puuttuu kunnon naisprosaisti, mutta se korjaantuu, Marina innostui, Aija kirjoittaa vielä Anna Kareninan uusiksi naisen näkökulmasta. Minun ei sitä tarvitse itse tehdä. Kuunnelkaa- han tätä, Marina avasi vihkon, millainen psykologinen silmä, millainen kieli tällä lapsella on, tähän ei pysty moni aikuinenkaan, eikä Aija ollut vielä kymmentäkään kun hän tämän kirjoitti, Marina oli varma että saisi tytön kehuillaan leppymään, vain minun Hippopotamukseni pystyy kuvaamaan ihmissielua näin älykkäästi.
Marina alkoi lukea Aijan huolellisella käsialalla kirjoittamaa tekstiä, kuvaus oli Berliinin ajalta, kustantaja Visniakista, jota Aija nimitti itsepintaisesti Helikoniksi, vaikka se oli vain kustantamon nimi, mutta Aijasta paljon kauniimpi kuin miehen oma: Helikon on jatkuvastijakautuneena kahden navan - jokapäiväisten asioiden ja oman sielunelämänsä välille. Jokapäiväisten asioiden paino pitää hänet kiinni maassa ja ilman sitä hän leijuisi välittömästi taivaisiin Andrei Belyin tapaan. Itse asiassa hänen ei tarvitse huolestua kovinkaan paljon jakautuneisuudestaan: hänellä on sielua vain vähän, hän tarvitsee ennemminkin rauhaa ja hiljaisuutta, lepoa, unta, mukavuutta, juuri niitä asioita joita sielu ei tarjoa. Kun Marina pistäytyy hänen toimistossaan, tämä rauha on mennyttä, hän riistää sen niin kuin sielu, joka tekee levottomaksi. Tässä vaiheessa Marina korjaili vähän tytön ajatusta ja lauserakennetta, joka oli turhan monimutkainen, tytön olisi vielä opittava kirkkautta, selkeyttä, mutta sitten hän jatkoi hymyillen: Marinan ystävyyteen eivät kuulu kehtolaulut eivätkä kehdotkaan sen puoleen, mutta jätti pois seuraavan liioittelun siitä, että hän työntäisi lapsetkin vaunuistaan maahan omalla taivaallisella innostuksellaan, ja jatkoi seuraa¬
185


vasta: Helikonille Marina puhuu kuin Titan -jättiläinen. Hän on tälle yhtä käsittämätön kuin Pohjantähti Kaukoidässä asuvalle ja yhtä viekoiteleva. Marinan sanat saavat Helikonin uskomaan että hänen vaivalloisten arkiaskareidensa täyttämän tunnelin päässä näkyy valoa tehtaan valumavesien sijaan.
Metafora viimeisessä lauseessasi, valoa tehtaan valumavesien sijaan, on oikein osuva, Marina huomautti Aijalle, mutta olet jättänyt lauseen muuten huolimattomasti kesken, hänen vaivalloisten arkiaskareidensa täyttämän tunnelin päässä, on liian raskas ja monimutkainen. Meidän täytyy muokata sitä, se saa koko kappaleen epätasapainoon. On vielä paljon työtä. Korjaukset olisi jätettävä sittenkin iltaan, hän ajatteli harmistuneesti, sateessa olisi turha alkaa editoida, lyijykynä ei edes jättäisi jälkeä pehmentyneeseen paperiin.
Mies nojasi Marinan olkapäähän ja seurasi katseellaan tytön tekstiä. Teillä on samanlainen käsiala, mies totesi äkkiä, yhtä kaunis ja siro, niin kuin te olette itsekin. Minskiläinen kietoi kätensä hänen lanteidensa ympärille. Eikä Marina kääntänyt omia kasvojaan pois vaan tunsi kuinka hänen koko sydämensä putosi rintakehän lävitse, selkään, solar plexukseen, kun mies puristi häntä toisella kädellään määrätietoisella otteella, vailla minkäänlaista pehmeyttä. Sydän, ei hän ollut tuntenut sen olemassaoloa muuna kuin nyrkinkokoisena ja lyijynpainoisena kivenä, nyt sen tilalla oli pelkkä tuulinen sola, yhtäkkinen keveys. Hän pysyi silti tyynenä, häntä oli turha mairitella, vaikka minskiläisen sanat tuntuivat vatsanpohjan onteloissa kuin sananjalkojen aukeavat kärhet.
Marina antoi Aijan vihkon miehelle ja kehotti tätä lukemaan eteenpäin ja mies hikikin kuin hyvin koulutettu näyttelijä, vakavasti ja vailla ivaa: Saatoin aistia kuinka Marina veti hänen murtunut- ta varttaan puoleensa, kuten aurinko kasvinversoa. Tämä aurinko oli kuitenkin kaukana etäisyyksien päässä, koska Marinan olemuksen kaikkeus on yhtä hillittyä kuin yhteen puristettujen hampaiden, kun hän taas on pa~ junkaltainen ja pehmeä kuin hernerokka.
186


Marina ei voinut olla nauramatta Aijan yhä mahtipontisemmille metaforille, jotka purskahtivat kömpelöinä liiasta yrityksestä. Aija, et voi verrata samassa lauseessa miestä pajuun ja hernerokkaan, ellet halua tehdä parodiaa, hän sanoi opettavaisesti, vaikka tunsi samalla ohenevansa paperiksi miehen sylissä, nyt kuvauksesta tulee tahattoman koominen.
Mutta tilannekuvauksen Aija osaa hyvin, eikö vain, mies huomautti. Ja tarkkanäköinen hän on, varsinkin miesten suhteen, Marina lisäsi miestä hämäten. Miesten ja elämän, vai mitä Aija? hän kysyi mutta yritti turhaan saada Aijaan katseyhteyttä.
Helikon, VIsniak, on todella juuri tuollainen, kuinka helppo hänen maailmaansa olikaan järkyttää, Marina pilaili, toivottavasti hän ei ole ystävänne, mutta sanokoon hän mitä sanoo, me löydämme vielä kustantajan ja tästä tulee suurenmoinen teos, Jokapäiväisen ennusmerkit, meidän yhteinen kiijamme, Marina julisti, eikä hän saanut pidäteltyä intoaan, tunsi lämpenevänsä miehen kylkeä vasten, he todellakin saisivat tämän kiijan tehtyä. Se on aivan oikein noille esteeteille, jotka eivät suostu kustantamaan minun kiijaani, siinä on heille politiikkaa, totuus Moskovasta, totuus venäläisyydestä, sielun totuus. Marina sulki vihkon ja työnsi sen takaisin eväslaukun taskuun. Hän näki, että Aijan korvat punoittivat, ja niin myös posket, mutta hän oli varma että tyttö olisi mielissään.
Tämän Viäniakinko kanssa teillä oli suhde, minskiläinen kysyi melkein provosoivasti, Seijoza mainitsi jotakin sellaista palattuaan Berliinistä, pelkäsi että jäisitte sinne jonkun kustantajan vuoksi.
Se romanssi kesti varmaan päivän, ei puoltatoista enempää, Marina nauroi pilkallisesti. Niin kuin Aija sanoi, mies kuin haalea hernekeitto.
Äkkiä tyttö lähti katoksen alta, singahti nopeasti kuin jänis tai kettu tai iso lintu, eikä sanonut hänelle mennessään mitään. Marina kimmahti ylös ja huusi tytön perään, mutta Aija oli jo kadonnut pensaisiin. Minskiläinen rauhoitteli Marinaa, tytöllä oli varmaan vain pieni hätä, hän tulisi aivan kohta takaisin.
187


Marina päästi nolon pakonomaisen naurahduksen, hän ei ollut koskaan ollut kauhean luonteva näiden asioiden kanssa, hän tunsi omankin rakkonsa halkeavan, tosiaan, sitä se oli, hänkin oli jo pidätellyt jonkin aikaa, eikä ollut iljennyt lähteä märkiin puskiin, kuin kehot olisivat samalla ajastimella ajastettuja, kun toinen meni tarpeilleen, oli toisenkin päästävä, niin oli ollut siitä asti kun tyttö oli syntynyt. Ja rätit, ne olisi vaihdettava, työnnettävä vaikka sammalta tilalle, mies huomaisi kaiken aivan pian, kaikkoaisi hänen läheltään, onneksi mustuva läikkä ei näkyisi hänen kastuneessa mekossaan niin selvästi, ja hän voisi nousta ylös ja lähteä viimein liikkeelle.
Mutta meillä ei ole mikään hätä, mies kyseli. Ei, Marina vastasi, vaikka pelon musta nielu tuntuikin imaisuna vatsassa, ja se nousi, alkoi täyttää häntä, ei minulla ole mitään hätää.
Silloin minskiläinen otti hänet syliinsä, tylppä ote, lähes kovakourainen, käskevä. Hän kääntyi ja suuteli miestä, nopeasti, kuin haluaisi sen ensiksi pois päiväjärjestyksestä, korsetti antoi myöten miehen luita vasten, mitä hän oli sen alla muuta kuin pehmeää nilviäisen lihaa, lihakset velttoina, nivelistä voima kadonneena ja veri, veri joka tahtoi hänestä ulos, niin kuin koko elämä. Mutta hän antoi koko painonsa mennä, valahtaa minskiläistä vasten, ja sitten hän suuteli miestä suudellakseen itsestään pois kaiken, surun, pelon, huolen ja uupumuksen, joka oli tehnyt hänestä kuivan autiomaan, ja suuteli niin kuin jättäisi samalla kaiken tutun taakseen, niin kuin savi joka ryöppysi jalkojen alta, hävitti kaiken perustan, niin hän suuteli, niin kuin ei ollut koskaan suudellut, tai oli, vain Sonjaa, hevosennauruista Sonjaa hän oli suudellut yhtä rajusti, suudellut niin kuin tahtoisi repiytyä kiinni toisen limakalvoihin, jänteisiin, kudoksiin, elämään, anna minulle elämä, älä ikuisuutta.
Aija, joko olet valmis, Marina huusi samalla kun suoristi mekkonsa.
Märkä viltti oli eläimen taljan painoinen, kun he astuivat sen alta, ja alkoi päästää vettä. Tytöstä ei kuulunut mitään. Ei vastaus-
188


huhuiluihin. Eikä lasta näkynyt lähistölläkäään, ei pensaissa, ei uiden takana, ei ruohikossa, koiranputkien seassa. Marina tähysi kauemmas ja näki sitten vettyneet askelet maaperässä, tytön levei- den nahkakenkien jättämät, ne näyttivät vievän syvemmälle metsään mutta kauempana askelet olivat jo peittymässä veden alle. Tyttö oli lähtenyt omia teitään, saattoi olla ehtinyt minne vain.
Marina ryntäsi puiden lomaan. Mies tuli hänen perässään. Huoli lainehti tummareunaisena. Aija ei ollut koskaan tehnyt tällaista. Ainahan tyttö oli juossut hänen edellään, ja hän oli antanut tytön mennä omia menojaan, ja luottanut että tyttö palaisi, niin kuin kaiku vuorilta, ja niin oli aina, aina tyttö tuli takaisin.
Odota, ei tyttö ole kauas ehtinyt, mieskin rauhoitteli, eksytte molemmat jos tuolla tavalla riuhdotte.
Marina nykäisi itsensä irti miehen kädestä, mikä tämä oli neuvomaan. Mutta nyt hän ei enää tiennyt mihin suuntaan lähtisi, missä linna oli, mitä tyttö oli oikein ajatellut, sinnekö hän oli lähtenyt, ja mitä hän oli itse tehnyt, antanut tuollaisen harlekiinin vietellä itsensä, näyttäköön nyt sitten neuvokkuutensa.
En usko että hän on mennyt linnalle päin, piilottelee jossakin, mies järkeili.
Marina tiesi, että tyttö voisi olla niin päättäväinen että lähtisi yksin linnalle ja oli saattanut ehtiä vaikka kuinka kauas. Ukkonen oli nyt jo loitontunut kylälle päin, salama ei tyttöön iskisi enää. Silti hän pelkäsi, kauhu sai hänestä yliotteen nopeasti, sama tunne kuin pellolla aiemmin, pelko lamautti hänen jokaisen jäsenensä, hän oli nyt kuin mutaan juuttunut hieho kun äsken oli ollut kaikkivoipa maailmanvalloittaja, kävellyt mantereen poikki ajatuksen nopeudella kuin Lenz, vaeltajanainen amatsonien sukua.
Minskiläinenkin näki tietysti, miten hän jähmettyi, avuton vetäytynyt ilme nousi miehen kasvoille. Hän oli ollut sodassa, nähnyt kuolevia ja ruumiita, mutta ei osannut suhtautua hysteerisiin naisiin, pelkäsi varmasti itkua ja kyyneleitä niin kuin kaikki miehet. Pelkoja rohkeus, niitä erottaa vain ohut verho niin kuin elämää ja kuolemaa.
189


Marina lähti juoksemaan, avuton hän ei ollut, ei yhdenkään miehen silmissä, aluksi hän meni väärään suuntaan, hän oli nyt jo sekoittanut suunnat, mies tuli perässä, huhuili tyttöä, tuota suutako hän oli juuri suudellut, tuota. Saamet muuttuivat tammiksi ja sitten havupuiksi, kun he tulivat kylään laskeutuvan jyrkänteen reunalle. Sade oli laantunut jo niin että linna näkyi taas selväpiirteisenä, sitä olisi voinut koskea.
Kun he tulivat metsäiselle rinteelle, jossa kivet ja oksat syöksyivät vesivyöryissä, ja alkoivat laskeutua alas joelle päin, Marina tunsi miten muta liukui hänen jalkojensa alta, kuin koko maa olisi äkkiä muljahtanut alta. Hän ei ehtinyt saavuttaa tasapainoa vaan rojahti kyljelleen pehmeään maahan. Häneen ei sattunut, mutta jalka oli juuttunut saveen. Kun hän yritti vetää jalkaa mudasta, hän tunsi pienen nykäisyn; sandaalin remmi katkesi.
Minskiläinen nosti hänet ylös, tämä oli kaiken huippu, miten noloa, peinlicL Kenkä oli jäänyt saveen. Mies kaivoi jalkineen mudasta, puhdisti, mutta se oli auttamatta rikki, ne olivat ainoat sandaalit jotka hänellä oli, parhaat kengät, eikä hänellä olisi varaa uusiin.
He jatkoivat matkaa, oli vaikea hengittää ja kävellä, tupakat olivat kastuneet kun he olivat kaatuneet, Marinan oli pakko heittää ne pois. Hän koetti rämpiä paljain jaloin höllyvässä kylmässä mudassa, ja joutui tarrautumaan monta kertaa miehen käsivarteen, ettei olisi menettänyt tasapainoaan uudestaan, taas keho pilaili hänen kanssaan, epäluotettava ruumis, ei hänestä olisi tällaiseen sekavaan leikkiin.
190


niin pian kuin ensimmäinen kirje saapuu, me unohdamme iljan ja ljuban, petturit, pikkuporvarit, hirttäytykää periaatteisiinne marina polttaa ilja grigorjevitsin kirjeet ja avaa uuden
miekkajäljitelmällä pahaa arvaamatta auki repäisty kuori, harmaata paperia, paksua ja kankeaa, mutta kirje yhtä kiihkeää hengitystä, ja kaikki runot, Sisareni, Elämä
tarjoat huuliasi, saat tilalle tähtien sateen
Sehän on kuin sulkisi syliinsä koko taivaankannen kuin kietoisi kätensä Herkuleen harteille
muistatko boris leonidovitsin, hän on runoilija, ei ole toista yhtä suurta venäjällä, mutta sanoi minulle: jonakin päivänä haluan kirjoittaa suuren romaanin, rakkausromaanin, jonka päähenkilönä on nainen, sankaritar, niin kuin Balzacilla, ja minä ajattelin, miten oikein, miten välttämätöntä, hän on oikea runoilija, tietysti muistan boris leonidovitsin, muistan paremmin kuin marina itse: lumisade, runoilta zamoskvorestjen puolella, keittiössä pelokkaan karhun kädet, sininen lasi jota ne puristavat, hän pelkää
191


esiintymistä enemmän kuin kuolemaa, ja kun hän aloittaa hän ei saa änkytykseltään sanottua mitään, mutta lumisessa porstuassa hän pysähtyy minun edessäni ja sanoo minulle: ei niin suurta surua ettei lumi sitä tyynnyttäisi, kannan sanoja mielessäni koko talven
Ensimmäisen kirjeen opettelemme yhdessä ulkoa, luemme ne ääneen, niin että olemme yhtä kirjeen henkäysten kanssa. Jokainen kirje tuoksuu erilaiselta, niin kuin puut jotka tuoksuvat erilaisilta eri vuodenaikoina. Vain käsiala pysyy samana.
Marinalle monta kevyttä sivua, viisi, seitsemän sivua, valon kaatosadetta, hän sanoo, ja minulle yksi painava, kädenpainoinen. Hän on tärkeämpi kuin kaikki täkäläiset runoilijat yhteensä, Marina sanoo. Hän on veljeni, elämäni.
Aluksi koko kaupunki on täynnä hänen käsialaansa, taivas, puut, vesi, fasadit, Museuminseln, sanat kuin linnunlento tai lentokoneen peräänsä jättämä vana.
Kun me heräämme, hänen sanansa ovat meidän kanssamme niin kuin auringon valo. Ja siitä eteenpäin: jokapäiväinen elämämme pelkkää valon kaatosadetta.
Ja hänen lauseensa ja hänen tuoksunsa pysyvät meissä niin kuin vesi ja painovoima, ne antavat kaikelle uuden rytmin, kielelle uuden muodon.
192


Moskova
Elokuu 1939
Seijoza tuli aamuyöllä Merzljakovski pereulokille, kun olin jo unessa, Liljakin nukkui sikeästi.
Heräsin aluksi siihen etten voinut hengittää, kuin jokin raskas ja vettynyt olento istuisi naamallani. Havahduin vasta kun tajusin, että joku oli eteisessä. En säikähtänyt. Tiesin heti, että se ei voisi olla kukaan muu kuin Seijoza. Isä osasi tulla hiljaa kuin varas, vaijostaja. Niin hänen täytyi liikkua kaikkialla, ei saanut näyttäytyä, ei paljastua.
Seijoza veti eteisen kaapin päältä hevosenjouhipatjan alas ja rullasi sen auki kapealle lattialle. Lilja oli sanonut että voisi veli yöpyä huoneenkin puolella, silloin kun Zinaida Mitrofanova ei ollut siellä, mutta Seijoza nukkui aina patjallaan kapealla käytävällä, onneksi olin lakaissut sen aamulla eikä näyttelijöitä juossut enää ennen ensi-iltaa Liljan luona tunneilla heti aamusta.
Ojensin Seijozalle peitteen ja tyynyn, joita alkovissani oli monta. Pimeä oli niin tiheä, ettei nähnyt omaa kättään, erotin silti että Seijoza oli käynyt istumaan patjalle, veti kenkiä pois.
Hipposeni, Seijoza kuiskasi.
Leijona, naurahdin ja annoin käteni verhon lomitse isän käteen, ja kaikki metsän eläimet. Lilja käänsi natisevalla divaanilla
193


kylkeä ja ähkäisi, mutta hän ei ollut herännyt Seijozan tuloon. Isän nauru oli väsynyttä. Sairasta miestä ei olisi saanut pitää ylhäällä koko yötä. Neuvotteluja, neuvotteluja, suunnitelmia, kuulustelujakin ehkä, eikä isälle silti annettu kunnon tehtäviä apparaa- tissa, ei mitään minkä varaan olisi voinut suunnitella päiviä, jolloin oli parempana ja jaksoi. Pidettiinkö häntä liian sairaana palvelukseen? Vai pitikö hänen lunastaa luotettavuutensa valtion silmissä yhä uudestaan niin kuin hän oli päivä toisensa jälkeen joutunut Pariisissa tekemään? Eikö hän ollut osoittanut lojaalisuutensa tarpeeksi selvästi, kun oli ottanut niskoilleen syyn toisten tekemästä murhasta? Sillä siitä Lausannessa attentaatista vuosi sitten syksyllä oli Seijozan osalta ollut kyse, vaikka Marina ei sitä uskonutkaan. Niin pahasti ranskalaiset poliisit ja vastavakoilun elimet olivat Marinaa ennen hänen lähtöään pelotelleet, eikä hänellä ollut Pariisissa lähellään ketään joka olisi voinut kertoa totuuden. Totuus oli se, että Seijoza oli suostunut ottaamaan petturivakooja Ignaz Reissin salamurhan jäijestämisen omiin nimiinsä suojellakseen muita, tärkeämpiä tahoja, ja jotta sai viimein luvan matkustaa Moskovaan. Sillä hän sai viimeinkin puhdistettua menneisyytensä, valkoisen armeijan leiman, erehdyksen, jonka hän oli tehnyt nuoruuden harkitsemattomuudessa. Seijozan maksama hinta kotiinpaluusta oli paljon kovempi kuin se jonka minä olin joutunut maksamaan. Mutta edes minulle hän ei voinut sanoa, ketä hän tarinallaan suojeli.
Isä sanoi lepuuttavansa jalkojaan eteisen lattialla pari tuntia, mutta oli makuulleen käytyään oudon kiihtynyt ja levottoman oloinen. Ehdotin, että hän voisi nukkua sängyssäni, itse nukkuisin lattialla patjalla, heräisin kuitenkin töihin muutaman tunnin päästä. Serjoza esteli, hän lähtisi aikaisin takaisin Bolsevoon, ei tahtonut huolestuttaa Marinaa, ja häntä oli ohjeistettu välttämään liikkumista Moskovassa päiväsaikaan.
Kysyin, oliko tapahtunut jotain. Oli, todellakin oli, Seijoza kuiskasi. Tiesin etten voinut kysyä häneltä öisten tapaamisten sisäl¬
194


löstä mutta nyt hän sanoi että saisin lukea kaikesta lehdistä huomenna. En malttanut olla kyselemättä enempää, ei Zurgaziin ainakaan ollut tullut mitään mullistavia tiedonantoja, ja olin ollut siellä myöhempään kuin kukaan muu. Strastnoi bulvarin lehdissäkin tiedettäisiin uutinen jo tässä vaiheessa yötä. Mutta kaikki aamun lehdethän olivat menneet jo painoon. Etusivut menevät uusiksi, Seijoza tiesi, päätoimittajia oli varoitettu. Nyt isä ei enää voinut olla kertomatta.
Varoimme herättämästä Liljaa, vaikka tuntui että koko maailman pitäisi olla hereillä tällä kellonlyömällä. Stalin ja Hider olivat tehneet yön aikana sopimuksen. Tai oikeammin heidän edustajansa toveri Molotov ja Saksan ulkoministeri Ribbentrop olivat alle- kiijoittaneet aamuyöhön kestävissä neuvotteluissa paperin, jossa molemmat valtiot pidättäytyivät aloittamasta minkäänlaista hyökkäystä toisiaan vastaan.
En aluksi uskonut Seijozaa, ajattelin että hänen täytyi vitsailla. Stalinko olisi tehnyt sulassa sovussa sopimuksen pahimman vihollisensa kanssa? Totta se oli, tieto oli tullut Kremlistä Lubjankan öiseen palaveriin heti allekiijoitushetken jälkeen. Uutinen oli ehtinyt jo ulkomaisiin tietotoimistoihinkin. Yksityiskohdat selviäisi- vät aamulla, Seijozallakaan ei ollut tarkempaa tietoa sopimuksen ehdoista.
Minun teki mieli avata yksi näyttelijöiden jättämistä samppanjapulloista, mutta sen sijaan sanoin isälle, että oli yritettävä nukkua, muuten hänen sydämensä laukkaisi kaikesta kiihtymyksestä loppuun. Isä sanoi, että minun oli turha huolehtia, se juoksisi juuri niin kauan kuin sen oli tarkoitus juosta, kyllä se yhden sopimus- paperin vielä kestäisi.
Tiesin että isän oli vaikea nukahtaa, vaikka oli miten väsynyt. Datsalla hänen oli oltava koko ajan varautunut siihen, että hänet haettaisiin öisiin neuvotteluihin, siitä ei koskaan ilmoitettu etukäteen. Usein hän sai nukuttua vasta aamun sarastaessa kun ne eivät varmasti enää tulisi. Seijoza oli kertonut, miten pysytteli yön
195


vuoteessa paikoillaan ja piti silmiä kiinni, kuunteli ääniä, vaikka oli hereillä, ei noussut töidensä ääreen, jos nousisi, oli varma että silloin vasta auto ajaisikin heti pihaan ja taas lähdettäisiin. Onneksi hän tiesi jo nykyään pääsevänsä aina takaisin kotiin aamuksi. Öisissä neuvonpidoissa hän oli oppinut pysymään valveilla, he antoivat hänen juoda kahvia niin paljon kuin hän halusi, eikä uni tullut seuraavanakaan päivänä helposti. Ja nyt Marina piinasi Seijozaa päivin öin vuoroin mykkyydellä, vuoroin syytöksillä, ei hellittänyt otettaan.
Tänä yönä emme saaneet kumpikaan heti unta. Kun huomasin että isä vielä pyöriskeli hereillä, kysyin, mitä datsalle kuului. Seijoja ei halunnut puhua siitä, sanoi vain että kaipasi nauruani, haluaisi kuulla sitä lisää. Naurua oli talossa tätä nykyä liian vähän. Talvella meillä oli naurua riittänyt, se oli ollut ihan erityinen talvi, meidän ensimmäinen yhteinen Moskovan talvemme ja tietysti niin kylmä kuin oli luvattu, kylmin talvi sotakommunismin jälkeen. Kaikki ei ollut järjestynyt vielä niin kuin piti, mutta talo pysyi lämpimänä kovillakin pakkasilla ja minä jaksoin aamuisin lähteä ensimmäisillä junilla toimitukseen, ja sain palatessani jätettyä Moskovan ongelmat, toveri Matvejevin ja toveri Sezemanin ja koko Komsomolin osaston höykytyksen junamatkalle, en tuonut niitä mukanani talolle. Emme me nauraneet edes millekään erityiselle, vaan pienille asioille, kylmässä pörhistelevien lintujen kömpelölle tanssille, isän Buster Keaton ja Chaplin -esityksille, Murin kirjeiden vitseille, kun kannoimme yhdessä puita ja jääriitteistä vettä kaivolta, pientä, yhteistä elämään tyytyväistä naurua. Sen avulla jaksoi tehdä työtä, opiskella, kestää sietämätöntä hidasta muodonmuutosta.
Saatoin vain kuvitella, kuinka kamala tunnelma Bolsevossa oli nyt, päivästä toiseen, siihen eivät auttaisi edes Murin pilapiirrokset. Marinan tulon jälkeen elämä Bolsevossa oli pelkkää riitaa, hän osasi myrkyttää ilman. Miksi Marina ei voinut päästää Serjozasta irti tai antaa anteeksi, oman perheensä vuoksi Serjoza oli pistänyt peliin nimensä ja maineensa, henkensä ja vapautensa. Marina
196


oli syyttänyt Seijozaa ankarimmin siitä: että mies oli jättänyt hänet yksin kaikkien Pariisin emigranttien halveksittavaksi ja syljettäväksi. Niin kuin hänellä olisi ollut valinnanvaraa siinä vaiheessa enää toimia toisin.
Kerroin isälle vielä, että apparaatti oli ottanut minuun viimein yhteyttä. Ja että tapaaminen yhdyshenkilön kanssa olisi perjantaina minua jännitti aika lailla. Sanoinhan, että sinut rekrytoidaan varmasti, Serjoza huoahti kannustavasti, mutta jotenkin yllättymättä, ehkä hän tiesi asiasta etukäteen, oli ehkä yrittänyt vaikuttaakin siihen. Olisi outoa etteivät he rekrytoisi sinua täällä. Teit niin hyvää työtä Pariisissa.
Kuuntelin taas Liljaa, kuuntelin käytävää. Talo oli aivan hiljainen, vain vesiputket kurlailivat jossakin, lapsi itki, korvasärystä ehkä, joku itki joka yö. Isä puristi minun kättäni peiton lävitse, olen onnellinen sinun puolestasi, hän sanoi. Itse olin enemmän huolissani enkä ollut edes varma, mikä minua huolestutti, kaikkihan oli nyt hyvin, parhaimmassa tapauksessa sodanuhkakin kadonnut näköpiiristä.
Tunsin kurkussani raskaan möhkäleen, kun hengitin sisään ja kysyin oliko hän kuullut Koltsovista. Isä ja Mihail Koltsov olivat olleet aina melko etäisiä, vaikka olivatkin työskennelleet samoissa operaatioissa, Serjoza sanoi, että ei koskaan tullut toimeen itseään korostavien älykköjen kanssa, mutta minä epäilin että kyseessä saattoi olla jokin naisjuttu, Koltsov oli vienyt jonkun tytön Seijozan nenän edestä, ennen saksalaisen Maria Osteriin punaista tukkaa ja vielä punaisempia kirjoituksia Koltsov oli vienyt kaikkien naiset.
Serjoza hengähti terävästi: se mies petti meidät. Ja me pidimme häntä ystävänä ja hengennostattajana. Sanoin että minun oli vaikea uskoa, että Koltsov olisi ollut trotskilalainen petturi niin kuin joku Reiss ja ansainnut rangaistuksen ilman oikeudenkäyntiä.
Serjoza sanoi ettei asia ollut niin yksinkertainen. Oli selvinnyt että Koltsov työskentelikin ranskalaisten laskuun, koko Espanjan- operaatio oli hänelle pelkkä peiteoperaatio, jonka avulla hän paljas¬
197


ti ranskalaisille Stalinin taktiikan. Hän oli taitava, tietysti, Seijoza jatkoi, onnistui huijaamaan kaikkia, itse mestariakin, joka kohteli häntä kuin omaa poikaansa. Sinunkin sanasi on otettu todisteeksi hänen vastatoiminnastaan.
Olin ihmeissäni, minä en ollut raportoinut Koltsovista missään vaiheessa. En ollut Komsomolin naisellekaan sanonut mitään mikä olisi voinut vahingoittaa häntä. Koltsovin kohdalla he ovat erehtyneet, väitin kiihtyneesti. Koltsov oli yhtä luotettava kuin suomalainen graniitti ja lojaali valtiolle ja apparaatille kuin sinä, Seijoza.
Sinun on turha hätääntyä, Aija, Seijoza tyynnytteli, on meidän velvollisuutemme isänmaata kohtaan ilmoittaa kaikista tapauksistapa olet toiminut oikein tietämättäsi. Epäluotettava aines on luonnollisesti eliminoitava. Tiedämme myös hyvin, hän jatkoi, että koneisto on systemaattinen, ja niin tarkka, ettei erehdyksiä voi tapahtua. Se varmistaa kaiken moneen kertaan.
Isä kuulosti kovalta ja joustamattomalta, ja vaikka hän yhä kuiskaili, tunnistin hänen virkaäänensä, jonka olin kuullut usein euraasialaisten kokouksissa, varsinkin silloin, kun hän koki tilanteen uhkaavana tai asemansa epävarmana.
Koltsov ei ollut luotettava enää pitkään aikaan, Seijoza kiihtyi vuorostaan, hän vaihtoi tietoja myös amerikkalaisten ja englantilaisten kanssa. Sitä paitsi ei hän mikään lempeä mies ollut, niin kuin sinä ajattelet, hän oli kylmäverinen peluri, juuri Koltsov antoi määräyksen teloittaa kokonaisen vankilallisen francolaisia Madridin miehityksen aikaan.
Mutta ne olivat fasisteja, minä puolustin, hänellä oli Stalinin valtuutus tuhota fasistit ja trotskilaiset. Eikö sinullakin ollut? Etkö sinä olisi toiminut samoin? Isä alkoi silloin yskiä rajusti, puuska ravisteli koko hänen kehoaan, kuulosti kuin Seijozan keuhkot re- peäisivät, sydän halkeaisi, enkä voinut jatkaa asiasta enää enempää. Nousin, otin isää hartioista, hieroin selkää.
Onko sinulla lääkkeitä?
Ei, en tarvitse nyt. Menee ohi.
198


Tarjosin isälle vettä lasista jonka olin lääkärin neuvosta varannut aamun pahoinvointia varten, ja annoin isomman tyynyn, jotta isä voisi nukkua puoli-istuvassa asennossa. Se auttoi yskänpuuskiin. Olin oppinut sen jo lapsena. Lopulta yskä laantui, Seijoza kävi pitkälleen ja veti viltin korviin, hän hengitti yhä nopeasti, epätasaisesti, kuin olisi yrittänyt laannuttaa sydämen laukkaa, kuulin hänen kiihtymyksenä, josta luin nyt enemmän pelkoa kuin syytöstä, silti hän nykäisi äkkiä minua jalasta, kutitti, hyvä etten kiljaissut Liljaa hereille. Mutta täti nukkui sikeästi kaikesta metelistä huolimatta, kuului tasainen hengityksen hurina. Sitten havahduin. Olin unohtanut kokonaan oman tilani, juhlanaiheeni, koko raskauden, mutta nyt oli liian myöhäistä kertoa Seijozalle.
En ollut saada unta enää ennen aamua. Asiat jotka tapahtuivat olivat liian suuria käsitettäviksi, ne alkoivat hiljalleen muuttua epätodellisiksi, valtava mullistus tapahtui samaan aikaan omassa kehossani ja koko maailmassa. Todellista oli vain Seijozan kuorsaus, Liljan hengitys, pimeä jonka varassa kelluin ajassa ja avaruudessa. Pian aamun valo alkoi jo hiipiä kadulle, valju valo mursi pimeää verhojen välistä. Seijozan hengitys laantui, tyyntyi, ja hän alkoi kuorsata kuin sordiinolla, kuin unessakin olisi tietoinen toisista, ei tahtonut olla harmiksi, herättää huomiota, olla liikaa missään suhteessa.
Isä nukkui patjalla minun huoneeni lattialla Pariisissakin, kun olimme vaihtaneet asuntoa maksamattomien vuokrien vuoksi ja huonekalut oli ulosmitattu. Hän oli ollut hoidettavana parantolassa pitkään, mutta toipunut ja päässyt kotiin eikä hänelle ollut vielä saatu hankittua omaa vuodetta. Marinan kanssa he eivät olleet nukkuneet samassa sängyssä vuosiin, en muistanut olivatko koskaan nukkuneetkaan.
Kuuntelin silloinkin isän rohisevaa hengitystä, säpsähtelyjä unissaan, hän ei ollut parantunut kunnolla, vaikka oli viettänyt nionta kuukautta sanatoriossa Sveitsin rajalla. Silti Seijozan hengitys pimeässä huoneessa sai minut rauhoittumaan, unohtamaan
199


nälän, Natalia Gontsarovan piikittelyn tunneilla, oman kömpelyy. teni, sen että olin pelkkä kuvientekijä ja jäljentäjä, en mikään oikea taiteilijana sen päälle Marinan käskyt ja solvaukset, sen miten kaikki aina yltyi tukehduttavaksi riitelyksi, ja minä lopulta ihan tahallani sanoin Marinalle jotain niin ilkeää, että hänen oli pakko itkeä, oikein ryöhkätä, muussa en ollutkaan niin taitava kuin siinä. Mutta paha olo siitä tuli aina koko päiväksi, oli paha olo kaiken aikaa, kuin olisi kantanut kivenmurikoita rintalastan alla.
Monina öinä isä ei tullut ollenkaan kotiin, ja silti odotin puoli- valveilla ja havahduin askeliin portaikossa. Joskus hän tuli pastik- sen hajuisena ja pyöri patjallaan levottomasti, ähki, ja kun kyselin mikä oli hätänä, Serjoza tuskaili, miten oli pilannut kaiken, ja tuskaili vielä ennen kuin nukahti, miksi ihminen ei vain saisi unohtaa menneisyyttään ja olla vapaa.
Serjoza alkoi olla öitä yhä enemmän poissa. Senkin jälkeen kun isän lehti lakkautettiin, hän jatkoi työtä Kotiinpaluun liitossa, mutta missään elokuvan kuvauksissa hän ei öisin työskennellyt niin kuin hän Marinalle kertoi. Ja Marinalle tuntui olevan sama missä hän oli, vaikka olisi viettänyt yönsä kenen tahansa naikkosen sängyssä. Hän oli keskittynyt Murin koulunkäyntiin ja omien lapsuus- muisteloidensa kirjoittamiseen.
Ei Serjozalla mitään naikkosia ollut, mutta hyviä ystävättäriä sen sijaan, nuoria ihastuksia, kuten Vera Traill, silloin nimeltään Suvtsinski vanhoillisen miehensä mukaan, ja Milja Litauer, siniverisiä ja vallankumouksellisia, määrätietoisia ja itsenäisiä naisia, jotka tekivät myös työtä liitossa. Näin monta kertaa, miten näidenkin älykkäiden naisten hoivavaistot heräsivät, kun Serjoza astui paikalle, silmät kuopalla, virttyneet vaatteet, eläimenpoikasen hymy, ja traaginen menneisyys, joka jossain vaiheessa aina tuli esiin: vallankumouksellinen anarkistiperhe, äidin vankeus, maanpako Pariisiin, Serjozaa ei otettu mukaan, hän oli sairas, liian vanha tai liian nuori, yhtä kaikki, pian veljen kuolema, kamala tapaturma, poika oli vahingossa hirttäytynyt sotaleikissä, teloittanut itsensä,
200


pelkkää leikkiä se oli ollut, mutta äidin itsemurha heti sen jälkeen ei ollut leikkiä, miehensäkin kuoleman anarkisti Elisabet Dumo- vo kesti mutta ei nuorimman poikansa, joka oli hänelle kaikki kaikessa, eikä Seijoza saanut kuulla kummastakaan onnettomuudesta kuin vasta seuraavana jouluna, hänelle ei kerrottu mitään, ei pidetty tarpeeksi tärkeänä edes siihen, ei ihme että se meni kaikki hänen keuhkoihinsa ja sydämeen.
Kun Seijozan yöllisten toimien todellinen luonne selvisi minulle, olin tuskin puheväleissä Marinan kanssa. Olin alkanut olla enemmän mukana Kotiinpaluun liiton toiminnassa, ja Vera Trail- lista oli silloin tullut jo hyvä ystäväni, kulutimme päivät liiton toimistolla rue de Bucilla ja yöt Montparnassen mustissa swing- baareissa, Croix du Sudissa ja Bricktopissa. Vasta Veran puheista aloin ymmärtää, että koko Kotiinpaluun liitto oli pelkkä peitejär- jestö Neuvostoliiton ulkoasiainministeriön ja salaisen poliisin varjostus - ja tiedustelutoiminnalle, sille niistä Marina aina puhui syvällä fyysisellä kammolla; heitä hän nimitti tsekan murhamiehiksi.
Seijozalla oli kaiken peitetoiminnan katveessa tärkeä rooli, tärkeämpi pesti kuin mitä kamera-assistentin työ Josif Gordonille olisi ollut: hän rekrytoi ihmisiä tiedustelijoiksi ja vakoojiksi ja osallistui itsekin merkittäviin vaijostusoperaatioihin. Toiminnalla oli kaksi selkeää vihollista: fasistit ja trotskilaiset. Leon Trotski, Stalinia vastaan kääntynyt entinen vallankumouksen ja kommunistisen puolueen kärkihahmo, joka piileskeli jossakin Etelä-Amerikassa, oli Hideriäkin vaarallisempi maailman turvallisuudelle, ja hänen liittolaisiaan oli pesiytynyt kaikkiin vasemmistolaisiin piireihin, erityisesti taiteilijaporukoihin, ja oli selvää että he pyrkivät uuteen vallankumoukseen Venäjällä.
Minua Seijoza kielsi sekaantumasta liiton poliittiseen toimintaan. Mutta hän oli itse saanut uuden mahdollisuuden koijata menneisyyden virheensä, palveluksensa Wrangelin armeijalle.
Siinä vaiheessa Seijozan palkkiot kävivät suuremmiksi, ja vaikka isä ei koskaan välittänyt rahasta, hän oli silti selvästi ylpeä, että
201


viimein toi kotiin elantoa, ei tarvinnut elää pelkästään Marinan ehtyvillä stipendeillä ja hyväntekijöiden almuilla. Marina olisi tSekan rahoille sylkenyt, kuollut vaikka nälkään ennemmin, mutta Seijoia naamioi ne viattomiksi kuvausassistentin palkkioiksi. Marina oli vain tuohtunut siitä, ettei Seijozan nimeä koskaan mainittu elokuvien lopputeksteissä.
Ensimmäisellä isolla palkkiosummalla menimme ostamaan Seijozalle oman sängyn kuolinpesän huutokaupasta. Se oli tupaju- mien syömä, päästävedettävä, mutta ei lakattu eikä maalattu vaan oikeaa hengittävää puuta. Sänky sijoitettiin verhon taakse keittiöön, niin että Seijoza sai kulkea miten tahtoi herättämättä Marinaa ja Muria, jotka nukkuivat ainoan huoneen puolella. Marinalle Seijoza osti uuden leningin esiintymispuvuksi, vaikka runotilai- suudet ja muut kulturellit soireet olivatkin vähentyneet ja vähentyivät vuosi vuodelta, kukaan ei tahtonut kuulla Marinan lausuntaa, eivät pariisilaiset, eivät venäläisetkään, ketään ei enää kiinnostanut tsaarinaikainen sielunelämä.
Vähä vähältä koko kuvio alkoi paljastua minulle. Lähes koko venäläinen tuttavapiirimme työskenteli salaiselle poliisille, vain Marina tuntui olevan tietämätön kaikesta siitä: Klepinin-Sezemanien pariskunta, joka oli muuttanut Noijaan pelkästään Trotskin pojan liikkeitä seuratakseen, ja Milja Litauer ja Vera Traill tietysti ja monet tutut Tsekkoslovakian ajoilta, jopa RodzevitS, Seijozan ystävä ja Marinan vanha heila Prahasta; hän oli ollut sisäasiainministeriön palveluksessa jo paljon ennen Seijozaa, ja kaikilla sama palo: päästä matkustamaan Uuteen Moskovaan. Heitä yhdisti sama päämäärä: vapaa ja tasa-arvoinen maailma, joka oli toteutumassa ennennäkemättömällä tavalla heidän omassa maassaan, kotimaassaan, maailman mahtavimmassa Neuvostoliitossa. Jokainen halusi olla siitä osallisena. Tämä suuri kuvitelma piti myös isän hengissä, vaikka ei parantanut hänen sairauttaan eikä eksistentiaalista ahdinkoaan.
Pian myös minä olin osa tätä yhteistä suurta ajatusta ja päämäärää ja olin valmis tekemään sen eteen kaiken mitä siihen kuului.
202


Sain toimittajan töitä Kotiinpaluun liitosta, minuun alettiin luottaa yhä enemmän, ja lopulta minua pyydettiin raportoimaan liiton nuorisoryhmäläisistä, joihin olin liittynyt ja joiden johtajaksi pian ylenin. Se ei ollut toimittajan työtä kummempaa, ajattelin silloin, ja se oli velvollisuuteni.
Marina ei saanut tietää mitään eikä halunnutkaan. Hän teki itsensä tarpeelliseksi ylihuolehtimalla molemmista miehistä, Murista ja Seijozasta, ruoasta ja terveydestä. Voita, kodettia. Ei ihme että Seijozan oli päästävä sanatorioihin ja luftkurorteihin parempaan ilmastoon tai kauniiden ja rohkeiden naisten vuoteisiin tai että hän alkoi suunnitella Espanjan sisällissodan vapaaehtoisjoukkoihin liittymistä.
Marina hallitsi Clamartin rue de Condorcetin murjua, mutta siltä, mitä maailmassa tapahtui todella, hän sulki silmänsä. Ei hän reagoinut edes siihen, että fasistit alkoivat polttaa Berliinissä kirjoja, hänenkin kirjailjoitaan, Heinrich Heinea ja muita juutalaisia. Serjozan äidin ja veljen hautaa Montparnassen hautausmaalla hän sen sijaan jaksoi hoitaa viikoittain ja viedä samalla kukkia myös Baudelairen patsaalle. Mutta enää me elävät ihmiset emme olleet pieniä ja mitättömiä pakolaisia hänen suuren runoutensa rinnalla, vaan osa suurempaa liekkiä, joka kohta roihahtaisi fasistisia maail- manvalloittajia ja sivistyksen tuhoajia vastaan. Ja minä aloin ottaa vapauttani, pala palalta.
Kun Serjozan toiminta tuli päivänvaloon Lausannen attentaatin yhteydessä, olin itse jo Neuvostoliitossa. Yhtäkkiä Serjozasta kirjoittivat kaikki Ranskan lehdet. Marinalle koko asia selvisi vasta silloin, lehdistä, poliisikuulusteluista, entisiltä valkoisilta emigrant- tituttavilta, jotka melkein sylkivät häntä kasvoille. Mutta Serjoza oli jo silloin järjestetty pois maasta, eikä ollut kertomassa hänelle totuutta salamurhasta. Ja nyt me olimme täällä, koko perhe, synnyinmaassamme, jonka minä olin luvannut olevan paras ja oikeudenmukaisin kaikista maailman paikoista, vapauden, tasa-arvon ja onnellisuuden maa.
203


Sinä päivänä sataa niin kuin Afrikassa.
En ole tiennyt että niin voi sataa, täällä voi, kerran sadassa vuodessa sataa niin ja silloin Leijona saapuu meidän luoksemme emmekä ole kuvitelleet häntä.
Ja sateen jälkeen lehmukset ovat kukassa ja poppelit tuoksuvat, niin, puut, puut, puut kaikkialla, tahmeina, sateen jälkeen.
Leijona.
Elävämpi kuin kuvissa. Hän joka ei liiku ja on silti oikea, ei nukke, ei harhakuva, ei elokuvaa, ei unta.
Ensin Leijona halaa Marinaa, sitten, sitten Marinaa jälleen ja meitä molempia, ja aloittaa uudestaan, vaikka halaaminen uuvuttaa meidät. Leijona on laihempi kuin kurki, sormetkin pelkkää luuta, silti hän ei mene minun halauksestani rikki niin kuin kiiltokuvat menevät ja elokuvien miehet ja naiset, niitä ei voi edes syleillä eivätkä ne tuoksu miltään. Leijona on hiekanhajuinen ja poppelinhajuinen, hevoskastanjantuoksuinen, kuin olisi imenyt itseensä kaikki kaupungin puiden tuoksut, vaikka on vasta tullut, puut, puut ja leijonanhajuinen hän on, tietysti, leijonanhajuinen Afrikan sateen jälkeen.
Onko koskaan halattu näin, ilo, jähmettynyt ilo, suolapatsaaksi lukitseva ilo.
Tämäkö on Aija? hän sanoo, miten iso tyttö olet jo.
204


Minulla on rinkeli kädessä, ja tahmainen suu.
Leijona on ostanut sen laiturilla huutelevalta kauppiaalta ja se on vielä ihan lämmin, juustopäällysteinen. Hänen taskussaan on vain prahalaisia korunoita, miten hän olisi rinkeleitä ehtinyt ostaa, ja likainen säkki selässä, mitä sen sisällä on.
Mutta rinkeliä syön asemalla Leijonan kanssa ja linnut lentävät yhä aseman kattoholvien sisällä, kaikki Moskovan linnut, ne ovat jääneet odottamaan.
Ei valkoista pukua, ei leijonan taljaa, ei kultaista nukkaa, vaan heiveröinen mies liian isoissa paidoissa ja housuissa ja sotilaan säkki selässään, kantaa sitä kuin kotia mukanaan, ja koditon hän onkin, niin kuin mekin, orpo kiertolainen.
Miten pieniä me olemme, mutta emme enää pelkkiä heijastuksia ja kuvitteellisia olentoja, vaikka rinkeli maistuukin vedeltä ja rasvalta ja hiekalta.
Leijonan säkissä on paperinukkeja, monta leikkaamatonta arkkia, Konstantinopolista, Bosporin salmenrannan basaarista vieraiden ihmisten ja outojen hajujen keskeltä, kuninkaallinen perhe, ei tsaarin vaan kalifin, rullaksi käärittynä, lituska perhe, ohut kuin lakanat, kokonaan tyhjä toiselta puolelta.
Niille voi kuvitella elämän, sanoo Serjoza, monta elämää, vaikka joka päivä uuden.
Marinalle jokin vaate, jokin jota hän ei aio pitää, näen sen, se ei ole hänen värisensä, ei hänen mallisensa, hän on katsellut aivan toisenlaisia mekkoja Kaufhaus des Westensissä. Serjoza on kuvitellut hänet toisen kokoiseksi ja näköiseksi, muistanut toisen naisen, elokuvien siluetin.
Tuhannen ja yhden yön taikuri-Serjoza, Marina silti sanoo iloisesti. Näin nuket ja ajattelin tyttöjäni, kaikkia kolmea tyttöäni, Serjoza sanoo. Molemmille pikkutytöille toin arkit.
Etkö tiedä, Marina sanoo, melkein näen Kivinaisen ja puristan kädestä. Eikö Ilja ole kertonut?
205


En silloin tiennyt.
Mutta nyt tiedät. Hyvä. Sitten siitä ei tarvitse puhua.
Sitten siitä ei puhuta.
Nyt saat kaksi, Marina sanoo, molemmat arkit. Minä en pidä nukeista, mutta paperinuket käyvät. Saat pitää ne. Voit kuvitella uuden elämän perheellesi joka päivä. Niin teetkin. Ja kirjoitat ne vihkoosi. Se on hyvä harjoitus.
Minä kirjoitan, Marina kirjoittaa. Ei tarvitse puhua. Kivinainen pysyy poissa.
Mutta tarkkailen heitä silloinkin kun he luulevat että minä nukun. Minä luulin että pidit nukeista. Lapset pitävät kai silti.
Mitä sinä tiedät lapsista, tiedät vain sodasta.
Yritetäänkö me silti.
Mitä ihmettä me yrittäisimme?
Elää.
Miten voin elää. Luuletko sinä että minä voin vielä elää?
Miten on mahdollista elää?
Mustat linnut törmäilevät huoneessa, lentävät ikkunoita päin, kaikki Moskovan linnut.
Tämäkö on Aija? Serjoza kysyy.
Vai olenko joku muu?
Vain Aija, tämä tyttö. Olen yksi, vaikka minun pitäisi olla kaksi. Mutta siitä ei puhuta. Minusta alkaa tuntua että en olekaan se tyttö joka minun pitäisi olla niin kuin hänkään ei ole se Leijona joka hänen pitäisi olla.
Hän kysyy Marinalta, mitä tahdon.
Ei minulta.
Meillä on samanlaiset silmät, mutta ei yhtään yhteistä sanaa.
Emme osaa puhua toisillemme. Emme osaa kertoa yhtään tarinaa kun jäämme kahdestaan. En osaa kysyä Konstantinopolista, en Mustastamerestä, en valkoisesta Argo-laivasta, en Kultaisesta taljasta.
206


miinusta tulee hiljainen tyttö, vastaan kun hän kysyy, mutta hän ei osaa kysyä minulta mitään.
parina on tapaamisessa, hän rakastaa nyt Helikonin miestä, viime viikolla jotain toista, kirjeissä Borista, todellisuudessa vain Borista, Borista minun Boristani, häntä minäkin vain rakastan. Marina syntyy hänen sanoistaan joka yö uudestaan.
Tiergartenissa, kun aurinko on uuvuttanut meidät molemmat ja pysähdymme juomaan, ei olutta minulle tällä kertaa, Leijona ottaa taskustaan valokuvan. Se on ryppyinen kuin olisi lionnut Mustassameressä, Bosborin salmessa, Tonavassa, kaikissa maailman joissa. Kaksi tyttöä, kahdet silmäparit, sininen hämärä.
Minun tyttöni, Leijona sanoo, molemmat tyttöni tässä.
Älä kerro Marinalle että sinulla on tämä valokuva, minä sanon. Marina tulee liian surulliseksi
En, en näytä hänelle tätä kuvaa, Leijona lupaa, pidetään me yhdessä surut poissa, Hipposeni. Tehdään Marina onnelliseksi.
Leijona ottaa kuvan, taittaa sen piiloon, eikä tiedä sen jälkeen mitä käsillään tekisi.
Hän on sellainen, ei tiedä mitä käsillään tekisi.
Ilves, Leijona ja Hippo.
Ja nyt me olemme yhdessä kaikki. Tässä kuvassa.
Syntymäpäivänään Leijona antaa minulle lahjan, vaikka ei sitä niin kuulu tehdä, mutta leijonat ovat sellaisia, tekevät kaiken väärin päin, antavat itsestään kaiken kaikille, leijonanosan.
Tämä on pelargoni, hän sanoo, tai pelakuu, kummin vain haluat. Pelakuu, minä pidän siitä nimestä.
Se ei ole kovin kaunis mutta sitä ei tarvitse kastella usein, se kestää niitä vain. Kerro sille kaikki surusi, se kuuntelee sinua, silloin kun kukaan muu ei kuuntele.
Sillä on siis sielu, sanon. Se on siis sellainen kukka jolla on sielu, pelakuu?
207


On sillä, kaikella elävällä on sielu, kaikella mikä liikkuu ja koskettaa Jos kuuntelet tarkasti, se varmasti puhuu, sinulle se puhuu, sinä jos joku saatat sen kuulla.
Seuraavana aamuna Leijona on lähtenyt. Leijona on aina lähdössä, ei koskaan tässä.
208


Voskov
Elokuu 1923
Aija seisoi polulla heidän edessään kuin ilmestys eikä kyennyt pidättelemään itkuaan. Tyttö oli alkanut vollottaa suureen ääneen, tuollaisena hän ei ollut Aijaa nähnyt kuin aivan pikkulapsena hem- mottelevien njanjojensa sylissä. Marina käski hänen rauhoittua, kaikki oli hyvin nyt. Rinteeltä näki jo selvästi miten pitkä matka linnalle todellisuudessa oli.
Minskiläinen otti tyttöä osaaottavasti hartioista, mutta Aija työnsi miehen sivuun niin että tämä oli vähällä liukastua mutaan. Marinan olisi pitänyt pyytää anteeksi Aijan töykeää käytöstä, mutta hänestä tuntui, että minskiläisessä oli jotain tungettelevaa, liian tykö tekevää. Hän oli päästänyt miehen lähelleen, mutta ei se oikeuttanut miestä kohtelemaan tyttöä kuin omaansa.
Mennään kotiin, Marina, Aija parahti, haluan kotiin, ja hytisi märkänä, kylmissään ja surkeana, nyt vasta Marina tajusi miten vähissä vaatteissa tyttö oli lähtenyt, kumpikaan heistä ei ollut uskonut myrskyn tuloon, hänen olisi pitänyt osata huolehtia.
He kulkivat takaisin eri reittiä kuin olivat tulleet, toivon mukaan oikeaan suuntaan, ainakin linna jäi taakse, välistä maisema näytti vieraalta, vaikka kaikki sateen piiskaamat kylät olivat samanlaisia, toinen toisensa perään, matalia kalkittuja tiilikattoisia ta¬
209


loja, jotka olivat menettäneet valkoisen hohtonsa ja pälyilivät onnettoman harmaina, suljetut pitsiverhot ikkunoissa, luumu-ja päärynäpuut pihoilla, kellastuneet daaliat, tunkiot, vuohet, loputtomat hanhilaumat, käymälöiden eltaantuneen makeat hajut, koirista varoittavat kyltit, Pozor! Häpeä! Marina luki ne aina venäjäksi, kadut samanlaista mutavelliä joka puolella, ilman jalkakäytäviä, pelkkiä virtaavia jätepuroja, sama maalaisten nieleksivä nuotti, vain hanhi- parvet rypivät iloisina lätäköissä, myrsky oli mennyt ja elämä jatkui, elettiin, oli tiistai tai lauantai.
No, Marina sanoi, olehan nyt, kun Aija päästeli nykiviä nyyhkytyksen henkäyksiä, mutta itkukohtaus oli laantunut myrskyn myötä. Hän puristi tytön kättä lujasti omaansa ja niin lujaa että tiesi sen sattuvan. Älä nyt viitsi. Iso tyttö.
Minskiläinen käveli heidän takanaan vaitonaisena, kantoi tavaroita, ehkä jopa loukkaantuneena, Marina ei ollut varma kuinka hienohipiäinen mies oli, olisiko hänen pitänyt pyytää tytön puolesta anteeksi, sovitella, ei, se ei ollut hänen tehtävänsä. Marina alkoi tuntea olonsa kärsimättömäksi, hän tahtoi nyt vain kotiin, kirjoituspöydän ääreen, työhön, mitään muuta hän ei nyt halunnut kuin tehdä työtään.
Sitten äkkiä, kun he olivat liian kaukana linnakylän seudulle enää palatakseen, aurinko tuli esiin, aivan kuin heidän kiusakseen. Aija oli jättäytynyt jo heidän taakseen, ja Marina vilkaisi vain kerran pari, ettei tyttö jäisi matkasta. Mutta Aija kuljeksi eteenpäin kuin heitä ei olisi ollut olemassakaan, eikä varsinkaan kiinnittänyt huomiota siihen, miten he kulkivat minskiläisen kanssa jälleen toisiaan välillä hipaisten, vaikka tyttö oli varmasti arvannut, mitä heidän välillään oli tapahtumassa, yleensä hän huomasi romanssin syttymisen Marinaa nopeammin.
Katsopas tuota, minskiläinen tönäisi Marinaa kevyesti kylkeen, kun he olivat ohittaneet kylän jonka Marina ajatteli olevan matkan puolivälissä, ja miehen läimäys, oli kuinka leikillinen tahansa, tuntui äkkiä yhtä tungettelevalta kuin hänen katseensa aiemmin aamulla.
210


Tyttö esitti omaa näytelmäänsä suurieleisesti, alkoi varmaankin jo leppyä. Kesti hetken ennen kuin Marina tajusi, ennen kuin ele yhdistyi toiseen eleeseen, ja hän sai kiinni oudosta kahdentumisesta. Tyttö otti sotilaallisia askeleita, kohotti kättään, järjesteli hiuksiaan, käänsi päätään, teki kaiken sen kuten hän, nosti helmaansa kuten hän, tyttö osasi tehdä hänestä tarkan irvikuvan, jäljitellä koko rytmin, mykkien kuvien koketin hepsankeikan täynnä makeaa miellyttämisenhalua. Marina olisi halunnut pysäyttää kuvan, mutta ei saanut nolostumiseltaan sanottua mitään, yhtyi vain vaivaantuneena minskiläisen nauruun. Kuin elokuva olisi jäänyt toistamaan vain yhtä leikkausta, nykivää elettä, joka paljasti kaiken teeskennellyn ilon ja peitti huonosti mustan ammottavan tyhjyyden.
Niin tarkkaa työtä kuin tyttö tekikin, pilkkoi hänen liikkeensä ja kokosi ne uusiksi, kuva oli väärä, vääristävä peili, jollaisen he olivat nähneet Prahassakin Petrmin laella ihmeiden salissa. Peili- salin kuva oli ollut hänestä naurettava, mutta tämä leikki ei ollut, tytön esitys meni iholle kuin allergia, antaisi olla jo, jättäisi hänet rauhaan, mitä tyttö oikein tuolla halusi.
Aija oli kehittänyt leikin jo Berliinissä, kun hän kulki jonkun miespuolisen henkilön kanssa keskusteluun uppoutuneena, oli sitten kyseessä Visniak tai Belyi tai kuka muu tuttu tahansa, kavaljeeri tai kirjallinen ystävä. Aina Aija osasi tehdä tilanteesta pienen näytelmän, ja kaikkien oli pakko nauraa, nauraa hänelle ja ihailla Aijaa, Aijan vitsikkyyttä ja nokkeluutta.
Ja kun tyttö aloitti leikin, sitä ei saanut lakkaamaan. Se oli kuin itsepintainen painajainen joka ei katkennutpa tytön irvailu vaikutti Marinaan kuin oikosulku, hän ei osannut enää olla oma itsensä, aivan kuin jokainen ele, jonka hän koetti tehdä, olisi karannut hänen otteestaan niin kuin pyörä liukkaalla tiellä. Kun eleet vietiin ei jäänyt kuin sielun pirstaleet, eikä niissä ollut yksinään mitään, vain hajonnut orkesteri. Porvarillinen teeskentelijä, pahinta minkä hän tiesi.
Mutta yleisölle tytön esitys toimi aina. Minskiläinen ei pystynyt pidättelemään nauruaan ja tyttö vain yltyi siitä, esitti koko heidän
211


pastoraaliretkensä naurettavana komediana. Mutta se onneksi esti miestä näkemästä, miten Marina meni lukkoon, aivan solmuun, kuinka monimutkaista oli pelkkä kävely kun sitä joutui ajattelemaan liike kerrallaan. Paras ase oli olla suomatta tytölle minkäänlaista huomiota ja jatkaa matkaa, leikki loppuisi aikanaan.
Marina kääntyi silti vielä kertaalleen, aikoi pyytää että tyttö lopettaisi, matka oli ollut kaikille ihan tarpeeksi raskas, mutta silloin hän näki ettei tytöllä ollut kenkiä jalassa, ei ollut ollut koko paluumatkalla, paljaat sääret olivat saven peitossa, varpaat ja nilkat paksussa mudassa. Hän kysyi ankarasti, minne kengät olivat jääneet. Tyttö mykistyi. Kun Marina kovisteli häntä lisää, tyttö kertoi että kengät olivat juuttuneet mutaan, hän ei ollut päässyt irti, sitten hän alkoi itkeä. Marina ärähti tyttöä lopettamaan ulinan heti paikalla. Miksi tyttö ei ollut sanonut mitään, he olisivat hakeneet ne yhdessä, ne olivat Aijan parhaat kengät, millä hän nyt lähtisi sisäoppilaitokseen. Tyttö ei tiennyt, sitä hänen olisi parempi miettiä nyt, Marina raivostui.
Minskiläinen koetti rauhoittaa häntä, kun he jatkoivat matkaa, Aija tiukasti Marinan käsipuolessa taas, ja lupasi hankkia Aijalle kengät kaupungista ja lähettää ne sisäoppilaitokseen, olihan hän manannut myrskyn heidän ylleen, hän selitteli muka pahoillaan. Marina ei tietenkään voinut suostua sellaiseen, he selviytyisivät ilman vieraiden apua, ei tulisi kuuloonkaan, ja nyt minskiläinen oli muuttunut yhtä muukalaiseksi kuin alussa.
Miten ihminen voi hävittää kokonaiset kengät, Marina kuuli marmattavansa Aijalle, kun he lähestyivät Vsenoryn kylän laitaa, olet kuin isäsi, Marina sanoi vielä Aijalle, yhtä toisaikainen, mi- tääntekemätön olento.
Marina erotti talon ummehtuneen hajun, kun ovi avattiin: maan ja pohjaan palaneen maidon tuoksu, Saskovien pölyjä rasva, vaatteista lemuava köyhyys ja tunkka, jota ei muuten haistanut, se oli tullut esiin kun he olivat poissa, ja se tuli aina uudestaan vaikka kuin¬
212


ka piti ovia ja ikkunoita auki, ilma seisoi sisällä, verhot eivät liikkuneet, hänen oman ruumiinsa pistävä haju, siellä se oli, hapan suru, raskas sydän, vuoren painoinen, mutta häneen kuulumaton nyt.
Puulattia kumisi, kopkop, kopkop, tavarat olivat alakerrassa yhä levällään, hän ei tahtonut minskiläisen näkevän kaikkea sitä sekasotkua, heidän elämäänsä, mutta siinä mies nyt seisoi, onneksi sisällä oli pimeää, kaiken yllä hämärä, huoneissa valotonta kuin talvella.
Marina vaihtoi Aijan huoneessa asunsa ja lakanarievut uusiin, mekosta ei onneksi ollut tullut mitään lävitse, veri oli jäänyt leningin vuoriin. Minskiläinen oli sillä välin hänen huoneessaan kuivannut itsensä, käärinyt märät housunsa ja ottanut paidan pois, ei pyy- dellyt mitenkään anteeksi, se oli luonnollista samalla tavoin kuin Koktebelin kesäkoloniaalissa, ei kukaan kiinnittänyt huomiota alastomuuteen, se kuului asiaan. Vesi tipahteli hiuksista ja korvilta kaulalle, rintamukselle, minskiläisellä oli leveämpi ja ruskeampi rinta kuin Seijozalla, tasaisten auringossa vaalenneiden kiehkuroi- den pelto. Marina tiesi ettei olisi silti saanut katsoa miehen kehoa sillä tavalla, suoraan ja häpeilemättä, luita, jotka olivat pyöreät, siloinen iho, mies pelkkää tervettä hyvinvointia ja itsevarmuutta, auringossa vietettyä joutilaisuutta, mutta koko näky oli niin epätodellisen kaunis ettei hän voinut muuta. Hän oli vain täynnä ihmetystä, jos hän olisi koskenut, hän olisi tunnustellut miestä kuin epäilevä Tuomas Jeesusta Caravaggion maalauksessa, siinä jonka isä Ts- vetajev oli saanut loistonsa vuosina Puäkin-museoon lainaan, täl- laistako oli elämä, tällainenko voi olla ihminen. Mutta hän piti ailahtelunsa sisällään, kuin leukaan asti napitettu kynttiläkaulainen Maria Meyn.
Hän ei ensiksi tajunnut, kun mies pyysi kuivia vaatteita, mutta kun havahtui, hän sanoi että totta kai. Seijozan vaatteet oli jo pakattu parantolaan lähetettäväksi, mutta jotain löytyisi, varmasti. Ja hän löysikin, paidan, housut, sukkaparin, ne olivat miehelle sopivat, vaikka Seijozan yllä roikkuivat vetelinä.
213


Palautan nämä tietysti, mies lupasi. Sitten kaupungissa, Marina vastasi, tänne on turha tuoda mitään enää. Tavataan kaupungissa, mies sanoi. Tietysti. Heti. Mikä sinun osoitteesi on? Svedskä 1373. Vuorella. Katolisen kirkon jälkeen. Ruotsalaistenkatu, se on hieno paikka asua, paras koko kaupungissa, vaikka onkin nimetty valloittajien mukaan. Marina ei tiennyt mistä minskiläinen puhui, ja mies kertoi, että sitä reittiä pitkin Ruotsin kuninkaan joukot olivat vuonna 1648 kolmikymmenvuotisen sodan lopussa hyökänneet Hradcanyn linnaan ja saaneet sen valtaansa lähes ilman taistelua, kunnes menettivät Prahan Habsburgeille Westfalenin rauhassa. Tsekit ovat totta tosiaan ansainneet itsenäisyytensä, Marina sanoi, ja saavat toivottavasti sen myös pitää, mutta ajatteli että mies oli tullut lopulta hänen luokseen, sydämeensä niin kuin nuo viikingit, ilman taistelua. Onhan teillä poliittisia mielipiteitä, mies naurahti jollain tavoin oudon vaivaantuneesi.
Aijan kaksi matkalaukkua nojasivat valmiiksi pakattuina. Hänen matka-arkkunsa oli kannettu alas. Minskiläinen kysyikin, miten Marina oli ajatellut jäljestää muuton. Olen kysynyt kyytiä tilalta, Marina vastasi. Hevostako? Hevosen tai aasin minä tarvitsen, ilman niitä ne eivät taida tuosta liikahtaa. Kuka sitä ajaa, mies kysäisi, tekö? Kyllä minä jonkun aina avuksi saan, Marina vastasi, oletteko varma, mies sanoi, osaan minäkin käsitellä hevosia. Tietysti, tietysti hän osasi, ja niin kaikki järjestyisi, Marina ajatteli, tämä elämä.
Minskiläinen oli jo pukeissa kun Aija tuli sisään. Näki heti ettei postilaatikossa ollut sitä mitä tyttö odotti, vaikka hänellä oli kirjeitä mukanaan. Tyttö antoi Marinalle molemmat kiijeet, mutta ei sanonut mitään, murjottakoon.
Muuta postia Aijalla ei ollut mukanaan. Serjozan kirje ei ehtisi siis tulla ennen tytön lähtöä, jos olisi edes tullakseen. Mutta tytön pettymys ei häntä enää huolettanut, toisin kuin vieras uhma, joka näytti yhä pitävän lasta vallassaan.
214


Talo jymisi, kun tyttö marssi yläkertaan, katto tulisi jonain päivänä alas, mutta se ei olisi enää heidän elämäänsä, katto oli mutta ei lattiaa, mikä se sellainen talo oli, maailma, koti. Aija, käyttäydy, hän huusi silti ja nolostui sitten omaa kaijaisuaan miehen edessä. Hän oli jo aivan uupunut omasta kiukustaan Tällainen minä olen, tällainenkin, ruma ja väsynyt, jokapäiväisen elämän tainnuttama naisenpuolikas, vailla lumoa, sielun kirkkautta.
Hän katsoi ensimmäistä kuorta. Rouva Marina Ivanovna Tsveta- jeva. Horrd Mokropsy £ 33. VSenory. Cechia. Päättäväinen, vähän rahvaanomainen ja käytännöllinen käsiala, kuin kimppu puunjuuria. Kirjeessä oli koulun leima, sama kuin hyväksymiskiijeessä, postileimassa Moravskä Trebovä, lähetetty jo viime viikon alussa. Toinen kirje oli Berliinistä, Jiinglingin esteetin käsialaa, liian myöhään. Hän laski kirjeet syrjään ja pidätti hengitystään, laski ilman hitaasti ulos. Ei nyt, vasta kun mies olisi mennyt, hän voisi avata ne.
Teidän pitää varmaan vielä pakata, mies sanoi, teki lähdön eleitä, vaikka ei ehkä ollut halukas lähtemään, vilkuili samalla uteliaasti hänen kirjeitään. Nyt hänen kuitenkin pitäisi pistää mies matkaan.
Lähdemme huomenna varhain, hän sanoi. Lapset kootaan asemalle ennen puoltapäivää. Meidän on oltava siellä ajoissa.
Lähdön aika on sitten minullakin, mies päätteli, jos aion yöksi kaupunkiin.
Voi kun voisi viivyttää, voi kunpa ei junia menisi, voi kun voisi jäädä tähän, antaa kaiken tulla mikä on tullakseen. Tämä mies minulle kelpaa, ja minä hänelle sellaisena kuin olen, elämä on tässä, elämä, vapaus, uusi elämä. Ja samalla kaikki valmiiksi lopussa. Senkin hän näki ennalta, jokaisessa rakastumisen mahdollisuudessa aina ero, hylkäys, kelpaamattomuus, josta ei selviäisi.Ja hän sanoi: Ehdit hyvin seuraavaan. Tulen saattamaan.
Haen vain takkini, mies vastasi. Olen varma että se jäi pihaan aamulla.
Ainakin se on huuhtoutunut kunnolla.
215


Takkia ei pihasta kuitenkaan löytynyt, ei sisältä, ei mistään. Kiusallista, se ei ollut mukana matkassakaan, ei ollut voinut jäädä matkan varrelle. Täällä sen oli pitänyt olla. Marinasta tuntui, että hän oli sen nähnytkin pihassa, kun he olivat tulleet, mutta ei voinut muistaa tarkasti. Miehen avaimet olivat sen taskussa, jotakin arvotonta pikkuroinaa, eikä takki muutenkaan kovin arvokas ollut, yliopistonkiltalaisten hyväntekeväisyyttä, niitä löytyi kaapista vielä monta samanlaista kappaletta. Pääsisi hän kotiinsa ilman takkia, mies sanoi, vaikka tuntuikin, että tämä toivoi päinvastaista. Marina ei silti kutsunut miestä jäämään yöksi, ja niin oli mentävä, illalla junat kulkivat harvemmin. Mutta oli kurjaa että avaimet olivat nyt kateissa, Marina sanoi, se on pieni hinta tällaisesta päivästä, mies vastasi, millaisesta, meidän päivästämme.
216


Moskova
Elokuu 1939
Äitisi on kai iloinen kun on päässyt palaamaan viimein Moskovaan, Segolen aloitti kun astuimme sisään SamotetSni pereulokin painotaloon ja kemikaalien haju löi heti ovella niin että olin antaa ylen, hänen tuotantoaan tunnetaan varmaan paremmin Moskovassa kuin Ranskassa?
Olin unohtanut koko sovitun lounastapaamisen ja minun täytyi ottaa Segolen mukaani, kun jouduin hakemaan painotalolta Revue de Moscoun ennakkomateriaalin. Painokoneet oli aamulla pitänyt pysäyttää, jotta hyökkäämättömyyssopimuksen uutisointi saataisiin päivän lehtien etusivulle, mutta kävivät jälleen kuin viimeistä päivää.
Hänen teoksiaan käännettiin niin pirun vähän meillä, että se on ihan häpeä, Segolen jatkoi kun kiirehdimme painosalien ohi kohti toimistoa. Hän oli lukenut muutamia Marinan ranskaksi käännettyjä runoja ja erityisesti Kiije amatsoneille, jonka Marina oli kirjoittanut ensimmäisenä tekstinään kokonaan ranskaksi, oli saanut Segolenin pistoksiin.
Olisin mieluiten esitellyt hänelle julistetaiteilija El Lissitzkyn suunnitteleman modernin rakennuksen erikoisuuksia kuin puhunut äidistä. Uusi painotalo oli ollut yksi Koltsovin suurhankkeis¬
217


ta, modernin arkkitehtuurin merkkiteos, jossa yhdistyi saksalaisen Bauhausin teollinen muotoilu suurine, vinoine ja koristelematto- mine teräsikkunoineen suprematistien utooppiseen pilvenpiirtäjä- konstruktivismiin. Segolenia ei selvästikään kiinnostanut se, kuinka arkkitehtoninen tila valmisti meitä parempaan tulevaisuuteen, vaan aivan toisenlainen modernismi.
Siis sinun äitisi on todella ollut nuoruudessaan sapfolainen, niin kuin Natalie Bamey ja Gertrud Stein ja kaikki muut uuden maailman naiset, Segolen oli jo Pariisissa elämöinyt, ja minusta tuntui että tarpeettoman kovalla äänellä kahvilan kupolien alla, niin että kaikki kaikui toisiin pöytiin ja kadulle saakka.
En ollut lukenut Marinan Kirjettä amatsoneille, josta Segolen puhui, en ollut vuosiin lukenut Marinan tekstejä, paitsi jos oli pakko kirjoittaa hänelle jotakin puhtaaksi koneella, mutta muistin miten kuohuksissaan Marina oli ollut vierailtuaan Bameyn naisten salongissa. Minusta tuntui, että jouduttuaan näiden epäystävällisten lesbonaisten syynättäväksi ja vieraaksi heidän yltäkylläiseen pöytäänsä, hän tajusi yhtäkkiä jääneensä väärään vanhanaikaiseen elämään ja kiukutteli siitä turhautuneena meille. Väärä elämä, minä tiesin mitä se tarkoitti, mutta hänen kanssaan en sitä tunnetta halunnut jakaa.
Olin silti hyvin perillä äidin nuoruudenaikaisista tyttöystävistä, rakkauksista ja palvonnasta, muistin Sofian, Sonjan, Sonetskan, naiset jotka olivat alkaneet sekoittua toisiinsa Marinan puheissa. Siihen aikaan Marina rakasti kaikkia ja kaikkea, naisia, miehiä, vuoria, jokia, valoa, kameleitaja viikunapuita. Tuhlasi rakkautensa tyhjiin. Ehkä hän ei enää erottanutkaan naisia toisistaan, etsi vain samaa tunnetta uusista ja uusista ihastuksista.
Eikä hän koskaan kätkenyt näitä rakkauksiaan keneltäkään, päinvastoin, ne olivat osa hänen provokaatiotaan ja erikoisuuden tavoitteluaan. En uskonut että siinä oli mitään syvempää, ei myöskään sellaista pakottavaa elämänvalintaa kuin Liljalla, joka kaikessa sanattomuudessaan ja näkymättömyydessään oli päättänyt ja¬
218


kaa elämänsä Zinansa kanssa kuudessatoista neliömetrissään. Yhden naisistaan Marina oli kuitenkin pyytänyt minut etsimään käsiinsä kun palasin, Sonetskan, näyttelijän, joka oli kuollut ennen Moskovaan paluutani kauheassa auto-onnettomuudessa.
Neuvostoliitto on todella edistyksellinen maa kun sallii tällaiset suhteet, Segolen huusi kovaan ääneen nytkin painokoneiden jyskeessä, enkä pystynyt korjaamaan, että äidin romanssit olivat vallankumousta edeltävältä ajalta ja nykyään homoseksuaalisuus kuului pahimpiin rikoksiin, ja hänen kannattaisi olla varovaisempi puheissaan, mutta Segolen vain jatkoi elämöintiään: En tiedä ketään toista naista, joka olisi kirjoittanut yhtä rohkeasti ja rehellisesti omasta homoseksuaalisuudestaan, no ehkä just se kallioilta mereen syöksynyt antiikin nainen, mutta häntä ei lasketa.
Onneksi harva ymmärsi painon puolella ranskaa, eikä kukaan kiinnittänyt meihin muutenkaan huomiota juuri sillä hetkellä. Zurgazin lehtien uusia etusivuja ladottiin vauhdilla uusiksi ja ne oli saatava liikkeelle aamupäivän aikana.
Vain Pravda ja Izvestija olivat ehtineet uutisoida ennen muita sopimuksesta, joka oli tehty Kremlissä yön tunteina, mutta Zurgaziin tieto ei ollut yön aikana tullut, vaikka uutinen oli kiirinyt jo ulkomaille asti. Pravdan etusivulla, jonka olin itsekin ahminut matkalla toimitukseen, virkeä toveri Stalin seurasi leveä isällinen hymy kasvoillaan virkamiesten juhlallista toimitusta: Molo- tov, Ribbentrop ja muutama virkailija, joiden nimet minun pitäisi vielä tarkistaa.
Ei Marinan teoksia täällä tulla julkaisemaan, vastasin tarkoituksellisesti aiheen vierestä, kun saavuimme toimistoon, jossa oman lehteni materiaali onneksi vasta odotti latomista. En kommentoisi Segolenille äitini valintoja, tai kykyä rakastaa ja olla rakastamatta, se oli aivan varma. Sitä paitsi, olisin saanut kuulla kertomani joltakulta kolmannelta seuraavalla viikolla.
Olin käymässä myös kärsimättömäksi. Kun Segolen lörpötteli, kävin lävitse lehden aineistoa ja mietin samalla perjantain lehden
219


taittoa uusiksi, jotta sopimusuutinen mahtuisi etusivulle. Sopimusteksti piti tietysti kääntää ranskaksi ja oli myös punnittava tarkkaan, mitä se merkitsi ranskalaisille: Stalin oli hieronut samankaltaista sopimusta myös Daladierin hallituksen kanssa. Uhkaisi- ko sota sittenkin Ranskan tai Englannin taholta? Kun yhden pään katkaisi, toinen kasvoi tilalle. Ulkomaantoimituksen kyyniset vanhat toverit olivat heti aamusta epäilleet sopimusta: jokin koira siihen oli haudattuna. Eivät kaksi vihamiestä noin vain solmisi sopua, ja tuliko toimituksiin asti sopimuksesta koko totuutta, edes Pravdaan.
Marina olisi saanut pysyä Ranskassa, jos haluaa julkaista, koetin kuitenkin pitää keskustelua yllä Segolenin kanssa, täällä hän edustaa menneisyyttä, josta kukaan ei halua kuulla.
Saat opettaa muakin tossa konstruktivistisessa ihmiskuvassa, hän sanoi, enkä ollut varma, oliko hänen äänessään ironiaa. Haluan tulla todelliseksi kommunistiksi, joka ei kanna menneisyyden kuonaa vaan määrittyy tulevaisuudesta käsin. Niinhän se menee, eikö?
Naurahdin ehkä vähän liian kärkkäästi. Samaa opinkappaletta olin itsekin koettanut sisäistää kolme vuotta. Se oli kova läksy mutta en oikein uskonut että yhdestäkään ranskalaisesta voisi koskaan tulla todellista kommunistia, niin kuin ei venäläisestä runoilijasta ranskalaista tai Marinasta sapfolaisten vapaustaistelijaa. Bretonin ja Aragonin oppitytär oli kuitenkin kokenut Gontsarovan luokan ja oman lähtöni jälkeen itsekin melkoisen muodonmuutoksen ja koetti vakuutella sitä minulle nyt kaikin tavoin. Avantgardistiset tempaukset ja freudilainen kiihko alitajunnan myllerryksiin olivat passe, ja hän oli lukenut viimeisten kahden vuoden kuluessa niin Pääoman ja Leninin opukset kuin Stalinin Lyhyen kurssi ja Buha- rinin Kommunismin aapisenkin, vaikka teloitetun trotskilaisen vallankaappaajan kiija oli nyt jo mustalla listalla, ja käytteli dialektiikan ja materialismin käsitteitä sulavammin kuin itse oppisin ikinä. Jonkinlaisen poliittisen herätyksen Segolen oli kokenut, samalla tavoin kuin oli kesken Gontsarovan kurssin saanut surrealistisen va-
220


laistumisen eikä silloin puhunut muusta kuin tiedostamattoman taloudesta ja objektiivisista sattumista.
Mutta nyt hän oli politiikan sijaan kiinnostuneempi meidän perheestämme ja uteli Seuraavaksi Seijozasta. On pakko kysyä, hän sanoi kun olimme lähdössä takaisin toimitukseen, että pitävätkö ne jutut paikkansa joita isästäsi oli kaikissa ranskalaisissa lehdissä viime syksynä. Hän halusi myös tietää, oliko Seijoza Moskovassa.
Ei Seijoza ole Neuvostoliitossa, vastasin nopeasti, kiiruhdin häntä kadulle jossa kukaan ei kiinnittäisi meidän puheisiimme huomiota. Eikä Seijoza ollutkaan Neuvostoliitossa. Sergei Efronia ei ollut koko maassa, häntä ei ollut olemassa virallisesti. Vain toveri Andrejev, jonka harva tunsi.
Isä lähti viime syksynä Espanjan sisällissotaan, kerroin sovitun tarinan mukaisesti samalla kun kuumuus hyökyi meitä vastaan, emmekä ole kuulleet hänestä sen jälkeen mitään.
Puhutko sä nyt totta? Sota loppui aika päiviä sitten ja venäläiset ovat lähteneet fasistien jaloista, Segolen tivasi kun etenimme pitkin poppelisiirappia valuvia paahtavia katuja, ja hiljensi nyt ääntään itsekin, huomasi ettei enää ollut pakko huutaa tullakseen kuulluksi, hänet kuulemma salakuljetettiin tänne heti, kun Lausannen attentaatti tuli päivänvaloon, Segolen jatkoi inttämistään ja oli ihan oikeassa. Voit sä nyt mulle kertoa. Me ollaan ystäviä. En mä mihinkään näitä levittele. Kautta kiven ja kannon.
Sitten varmaan olisin tavannut hänet itsekin, sanoin, tuntui pahalta valehdella, olen huolissani Seijozasta, aloitin tunnustukseni esittämisen, aluksi kuulimme hänestä toimituksen ihmisten kautta, hän oli rintamalla lääkärinä, mutta nyt kukaan ei ole kuullut puoleen vuoteen mitään. Mutta uskon että hän on elossa. Tuntisin sen jos hän olisi kuollut.
Miten niin tuntisit? Segolen kysyi, enkä osannut vastata. Sen vain tietää. Yhteyden. Olin hyvä näyttelijä. Sanoinkin Segolenil- le että hänen kannattaisi mennä katsomaan Moskovan taiteellisen teatterin Anna Kareninaa, jota isä Stalinkin oli ylistänyt. Sitten
221


hän voisi ehkä ymmärtää mistä puhuin, razlukasta, sielujenyhtey- destä välimatkankin päästä, vaikka venäjän kielen sanalle ei ollutkaan ranskassa vastinetta. Tosin esitys oli ollut loppuunmyyty lähes kahden vuoden ajan. Me moskovalaisetkin ymmärsimme rakkauden, intohimon ja uhrautumisen päälle, lisäsin vielä. Neuvostoliittolainen Anna edusti naista jolla oli rohkeutta murtautua vanhoillisesta naisen roolistaan intohimonsa ajamana. Annan intohimo olisi yhtä hyvin voinut olla ideologia, joka olisi vienyt hänet taistelemaan espanjalaisten rinnalla kuten Koltsov ja Seijoza olivat tehneet, päätin luentoni.
Kun sanoin että minun oli palattava toimitukseen mutta ehtisin saattaa hänet metroasemalle, Segolen ymmärsi lopulta jättää utelunsa sikseen ja alkoi kertoa Vera Traillista. Olinko kuullut hänestä, en, en ollut mitään sitten edelliskevään. Olin esitellyt S6go- lenin ja Veran toisilleen joskus jollakin boulevard St. Germainin klubilla, mutta en tiennyt että he olivat pitäneet yhteyttä. S6go- len oli kuitenkin käynyt katsomassa Vera Traillia ja tämän vauvaa Saint-Gillesis-sur-Viessä meren rannalla ennen lähtöään, he olivat asettuneet samaan kesäpaikkaan, jossa me olimme Marinan kanssa viettäneet monet lomat, siitä asti kun olimme Ranskaan tulleet. Lapsi oli kohta kaksivuotias, juoksi pitkin hiekkadyynejä ja puhui täyttä päätä, äitiinsä tullut, hurmasi kaikki nokkeluudellaan.
Olin saanut kuvan pojasta Seijozalle ja minulle lähetetyn yhteisen postikortin mukana. Tyttö se on, Segolen koijasi, ainakin minun mielestäni, Maäa tai Maria, en ole varma, mua ei niin pikkulapset kiinnosta, Segolen jatkoi. Kiljuvia ja limaisia paskakoneita. Sillä oli sellainen kolmion muotoinen naama ja vihreät silmät, mutta eikö niillä kaikilla ole?
Tyttö, ja minä lähetin sille siniset tossut yhteisessä paketissa Serjozan kanssa. Mistä ihmeestä olin saanut päähäni sen olevan poika? Mutta onneksi uudessa maailmassa sukupuolella tai värillä ei olisi enää väliä, kaikki olisivat keskenään tasa-arvoisia.
222


Mietin, pitäisikö minun kertoa Segolenille tulevasta lapsestani, se tuntui luonnolliselta, olihan hän yksi pitkäaikaisimpia ystäviäni, mutta Segolen ehti väliin.
Oliko Vera sinun rakastajasi? hän kysyi. Menin sanattomaksi. Mistä hän oli sellaista saanut päähänsä?
Ei tietenkään, ei hän ollut minun rakastajani, minä sanoin, koetin nauraa, mutta niin vaikeasti ja punastuen että olin varma että Segolen saisi siitä syytä epäillä jotakin. Ei meillä ollut rakkaussuhdetta, toistin, ja hermostuneisuuteni vain kasvoi. Segolen katsoi minua epäillen, mutta hymyili, kuin luulisi tietävänsä jotakin minua paremmin.
Vera on todella mahtava nainen, todella karismaattinen, Segolen lisäsi kuin hyväksyen vaikenemiseni, hän todella pystyy muuttamaan maailman tahtomakseen. Sitten hän jatkoi jälleen samaan lörpöttelevään tyyliin kuin aiemminkin eikä antanut minun korjata harhaluulojaan. Mutta loukkaantumistani hän ei voinut olla huomaamatta.
Segolen oli onnistunut saamaan matkustusluvan Moskovaan Vera Traillin avulla. Hän ei paljastanut että Vera tai apparaatti olisi lähettänyt hänet suorittamaan jotakin erityistehtävää, vaikka oli selvää, että jokin palvelus hänen olisi matkalipustaan suoritettava, ei tänne ketään pelkäksi turistiksi lähetetty. Se oli ainakin varmaa, että Segolenin taustat oli hyvin tarkistettu. Samanlaisia Veran ja Seijozan ja muiden euraasialaisten lumoamia intosilmäisiä naisia ja miehiä oli ollut liiton toimistollakin, kuten Renata Steiner, sveitsiläinen opettajatar, joka oli pyörinyt Seijozan ympärillä ja joka oli sittemmin pidätetty Reissin jutussa osallisena salamurhaan, niin kova oli hänenkin tahtonsa matkustaa Moskovaan. En ollut Pariisissa arvannut, että Segolen olisi yksi heistä.
Hyvästelin Segolenin Puskinskajan metroaseman punaisen va- lokiijaimen alla ja hän suuteli minua suulle ja sanoi, että Aija, minusta on ihanaa että olemme ystäviä, rutisti käteeni vielä yhden ranskalaisen savukeaskin. Tunsin suudelman vatsanpohjassani, hennon kumun paperinohuella kalvolla.
223


Minulla oli jo kova kiire, sydän kääntyi säikähdyksestä ympäri. Sovimme että menisimme seuraavalla viikolla tanssimaan niin kuin Pariisissa ennen, ja kun Segolen oli jo menossa, hän huudahti vielä perääni, että tiesi mistä ihmiset unelmoivat tässä maassa: pääs- kyviiksisestäJosif Vissarionovitäista, niinhän se oli?
Säikähdin Segolenin uhkarohkeaa pilaa vielä enemmän kuin hänen suudelmaansa, mutta kukaan ei kiinnittänyt ranskan kieleen täälläkään mitään huomiota. Ja kun Seuraavassa kadunkulmassa katsoin talon päätyseinän peittävää muraalia isä Aurinkoisesta, näin miten viiksistä muodostui pääskysen kuvio hänen kasvoilleen ja äkkiä Stalinin kuvat katujen laidoilla alkoivat näyttää siltä kuin pääskyset vain odottaisivat lentoon lähtöä hänen kasvoillaan, kaikki pääskyset kaikista mestarin kuvista, mikä kuhina.
Vera Aleksandrovna ei ollut minun rakastajani, vaan ensirakkauteni. Häntä ennen oli ainoastaan Boris, mies jonka silloin tunsin vain kirjeitse. Sitä Segolen ei minulta ollut kuitenkaan kysynyt. Ja Vera muutti elämäni, sai minut luottamaan itseeni ja omiin päätöksiini. Vera oli minun turvakiijani.
Moskovassakin uusi elämäni alkoi Vera Traillin seurassa, hotelli Natsionalin kahvilan pöydässä ja öisillä autoajeluilla, Veran vaatteissa ja kengissä. Nukuin Robertin ja Veran kanien syömällä sohvalla tai heidän välissään Natsionalin sviitissä, kun en jaksanut mennä Liljan rotanloukkoon. Pariisissa en ollut matkustanut autolla kuin pari kertaa, en koskaan astunut viiden tähden hotelliin sisään, mutta Vera esitteli minut kaikille ruhtinas Mirskin pöydässä vertaisenaan, sisarenaan. Vaikka kirjallisuudentutkija Mirs- ki oli harvoja Marinan runouden ihailijoita, hänelle en ollut runoilijan tytär vaan Veran ja Koltsovin valittu, uuden maailman kansalainen.
Vera oli jo silloin raskaana ja opetti sisäasiainministeriön koulussa Moskovan ulkopuolella. Robert, toimittaja, engelsmanni, jonka Vera oli nainut saadakseen Ison-Britannian passin, oli vie-
224


la Moskovassa silloin, hänkin Strastnoi bulvarin lehtitalon väkeä, Koltsovin piiriä. Vera oli rakastunut päästäisen näköiseen Robertiin, vaikka se ei aluksi kuulunutkaan suunnitelmaan. Kaunotar joka rakastui rotan näköisiin miehiin. Ja vaikka oli raskaana, hän päästi Robertin matkaan, vapaaehtoisjoukkoihin Espanjaan, joidenkin oli mentävä, Koltsov ja Robert tekivät sen meidän puolestamme, toinen kynällä, toinen kiväärillä. Vera ei halunnut olla kenenkään vapauden tiellä, antoi muille saman jota itse vaati. Pian minä rakastin Robertia niin kuin Veraa, he olivat kaksineuvoinen täydellinen androgyyninen olento, bolsevistisen idean ruumiillistuma, sen puolesta kuolemaan saakka taisteleva soturi.
Kukaan, ei kukaan, voinut vastustaa Veraa Verotskaa, ei nainen eikä mies, Vera hurmasi kaikki, ja siksi hän sai meidät myös tottelemaan ilman että sitä edes huomasimme, moni mies olisi mennyt mestattavaksi hänen vuokseen, Seijozakin. Mutta omia tunteitaan Vera ei näyttänyt: hän oli aivan tyyni silloinkin, kun tieto Robertin kaatumisesta Espanjassa tuli.
Ruhtinas Svjatopolk-Mirski oli Veran heikko kohta, mustapartainen ja mongolisilmäinen, epäsiisti ja epäkäytännöllinen Mirski, joka tiesi Venäjän kirjallisuudesta kaiken ja oli johtanut euraasialaisten toimintaa Ranskassa tietoisena siitä, että liitto oli pelkkää silmänlumetta, jonka suojassa sisä- ja ulkoasiainministeriöt jäljestivät operaatioitaan Ranskassa. Myyrää muistuttava Mirski luuli että olisi jo sovittanut palveluksensa valkoisessa armeijassa ja saisi rauhassa palata kotimaahan, niin kuin Seijoza ja moni muukin euraasialaisista toivoi. Mutta hänen kohdallaan se ei riittänyt. Kun Mirski pidätettiin, Vera teki kaikkensa saadakseen ystävänsä vapaaksi, juoksi Kremlin poikien luona, joka yö, vaikka vatsa alkoi jo näkyä. Niin hän heitä kutsui, Kremlin pojiksi, eikä pelännyt pilkata heitä, Jagodaa, Jezovia, Berijaa. Vera ei pelännyt mitään, ei ketään, ja hän tahtoi kaiken tapahtuvan heti.
187 senttimetriä pitkä Vera komentamassa lumoutunutta pää- Httes Jezovia joka ulottuu häntä lanteisiin saakka, heidän välissään
225


pyöreä mustaan silkkiin kiedottu vatsa kuin potkupallo, kova ja kimmoisa, tämä kuva tulee mieleeni aina kun ajattelen Kremlin poikia, enkä siksi pelännyt itsekään ketään heistä, en edes uutta Lavrenti Berijaa, jonka kerrottiin saalistavan öisillä kaduilla yksinäisiä nuoria naisia morsiamikseen. Eikä Vera mennyt Kremlin poikien luo itsensä takia, ystävät olivat hänelle kaikki kaikessa, hän olisi tehnyt mitä vain heidän tähtensä. Ja tiedustelupäällikkö Jezov, jota Vera sanoi kääpiöksi, rakastui häneen koko vantteran mittansa voimalla eikä tietenkään pelastanut Mirskiä. Vera kukoisti raskauttaan, ja minäkin halusin olla lapsi hänen kohdussaan, keltuainen valkuaisen sisällä.
En koskaan kertonut Veralle, mitä tunsin häntä kohtaan. Yhden kerran suutelin häntä, äkillisesti, pimeässä, mutta Vera vetäytyi, työnsi minut vain tyynesti syrjään, sytytti valon. Tapahtuneesta ei puhuttu sen jälkeen. Jos Robert olisi ollut elossa, he olisivat nauraneet minulle yhdessä, ajattelin. Pian lähentely-yritykseni jälkeen Vera lähti, kuukausi ennen laskettua aikaansa. Hän ei koskaan kertonut minulle että oli lähdössä Pariisiin. Sain Natsionalin vastaanottovirkailijalta tiedon, että Vera oli lähtenyt yöjunalla. Ei, ei hän ollut jättänyt viestiä. Ei, ei häntä ollut pidätetty. Hän oli lähtenyt matkalaukkuineen, lippuineen ja vatsoineen taksin viemänä juna-asemalle. En tiedä kuinka pitkään hän oli tiennyt lähdöstään vai oliko hän saanut käskyn poistua maasta yön aikana. Yhtään sanaa en häneltä saanut henkilökohtaisesti sen jälkeen. Hän siirsi minut sivuun kuin vanhan muotilehden. Tulin hylätyksi rakkaustarinassa, joka ei ollut edes alkanut, niin minä silloin ajattelin. Seijoia tiesi Veran lähdöstä enemmän kuin minä, mutta ei voinut kertoa. Hän vain sanoi, että Veran oli lähdettävä lapsen takia, hän halusi pelastaa lapsensa, mutta ei sanonut, miksi hänen oli paettava jättämättä hyvästejä kenellekään, edes parhaalle ystävälleen.
226


Vsenory
Elokuu 1923
Minskiläinen ehti viimeiseen junaan, vaikka tuuli kaikilla voimillaan yritti hidastuttaa ja vastustaa heidän matkaansa, tuulikin halusi pitää heidät yhdessä, ja heidän oli juostava loppumatka nil- jaista rantapolkua asemalle. Mies ehti muistuttaa retkestä, jonka he olivat päättäneet tehdä sen jälkeen, kun tyttö oli matkustanut leirille, loppuviikosta, ennen kuin Marinakin muuttaisi pois kylästä. Nukumme taivasalla, ja kuu on yhä täysi, paistamme he- voskastanjoita ja keräämme rapuja purosta, kuin kaksi koditonta seikkailijaa, saat kertoa minulle kaikista haamuistasi, kerron sinulle kaiken, aivan kaiken, ja enemmän, ja elämä jatkuu, hengitys, kaikki.
Tuuli oli laantunut, kun Marina kiipesi kukkulan reunaa takaisin talolle, junalta tuli vasta vähän väkeä kylään, venäläiset olivat vielä matkoillaan, ei tarvinnut jäädä vaihtamaan hovipu- heita kenenkään kanssa. Vaikka hän oli kävellyt tänään virstoja, enemmän, maailman laidan yli, hän ei tuntenut väsymystä. Myrsky oli vielä hänessä, tuuli, jyrkänteet, ukkonen ja valo. Hänen oli pakko laittaa kamalat saappaat jalkaan, mutta niillä pää- S1 sentään eteenpäin ihanteisella polulla. Sandaalien rikkoutuminen harmitti, mutta se oli pieni hinta joka oli maksettava kaikes¬
227


ta tästä onnesta, valosta joka kannatteli. Miten pitkään se kannatelisi, kuinka pian se pettäisi, ja valon tilalla olisi pelkkä musta tuuli.
Sitten hän muisti, että miehen eväslaukku oli jäänyt talolle, sitä siis vielä tarvittaisiin, pitäisi vain muistaa ottaa Aijan työvihkot pois sen taskusta ja pakata mukaan, tyttö saisi jatkaa käsikirjoitustaan loppuun leirillä ja lähettää sen hänen koottavakseen. Vai oliko hänen sittenkin kirjoitettava Aijan osuus loppuun itse, niin se ainakin tulisi tehtyä, mutta silloin ei olisi enää heidän yhteinen teoksensa, äidin ja lapsen kiija.
Miten kapealta ja harmaalta heidän talonsa näytti nyt, pelkältä metsämökiltä. Se oli ollut heidän kotinsa keväästä saakka, kolmesataa korunaa kuukaudessa, ja koko ajan hän oli pelännyt että se katoaisi alta, palaisi tai peittyisi mutaan kun he olisivat poissa, tai ettei taloa vain enää herätessä olisi, vain rauniot, musertuneet seinät, sellaisia unia.
Ensimmäisen kerran ajatus siitä, että hän luopuisi tästä talosta ja maisemasta, päällisin puolin rauhallisesta elämästä, tuntui lähes huojentavalta; hän antaisi sen pois samalla tavalla kuin satakoru- naiset, jotka hän kerran kuussa latoi Saskovän akan käteen, unohtaisi turhan toiveen perheestä ja yhteisestä arjesta Seijozan kanssa, se ei ollut hänen elämänsä, se mihin hänet oli tarkoitettu.
Puut seisoivat talon ympärillä sateesta laantuneina, hänen luotettunsa, kuuliaiset vartijat. Ne eivät olleet ankaria, eivätkä soimaa- via, eivät tuominneet niin kuin ihmiset tekivät, mutta hänestä tuntui että ne kaipasivat selitystä. Tai sitten hän kaipasi niiltä jotakin, että ne kertoisivat hänelle mitä oli tehtävä. Jos hän saisi pitää tämän rakkauden, selviäisikö hän ilman tyttöä, osaisiko seistä omilla jaloillaan ja ottaa vastaan sen mitä elämällä on antaa, vapauden jota hänen hidas ruumiinsa pelkäsi enemmän kuin kuolemaa? Sitä hänen säkeensä tarvitsivat hiertyäkseen hänen sisuksistaan ulos. Se oli hänen ainoa periaatteensa, ja sen mukaan hänen oli toimittava, vaikka toisia vastaan. Syyttäköön Seijoza vain itseään, hän
228


ajatteli melkein vahingoniloisesta itsehän ajoi minut tähän romanssiin viemällä minulta toisenkin lapseni.
Joku myöhäinen junalta tulija sai koirat haukkumaan naapuripihoissa, juuri kun Marina sulki portin takanaan. Fbdsem, pod- sem, hän kuuli naisten käskeviä huutoja. Hän oli aluksi luullut että kylässä kaikilla koirilla oli sama nimi, Podsem, mutta Aija oli kertonut, että se tarkoitti vain kutsua, Tule tänne, tule tule. Hän vielä nimeäisi koiransa tuon kutsuhuudon mukaan, Tule- tänne. Haukunta ja tylyt varoitukset ajoivat kävelijää eteenpäin ja pian tämä saavutti heidänkin porttinsa. Lumppuakka, selässä säkki kuin boakäärme, huulien yläpuoli viiksettynyt, ei silti mikään vanhus vielä.
Dobry vecer, pani, nainen sanoi.
Marina sanoi naiselle venäjäksi, että tämä on kylän viimeinen talo. Sitten alkaa metsä, ja nainen näki sen itsekin. Hän oli käynyt jo kylän muut talot lävitse, vanhus valitti, kovia ihmiset täällä, kovia, on aika kova myös ja kovempaa tulossa.
Onko teillä minulle mitään? nainen anelija avasi säkkiään kerjääjän elein, ristinmerkki, rukous, Jeesus Maria, yhteinen kieli kaikkialla, aivan kuin hän olisi nähnyt naisen jossain ennenkin, kiertävä keijäläisakka.
Marina keräsi vikkelästi kaiken mitä pihasta sai käsiinsä, Aijalle pieneksi menneet vaatteet, Seijozan haljenneet kumisaappaat, kyllä niillä vielä kulkisi, antaisi ruohonkin maasta jos se olisi hänen ja täytti naisen säkin, lumppua lumpun päälle. Onpa hyvä että näin helposti päästiin eroon siitäkin tavarasta.
Pani, vy jste andel.
Ei, hän ei ollut enkeli, mutta enkelin hän oli tavannut tänään, se oli mennyt hänen lävitseen, antanut koko voimansa, kauhea, kauhea enkeli. Ja sitä tarkoitti myös hänen uusi osoitteensa, Andel, enkeli, koti enkelien kaupunginosassa, vuoren laella, taivaallisten sotajoukkojen otteessa.
Nainen suuteli hänen käsiään.
229


Tämä on demokraattinen maa, Marina sanoi, ei mitään kuninkaallisia eleitä.
Minulla on kolme lasta ja mies - hänkin lumpunkerääjä, nainen selitti kiitollisena. Nyt minulla on vaatteet koko perheelle.
Jos tulette loppuviikosta, voin antaa loputkin pois, Marina sanoi, kaiken mitä en vie mukanani.
Voi rouva, minä tulen varmasti. Otan miehenikin mukaan.
Ahneus välähti naisen kasvoilla kun hän silmäsi pihassa lojuvia aarteita. Lumpunkerääjän taivas. Ja jos hän ei matkustaisi pois, saisi hän ostaa akan perheelle vielä kokonaisen talon ja paikan hautausmaalta.
Nainen meni menojaan laulua tapaillen, Marina kulki pihan poikki talolle, vilutti kun ajatteli keijääjänaisen elämää, kuin nainen, lähes epätodellinen kuvatus, olisi kuljettanut maailman kärsimystä kauhtuneessa säkissään. Eniten häntä silti kylmäsi se, että olisi joskus noin kiinni tavarassa, materiassa, jokapäiväisessä elämässä. Sellainen elämä olisi kuolemaakin pahempi, hidas lykätty kuolema. Silti, eikö hän ollut itse melkein yhtä ahtaassa asemassa, armopalojen anelija, äiti joka ei pysty ruokkimaan lapsiaan, ei pitämään hengissä edes omaa tytärtään?
Pihassa riittäisi työtä ennen kuin talo saataisiin tyhjäksi. Karhu- turkki oli lojunut puutarhakeinussa koko kesän, sateen jälkeen sitä tuskin voisi enää pelastaa.
Ulkoportaissa Marina kompastui Seijozan kenkiin. Kengät olivat tietysti kastuneet. Ne hänen olisi pitänyt naiselle tyrkätä mukaan, nainen oli kadonnut jo metsään, olisi turha lähteä enää perään. Ne olivat surkean näköiset, käpristyneet, tahdottomat, kaikesta siitä ahdistuksesta etteivät kuulu tähän maaperään, ne haluaisivat tehdä jo lähtöä, olla menossa pois, takaisin Moskovaan, mutta olivat kuitenkin vain alistuneet jatkuvaan pakosalla oloon, rauhattomuuteen, maattomuuteen. Sitä samaa levottomuutta Seijoia oli levittänyt häneenkin. Sisälle kengät ainakin pitäisi ottaa, ehti¬
230


sivät kuivua loppuviikoksi. Hän päättäisi myöhemmin mitä kengille tekisi, säilyttäisikö, antaisko lumppuakan mukaan, jos nainen tulisi toisen kerran.
Kenkien nahka ei ollutkaan kovaa niin kuin hän muisti, vaan kuin pehmeää ihoa, kellertävää ja paahtunutta, hyvästä nahasta, siannahkaa vai hevostako ne olivat. Oli vaikea ajatella että kengät olisivat olleet joskus osa jotain suurempaa eläintä, nyt ne tuntuivat joltakin jolla oli oma elämä, sieluja hengitys, joltakin johon Seijoza oli jättänyt oman muotonsa. Kengät olisivat voineet kulua Seijozan päälle, eikä hän olisi sitä edes huomannut, nahka oli mennyt reunoistaan pitsimäiseksi, se oli yhtä haurasta kuin Seijoza, yhtä olematonta, ja nauhat kuin siimaa, verkkoa, hiuksia.
Kosteinakin kengissä oli vieno neilikan tuoksu. Ehkä Sergei oli hankkinut ne Konstantinopolista, jostakin basaarista, jossa tuoksuivat taljat ja mausteet ja omenainen tee ja kahvin karheat porot, hän oli juonut kahvia minskiläisen kanssa, asetoverit, kuin kaksi veljestä.
Hän oli nähnyt Konstantinopolista unta, ei viime yönä mutta sama uni palasi useasti, nyt kun hän taas niitä näki, miten ne tun- geksivatkin: silta ja portaikko, kapeampi kuin tämä, valoa täynnä, mutta jotenkin syvää tummaa valoa, sellaista kuin pyhäinkuvissa oli, ja he olivat kävelleet sen valolla raudoitettuja katuja kohti merta.
Seijoza oli hänen kanssaan, se Seijoza jonka hän tunsi Moskovassa, se mies hiekkarannalta, paljain jaloin, kiviä taskussa, ja hän tunsi miehen lämpimän hengityksen ihoaan vasten, kaulallaan, mutta kun hän katsoi Seijozaa, tämän kasvot olivat vettä.
Kun Marina seisoi portailla kengät kädessään, hänestä tuntui että Seijoza oli yhtä lähellä kuin unessa, kuin Seijoza olisi hengittänyt nahan läpihiutuneessa pinnassa, sen sisuksen väsyneessä pistävässä tuoksussa, epäröivä mutta kiihtynyt, aina hieman liian nopea, veren maku suussa, hengästynyt, ja hänet valtasi melkein hätääntynyt hellyys, hellyys kuoleman edellä, ja hän tunsi miten
231


suuttumus laantui. Kuin mies hoippuisi linttaan astutuilla kenkäpa- roilla savista polkua, vesi tirsuisi saumauksista sisään, näitä kenkä- rajoja ei ollut tarkoitettu pellon ylittämiseen vaan pihalla käysken- telemiseen, hitaaseen kulkuun talon ja vajan välillä, luumujen poimimiseen, mahlan valuttamiseen, tomaattien ja härkäpapujen hoivaamiseen, ei, Seijoza astelisi sittenkin hänen ohitseen varpaat savessa paljain jaloin niin kuin oli koko alkukesän tehnyt, miten hänen jäljiltään pitikin aina pestä savitahroista lakanat ja tyynyliinat, keittää ja keittää, väsynyt näky, huojuva seiväs tuulisessa maisemassa, vihreän keskellä, vieras hänen metsässään, eivätkä he silti päässeet eroon toisistaan, ainoa mies joka ei häntä hylkäisi, kaikki muut sen tekevät.
Seijoza ei syytä häntä, ei koskaan, kuuntelee, ihmettelee, näinkö sinä nyt, oletko varma, Seijoza ymmärtää, senkin mitä tänään tapahtui, yksi suudelma, yksi humahdus, varo ettet pala kokonaan karrelle, älä polta itseäsi loppuun, se tapahtuu aina nopeammin, ennen kuin huomaatkaan.
Aija oli kuullut hänen tulonsa ja törmäsi häneen ovensuussa, oudon kiihkon vallassa kuin olisi keskellä tragedianäytelmän kauhunhetkiä. Tyttö oli vetänyt ylleen valkoisen ja kauhtuneen sotilastakin, se roikkui lapsen päällä, oli roikkunut jo Seijozalla. Wrange- lin armeijan takki olisi saanut mennä lumppuakan säkkiin, mitä sillä, Seijoza ei ollut sitä itsekään halunnut säilyttää, ei halunnut nähdä Gallipolin nälkäleirin haamuja, ihmisen kykyä unohtaa kaikki inhimillisyys.
Et kai sinä tuota aio leirille ottaa mukaan? Marina naurahti. Tyttö ei vastannut, mutta Marina näki että juuri niin Aija oli päättänyt. Hänen silmänsä olivat pelottavat, kun ne lasittuivat vihasta. Miksi tyttö vieläkin kantoi kaunaa epäonnistuneesta retkestä, ei sää ollut hänen vallassaan.
Kun Aija tyrkkäsi hänelle aiemmin tulleen kirjeen, itsepintainen ja vaativa ruskettuneen käden ojennus, nuo kynnet pitäisi puh¬
232


distaa ja leikata, oli pitänyt jo vaikka kuinka kauan sitten, Marina näki että tytön silmät olivatkin vain itkettyneet, lapsi oli jostakin syystä poissa tolaltaan. Mutta hän ei ehtinyt kysyä, mikä Aijalla oli, kun tyttö juoksi ulos ovesta.
Marina tunnisti kiijeestä Bogengardtsin naisen kulmikkaan kyrillisen käsialan. Mistä tyttö nyt noin? Oliko hän avannut kirjeen itse? Ehkä peruutus, ei paikkaa sittenkään, toiveajattelua, tai jotain dramaattisempaa, uutisia Seijozasta. Kiijekuori oli kuitenkin koskematon.
Marina avasi ja luki kiijeen nopeasti, sydän oli alkanut tykyttää nopeammin, oliko kiijeessä todella jotain huolestuttavaa, aina pelkäsi pahinta, käännettä onnesta onnettomuuteen, ehkä tytön paikka jouduttiinkin perumaan, kun he eivät vielä alkusyksystä kyenneet maksamaan koko lukukausimaksua.
Bogengardtsit tervehtivät häntä virallisesti, hyvä rouva Marina Ivanovna Tsvetajeva, eivätkö he olleet perhetuttuja, mistä tuo muodollisuus, Seijozan ystäviähän he vain olivat, pelkäsivät häntä ehkä, kiijailijaa. Kiijeen sävy jatkui yhtä virallisena. He muistuttivat heti aluksi, että hän oli varmaankin kiijallisten kiireidensä keskellä unohtanut vastata kesällä tulleeseen kyselyyn. Oliko hän tulossa valmistamaan tytärtään kouluelämän alkuun? Hänen läsnäoloaan toivottiin, itse asiassa häntä vaadittiin tulemaan paikalle ensimmäisten viikkojen ajaksi. Koulu auttaisi majoituksen jäijes- tämisessä Trebovän kaupungissa, siellä oli useita huoneita vuokrattavana loma-ajan jälkeen. Koulun tiloissa ei ikävä kyllä voinut muu perhe yöpyä. Muiden lasten vanhemmat, ne, jotka olivat yhä elossa tai onnistuneet jäämään Eurooppaan, olivat luvanneet tulla. Vain runoilija Tsvetajevan vastausta odotettiin. Olisi ilo saada teidät avustamaan koulunkäynnin alkamisessa.
Kohteliaaksi pyynnöksi naamioitu käsky, joka syyllisti häntä ennen kuin hän oli ehtinyt edes tehdä päätöstään. Teidän on saavuttava silloin ja silloin ja oleskeluanne toivotaan siihen ja siihen saakka. Kuulutteko siis elävien vai kuolleiden joukkoon?
233


Marina ei muistanut että aiemmin olisi ollut puhetta tällaisesta, vai oliko hän unohtanut lukea jonkin postin mukana tulleen tiedonannon, oli lukenut huonosti, tai asia oli jäänyt huomiotta. Totta oli, että kun kirjeenvaihtoa Bogengardtsien kanssa oli käyty, hän oli keskittynyt muuhun, näytelmä, kokoelma, Saksan tilanne, Jimglingin kirjeet, niiden odotus, huoli, Seijozan sairastuminen, kaikki muu oli liikaa, hän ei vain pystynyt huolehtimaan kaikesta. Ja kai hän uskoi jossakin mielensä syijässä, että tytön lähtö sittenkin peruuntuisi.
Ja nyt elämä vaati häntä, häntä tarvittiin, hänen ”läsnäoloaan”. Oli mentävä Moravskä Treboväan. Kahdeksi viikoksi. Hyvästel- tävä tyttö uudestaan ja uudestaan, ja hyväksyttävä kaikki se, toinen maailma, joka tulisi omimaan lapsen häneltä. Kahden viikon mittainen eron teko, sitä hän ei kestäisi, siksi tyttökin noin tempoi, tämä oli vaikeaa hänellekin, Marina ajatteli samalla kun meni kirje kädessä pihaan. Ensin tämä yö, huominen päivä. Ja sitten kaikki uudestaan vieraassa paikassa. Ja millä hän sen huoneen maksaisi, kaupungin kalliissa hotellissa. Ja kaikki suunnitelmat jäisivät, ei nuorukaisten leikkiä, ei eläimen keveyttä, ei armahdusta. Ei kuuta ja nuotioita, paistettuja rapuja. Öitä ruohikossa. Sitä elämä ei hänelle tahtonut antaa, vain pelkkiä velvollisuuksia, rankaisi hetken juhlasta.
Marina ei ensin nähnyt tyttöä, mihin se oli ehtinyt. Hän oli jo harppomassa tielle, ei kai tyttö tekisi uutta katoamistemppua, mutta huomasi sitten että Aija oli kiivennyt puuhun, istui pihlajan oksalla valkoisessa univormussaan. Odottiko tyttö että hän alkaisi maanitella tätä kipuamaan alas. Ei, sitä hän ei tytölle soisi, pitäköön turvapaikkansa.
Tuuli oli jälleen voimistumassa, ja puun latvaoksat heilahteli- vat. Marina kaappasi alimmasta oksasta, hän oli vielä notkea ja voimakas, ja tyttö melkein hämmästyi kun hän kiipesi puun oksalle tytön korkeudelle. Tyttö ei itkenyt enää. Kyyneleet saivat Man¬
234


nan aina ärtymään. Tyttö tiesi sen, hengitteli selkeitä pitkiä vetoja, nieli nyyhkähdyksiään sankarillisesti mutta väitteli hänen katsettaan.
Hän maanitteli tyttöä jättämään asetakin pois. Bogengardtsit- Idn pitäisivät sitä pyhäinhäväistyksenä, ja sanoi että Aija saisi ottaa mukaansa Maksimovan Tanjalta saamansa nuken. Siitä he olivat väitelleet aikaisemminkin, Marina ei pitänyt siitä että tyttö leikki nukeilla ja oli kieltänyt häntä pakkaaamasta Olgan pojantyttä- ren lahjoittamaa nukkea mukaan, vaikka yksi lelu Bogengardtsien listassa mainittiinkin.
En välitä nukesta, Aija sanoi nyt. Voit leikkiä leirillä toisten tyttöjen kanssa, Marina sovitteli, minun kanssani opit vain näitä iänikuisia hulluja juttuja. Kuka tahansa osaa leikkiä, Aija sanoi, niin olette sanonut. Mutta sinä et olekaan kuka tahansa, Marina vastasi lempeämmin, Aija katsoi häntä ivallisesti, näytti yhtäkkiä aivan samalta kuin Maria Meyn. Kuin kuka tahansa lapsi, Marina muisti nyt. Niin hän oli sanonut tytölle, vaikka ei ollutkaan sitä tarkoittanut niin.
Tiedätkös, Aljosa-muruseni, hän koetti lepytellä, hakea tuttua yhteyttä, taidan olla vähän ihastunut siihen hevosmieheen. Mitäs sanot hänestä? Mutta tyttö puhahti hänelle, tehän ihastutte vaikka kastanjapuuhun silloin kun se sattuu kukkimaan juuri teidän kohdallanne. Marina naurahti, tuon lauseen tyttö oli kuullut Serjozalta. Aijaakin alkoi jo vähän naurattaa, ja Marina ajatteli että kertoisi tytölle Bogengardtsien kirjeestä ja kysyisi mitä mieltä Aija olisi, jos hän tulisi perässä leirille viikoksi, kahdeksi, mutta kun tyttö jatkoi tuijotteluaan kaukaisuuteen, hän päätti jättää tämän keskustelun myöhempään.
Ethän sinäkään ole nähnyt Koljan takkia? hän sanoi sitten. Lapsi kääntyi nyt, katsoi häntä kuin kettu, pudisti päätään. Otetaanko vihkot esiin? Marina koetti kysyä vielä, niin ystävällisesti ja kannustavasti kuin osasi. Tyttö sanoi, että hänen olisi kasteltava pelakuu. Pelakuu, niin juuri, pelakuu, olisi kasteltava pelakuu juuri täl¬
235


lä hetkellä. Tyttö kapusi oksalta ja tipautti itsensä maahan. Marina näki että tytön nilkkaan sattui kun hän tuli jaloilleen, mutta kivusta välittämättä tämä juoksi talolle. Hän antoi tytön mennä, kastelkoon pelakuunsa, oli liian paljon tekemistä muutenkin.
Minskiläisen eväslaukku oli jäänyt vajan seinustalle. Marina tyhjensi pullojen pohjat, loput leivästä ja harmaasta suolalihanpalasta he voisivat syödä iltapalaksi, mutta väljähtynyt kuohuviinin loppu sai hänet voimaan pahoin, viini se oli tehnyt hänestä kevytmielisen koketin, jonka harkitsemattomalle ilolle tyttö oli ilveillyt.
Laukun sivutasku oli auki ja sen sisus oli tyhjä. Oliko Aija jo hakenut vihkonsa ja pakannut? Tasku oli märkä, sinne oli satanut vettä, toivottavasti vihkot eivät olleet aivan pilalla, tyttö oli varmaankin huolehtinut vihkoista ja vienyt ne sisään. He ryhtyisivät työhön heti kun kukka olisi kasteltu.
Karhuntalja hänen olisi siirrettävä sateelta suojaan ennen pimeää, ja kuivatettava uudestaan, hyvä jos siitä jonkun korunan saisi, muuttokuormaan hän ei sitä ottaisi. Ja pyykit, pyykit hän katsoisi sen jälkeen, eivätköhän nekin olleet aivan kastuneet. Talja oli jäänyt pihaan keväällä, kun lumet olivat sulaneet, juosseet puroina vuorilta alas, ja aluksi hän oli vienyt sen suojaan kellariin, mutta se oli niin kostea että siellä talja oli melkein mädäntynyt, tullut täyteen kärpäsen toukkia, ja alkukesästä Seijozan mentyä hän levitti sen pihakeinuun kuivumaan, ja muisti silloin unensa, unessa oli kuoleva karhu, syöpäläisten ajama, piirittämä, nälkiintynyt ja se tuli hänen vuoteeseensa, pyysi että hän parantaisi sen, ja hän otti sen päälleen, työnsi lantionsa sitä vasten, tukehtui melkein sen alle, se rusensi hänet, alla kylmä kallio, ja se itki, sen terävät kynnet, ja se puri häntä rintaan, olkapäähän, kaulaan, ja hän heräsi siihen että itki, miten karhu oli pettänyt hänet, hyljännyt, jättänyt hänet yksin kylmille kiville kuin kuluneen vaatteen, siihen hän havahtui.
Hän nosti märkää taljaa, se oli kuolleen painoinen, mikä haju. Sitten jotakin sileää ja karheaa valahti sen sisuksista ja hän säikäh¬
236


ti kuin karhu olisi yhtäkkiä herännyt henkiin, ja kiljaisi kuin pahan unen keskeltä. Kun hän rauhoittui, hän ymmärsi mitä riekaleet todellisuudessa olivat: ei mitään elävää vaan minskiläisen puvuntakki leikeltynä kappaleiksi.
Aija oli huoneessaan ja sopersi kasvilleen jotakin samalla kun kaatoi pienellä kastelukannulla sen juurelle vettä. Marina tunsi miten kiukku sakosi hänessä, kun tyttö kaaputti pelakuun multaa häneen katsomatta. Hän olisi voinut sysäistä kasvin lattialle, mutta tyttö suojasi sitä kehollaan. Hän nappasi tyttöä tukasta ja kiskoi lapsen ikkunalta, levitti sängylle takin riekaleet ja taskuista löytyneet avaimet, rullatut korunat, puhelinnumeron joUekinJana-nimiselle naiselle, pelipoletit, hammastikun.
Rikosvälineet, sakset, lojuivat vielä lattialla. Miten ylimielistä ja välinpitämätöntä. Tyttö oli tehnyt tuhotyönsä sillä aikaa kun hän oli ollut saattamassa miestä junalle, siitä johtui se kiihko, hullun katse, kyyneleet käytävässä kun hän oli palannut, ja koko esitys Seijozan asetakissa.
Hän ei sanoisi mitään. Tyttö saisi selittää. Mutta tyttö katsoi hänen ohitseen, ulos ikkunasta. Marina tyrkkäsi pelakuun sivuun ja paiskasi luukut kiinni. Tyttö kavahti pystyyn ja otti kukan syliinsä. Marina nosti sakset lattialta.
Entä jos minä leikkaisin sinun kasvisi nuppu nupulta, mitä siihen sanoisit? Tyttö puristi kasvia sylissään ja katsoi häntä nyt selvästi peloissaan.
Enkä minä tietenkään tekisi sellaista, Marina sanoi ja heitti sakset laatikkoon, jossa oli alakertaan meneviä pakattavia tavaroita. Häntä alkoi säälittää tyttö, se miten tämä oli hoivannut kasvia koko vuoden, oli saanut sen henkiin kaikkien heidän muuttojensa jälkeenkin, leikkinyt sen kanssa kun hän oli kieltänyt nukkeleikit.
Ja kun hän kysyi tytöltä rauhoittuneempana, miten kaikki oli tapahtunut, tyttö kertoi, että oli piilottanut takin heidän tultuaan koreita. Ja miksi ihmeessä, halusitko että mies jää meidän luok¬
237


semme? Ei, tyttö vastasi, halusin että hän katoaa ikuisiksi ajoiksi. Ja että Leijona tulee takaisin.
Marina ei tiennyt tunsiko sääliä vai suuttumusta tytön pelottavan suorista sanoista, mutta koetti pysyä tyynenä. Hän kysyi vihkoista paljon ystävällisempään sävyyn. Oliko tyttö pakannut ne mukaan, hän tahtoi vielä käydä käsikirjoituksen lävitse yhdessä ennen iltatoimia, jotta tyttö tietäisi mistä jatkaa leirillä.
Aija sanoi ettei hänellä ollut vihkoja. Miten niin? Marina naurahtaen kysyi. Ei vain ole. Ei tavallisten lasten tarvitse kirjoittaa runoelmia ja romaaneja. Hän pyysi ettei tyttö ilkeilisi turhan takia, missä ne sitten ovat, jos eivät eväslaukussa. Tyttö pyöritteli käsiään ja Marina näki että tyttö piilotteli häneltä jotakin vielä.
Kun hän otti tyttöä ranteesta kiinni, ja puristi lujaa, tyttö sanoi, että vihkot olivat hukkuneet, hän oli ne hukuttanut, hän oli heittänyt ne Voskovin vuorelta yhden kerrallaan.
Marinalla ei ollut yhtään sanaa, joka olisi ylittänyt raivon joka hänessä sakosi entistä ankarampana.
Minä haluan olla tavallinen lapsi, Aija sanoi.
Marina ei edes tajunnut, kuinka nopeasti hänen kätensä iskeytyi tytön ruskettuneelle naamalle.
238


Leijonan tavarat ovat poissa
näen sen heti, kun nostan harsoa
ne ovat olleet huoneen nurkassa valmiiksi pakattuina
tarkistan sen joka aamu ja kysyn:
milloin sinun pitää lähteä, Leijona, ja Leijona vastaa
eikö olekin kaunista täällä, kuin saduissa, kupolit ja tornit, ja kaikki,
puita
ja avaruutta, ihmeellinen Aleksandrovin kaupunki, muinaisen Moskovan pääkaupunki, Iivana Julman muureilla ympäröity, vasta kun tulee syksy palaamme takaisin Moskovaan, saat taas nukkua omassa vuoteessasi, me kaikki kolme yhdessä, kotona jälleen ja hän katsoo Marinaa, eikö niin, te, Marina, Aljoska ja minä, ja Marina väistää,
katsoo pois ja näen miten Marina naurahtaa itsekseen, ja pidättelee hymyä, jota ei saisi olla
jalkani eivät yletä maahan, kun kapuan alas sängystä, lattialla koetan heti ulottua siihen mihin valo osuu, pöydällä on maitopullo ja velli, niin kuin tavallisina aamuina, minun pitää syödä ja juoda, osaan itse, mutta nyt minä alan etsiä Leijonan tavaroita
tavarat ovat jossain täällä, Leijona on vain mennyt harjoituksiin, ja kaikki on niin kuin tavallisena aamuna
239


jos minä juon maidon, on tavallinen aamu, ja minä juon maidon, on tavallinen aamu ja Marina kirjoittaa
Marina on kirjoittanut siitä asti kun kamelinsilmäinen Osip on lähtenyt, hymyillyt hymyä jota ei saa hymyillä, Marinan hymy kiertyy kärhämiksi vatsaani niin kuin herneenkukat, jotka kiipeävät valkoisella seinällä, niin kuin jokaisena aamuna, ja valo on tehnyt pitsin lattialle, se on aina jo siinä kun herään menen valon lämpimään kehään, syön vellini, tavallisena aamuna, istun auringossa pissalla, tavallisena aamuna, avaan herneenpalon, jossa ei ole matoja, vaikka ensin luulen niin
kun olen syönyt monta, ja heittänyt pois yhden joka on madon koti, piilotan sen penkin alle, haluan nähdä sen uudestaan, ja lautanen on työnnetty paljuun, Marina ottaa minua kädestä kiinni tavallisena aamuna me menemme katsomaan harjoituksia aukiolle, yksi, kaksi, kolme
yksi, kaksi, kolme, kenttä haisee samalta kuin talli ja ruoho on
kasvanut pitkäksi sieltä missä he eivät tömistele, Leijona ei pysy
rytmissä niin kuin muut ja jää jälkeen, yksi, kaksi, kolme, alokas
Efron, painan kädet korvilleni, että en kuule kun hänelle karjutaan
mutta ei ole tavallinen aamu, jolloin Marina kirjoittaa ja päivä
lepattaa edessä kuin valkea lakana tuulessa ja kun en enää kuule
laukauksia, tiedän että Leijona tulee pian ja vaihtaa
minun kanssani neniä
sotilaat lähtevät tänään
olen kuunnellut yöllä mitä he puhuvat
sinun pitää sanoa niille, sinä voit anoa vapautusta
sen minä kestän, paremmin kuin tämän
Marina alkaa itkeä, vaikka Serjozan pitäisi, pidätän hengitystäni muille annat itsesi, mutta et minulle leijonanosan sitten tulee hiljaista
240


Marina on kammannut tukkansa sileäksi ja jättää oven auki
me emme mene harjoituskentälle vaan käännymme kujan päästä
vasemmalle sinne missä ovat kirkko ja rinkelikauppa ja torimyyjät ja
asema ja ikkunalauta ja valkoinen kissa, jolle täti syöttää sokeria ja
siksi se on valkoinen, valkoinen niin kuin minun mekkoni, jonka olen
pukenut ihan itse ja jota ei pueta tavallisina päivinä
kävelen eteenpäin kuin ankka, valkoisessa mekossa on kevyttä
mennä, enkä aio kysyä Marinalta
kävelen hänen edellään
sotilaat eivät itke
soran joukossa on punaisia kiviä, jos olisi toinen päivä keräisin niitä taskut täyteen, jos löytää sileän kiven sen voi panna suuhun kun he eivät näe Leijona näkee
Leijona painaa pehmeän käden poskelleni eikä hänen tarvitse kuin pyyhkäistä
huuliani kun sylkäisen kiven hänen valkoiselle kädelleen luiset sormet sulkevat punaisen kiven sisäänsä kuin korun miten hienon kiven olet löytänyt, hän sanoo, otamme tämän kokoelmaan, kokoelma on ikonipöydällä, tsaarinjalokivet, siellä on myös kivi jonka Leijona on löytänyt Marinalle, sininen kivi, Mustanmeren kivi, niin kauan kuin kivi on tallella he eivät joudu eroon toisistaan tässä maailmassa
niin kauan kuin kivi on tallella he löytävät toisensa vaikka maailman
toiselta puolen, tämä kivi, tämä yksi kivi
kaupunki
on niin kuin helteessä haukkova eläin, minä sanon Marinalle ja hän pitää lauseesta mikä eläin?
nopea eläin, piisami? lumikko?
lumikko on paljon kauniimpi eläin kaupunki on kuin helteessä haukkova lumikko
241


mutta nyt siinä ei ole vielä rytmiä mistä rytmi tulee
liikkeestä, maailmojen liikkeestä, ja sinusta, minusta, kuuntele sitä on kaupunkini kuin helteessä haukkova lumikko hienoa Aletska, parempi, paljon parempi
Marina ottaa minua kädestä kiinni ja puristaa, se on minun palkintoni olen hyvä tyttö, teen kaiken niin kuin Marina tahtoo niin kuuma että aurinko voi sytyttää paperipalan itsestään, ja metsät kaupungin ympärillä palavat, ja ruoho ja pensaat, ja noki sataa kaduille ja valkoisille pyykeille, ja vaikka miten niitä keittäisimme noki ei lähde pois
me seisomme puun alla
ne naiset jotka seisovat auringonpaisteessa ovat samoja jotka ovat olleet harjoituskentällä, mustissa kukkahuiveissa, tänään mustissa, eilen punaisissa ja lopulta valkoisissa he eivät ole silti yhtä kalpeita kuin alussa
minulla on käsissäni tahmeaa, se on ensin valkoista ja muuttuu sitten mustaksi
yksi kaksi kolme yksi kaksi kolme
taivas on niin valkoinen, etten näe ensin mitään
sitten silmissä lepattaa tummia hahmoja, kuin mustaa vettä, sellaista
jonka lävitse ei näe, enkä erota Leijonaa, ensin hätäännyn, että
hänestä on tullut sellainen jota en tunne, joku joka valuu niihin
toisiin, jotka huutavat kovaa, tarttuvat toisiaan käsistä, vääntävät
ranteet sijoiltaan, ja jotka ovat kaikki samannäköisiä, paitsi Leijona
joka on toista maata, paljon pehmeämpää ainetta, samettia, viiliä,
talkkunaa ja linnun siipiä
miten Leijona voi pysyä ehjänä, kun muut ovat niin teräviä ja kovia, minä ajattelen, kun Leijonan reiteen painaa sormella, siihen tulee mustelma, eivätkä haavat mene umpeen, niin kuin minulla, mutta minä olen lapsi vielä Marinalle en puhu mitään nyt
242


keltaiset pellot tuoksuvat tänne asti, mutta Leijona ei enää tuoksu melkein unohdan miltä Leijona on tuoksunut, miltä minä itse, ja miltä Marina
tupakalta ja lumpeilta
ensin tulee junanhaju mutta ei mantelikeksien ja sitten Leijona Leijona tuoksuu vuohenmaidolle ja ruoholle minä olen Leijonan sylissä tyttönen, minä olen tässä, ei hätää
kun kiedon käteni Leijonan kaulaan, tunnen ensin pistelevän kauluksen, miten noin paksuissa vaatteissa voi olla, ne painavat enemmän kuin karhun turkki, ja Leijona, joka on heiveröinen kuin lintu, miten hän jaksaa kaiken sen, ja minkä vuoksi, arojen ja vuorien ylitse he kulkevat näin, valkoisissa painoissaan, valkoisina kuin joutsenet, yksi kaksi kolme, yksi kaksi kolme Leijona korjaa asentoaan, tunnen jänteet ja luut hänen ihossaan, luiden äänen, joka on kuin paperien kahinaa toisiaan vasten, ja näen että hänen poskestaan valuu verta, partakoneenterä on tehnyt viillon minä tiedän kuinka helposti siitä saa haavan Leijona on antanut minun ajaa partaansa silloin kun Kameli oli meidän luonamme, Leijonan kädet tärisivät, niin ettei hän itse pystynyt ajamaan, Kameli nukkui Marinan vierellä, Marina kylpi Kamelin sanoissa kuin hunajassa ja minä näin että Leijona oli nukkunut peittojen kanssa matolla, mutta nyt Kameli on lähtenyt pois minkä vuoksi hän tahtoo jättää meidät ja pukea tämän painavan taljan päälleen?
Leijona jaksaa leikkiä aina, hän lennättää minua ja mekkoa ja olen yhtä tuulta ja hiusta ja kärrynpyörää, keveämpi kuin tuuli, tähtiotsa he pitävät minusta molemmat kiinni, Marina ja Leijona, ja työnnän toisella kädelläni Marinaa takaraivosta ja toisella Leijonaa, niin että heidän otsansa kopsahtavat toisiaan vasten pellot ovat keltaisia ja kukkaisia ja pyörryttäviä, kuin jokin mekko Aljoska, lopeta, sinä olet liian raju, en voi hengittää, Marina sanoo
243


en voi elää, Serjoza sanoo
jos menetän sinut, otan hengen itseltäni
vartioin heitä
ethän sinä edes kestä nähdä kuolleita
Marina raapaise Leijonan poskea ja haava alkaa vuotaa ja haavaan kierähtää kyynel ja kyynel sekoittuu vereen ja verenpunainen pisara valuu alas poskea ja minun mekolleni ja imeytyy vaaleanpunaiseksi läikäksi, niin kuin siihen olisi tullut vadelmamehua Marina sanoo anteeksi Serjoza sanoo anteeksi
vaikka hänellä ei ole mitään anteeksipyydettävää, ei vielä Marina painaa poskensa Leijonan haavaa vasten ja minä painan poskeni kyyneleitä vasten, en tiedä kumman, sitten me olemme yhtä ja samaa vettä, kirkasta ja valoisaa, ja minä näen kivet meren pohjassa ja valkoisen taivaan niiden alla ja he puristavat kätensä minun ympärilleni ja olen heidän välissään, ja he huohottavat, mutta niin hiljaa että vain minä kuulen sen Marina sanoo saman kuin yöllä sinun ei tarvitsisi lähteä
mutta Leijona ei enää sano mitään vaan pidättää hengitystään ja minä pidätän myös yhtä kauan kuin hän, ja jos hän ei pidättäisi hengitystään, hän hajoaisi kappaleiksi, luhistuisi kerros kerrokselta niin kuin talo, ja silloin minä kuulen suurien lintujen kahinan niin kuin ne olisivat odottaneet jossain ja nyt ottaisivat taivaan haltuunsa, kuin enne, merkki
runo, kirjoitat siitä runon, Aljosenka, jokapäiväisen ennusmerkit ja me jäämme katsomaan kuinka siivet peittävät taivaan hetken kaikki on mustaa kuin auringonpimennyksessä maisema vailla väriä, mustia katuja, harmaita mökkejä, valkoinen taivas, mutta pelto tuoksuu keltaista väriä
Marina menee naisten eteen ja sanoo, että minä tahtoisin tietää kuinka moni meidän miehistämme tulee ammutuksi rintaan
244


naiset katsovat Marinaa kuin tämä olisi pyytänyt jauhoja ja kääntävät katseensa pois, naiset menevät, sinne missä miehet ovat, vain me
Marina avaa ikkunaluukut ja sulkee ne, kantaa kirjan pöydältä ikkunalaudalle ja ikkunalaudalta harjan pöydälle ja posliinikoiran keittiön hyllylle
hyllyllä on kello, hän ottaa sen käteensä, eikä tiedä mitä sillä tekisi, katsoo minua, Leijona on unohtanut kellonsa, Marina on unohtanut antaa kellon Leijonalle, vaikka on luvannut laittaa sen hänen käteensä niin kuin sormuksen minä näen Leijonan käden
luisevat sormet puristavat mustuneen lasin laitaa ja luisevassa ranteessa on valkoinen kaistale rannekellon paikalla Leijona loittonee pitkin taivaankaarta kuin tuuli, kytevien mustien peltojen halki, yli vuorien, yli veden ja noki sataa meidän hiuksiimme eikä lähde pois
minä puristan silmiä tiukemmin kiinni, niin että otsaan alkaa sattua niin kauan kuin meillä on Leijonan kello, me pidämme hänet hengissä niin kauan, nyt
niin kauan olemme yhtä, Leijona Ilves ja Hippo
245


Moskova
Elokuu 1939
Runoilijan pojalle, nasaali miehen ääni töytäisi minua kun nousin porrashuoneesta kerrokseen. Sudakin ukko seisoi pimeällä käytävällä ja ojensi minulle voimapaperiin käärityn rasian, tällaistahan te etsitte?
Käytävässä haisi kaali, taas joku keitti kaalia, herrajumala, kaalia sängyissä, kaalia viemäreissä, kaalia vaikka lehmät söisivät, ei meiltä kaali loppuisi.
Punnitsin pakettia, sisus irtoili kevyesti kahahdellen. Ukko laahusti perässäni ovelle, käytävän valo oli ollut rikki koko elokuun, haparoin avaimia, lukko temppuili, sytytin valon asuntoon, mies jäi seisomaan kynnykselle varovaisesti ympärilleen pälyillen, erotin halkion hänen ylähuulessaan, mies näytti ahvenelta.
Lilja oli pari päivää sitten vetänyt oven miehen nenän edestä kiinni kun tämä oli jäänyt kuikuilemaan siihen, ei täällä ole mitään sinulle, täti sanoi suoraan vanhalle postinkantajalle. Urkkija, Zina kuiskasi minulle, kun Sudak ensimmäisen kerran nilkutti hidastellen ohitsemme huoneeseensa, jossa hän kerroksen ainoana asui aivan yksin. Oman havaintoni mukaan ukko oli puolikuuro ja lähes sokea, eikä suostunut uskomaan, etten ollut Liljan tytär, ei siis kovin tarkka tai perusteellinen havainnoissaan, oli alkuun luullut-
246


yjxi minua Liljaksi ja Liljaa minuksi. Mutta tädit epäilivätkin urkuöiksi puolta talon väestä ja vihasivat sellaisia enemmän kuin mitään muuta. Minä olin silti kaikkien epäilyjen ulkopuolella, pikku Aljoäa, vaikka he tiesivät hyvin mistä ansioista Seijoza oli asutettu sisäasiainministeriön hallinnoimaan kylään.
Avasin kääreen ja sieltä pilkisti suklaarasian mutristunut kulma, parasta ja ainoaa laatua, ukko sanoi, valtiontehtaalta. Hän oli jo menossa haparoiden pimeään käytävään, ennen kuin ehdin avata suuni kiittääkseni häntä. Lähdin hänen peräänsä, ennätin ottaa olkavarresta kiinni, ennen kuin hän pääsi omalle ovelleen.
Veljeni rakastaa tätä suklaata, sanoin ja taijosin hänelle lehtiä kiitokseksi, haluatteko tulla hakemaan, siitä sopimuksesta ne kaikki kiijoittavat. Ukko sanoi ettei jaksa enää lukea, eikö se tule sota lehtiä lukemattakin? Olin jo unohtanut että mies hädin tuskin näki.
Sopimus on askel pysyvään rauhaan, niin kaikki puhuvat, va- kuuttelin, tulee rauhan talvi, kymmenen talvea rauhaa. Tuskin, jos sodalta kysytään, mies vastasi ja jatkoi laahustamista, väistäen vuorostaan nyt minun kiitollisuudenyrityksiäni.
Mutta pitäkää varanne, ukko kääntyi vielä pimeästä, suklaa on ylellisyystavaraa ja voitte joutua kuulusteluihin siitä, mistä olette sen hankkinut. Eihän ketään yhdestä suklaasta pidätetä, naurahdin. Minulta ette ole sitä sitten saanut, hän sanoi ja avasi oman ovensa, huone oli siistimpi kuin Liljan ja Zinan tavarataivas koskaan, yhden ihmisen avara asunto. En tietenkään, minä rauhoit- telin, tämä on meidän salaisuutemme, sanoin perään ennen kuin mies sulki oven.
Minua nolotti Liljan lapsellinen käytös, ja oma aikaisempi ylimielisyyteni miestä kohtaan. Olin itsekin väitellyt tungettelevaa, yksinäistä naapuria. Ei vanhus meille pahaa tahtonut, ajattelin, tuskin oli mikään tsekan mies edes, vaikka saikin pitää oman huoneen hallussaan, yksinäinen perheetön ukko, joka pelkäsi ihmisiä Liljaa ja Zinaakin enemmän, turha häntä oli kadehtia edes ylimääräisestä huoneesta.
247


Joku pygmalion oli sysännyt meidän pyykJdmme narulta yhteen kasaan ja levittänyt omansa tilalle, kun menin hakemaan edellis- iltana pesemiäni pyykkejä kellarista. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta. Joku teki aina pientä kiusaa, tällaistako se yhteisyys ja toveruus todellisuudessa oli, kyräilyä ja pienen sabotaasin tekoa.
Seijozan pitkät alushousut, Murin paidat, matruusihousut, pyyhkeet, lakanat ja tyynyliinat olivat toisiinsa kietoutuneita ryppyisiä myttyjä, kuin vastasyntyneet joita olin nähnyt sideharsoihin ympättyinä naistenklinikan ikkunasta, kun olin käynyt viereisellä kardiologisella laitoksella tapaamassa sydäntutkimusten jälkeen Seijozaa.
Ei Boläevoon voinut ryppyistä pyykkiä takaisin viedä, Marinan vahingoniloinen hymy, Murin lapsellinen kiukku, Seijozan sydän, se ei kestäisi kuulla enää yhtään ivallista sanaa, ei yhtään riitaa.
Vein vaatteet ylös, vaikka ne olivat aivan kosteita, kellarissa ne olisivat alkaneet yön aikana vain haista. Pitikin sattua nyt. Miten ne tämän tekivät, ihmiset jotka osasivat pitää huolta taloudesta ja kodista, pitää kaiken jäijestyksessä, halusin osata tehdä puhdasta ja siistiä, pitää maailman valkoisena ja kauniina sille jolla ei ollut vielä nimeä eikä hahmoa, joka oli vielä pelkkää pimeää minun sisälläni, mutta elämä oli aina epäjäijestyksessä, en saanut siitä otetta, mikään ei mennyt niin kuin suunniteltiin, kuin joku muu pitäisi minua otteessaan.
Olisi pitänyt pestä mustunut pyykkisäkkikin, missä lie lojunut. Se haisi Pariisin asunnoille, Meudonin, Clamartin ja Vanvesin rasvan- ja nälänhajuisille kortteereille, sielläkin säkissä oli raahattu pyykkejä kellariin ja takaisin, kellariin ja takaisin, ja se haisi käytetyille vaatteille ja paistetuille perunoille, raatamiselle ja puhumattomille sanoille, päiville, jolloin kaikki vaikenivat kuin yhteisestä sopimuksesta ja vaijot ja poiskääntymiset muotoilivat jokapäiväistä elämäämme.
Säkki oli kulkenut isän matkassa yli Mustanmeren, Konstantinopolista Prahaan, Pariisiin, sairaspaikasta toiseen ja nyt tänne, kun isä oli tuotu maahan salaa, sotilaslaivalla Jäämeren kautta, ja
248


hän oli eräänä edelliskevään aikaisena aamuna ollut Liljan oven takana, minä olin herännyt siihen ensimmäisenä. Toisilla oli matkalaukut, Seijozalla tämä säkki, ikuinen kiertolainen.
Kun purin vaatteet Liljan divaanille, huomasin että säkin pohjasta erotti vielä, että siitä oli leikelty pala pois ja tilalle oli ommeltu paikka. Säkin pohjassa oli ollut kotkan lähes häipyneet ääriviivat, ja olin itse auttanut Seijozaa ompelemaan paikan sen tilalle. Outoa ettei Seijoza ollut koskaan luopunut tästä kapineesta vaikka kaikista kytköksistään valkoiseen armeijaan hän oli vähitellen sanoutunut irti, työ euraasialaisen liiton parissa oli vain ohut verho todellisen elämän suojana, oliko koko säkki itse asiassa Seijozan alun perinkään vai oliko se RodzevitSin säkki, Gallipolin aseveljen ja Prahan ratsastajan, Vera Traillin toisen salaisen rakastajan, olin nähnyt sen kaiken, vaikka Vera luuli minulta sen kätkevänsä, senkö takia Marina ei voinut sietää Veraa kun tajusi hänen seurustelevan Rodzevitsin kanssa, miehen jota hän itse pilkkasi minkä ehti.
Ne kysyisivät minulta Boriksen tapaamisesta. Tajusin sen kun odotin silitysraudan kuumenevan Liljan asunnossa. Se oli aivan selvää. Siksi ne halusivat tavata minut. Joku oli toimituksessa ilmoittanut tapaamisestamme puistonpenkillä saman tien. Ja siksi Boriskin oli ollut niin hermostunut, hän tiesi että meitä tarkkailitiin.
Otin ensimmäisen rypistyneen vaatteen ja koetin hengittää syvään, avasin sen: Seijozan paita, josta puuttui nappeja, kainaloista hiutunut, keltaiset läiskät eivät lähteneet edes lipeällä. Isän paidat, äidin alushameet, Murin kauluspaidat, lakanat, pyyheliinat, kaikki harmahtaviksi pinttyneitä, virttyneitä, pitäisi parsia ja koijata.
Mitä he halusivat minusta, mitä minun olisi sanottava sille kahvila Pragan naiselle, tai vielä pahempaa jos se olisi mies, miehet saivat minut puhumaan sellaista mitä en halunnut, en hallinnut sanojani, kertoisin juuri sen mitä he toivoivat.
Eihän Boris oikeastaan edes ollut sanonut mitään, mistä pitäisi apparaatille raportoida, ei mitään mikä olisi vaarallista tai epä-
249


lojaalia, ei kai se, että ei kyennyt kirjoittamaan, ollut sinänsä puolueen vastaista toimintaa. Mutta riskin hän otti, kun varoitti meitä, ja oli tietysti peloissaan omankin perheensä puolesta, monta Boriksen ystävää oli kesän aikana pidätetty, myös teatteriohjaaja Meyer- hold, ihmisiä katosi kuin syvään veteen, siksikö hän huolehti meistäkin, Marinasta.
Avasin isän raitaiset pyjamanhousut laudalle, ne olivat melkein hiuti haljenneet, päälle hajonneet, isän kotihousuina jalassa niin kauan kuin muistin. Kuumuus sihahti haaruksiin. Lilja ei tulisi vähään aikaan ja minulla oli aikaa miettiä ihan rauhassa, ilman että hän kuulisi jokaisen ajatukseni tässä pienessä ilmattomassa huoneessa, ja aikaa silittää vaatteet jokaisen sauman ja taitoksen mukaisesti, nuhraantuneet ja kuluneetkin vaatteet olisivat hetken kuin uusia, pehmeitä isän iholle, voi kun ne voisivat hänet parantaa, voimistaa, tehdä onnelliseksi, elämisen mahdolliseksi.
Tietysti minun olisi myönnettävä että olin tavannut Boriksen, kaikki olivat nähneet toimituksen ikkunasta kun me olimme kävelleet lehtitalon edessä olevaan puistikkoon seljapensaiden väliin. Ja tiesin että jos toimisin niin kuin kuului, minun olisi raportoitava Boriksen varoituksesta, kaikki tuollainen pieni huoli saattoi kätkeä taakseen suurempaa, josta minulla ei ollut käsitystäkään, niin minua oli toimistolla jo opetettu, ei ollut minun tehtäväni arvioida, vain raportoida, panna merkille ja muistiin, nakuttaa kirjoituskoneen uurteisilla askelilla makulatuurin ihoon: toveri senja sen epäluotettavuus ilmenee mm. seuraavista seikoista. Mutualiten kirjai- lijakongressin aikana olin pystynyt suojelemaan häntä, mutta nyt tiesin että jos haluaisin pysyä puhtaana heidän silmissään, minun olisi kerrottava epäilyistä, joita näin hänessä vellovan. Mutta tunsin Boriksen, sen mitä hänen taustallaan oli, hän pelkäsi aina pahinta, huolehti toisista kuin hermoheikko vanhapiika, psykasteeni- nen neurastenia, sairaus piti häntä ehkä vielä otteessaan, metafyysinen huoli. Mikä sinut on sairastuttanut? olin kysynyt Pariisissa. Aika, historia, hän vastasi, ruohon kasvaminen.
250


Otin raudan alle parivuoteen lakanan, painelin huolellisesti sen hapertuneet pitsireunukset ja punaiset kiijailut, näissä vuodevaatteissa oli joku toinen venäläinen emigranttiperhe nukkunut ennen meitä, jossakin kauheassa junaonnettomuudessa menehtynyt, ei edes kovin tuttu pariskunta, jonka jäämistöä oli meille köyhäinavussa periytynyt. Heidän poikansa kanssa olin viettänyt pitkiä aurinkoisia päiviä Adantin hietikoilla, kerännyt kiitäjiä ja sirkkoja, ja poika oli suudellut minua ensimmäisen kerran, ja nyt hänkin oli kuollut, minulla jäljellä vain sakarallinen meritähteä villatakin taskussa. Koltsovista minulla ei ollut jäljellä sitäkään, ehkä valokuva tai kaksi, rakennusten moderneja muotoja, muistoja kannustavista olantaputuksista, puhkinauretuista hetkistä. Esineet pysyivät, vaikka muistot ja ihmiset haihtuivat. Mutta Borista minun olisi suojeltava, hänelle en saisi aiheuttaa Koltsovin kohtaloa omalla harkitsemattomuudellani, väärillä sanoilla, väärillä teoilla. Minä olin syyllinen Koltsovin kuolemaan, jos en suoraan niin ainakin välillisesti.
Tajusin nyt vasta, miten hermostunut olin itsekin ollut koko päivän kaikesta rauhan uutisoinnista huolimatta, hengittänyt lyhyitä henkäyksiä, varonut itseäni kuin arvoviulua kotelossaan ja silti säntäillyt paikasta toiseen, hätääntyneet lauseet ryöppysivät mielessä kuin elokuvakelalle katkeileviksi leikattuina. Segolenilta olin onnistunut kaiken kätkemäänkin mutta Liljalta en kykenisi peittämään mitään, silmäni paljastivat kaiken, pelon viivan joka kiertyi sieluparkani ympärille kuin hirttoköysi. Teatterille meno minun oli pitänyt perua hyökkäämättömyysuutisoinnin aiheuttamien yllätysten takia, esitys olisi ehkä saanut minut rauhoittumaan.
Lopulta silittäminen laannuta tungeksivat ajatukset, hitaat huolelliset liikkeet jotka myötäilivät housujen ja paitojen selkeitä muotoja ja höyry joka nousi kuumista, pian kuivista kuiduista. Silitin, eikä mikään maailmassa ollut tärkeämpää juuri nyt. Tämän minä osasin. Olin oppinut assistenttina oikean tekniikan hammasteknikon vastaanotolla, jossa olin välinevarastonhoitaja, mutta minusta oli tullut myös hyvä silittäjä, minulla oli malttia, olin huolelli¬
251


nen, pidin silitettyjen vaatteiden tuoksusta, se oli sellainen asia jota ei kotona ollut, meillä ei silitetty kuin harvoin, Marina uskoi että vaatteet silisivät päällä siinä missä rypistyivätkin, ja Sergein juhlallisuuksiin naapurista lainattiin paitoja, joku näistäkin oli sellainen, unohtunut lainapaita.
Myöhemmin olin vienyt paidat vastaanotolle silitettäviksi ja omat mekkonikin, myös euraasialaisten asun, jota olin alkanut pitää nuorisosiiven kokouksissa ja aina työskennellessäni toimistolla. Olin silittänyt vastaanotolla ja säilyttänyt asua omassa lokerossani siellä, en olisi sitä kotona voinut pitääkään, Marina olisi mennyt pitkin seiniä, tai ainakin se olisi tiennyt pitkällistä riitaa, edes valinnastani euraasialaisten nuorten puheenjohtajaksi en voinut Marinalle sanoa, vaikka olisin toivonut että kerrankin hän voisi olla tytöstään ylpeä, tunnustaa että olin tärkeä muutenkin kuin vain lattioiden lakaisijana tai astioiden tiskaajana. Silloin minulle oli selvää että toimisin juuri niin kuin apparaatti toivoi, varjelin maatani, sadunomaista kotimaata, jota uhkasivat kaikenlaiset keinottelijat ja vallananastajat joka suunnalta. Ja yhä minun olisi osoitettava heille olevani oikea kommunisti, uusi ihminen, joka oli ennen kaikkea lojaali valtiolle ja sen elimille. Ja samalla uusi kauhistuttava ajatus tunkeutui mieleeni: oliko Vera joutunut lähtemään, koska hänelle oli käymässä kuin Koltsoville, siksikö hänen oli pitänyt pelastautua lapsensa kanssa?
Lilja palasi teatterilta läpimenosta kuohuvana ja sädehtivänä, näki miksi hän jaksoi yhä tehdä työtään näyttelijöiden kanssa, suurisy- däminen lintuni, oikea haikaraemo. Hän sanoi että esityksestä tulisi sittenkin koskettava, ja minusta tuntui että hän oli yhtäkkiä melkein kyynelissä, pienen Nurotska-tytön kuolema oli tuotu näyttämölle liiankin todentuntuisesta Kysyin, mihin lapsi oli näytelmässä kuollut, mutta Lilja oli jo toisissa ajatuksissa.
Sehän pitää tärkätä, tuollainen paita, Lilja sanoi kun olin sujauttamassa Murin paitaa viimeisenä säkkiin. Paita oli ainoa uusi, hoh¬
252


tavan valkoinen vaatekappale koko taloudessa. Marina oli pistänyt viimeisetkin rahat pojan garderobiin, ettei tämän tarvitsisi koulussa hävetä köyhyyttään. Paidassa oli pariisilainen laatumerkki, siihen pukeutuivat Ranskassa kuuluisat näyttelijätkin.
Olin ottanut raudan jo viilenemään, mutta Lilja ampaisi heti liikkeelle kiihkeässä tarmonpuuskassa, hyvä että malttoi edes laskea laukkuaan, ja kävi lävitse tavarapinot, laatikot, palttoot, puuh- kat, kiikarit, lehtipinot, käsikirjoitukset, joita huone oli täynnä.
Tärkkiä, pitihän täällä tärkkiä olla, Lilja oli nähnyt sitä asunnossa juuri silloin kun sitä ei tarvinnut, ja silloin kun tavaroita ei tarvittu, ne yleensä pyörivät jaloissa, aina tiellä, kunnes ne tyrkättiin jonnekin, mistä niitä ei enää löytänyt.
Lilenka-rakas, ei tarvitse. Tämä riittää ihan hyvin, vakuutin, mutta Liljalle se ei riittänyt. Täällä paidat tärkätään, kaikilla muillakin lapsilla on tärkätyt kaulukset ensimmäisenä koulupäivänä, Lilja höpötti ja kulki edestakaisin, nosteli ja availi pahvilaatikoita. Georgi Sergejevits haluaa varmasti näyttää hyvältä, sen minä tiedän, sellainen hurmuri kun on. Tytöt tykkäävät. Isänsä poika. Ja koulun alku on Neuvostoliitossa aina iso perhejuhla. Tytöillä isot rusetit, nekin tärkättyjä.
Mitä täti oikein esitti äidillisyyden puuskallaan? Mur oli tarkka siitä mitä laittoi päälleen, mutta tärkkäämistä poika tuskin osai- si arvostaa, torjuisi kaiken hössöttämisen puolestaan ilkeästi, sen puolen tunsin veljestäni hyvin. Tuskin Marinakaan paitoja välittää tärkkäillä, sanoin, ei tärkkäisi, meillä ei ollut mainittu koko sanaa kuin ehkä jossakin runoelmassa metaforana, niin mille, en muistanut, tuskin puhtaudelle, ermemminkin unohtamiselle.
Lilja muistikin sitten että purkki oli ollut hänen kädessään ihan muutama päivä aiemmin kun hän oli nostanut sen alta jotain, mutta mihin se oli joutunut, sitä hän ei enää muistanut. Omituista miten suurinta osaa eleistä joita päivän mittaan teki, ei enää muistanut muutaman tunnin päästä, ja niistä elämä lopulta koostui, eleistä, joita kukaan ei muistanut, joihin kukaan ei kiinnittänyt huomiota.
253


Liljan säntäily kuitenkin tarttui ja huomasin etsiväni tärkkiä tädin apuna, vaikka en edes tiennyt miltä tärkkipurkki näytti, eikö siihen voisi yhtä lailla käyttää perunajauhoja tai maissijauhoja, niin oli ainakin hammaslääkärin vastaanotolla tehty. Etsin tärkkiä sellaisistakin paikoista joihin sitä ei kaiken jäljen mukaan olisi voinut laittaa, sillä Liljan epäkäytännöllisyyden seurauksena purkki voisi olla missä tahansa, vaikka kiijahyllyssä. Zina löytäisi tästä sekamelskasta tärkinkin ensi hätään, muisti aina kaiken kuin nor- suemo, mutta nyt ei Zina ollut pitämässä huolta ja tavaroita paikoillaan.
Lilja eli lainatavaroilla, lainaelämillä, ja Zinan oli se aina lopulta hyväksyttävä, jos tahtoi jakaa Liljan kanssa elämänsä ja vuoteensa. Kuinka monta mahdollista tai kesken jätettyä elämää oli varastoituna Liljan huoneeseen, ja sen lisäksi kaikki näytelmät ja harjoitellut roolit, kuvitellut elämät, jotka ottivat paikkansa hänen näyttämöllään joka päivä, ilman pyhäpäiviä, Lilja oli yhtä kuin tavaransa ja näytelmänsä joista mikään ei ollut silti hänen omaansa.
Kuin linnunpesää penkoisi, totesin kun laatikon kulma levähti ja syliini valahti ratkenneesta kulmasta pikkulusikoita ja muita pöytähopeita, kaiken maailman kiiltävä tänne raahattu. Alkuviikosta pudonneet kirjat olivat kasassa lattialla, minun piti viedä ne sitojalle heti kun ehtisin.
Eivätkä ne minulta kysy, Lilja puuskahteli, tavara vain tulee sisään, säkeissä ja arkuissa ja laatikoissa, kun ihmiset lähtevät, kaikki minkä he jättävät taakseen löytyy täältä, löytyy kunhan jaksaa etsiä, nuokin huopikkaat ja taljat ja kipsipäät, kenen lie. Mutta minkäs sanot ystäville. Joskus voit itse tarvita mehiläisen apua.
Vanha sanonta, Zinalta tarttunut, miten välillä kuulosti siltä kuin Zina olisi puhunut Liljassa eikä tämä itse. Mutta tässä asiassa he olivat eri mieltä, joka päivä, sama levy pyörimässä. Zina koetti estellä etteivät kaikki kippaisi tänne tavaroitaan ja tuskaili kuinka jatkuva siivoaminen uuvutti, pöly meni keuhkoihin, mitä he vieraitten ihmisten tavaroilla, kerralla kaikki pois vain, kaato¬
254


paikalle. Lilja vastusti tiukasti, menneisyyden varastointi oli kunniatehtävä, mitään ei heitettäisi pois, Zina oli vain mustasukkainen, siinä oli tädeille nujakka valmiina, nopeasti lempein sipaisuin sovitettava riita.
Siniset lasitkin tulivat esiin jostakin kätköstä, niitä oli etsitty viime viikolla kun Lilja oli saanut opiskelijoiltaan gruusialaista viiniä, ne olivat Dumovoiden pieniä sinisiä kristallilaseja, liköörilase- ja, joihin kuului myös isommat lasit ja kulho, Pariisista tuotu Liljan ja Serjozan äidin ja veljen kuoleman jälkeen, eikä siitä tragediasta paljon muuta jäämistöä ollutkaan enää, ei muuta kuin nämä lasit ja Liljan ihon alta kuultavat surun mustat luut, samanlaiset kuin Seijozalla, isällä ne vain eivät koskaan peittyneet, ne olivat näkyvillä aina.
Tämä piano on Marina Ivanovnan, Lilja sanoi kun selvitteli sen päälle kasattuja tavaroita, aina sillekin löytyi kantaja, kun jouduimme muuttamaan, varsinkin jos mainitsi, että se oli Maria Meynin konserttipiano, kuuluisan sveitsittären ja Puäkin-museon perustajan puolison instrumentti. Mutta se oli vanhaa Moskovaa se. Täältä se lähtee polttopuina, kun minusta aika jättää.
Pianonkantta ei silti ollut avattu aikoihin, reunus oli ladattu täyteen tavaraa. Lilja nosti kipsisen tytönpään jalustan päältä plarien alle jääneen mustan muistivihon, kenenhän tämäkin on, ei sinun kuitenkaan, kai joku näyttelijöistä on sen jättänyt, hän mumisi ja vilkaisi vihon sisälle.
Tunnistin nuhruisesta silkkinauhasta että vihkonen oli Muijan, tännekö se oli jäänyt, hän oli ollut todella hermostunut kun se oli pari viikkoa sitten kadonnut, ja olin itsekin etsinyt sitä toimituksesta, kysellyt kahviloista, joissa olimme istuneet, kokouspaikaltakin, mutta en minäkään ollut osannut etsiä sitä täältä paperikassien ja käsikiijoitusnivaskojen alta. Laivaston juhlapäivän iltana Muija oli tietysti unohtanut muistikiijansakin, siitä tuli juuri neljä viikkoa, ja täällä se oli ollut koko ajan. Kuin asunto olisi halunnut imeä Muijankin sisäänsä, tehdä hänestä osan itseään,
255


vallata pala palalta niin kuin minäkin. Lilja antoi vihkosen minulle. Oli se Muijan vihko, kulmista nuhraantunut, violetti nauha päästä syöty.
Sanoin Liljalle että palauttaisin vihkosen miehelleni, eikä Lilja kysellyt enempää. En avaisi sitä itsekään, en lukisi, Muija saisi kiittää Marinaa, joka oli kasvattanut minut pitämään toisten muistikirjoja pyhinä, eikä Muija olisi sellaista minusta epäillytkään, Muija luotti minuun niin kuin minä Muijaan.
Tärkkiä ei kaikesta huolimatta löytynyt. Mutta koska Lilja ei selvästikään kyennyt heti rauhoittumaan läpimenon jälkeen, hän eläytyi aina niin kuin olisi itse ollut lavalla, pyysin häntä auttamaan lakanoiden vedossa.
Onko heilasi tulossa Bolsevoon? Lilja kyysi kiusoitellen kun vedimme ja taittelimme lakanoita kuin vanhassa tanssissa, sottiisissa tai muussa kulmikkaassa askelkuviossa, yksi, kaksi, kolme.
On hän tulossa, sanoin. Olin kertonut Muijan tulosta tädille eilen, eikö hän muistanut enää, täti oli todella alkanut unohtaa asioita viime aikoina, kaiken vanhan muisti muita paremmin.
Minä niin tykkään siitä sinun heilastasi, Lilja vei lakanatans- sia määrätietoisesti, nopeassa rytmissä, minä seurasin häntä, vaikka onkin niin vaitonainen. Naurahdin, osasi Muija puhuakin, osasi kyllä. Koputimme rytmisesti lattiaan kun kuljimme symmetristä kuviota toisiamme vastaan ja loitommaksi, eteen, taakse, eteen taakse, tätä olin tehnyt Marinankin kanssa, muistin nyt, St. Gil- lesissä, missä merituuli kuivatti lakanat, hiekkaa kaikkialla.
Ja tulethan sinäkin, Lilja, pyysin, mitä sinä täällä yksin?
No en, Lilja nykäisi lakanan pään minulta kiukkuisesti, pitäköön Marina huushollinsa. Ja ottakoon mattonsa, vieköön minkä haluaa, minähän niitä olen täällä hänelle säilönyt.
Lilja viikkasi lakanat pöydän kulmalle ja alkoi äkkiä siirrellä huonekaluja maton päältä, että maton toki saisi, hän alkoi höpöttää, siinä ei ollut mitään ongelmaa, vieköön vain kaiken mitä oli jättänytkin. Mitä ne häneen kuuluivat enää, olihan täällä mattoja,
256


mattoja vaikka koko vanhan Venäjän armeijalle. Sitten Lilja alkoi kiskoa mattoa laatikoiden alta. Kiirehdin hänen avukseen.
Olin aikonut kysyä koko viikon, mikä siinä matossa oli, mikä ihme kiista siitä oli syntynyt, mutta Lilja oli ohittanut kaikki kysymykseni.
Olimme kaikki kuulleet yhteenoton. Aamupäivällä Lilja ja Manna vielä suunnittelivat lähtevänsä iltapäiväksi yhdessä maljaan, mustikkaa, puolukkaa oli metsät täynnä, ja he keittivät teetä, pariisilaisella pannulla kun samovaari oli mennyt epäkuntoon eikä kukaan ollut ehtinyt hankkia uutta. Minulla oli tiskit kesken kesä- keittiökatoksessa, edellisillan ruoka-astiat likoamassa, ja menin hakemaan sisältä aamuisia astioita, kun Lilja juoksi vastaan olohuoneen poikki. Hän oli itkenyt, läikikäs kasvoiltaan ja kaulasta, vaikka koetti peittää sitä huivilla.
Pitää sitä edes lapsilla ja miehillä puhtaat vaatteet olla, Lilja sanoi niin kovalla äänellä että Marina ilmeisesti kuuli sen ylös asti, sillä kohta hän ryski portaita alakertaan kanta-astujan jytinällä, niin pieni nainen kuin olikin. Seijoza luikahti sivuun, verannalle tupakoimaan, aurinko osui vielä sinne, ei halunnut valita puoltaan, joutui lohduttamaan kumpaakin. Marina tarttui pyykkisäk- kiin: Mitä sinä näillä? Lilja vastasi, että vie retkut kaupunkiin, pesee ja parsii. Marina nauroi, että sinäkö parsit? Ja Lilja: Minä tahdon vain teitä auttaa. Ja Marina: Olisit auttanut ajoissa. Silloin Lilja veti säkin selkäänsä ja lähti pihaan, suuntasi asemalle päin.
Saat ottaa tämän mukaasi, Lilja sanoi kun oli rullannut maton, enpähän ole rouva runoilijalle enää mitään velkaa.
No en todellakaan ottaisi, likaista pölyistä mattoa, ja sekö niskassani minun pitäisi mennä tapaamaan yhdyshenkilöä, ja sitä paitsi minulla oli kannettavaa aivan tarpeeksi yhdelle ihmiselle.
Lilja, olet ihan jäljetön.
Jäljetönhän tämä koko maailma onkin, tekee kaltaisekseen. Muljasihan voi sen kantaa?
Ei, ei, Lilja. Koetetaan hommata vaikka auto jostain ensi viikolla, mutta ei nyt, sen ehtii vielä.
257


Matto oli maannut paikoillaan kaksikymmentä vuotta, ei se kuluisi loppuun vaikka olisi siinä vielä muutaman viikon, kuukaudenkin, eivätkä sen puoleen riidatkaan.
Mutta en ymmärtänyt silti, miksi ihmeessä Marina olisi halunnut tämän haalistuneen rei’ille kuluneen maton, Marina jolle millään maallisella omaisuudella ei olisi voinut olla vähemmän merkitystä, arkipäivän materiaalisuudella. Siinä hän oli ollut aina bolsevikkejakin bolSevikimpi askeetti, miksi hän oli yhdestä matosta ruvennut riitelemään, eihän hän ollut edes käynyt Liljan asunnossa ja nähnyt millaisessa kunnossa matto oli, loppuun kävelty.
Seijoza oli kertonut, että matto oli ollut meillä jo Zamoskvorets- jen asunnossa, joen toisella puolen, ja että minä olin oppinut kävelemään sen päällä. Tuskin sillä oli Marinalle silti niin paljon merkitystä, että hän sen vuoksi olisi ryhtynyt riitaan. Itse en muistanut tietenkään kävelemään oppimistani, ja paremmin muistin Bo- risolebski pereulokin asunnonkin, sen kolme kerrosta, kylmät, aavat huoneet ja kiikkerät huonekalut, täytettyjen eläinten päät, pimeällä ja pölyllä peitetyt. Mutta Zamoskvoretsjen asunto piti vain kuvitella: pikku-Alja huterilla paksuilla jaloillansa, minne hän tahtoi, mitä näki edessään, jalkoja, pöydän ja ihmisten, oliko alkanut erottaa sen mikä oli kuollutta ja millä oli sielu.
Tätikin luovutti lopulta marttyyrin elein, hän oli aivan uuvuksissa kaikesta kohkaamisesta, saisi varoa sydäntään.
Veisitkö sitten tämän laatikon Marina Ivanovnalle? Lilja kysyi rauhoituttuaan viinilasin äärelle, nyt saatiin juoda yömyssyt viimein suvun sinisistä laseista. Tädin kädessä oli hyvin säilynyt suklaarasia, jonka olin pudottanut kirjahyllyltä alkuviikosta. Haluaisin että annat sen hänelle.
Se ei ollut pyyntö, vaan sävytön toteamus.
Voit katsoa sen sinäkin. Jos haluat. Se on Marinan.
Lilja antoi laatikon minulle. En kuitenkaan avannut sitä enää. Oli liian myöhäistä kaivella menneisyyttä, vanhaa roinaa. Käärin rasian lakanaan ja työnsin sen pyykkisäkkiin ja sanoin olevani val-
258


jflis nukkumaan, Liljankin pitäisi. Hän katsoi minua hetken avuttomasti ja pyöritti käsissään ilmaa kuin leipoisi taikinaa tai tärkkiä, jotakin murenevaa ainetta kuitenkin, kuin hänen käsistään olisi varissut jotakin. Lilja näytti hylätyltä, hajamieliseltä linnulta, joka ei tiennyt paikkaansa.
Pakkasin silitetyt puhtaat pyykkiniput huolellisesti Seijozan tsaarinaikaiseen säkkiin muiden viemisten kanssa, pinon lämmintä valkoista armahdusta. Ujutin viikatut ja järjestetyt pyykit säkin mustiin uumeniin, jossa ne menivät jälleen sekaisin niin kuin elämä, joka tuskin koskaan järjestyisi siivoiksi pinoiksi, ei vaikka miten yritti, ei ainakaan minun elämäni, joka oli eriparilapasista ja rikkoontuneista korvattomista kupeista koostunut. Sudakin suklaarasian, Muijan muistikirjan, Seijozan lehdet, Marinan huivin, nekin kaikki pakkasin pyykkien kanssa samaan säkkiin.
Vie Seijozalle rakkaita terveisiä, Lilja sanoi kun oli jo vuoteessaan, ja minä halasin Liljaa, suurta pikku lintustani, veisin, veisin rakkaita terveisiä. Ja sillä hetkellä minä tunsin miten täti rakasti minua koko hyväsydämisellä ja alttiilla luonnollaan, valtavalla lem- peällä sielullaan, jossa oli jotain eläinmäistä, suuren linnun, kuljen tai joutsenen rakkautta, miten se kaikki mahtui tähän pieneen huoneeseen kuin suljettuun rasiaan ja ilmaan jota hengitti liian monta ihmistä.
259


Vsenory
Elokuu 1923
Peukaloisen retkiä oli luettu koko elokuu, ja urakka oli enää loppuratkaisua vailla: tänään selviäisi, pääseekö Nils Holgersson takaisin ihmisen asuun. Viimeksi väsymys oli yllättänyt Marinan kesken luvun ja hän oli havahtunut siihen, että oli lukevinaan ääneen outoa unikieltä, sanat virtasivat, hän kuuli äänensä etäisenä ja vieraana vedenalaisena maitomaisena kielenä, jolla oli oma rytminsä. Se ei ollut ensimmäinen kerta. Joskus hän oli yrittänyt poimia muistikirjaansa kieltä joka sekoittui uneen, mutta niin haurasta se oli, että se harsuuntui ja katosi aina kun hän seuraavana aamuna yritti sitä tavoitella, ohuita lankoja, liian ohuita.
Oli vielä aikaista kun tyttö meni vuoteeseen. Patistella ei tarvinnut, näki että tyttö nukahtaisi pystyyn, retki oli ottanut voimille, kunhan ei vain sairastuisi. Ja tytöstä näki, ettei hän halunnut puhua enempää retkestä, ei takeista, ei kengistä, eikä vihkoista. Eikä viimeisestä välikohtauksesta. Ja Marina antoi olla, kerrankin, joskus oli vain pakko jättää asiat silleen, heltyä, vaikka maailmasta oli murtunut yksi kulma, eikä se enää palaisi ennalleen, ei vaikka he olivat istuttaneet pelakuun kasvimaan laidalle ja Aija oli puhunut sille kuin pikkulapselle.
260


Kiija oli patjojen alla, minne se oli viimeksi laitettu, hyvä ettei unohtuisi, arvokas Lagerlöf pani Saskovän huomaan. Sellaisia kirjailijoita oli harvassa kuin tämä ruotsalainen.
Aija oli miettinyt Peukaloisen retkien loppuratkaisua etukäteen, niin kuin Marina oli pyytänyt.
Minusta Niisin pitäisi muuttua linnuksi, eikö pitäisikin? Aija sanoi ennen kuin he aloittivat, linnut rakastavat häntä enemmän kuin ne kauheat vanhemmat.
Mutta luuletko, etteivät he sure kadonnutta poikaa? Marina kysyi.
Sellaista kiusankappaletta! Aija tuhahti. Linnut saivat hänen parhaat puolensa esiin.
Ajattele vaikka Hamelnin kylän vanhempia, hän huomautti. Eivätkö he surreet lapsiaan?
Ne ajattelivat vain rahojaan ja masujaan. Ja huomasivat vasta kun lapset olivat hävinneet, miten paljon heitä rakastivat.
Oletpa sinä ankara, Aljaseni.
Ei, minä olen vain totuudellinen, tyttö sanoi vakavasti ja lisäsi: Mutta te ette tietenkään ole sellainen, Marina Ivanovna. Ilveksen rakkaus on pitkämielistä ja oikeudenmukaista: minä tiedän, että te olette minulle yhtä ankara kuin itsellenne.
Marinan oli aloitettava lukeminen, ettei olisi paljastanut liikutustaan kun kyynelet pyrkivät silmiin. Anteeksi hän ei ollut itse oppinut pyytämään, mutta hänen tyttönsä osasi antaa anteeksi ja oli viisaampi kuin kukaan aikuinen, jonka hän oli tavannut. Raz- luka, yhteys erossa, se säilyisi, vaikka he eivät koskaan enää palaisi tähän samaan rutiiniin. Ylihuomenna Aija heräisi vieraassa vuoteessa, tyttöarmeijan keskellä sotilaallisiin komentoihin, mutta sentään venäjäksi, vanhalla tsaarin venäjällä tai: Bogengardtsin nainen, punainen tukka tiukalla jakauksella ja yön löyhkä paksuun hajuveteen peitettynä, avaisi lasten vuoteet lihavan kehonsa koko itseriittoisuudella. Mutta heidän yhteytensä säilyisi. Sii-
261


täkin huolimatta että Maria Meyn hänessä oli läväyttänyt käden tytön poskelle.
Kesken lukemisen Aija alkoi kysellä eukosta, joka oli pysähtynyt pihaan, kun Marina oli tullut asemalta. Eikö Marina ollut tunnistanut kuka se oli? Sehän oli itse kohtalo, Aija selitti itsestään selvästi. Kohtalo säkki selässä. Hänet minä tunnistan. Mitä hän tahtoi?
Lumppuja perheelleen, Marina vastasi, niinpä tietysti, olisihan minun pitänyt se ymmärtää.
Lunnaita se tietysti halusi, Aija vakavoitui. Mitä sait vaihdossa?
Vapauden luulisin, Marina oli leikissä mukana.
Voi kuule Ilves, ei vapautta noin pienellä hinnalla saa, Aija päivitteli. Osamaksua se vasta oli. Olisi kannattanut pyytää runoa tai kahta.
Ne ovat minun työtäni, Marina sanoi. Niistä vastaan ihan itse. Mutta ei eukko itse tiennyt olevansa kohtalo. Kolme lastakin hänellä olija mies, lumpunkerääjiä koko sakki.
Niin ne aina sanovat. Lupasiko hän palata?
Hän nyökkäsi.
Voi teitä, Marina, joudutte lunastamaan itsenne vapaaksi uudestaan ja uudestaan.
Aija nauroi nyt. Marina huomasi että hengitti itse vasta nyt ulos kunnolla, ulos, sisään. Hänen pieni sadunkertojansa. Miten rasittavaa oli riidellä, hän vihasi sellaisia tilanteita. Onneksi se oli ohi, unohtuisi nopeasti.
No enpä tullut ajatelleeksi, hän naurahti.
Hän vie sinulta kaiken. Vapaus on kallein kaikista.
Tiedän. Siitä pitää maksaa kova hinta.
Joudut luopumaan ehkä kaikesta, ihan kaikesta, Aija lisäsi.
Sitä pelkäänkin, Marina sanoi, naurahti keveästi, epävarmasti kuin lapsi.
Voihan tuo puukin vaikka kaatua yöllä talon päälle, Aija sanoi. Ja kaikki vain hävitä yhtäkkiä.
262


Mikä noista? Marina kysyi. Ne ovat tukevasti maassa kiinni
kaikki.
Tuo mänty, Aija sanoi, kaikkein korkein, kuuletko miten se valittaa ja huokaa? Se on väsynyt, haluaa jo jättää vartiopaikkansa.
Silloin hän sanoi tytölle, että tämä kuvitteli hulluja. Aamulla he lähtisivät asemalleja tyttö aloittaisi uuden elämän.Ja nyt he lukisivat loppuun Nils Holgerssonin seikkailut.
Mutta eivät he saaneet luettua kirjaa loppuun vieläkään. Tällä kertaa Aija nukahti hänen ääneensä. Ja Marina torkahti uudestaan. Mutta ei se ollut kunnollista unta. Kuin olisi jäänyt unensa ulkopuolelle, kiertänyt sitä kuin taloa sisään pääsemättä, nähnyt sisällä vieraita hahmoja jotka olivat käyneet taloksi hänen kotiinsa, kirkkaat valot, häikäisevät kattokruunut, ja hän itse pimeässä, josta ei enää erottanut omaa hahmoaan.
263


Moskova
Elokuu 1939
Ravintola Pragan kupolisali oli vielä aivan tyhjä, ikkunapöydis- säkään ei istunut ketään. Pelikaanin näköinen tarjoilija oli häirityn oloinen kun astuin kynnykselle kantamuksineni, mutta nosti tavarani eteisnaulakkoon ja ohjasi minut kohteliaasti pöytään sakkiruutulattian poikki, viittasi ensiksi ovensuuhun yhden hengen pieneen nurkkaukseen. Vasta kun sanoin haluavani istua peremmällä ja odottavani seuraa, pääsin oikeaan pöytään.
Olin tottunut moskovalaisten maalaismaiseen töykeyteen, ranskalaiset osasivat palvella, oltiin Pariisissa tai maaseudulla, puhua niitä näitä ohimennen, olivat sydämellisiä, vähän ylemmyydentuntoisia, mutta unohtivat sinut nopeasti. Jos täällä palasi toisenkin kerran, venäläinen tarjoilija muisti vakipaikan, tilauksen, matkalle lähdön.
Vaikutti siltä kuin ravintola ei olisi auki, tiskin takana järjesteltiin hajamielisesti vitriinejä, ilmassa oli vieno vanhan rasvan tuoksu, lattiamatoista nousi viinin luumuinen lemu, joka vasta päivän mittaan peittyisi ruuanpaiston katkuihin. Paksut kakkuviipaleet kutsuivat silti luokseen vitriinin pyörivällä kerrostasetilla. Salin ainoa tarjoilija keräili illasta jääneitä valkoisia pöytäliinoja rullalle, olin keskeyttänyt työn joka oli joltain jäänyt illalla tekemättä ja saanut pelikaanimiehen siksi huonolle tuulelle, missä nekin kaikki pestiin, kova homma valkaisussa joka päivä, yö.
264


Ravintolaorkesteri asetteli soittimiaan pienelle korokkeelle vastapäisessä nurkassa, ja kapeakasvoinen, pujopartainen pianisti veteli asteikoita sormiaan verrytelläkseen, eteenpäin syöksyvät juoksutukset, ja nyt trillit, liukuportaat, junanlähdöt. Pianisti huomasi että katselin hänen haijoitteluaan ja iski silmää flyygelin takaa, Erlend Nikolauksenpoika, tuon näköinen hän olisi, Undsetin eepoksen sydäntenmurskaaja. Hämmennyin mutta hymyilin takaisin. Muut soittajat virittelivät jo instrumenttejaan, mutta eivät huomanneet silmäpeliä tai olivat liian tottuneita siihen.
Onneksi tarjoilija tuli lopulta luokseni. Tilasin liköörin ja viipaleen kakkua. Tarjoilijan kasvoille kohosi hämmästys, tähän aikaan aamusta! Olisi luullut että mies oli jo nähnyt kaikenlaista. Juhlapäivä, tyydyin selittämään, vaikka olisin halunnut järjestää enemmänkin hämmennystä ja elämää ympärilleni, olin itseluottamusta, hehkua täynnä, silti rauhallinen, ihmeellisen tyyni.
Miehen kasvot vetäytyivät peruslukemille, hänen toimiinsa ei selvästikään kuulunut minkäänlainen tungettelu, omien mielenliikkeiden paljastaminen. Hän pyysi minua valitsemaan leivonnaisista: Sacher, Charlotta, Apfelstrudel, kakut kuin kuninkaalliset mekot, niissä ei ollut pihistelty.
En yleensä syönyt kakkuja eikä minulla olisi Pariisissa ollut varaakaan, mutta nyt olisin voinut ottaa eteeni kaikki kakut ja ahmia kuin Liisa Ihmemaassa Hatuntekijän juhlissa. Päädyin kuitenkin valitsemaan suklaakakkupalan sijasta vaatimattomimman näköisen omenapiirakan, Tuhkimon kuninkaantyttärien keskellä, se kai olisi halvin kaikista.
Tarjoilija suositteli calvadosia kakun kanssa, ja olinkin jo tilaamassa, kunnes muistin mistä syystä olin täällä, en Hatuntekijän kakkukesteillä vaan virallisessa tapaamisessa yhteyshenkilön kanssa. Ei kiitos, likööriä, vaikka en ollutkaan varma, voisiko juoman erottaa nesteen väristä tai lasin muodosta. Oli pysyttävä tarkkana, oliko yhteyshenkilö jo tullut paikalle, ei, sali oli tyhjä, ilmassa sate- li kirkkaita pölyhiukkasia.
265


Olin kuullut jossain ennenkin kappaleen, jota miehet tapailivat, ei tavallista kahvilamusiikkia, vähän jatsahtava valssi, häämusiik- kia, en ollut varma säveltäjästä ja kysyin tarjoilijalta, mikä kappale se oli. Hän pahoitteli ettei tiennyt, mutta puhui nyt jo paljon kohte- Uaammin, vaikka kolmelle poimulle rullautuva otsa paljasti jälleen kummastuneisuuden, taisin olla jotenkin omituinen hänen silmissään. Apparaatin tapaamisissa ei tietenkään saisi koskaan herättää huomiota, piti olla mieluiten kasvoton ja persoonaton. En voinut silti olla huomaamatta, miten pianisti hymyili minulle jälleen notkeisiin satseihinsa eläytyessään.
Tarjoilija otti parijuoksuaskeltakin matkallaan soittajien luoja suoristi mennessään pöytäliinoja kiireimmiten. Erlend Nikolauk- senpoika vastasi pelikaanimiehelle pitkällisestä saisinkohan viestin yhtä yksityiskohtaisesti välitettynä vai pitäisikö minun tulkita kaikki keijukaismaisen miehen elekielestä. Tarjoilija oli jo palaamassa minua kohti, kun salin ovelle saapui mies, melko lyhyt, virtahepo- maisen tanakka ja leveäkasvoinen. Mies etsi katseellaan jotakin vihaisen näköisenä. Sydämeni räpsähti kuin kameran sulijn, tarjoilijakin huomasi säikähdykseni ja perääntyi pianistin kertomuksi- neen. Koetin vetää ilmaa sisääni mutta tunsin että voima hulahti li- haksistani kuin juokseva taikina kulhostaan. Olisipa Muija nyt tässä, tyynnyttäisi, tasaisi hengitykseni. Tai Lilja, Liljan kaiken laannuttava, kaiken tunteva pehmeä käsi.
Kaivoin esille tupakkani, Segolenin gaulois't, olisiko kauhean huono asia että poltin ranskalaista tällaisella hetkellä, mietin, vaikka se oli ihan yhdentekevää, ei kai, ei apparaatti ollut kiinnostunut kenenkään tupakkatottumuksista, mutta tsekkoslovakialaiset tikut, ne olivat tärkeät. Kädet tärisivät, en saanut vapinaa lakkaamaan, vaikka olin päättänyt olla tyyni, hallita itseni. Ainakin olin oikeassa pöydässä. En katsonut mieheen päin, vaan ulos muina miehinä, tai sitä mitä olin näkemättä, valkoinen paperiharso oli vedetty kaiken eteen.
Kääpiövirtahepomies istui eteeni, kun sain viimein sytytettyä tupakan. Mies katsoi minua paljaasti ja töykeästi päästä rintoihin,
266


siihen missä pöytä katkaisi loput tennisasustani, niin että tunsin itseni arvottomaksi kappaleeksi hänen silmissään. Otin sitten tikkuaskin, niin kuin viestissä oli sanottu, ja heittelin sitä ilmassa.
Tsekkoslovakialaisia tikkuja, toveri sanoi, niin kuin olin odottanutkin.
Kyllä, vastasin, nämä ovat hyvää laatua. Vasta nyt tunsin oloni kevenevän. Tässä minä istuisin, ja virtahepo näyttäisi tietä, minä kääntyisin siinä missä katsoisin oikeaksi. Tämän miehen kanssa ei varmasti joutuisi liikaa lörpöttelemään.
Tarjoilija toi liköörin ja kakun, sittenkin väärän, marenkiunel- man, mutta en tahtonut aiheuttaa lisää hämmennystä vaihtamalla, vaikka halusinkin nähdä miehen poimuuntuvan otsan, pitäisi katsoa peilin edessä, saisiko oman otsan tuollaisille liskomaisille kurtuille. Tarjoilija kertoi sävellyksen olevan Sostakovitsia, valssi, joka oli sävelletty Leningradin jazzmusiikkikilpailuun pari vuotta sitten, ja kysyi orkesterin puolesta, voisivatko he soittaa jotakin kauniin neidon kunniaksi.
Naurahdin, se käy hyvin, minun nimeni on muuten Kristiina, sanoin, Kristiina Lauritsintytär. Kunhan eivät mitään jazzia soita, toveri virtahepo mumisi. Kai ravintolalla on ohjeet? Jazz ei ole ideologian mukaista musiikkia. Säädös astui voimaan alkuvuodesta. Tarjoilija nyökkäsi säikähtäneesi, otsarullia ilmestyi viisi edellisten kolmen sijaan, toveri tunnettiin talossa ilmeisen hyvin. Tämä on uusi orkesteri meillä, ja Sostakovitshan on klassista musiikkia, kansallinen säveltäjä, eikö vain, valtionsäveltäjä, tarjoilija selitti, ja näin miten pelko nosti hänen höyhenensä pystyyn.
Toveri Stalin ei pidä hänestä enää, sanoi virtahepo.
Pelikaanimiehen koko otsa sileni äkkiä ja mies tuli kasvoiltaan valkoiseksi, yhtä valkeaksi kuin kauluksensa. Pelastin tarjoi- lijan pyytämällä että miehet soittaisivat Smetanan Moldaun, eikö tämä ollut tSekkiläinen ravintola, joki virtasi Prahan lävitse, sillä oli kaksi nimeä Moldau, Vltava. Osaisivatko he sen? Aloin hyräillä, aluksi vähän epävireisesti, kunnes sain sävelestä kiinni, kevääl¬
267


lä Seijoza oli pyytänyt minua laittamaan sävellyksen soimaan levysoitimesta, kun Hitler oli hyökännyt Tsekkoslovakiaan, hän oli tehnyt sen Marinan vuoksi. Erlend Nikolauksenpoika oli ilmeisesti kuunnellut meidän puhettamme, kupoli kuljetti sen, ei varmasti paras paikka tsekan tapaamiselle, sillä hän alkoi tapailla samaa sävelmää ja pian orkesteri seurasi häntä, kontrabasso, kitara, viulu, ilmava kahvilaversio, Prahan keveys, Liisa Peilimaassa, keväinen joki kuohui jäästä puristuneella voimallaan, leveänä ja valppaana elämän ylistyksenä.
Virtahepoyhteysmies nyökkäsi, hän kelpuutti musiikin, vaikka oli selvästi kärsimätön ylimääräisestä ohjelmasta, mutta tilasi teen hillon kera. Varhaisia asiakkaita oli jo alkanut saapua viereisiin pöytiin. Mies oli hermostunut ehkä, hermostuneempi kuin minä, tai krapulassa, silmissä verenpurkaumia, ihollakin, vaikka ei minua paljon vanhempi voinut olla, suun ja nenän välillä oli arpi, kuin punos joka yhdisti ne toisiinsa, halkiolapsi, niin kuin Sudak, tai pahoinpitelyn uhri, mietin mutta sen enempää en halunnut miehen taustoja miettiä. Arpi sai hänet kuitenkin näyttämään hauraammalta, hän oli varautunut ihmisten poiskääntyviin katseisiin, luonut kovan ja hyökkäävän, ylimielisen suojakuoren, hänelle oli oltava ystävällinen, hymyiltävä, kuunneltava tarkkaavaisesti.
Kysyin, haluaisiko toverikin kakkua, tämä on erittäin hyvää, olin ehkä tuttavallisempi kuin pitäisikään, mutta en ollut varma, miltä meidän tapaamisemme pitäisi näyttää, rakastavaisten vai liikekumppaneiden kohtaamiselta. Sinfoninen runoelma viittasi kansallisromanttiseen slaavilaissielujen yhteensulautumiseen vuoren laella. Mies katsoi leivosta hetken ahnaasti, näin tiukan katseen alla pikkupojan, sitten kasvot kovettuivat, ei kiitos, pelkkä tee. Hylätty lapsi. Sanoin että mies voisi maistaa minun kakustani ja työnsin lautasen pöydän keskelle, mutta mies ei koskenut siihen.
En ollut varma, pitäisikö minun aloittaa, puhua niitä näitä ennen kuin päästäisiin asiaan, musiikista, messuista, helteestä, hyök-
268


käämättömyyssopimuksesta, mistä ihmiset yleensä puhuivat, mutta tarjoilija oli ilmeisesti mennyt nyt tarpeeksi etäälle pöytäliinoja keräilemään ja mies aloitti lopulta.
Toveri Jefraimov.
Jefraimov kuulosti juutalaisnimeltä Efronia enemmän, raamatulliselta, mutta en silti korjannut, sillä hermostunut mies tuntui arvaamattomalta. Ei pitäisi siitä että hänen sanoihinsa puututtiin ja oli todennäköisesti epäluuloinen naisia kohtaan, ehkä hänen äitinsä oli ollut alistava ja julma eikä hän siksi osannut asioida naisten kanssa. Tai ehkä se olisi minun uusi koodinimeni, tiedustelunimi.
Mistä tunnette, mies tarkisti nyt nimen papereistaan, neiti Segolen Hondriuksen, toveri, Efron? hän vielä korjasi.
Säikähdys valahti lävitseni kuin sähkövirta. Minulle ei ollut tullut mieleenikään että he haluaisivat tiedustella Segolenista, mitä ihmettä Segolenista, tai siis toki, ehkä he halusivat rekrytoida Segole- nin ja tarkistaa hänen taustansa, silloin olisi tietysti kyseltävä, tehtävä tunnusteluja. Mutta ajatuskin Segolenista tiedustelijana, siviili- informanttina, agenttina, oli aivan mahdoton, eihän Segolen osannut pitää minkäänlaisia salaisuuksia, ei hänellä ollut malttia, tarttui kaikkeen, levitti kaiken pitkin maita ja mantuja, kuin muiden asiat olisivat hänen omaisuuttaan. Äkkiä muutkin tytöt olivat tienneet minusta kaiken sen mitä olin luullut kertovani hänelle luottamuksellisesti. Pariisin-toimistolla olisin itse varmasti varoittanut Segolenista, ei, ei missään tapauksessa luotettava, vaikka rakastettava, jos tämä ikimaailmassa olisi ollut ehdolla rekrytoitavaksi. Mitä ihmettä he tahtoivat minun Segolenistani, huvittelijasta, turistista, ravintolakriidkoksi hänestä olisi.
Moldau soi yhä kiihkeästi, vesi nousija laskija kuohahteli vuorien rinteillä, ylös, alas jyrkänteitä, Iso-Märkäkoira ja Pieni-Mär- käkoira, koko sumuinen kylä yhtäkkiä auringonpaisteessa talven jälkeen, valo oli Tsekkoslovakiassa aivan omansa, juuri tällainen, tässä musiikissa, se säteili kaikkialta. Huomasin punan nousseen korviini, en uskaltanut enää katsoa pianistia, jonka otteen tunsin
269


iholla, jäsenissäni, veressäni. Kaiken jännityksen ja pingottunei- suuden vanavedessä hän kuljetti minua valoisassa kevättulvassa pitkin böömiläistä jokea, Määrin vihreitä vuoria, kohti norjalaisia vuonoja.
Segolen kävi samaa taidekoulua Pariisissa, vastasin kompuroiden, me olimme kurssikavereita. Siemaisin likööriä hengästyneesti kuin olisin sanonut valtavammankin asian, unohdin että olin päättänyt olla juomatta, piti koettaa olla tyyni, yhtä tyyni kuin Und- setin sankaritar.
Te tiesitte hänen tulostaan Neuvostoliittoon?
En. Miten niin?
Hän mainitsi teidät yhteyshenkilökseen hakiessaan Isänmaan liiton kautta matkustuslupaa.
Mutta eihän Segolen edes tiennyt, että minä työskentelin liitossa, vastasin ihmeissäni. En ole koskaan puhunut siitä kenellekään ulkopuoliselle.
Toveri Traill rekrytoi hänet meidän palvelukseemme.
Segolen ei ollut sanonut minulle mitään, eikä Verakaan. En tiennyt mistään vehkeilyistä, oliko Segolen lähetetty urkkimaan minua, ei, nyt en tajunnut ollenkaan. Liian monimutkaista. Mies tuntui uhkaavalta, vaikka ei sanonut mitään mistä minun olisi pitänyt pelästyä.
Te olette tavannut hänet tällä viikolla kaksi kertaa, mies jatkoi. Tiistaina ja eilen.
Se pitää paikkansa.
Oliko minua tarkkailtukin? Enkä ollut huomannut mitään, en edes osannut epäillä. Kohta mies kysyykin aivan varmasti myös Boriksesta. Kaikki virtasi nopeammin, nopeammin, kiihkeän Mol- daun tahdissa, en tahtonut pysyä kahdessa virrassa. Puhuimme ihan tavallisista asioista. Puhuimme aivan tavallisista asioista.
Milloin hän oli ensimmäisen kerran yhteydessä teihin?
Me vain tapasimme ihan sattumalta messuilla, tiistaina, tällä viikolla.
Hänkö ei siis ollut teihin aiemmin yhteydessä, ei toimitukseen?
270


Ei tietääkseni.
Toveri Virtahepo oli vetänyt kakkulautaseni itselleen ja ryhtyi syömään omena-marenkikakun palaa.
Hän lähetti teille postikortin Pariisista, mutta se on meidän hallussamme.
Ja he tarkkailivat minun postianikin. Se ei ollut tullut mieleeni.
Ette siis ollut sopinut tapaamisista aikaisemmin?
En tietenkään. Minulla ei ollut aavistustakaan, että hän oli Moskovassa ennen kuin näimme messuilla ja sitten päätimme tavata lounaalla ja vaihtaa kuulumisia.
Mistä keskustelitte?
Koetin saada mieleeni, mistä muusta olimme puhuneet, siitä inistä aina muulloinkin, muodista, väreistä, tanssista, ravintoloista, äitisuhteista, rakkaudesta ja Veran vauvan töppösistä.
Muodista, messuista ja komilaisista, vastasin.
Komilaisista? Mitä te puhuitte komilaisista?
Mies otti pienen mustan muistivihkonsa esiin.
Kerroin hänelle mitä komilaiset naiset ajattelivat puista.
Te olette paljastanut hänelle maan sisäisiä asioita?
En tietenkään. Puhuin vain omasta artikkelistani, jota viimeis- telin, se ilmestyisi vasta tänään, ainakin sen piti, myöhässä hyök- käämättömyyssopimuksen takia.
En ollut nähnyt lehteä kioskissa kun olin juossut viimeisiä ruokatavaroita Arbatilta ja ostanut Seijozalle ja Nikolai Klepininille uudet lehdet, vaikka yleensä se oli jo aamusta parissa kioskissa.
Asia on niin, että tämä Segolen Honduras on solutettu palvelukseen Ranskan valtion vastavakoilusta.
Katsoin miestä epäuskoisesti. Aivan kuin tämä olisi tapahtunut joskus ennenkin ja kaikki vain toistuisi nyt, oudolla unenomaisella viiveellä. Ranskan vastavakoilu, Deuxieme Bureau.
Meillä on kaikki syyt epäillä tätä ihmistä.
Kappale oli vaihtunut. Join likööriä lisää, kädet vapisivat enkä saanut vapinaa lakkaamaan. Samalla minusta tuntui kuin pianisti olisi
271


uurtanut minuun omaan rytmisen leimansa, ja olisin rummun kalvo jota hän soitti.
Liittyykö tämä jotenkin toveri Koltsoviin?
Mitä te tiedätte Koltsovista?
Että hänen oikeudenkäyntinsä peruttiin.
Minulla ei ole valtuuksia puhua siitä asiasta.
Minun ei ollut tarkoitus sanoa hänestä mitään negatiivista edelliselle yhteyshenkilölle, sanoin sitten. Haluaisin koijata sen. Toveri Koltsov oli lojaali ja omistautunut aatteelle ja valtiolle. Harva on niin luotettava kuin hän.
Mies katsoi minua kyllästyneesi.
Ja mitä iloa koko selittelystä oli, jos Koltsov oli kuollut ja minä osasyyllinen peruuttamattomaan tapahtumaan?
Te varmaankin voitte kirjoittaa meille luottamuksellisen raportin kaikesta Hondurasin kanssa keskustelemastanne?
Sanoin että olin kertonut kaiken mitä tiesin. Että en tiennyt mitään. Olin juonut liköörin loppuun, miehen lautasella oli kakusta vain muruset jäljellä.
Me selvitämme tätä asiaa ja olemme kiitollisia jokaisesta yksityiskohdasta jonka voitte meille selvittää. Saatte suoran numeron.
Numeron minne?
Kukkaishuoneeseen, mies sanoi. Sana kuulosti omituisen hem- peältä hänen suussaan.
Se oli Berijan huone Lubjankassa. Muistin sen Vera Traillin puheista. Sinne pelkäsi Verakin astua, mutta ei sanonut minulle miksi.
Dmoitattehan välittömästi mikäli jotakin uutta ilmenee?
Tapaan hänet ensi viikolla, sanoin ja kaduin saman tien.
Erittäin hyvä.
Mies nousija ryhtyi tekemään lähtöä.
Mies otti pöydästä mukaansa tikut. Prahalaisen askin. Tikutkin, nyt he alkavat syödä minua pala palalta.
Onneksi olkoon, mies kääntyi vielä minun puoleeni. En ollut varma, oliko sävy ivallinen vai lempeä.
272


Mistä niin?
Olette siunatussa tilassa.
Katsoin miestä hämmästyneenä, näytin varmasti ihan hullulta, oliko hän lukenut ajatukseni, ja miksi toveri käytti vanhahtavaa uskonnollista ilmaisua.
En ole saanut tuloksiakaan.
Tulokset ovat tulleet. Ne ovat positiiviset.
Kukaan muu ei tiennyt, en ollut kertonut kenellekään, olin suojellut uutista sisälläni, mutta tämä mies tiesi minun elämäni ja kohtaloni, piteli lankoja käsissään.
Ja mikäli voimme tehdä kanssanne yhteistyötä hyvässä hengessä, toveri Jefraimov, voimme luonnollisesti auttaa teitä ja lapsenne isää jäljestämään itsellenne tilavamman asunnon. Täytyyhän teillä olla paikka, kun lapsi syntyy.
Tästäkö Boris oli minulle koettanut puhua, varoittanut jo Pariisissa, tämä oli se kuvio, ei ole paikkaa johon he eivät tunkeutuisi, näin he anastavat lopulta ihmisen koko yksityisyyden, menevät jokaiseen hermoon ja eleeseen. Hekö suojelisivat minun lastani?
Nousin ja tunsin miten jalkani tärisivät. Ojensin puhelinnumeron miehelle takaisin. Käteni toimi ennen kuin ehdin ajatella.
En usko että tarvitsen tätä nyt, sanoin, ääneni tärisi myös. Kiitos vain.
Mies otti paperin epäuskoisen näköisenä. Tunsin eltaantuneen edellisillan vodkan tuoksun nousevan hänen iholtaan. Mies odotti vielä että peruisin, pyytäisin numeron takaisin, mutta en tehnyt niin.
Tiesin, että olin hypännyt tyhjän päälle korkealta ja kovalla vauhdilla. Tiesin, että kaikki voisi mennä alta, ensimmäiseksi työ Zurgazissa. En selviäisi ehjin luin.
273


Vsenory
Elokuu 1923
Kun Pariisin-pikajunan valokeilat osuivat ullakon ikkunaan, Marina heräsi Aijan vuoteen laidalta. Lapsi oli tiheässä unessa, eikä havahtunut enää hänen liikahteluunsa. Lampun liekki loimotti, se sammuisi kohta, imi viimeiset öljyt itseensä, niin kuin pimeys imi ajan itseensä, asioiden järjestyksen.
Hän ei ollut ennen pelännyt pimeää, mitään hän ei osannut pelätä, mutta täällä hän oli mennyt talvella usein nukkumaan Aijan kanssa yhtä aikaa, jotta uni peittäisi pimeän alleen. Mutta nyt pimeydellä oli uusi lempeämpi olomuoto, tuntui kuin olisi muuttunut lapseksi jälleen eikä muistaisi enää ihmisten asioille ja esineille antamia nimiä kun ne hämärässä muuttivat muotoaan, vaan saattoi kuulla miten ne hengittivät, mikä oli niiden rytmi. Hän kuuli myös kuinka puut hengittivät pihassa, jättivät hyvästejään.
Talvi oli loputon yö, täynnä vierautta ja outoutta, päivät raottuivat harmaan sumun keskellä muutamaksi tunniksi, aluksi ei ollut edes lunta. Moskovassa oli aina jossakin valo, aina joku huusi, kuiskasi, riiteli, lauloi, mutta tällä seudulla, jonka luuli olevan Euroopan keskipisteessä mutta joka olikin katveessa, haja-alueella, metsässä, pelkkää pimeyttä. Kun yön huppu valahti kylien ja vuo-
274


rien ylle, koko muu maailma lakkasi olemasta, ja he olivat täysin kahden pimeässä, hän ja Aija, ja kosaanilämmitin, jota piti vahdata yökaudet, ettei se sammuisi, ettei tuli pääsisi irti, Prahan ja Be- rounin välisten junien keilat söivät joen lumista vartta tunnin, kahden välein, ja nekin lakkasivat ennen kymmentä.
Öisin oli vaikea kirjoittaa, hän tarvitsi aamuja, ja aamuisinkin pimeää oli pitkään, kirkko oli aivan talon vieressä ja siellä syttyivät valot aikaisin, pimeän ja loskan keskelläkin, tien saattoi ylittää kuinka ihanteisilla keleillä vain, kuinka pimeässä vain ja vaikka yö- puvussa, silloin kun vuorille ja metsään ei voinut mennä, vaan ensimmäiseen messuun kello kuusi; ja metsä pelotti häntä öisin, vaikka kuu paistoi ja hän alkoi tuntea sen polut, mutta oli kuin olisi mennyt syvimpään itseensä, siihen jota ei halunnut nähdä, jota ei halunnut kuulla, vaikka öiset äänet seurasivatkin häntä uneen, lintu, yökkönen, peura ja kauris, mitä siellä liikkui, eläimetkin vailla nimeä ja historiaa, ja Aija pelkäsi rosvojoukkioita ja niitä jotka vihasivat heitä venäläisiä, kulkivat kapakoilta lemuten talosta taloon ja ottivat mitä otettavissa oli, jättivät jälkeensä nöyryytyksen. Mutta hän ei niitä pelännyt, ei pelännyt muuta kuin omia uniaan, heräämistä huutoon jossa ei ollut ääntä.
Säilyisikö Berliinistä kannettu valaisin ehjänä vielä tämän muuton ajan, vihreä kupu, ystävä yössä, kirjeiden tunnustuksia valvova silmä, Marina ajatteli, kun himmensi lampun sydäntä, varoen herättämästä Aijaa.
Hän jätti sen verran valoa että näki itsensä peilissä ja otti pois meripihkakäätynsä, jokapäiväisen haarniskansa, johon sonnustautui aamuisin kuin Vltava-joen prinssi, Bruncvikin polkkatukkainen ritari, että kykenisi ottamaan maailman vastaan ja jotta voisi suojautua kaikelta, mikä olisi muuten mennyt suoraan sieluun, hajottanut ja hämmentänyt.
Marina irrotti sormukset sormistaan, yksitellen, Krimin meri- pihkasormukset, Serjozalta saatuja useimmat, ne irtosivat tänään
275


kevyesti, sade ja myrsky olivat laannuttaneet turvotuksen, joka helteisinä päivinä teki käsistä iltaa vasten käyttökelvottomat.
Maria Meynin rubiinirengasta hän ei yleensä saanut sormestaan kuin saippualla, mutta koetti silti kiskoa senkin pois. Katsokaa miten Musjan kädet ovat kasvaneet. Nehän ovat kuin työmiehen kourat. Hän oli saanut sormuksen kun he jäivät Asja-sisaren kanssa Freiburgiin sisäoppilaitokseen. Heitä ei kukaan kieltänyt pitämästä koruja, ei tosin kieltänyt tekemästä mitään muutakaan, ja niin hän oli kulkenut vaatteet nurin päin, yhtä korkeissa kengissä kuin kaupungin koketit ja polttanut hoikissa tupakkaa, hän, kolmitois- takesäinen, ei Maria Meynin ihmelapsi enää, vaan Tiikerin valittu, vallankumouksen muusa.
Katsokaa, miten Musjan kädet ovat kasvaneet. Kuin työmiehen kourat. Niin Maria Meyn hänelle sanoi ja kaikkien kuullen, kun hän sanoi lopettavansa pianonsoiton eikä harjoitellut enää kahta tuntia päivässä, niin kuin oli tehnyt kuuliaisesti siihen saakka, noch ein uoenig, Liebe Musja, koettanut täyttää uudestaan ja uudestaan äidin toiveen. Mutta miten paljon hän soittikin, miten kauniisti säkeensä sorvasi, Maria Meyn ei ollut koskaan häneen tyytyväinen. Hukkaan heitetyt kädet. Sen hän muisti aina. Se mitä aiemmin pidettiin taivaan lahjana, yli koskettimiston harp- paavat kädet, jumalan ihme, josta ei saanut ylpeillä, muuttui kiroukseksi, kuinka Uovaitskin tyttärentytär kehtaakin, katsokaa nyt, ei hänen käsissään mikään pysy. Aina sama juttu, hienostunut sveitsittären ääni ei lakannut kuiskaamasta epäsuoria solvauksia.
Sormuksessa oli kolme punaista kiveä, kolme verenpurkausta, kolme kuolemaa. Keskellä kaikkein suurin, Maria Meynin meluisa taistelu. Marina kiskoi sen lopulta kädestään kivusta välittämättä ja pujotteli ahtaat sormukset mekon taskuun, pois silmistä, pois mielestä, hus sika metsään, kissanpoikia pesemään. Kelvottomat kädet, aina vain, päästää nyt oma lapsi kuolemaan, nälkään ja tauteihin, sellainen minun tyttäreni on. Eikä hän ollut itse yhtään sen parempi.
276


yhtä kova hän oli ollut tänään omalle lapselleen, kuin Maria Meyn olisi huutanut hänessä haudan takaa.
Kuusama, Dafiien kukka. Minskiläisen sanat olivat sen sijaan yhä hänen vatsansa pohjassa, sananjalkojen kärhet, ja nainen hämärässä peilissä hymyili ennen kuin Marina tajusi itse hymyilevänsä, peilikuva näytti vieraalta, kaukaiselta, milloin hän oli nähnyt tämän naisen viimeksi. Poimi vain muualta kukkasesi, hän oli sanonut miehelle, turhaan koetti häntä miellyttää, nimetköön vain miten tahtoi, ei se häntä hetkauttaisi, ja silti häntä miellytti että tahtoi. Anna minun ottaa tämä ilo, älä tuhoa sitä, katso miten hauras se on ja pieni, katso miten elävä, en ole tottunut iloon, tällaista ei ole tapahtunut vuosiin, tällaista valoa.
Ylihuomenna, perjantaina tai viimeistään lauantaina, kun olisi ensin lähettänyt tytön matkaan ja saanut sitten tyhjennettyä koko talon, ja jollakin ilveellä, minskiläisen ja hevosten avulla, siirrettyä kaiken ylös toisen vuoren rinteelle, vielä korkeammalle, vielä lähemmäksi taivasta, niin kuin tämä ei olisi riittänyt, Andeliin, enkelien kaupunkiin, hän seisoisi saman peilin edessä Ruotsalaistenkadun asunnossa, yksi huone, yksi ikkuna, huone vuorella, näkymä yli kaupungin: Kiinalainen metsä, Nälkä- muuri, mustana virtaava joki, malvan-ja seepianpunaiset katot vuorien keskellä, vihreät tornit, niin kuin saduissa; hänen aivan oma asuntonsa, olisiko siitäkään kodiksi, vai pitäisivätkö siellä majaansa vain Rilken kauhistuttavat enkelit, ne jotka tietävät, ettei kauneus ole muuta kuin kauhean alku, että eläminen maan päällä on mahdotonta.
Hän oli tunnistanut huoneen omakseen vuorella heti, vaikka siellä oli vielä entisen asukkaan huonekalut, kun hän kävi katsomassa sitä. Kuin hän olisi ollut siellä jo ennenkin, nähnyt sen kaiken ennalta. Hengähdyspaikka, kuolleita hyönteisiä lattialla, pölyä nurkissa, toisten ihmisten huonekalujen ääriviivat seinissä, repsottava ikkunanpieli, mutta silti uusi alku, uusi kaupunki, uusi kieli, uusi ihminen. Ja minskiläinen hänen rinnallaan, mein junger Bur-
277


sche, hengittäisi samassa rytmissä hänen kumppaninaan, ylös alas Petrmin rinteiden serpentiinipolkuja.
Ei. Se oli väärä kuva. Syksy tarkoitti työtä. Hänen olisi saatettava loppuun se mikä oli saanut alkunsa täällä, tässä metsässä, vihkot, keskeneräiset käsikirjoitukset. Toisten silmien alla, olivat he kuinka rakkaita, kuinka läheisiä tahansa, hän ei voinut kiijoittaa, ei niin kuin halusi, ei nähdä tarpeeksi tarkasti, ei ratkaista ratkaisematonta, mitata mitatonta.
Ja nyt kaikki se vapaus, johon hänen piti heittäytyä, pelotti häntä, kokonainen uusi kaupunki, jossa hän ei ollut vielä koskaan kulkenut eksymättä. Ja hän itse, yksin, ilman lasta, ilman perhettä, mitä hän olisi ilman Aijaa, lapsen myötäilevää läsnäoloa, ei suojana muuta kuin oma kielensä. Oli keksittävä runous uudestaan, jokaisena päivänä, pystyisikö hän siihen, oli etsittävä rytmi, määrä, mitta, tässä koh- talottomien maailmassa, tulisivatko surut takaisin, pystyisikö hän kirjoittamaan niin kuin ei aluksi talvella ollut kyennyt. Sen vaijo seurasi häntä yhä. Kykenisikö hän edes rakastamaan vai olisiko suru rakkautta voimakkaampi? Vai voimakkaampi tämä, tämä hymy, ihon hyrisevä sateenhajuinen onni, mitä se oli, kaiken vanhan kumoutuminen, kategorinen käänne, hengityksen taite, kiijoituksen juhla vai tyhjä karrelle polttava hurmos, josta aamulla ei olisi jäljellä mitään?
Aija liikahti, mumisi unissaan jotakin. Kun tyttö ei vain olisi sairastunut, kaikki se sade ja myrsky, lapsi oli ollut poissa tolaltaan, hän ei ollut nähnyt tyttöä sellaisena, musta väkivaltainen myrsky kaiken valon tilalla.
Ehkä tyttö oli oikeassa, oli aina, hänen ankara omatuntonsa. Kuinka helppo häntä olikaan höynäyttää halvoilla, hajuvedeltä lemuavilla sanoilla, romanssin tahdeilla. Se ei ole sinun elämääsi, pelkkää harlekiinin leikkiä. Ja hän näki peilissä jälleen luisevan ankaran naisen niin kuin aina yön aikaan, Maria Meynin; kynttilä- kaula, kuoleman kasvot hänen sisällään niin kuin kivi, kivi joka kasvoi suuremmaksi joka yö.
278


Maria Meyn oli hyvin sairas jo Freiburgissa vuonna 1905, eikä Marina Aijaa paljon vanhempi. He eivät tienneet kuinka vakavaa se oli, hän ja Asja, siitäkin huolimatta, että kuolema oli heidän leikkikaverinaan koko sen ajan, kun he matkustivat venäläispen- sionaatista toiseen kahden puolen Alppeja. Genova, Nervi, Lausanne, Schwarzwald, ja hiljainen Mra, kuolemo, niin kuin he As- jan kanssa tätä kutsuivat Schubertin liedin mukaan, hellästi, etteivät vain loukkaisi ja suututtaisi, oli heidän kuuliainen seuralaisensa, jota kohdeltiin kuin kutsuttua vierasta.
He kantoivat hänen matkatavaranakin. Mikä siellä painaa, Asja kysyi, kun he raahasivat nimettömän mustan laukun ylimpään kerrokseen taas uudessa venäläisten asuttamassa pensionaa- tissa, ja Marina vastasi: kuolleiden synnit. Ja yöllä Asja nousi yhä uudestaan katsomaan että laukun kansi oli suljettuna, etteivät ne hiipisi pimeässä yössä heidän uniinsa ja ottaisi heitä valtaansa. Hän oli tietysti pelotellut että niin voisi käydä heti kun Asja nukahtaisi, ja Asja uskoi aina kaiken.
Vielä silloin Maria Meyn jaksoi esittää iloista ja reipasta johtajatarta, vaikka puhuminen ja nauraminenkin tekivät kipeää, Marina muisti kireät kaulasuonet, laajentuneet huokoset ja ihon, jolla kalpeus ja puna vaihtelivat. Samalla tavalla Seijozankin iho alkoi oirehtia keväällä, hänen olisi pitänyt tunnistaa merkit, ne olivat aivan samat, mutta hän ei tahtonut nähdä niitä, eikä tahtonut niitä nytkään ajatella. Kun he palasivat Moskovan Patriarkan lammille, lempeä ja äidillinen Mra muuttui Maria Meynin luuytimissä huutavaksi pedoksi. Huutoa kesti monta kuukautta, eivätkä Puskinin patsaan silmät liikahtaneetkaan, lampi jäätyi, perheet tulivat luistelemaan sunnuntaisin, ja hän oli varma että kaikki kuulivat sen, koko Moskova tiesi että täällä tehtiin kuolemaa, ja se oli kovaa työtä se, ei mitään kvassin panemista.
Jokaisella ihmisellä on kuolema sisällään niin kuin hedelmässä kivi. Niin Rilke kirjoitti romaanissa, jonka Marina oli saanut Moskovassa käsiinsä pian Aijan syntymän jälkeen, runoilijan romaani,
279


vaikka tanskalaisen aatelismiehen suulla esitetty. Lapsilla on sisällään pieni ja aikuisilla suuri. Mutta hän ei ollut arvannut että Maria Meynin kuolema saattaisi olla niin valtava, että koko Moskova olisi liian pieni hänen kuolemalleen, kun Malten isoisän kuolema oli romaanissa ollut vain yhden maatilan kokoinen. Ja koko sen voiman Maria Meyn oli pitänyt heiltä piilossa tiukkaan napitetun leninkinsä puristuksessa, näyttänyt sen vain hetkellisesti Tiikerin seurassa.
Ei Maria Meynin tietenkään pitänyt kuolla niin pian. Marina ei ollut täyttänyt neljäätoistakaan, ei vielä suudellut ketään, vain Nervissä Maria Meyniltä salaa Tiikeriä, joka oli ottanut hänet huoneeseensa sairastamaan. Ensimmäisen suudelmansa jälkeen hän oli päättänyt ryhtyä vallankumoukselliseksi, oli valmis jättämään kaiken, tsaarin ja jumalan, niin kuin Tiikeri oli tehnyt, ja muuttamaan hänen toveriensa kanssa likaiseen kommuuniin. Tiikeri oli hänen ensirakkautensa, kaikkien romanttisten sankarihaaveiden ruumiillistuma. Ja Tiikeri suuteli häntä takaisin, jotta hän parantuisi, heräisi unesta, hänen prinssinsä, ja sitten hän nauroi ivallista anar- kistirunoilijan nauruaan, eikä Marina tahtonut enää parantua lainkaan vaan jäädä Tiikerin huoneeseen loppuiäkseen kirjoittamaan vallankumousrunoja hänen anarkistitovereilleen. Piano tai Tiikeri, hänen oli tehtävä valinta, ja hänen valintansa oli lapsen julma kosto. Maria Meyn oli hylännyt hänet ja niin hän hylkäsi Maria Meynin. Mutta tietysti myös Tiikeri hylkäsi hänet samalla kun hylkäsi Maria Meyninkin.
Tiikeriä seurasivat Napoleon ja Puskin ja Casanova ja Stenka Razin. Heiltä hän oppi miesten pelottomuuden sodassa ja rakkaudessa, ne olivat sama asia. Ja vaikka hän sai tulla ja mennä Tiikerin elämässä miten halusi, nauraa ja puhua ja olla miten tahtoi, oli hän salaa toivonut Maria Meynin kuolemaa, että saisi olla Maria Meynin tilalla, olla itse Maria Meyn, nukahtaa Tiikerin käsivarsille yö toisensa jälkeen. Ja rangaistuksena kauheista kauhein kuvitelma toteutui.
280


Eikä riittänyt että hän kuvitteli, vaan sanat asettuivat kuvitelman palvelukseen: Sinä et ole koskaan rakastanut ketään, hän kuiskasi nukkuvan Maria Meynin korvaan, et edes Inkeriä.
Sen jälkeen Maria Meyn kuoli, ei samana yönä mutta saman syksyn aikana, huuto alkoi niistä sanoista, kuukausien mittainen kuoleminen. Tragedian sanat ovat tappavia ja tosiasiallisia, hän tiesi mitä Hölderlin tarkoitti lauseellaan. Mutta Maria Meynistä hän ei uskaltanut vieläkään kirjoittaa yhtään säettä, ei tiennyt pystyisikö koskaan kirjoittamaankaan.
Tietysti Maria Meyn rakasti, omalla tavallaan, joka muistutti Mos- kovajoen kevätjäillä kulkevien varauksellisia askelia. Hän rakasti yksinkertaista Asjaa, ivallista ja omanarvontuntoista Tiikeriä ja hyvään elämään ja vielä parempaan kuolemiseen opettavaa museotapa musiikkia, musiikkiaan tietysti kaikkein eniten. Häntä Maria Meyn ei silti osannut rakastaa, vaikka hän oli tehnyt itsestään äidin oikean ja vasemman käden, silmät ja korvat, ja heräsi aamulla ennen kuin kamiinat olivat lämpimiä ja kirjoitti aamupäivät huoliteltuja liikekirjeitä ranskaksi ja saksaksi, hyvä se ja se, olemme kiinnostuneita saamaan kokoelmiimme Faidran pään, Akilleuksen kantapään, Nefertitin nilkkaketjun, Hatäepsutin varpaankynnen, ja kirjoitti itsensä hyväksytyksi kymmenvuotiaan lapsen yksinäisyydellä, mutta hyväksyntää ei tullut, ei yhtään lempeää sanaa, ei kiitosta edes silloin kun museo oli valmis ja kreikkalaiset ja egyptiläiset sulassa sovussa neljässä kerroksessa. Hän oli Maria Meynille liian monimutkainen, liian synkkä ja liian samankaltainen.
Jonain päivänä hänen olisi kirjoitettava Maria Meynistä. Oli kirjoitettava Maria Meynin pianistin käsistä, sävelasteikkojen puroista ja notkelmista, koskettamien kotkansiivistä. Se olisi hänen romaaninsa, kirja symbioosista ja erosta, yhteyden kuvitelmasta ja yhteydestä erossakin, razlukasta, jonka Aija oli tunnistanut.
Kirjoitettava hänen oli. Se oli varma. Ilman sitä hän ei voisi elää, ei hengittää. Yhteistä kirjaa ei tulisi, hänen olisi luovutetta¬
281


va. Se jäisi julkaisematta. Hänellä ei olisi voimia palata siihen yksin. Hän tunsi niin suurta surua, ettei tiennyt mitä sille tekisi. Moskova oli tuonpuoleinen, siihen hänellä ei ollut enää mitään asiaa.
Moskovasta hän ei voisi kirjoittaa, mutta Maria Meynistä hänen pitäisi, siitä kuinka Maria Meyn oli runouden ruumiillistuma, kieli hänen selkärangassaan, alkuaine. Ja oli kirjoitettava saduista ja säkeistä, joita hän kuiskutti heidän korvaansa karhuturkin alla, sulloi heidät täyteen sankareita ja näkymättömiä maailmoja, oli kiijoitettava siitä kuinka Maria Meynillä oli kiire jakaa kaikki aarteensa ennakkoperintönä, koko maailman taide heille ennen kuolemaansa. Ja oli kiijoitettava kaikista niistä puolikkaista ja sanomattomista lauseista Maria Meynin ja isä Tsvetajevin välillä, joilla vaalittiin rauenneiden rakkauksien muistoa.
Ja oli kiijoitettava siitä, kuinka Maria Meyn halusi eristää heidät tavallisten ihmisten maailmasta, muista lapsista, jotka olivat heille vaaraksi kuin basillit, uhkasivat tehdä heistä kaltaisiaan. Ja kaikki Chopinin tahdissa ja asteikkojen vyöryissä esitetyt vaatimukset, niistä olisi kirjoitettava.
Ja olisi kiijoitettava Maria Meynin käsistä, siitä kuinka hänen kätensä osuivat aina oikeaan kohtaan, niin kuin hänen sanansa- kin. Kuinka hän asetti yöllä pimeässä pysähtyneen kellon oikeaan aikaan viisareita näkemättä. Käden sokea tieto.
Mutta aina kun hän koetti kiijoittaa Maria Meynistä, hän ei saanut otetta, vaikka tiesi, että Maria Meynin rytmi oli hänen jokaisessa solussaan ja lihaksessaan, mutta siihen rytmiin hän ei päässyt säkeillään kiinni.
Kun hän yritti tavoittaa Maria Meyniä, hän kuuli vain tämän ankarat soimaukset, vaatimukset. Maria Meynin sydämessä rytmi lakkasi, sanat jähmettyivät, täysi hiljaisuus, nollapiste, oliko oma äiti jotakin sellaista mistä hän ei voisi kirjoittaa, ei voisi kuvailla, mille ei ollut sanoja? Vain lapsen käsi voisi kiijoittaa totuuden sellaisesta suhteesta, arvottamatta.
282


Vasta Irinan kuoleman jälkeen, vasta kun Marina oli istunut junaan ja ensin Moskova, sitten koko Venäjä oli jäänyt taakse ja lakannut olemasta, kuin se olisi ollut pelkkä painajaisuni, hän ymmärsi olevansa edelleen vihainen Maria Meynin kuolemasta, niin vihainen hän oli, ettei tiennyt miten päin olisi, miten jaksaisi istua junan nihkeällä penkillä koko matkan, pitää pystyssä, istuvassa asennossa rankaansa, jokaista luuta ja lihasta, miten jaksaisi hengittää, hän oli vihainen kuolleelle, joka oli ollut silloin haudassaan yli neljätoista vuotta.
Maria Meyn oli rangaissut häntä siitä, mikä oli lapsen typerä haave, ja jättänyt hänet yksin sairaiden pienokaisten kanssa. Maria Meyn ei ollut kertonut, miten hoivata ja pitää hengissä lasta, hän oli opetellut sen kaiken yksin, eikä hän ollut onnistunut siinä. Toisen lapsensa ruumista Marina ei ollut itse edes saanut nähdä, ennen kuin se oli viskattu joukkohautaan. Hän vihasi Maria Meyniä, hän vihasi itseään, hän oli päästänyt yhden lapsen käsistään, nyt hän oli antamassa toisenkin vieraisiin käsiin. Joutuisi repimään pois itsestään kuin muratin.
Kukaan muu kuin Aija ei ollut nähnyt hänen suruaan Irinasta, Moskovassa se täytyi kätkeä, piilottaa, siellä ei saanut näyttää heikkoutta, oli pärjättävä, oltava kova, ja lopulta se oli haudattava jotta voisi elää, jotta sanat tulisivat, jotta voisi uskoa siihen että maailmassa olisi jokin uoma jota hän pystyisi kulkemaan.
Runous oli hänen vetensä, sieluun uurtunut musiikki joka oli vain käännettävä äänteiksi, säkeiksi, rytmiksi, sanoiksi ja kirjoitukseksi, ja kun se lakkasi kuulumasta, kun taivas oli vain taivas, kivi kivi, vuori vuori, hän jäi pohjaan makaamaan, mutaan, niin kuin täälläkin oli aluksi juuttunut, päivät eivät kuluneet, sanat eivät tulleet, ei vesi joka olisi nostanut hänet taas ylös, hänestä tuntui kuin hän olisi jäänyt kuivuneen joen pohjalle eläinten syötäväksi, eikä kukaan voisi nostaa häntä sieltä ylös.
Tänä yönä oli saatettava muuttovalmistelut loppuun, muistettava asetella takaisin vuokraemännän pikkuesineet, jotka oli otettu pois näkyviltä, ja huolehdittava kaikesta siitäkin mitä he eivät ottaisi
283


mukaansa: yksi rikkinäinen matka-laukku oli jo eilen tullut täyteen pelkkää risaa tavaraa, joka ei kelpaisi kenellekään, sitä hän ei kehdannut edes työntää lumpunkerääjälle mukaan. Mitä hän tavaralla, tavarat saattoivat särkyä, menettää merkityksensä, rikkoa korvansa, samalla tavalla kuin kaikki ystävyydet ja rakkaudet, mutta runot eivät, kun ne kerran valmistuivat, löysivät rytminsä ja muotonsa, ne eivät enää voineet rikkoutua, niitä hän ei voinut menettää. Lumppuakka saisi ottaa mukaan kaiken mitä haluaisi kun palaisi, viedä kärryillään hänen elämänsä, hän voisi antaa pois kaiken, haluaisi sittenkin vain runon vaihtokauppana, yhden kuolemattoman runon, vaikka olisi koditon lopun ikäänsä.
Omat paperit ja vihkot Marina päätti laittaa järjestykseen viimeisenä, sitten kun tyttö olisi lähtenyt, hän tarvitsisi siihen päivän, ne olivat kaikki kesken, lajittelematta, pakkaamatta, viimeistele- mättä, lähettämättömät kiijeet, ryöppyävät kokoelmanraakileet, jo haudatut käsikiijoitukset, muistikiijat jotka eivät olleet enää päivä- kiijaa mutta eivät vielä runoakaan, Psalttarin sitaatit, näytelmän- rangat, niissä oli kaikki, kaikki mikä antoi oikeuden sille että elämä oli mitä oli, ja silti puolivillaista ja keskentekoista.
Kunpa voisi vain lähettää käsikirjoitukset arkussa Berliiniin Visniakille, ja sanoa että Helikon painaisi valikoiman kaikesta tästä, runoja oli niin paljon ja hän oli kesän aikana viimeistellyt lähes kaiken, nimikin hänellä oli kokoelmalle: Venäjän jälkeen. Jiinglin- gistä ei ollut hänen kuriirikseen, hänen olisi pitänyt tietää etukäteen että se oli liikaa pyydetty, nuorukaisella oli varmasti suhteita kustantajiin Berliiniissä ja hän oli paikan päällä, mutta ei mies ollut mikään neuvottelija, kokematon poikanen vasta. Mutta jospa ihme olisi sittenkin tapahtunut, ehkä Jiingling siksi kirjoittikin nyt, eikä vain ollut aikaisemmin voinut ottaa yhteyttä, koko Berliinin tilanne, Saksa tulessa, menossa kohti vallankumousta, maailma heidän välissään.
Marina oli unohtanut kirjeen. Kiijeen jota hän oli odottanut viikko toisensa jälkeen, lähes kaksi kuukautta. Ja kun hän käveli
284


eteiseen ja aukaisi ohuehkon, liian ohuen kuoren, hän ei enää halunnut lukea sitä. Miten nopeasti lumous hävisi, yhdessä minuutissa: vain kohteliaita esteetin sanoja. Mutta vielä nopeammin se oli syttynyt, kahdesta sanasta, siitä kuinka mies oli ilmaissut tahtonsa olla hänen kaikunsa, sielun kaiku, ottaa vastaan hänet kokonaisuudessaan, hän oli kuvitellut rakkauden mahdollisuuden yhtä nopeasti kuin tuli tarttuu kuiviin lehtiin, kuvitellut läheisyyden ja myö- tänäkemisen sinne missä oli pelkkä kohtelias etäisyys. Ja tämän ihmisen kanssa hän oli luullut voivansa jakaa aivan kaiken. Ylen määrä sielun voimia siihen oli kulunut, kuvittelukyvyn tuhlausta.
Pyydän liittolaisuutta, en vihollisuutta, Marina kirjoitti vastauksen nopeasti kuin sähkösanoman: vaikeat päivät edessä. Tänään kaikki muuttuu. Olen uuden alun, uuden elämän kynnyksellä, tienristeyksessä. Edessäni on suuria asioita. Tarvitsen itseni siihen kokonaisena. Älkää olko viholliseni. Näin se päättyy. Kuinka helppo ero. Yksi ele, yksi sana. Yksikaksikolme. Jotta uskaltaisi rakastaa ja elää, on uskallettava myös erota, tehtävä päätöksiä, päästettävä irti, opittava kuolemaan hyvin ja oikein. Jotta uskaltaisi rakastaa, on lakattava kuvittelemasta. Sotilas ei itke, ei itke sentimentaalisia kyyneleitä erossa, ei rakkaudesta jota ei edes ole ollut.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Hän oli jo oppinut, Visniakin ja Slonimin kanssa hän oli ollut nopeampi, ei jäänyt haikailemaan, ne olivat menneet niin nopeasti että niistä ei ollut jäänyt jäljelle yhtään painaumaa, johon nojautua. Mutta yksi piti hänessä paikkaansa yhä, hengityksenä, poljentona, hiljaisena dialogina, joka oli kuin ohut silkkilanka, sielussa kiertävä elohopeapuro. Pelkästään sitä hän oli yrittänyt naamioida tällä romanssilla, mutta se oli väärä kopio, Borista kukaan ei voisi korvata, ei Jiingling, ei minskiläinen, ei yksikään mies, ei kauhistuttavinkaan enkeli.
285


Kaikki muuttuu kun
njanja kolme sanoo sanan jota ei saisi sanoa.
Mamma, hän sanoo, kun laittaa minulle aamupuuroa jota en halua. Mamma, hän sanoo, mamma suuttuu jollet syö, vaikka pitäisi sanoa joko maman tai maito.
Mamma ei tarkoita mitään.
Njanja kolme sanoo väärin monta muutakin sanaa, vaikka minusta ne kuulostavat vain uusilta sanoilta, koska en ole kuullut niitä ennen.
Silti Marina lähettää hänet pois.
Voi, minähän vain puhuin niin kuin lapselle puhutaan, mutta siinäpä se, siinä se virheesi olikin.
Njanja kolmosen olisi pitänyt olla hiljaa vain ja tehdä työnsä, niin kuin sveitsiläinen posliininukke joka istuu kaapissa. Se otetaan esiin teekutsuille ja se saa istua karhuntaljalla päässään tataarihattu, jonka Leijona on sille laittanut, tehtävänään keskustella sivistyneesti ranskaksi silloin kun pyydetään. Se osaa ranskaa paljon paremmin kuin minä, huolellisia lauseita, otatteko neiti kahvinne maidon vai kerman kera, hän kysyy, vaikka me kylläkin juomme teetä, mutta Ranskassa ja Sveitsissä varsinkin juodaan kahvia ja siksi nukke sanoo niin. Njanja kolme sen sijaan puhuu niin kuin maalaiset puhuvat. Tehhäänpä nyt piroskeja, njanja kolme sanoo.
286


Joskus kun njanja kolme innostuu hän puhuu Marinan päälle. Silloin hänen poskensa tulevat punaisiksi ja kädet lämpimiksi.
Voi miten kaunis hän on silloin, minun njanjani.
Sellainen reima tytteli, tytön pullukka sinä olet, njanja kolme sanoo. Pikku mussukka, jänöjussikka.
Sellaisia sanoja ei ole Marinan maailmassa. Millaiset sanat, sellainen sielu. Ja njanjalla on sivistymättömän ihmisen sielu. Se on selvää. Aamulla Marina sanoo, meillä on hyvä kahdestaan. Sinä ja minä. Tähtiotsa tyttöni. Muita emme tarvitse. Tehdään asiat omaan rytmiin. Olemme muita viisaampia. Liian viisaita tähän maailmaan. Meille riittävät romantikot, Puskin, Goethe ja Hölderlin. He tiesivät oikeat sanat, oikean mitan.
Väkeä tulee ja menee, yleensä tätejä. Täditkin ovat sitä mieltä että njanja kolme on peräkyliltä, sieltä minne maailma ei ulotu. Ja myös njanjat tulevat ja menevät.
Mutta, Lilja-täti sanoo, miten sinä nyt pärjäät. Yksin kaiken kanssa. Ethän sinä osaa, sisko rakas. Sinä olet niin epäkäytännöllinen. Et ole koskaan oppinut edes perunoita kuorimaan, puita pilkkomaan.
En minä ole yksin, Marina sanoo.
Hän katsoo minua.
Minä olen nyt Marinan kädet, en vain oikea vaan molemmat. Tuon maidon pöytään ja järjestyksen jokapäiväiseen. Ja minä tiedän oikeat sanat. Se on tärkeintä.
Ja minun on oltava myös niin kuin Leijona, sillä hänkin on poissa. Minä olen hänen sydämensä. Niin rakkaus pysyy Marinan sielussa ja surut poissa.
Teemme kävelyn Kremlin ympäri ja minä saan toivoa. Minä toivon aina samaa. Ja kun olen toivonut, luen kaikki sanat jotka seiniin on kirjoitettu, ensin hiljaa mielessäni ja sitten ääneen. Kokonaiset sanat. Leipä.
Tupakka.
287


Kauppa.
Marina irrottaa käden ja minun tulee kylmä lapasen sisällä, vaikka lapasessa on auringonkehrä joka parantaa, parantaa kaikesta, hengen ja aineen liitto, kaikki on hyvin.
Minä ajattelen että hän on ylpeä minusta, mutta hän sanoo: älä käytä taitojasi tuollaiseen turhaan, haluatko tulla yhtä tyhmäksi kuin njanja kolme.
Minä olen lukenut jo paljon enemmän kuin njanja numero kolme, joka ei osaa edes lukea.
Minä haluan oppia maailman kaikki sanat. Se on minun toiveeni ja vain tsaarinpalatsin muurit kuulevat sen, kun lumi pyryää sakeana ja vaskiset kellot soivat, duDumm, duDuumm, niin ne soivat ja soivat minun ihoani pitkin.
Marinan maailmassa on kahdenlaisia sanoja.
On: älä mene sinne, tule tänne, ota tuo, anna se, silitä, auta, kuuntele, kuuntele, ei, älä, nopeammin, nyt ei saa häiritä, me olemme myöhässä, tule suutelemaan Marinaa, tuohon, tuohon kädelle, ja nyt minä menen. Marina menee ja tulee niin kuin tahtoo, kaikki tulevat ja menevät niin kuin hän tahtoo. Ja hän puhuu niin kuin tahtoo.
Kun Marina sanoo että njanja kolme lähtee, njanja kolme lähtee. Oikeastaan niin tapahtui myös Leijonalle, mutta sitä en saa sanoa. Jos sanoisin, Marina ei ehkä itkisi vaan olisi hiljaa, ei sanoisi mitään, ja se on kaikkein pahinta.
Silloin kun olen pelkkänä korvana, eli pelkkänä sieluna, Marina vetää karhuntaljan meidän päällemme, avaa kirjan ja lukee tarinan, kaksi, kolmekin, niin monta että kynttilän valo sammuu eivätkä varjot enää jaksa loimottaa meille aina uusia ja uusia sankareita ja rohkeita tekoja, maailma on täynnä toinen toistaan rohkeampia poikia, nuorukaisia ja prinssejä, hyväsydämisiä kuninkaita.
On tarinoita ja on runoja.
Opin niiden eron. Tarinat ovat maailmasta, kaikkien omaa, mutta runot tulevat sydämestä, siksi ne ovat tärkeämpiä. Jokaisella on omat
288


runosanansa, ne vain pitää löytää. Ne pitää kuulla.
Runosanat ovat meidän salaisuutemme. Kieli jota vain me puhumme. Sydänsanat. Ne kuiskataan salaa, viimeiseksi illalla, ensimmäiseksi
aamulla.
Kun sanon sydänsanan, tiedän että Marina on kohta minun luonani. Siihen ei tarvitse edes ääntä, sydämen liike, sydän joka koskettaa sydäntä, saa sen liikkeelle.
Sydänsanoista tiedän että me olemme yhtä suuta ja sydäntä, yhtä rytmiä ja hengitystä.
Sanojen kautta tulen hänen kuvakseen, Marinan kuvaksi, minulla ei ole muita kuvia.
Me selviämme, me kaksi, tähtiotsani. Sinä ja minä, Marina sanoo, kun njanja kolme on mennyt.
Me selviämme, minä sanon, kun suru kasvaa hänen vatsassaan.
Sota ruokkii meitä sillä millä se pystyy. Sota pitää meistä kaikista huolen, se on kuin siipi. Valkoisen joutsenen siipi. Ja minä tiedän että vaikka muut lähtisivät, Marina ei lähde. Minä olen Marinaa varten. Ilman minua hän ei selviydy.
Kun njanja kolme on mennyt, alkaa jonotus ja alkavat kortit ja merkinnät ja annokset, ja erät ja osat, joista minä en ole ennen tiennyt mitään.
Maidolle ja tupakalle ei ole omia sarakkeita. Ne on hankittava muualta ja ne ovat näkymättömiä, niitä ei voi mitata. Joskus odotan että voisin koskettaa maitoa, maitonaisen ihoa. Maito on samanlaista ainetta kuin sielu ja tupakka, lämpöä ja likiolemista, vasta kun maidon pinnalle kasvaa iho, siitä tulee ainetta, mutta harvoin kuori ehtii tulla, minä juon maidon heti.
Kaikelle muulle on omat sarakkeensa: leivälle, jauhoille, sokerille, kynttilöillekin omansa. Samalla tavalla minussakin on paikkansa kaikelle, mikä on näkyvissä. On huppu, napit, huovikkaat, kintaat kiinni ommeltuina, ja kaikki itse laitettuina, kun ennen ne laittoi
289


njanja kolme. Kaikkea on, sillä jonossa voi mennä pitkä aika.
Mitä on pitkä aika, mistä minä tiedän, mikä on pitkä aika ja mikä lyhyt? Se riippuu siitä miten pitkä jono on ja miten se etenee.
Jono on lumessa seisomista, sitä että lumi sataa ja sulaa, aina eri tavalla joka päivä, ihmiset jonossa aina eri järjestyksessä niin kuin lauseessa sanat. Pitkä aika on sitä kun lumi sulaa huovikkaiden ympäriltä ja jalat kastuvat ja on kuin jää menisi luiden sisään. Huovikkaat ovat vielä uudet ja aamulla jäänkovat kun ne vetää jalkaan, pienin helmin koristeltu, mitään niin hienoa minulla ei ole ennen ollut. Ne ovat niin uudet ettei niiden kanssa halua mennä puhuriin, ja huomata etteivät ne pidä, ne vettyvät ja muuttuvat kulkukoiran turkin hajuiseksi ja se haju tarttuu käsiin ja on niissä kunnes tulee ilta.
Minä kuuntelen ihmisten puheita. Kullakin on sanoja oma määränsä ja kukin käyttää niitä omalla tavallaan, eri järjestyksessä, niin kuin linnutkin, pienet talven linnut, jotka kiipeävät ränniä ylös ja alas, laulavat kaikki eri tavalla, jokainen oman painonsa mukaan. Puhuvatko linnutkin näitä samoja asioita, puhuvat niin kuin ihmiset puhuvat... mitä siellä on tänään... tavallista tavaraa kai, jauhoja, suolaa, kynttilöitä... eikä mitään enemmän, jokaiselle korttinsa mukaan... ettei tavara lopu... se loppuu kumminkin aikanaan... joku vetää välistä, mustasta pörssistä ne sitten löytää... kuka siellä hamstraa... varmasti loppuu jos hamstrataan...
Jono ei mene eteenpäin ja lumi on tallottu likaiseksi. Minua alkaa väsyttää enkä tahtoisi pysyä pystyssä. Kun vihuri paiskoo ovia ja helisyttää ikkunoita, ne jotka jaksavat hyppivät paikoillaan, ykaakoonee, että varpaista ei tule samanlaista verisohjoa kuin vesiämpäristä aamulla. Emmekö me voi sanoa jonolle että sen on mentävä eteenpäin? Ja ennen kuin Marina ehtii vastata, jono nytkähtää eteenpäin, joku tulee, kuorma, sieltäkö se nyt tulee, ja linnut hulmahtavat taivaalle, ovat äkkiä yksi musta pilvi, nuo meidän linnut, eihän niitä ollut tässä vasta kuin muutama.
Päästäkää nuori rouva ensin, hän ollut tässä koko aamun, ettekö näe että hän kantaa.
290


Sellaisiakin ihmisiä on, Marina sanoo illalla, jotka vielä ajattelevat toisia. Pyytämättä. Eikö ole ihmeellistä.
Yhtä ihmeellistä kuin että on jäähelmiä ja että kun ne sulavat niistä tulee näkymättömiä.
Myöhemmin Marina sanoo, ettei sellaisia ihmisiä olekaan. Että ihmiset ajattelevat vain itseään tässä verenhimoisten koirien maassa. Pikku neiti, he sanovat, neiti, laula meille... kun on tuollaiset silmät täytyy olla ihmeellinen äänikin, laula meille, mitä minä laulaisin, vanhoja laulujako, ei niitä, ja uusia ei ole, vieraita ei voi laulaa, laula tyttö meille, omia laulujasi laula.
Laulaa vai ei laulaa, ei minusta ole linnuksi, niillä on omat laulut, minulla vain sanat, en ehdi onneksi ajatella loppuun, kun joku sanoo: antakaa tytön olla, ettekö näe että hän on aivan loppu, joutunut raukka tulemaan tänne ennen auringonnousua... eikö teillä ole njanjaa joka katsoo tytön perään kun te olette täällä... ei kellään enää ole... njanjojen aika on ohi... nyt on pärjättävä omillaan kaikkien... Mistä linnut tietävät tämän kaiken, kaiken ne tietävät, tuulen, sateen ja auringonkin, kuinka vuodenajat tulevat ja menevät ja aika, niiden ei tarvitse laskea.
Kun on mennyt pitkä aika ja vesi on imeytynyt hameeseen asti, ja hameeseen tulee samanlaisia lasihelmiä kuin huovikkaisiin, alan laskea, jotta aika menisi eteenpäin, ensin lasken helmiä, sitten lintuja, lopuksi ihmisiä, suita, silmiä ja nappeja. Jonon laskeminen on helppoa, kunnes jonoon alkaa tulla kesken kaiken ihmisiä, jotka sanovat olleensa tässä ensin, jo aamusta, kaiken aikaa, oletteko sokeita ja toiset lähtevät, koska mitään ei tänään ehkä tule, jäädään ilman mekin kaikki... miten niin... Pietaristakin on leipä lopussa... työläisiltä on viety leipä suusta... Ja sitten leipä tulee ja lumimyrsky, hohottava myrsky, ja leivän mukana on kuivattuja mustikoita, joista suu menee siniseksi niin kuin kesällä, ja leipää riittää koko korttelille, seuraavallekin, ja kaikkea muutakin on yllin kyllin, on kynttilät ja jauhot ja suolaa, on mitä kantaa, kaksi käsin, ja se on kuin sadussa, kuin joulu, suuri juhla, jääkoristeissa.
291


Kun njanja kolme lähtee, koko Moskova on pian kaduilla.
Kun njanja kolme lähtee, kirkonkellot alkavat soida vaikka on yö, katoilta ja ikkunoilta valahtaa ruosteenvärisiä lippuja, ja kun menemme kaduille, näemme että liput ovat ihmisiä. Ne eivät katso ympärilleen vaan liikkuvat nopeasti niin kuin elävissä kuvissa ja niitä on enemmän kuin voi laskea.
Me menemme kadulle, sillä kaikki muutkin ovat siellä vaikka raitiovaunut eivät kulje.
Kaduilla lauletaan Marseljeesia. Sotilaat ampuvat ilmaan ja tuntemattomat ihmiset suutelevat toisiaan.
Vapaus, pikaihmiset huutavat. Vapaus vihdoinkin.
Uudet voimat nousevat, ihmeellinen tapahtuu.
Tämä on Marina niin kuin siinä kirjassa, sinipunaisessa kirjassa. Napoleonin kirjassa.
Häntäkö me juhlimme?
Kunpa juhlisimmekin.
Miksi me sitten laulamme hänen laulujaan?
Ei ole vielä omia lauluja. Kukaan ei tiedä mistä laulaa vielä.
Miksi ei voi laulaa vanhoja lauluja?
Vanhat laulut kertovat tsaarista.
Etkö sinä voi tehdä uusia lauluja?
Minä teenkin, aivan kohta minä teen. On vain ensi elettävä tämä uusi. Tämä kaikki.
Tuleeko Leijona takaisin?
Leijona tulee kun sota on päättynyt.
Kukaan ei tiedä miten käy.
Silti kaikki käy uudestaan monta kertaa, toreilla ja aukioilla ja talojen katoilla, ja pian ihmiset menevät aamuisin samoihin jonoihin, syövät saman leivän ja juovat saman maidon, kirjoittavat samoilla kirjaimilla.
Marina kietoo kätensä surullisen vatsansa ympärille, se on niin suuri että kohta hän ei mahdu ovesta ulos, ja hänen kasvonsa ovat yhtä tyhjät kuin postikortin jättämä neliö pölyisellä ikkunalla.
292


Miksi me emme mene juhlimaan?
Tämä vapaus on pelkkää huutoa.
Mikä on sana jonka tsaari on sanonut? Väärä sana. Onko se sama kuin se jonka njanja on sanonut? Tai Leijona, on niin helppo sanoa väärä sana. Mistä voi tietää oikeat sanat, mistä oikean järjestyksen? Mistä voi tietää rytmin? Mistä oikean mitan?
293


Bolsevo
Elokuu 1939
Ehdimme Bolsevon-junaan viime hetkellä. Muija oli alkumatkasta ärtynyt jostakin, valitti helteestä ja junan sotkuisuudesta, kovista penkeistä ja itsepintaisista kaupustelijoista, jotka ravasivat junaa päästä päähän, kuin ne olisivat kaikki olemassa vain hänen kiusakseen.
Kun olin saanut hänet syömään kokonaisen arbuusin, ja hän oli upottanut kasvonsa sen vetiseen makeaan lihan, hän palasi omaksi itsekseen, ja lopulta saimme olla kahdestaan muutaman tunnin ajan kenestäkään muusta välittämättä. Virsta virstalta olin yhä varmempi siitä, että meidät oli tarkoitettu juuri tähän elämään, toisiamme vasten arbuusinmehulla yhteen liimautuneiksi, nivelet niveliä vasten, pysymään paikoillaan kun juna vei meitä eteenpäin kohti yhteistä määränpäätä.
Tämä on minun elämäni, minun oma elämäni, ajattelin kun ylitimme raiteet kylään radan toiselle puolen ja Muija minun vierelläni, minun mieheni, enkä edes huomannut ihmetellä sitä ettei meitä tultu asemalle vastaan, kun paikallisjuna jatkoi matkaansa.
Muija kiikersi edelläni raiteiden välissä ja teki pilaa asemavir- kailijasta, joka oli tiukannut meiltä laiturilla papereita.
Mitä, hän kääntyi kannoillaan, mikä naurattaa, no sinä, koetin pysyä hänen kannoillaan, onko tässä jotain nauramista vai, lehto-
294


kitfPPa’ se °^ut^n’ tai P>T’ se ollutkin ihan kuin, ihan kuin joku turhantärkeä lintu, hän nauroi ja minä tiesin että tätä miestä rakastin enemmän kuin maata ja taivasta, ja ajattelin etten koskaan unohtaisi tätä hetkeä, taivaan luista väriä, kuumuuden vastusta raiteiden yllä.
Junan pauhu peitti äänemme, mutta virkailija näki meidät yhä, koetti viheltää perään ja viittoili aseman valkoista taulua, jonka kiellot osasin ulkoa: Hiljaisuutta vaaditaan junien saapumis- ja lähtö- aikoina. Puhuminen kielletty laiturilla. Puhuminen kielletty kylän alueella puoli tuntia ennen ja jälkeen junan saapumisen.
Virkailija ei tavallisesti kysynyt minulta asukaspapereita, mutta tänään hän käyttäytyi kuin ei olisi minua koskaan tavannutkaan ja vaati nähdä sekä Muijan matkustusluvan että minun kaikki paperini, varmistaakseen ettemme vain olisi trotskilaisia tihutyöläisiä luvatta hänen hallitsemallaan vyöhykkeellä, jonka sisäasiainministeriö oli sulkenut erikoistehtäviä varten.
Olimme junamatkan jälkeen arbuusin punaiseksi värjäämässä hiessä molemmat ja kasvot ja kädet tahmean tahraisina kuin lapsilla. Näkyi seuraavaan kylään saakka, mitä me olimme junan tyhjän vaunun puupenkeillä tehneet, emme olleet ehtineet siistiytyä, valkoiset vaatteet olivat vaaleanpunaisilla läikillä ja minusta tuntui että olin yhtä parransängen hiertämää limakalvoa. Virkailijaparka taisi vain olla mustasukkainen.
Kylän pääkadulla oli niin kuuma etteivät sisiliskotkaan liikkuneet, hiekkatie pölysi jaloissa, peitti pientareen ratamot, koiranputket, heinät, ojaan kaadetut roskat ja jätökset. Sotkuinen raitti oli kuin maailmanlopun jälkeen, se oli tyhjentynyt nopeasti junan vihellyksestä, isoäidit olivat jättäneet kiikkerät pöytänsä, metsän sato kuivah- tanut vahakankaiden kiiltävälle pinnalle, sieniä, mustikoita, varisseita leinikkejä. Kylän väki piileskeli sisätiloissa, matalissa hoitamattomissa huterissa mökeissään, joissa repsottavat ovet ja ikkunaluukut oli pistetty säppiin niin kuin määräykset sanoivat. Olin jo tottunut outoon leikkiin, jossa me teeskentelemme, ettei kylää ole olemassa,
295


pelkkä kulissi, eivätkä kyläläiset tiedä, näe eivätkä kuule että me kuljemme heidän ikkunoidensa alta, kunnes he huoahtavat helpotuksesta kun me olemme poissa ja elämä jatkuu, siihen asti kunnes tulee seuraava juna ja seuraavat matkalaiset, joita ei ole olemassa.
Muija asteli pääkatua vakavan ja keskittyneen näköisenä, minäkin koetin olla arvokas hänen vierellään. Pisteliäs savunhaju peitti viemärien löyhkän kun kävelimme turkoosistaan hilseilleen, kadunlakaisijoiden työkaluvarastona käytetyn pikku tsasounan ohitse, roskanpolttoa kaikkein kuumimpaan aikaan, elokuu, kaikkialla kyti, ja pian tuulet levittäisivät tulet mennessään. Ja vaikka kuinka koetimme olla kaksi näkymätöntä mutta kunnianarvoisaa toimittajaa valtion lehdistökooperatiivista, toveri Gurevits ja toveri Efron, astelemassa suljetun kylän raittia, olimme kovasti olemassa, hikisinä, hiertyneinä, punakoina ja huohottavina, raskaana koko maailmasta, ja minua alkoi taas hymyilyttää ja aloin vilkuilla Muijaan päin, ja pian nauruni meni kaikkialle kuin metsien liekit, suljettujen ovienkin taa, ei lakannut leviämästä, miten voisi olla olemassa vähemmän, miten vähemmän onnellinen.
No mitä, Muija alkoi hermostua uudestaan, vaikka oli jo paremmalla tuulella, mitä nyt taas, kun olet niin vakava, ei, ei vaan kun kaikki on vain juuri nyt niin hyvin, tässä sinun kanssasi, vaikka junassa vasta sanoit ettet jaksaisi raataa sen väen eteen koko viikonloppua, etkö sanonutkin, kiittämättömiä kaikki ne ovatkin, kaikki paitsi kultainen Seijoza, ja Klepininitkin odottavat että minä piion heille, ja tällä helteellä, puolen tusinan ihmisen lautaset ja sotkut ja tiskit odottamassapa edessä tuplasti työtä, ei triplasti, kolme päivää ja kolme ateriaa ja jokaisella kolme lautasta kaksitoista kertaa kolme kertaa kolme kertaa kolme, laske siinä sitten, keitä on tulossa, no Lilja ei tule, ei vaikka miten yritin, Lilja-parka ihan yksin kaupungissa, mutta Emilia Emainulovna tulee, ja ehkä Boris LeonidovitSkin, ajattele, saat ehkä tavata Boijan tänä viikonloppuna, minä sanoin ja ajattelin, että siitä ilosta minä jaksaisin mitä vain, kaiken, Marinan oikut ja rasvaisen tiskin.
296


Siis Sanoitko että Miljakin tulee, Muija havahtui jälkijunassa, kun juna oli jo keskellä tasankoja ja kuumuus hidastutti askelet, sielun, ajatukset. No siitähän sinä tykkäisit, minä nauroin, eihän me käyty kuin tanssimassa Arbatilla kerran, Muija puolustautui, Seijozan peräänhän Milja on, etkö ole sanonut, sen pitäisi löytää itselleen oikea heila, ei se niistä tansseista ketään itselleen löydä, huonoa porukkaa, keinottelijoita ja uhkapelureita, kunnon miehet vaan pelkäävät kun se on niin älykäs, no onko se, on, mutta itse se pelkää eniten älyään, niinhän kaikki pelkäävät, mutta en minä, sinulla on minut, ja minulla sinut, rakkaani.
Talolle asti ei oikeaa tietä mennyt, eikä oikeastaan koko taloa tai talorykelmää ollut, ei osoitetta eikä puhelinta, ei sijaintia kartalla. Virallisesti me emme olleet olemassa, ja koska me emme olleet olemassa, me saimme tehdä mitä vain, mitä vain tahdoimme, puhua mitä vain. Ja minä tahdoin vain vähän, Muijan minun vierelleni, ja että saisin pitää tämän onnen, valon.
Tulimme jättömaalle, miten hiljaista kaikkialla, metsät, taivas, niittyjä kun mitään puhuttavaa ei nyt ollut, vain puoliajatuksiaja pelkäsin senkin olevan liikaa, otin Muijaa kädestä, pehmeä nukkuvan käsi, puristin sen omaani kuin hansikkaan. Aukean lävitse kulki tasaiseksi tallattu ja juolaheinän tummanpunaiseksi raidoittama polku, joka kiemursi ensin jätteiden ja seljapensaiden välissä, ruohikko täynnä puhki ruostunutta romua, komuuteja, joiden ruos- teläikät olivat kuin ammolleen rävähtäneitä silmiä, niiden lävitse tunki harmaata pujoa, viime talven törröttäjiä, loppukesän jättimäiset väsähtäneet leskenlehtien lehdet peittivät alleen hailakan- turkooseja saavinkylkiä, kauhtunut turkoosi kaikkialla, onnen ja tyyntymyksen väri, guttaperkkamöhkäleitä, lampunkantoja, mitä vielä, tarpeetonta romua, nukenpäitä, vaateriekaleita, kunnes juo- laheinä muuttui lakastuneeksi ohdakkeeksi ja polku laskeutui kivikkoista rinnettä metsään.
Osasin reitin silmät kiinni, olin tehnyt matkaa iltajunalta talvella monta kertaa pimeässä, polku oli usein jäinen Joskus piti mennä
297


umpihangessa, ja kevättalvella olin kerran liukastunut, kaatunut ja lyönyt itseni kiviin, siitä oli vieläkin arpi ranteessa. Ylitettiin oja ja ojan jälkeen tuli hämärä ryteikkö, jossa saniaisten kärhät kumarsivat polulle, mutta jota ei metsiköksi voinut mitenkään sanoa, se erotti meidät junaradasta. Ojan vesi tuli sisäasiainministeriön vankilasta, jota ei sitäkään ollut kylässä muutoin kuin salaisen poliisin papereissa, mekään emme tienneet siitä mitään, haistoimme vain ja kuulimme, vesi lemusi lievästi virtsalle ja ulosteelle.
Tässä rakennuksessa oli Koltsov ollut vangittuna. Tässä samassa vankilassa häntä oli pidetty talvesta asti, niin Boris ja Nina olivat kertoneet. Tämän saman vankilan ohitse olin kulkenut talven ja kevään aikana päivittäin. Tässä paikassa hän oli hirttänyt itsensä tai nielaissut myrkkyampullin, jolla oli kehuskellut minullekin Pariisissa, tai hänet oli ammuttu. Emmekä me olleet kuulleet mitään. Puu kaatui, sanoimme kun jossain paukahti. Metsässä puu kaatui, kukaan ei nähnyt.
Kysyin, oliko Muija kuullut Koltsovista. Hän oli ollut yhtä järkyttynyt kuin kaikki muutkin toimituksessa kun Koltsov oli joulun alla pidätetty, hän oli sanonut, että tunsi aina Koltsovin seurassa itsensä uuden maailman etuoikeutetuksi asukkaaksi. Mutta nyt Muijan asenne oli toinen: hän oli kuullut että Koltsov oli passitettu Magadaniin tai Petsoraan, jollekin kaukaisimmista pakkotyöleireis- tä. Hän ei ainoastaan ollut itse pelannut ranskalaisten, saksalaisten ja englantilaisten, trotskilaisten ja francolaisten pussiin, vaan oli mustamaalannut puolet oman toimituksensa väestä, myös Muijan. Ja saattoi vain kuvitella, kuinka hänen räävitön kielensä oli laulanut. Siksi Muija oli menettänyt keväällä puoluekiijansa, onneksi petturi ei ollut enempään tuhoon kyennyt. En ollut nähnyt Muijaa aikaisemmin yhtä vihaisena, hän ei ollut puhunut asiasta minulle mitään, mutta nyt hän kuulosti melkein vahingoniloiselta, en ollut kuullut Muijan syyttävän ketään noin ankarasti.
Mitä lähemmäksi taloa tulimme, sitä hanakammin pelko alkoi nousta pintaan kuin oluen kuohu, lakkapäälaine.
298


Kukaan ei ollut tullut vastaan, tajusin, vaikka he tiesivät odottaa meitä, yleensä joku tuli, jos ei muut niin pitkästynyt Mur. Jospa talo onkin tyhjä, kun tulemme, vain hapantunut maito, sulanut voija kuivunut leipä pöydällä. Kuin puutkin olisivat tunnistaneet minun pelkoni, mittasivat sitä kuin kengännumeroa tai takin kokoa, ne olivat aina tienneet enemmän kuin minä. Eivät ne kaikkia vie, puut muistuttivat, vain yhden kerrallaan, jotta pitävät jäljelle jääneet pelon vallassa.
Muija olisi pitänyt minua hulluna, jos olisin sanonut kuuntelevani puiden puheita niin kuin jotkut komilaiset metsäläisnaiset, mutta en ehtinyt ajatella sitä, kun äkkiä, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta, kaikki aamuinen, tattaripuuro ja puolukat ja Cafe Pragan juomat ja suklaamarenkikakku, nousi happamana kurkkuun, käsi nousi suulle, ruoka pullistui poskiin ja päästin Muijan käden omastani. Oli juostava, päästävä suojaan, pois taivasal- ta, metsän reunaan, hyvä etten törmännyt koivuihin, keuhkot kahisivat luita vasten kuin popliinitakki, puiden takana annoin tulla, ja kaikki mitä olin aamusta alkaen ja koko viikon ahtanut itseeni, tuli ulos, tärkki, lipeä, pöly, kommunalkan tunkka, Koltsovin pul- lonpohjalasit, kuiskausten korsetti, tammiovien raskaus, joki pianistin sormissa.
Kuin narut olisivat auenneet, kaikki vyöryi kanervien ja valtavien mustikoiden päälle, siinä meni karhunmaijaa ja ketunleipää, oksennus roiskui valkoista ohutta kaarnaa vasten, keho hylki itselleen vierastapa kun se ei voinut oksentaa sitä pois, se pusersi itsestään ulos kaiken muun kuin myrkytystilassa. Kelmeän imelä haju nosti uuden ryöpyn vatsaan, kunpa voisikin oksentaa kaiken pois, kaiken vanhan, vatsanpohjia myöten kaiken sen mikä oli maatunut kudoksiini, luihini, vereeni, kuinka ne voisi juuria pois ja syntyä uudestaan tyhjästä.
Muija oli jäänyt seisomaan keskelle polkua, seisoi vain ja toljotti, ei syöksynyt apuun, seisoi vain keskellä jätteitä ja ketunlei- piä, ja vasta kun minä ähkäisin, Muija rakas, anteeksi, niin kuin
299


minun tilassani olisi häneltä jotakin anteeksipyydettävää, hän lähti liikkeelle epäröivin askelin. Mutta kun hän lopulta oli vierelläni ja haistoi makean ellotuksen joka sisältäni oli tullut, hänen kasvonsa vääntyivät inhosta eikä hän voinut katsoa, ei hengittää, ei tahtonut katsoa minua.
Sillä hetkellä tiesin ettei Muija jakaisi elämäänsä kanssani, että hän jäisi seisomaan siihen, polulle kahden naisen väliin, kahden elämän väliin, ei tietäisi kumpaan suuntaan mennä. Mutta sivuutin ajatuksen äkkiä, ja pian myös unohdin sen, sillä en halunnut ajatella että se olisi totta.
Olin päättänyt, että tälle ihmiselle olisin rehellinen ja suora, re- hellisempi kuin kenellekään koskaan ennen. Että uskaltaisin kaatua silmät kiinni hänen käsivarsilleen niin kuin spartakiadien liikkeen voimistelijatytöt, jotka olivat esittäytyneet Punaisen torin paraatissa. Silti sanoin hänelle, että olen kai syönyt jotain pilaantunutta, ja hän vastasi, että sitä on liikkeellä, pikku-Aljoskallakin oli viime viikolla vatsatauti, tämä kuu, elokuu, ruoka happanee, pilaantuu niin äkkiä, jollei sitä hapata, koirankuu, poika oksensi koko yön, hän jatkoi ja jatkoi ja jatkoi, muistathan miten olin seuraavana iltana niin väsynyt että nukahdin toimituksen sohvalle, olimme valvoneet Suretan kanssa molemmat, hoitaneet poikaa, lapsissa on niin paljon työtä. On, on. Ne vievät ihmiseltä vapauden, kaiken. Niin. Onneksi meidän elämämme on toisenlainen. Niin on. Meidän elämämme.
Ja niin minä siistiydyin omin neuvoin, Muija odotti sopivan matkan päässä, pyyhin käteni ja kasvoni ja valkoisen tennishamee- ni sananjalkoihin, ja jatkoimme matkaa. Hän kulki kaksi askelta sivussa, en ottanut häntä enää kädestä kiinni, hengitin sisäänpäin ettei häntä inhottaisi enempää minun limainen olemukseni, enkä osannut sanoa mitä minun piti, en kertoa hänelle uutista, kaikkea rakkauttani, sillä pelkäsin, että hän kääntyisi pois, jättäisi minut yksin tämän valon kanssa joka polttaisi minut karrelle.
300


ftlatala dat§a oli rakennettu vanhojen petäjien ja korkeiden pensaiden taakse kiinni junarataan, niin että sitä tuskin tielle huomasi Mustat hirret, asuurinsiniset ikkunanpielet, sydämet ikkunaluukuissa, niin vaatimaton ja yksinkertainen yhden kerroksen datsa kuin olla saattoi. Silti se tuntui minusta kodilta enemmän kuin Merzljakovskin rotanloukko tai jollei se aivan koti ollut, niin ainakin tukikohta, tyyssija, ovi joka oli aina auki, tähän kesään asti siellä oli ollut helppo olla, hyvä elää.
Pihaportista oli ratkennut lukko, Muija ei saanut portin helaa asettumaan kunnolla paikoilleen. Miten huonoa työtä, kaksi viikkoa miehet olivat porttia rukanneet ja asuneet parakissa pihan kulmalla, syöneet yhteisessä pöydässä, jättäneet astiansa korjaamatta, ja nyt se oli jo rikki, hyvä että korjaajat olivat edes lähteneet. Edellisen kanssa ei ollut mitään ongelmia, ei, se oli ollut aivan hyvä, miksi ihmeessä se oli pitänyt vaihtaa.
Serjoza oli pihassa, heilutti heinikossa viikatettaan. Näin hänet heti, kaikki ennallaan, kaikki hyvin. Ja kun isä huomasi tulomme, hän nytkähti liikkeelle kuin valtava hirvi, paljain jaloin, jättiläisen suoniset jalat. Hipponen, hän huusi ja ojenteli itseään vauhdissa, piteli rintaansa, tottumuksesta vai kivusta, joko te jo nyt, minä luulin että vasta iltajunalla, ei, ei, ei, minullahan on vapaapäivä tänään, huutelin, ja kun hän yritti hengästyneenä ottaa minut syliinsä, hän horjahtikin ensin Muijaa vasten, joka kavahti äkkinäisesti, säikkyi vieraiden läheisyyttä niin kuin päälleen hyökyviä koiria. Mutta Serjoza oli vielä nopeampi reaktioissaan ja käänsi tahattoman holtittomuutensa äkkiä busterkeatonmaiseksi tanssikoreo- grafiaksi, jolle Muijankin oli pakko nauraa.
Halasin isää, painoin käteni hänen hikistä selkäänsä vasten, paita oli takertunut ihoon, ja tunsin luut paidan alla, karhean hengityksen, isä oli taas laihtunut, söikö tarpeeksi vai laihtuiko vaikka niiten söi.
Et saisi rehkiä, Serjoza, tartuin viikatteeseen hänen kädessään, sydämesi ei kestä. Vastaniitettyä heinää, joukossa pujoa, päiväkak-
301


karaa ja ohdaketta, lojui pitkin pihaa, oli hän aika ison suunnik- kaan saanut tehtyä, isän oli täytynyt olla työssä koko aamupäivä.
Odotin teitä, Seijoza puolustautui, kun sysäsin viikatteen aidan reunalle, ja pitäähän ruoho nyt leikata edes kerran kesässä. Olisit pyytänyt niitä ukkoja tekemään sen, minä sanoin, mitä ukkoja, no niitä lukkoukkoja, no lukkoukkoja tietysti, mutta eihän niitä voi pyytää viikatehommiin, no miksi ei, ei se rimmaa, jokaisella on oma hommansa, tarkkaan säädetty, minullakin, hommaton homma, älä nyt viitsi isä, kaikki jäijestyy.
Jokos Aljonkani on sinua alkanut komentaa? Serjoza kysyi Muijalta ja koetti nyt kätellä miestä vähän viralhsemmin. Kova tyttö käskyttämään, eikö vain?
On huomattu on, Muija sanoi kohteliaasti, mutta senkun käskyt- tää, minä teen oman pääni mukaan. Hän kietoi silti kätensä minun lanteilleni ja katsoi alamaisesti. Suutelin Muijaa otsalle, hän kavahti makeaa hengitystäni. Näin että isän kasvoille pysähtyi jokin vaijo, huoli, suru, mutta hän ravisti ilmeen pois äkkiä ja hymyili lempeän saksanhirven hymyään lääkkeiden keUastuttamin hampain.
Ilmassa viuhui jotakin, lintu se ei ollut, en ehtinyt ajatella, kun meidän viereemme soralle mäsähti ruostunut moukari ja kierähti sitten kuusiaidan juurelle. Helvetinkoneen perässä löntysteli kas- tanjanväriseksi paahtunut ryhdiltään roikkuvaa räkää muistuttava veljeni Georgi.
Mitä sä meinaat? kivahdin pojalle ranskaksi. Anteeks, Mur mutisi, niin että sanat kuulostivat muhjaantuneilta hedelmiltä hänen suussaan, en mä huomannu teitä.
Seijoza pörrötti Murin kesäsänkeä mutta Mur vetäytyi tuskaisesti puhahtaen isän otteesta irti, isä hikkasi tyhjät pettyneet kätensä piiloon, ei sanonut mitään.
Suututti tuollainen vetelyys ja välipitämättömyys, poika oli varmasti nähnyt että olimme pihassa, ainakin oli kuullut meidän äänemme, antoivatkin pojan tehdä mitä tahtoi, Mur ei varmasti ollut koskenut viikatteeseen, ei haravaan, ei tehnyt mitään mikä oli¬
302


si käynyt työstä, kaikki tuli valmiina pöytään, joutuisivat palvellaan aikuisenakin vielä, kantamaan ruoan ja puhtaat vaatteet
eteen.
Missä äitisi on? kysyin Murilta. Eiköhän tuo ilmesty, Seijoza sanoi, lähti kaivolle vähän aikaa sitten, ei antanut minun hakea vettä itse, niin aina, tekään ette anna minun tehdä työtä. Isä naureskeli mutta vaikutti huolestuneemmalta kuin yleensä, selitteli hermostuneena, tunsin metallinkylmän kyljen kääntyvän sisälläni.
Antaa sen olla ittekseen, Mur puuskahti, kuka sitä haluaa nähdä. Jos se on junan alle kävellyt, niin se on ihan sen oma asia.
Georgi Sergejevits, räjähdin pojalle. Aika huonoa huumoria. Vaikka tiesin että minun oli turha suuttua lapselle, eikö Marinalla ollut enää muuta asetta kuin tämä kaikkein halpamaisin uhkaus, joka taatusti piti kaikkia kauhun vallassa ja tietoisena hänen jokaisesta liikkeestään, kaikista risahduksista.
Olin collegen mestari kuulantyönnössä, Muija sanoi kuin ei olisi ymmärtänyt koko keskustelua, oli ottanut moukarin Murilta, punnitsi sitä kädessään, moukaria en niinkään hallinnut, mutta haluatko että opetan sinulle muutaman niksin kuulassa.
Mur innostui kisaamaan. Katsokaa ettei satu mitään, huolehdin, aina huolehtimassa. Muija taputti poikaa olkapäähän, irrotti ruostuneen ketjun pojan luvalla, etsi tasapainon jaloilleen, asetti kuulan leukaansa vasten ja työnsi pitkän heiton tulosuuntaamme. Rautamöhkäle lennähti hallitussa kaaressa aidan vierelle, teki kuopan kuivaan nurmeen.
Samuil Davidovits ja Mur olivat tavanneet vasta kerran aikaisemmin, asemalla, kun olimme olleet vastassa heitä Leningradin- junalta. Hyvä että Mur oli aluksi saanut suutaan auki, hän vierasti tuntemattomia ihmisiä, ei luottanut kehenkään muuhun kuin Marinaan. Mutta heti asema-aukiolla, kun kannoimme heidän tavaroitaan, hän oli alkanut esittää Marinalle vaatimuksiaan, jotka täytettiin silmänräpäyksessä suurta kunnioitusta osoittaen. Pikku-Na- Poleon, olin kuiskannut Muijalle, mutta mies ei ollut ymmärtänyt
303


vitsiä. Nyt kun katselin miestä ja poikaa, ajattelin, että he voisivat olla veljeksiä, en ollut ennen kiinnittänyt huomioita yhdennäköisyyteen. Mutta sitä enemmän minusta tuntui, että Muija kuului nyt tähän perheeseen, teki sen kokonaiseksi.
Onko tänään jo parempi? kysyin isältä, kun kävelin hänen kanssaan tomaattitarhalle. Tapansa mukaan hän halusi tarjota siellä tervetuliaismaljat, sato oli kypsynyt, saataisiin pöytäänkin omia tomaatteja, Venäjän sankaria ja Krimin mustaa. Olen terve mies, isä rauhoiteli, älä minusta huoli. Nyökkäsin vaikka en uskonut häntä lainkaan. Seijozan iho oli sinertävä, silmät mustien renkaiden sisällä, ja tunsin pistävän hien hajun. Kun isällä oli huolia, peiteltyä ahdistusta, sen haistoi heti, vaikka hän koetti kääriä kaiken pehmeän naurunsa villakudelmaan. Silloin naurua oli eniten, kun oli eniten pelkoa.
Antaisivat sinun nukkua edes yhden viikon kunnolla tai kertoisivat milloin tulevat hakemaan, sanoin huolestuneesti, mutta Seijoza kohautti olkiaan ja sihautti minua olemaan hiljaa. Sitten hän työnsi terassilta tohvelit jalkaansa. Ne tekivät hänestä vanhemman oloisen. Tunnustelin isän paidan reunaa joka oli repeytynyt rikki, ohut pehmeäksi virttynyt paita hengitti iholla kuin se nukkuisi häntä vasten, täytyisi hankkia hänelle uusia vaateparsia, kaikki paidat olivat kuin hämähäkin siimaa. Sanoin että olin tuonut puhtaan pyykin, laittaisin ne kohta paikoilleen.
Isä kysyi sisarensa vointia, he eivät olleet nähneet viimeksi ollenkaan. Ja sekös häntä suretti, vastasin, Lilja ajatteli, että sinulla on jotain hampaankolossa, kiusasin isää. Vaan en saanut Liljaa tulemaan mukaani, pahoittelin, yritin kyllä, sitä mattoa hän oli tuputtanut minun matkaani.
Seijoza puhalsi ilmaa hitaasti ulos, ja kuulin saman vihellyksen joka lähtee kun puhaltaa ruohon laskoksiin. Kuka osaisi näitä naisia miellyttää, hän puuskahti, kumman puolelle vain asettui, aina oli huono. Sanoin, että Lilja kyllä antaisi maton Marinalle, mutta se pitäisi tuoda jollain muulla kulkupelillä huvilalle, koettaisin sel¬
304


vittää onnistuisiko sellainen, ja isä sanoi ettei hän ymmärtänyt ollenkaan miksi jostakin vanhasta matosta oli ylipäätään pitänyt riidellä. Toisten aika kulkee taakse- eikä eteenpäin, ajattelin, mutta en sanonut mitään.
Isä kysyi tapaamisestani yhdyshenkilön kanssa. Tunsin kylmän ixnaisun sisuksissani, mutta osasin pitää hermoni isän edessä nyt. Lupasin kertoa tapaamisesta myöhemmin. Olen sinusta niin ylpeä, tiedäthän sen, isä sanoi sitten, laittoi kätensä hartioitteni ympärille ja näin miten kyyneleet olivat nousemassa hänen silmiinsä.
Veljesi on nopea oppimaan, Muija oli äkkiä siinä, kaipasi vain vähän esimerkkiä. Melkein säikähdin, kuin hän olisi ollut vieras. Onpa noloa, ryhtyä toveri Gurevitsin edessä kyynelehtimään, Seijoza hämmentyi myös, mutta sanoi sitten olevansa vain niin onnellinen siitä, että oli saanut meidät luokseen.
Toverit, työläisten malja, Seijoza aloitti juhlallisesti, veti lennossa ylleen vieraita ihmisiä varten laaditun narrin pukunsa. Isä oli ollut Pariisissa erinomainen viihdyttäjä, hänellä oli oma hovinsa rue de Bucin toimiston illanistujaisissa, varsinkin naiset viihtyivät hänen seurassaan, naiset ja nuoret miehet.
Seijoza otti tomaattilavan alta puolikkaan pullollisen kirkasta paikallispolttoista vodkaa ja kaatoi ryypyt, lasit olivat eri paria, kiijailu varissut, ne oli poistettu keittiöstä, aseteltu siististi nikkaroidulle hyllylle, niin otetaas, hän jatkoi, otetaas nyt, terveydelle ja pitkälle elämälle, ja köhi onttoa yskää sanojen väliin. Se kuulosti kamalalta, en koskaan tottuisi siihen. Yskä oli tullut selvästi pahemmaksi kun Marina oli tullut ja he olivat jakaneet saman makuuhuoneen ja Marina poltti siellä. Mikään ei saisi Marinaa lopettamaan polttamista, eivät suuret saksalaiset runosepot, ei edes Shakespeare, joka oli saanut Boriksen lopettamaan sauhuttelun.
Serjoza tyhjensi lasin pohjia myöten, vaikka ei enää mikään kova juomamies ollutkaan, ei voinut, ei tietenkään, isä ei ollut terve, vaikka niin väitti, mies elämänsä kunnossa, voimia kuin leijo¬
305


nalla, sitä hän ei koskaan ollut ollut, ei muissa kuin yhteisissä sä- duissamme ja Marinan sankarikuvitelmissa.
Mulle kans, Mur aneli, ja luulin ensin että se oli vitsi, mutta näin sitten että poika vaati tosissaan, asettui Seijozan eteen suu mutrussa ja pyylevät kädet puuskassa, ja Seijoza, liian kiltti mieheksi, oli ottamassa jo lasia hyllystä pojalle.
Isä, älä ole hullu, kivahdin, isä oli joskus täysin vastuuton, Ranskassa tällainen ei tulisi kuuloonkaan, veteen sekoitettua viiniä saatettiin lapsille antaa, mutta ei nyt sentään raakaa viinaa. Unohdin aina, että tällaisia me venäläiset lopulta olimme, alkukantaisia metsäläisiä kaiken muka sivistyksen ja henkistyneisyyden alla.
Seijoza laittoi lasin pois välittömästi, pyyteli anteeksi, mutta näin hänen kasvoillaan loukkaantuneen lapsen ilmeen, kun hauska leikki on äkkiä mielivaltaisesti kielletty: tätäkään ette minulle salli, taaskaan ette luota minuun, olen sentään työskennellyt rin- tamasairaanhoitajana, tiedän mitä ihminen kestää, mitä ei. Murin kasvoille nousi sama ilme, vain Marinalta opituiksi koviksi marttyyrin juonteiksi kiristyneenä. Lupasin pojalle suklaarasian, jos hän malttaisi odottaa.
Missä, anna, Mur hönkäisi, anna heti, ja alkoi liikkua levottomasti kuin pesukarhu. Harmitti että sanoin koko asiasta, hyvin olin oppinut Marinan harrastaman helppohintaisen hemmottelun. Murin sai tyytyväiseksi taijoamalla aina vain kalliimpia herkkuja, jotka saivat hänet unohtamaan milloin minkäkin muun halun kohteen. Kuinka helppoa poikaa olikaan ohjailla.
Terveydeksi, Samuil sanoi vähän kärsimättömästi ja vetäisi oman lasinsa tyhjäksi. Seijozan piti siihen tietysti vetäistä vielä toinen samalla tavalla, mennä yhtä jalkaa, miehissä tässä, mutta ryyppy leikkasi heti kiinni, Seijozan kasvot rypistyivät kuin pistosta, mutta sitten hänen kasvoilleen levisi lämmin autuus. Siemailin vastahakoisesti omaa viinatujuani, puhdistusainetta muistuttava haju sai voimaan entistä huonommin, vatsani oli nyt aivan tyhjä, en voisi millään juoda yhtä suullista enempää.
306


Moskovaan menevä pikajuna ohitti talon, ikkunat helisivät, astiat hyllyjä’ koko hylly, tomaattipensaan käärmemäiset oksat pysyivät paikoillaan, mutta näytti silti että hedelmät mätkähtäisivät kohta raskailta oksilta maahan. Tiskipaikka oli kukkuroillaan, sen näki tomaattitarhalle saakka, vanhojen ruokien eltaantuneen löyhkän haistoikin, se sai oksennusaallon nousemaan kurkkuun, mutta nyt en antaisi sille periksi. Näin mustan hahmon radan vieressä. Mutta ei se ollut Marina, vain puun vaijo, tai kuin puuhun ripustettu talja.
Eivätkö ole komeita, Seijoza kehaisi Muijalle, ja irrotti ylisuureksi kypsyneen hedelmän paksusta nukkapintaisesta varrestaan. Katkenneesta tomaattitertusta lähti keisomyrkkyinen, varoittava katku. Seijoza pallotteli tomaateillaan kuin sirkustaiteilija, näille on pidetty seuraa, juteltu, välillä lausuttu runojakin. Siksi tomaatit varmaan ovat kasvaneet niin hyvin. Nikolai Andrejevitsin kanssa on istuttu täällä monet illat, annettu naisväen kiukutella keskenään sisätiloissa, merkata reviireitään niin kuin mustankipeät kissat.
Kasvihuone oli hiostava kuin turkkilainen höyrysauna, vaikka olin ehtinyt käydä peseytymässä puutarhaan rakennetun suihkun alla, se oli Seijozan hapero keksintö. Muija halusi tietää, kenen runot tomaateille kelpasivat. Näin syijäsilmin ikkunalaudalla kiijan, Maksin runoja, hän oli edelleen Seijozan lempirunoilija, vaikka parempi maalarina, Eisensteinia ja muita elokuvakiijoja hän näytti lukevan myös, oliko isä palannut vanhoihin haaveisiinsa taas, että saisi työskennellä kameramiehenä tai näyttelijänä, elokuvien parissa niin kuin hän oli suunnitellut Pariisissa ennen omistautumistaan Kotiinpaluun liitolle, vai oliko montaasin teoria yhä pakenevaa lumetta? Serjoza kuitenkin ohitti Muijan kysymyksen, oli kai niin keskittynyt tomaattien viipaloimiseen tylsyneellä romuluisella veitsellään tai katsoi parhaaksi jättää runouskeskustelut siksi kunnes Marina palaisi, asiantuntijoille.
Otin kiijan esiin ja näytin Muijalle Maksimihan Volosinin runoja, sisälehdellä oli omistus Tainaronin rakastavaisille, Seijozalle
307


ja Marinalle. Se oli jo vähän kärsinyt kasvihuoneen kosteudesta, mutta Muija jäi lehteilemään sitä kiinnostuneena. Muistin hyvin säkeen sieltä täältä, joskus olin osannut nekin ulkoa, Kiimne- ria, maailman alku ja loppu, valkoiset joutsenet, Krimin turkoosi vesi. Huomautin, että isän olisi pidettävä parempi huoli kirjasta, se virttyisi kosteasta jos sen antaisi seistä kasvihuoneessa pitkälle syksyyn, kohta alkaisivat sateet. Alkaisivat vaan, isä sanoi virnuillen, mutta kuulin että hänen oli raskas hengittää.
Ilma alkoi käydä tukalaksi hautuneessa lasikuutiossa, raikkaampaa ilmaa valui sisään vain pienestä räppänästä maanrajassa. Yritin haparoida sitä auki, mutta ei sieltä tullut happea sen enempää ja näin kasvihuoneen nurkkaan puoliksi pöydän alle työnnetyt isän vanhat kenkäparat, vieläkö ne olivat tallessa, kuin kyyhöttävät vesipiisamit, hän oli kulkenut niillä jo Prahassa, kengät aina savessa, mitään hän ei heittänyt pois, minun jalkoihini ne olivat olleet kuin VVrangelin armeijan laivat.
Serjoza asetteli tomaatit lautaselle ja ripotteli niille suolaa, nämä ovat täydellisiä nyt, hän sanoi, jotakin täydellistä minäkin saan aikaan, ja kaikki olivat yhtä mieltä, miten maukkaita, maku oli tihentynyt kesän viimeisinä päivinä, näitä kannatti odottaa. Minusta tomaatit eivät usein maistuneet mitenkään erityisiltä, niistä odotti aina enemmän makua, mutta Krimin siementuliaisina tuodut tummanvioletit, sisuksiltaan granaattiomenoita muistuttavat tomaatit olivat vahvan makeita ja mehukkaita, sellaisia ei saanut mistään.
En ollut varma, oliko kyse nousuhumalasta vai rentoutumisesta, kun Muija otti yhden savukkeistani ja sytytti senja tarjosi Mu- rillekin. Sanoisin myöhemmin Muijalle ettei polttaisi Serjozan seurassa, mutta en ehtinyt estää Muria ottamasta tupakkaansa, Marina ei antanut Murin polttaa vaikka itse oli sen ikäisenä jo tupakoinut.
Mur miehistyi silmin nähden tupakan saatuaan, kuin hänellekin olisi viinatuju kihahtanut päähän. Hän esitti Muijalle kuvaelmaa viiksi-Adolfin joukkioista, oli ilmeisesti esittänyt kyseenalais¬
308


ta bravuuriaan jo kuulanheittokisassa, kun Muija tuntui heti tietävän mistä oli kyse. En kestänyt katsoa Muijan tupakointia, ja vetäisin savukkeen pojan kädestä, ja ennen kuin Mur ehti hermostua kaappauksesta, sysäsin konvehtirasian veljen pohjattomaan syliin. Tässä, parasta laatua, ja tupakka, jonka vetäisin keuhkoihini, unohtui häneltä saman tien.
Mitä nää oikein on? Mur availi rasiaa epäillen, käänteli taidokkaasti muotoiltuja konvehteja, pusersi yhden sormiinsa, niin että sisukset valuivat ranteisiin, sottapytty. Yäk, mä inhoan kirsikka- täytesuklaata ja vaaleeta, Mur älähti heti, piti olla tummaa.
Tummaa. Niin Marina sanoi. Ja parhailla täytteillä, aprikoosiako se oli sitten kuitenkin. En ollut ajatellut sitä, sillä olin niin tyytyväinen kun oli löytänyt ratkaisun pulmaani kaiken vaivan jälkeen.
Jollei kelpaa, anna takaisin, sanoin ja tarrasin suklaarasiaan, Mur repäisi sen takaisin, konvehdit kirposivat maahan.
Perkele, Mur kirosi, jumalauta.
Läimäisin poikaa, siivoa suus, kakara.
Ei olisi pitänyt, mikä minuun tuli, käsi oli nopeampi kuin mieli.
Anteeksi. Ihan kamalasti.
Koetin pyyhkiä veljen punoittavaa poskea, mutta Mur vetäytyi irti.
Ei se ollut mitään, Mur sanoi, se menee ohi.
Mur yritti esittää Muijan edessä lujempaa kuin oli, mutta kyyneleet pyrkivät hänen silmiinsä. En minä ollut ennen lyönyt veljeäni, en ketään toista ihmistä, en edes Marinaan ollut koskenut vaikka mieli oli tehnyt, mistä tämä ele, mikä mitätön syy, kirosana, niiksi nyt Muijan edessä, kuin lasi olisi kirvonnut kädestä.
En pystynyt katsomaan Muijaa heti silmiin, näin miten hän oli tullut helakanpunaiseksi kaulastaan, en ollut varma, johtuiko se alkoholista, häpeästä vai suuttumuksesta. Tällainen minä olen, tällainenkin, minä ajattelin kun lopulta katsahdin häneen. En ollut nähnyt hänen kasvoillaan sellaista ilmettä ennen, toijuvaa ja syyttävää, olin pilannut kaiken, osaisinko rakastaa lastani jos en vel-
309


jeänikään tämän enempää, mutta sitten hän vain katsoi ohitseni.
Anteeksi, parahdin Murille, mutta hän oli jo keskittynyt keräilemään kärpäsiä tyhjään lasipurkkiinsa. Seijozakin vältti katsomasta minuun, samoin Muija, he olivat alkaneet puhua hyökkäämättä* myyssopimuksesta. Sanoin että oli purettava ruokaostokset ennen kuin ne pilaantuisivat. Illallista olisi laitettava pian.
Sisällä oli valju pölyinen hämärä eikä kukaan vastannut kun huusin. Marinan kengät olivat poissa, takki ja hattu paikoillaan, ei hän voinut olla kaukana. Vain puolivilli Pink-kissa pullistuneen silmänsä kanssa pyörähti jalkoihini kiehnäämään.
Murin heteka oli verannalla levällään, saijakuvalehtiä, puoliksi ahmittu leipä, vaatemyttyjä, vaikka päivä oli jo kääntymässä iltaan, eikö kukaan viitsinyt sanoa siitä pojalle. Ja kärpäsiä, kärpäsiä lasipurkeissa kaikkialla, eläviä, kuolleita. Ne pitäisi heittää pois. Kle- pininien tyttö Sofa joka myös nukkui verannalla, puusohvassa, oli pedannut siististi oman vuoteensa. Riippumatoissa oli Murin sot- taisia lehtiä, alusvaatteita, toffeisia makeispapereita. Poimin vaatteet keoksi nurkkaan, ottaisin ne pestäväksi myöhemmin, Moskovaan en niitä enää raahaisi, käsipelillä homma täytyisi nyt hoitaa.
Purin ruokatavarat keittiöön, likainen pöytä, sitä sun tätä syöty, voija pala silavaa olivat jääneet härskiintymään. En koskisi niihin nyt, enkä sanoisi mitään, koettaisin pitää suuni. Klepininit olivat lähteneet aamulla kiireellä eikä talossa ollut kuin kaksi sairasta ihmistä ja aloitekyvytön koulupoika. Oli ryhdyttävä toimeen, purettava tavarat, urakoitava tiskit, tehtävä keittoa illaksi, valmisteltava huomista, ilta tulisi pian ja pimeys. Ja juhlat, juhlat, mikä työ, huomenna olisi uurastettava varhaisesta aamusta alkaen.
Säkissä ruokatavaroiden ja pyykin lomassa käteen osui kova kulma, toinen suklaarasia, Liljan mukanani lähettämä vanha rasia ja Muijan vihko, olin unohtanut antaa sen, vaikka oli pitänyt ottaa se puheeksi jo junassa, eikä se äskenkään ollut tullut mieleeni.
Vein pyykit vanhempien huoneeseen, sielläkin olivat sängyt pe¬
310


taamatta, sekä Seijozan että Marinan puolella, ilma tuulettamatta, paperivaijostin katossa oli kerännyt pölyharson ympärilleen, viikon vaatteet kasoissa lattialla, vain muutama puhdas vaate roikkui seinällä naulaan ripustettuina, kiijat oli kuitenkin aseteltu siististi pitkin seinän viertä, Goethe, Puskin, Lagerlöf. Marinan matkalaukku kenotti suljettuna keskellä lattiaa, jonne se oli kannettu tiistaina junalta, eikä siihen todennäköisesti ollut koskettu sen jälkeen, jokin primitiivinen taikausko tai silkka raskasmielisyys piti sen avaamattomana.
Asettelin Murin tärkätyn paidan henkarille ja laitoin sen naulaan seinälle, kai pojalla oli juhlahousutkin jossain, pitäisi etsiä, pienentää Seijozan housuja tai pidentää vanhojen lahkeita, sen taidon kai vielä osaisin, tulisi kiire että ehtisin ompeluhommat tehdä ennen maanantaita ja koulunaloitusta.
Yhteisolohuoneessa ovet olivat auki KJepinin-Sezemanien puolelle, sieltä tulvi kiila kellertävää alkuillan aurinkoa. Meidän perheellemme jaetulla puolella ikkunat olivat kapeammat ja valoa tuli vain vähän sisään korkeiden mäntyjen oksistojen lomitse ja sekin aamun muutamina tunteina. Illalla aurinko paistoi matalalta metsän takaa ja piha jäi vaijoon, mutta talonväki istui iltaisin hoitamattomassa puutarhassa hyttysten purtavana, jollei saanut kutsua Seijozan tomaattipalatsiin.
Sezemanien puolella oli aina siistiä, jokin näkymätön muuri esti meidän epäjäijestystämme ja sotkuisuuttamme leviämästä naapurien alueelle. Nina Nikolajevna oli tarkka reviiristään, piti erityistä huolta järjestyksestä keskiseinän pyhäinkuva-asetelman ympärillä, jonne Marina oli tietysti ensimmäisenä viikkona onnistunut jättämään tuhkakuppinsa ja saanut aikaan ensimmäisen kiistan. Marinalle pyhiä olivat vain kiijat, Nina Nikolajevnan painokuvina esille asettelemaa uutta taidetta, Kuzma Petrov-Vodkinin leveäkasvoisia neuvostonaisia, hän ei halunnut edes ymmärtää, mutta ehkä siksi että taiteilija oli maalannut nuoren runoilija Anna Ahmatovan muotokuvan, ei Marinan. Nina oli kärsivällinen Marinan suhteen,
311


hänen silmissään Marina oli yhä suurimpiin kuuluva venäläinen runoilija, vaikka äiti ei ollut edes julkaissut yhtään valikoimaa yli kymmeneen vuoteen.
Meidän puolemme huvilaa oli alkanut näyttää yhä enemmän varastolta sen jälkeen kun Marina oli palannut, takkaakaan ei ollut nyt kesällä käytettyjä sen suuaukko oli ladattu täyteen roskaa poltettavaksi, nekin pitäisi hoitaa ennen juhlia. Keväällä olin ajatellut että muuttaisin taloon yhdessä Muijan kanssa, kun mies lähtisi lopullisesti entisen vaimonsa perheen nurkista, saisi asiansa selviksi, laittaisimme talon kuntoon, rauhallinen talvi, pitkät kävelyt metsässä, aamuiset pakkasjunat kaupunkiin, olin pitänyt siitä, vaikka aamuisin piti nousta ennen viittä ja lähteä junalle ennen kuin talo oli lämmennyt ja riite sulanut juomavesiämpäristä. Mutta nyt kaikki näytti toiselta, tähän taloonko minä toisin lapseni, rakkauteni, elämäni, kaiken Marinan mitattavaksi?
Mustalaiskitaran keveä väre levisi huoneeseen, kun käynnistin matkalevysoittimen, ja unohdin heti kireäksi kuminauhaksi otsalleni jännittyneet huolet. Olin ikävöinyt kitaroita, viuluja, juhlan tuntua, savikiekkoihin uurtunutta keveyttä, miten pelkät soittimet ja rytmi saivat minut jälleen hyvälle tuulelle, zazuzazaa. Tässä musiikissa olin kuullut ensimmäisen kerran lupauksen omasta elämästäni, omasta vapaasta rytmistäni. Sitä kohti olin ollut menossa siitä asti ja nyt se oli viimein alkanut, olin sen keskellä, oli nautittava jokaisesta minuutista, ja jaksaisin, pystyisin, saisin tehtyä asian ja askareen kerrallaan, ihan niin kuin latinalais- korttelin mustalaisjameissa, zuzazezuzazaa, askel askel kiepautus, askel askel hengähdys, annoin luiden irrota nivelistä, toisistaan, kiemurtavan kitaran tahdissa. Se toimi heti, ei pelkoa, ei huolta, elämä on tässä.
Matkalevysoitin täytyi jokaisella itsenäisellä swingtytöllä olla, olin tiennyt Pariisissa, lehtien muotikuvissakin tytöt avasivat ja sulkivat eleganttien tweedpäällysteisten laatikoiden kansia, naps
312


ja nips vain, ja kattava savikiekkokokoelma, uusimmat äänitykset, jjot Club de Jazzin julkaisun suositukset, viimeisimmät nimet. Ensimmäinen esine johon olin elämässäni rakastunut. Ensimmäinen 0ma kapineeni. Soittimen Marina oli löytänyt joltakin käytettyjen tavaroiden torilta, ja olin todella yllättynyt että hän oli noin pinnallisen toiveen edes huomioinut, mutta matkan kynnyksellä, kun ero läheni, Marina oli ryhtynyt minua kohtaan jopa kohteliaaksi ja olimme olleet riitelemättä ja puhuneet muustakin kuin arkipäiväisistä tai kaukaisten tuttavien kaukaisista asioista, silti minusta tuntui kuin hän olisi alkanut ostaa myötätuntoani tavaroilla. Liian myöhäinen yritys, aivan liian myöhäinen, ajattelin kun suljin levysoitimeni ja asetin sen matka-arkkuni päälle ennen kuin lähdimme Gare du Nordin asemalle.
Pariisin garderobi riippui koskemattomana huoneen seinillä, puserot, leningit ohuista lepattavista kankaista. En ollut halunnut herättää huomiota länsimaisella asustuksellani sen jälkeen kun Aleksei Sezeman ja toveri Matvejev olivat minua kokouksen jälkeen nuhdelleet: neuvostonainen ei näytä kapitalistiselta mallinu- kelta. Miehet eivät varmaankaan tienneet, että asut olivat Pariisin tavaratalojen naistenosastojen parasta laatua, matkagarderobiin meni kymmeniä kertoja enemmän frangeja kuin meillä oli koskaan siihen asti vaatteisiin laitettu. Ne oli maksettu kuvittajanpalkallani, ja osa ulkoasiainministeriön rahoista, joiden alkuperää Marina ei udellut sen enempää Seijozalta kuin minultakaan.
Ei minulla Ranskan-elämästä enää paljon muuta jäljellä ollutkaan, hylly pursui Marxia, Leniniä, komsomolilaisten opinkappaleita, Buharinin aapinen, se pitäisi minunkin hävittää varmuuden vuoksi, Koltsov viimeistään oli osoittanut mädännäisyyden tässä Stalinin entisessä luottohenkilössä. Olin ollut ahkera opiskelija, halunnut ymmärtää uudesta systeemistä ja sen ajattelutavasta, dialektisesta materialismista ja objektiivisesta realismista, kaiken, mutta kun olin alkanut viettää aikaani Muijan kanssa, kujat jäivät, en Pystynyt keskittymään lukemiseen, hyvä että olin toimittajantyöt
313


saanut keväällä hoidettua, oli pitänyt luottaa siihen, että se mitä olin oppinut ja ymmärtänyt kantaisi, etten tekisi vääriä johtopäätöksiä, erehtyisi vääriin sanoihin, vääriin ajatuksiin.
Bazarit ja Voguet olivat sentään tullimiehiltä menneet lävitse, pari he olivat takavarikoineet, vaimoilleen, ajattelin, vai haavei- livatko he itse muotikuvien pikkuruisista meikatuista ja käherre- tyistä pariisittarista. Ranskalaislehdetkin olivat jo hautautuneet käytännöllisten Rabotnitsojen ja Ogonjokien alle, niissä naiset olivat määrätietoisia tehdastyöläisiä, huivipäisiä maatalouskoneiden- käyttäjiä, keskittyneitä lennätinteknikkoja, retusoituja kolhoosiäite- jä tai moderneja itsellisiä vaimoja, joiden sylissä saattoi yhtä hyvin olla elokuvakamera kuin rintalapsi. Olin koettanut opetella lehtien avulla tarkkaan, miltä neuvostonaisen piti näyttää ja kuulostaa, mitä tuli tietää ja ajatella maailmasta, oikeasta todellisuudesta.
Boriksen kääntämä Hamletin pätkä kevään Ogonjokista piti etsiä käsiin. Kävin lävitse lehtipinoja ja koetin muistella mitä Boris olikaan sanonut rytmistä, miten kääntää Hamletin rytmi venäjän kieleen, tahdon rytmi, joka määräsi kaikkea, puhetta, toimintaa, jokaista elettä, epäilyä ja itsevarmuutta. Boris saisi lukea meille huomisiltana sen itse, on aika sijoiltaan, ken sitä nousisi nyt paikoilleen nostamaan, niinkö se oli mennyt, miten Boris sen olisi kääntänyt.
Boris oli sopinut Koltsovin kanssa Hamletin käännöksen julkaisemisesta lehdessä jo vuosi sitten, siinä vaiheessa, kun Shakespearen ei katsottu edes olevan valtion virallisen linjan mukaista, he olivat tehneet molemmat urakan sen eteen, että Shakespeare nähtiin sosialistisen ihmiskuvan yhtenä kulmakivenä ja hänen näytelmiään sai jälleen esittää. Sellaista lehteä kuin Ogonjok ei ollut Ranskassakaan, se oli aivan uudenlaisen modernin journalismin lipunkantaja, sen sivuilla pääosassa olivat valokuvat, eivät viettelevät ja retusoidut muotikuvat vaan kookkaat geometriset todellisuuskuvat arkkitehtuurista, tehtaista, liikkeestä, ihmisistä työssään. Koltsov otti aina kaiken irti uudesta tekniikasta, hän oli rakastanut valokuvausta yhtä paljon kuin elokuvaa jo sen alkuvaiheessa, molempien
314


dokumentaarista mahtia modernin maailman esittämisessä. Nyt Koltsovista itsestään oli jäljellä enää kuvat ja sanat paperilla, valoja vaijo ja epämääräiset huhut. Mutta aika kulki eteenpäin ja lehti jatkoi elämäänsä, vaikka sen alkuunsaattaja oli kuollut, tuskin lehdessä julkaistaisiin edes muistokirjoitusta.
Kaivoin laukusta meikkipussini, eau de colognen, puuterin, huulipunan, ehtisin siistiytyä ennen kuin alkaisin laittaa illaksi syötävää. Löysin laukun pohjalta myös Borikselta saamani appelsiinin lämmenneenä ja pehmenneenä ja nostin samalla laukusta Muijan muistikirjan, nuhraantuneet kulmat, variseva kultareunus, ei, minä en sitä avaisi, vaikka se houkuttikin lyhyen hetken verran, teki mieli selata, katsoa löytyisikö vihosta selitystä, syytä, sanoja sille mitä hän ei ehkä saanut sanottua. Sille, miksi minusta tuntui kuin hän ei välillä olisi ollut paikalla ollenkaan, vaikka istui minun vierelläni, ihan likellä, hän luiskahti käsistä kuin märkä saippua.
Laskin kiijan kuitenkin pöydälle, näin vähäistäkö minun luottamukseni oli. Minä en koskaan kajonnut toisten päiväkiijoihin enkä vihkoihin.
Ovi kävi, ja Muija tuli sisälle. En ollut kuullut musiikilta hänen askeliaan ja säpsähdin kuin lapsi pahanteossa, kuin hän olisi kuullut ajatukseni jo kaukaa. Muija tunnisti heti omansa ja katsoi minua ärtyneesti, tännekö se olikin jäänyt, hän ojensi kätensä ja tarrasi kirjaan. En päästänyt siitä heti irti, vaikka en itsekään tiennyt miksi.
Olet lukenut sen? Muija näytti hetken siltä että sivaltaa minua poskelle niin kuin olin tehnyt Murille, ja kuin se olisi tapahtunut, tunsin miten puna nousi poskilleni, korvilleni, ohimoilleni. En tietenkään, hölmö, sanoin ja heitin vihkon sängylle. Sen sivut pöllähtivät auki kuin viuhka. Irtopapereita lennähti sängylle. Minä en lue toisten muistikirjoja, en ole koskaan lukenut, sanoin loukkaantuneesta
Muija nappasi kiijasen, vilkaisi sen sisään, luki ilmeettä, laittoi povitaskuunsa. No ei tässä olekaan kuin jonkin vanhan jutun
315


muistiinpanoja, hän hengähti, rauhoittui, hymyili, en tiennyt mille, katsoi minun ohitseni niin kuin oli tomaattitarhalla katsonut.
Laita tuo hermostuttava musiikki pois, Muija sanoi samalla tavalla ärtyneesti kuin junassa, mitäs tuo musiikki edes on? Ei meikäläistä? Cab Callowayta, sanoin, ja Django Reinhardtia. Neuroottista porvarillista kuraa, hän tuhahti. Sanoin vastaan, no ei, jazz on tulevaisuuden musiikkia, meidän musiikkiamme, sen tulevaisuuden, jonka me synnytämme yhdessä, ja Django on paras kaikista, kuuntele nyt, tämä on minun musiikkiani, minun huoneeni, mutta tajusin sitten, miten minussa jälleen salakavalasti ajatteli itsekäs porvarillinen ego, juuri se josta oli päästävä eroon, juuri se oli yhteisen sosialistisen todellisuuden syntymisen tiellä.
Nostin neulan savikiekolta. Muija olet rakas, minä sanon ja suu- telin miestä. Sinun pitää päästä lepäämään, niin, tämä helle vain, hän sanoi, miten se painaa, painostaa, kaikki jäsenet turpoavat.
Levy hidastui paikoilleen ja Muija kertoi, että oli herännyt pojan kanssa aamuseitsemältä leikkimään hevosta ja ratsastajaa, pitkin lattioita, huoneiston ympäri he olivat joutuneet laukkaamaan. Ja minä näin mielessäni, kuinka mies kantaisi lasta olkapäillään, heittäisi ilmaan, koppaisi syliin, maailma hänen käsivarsiensa mittainen. Mutta lapsi jonka näin ei ollut haaltuneen valokuvan lapsi, minun kaimani. Tällä lapsella ei ollut vielä omia piirteitä, eikä omaa nimeä, vain luumun muotoiset kasvot, hiljainen hengitys. Mutta en sanonut vieläkään mitään, vielä ei ollut sen aika. Suljin matkalevysoittimen kannen.
Paitasi on jo ihan rypyssä ja tahrainen, huomautin sen sijaan, kun Muija rojahti sängylle, valkoinen psykiatrivaimon aamulla si- littämä paita, vai hoiteliko anoppi asunnossa taloustyöt? Suretta oli kiireinen virkanainen, ei Muija niitä ainakaan itse silittänyt. Tänä aamuna kaikissa Moskovan kodeissa oli silitetty ja tärkätty, oikea silitysaamu, juhlapäivä, silityksen tuoksun tunsi Moskovan kaduilla, kaikki pistivät parastaan, puhtaus tuoksui, valkohuntuinen nai¬
316


nen. Ja nyt minä silitin lisää, Muijan hihaa, ihoa, karvoja, kämmenen syrjää, mutta Muija ei sulanutkaan minun käteni alla vaan jännittyi, iho piukkeni haarniskaksi.
Minulla oli nyt nälkä, jano. Kuorin Boriksen appelsiinin, enkä välittänyt vaikka puristin mehua hänen paidalleen, se oli jo ennestään vaaleanpunaisilla tahroilla. Mitä sinä teet, tyttönen, pitää vähän varoa, Muija sanoi kuin lapselle, mutta en varonut ja niin keltainen tahra vain kasvoi ja kasvoi, Suretan silittämällä valkoisella paidalla, kaikkien aviovaimojen silittämillä paidoilla. Ai mitäkö teen, vastasin, mietin miten monta lasta täytyy syntyä että viisivuotissuunnitelmaan kuuluvat peltihyrrät tulevat käytetyiksi. Ei kun paidalla, eikö se ole kaunis näin, uusi väri, ja se oli sitä paitsi jo ryppyinen ja likainen. Eikä ollut kun aamulla otettu, ei se voinut olla, älä ole lapsellinen. Vahtaako Suretta paitojasi?
On sillä muutakin tekemistä.
On tekevää sorttia.
No niin on. Minun pitää säästää puhdas paita, kotimatkalle
K-O-T-I. En tunne sellaista sanaa. Valutin ja valutin keltaista mehua niin ettei hedelmästä jäänyt enää yhtään syötävää.
Tuo on typerää Ariadna Sergejevna.
Kyseleekö joku sinun perääsi?
Tietävät että olen työkomennuksella, niistä ei kysellä.
Sittenpähän voit sanoa että minä sotkin.
Otin huulipunan peilipöydältä ja suttasin sillä kauluksen. No onko nyt hyvä? Se oli liikaa Muijalle, hän tönäisi minut sängyn laidalle.
On tarkka vaimo sinulla. Pillerinpyörittäjä.
Ei hän ole minun vaimoni.
Sanoiko hän niin?
Sinä olet. Niin hän ei sanonut. Sanoiko että rakas. Sinä. Aljo- sani. Ei. Ei vielä. Vielä hän sanoisi.
Sinä olet yhä hänen kanssaan että saat lääkkeesi? Niinkö? En sanonut sitäkään. Vaan söin sen mitä appelsiinista oli jäljellä antamatta Muijalle palaakaan.
317


Muija vain ei silti suuttunut, ei koskaan, ei näyttänyt kuohuaan, hänet oli liian hyvin kasvatettu, juutalaisessa perheessä ja amerikkalaisissa sisäoppilaitoksissa. Siksi komsomolilaisetkin pitivät häntä arvaamattomana. Sellainen hän oli, ja minun täytyi yrittää kovemmin, että tietäisin missä meni toisen ääri, mikä saisi Muijan rakastamaan ja mikä melkein hylkäämään minut.
Kiehnäsin itseni uudestaan Muijan syliin ja hyrisin kuin kissanpentu, jotta Muija unohtaisi kaiken muun maan ja taivaan välillä, paidat ja appelsiinit ja tyhjät kuoret, kaiken paitsi minun rakastuneen ihmisen tuoksuni, joka ei ollut tuoksua ollenkaan, mutta jota ilman hän ei voisi elää, ja loikkasin Muijan päälle ka- hareisin. Leikitään. Leikitään vaan, minä anelin, leikitään kuningatarta ja ratsastajaa, aja, aja, aja, Blankan ratsastaja, vai leikitään- kö jotain muuta, minä sanoin ja käteni penkoivat Muijan housuja, vyötä, annetaan olla, Muija voihkaisi, kaikki kuulevat, mutta minä jatkoin, kaikki ovat ulkona, nyt on hyvä hetki, kukaan ei kuule, tolppasin kyynärpääni miehen kallon molemmin puolin, lukitsin lantioni miehen lantioon, hän oli minun kokoiseni, minulle sopiva, milloin muutat pois Suretan luota, kiristin, ethän sinä rakasta Surettaa, vaan minua, ja Suretta rakastaa Konstantinia, eikö vaan, eikä välitä sinusta tippaakaan, Suretta halusi vain päästä pois kotoaan ja nai sinut että pääsi vanhempiesi luo asumaan, ja nyt vanhempasi ovat poissa ja Suretta rakastaa sinun asuntoasi jonne on saanut majoittaa lopulta koko oman sukunsa, josta luuli päässeensä eroon. Rauhoitu, Aija rauhoitu, en minä rakasta Surettaa, minä rakastan sinua, Muija sanoi, sanoi sen minkä halusinkin kuulla, vaikka kuinka epäreiluin keinoin, ja kun lämmin valonsäde luiskahti iholta vatsaan ja varpaisiin, kun Muijan huulet koskettivat kaulakuoppaani, solisluitani, ei kukaan koskaan niin kuin hän, minä rauhoituin ja jäin makaamaan hänen vierelleen ja hengitin, hengitin niin kuin olisin tahtonut hengittää itseni yhdeksi hengitykseksi hänen kanssaan, yhtä kehoa, yhtä hengitystä, sisään ulos, muljalja, sana niin kuin kaksi käärmet¬
318


tä jotka kasvoivat toisiinsa ja alkoivat elää omaa kaksineuvoisen elämäänsä, tai nauhat joita tehtiin jouluisin, tanssivat nauhat joista ei voinut sanoa kumpi oli kumpi puoli ja missä ne tulivat toisikseen, ja siinä samassa Muija alkoi nähdä samaa unta kuin tyttönen ja unohti kaiken muun maan ja taivaan välillä, uusi ihminen, ilman nimeä ja menneisyyttä, ja unohti kaiken paitsi rakastuneen tyttönsä tuoksun, joka ei ollut tuoksua ollenkaan, mutta hän ei voinut elää ilman sitä, siltä tyttönen tuoksui, ja hän hengitti, se on sellainen tuoksu, mitä hänestä vielä tulisikaan, kun tyttönen häntä muovaili uniensa mukaan.
Ikkunasta valui sisään mahorkkatupakan tympeä lemu, sen erotti aivan selvästi. Kohottauduin, olin nukahtanut, en tiedä kuinka pitkäksi aikaa, oli vielä valoisaa, ilta vai aamu, katsoin pihaan verhojen takaa. Radan vieressä puiden ympärillä seisovassa ilmassa riippui savuverho, kuin puut olisivat kannatelleet sitä oksistaan run- kojensa suojana junaradan melulta.
Muija nukkui vieressäni. Kello oli puoli kuusi, illalla, ei aamulla, olin tuskin nukkunut kahtakymmentä minuuttia enempää, mutta minusta tuntui kuin olisin ehtinyt olla jossakin hyvin kaukana, hyvin syvällä, sydän hakkasi kuin rytmihäiriön jälkeen. Lakanoita, paitoja, valkoista unohdustapa sen alla jotakin, uni haipui jo, mutta tunsin sen valkoisen massan liikehtivän jossakin vielä melkein käsin kosketeltavassa mutta silti saavuttamattomassa läheisyydessä.
Se että Muija oli nukahtanut ja pystyi vetämään sikeitä tuolla lailla kesken kaiken, oli hyvä merkki, osoitus siitä että hän tunsi olevansa kotonaan meidän luonamme. Turhaan minä epäilin miestä, raskasta tämä oli hänelle, kaksi elämää, kaksi perhettä, koko maailma työmaana. Hän oli jättänyt vihkonsa laukun päälle, työ- muistiinpanot seuraavaa juttua varten, luotti siihen etten niihin kajoaisi. Niin minunkin täytyisi luottaa, ei voinut muuta kuin luottaa, toiseen, melkein vieraaseen, hengitykseen joka meni lävitse, sanojen ylitse.
319


Pihasta nousi tupakansavun tuoksu. Nousin ikkunaan, näin Marinan, hän seisoi puun vierellä yhtä harmaana kuin puunrunko, lepattavissa, reisille palaneissa rääsyissään, kaikki vanhat rätit hän olikin kantanut mukanaan Pariisista. Hän kiskoi tupakkaa sisäänsä terävin katkonaisin ranteenvedoin, tuli mieleen ruumista nokkiva lintu. Puristuneesta asennosta, katkeilevista turhautuneista kädenliikkeistä pystyi lukemaan koko hänen hautovan vihamielisyytensä, katkeruuden jolla ei ollut muuta kohdetta kuin elämä itse. Oliko Marina ollut siinä koko ajan, talon takana, varjossa, muista irralleen vetäytyneenä? Oliko hän katsellut meitä, sanomatta mitään, emmekä olleet huomanneet häntä? Ei, ei hän mikään tirkistelijä ollut. Eikä Marina minua ollut vielä huomannut, hän näki vain oman mielensä pimeyteen. Kuinka kauan äiti jaksaisi kantaa syytöksiään, tulisi edes yksi säe, runon helma, niin pääsisimme hetkeksi kaikki tästä piinasta, vai auttaisiko sekään enää, olisiko runoistakaan enää elämään lääkkeeksi?
Boris Leonidovitä tulee luoksemme lauantai-iltana, sanoin Marinalle. Koetin kertoa asian hänelle niin, kuin se olisi maailman luonnollisin asia, niin kuin kirjeen tulo tai veden sataminen, ruohon kasvaminen tai se että aika kuluu. Näin ettei hän ollut mitään vesiä hakenut, ämpärit olivat tyhjinä kumollaan talon seinää vasten, sekin minun pitäisi hoitaa tänään, keittiössä ei ollut enää pisaraakaan vettä.
Marina ei uskonut minua. Olen ollut täällä yli kuukauden eikä hän ole tullut, hän sanoi. Boris ei ole koskaan halunnut tavata minua.
Boriksella on valtavasti työtä, sanoin. Ja perhe. Kaksi perhettä.
Hänellä sentään on työtä, Marina vastasi.
Kerroin, että hän kääntää enimmäkseen. Shakespearea, Hamletia.
No sehän sopii, hän sanoi, samanlaisia jahkailijoita, hän voisi varmaan kirjoittaa kokonaisen romaanin jahkailusta, menisi siitä, kiusankappale, hän tiuskaisi Bilkalle, Klepininien valkoiselle bull-
320


doggiUe joka. oli tullut kiehnäämään jalkoihin. Koiran jättivät meidän riesaksemme. Minua hymyilytti kun muistin mitä olimme puhuneet Boriksen kanssa Hamletin tahdonvoimasta ja koirien rytmistä, joku Hlebnikov olisi voinut kiijoittaa vaikka kokonaisen romaanin koiran rytmissä.
Bilka on meidän kaikkien koira, sanoin, aloin kuulostaa kärsimättömältä, en jaksanut kuulla tuota valitusta enää, tämäkö on minun äitini, sähähtää kuin ihoton eläin, jeesusmaria minua auttakoon etten tulisi samanlaiseksi. Täällä meillä kaikki on yhteistä ja kaikkien omaisuutta. Teidänkin, Marina. Kissat ja koirat yhtä lailla.
Marina kaivoi tupakkamassiaan hermostuneesti. Se taisi olla lähes tyhjä, annoin silloin hänelle tuomiseni, uuden mahorkkapus- sin, papereita, mutta hän vain sanoi etteivät nekään enää mitään pelastaneet, otti tupakkatarvikkeet silti, hätääntyneenä kuin pelkäisi että ne voitaisiin ottaa häneltä pois kuin lääkkeet morfinistilta.
Onko kaikki hyvin? kysyin, yritin kuulostaa myötätuntoiselta.
Ivallinen nauru: sinun maailmassasi ei muuta olekaan Aija kuin hyvää, pelkkiä superlatiiveja.
Otin ämpärit päättäväisesti ja aloin tehdä lähtöä takaisin talolle.
Aikooko vieraasi jäädä koko viikonlopuksi? Marina kysyi, tuo mies. Muija, sanoin, ja nyökkäsin. En antaisi hänen suututtaa itseäni, en alkaisi riidellä. Ja minä hymyilin hänelle, niin leveästi, niin onnellisesti kuin pystyin, hymyä joka lähti selkärangan juuresta, minun mieheni, minun rakkaani, joka nukkui minun vuoteessani juuri nyt, siihen eivät sinun pahantahtoiset sanasi pysty.
Se mies ei tee sinua onnelliseksi, Marina sanoi. Hän tulee tuottamaan sinulle pelkästään onnettomuutta.
Nauroin. Tätäkään onnea sinä et minulle antaisi, kademieli, kuin sadun äitipuoli, mutta tämä on minun onneni, sitä et voi minulta ottaa pois.
Mikään ei ole totta sinun rakkaudessasi, hän sanoi. Niin Marina sanoi minulle.
321


Vsenory
Elokuu 1923
Meidän täytyy tavata. Koko talven Marina oli ajatellut niin. Se oli kirjoitettu myös jokaiseen kirjeeseen. Hän kirjoitti niin, ja niin Boris myös vastasi hänelle. Meidän täytyy tavata. Pian. Pian. Ajatus siitä piti hänet hengissä pimeinä öinä, upottavassa mutaisessa rinteessä, kun mikään ei kantanut, ei yksikään sana, säe. Hän näki saman unen monta kertaa. Yhtä monta kertaa hän ajatteli, miten kertoisi siitä. Kirjeeseen hän ei sitä koskaan laittanut. Jos olisi, olisiko uni lakannut palaamasta?
Sinä istut junassa, nouset välillä malttamattomasi ylös, et jaksaisi enää olla paikoillasi, hevosen jänteet pakottavat sinun lahkeissasi, kaikki elämä, valo, sade, puut, juna haroo vuoren ja veden välissä, vuoret ovat mustia hampaita, niin kuin silloinkin kun me teimme matkaa tänne. Juna ylittää joen, saman jonka mekin ylitimme, ja pian joki muuttuu toiseksi, toisen nimiseksi, muistatko mikä se on.
Unessa ei tapahtunut paljon, jos sen ajatteli kerrottuna, mutta se tuntui silti pakahduttavalta, jokainen liike likeiseltä kuiskaukselta, kaula, ohimot, hengitys, korvan kaarre, hihan taite, ei edes kosketusta vaan jokin sellainen lempeys ja voimien jännite joka hänen ja Serjozan väliltä puuttui, se ei enää palaisi, niin kuin virttynyt vaatekaan ei enää palaa muotoonsa.
322


Boris on kuin joki, suuri ja leveä uoma, joki jonka vedet kiiruhtavat kirkkaina ja puhtaina, hän oli kerran sanonut Seijozalle, kun tämä pyysi saada lukea kiijeen, sellaisia ihmisiä on harvassa. Seijoza hänelle kiijeen oli tuonutkin ensimmäisenä, se oli lähetetty opiskelija-asuntolan osoitteeseen. Hän antoi Aijan lukea kiijeen ääneen ja Aija luki jälleen kaiken, aina, linnunsiipiset sanat täynnä valoa, hän sanoi, teidän sanoissanne on sama rytmi, kuin rakastavaisilla. Ja Seijozakin sanoi, teissä on sama rytmi, sama kieli, kuin olisitte jo rakastavaisia, niin olemme, sanoin, olemme, olemme olleet rakastavaisia siitä asti kun kieli on keksitty. Ja hän ajatteli että se olisi riittävästi, riittävästi tässä maailmassa. Mutta sitten tuli talvi ja tyhjät aamut, varmuus, jollaista ennen ei ollut, päättäväisyys jolla hän koetti ehtiä unensa edelle, tämän unen joka aina toistui, ja junan joka ei vielä koskaan ollut tullut määränpäähänsä. Hänen oli täytynyt kulkea kuin unissakävelijä, mutta hän oli aivan hereillä. Pähkähullu, vauhko nainen.
Aamuun oli usein tunteja kun jo irtaannuin sormien, kyynärpäiden, nilkkojen, hiusten vankilasta kuin hämähäkki seitistään, hän kertoisi silti Borikselle, kaiken hän kertoisi. Asettelin heidät hellästi takaisin, kädet, jalat, hiukset, suljin lapsen nyrkin, ja puin pimeässä ylleni lapsenkokoisen hilkan, koska se oli ainoa lämpöinen vaate, joka talossa oli valtavan paksun karhuturkin lisäksi. Kuin tahtoisit naamioitua lapseksi? Boris kysyisi ja hän: miksi naamioituisin, en minä ole aikuinen ollutkaan, en ole koskaan kasvanut sellaiseksi, vaikka maailma kuinka yritti nujertaa minut, ja vaikka hiukseni kuinka harmaantuivat. Minä olen paasipoika, pelkkää henkeä ja päätöstä. Ja sinä tiedät sen. Vain sinä. Sinä olet ainoa ihminen, joka tuntee minut kokonaan.
Kun kaikki oli valmiina, hän sulki oven, jätti Aijan nukkumaan oinaan vuoteeseensa, Seijozakin nukkui usein vielä. Hän kiiruhti mäkeä alas Vsenoryn seisakkeelle noustakseen Beroun-Praha-pai- kallisjunaan 4.35, ehkä hän olisi jo palannut ennen kuin lapsi heräisi, hän toisi vieraan mukanaan, Aija olisi iloinen, ja Seijozakin
323


kuin veljen tapaamisesta, te pidätte varmasti toisistanne, niin hän olisi sanonut. Seijoza keittäisi kahvit, ja he tekisivät pitkän kävely- retken vuorille lumipyryssä, kävelisivät uuvuksiin asti, maailman reunalle.
Ja kerta toisensa jälkeen hän saapui päärautatieasemalle, kun katuvalotkaan eivät vielä olleet syttyneet, astui junasta tehtaan- työläisten kanssa, tämä oli hänen työnsä, hänen ristinsä, ja hän oli yhtä tyyni kuin nuo miehet siniharmaissaan; he tiesivät jo mitä oli tulossa, he odottivat myrskyä niin kuin hänkin.
Hmoitustaululla pyörivät numerot ja kiijaimet järjestyivät viiden minuutin välein uusiin konstellaatioihin niin kuin tähtitaivas, mutta siellä ei ollut vielä tietoa hänen junastaan. Lopulta sanat jäijestyivät seinällä kuin ilmestyksessä: kansainvälinen kaukoju- na Berlin Hauptbahnhof — Dresden Neustadt — Bad Schandau — Dedn — Usti nad Läbem — Praha Holesovice — Praha HQävm Nadrazi Ankunft prijezd 6.55, ja pian sen toistivat keinuvat kuulutukset, jonka tahdissa hän käveli laiturilla edestakaisin, samalla laiturilla kolme, jolle he olivat tulleet Aijan kanssa Berliinistä, ja näin jatkuisi maailman loppuun asti, aamun ensimmäinen juna.
Hän jäi istumaan, sytytti tupakan. Penkeillä nukkujat vaihtuivat, sämpylän-ja lehdenmyyjät tulivat kärryineen, mustalaislapset pyysivät rahaa, hän olisi antanut vaikka vaatteet päältään, mutta rahaa hänellä ei ollut. Yksi katuvaloista syttyi ja sammui ja siitä hän tiesi: olet tulossa, olet kohta tässä, tuoksut Berliinin leveil- le kaduille, koksille ja kastanjalle ja poppelille ja vähän on takkisi poimuissa Moskovaakin, ja minä olen sinun sylissäsi, pää paitaasi vasten, ja tunnen kuinka sinulla on sydän, rintakehä, vatsa, lantio, kaikki tässä minua vasten, hengität minun hengitystäni eikä niissä ole eroa.
Ja näin he puhuisivat, puhuisivat vain: Koko syksyyn en ole voinut kiijoittaa aamuisin. Koko syksyn olen odottanut sinua. Et voinut olla tulematta, hän sanoisi. Sinä et uskaltanut tulla minun luokseni, Boris vastaisi. Olisit voinut keksiä syyn, että sinulla on
324


Berliinissä joku kuoleva sukulainen, tai jotakin muuta, kyllä sellaisesta viisumi myönnetään. Minä odotin että olisit tullut. Et kai sinä pelkää minua. Jos olisin tullut, hän vastaisi, minun olisi ollut myönnyttävä koko surulleni, sillä sinä olet minun suruni peili. Sinä olet liian lähellä minua, en osaa kätkeä mitään, näin hän sanoisi, sillä Borikselle hän voisi sanoa kaiken, kaiken sen mitä hän ei voisi sanoa kenellekään muulle. Entä nyt? Entä nyt? Enkö minä muka nyt näe suruasi, tunne sinua läpikotaisin? Näin he puhuisivat, ilman alkua, ilman loppua, sillä kaikki on alkanut jo kauan sitten, ollut käynnissä aina. Aseman kupolissa lentelivät yöpakkasen pörhöttämät linnut ja se kaikki oli luonnollista, yhtä luonnollista kuin unessa.
Kello 6.45 Marina siirtyi takaisin asemalle, Fantan kahvila avattiin kupoliholvin alla. Kun tulet, me istumme tähän, näille tuoleille, hän ajattelija katsoi lempeästi tuoleja, heidän valitsemiaan, heidän tuolejaan, joilla he joisivat turkkilaista kahvia, näillä pölyisillä tuoleilla katselisimme uneksivia naisia katon kohokuvioissa, en- naltanäkijöitä, jotka piiloutuivat kukkien terälehtiin kuin haluaisivat tulla kasvien kaltaisiksi niin kuin jäljittelijähyönteiset, miltä ne suojautuivat, vai oliko se vain hyökkääjän valepuku. He tiesivät sen minkä hänkin jo tiesi. Mutta sen ymmärtääkseen hänen olisi kirjoitettava, heidän molempien olisi.
6.54. Hän on odottanut yhdeksän minuuttia ja palaa laiturille kolme kun juna saapuu, ihmiset tungeksivat, naisia pitkävartisissa saappaissa, nyöreissä, nyssäköissä, kalpeita poikia Kellukkeissa, suudelmia, eroja ja sulautumisia, kyyneliä, sotilaan tyyneyttä kivun keskellä, huudetaan saksaa, tsekkiä, venäjää, eikä hän ymmärrä yhtään näistä kielistä, ei sanaakaan, seisoo paikoillaan, räpyttää siipiään eivätkä ne nosta häntä lentoon. Kaikki menevät hänen ohitseen, kuin häntä ei olisi, ei yksikään pysähdy, ei yksikään, hän on harmaa, ihmiset katsovat hänen ohitseen, voisiko sellaista olla, että hänestä tulisi maailmalle kasvoton, ei kukaan, hylätty moninkertaisesti.
325


Sinä et ollut siellä, niin hän sanoo Borikselle, kun tämä lopulta tulee, äänenä, musiikkina, poljentona. Palasin kotiin vasta kun oli iltapäivä ja talo kylmänä, kosaaniuuni sammunut, lapsi heijasi itseään karhuturkin sisällä ja lauloi sveitsiläistä lastenlaulua ja puristi ihmeitä tekevän jumalanäidin rypistynyttä painokuvaa kädessään, loitsu joka suojasi hänet lopuksi elämää. Hullu, hän sanoi itselleen, hullu vauhko nainen. Mutta silti hän lähti uudestaan, jokaisena aamuna, kuinka monena aamuna, kuinka monien viikkojen ajan, lumi satoi, satoi uudestaan, tammikuun lumeen hautautunut linna, lumihuippuiset tornit, laitakaupungin tehtaiden pakkasessa puhkuvat piiput ja vonkuvat pillit, panimoiden maltaan makea lemu, ja koko hänen maantieteellinen idiotiansa, pitkään aikaan ne eivät osoittaneet muuta kuin Boriksen tuloa, koko unissa- kulkija Libusen ja ritari Bruncvikin kaupunki odotti hänen saapumistaan, Ankunft, prijezd, hän rakasti kaupunkia silloin enemmän kuin mitään muuta, heidän mahdollisen tapaamisensa näyttämöä, jokainen kadunkulmaus heidän omansa.
Lopulta kirje Moskovasta, yhä opiskelija-asuntolaan Seijozan huomaan osoitettu: Boris oli lähtenyt Berliinistä, palannut Moskovaan. Ja - hän kuuli vasta myöhemmin: mennyt naimisiin, saanut lapsen, yhdeksän kuukautta tuosta ensimmäisestä aamusta. Siitä huolimatta, kun Marina oli koko päivän valmistanut illallista, täh- depaloista, paleltuneista perunoista, jauhanut niitä letuiksi, bram- borakeiksi ne sanoivat niitä täällä, uusi muoto perunalle, ja sen jälkeen kun hän makasi vuoteellaan, laski kutimensa lattialle ja sulki silmänsä, Seijoza oli vielä alakerrassa, kaikki maailman valo kävi hänen ylitseen, valkoinen voima, pelkkää valoa, kannatteli häntä niin kuin jumalat. Ja sanat jotka hän oli luullut menettäneensä olivat viimein palanneet.
En pidä tapaamisista oikeassa elämässä, hän kiijoitti Borikselle sen jälkeen. Uni tai kirje, ne ovat minulle mieluisammat kohtaamispaikat. Meillä on kirjoituksen liitto, hän ajatteli, kuolema elämässä. En tarvitse kuin sinun hevosenkirjoituksesi, se on todempaa kuin
326


tosi, veden- ja valonkirjoituksesi, jokesi. Niin hän ajatteli mutta ei kiqoittanut enää niin. Sillä kirjeet tulivat, vaikka Boris ei tullut. Ja unetkin. Ja silti uniin jäi aamujen toive, kello seitsemän juna Berliinistä, ilmaa nopeammin, ääntä ja valoa joutuisammin, kuin Boris yhä edelleen olisi jossakin heidän välillään olevan siteen, sauman, todellisuudessa tekemässä matkaa hänen luokseen, aina lähempänä.
327


Bolsevo
Elokuu 1939
Tilanjakajaan tarvitaan lupa, Seijoza selitti Marinalle kärsivällisesti ruokapöydässä, jonka olimme kantaneet pihaan jo alkukesästä mäntyjen alle, pihan tasaisimpaan kohtaan.
Etkä sinä ole vieläkään kysynyt, Marina syytti heti, vaikka ramppaat Moskovassa joka yö, eivät ne ihmiset siitä päätä, isä puolustautui, pitäähän ihmisen saada edes joskus hengittää rauhassa, ihan omissa oloissaan ilman että kaikki muut näkevät, ilman että talo on täynnä vierasta väkeä jatkuvasti.
Siinä me olimme jälleen. Keskellä riitaa. Jollei olisi ollut paremmin kasvatettu, Muija olisi ampaissut ylös pöydästä ja lähtenyt hyvästejä sanomatta odottamaan seuraavaa junaa niin kuin Lilja oli viime viikonloppuna tehnyt. Mutta olin valmistellut Muijaa Marinan tapaamiseen pitkin kesää, hän nyt vain on sellainen, ei pitäisi ottaa henkilökohtaisesti, oli tyly kaikille aivan tasapuolisesti. Puristin Muijaa ranteesta pehmeästi, eikä hänen katseessaan mikään värähtänyt, ehkei hän edes osannut ottaa sitä itseensä.
Sama valitus oli kuultu loppukesän joka viikonloppuna: Marina ei kestänyt elämää toisen perheen kanssa, vaikka he miten olivat kohtalotovereita; ja vaikka Ranskassa oli ollut kuinka köyhää,
328


siellä ei tarvinnut kuitenkaan toisten nurkissa asua, keittiöön oli mahdotonta mennä aamuisin kun siellä oli muita ihmisiä, eikä hän jaksanut ensimmäiseksi miettiä, mikä oli kenenkin kuppi ja minne sai karistaa tupakantuhkat ja minne kahvinporot, eikö olohuoneita edes voisi erottaa toisistaan. Ja sen verran minullakin oli vielä tilannetajua, etten ryhtynyt pitämään äidille tällä kertaa oppituntia sosialismin kauneimmista ajatuksista, jakamisesta ja yhteisyydestä. Yksin emme ole mitään. Mutta tiesin sen olevan ajanhukkaa, seurauksena olisi vain lisää riitaa.
Katoin pöytään suolakurkut ja smetanan, ja heidän jokapäiväinen rituaalinsa jatkui: etkö sinä voi vain mennä jonnekin sermi- osastolle ja yksinkertaisesti kysyä lupaa? Kai muutkin anovat sermejä ja kaikkea muuta, ei kai se voi olla niin vaikeaa. Ei siellä ole mitään sermiosastoa erikseen, ne hoidetaan muiden asioiden lomassa. Mutta juurihan sanoit, etteivät ne muut siellä hoida sitä, että teillä on tärkeämpiä asioita, mutta kun kysyn mitä, niin sinä et saa vastata. En saa puhua niistä asioista, tiedät sen hyvin. Teillä saa olla siellä salaisuuksia, mutta meillä ei mitään.
Lähtekää Mustallemerelle, minä koetin vaihtaa puheenaihetta, kun kannoin illan aikana valmistamani keiton pöytään, te kaksi yhdessä, kun syksy alkaa ja rannat tyhjenevät lomalaisista, tekisi teille molemmille hyvää. Yhteinen loma.
Vai Krimille, Seijoza puuskahti kun tarjosin seljankakattilaa eteenpäin. Olin kattanut yhden ylimääräisen lautasen, joku saattoi tulla vielä viimeisellä junalla. Isä sanoi olevansa kyllästynyt laitoksiin, niissä sitä ihminen itsensä vasta sairaaksi tunsi. Palasit sieltä niin hyvässä kunnossa syksyllä, muistutin. Isää oli hoidettu Alustassa parantolassa kaksi kuukautta, ilmasto- ja thalassoterapi- aa, hän oli ruskettunut ja sen jälkeen kuin kaksikymmentä vuotta nuorempi ensimmäisiin pakkasiin asti, ja oli itsevarmempikin, olihan hän niiden valittujen joukossa, jotka katsottiin parhaiden hoitojen arvoisiksi, ei mikään poisheitetty työrukkanen, niin kuin isä itse yleensä lauseen puolikkaissaan itseään mollasi.
329


Ehdotin että he menisivät käymään Koktebelissa, katsomaan Maksin ja Praan taloa, sitä he muistelivat Pariisissa molemmat yhdessä ja erikseen, kuin se olisi ollut jokin onnellisuuden alkukoti. Lisäsin, että Marina oli pitänyt messuilla kovasti Krimin osastosta, ettekö vaan tykännyt, kysyin häneltä. Marina katsoi minua ironisesti, ja tajusin että olin puhunut hänelle kuin lapselle, hokenut kömpelöitä fraaseja. Olikin hyvät kahvit kuulemma, Seijoza sanoi, oikeaa tataarien kahvia. Seijozan äänessä sitä vastoin ironiaa ei ollut tippaakaan, ja minä arvasin ettei Marina ollut kertonut messuilta koko tarinaa, vaan sepittänyt jonkinlaisen puolitotuuden.
Mitä ihmettä me Krimillä tekisimme, Marina toisti, eikä nostanut silmiään keittokulhosta. Vuoret, vesi, kaikki se ihana turkoosi, olisihan siellä teille molemmille vaikka mitä, minä sanoin, niissä maisemissa sielu lepää. Valitsin sanani nyt tarkemmin. Maksin talo oli lähes raunioina, varastettu kaikki mitä irti saatu, kertoi Seijoza, hyvä ettei seiniäkin ollut raastettu irti, kirjat ja taulut poltettu nuotiolla, niistä kai kukaan ei kuvitellut saavansa rahaa. Nutriat ja pesukarhut juoksivat huoneissa, hirvittävä virtsan haju kaikkialla, hyvä etten oksentanut, tuuli oli puhaltanut jäljelle jääneet nurkat hiekkaa täyteen.
Mikä on nutria? Mur kysyi, hän alkoi käydä kärsimättömäksi, oli huitaissut keiton kuin ei olisi syönyt koko viikkoon, ja tahtoi saman tien pöydästä pois, ei jaksanut kuunnella iänikuisia juttuja Krimiltä ja muista paikoista, joita ei ollut itse koskaan nähnyt, ihmisistä joita ei ollut tavannut ja jotka eivät merkinneet hänelle mitään. Sanoin, että nutria oli jonkinlainen majava tai jokirotta, roskaeläin, vaikka sillä kaunis nimi olikin, ja muistutin häntä sitten viidettäsa- datta kertaa siitä, että Maksin tuella oli ratkaiseva merkitys siinä että Marinasta ylipäänsä tuli runoilija ja että Marinan omakustanteinen esikoiskokoelma oli saanut niin valtavasti huomiota vanhalla Venäjälläpä että hänen äitinsä Pra oli minun kummitätini. Tein vanhasta tottumuksesta ristinmerkin heidän poismenolleen ja viittasin poikaa pysymään aloillaan kunnes kaikki olisivat syöneet.
330


Krimi ja koko Kaukasuksen alue on pian avainasemassa, Muija huomautti, hän ei ollut aikaisemmin uskaltanut puuttua puheeseen, ja vinkkasi Murille että pojan kannattaisi panna korvan taakse, öljy- alalla on tulevaisuus. Mutta Muria ei kiinnostanut muu kuin saijaku- vat ja syöminen, hän oli ottanut jo toisen lautasellisen ja kauhoi sitä sisäänsä. Mustanmeren kultaa ne sakemannitkin havittelevat, Seijoza jatkoi, niin että tuskin se sopu ihan yhteen paperinpalaan jää.
Älä ole noin pessimistinen isä, sanoin väliin, sota on nyt lakaistu maton alle ainakin vähäksi aikaa. Ja mihin se sieltä katoaisi, maton alta? Seijoza kysyi kärkkäästi, ja minusta oli piristävää että olimme isän kanssa vihdoin jostain eri mieltä, vai mitä mieltä te olette Samuil Davidovits? Mitä ulkomaiset sanomalehdet kirjoittavat sopimuksesta?
Muija kertoi, että Ranska ja Englanti olivat kutsuneet tarkkailijansa kotiin Moskovasta. Euroopassa uskottiin että aseet oli nyt laskettu. Seijozaa se ei silti saanut vakuuttuneeksi, minä en luottaisi siihen sakemanniin pikkurillini vertaa.
Kun muut puhuivat politiikkaa, Marina katseli hajamielisenä metsään kuin kuulostelisi myrskyä tai junantuloa. Häntä ei kiinnostanut, vaikka maailma olisi ollut tulessa ympärillä, hän ei ollut missään vaiheessa tajunnut että hänen saksalaisensa olivat suurin uhka maailman tulevaisuudelle: hänelle Saksa oli yhä jokien ja vuorien ja runoilijoiden tyyssija, satujen Germania-neito. Paitsi että Tacituskin oli sanonut, että kukapa nyt jättäisi Aasian, Afrikan tai Italian ja pyrkisi vapaaehtoisesti Germaaniaan, jossa maisemat olivat rumat, ilmanala kolkko, viljelykset ja näköalat alakuloiset, paitsi siinä tapauksessa, jos se oli katsojan isänmaa. Äkkiä Marina kuitenkin kääntyi Muijan puoleen, vaikka oli tuskin tervehtinyt häntä pöytään istuutuessaan.
Minä näen teidän tulevaisuutenne erittäin hyvin. Teidän taidokkuudellanne kaikki valkeat rannat ja turkoosi meri ovat pian mustaaja punaista, öljyä ja kuolemaa. Vai onko teillä siihen jotakin sanottavaa, toveri Gurevitä? Hän viittasi samalla käskevästi
331


miestä ojentamaan hänelle tomaattikulhon. Näin Muijan punastuvan kaulastaan, kiusaantumisesta, viinistäkin ehkä. Jos minun silmäni eivät kätkeneet mitään, niin hänen kehossaan ihon väri paljasti välittömästi hänen sieluntilansa niin kuin hän olisi sukua liskoeläimille.
Pyysin äitiä kohteliaasti lopettamaan ja selvitin kärsivällisesti, ettei Muijalla ollut öljyn saati sodan kanssa mitään tekemistä, mutta toimittajana hänen piti olla perillä maailman tilanteesta, taloudesta ja teollisuudesta siinä missä politiikastakin, eikä se sopimus nyt ollut, hyvänen aika, Muijan tekosia. Ennen kuin Marina ehti jatkaa, metsästä hyökkäsi katkuinen moottoripyörien pärinä, bensiinin löyhkä, meluava lauma nuoria, tyttöjä kuskien takana ku- kikkaissa mekoissa, ja polkupyörillä heidän jäljessään toisia tyttöjä, pitkät hiukset liehuen, peijantaitanssit. Tätäkö Marina oli metsän takaa kuulostellutkin, hän vihasi noita laitteita, kaikkia moottoriajoneuvoja. Mutta Murin huomio kimposi heti pyöriin, hän pomppasi pöydästä ja juoksi aidalle katsomaan ajajien menoa, yhtäkkiä poika oli hereillä, täynnä vimmaa ja kiihkoa, säntäili levottomana edestakaisin nähdäkseen kuusiaidan lävitse enemmän.
En ollut varma, kumpi kiinnosti Muria enemmän, pyörät vai tytöt, mutta pelkäsin että kohta olisi ilmiriita käynnissä. Marina tuskin päästäisi Muria vieläkään tansseihin kylän ulkopuolelle. Viime viikonloppuna tanssiaisten musiikki oli kuulunut huvilalle asti ja Mur oli ollut kuin myrskyn merkki koko illan, paiskonut ovia ja tavaroita, mutta Marina ei ollut heltynyt, olisin lähtenyt pojan kanssa itse, mutta ehdotuskin olisi katsottu Marinaa vastaan kääntymiseksi. Enää Mur ei kuitenkaan uskaltanut kysyä, hän osasi lukea vastauksen valmiiksi Marinan kasvoilta, koko ihminen muuttui hetkessä yhdeksi kieltomerkiksi.
Kun moottorit olivat menneet menojaan, puhe siirtyi Kaukasuksen öljystä vaarattomampiin aiheisiin, kojeet ja vempaimet, oli siten kyse elokuvakamerasta tai salakuuntelulaitteista, olivat yksi Seijozan intohimoista, mutta nyt puhe oli sydämestä, sen me¬
332


kaniikasta; Seijoza kertoi, kuinka hänet oli moskovalaisessa sairaalassa laitettu koneeseen, josta saattoi seurata sydänkäyrää sekä piirturijälkenä että huoneeseen kaiutettuna äänenä, ja kuinka hän siitä kokemuksestaan, kun sydän laukkasi ravia hänen ulkopuolellaan, oli yhtäkkiä tajunnut monta asiaa, ajan ja tilan ehdot, miten ne olivat yhtäkkiä tulleet näkyviksi, kun koko sairashuone oli muuttunut hänen sydänkammiokseen, ja hän oli ymmärtänyt sen, miten hänen sydämensä rytmi määräsi kaikkea ajankulkua, hänen oman aikansa kulkua.
Meni se vielä aika ravia, Seijoza kuvaili kuin vauhdikasta seikkailua, ei minun pumppuni ihan mennyttä kalua ole, kyllä sillä tulevaisuudessa pysytään kiinni. Pian lääkärit pystyisivät rakentamaan hänelle uuden sydämen. Niin kuin jonkin kellon koneistonko? Mur kysyi. Saisittekin kaikki tehdasvalmisteisen sosialistisydä- men jota säädeltäisiin Kremlistä, Marina lisäsi pisteliäästi, sitten olisitte onnellisia. Yksi yhteinen sydän. Kaikilla sama rytmi. Sen yö- valvojanne määräämä, taDam-taDam-taDam, koneiden tahdissa. Siinä teille tulevaisuuden mittaoppi.
Jos minulle ei muuta käyttöä löydy, Seijoza veisteli itsekin, ainahan he voivat tehdä minulla kokeitaan keinosydämestä. Siihen tai- vutkin ilomielin, olethan heidän omaisuuttaan, Marina huomautti, saavat tehdä sinulle mitä parhaaksi näkevät. Tsekan marionetti.
Marina osasi jälleen valita sanansa niin että ne osuivat arimpaan kohtaan. Seijoza katsahti vaimoaan avuttomasti. Minä pyysin että Marina hoitaisi vain omat asiansa. Silloin Seijoza puhkesi hallitsemattomaan yskään, ja Marina alkoi läiskiä tarmokkaasti miehensä selkää, mutta kohtaus vain paheni siitä. Tartuin Marinaa kädestä, anna Seijozan olla rauhassa, sanoin, se laantuu pian, ja hetken kuluttua isä alkoi taas hengittää normaalisti.
Eikö täällä ole kellään yhtään huumoria? Marina naurahti sitten, se oli kovaa hämmentynyttä naurua.
Ei ole, minä sanoin. Silloin Mur nousi pöydästä niskojaan nakellen, hän oli kuullut samaa puhetta koko viikon, oli saanut tar¬
333


peekseen, ja lähti ylimielisesti maleksien kohti taloa, vetelänä kuin sulanut banaani.
Muija oli istunut minun vieressäni keittoaan lusikoiden kuin ei olisi kuullut keskustelua, ja niin mekin istuimme pöydän ääressä puhumatta aterian loppuun saakka. Huoneessa, suljetun oven takana, olin niin raivoissani että olisin voinut heitellä savikiekkoni seinään murusiksi, kaikki tulevaisuuden rytmit. Tämänkin yhteisen aterian hän onnistui pilaamaan, kaiken, minä sanoin Muijalle, miksi hänen piti matkustaa tänne asti vain pilaamaan meidän elämämme. Mutta Muija vain hymyili ja otti minut syliinsä ja kaikki kuijuus laantui hetkeksi aikaa.
Missä Mur on, missä minun poikani on? Marina huusi, juoksi pitkin pihaa kuin harakka, oletko katsonut sisältä, sinne se meni, minä näin, ei se ole siellä, ei se ole missään, no entä tomaattipalatsilla, missä ihmeen palatsissa, siinä sinun kansojen palatsissasi.
Siihen me heräsimme, oli vielä ilta, sama päivä yhä edelleen, keltaista valoa metsän ja pellon rajalla. Minä nousin ikkunaan, lakana ja mekonmytty suojanani, ja näin miten Seijoza seurasi pihassa Marinaa tarhalle, vähän suojelevasti, se oli hänen reviiriään, eikä hän päästänytkään Marinaa sisään. Seijoza meni sisälle yksin, mutta poikaa ei ollut sielläkään.
Muija oli pukeissa minua nopeammin ja ehti pihaan ensin. Tulin mekkoani napittaen hänen perässään, paljain jaloin, vilutti vaikka oli helle, olin värisevää ihoa, keveää kuin ruoho, koetin hengittää jalkani maahan, portaiden kiveykseen, ääriviivat itselleni.
Se on mennyt raiteille, JegoruSka, minun ainoani, Marina alkoi sätkiä kuin kala joka on joutunut kuivalle maalle, viimeinen juna menee ihan kohta.
Otin äitiä ranteista kiinni, Marina tärisi, ei Mur ole mennyt minnekään, miksi se sellaista tekisi, älä ole hullu. Marina hengitti tiheästi ja katkonaisesti, sanoi sitten hiljaa: Entä jos ne ovat vieneet pojan, vieneet niin kuin sisareni, mikä tämä maa on kun ihnu-
334


set katoavat kuin Tainaronin portilla? Ei Munlle mitään ole sattunut, minä sanoin kiivaasti. Kunhan pelleilee meidän kanssamme. Asja-tädin katoaminen kesän alussa, ennen Marinan tuloa, oli saanut hänet vauhkoksi ja vainoharhaiseksi, kukaan ei tiennyt minne Asja oli Tarussan-talostaan kadonnut. Politiikkaan sekaantuneita aikuisia vietiin öiseen aikaan tutkittavaksi, mutta ei lapsia sentään. Pyysin Marinaa olemaan edes hetken verran rationaalinen. Mur osasi pitää itsestään huolen.
Seijoza tuli tarhaltaan, lukitsi oven, ei ole poika siellä, mutta ei ollut minun pullonikaan, hän sanoi. Että sillä tavalla. Siitä oli vielä puolet jäljellä. Olisiko lähtenyt tanssipaikalle ja ajatellut taijoavan- sa tytöille tujut? Muija järkeili Seijozan kanssa. Voi hyvin ollakin, että on sinne lähtenyt, pullo kourassa rohkeutta ja tovereita hakemaan. Pojat on poikia, koulu alkaa ja lapsuus loppuu, niinhän se on. Jollakin sitä täytyy juhlistaa.
Hoputin Muijaa, me lähtisimme etsimään, ei poika ole kauas ennättänyt, pullon on kyllä ehtinyt vetää sisäänsä. Ja silloinhan poika voi päätyä junan alle, sanoin. Seijoza nauroi, miksi me nauroimme sille, kauheita me olimme. Pyysin Seijozaa viemään Marinan sisään lepäämään, toisimme pojan kotiin, varmasti toisimme.
Miksi minulle aina käy näin, en osaa pitää lapsia luonani, kuulin kuinka Marina nyyhki, miten hän suurenteli asioita, se oli todella raivostuttavaa. Ei ihme että poika oli jäljestänyt tuollaisen tempauksen, kun me kaikki käyttäydyimme miten käyttäydyimme. Tiesin etten itsekään ollut syytön Murin temppuun, olin kohdellut häntä huonommin kuin kulkukoiraa. Marina jäi terassille istumaan kasvot ja kädet valkoisina, kuului uupunutta nyyhkettä, kun menimme portista tielle, mitä hän sillä yritti ja mitä sitten kävisi, kun poika eräänä päivänä vain lähtisi eikä Marina voisi pidätellä häntä mitenkään.
Emme olleet päässeet poikakodin muurille saakka, kun Muija näki Seijozan pullon. Vihreä pullo azerilaista luumuviinaa kenotti ojan pohjalla, Seijozan pullo, heitetty pois puolitäytenä. Kuivassa ruohi¬
335


kossa haisi tuore viina, ei se kaikkea ole juonut, on ollut pojalle liikaa, järkeilimme yhdessä, nyt hoipertelee metsässä.Ja mistä hänet metsästä löytäisi, hän on voinut vaeltaa minne tahansa, kaatua tai sammua. Kiirehdimme eteenpäin, olimme ainakin oikeassa suunnassa, kohta olisi pimeää, kello läheni yhdeksää. Tansseihin päin se on varmasti mennyt, rinta rottingilla, takki auki tyttöystävää hakemaan. Turha Marinan oli silti ollut tuollaista kohtausta nostattaa, eivät tässä mitkään koston- ja kuolemanjumalat asialla olleet, pelkkä venäläinen viinapiru vaan.
Mur seisoi muuria vasten ja oksensi, yritti lähteä pakoon kun näki meidät. Mutta paha olo pakotti pysähtymään, lihaksista solahti kaikki voima ja hän lyyhistyi muurin juureen.
Kisuliini, sanoin, pikku Mursikka, nostin pojan syliini, kannatte- lin häntä, hän oli painava kuin sementtisäkki, muistin miten olin kanniskellut tätä samaa poikaa sylissäni pitkin valtameren rantaa, upottavassa hiekassa, kanniskellut kaikkialle, pulskaa ja painavaa poikaa, ja aina Mur oli valmis tulemaan syliin, aijantylkkyyn, toisessa kainalossa pojanpullukka, toisessa Marinan kiijeet, sielun romanssit. Kun Mur tokeni, annoin hänelle nenäliinani ja tunsin valtavaa hellyyttä poikaa kohtaan eikä minua ällöttänyt edes makea oksennuksen haju, joka pojasta lähti. Muijakaan ei epäröinyt vaan auttoi poikaa, hänellä oli haaltunut vesipullo, josta hän antoi pojan juoda, me hoivasimme häntä yhdessä, pieneksi ja avuttomaksi mennyttä kisuliinia.
Tuonneko sinä haluat, muurien taakseko yritit, pilailin ranskaksi, ei kai sulia sentään niin huonot oltavat kotona ole? Mur alkoi pysyä jaloillaan mutta ei nauranut, ei suuttunutkaan. Hymähteli vain. Enempää jälkiviisautta ei tarvittu. Sitä paitsi Muijan seurassa oli huomaavaisempaa puhua Murille venäjää, ei ranskaa, meidän välimme muuttuivat heti sillä tavoin jotenkin lapsellisemmiksi, olin alkanut puhua Murille vanhaa venäjää, samoja sanoja kuin lapsuudessa, lepertelykieltä.
Mur istui kivellä, vaikersi yhä pahaa oloaan ja oksensi taas, antaa mennä, antaa kaiken tulla pois, tulee parempi olo. Kun poi¬
336


ka jaksoi jo kannatella itseään, lähdimme kävelemään tietä talolle päin. Juhlista tuli tyttöjä ja poikia pyörien päällä, kyydissä, iloisesti nauraen, ei paljon Muria vanhempia, ehkä hän olisi ensi syksynä tuossa samassa joukossa, juhlimassa kesän loppua, tuntisi rajansa silloin jo paremmin, oman kehonsa, omat voimansa, siihen oli ihmisen opittava, omaan mittaansa.
Katsoimme, että Mur pääsi pihaan, lupasi olla kiltti Marinalle, joka ryntäsi jo pihaan, otti pojan hoteisiinsa, iso hölmöläinen, lintu- nainen, laittakaa poika vuoteeseen ja antakaa raikasta vettä, kyllä se tuosta aamuksi tokenee. Pojat on poikia. Ja kun Marina lähti taluttamaan Muria verannalle, kuiskasin Muijalle etten halunnut mennä vielä sisään, oli varhaista, ilta kaunis, oikea kunnon elokuun ilta.
Metsässä puristin silmät kiinni ja annoin käteni Muijalle. Taluta minua, sanoin, vedin huivin silmille, metsän siluetti helisi vielä hetken, täällä on jossakin kirkasvetinen lampi, puiden keskellä, sieltä näkee pohjaan asti, vie minut sinne, mennään uimaan ennen pimeää, ehdimme vielä. Muija ei ymmärtänyt heti mitä oli tehtävä, mutta kun vein hänen kätensä takaraivolleni ja annoin toiseen käteen huivin päät, ja mies solmi ne, hyvä juuri noin, ei ei niin kireälle, siinä on hyvä, ja kun annoin kyynärvarteni miehelle ja otin muutaman päättäväisen askelen, hän lähti kävelyttämään minua, eteenpäin, yli puunrunkojen, mättäiden, näin juuri näin, antaa mennä, ei tarvitse varoa, siellä se jossakin on, löydämme sen varmasti.
Tätä olimme leikkineet Moravskä Trebovässa Bogengardtsien koulun tyttöjen kanssa. Olimme luistelemassa lammella ja jäimme tekemään piruetteja kun muut jo olivat menneet ja ilta pimennyt, ja vasta kun varpaissa ei ollut enää tuntoa, lähdimme hämärissä kohti koulua mutta aina eri reittiä, piti vain antaa toisen viedä mutta koettaa silti aina arvata missä oltiin, pysyä kartalla, varoa hirtettyä miestä, ja niin me opimme kaupungin kadut, ja niin minut otettiin tyttöjen leikkeihin mukaan.
337


Muija sanoi, että kohtelimme äitiämme kuin käytettyä hansikasta, ja huomautti vielä että onhan Marina sentään ollut joskus merkittävä runoilija. Meillä on käytetty kaikki aina loppuun, rei- ätkin lopulta, olisikin hansikas, tuollaista se on kun on ilman ihoa, kaikki menee suoraan läpi, ei ole mitään suojakerroksia. Trage- dienne jolle jokainen vastoinkäyminen on maailmanloppu. Ja se maailma meni jo, se jossa hänen runoillaan olisi ollut paikkansa, minä melkein suutuin. Ei ollut Muijan asia puolustaa Marinaa, olihan hän ollut törkeä Muijaakin kohtaan, osoittanut hänen olevan vieras talossa.
Mutta Muija ei ollut ottanut sitä itseensä, niin kuin olin aavistanutkin. Hän alkoi muistella itseään Murin ikäisenä, kuinka tuossa iässä ei tunne edes itseään, eikä halua kuunnella vanhempiaan muutenkaan, ja sitten maailma yhtäkkiä muuttuu ympärillä aivan toiseksi. Vaikka siihen kuinka varautuisi, silti kaikki menee palasiksi ja kaikki on koottava uudeksi kuvioksi aivan alusta, eikä siinä voi kukaan auttaa, ja Muija puhui ja puhui ja puhui niin kuin olisi maailman viimeinen päivä ja hän haluaisi tyhjentää kaiken, sanoa kaiken. En nähnyt hänen kasvojaan, kuulin vain äänen ja metsän kohinan, tanssiaisten rytmit kaukaa puiden takaa. Hän olisi puhunut vielä vaikka mitä, avannut koko sydämensä, ja minä olin sananmukaisesti pelkkänä korvana, mutta äkkiä hän pysähtyi kaiken puheensa keskellä ja kuiskasi, minusta tuntuu että tuolla on joku.
Seisahduimme kuuntelemaan. Minustakin oli tuntunut siltä kuin joku olisi seurannut meitä vaikka en nähnyt ympärilleni. Otin huivin pois, avasin silmäni, kesti pitkään ennen kuin totuin taas näkemään. Oli hämärää jo, melkein pimeää. Kuka metsässä enää tähän aikaan olisi, joku tanssiaisten humalikko, pusutteleva pari.
Jäimme molemmat katsomaan puunrunkoa kivenheiton päässä, eikö sinustakin tuo liiku, ei, ei se liiku, mutta se liikkui äsken, sitten puu rojahti kumoon. Jossain rasahti, kauempana, odota, odota tässä, lähden katsomaan mitä siellä on. Muija lähti äänen perään, minä jäin istumaan kivelle.
338


Puissa kahisi, pian alkaisi ehkä tuulla, ilta viilenisi. Äkkiä en ollut varma, oliko suhina tuulta vai hengittikö joku, syvää, hidasta kohisevaa hengitystä, syvempää kuin ihmisen hengitys. Puut mit- tasivat jälleen minua, eivät sanoneet mitään mutta tiesivät minua enemmän. Minä pelkäsin, mutta en tiennyt mitä.
Oli tullut pimeää. En kuullut Muijan ääntä, enkä olisi erottanut häntä puilta, enkä sitä seisoiko hän jossain lähellä. En tiennyt mihin suuntaan olimme lähteneet, missä suunnassa oli kylä, missä rata, missä Muija, minne hän oli jäänyt. Ehkä hän oli lähtenyt jo aikaa sitten, mennyt takaisin asemalle, istuisi Moskovan-junassa, avaisi kotinsa oven, ottaisi lapsensa syliin, nukahtaisi perheensä vierelle. Ja minä jäisin yksin keskelle metsää, jonka alkua ja loppua en tiennyt. Kutsuin häntä mielessäni, heittelin kiviä, älä mene luotani pois, ja silti minusta tuntui kuin tuo mies voisi noin vain lakata olemasta, niin kuin kivet jotka katosivat pimeään.
Ja sitten hän oli siinä. Kädet ottivat lanteilta kiinni, säpsähdin otteesta irti, kädet olivat hikiset ja karheat ihoa vasten, sitten haistoin poppelinhajun, puun ja ruohon hajun, lapsen hiukset, melkein maitomaisen tuoksun, eikä minun tarvinnut kääntyä kun tiesin että olin Muijan sylissä. Muijan kädet olivat ympärilläni, kädet joissa oli aina pieni varaus ja jännitys, kuin ne eivät olisi aivan tässä, kuin ne pelkäisivät, toisin kuin sydän, sydämen vasara sydäntä vasten, ne löivät toisiaan vasten kuin kellot.
Ei siellä ketään ollut, Muija rauhoitteli, ehkä koulukodin lapsia, kiiluvasilmäisiä, tuskin mitään sen kummempaa, jänis, rusakko, ilves. Tiesimme molemmat, että oli liian pimeää etsiä enää lampea, oli lähdettävä takaisin, ehtisimme tulla uimaan huomennakin, onhan meillä aikaa, kaikki maailman aika, tuon sinut sunnuntaina, lupaan, vain me kaksi, sinä ja minä, rakkaani, oma mieheni, Muljaseni.
Käännyin, suutelin miestä suoraan suulle, kuivia tupakanha- juisia huulia, jotka pehmenivät minun kosketuksestani, ja metsä ja maailma saivat muotonsa ja minun ääriviivani yhtyivät uudestaan hänen ääriviivoihinsa, kaikki oli hyvin, kaikki oli paikoillaan.
339


Huvilalla oli täysi kuhina päällä kun palasimme. Irralleen päässyt hevonen oli juossut metsästä radan yli ja laukannut pihojen poikki vauhkona. Marina, Serjoza ja Mur seisoivat portilla ihmettelemässä ja naapuritalon väki, jota harvoin näimme muuten kuin silloin kun tarvitsimme puhelinta, oli tullut omalle portilleen, lapsi hintelä kuin niittyvilla, tanakka emäntä ja hänen miehensä, silmälasipäinen parrakas unelo, ajattelin hänen olevan matemaatikko tai napa- fyysikko, sisäasiainministeriön talojen asukkeja hekin.
Mur oli pöhnäisen ja säikähtäneen näköinen, vähän niin kuin silloin kun käveli unissaan, mutta ihan hereillä, hän oli jo selvinnyt, väsähtänyt vain, äänessä ensimmäisenä, ja sitä seurasi naapurien äänien hermostunut kuoro, joka virtasi kuin Jenisei kevätjäil- lä, Marinakin oli kiihdyksissään.
Hevonen oli ollut valkoinen, olisi ollut mikä tahansa muu, mutta se oli valkoinen, sanoi Marina. Hevonen, chevaux, Mur puhui sekaisin ranskaa ja venäjää, oli ontunut, mutta päässyt silti heidän käsistään. Ja tosiaankin valkoinen. Juoksi teidän suuntaanne. Ihan vauhkona. Mistä se tuli? Ehkä kolhoosilta. Tai jostain kauempaa, Smulovitsin sovhoosilla kasvatetaan valkoisia hevosia.
Hyvää se ei tiedä, Marina sanoi. Hän näytti haamun nähneeltä. Kuinka niin? Se on huono enne. Ja kuka niin sanoo? Puäkin. Ja mitä hän tietää? Sen mitä runoilijat tietävät. Puskin näki valkoisen hevosen ennen kuolemaansa kaksintaistelussa ja tiesi että se oli hänen kohtalonsa. Ja silti hän lähti kaksintaisteluun? Hänen oli pakko. Ettekö nähneet että se oli vasta synnyttänyt? Tammako se oli? Sitten varsakin on jossain. Onkohan elossakaan. Eikö se ole hyvä enne? Eikö se käännä kaiken hyväksi taas?
Hevosta ei enää näkynyt. Menimme sisälle. Vain Marina jäi pihaan odottamaan hevosta. Minua nauratti koko juttu ja niin Muijaakin, vai että huono enne, kohtalo, Puskinin valkoinen hevonen, kas kun ei runoratsu, olisikin, olisikin ollut ja vienyt äidin mukanaan, runoilijan kohtalo. Olihan niitä kaikenlaisia hevosia, minä
340


vitsailin sängyssä, vaikkajättiläisjäniksiä, jos oikein tahtoi, heilejä hermostus olivat sekoittaneet kaikkien päät, ei jäljen häivää koko porukassa.
Muija tuoksui lämpimälle maidolle ja hunajalle ja jollekin pistävälle ohdakkeiselle. Hän kääntyi kuin olisin kutsunut häntä ja työntyi reisieni väliin, ensin vain kuin ohimennen, kuin vaalisi kaikkea tätä, varoi menemästä liian pitkälle, ja minä värähtelin vastaan, keinutin lantiota viivytellen hänen ihoaan vasten.
Näin me keinuimme läpi yön, unesta välillä nousten ja taas uneen painuen, varoen leimahtamasta, siinä kehojen rytmissä joka tuntui olevan kaikkein luontevinta, ei väsymystä, ei raskautta, kuin huomaamaton liike, yhtä ja samaa vettä, aaltoa ja ruokoa, silloinkin kun aamun ja yön raja hulahti ohitse ja lapsenääni- set pöllöt alkoivat ujeltaa, siellä ne huusivat, lammella jonka helmoissa monnit uivat.
Kuupoika, kuiskasin, mutta Muija ei kuullut. Tähtiotsa, sanoin pimeässä, nimetön, akaasialapsi, soihdunkantaja, valontuoja, hän joka lentää villihanhien kanssa, kyyhkysten ja joutsenten kanssa, ja nukkuu lennossa yönsä, toistin mielessäni jokaisen sanan, koet- telin kitalakea vasten niiden painoa jotta ne tulisivat todeksi eivätkä haurastuisi ja muuttuisi kuvitelmaksi, sillä se joka ei ollut vielä alkanutkaan oli kuitenkin jotenkin saanut alkunsa ja nyrjäyttänyt kaiken pois paikoiltaan ja oli yhtä alkamatonta ja suurta.
Koetin muotoilla sanat valmiiksi, jotta voisin kertoa uutisen huomenna kun olisi oikea hetki, heti aamusta, ja oli aivan kuin Muija olisi kuullut nämä sanat jossakin etäisen unen ja valveen taitteessa kun hän tuli minun sisääni, hengitti, hengitti tätä tiheää pehmeää ilmaa ilman sanoja.
341


Kuupoika, hopeainen! Minun veljeni.
Kun jäät lähtevät Moskovajoesta, hän on jo meidän luonamme. Kaunis veljesi.
Hänellä on silmät niin kuin sinulla, Marina sanoo, kun puhurin jälkeen lumet sulavat jokeen ja taivas on maitoa, mutta jää pysyy joessa. Yhtä suuret kuin sinulla mutta silti toiset.
Kamelinsilmät, kuusilmät.
Ja ripset niin pitkät että niillä voi luutia tähtiä, huulet tummat unikot, niillä hän juo yön maitoa.
Veljesi.
Minun veljeni, rohkea kuin leijona, kamelisilmäinen.
Lilja-täti tekee minun kanssani pääsiäisen ja kevään. Punainen on elämänlanka, hän opettaa, sininen sielun rihma, keltainen sielun ylösnousemus. Ja munankuoren valkoinen, uusi elämä ja unohdus. Yhdeksän jäähelmeä, yhdeksän ilon kyyneltä. Ne tuovat Serjozan takaisin.
Ei maailmasta munat lopu, ei kanat sentään lakkaa kanat munimasta, vaikka on tällainen aika.
Millainen aika? minä kysyn.
Sijoiltaan mennyt, Lilja vastaa.
342


Saanko minä tämän? kysyn ja otan käteeni Liljan hopeaisen korun, jolla on linnunmuoto.
Saat kun sinusta tulee iso tyttö ja rintasi kasvavat. Tämä on isojen tyttöjen koru.
Mutta kevät tulee ensin, se tulee ilman tsaaria, se tulee kun löydän kaikki munat piilostaan, se tulee jokia pitkin, vuorien takaa, sulattaa jään, ja ihmiset ovat jälleen kaduilla ja kevät tulee takaisin vaikka kukaan ei enää määrää ajasta eikä auringosta.
Silloin portaissa tulee vastaan Sikorskin Nadja, nyt tarvitaan lääkäriä, lääkäriä ja jumalan siunausta, hän huutaa ja tekee ristinmerkkejä, ja Lilja vie minut kahdella harppauksella ylimpään kerrokseen, ovi on auki, hän tekee ristinmerkin, vaikka ei tee niin kuin kirkossa, siitä tiedän ettei ole tavallinen päivä.
Huoneessa ihmiset tulevat ja menevät, on tuttuja, vieraita, en silti muista keitä.
Vieraita ihmisiä meidän kotimme keittiössä, pitävät vettä samovaarissa. Vaikka he puhuvat niin kuin linnut, kuulen itkua. Lapset itkevät noin.
Kuupoika, hopeainen! Minun veljeni.
Hän on tullut.
Tyttö. Se on tyttö, pieni kuin nukke, he vastaavat kun kysyn, missä on poika, kuupoika.
Onko hän vielä matkalla? Odotammeko me kaikki häntä?
Naiset katsovat minuun niin surullisesti, miten surullista.
Minut käännytetään ovella.
Nyt hän hengittää... ihan pienesti... virkoaako se... shh olkaa hiljaa... terve hän ei ole... sininen vielä... kuinka suuri pää... luonnoton... vesipää... puristunut vain... miten se retkottaa.
Kuulen toisen itkun.
Parempi että olisi kuollut.
343


Se on Marina.
Tässä hän on, sinun sisaresi.
Se on väärä sana. Minä en sano sitä sanaa.
Väärä.
Kamala sana.
Hänet on kääritty valkoiseen harsoon, kääritty kuin paljas muna. Iho keltaista nukkaa. Suippo pää, tontun lakki. Silmät pelkät paksut raot. Ne eivät näe mitään.
On ihme että hän selvisi hengissä.
Antakaa lapsi tytölle. Hän haluaa pidellä sitä. Omaa sisartaan. Iso tyttöhän hän jo on. Isosisar.
Munapää. Läskisilmä.
Sen kaulukseen on kiinnitetty koru.
Lintu. Liljan koru.
Koru jonka Lilja on luvannut minulle.
Kun sinusta tulee iso tyttöjä sinä saat rinnat.
En ota syliin, juoksen pois.
Läskipää kierähtää tyynylle.
Kuolkoon pois, minä huudan, vesipää.
Huudan niin että Lilja kuulee sen. Huudan niin että Marina kuulee. Että kaikkien vieraiden korvat menevät rikki.
Tuollainen kuuluu asiaan. Mustasukkaisuus, sanovat ihmiset jotka tulevat ja menevät, kiehuttavat samovaarin vettä.
En anna Marinan koskea. En anna hänen puhua minulle. En kuule hänen sanojaan. Kun hän koskettaa minua, minusta tulee hänen omaisuuttaan, niin kuin kaikista sanoista joita sanon. En halua kuulua hänelle.
Silti, kädet haparoivat verhojen välistä kuin sokea ja ottavat minua ranteesta kiinni. Puristan silmäni kiinni ja jännitän ihon haarniskaksi, yksi kaksi kolme.
Kädet silittävät niin pehmeästi että minua alkaa itkettää.
344


Mutta.
Minä päätän että hänen kätensä ovat kovat ja valehtelevat.
Nousen vasta, kun Marina on poissa ja minä jään sen kanssa kahden. Minä tarkistan. Sen jalat ovat kipristyneet ja aivan punaiset. Jalassa on valkoiset sukat, ei mustat. Sen pää on kasvanut tyynyn kokoiseksi, mutta minulle ei kasva rintoja, vaikka niin on luvattu.
Lilja sanoo, että me teimme juuri oikeat teot, sytytimme kynttilän ja juoksimme kirkon ympäri. Pelastimme hänet, ja nyt koru suojelee sisartasi. Se kulkee hänen mukanaan, kun verho elämän ja kuoleman välillä on kaikkein ohuin.
Mutta en minä toivonut siskoa. Toivoin kuusilmäistä veljeä, jota saisin rakastaa enemmän kuin ketään muuta. Ja minä toivoin korua, Lilja lupasi sen minulle.
Myöhemmin saat oman korun, Lilja sanoo. Myöhemmin kaikki ratkeaa. Myöhemmin unohdat kaiken tämän vaikka nyt on paha mieli. Myöhemmin tulet ymmärtämään sen mikä nyt tuntuu pahalta. Myöhemmin. Elämää on myöhemminkin.
Myöhemmin toivon että se tukehtuu maidon ihoon, joka kasvaa sillä aikaa kun se nukkuu, mutta niin ei tapahdu. Maito haisee kaikkialla ja se juo sen pois ennen kuin se ehtii seisahtua. Myöhemmin se saa nimen. Mutta minä en kutsu sitä nimellä, en sano sisareksi. Myöhemmin se alkaa kasvaa ja vahvistua ja minusta tuntuu että se katsoo minua niin kuin muistaisi jostain.
Myöhemmin Marina lakkaa toivomasta sen kuolemaa. Irina, hän sanoo, rakas pieni lumituiskuni, tuuli keinuttaa unista metsää, nukuhan pikkuiseni... Myöhemmin Marina on iloinen, niin kuin ei minun kanssani koskaan.
Myöhemmin sanat tulevat, sydänsanat, Marina kirjoittaa monta runoa.
Marina sanoo, että Irinasta tulee kaikkein kaunein, että kaikki rakastuvat häneen. Marinan silmät ovat kyynelissä niin kuin silloin
345


kun hän puhuu liian hyvistä ihmisistä, joita ei enää ole.
Myöhemmin minä kuulen, että ne ihmiset jotka ovat jääneet jäljelle, ovat ottaneet tsaarilta pään ja se vierii missä se vierii.
Myöhemmin minä otan Irinan syliin mutta en vielä. Nyt minä tiedän, että sanat ovat niin kuin aamuisen veden riitteinen pinta, miten helposti se pettää ja menee rikki, sen alla on vain limaista pimeyttä.
Se ei osaa mitään, mutta se nauraa, aina vain nauraa. Ja se haluaa vain lisää, lisää aina vain, naurava suu ei tule kylläiseksi koskaan. Jonakin päivänä en enää pysty pidättelemään. Kun se kierii lattialla ja nauraa, alan hytkyä, nauru tulee minusta, sama nauru, nauran tikahduksiin asti, nauran niin että kyynelet tulevat silmiini, nauran ja nauran ja annan sen taputtaa minua, tahmeilla sokerisilla käsillään. Sinä yönä laulan hänet uneen, nyt minä laulan, oman lauluni, kaikki ketut ja jänikset kaikki metsän eläimet... ja se nauraa vielä unissaankin, taatelintuoksuista naurua, ja vasta sitten huomaan miten lattialla on tilaa, pöytä on poissa, ja senkki ja tuoli, niistä on jäljellä vain kolot lattiassa ja ääriviivat tapetissa, tavarat tulevat ja menevät niin kuin tädit ja tsaarit ja anarkistit, jotka muuttavat kylmään huoneeseen ja haisevat parkkinahalle ja savulihalle, myyvät torilla loputkin tavarat ja kysyvät minulta, et kai tahdo olla mikään rikkaruoho, tsaarin lellikki, kaula poikki sellaisilta.
Mutta joka aamu minä tulen niiksi sanoiksi joiksi Marina minut pukee eikä minulla ole muuta.
Sydänsanat, minun runoni.
346


Bolsevo
Elokuu 1939
Kukat. Minun olisi poimittava kukat. Ilman niitä juhla ei olisi oikea juhla, ajattelin kun väistin aamun ensimmäistä sädettä joka halkaisi kapeana kiilana verannan ikkunat. Aurinko oli vasta noussut, valo vähäistä, mutta uudenlaista, kipunoivaa, tulisi hyvä päivä, juhlat, uutiset, Boijan vierailu, kaikki rakkaimmat ihmiset ympärilläni.
Varoin herättämästä Muria, joka nukkui sikeästi verannalla riippumatossaan. Aurinko osui kapeana kaistaleena poskelle ja hiuksiin terassin kaihdinten välistä. Hänen kasvoillaan ei näkynyt jälkeäkään illan tempauksesta, niille oli palanut lapsen pehmeys ja pyöreys. Hän nukkui rauhallisesti, mahtoikohan herätessään muistaa mitään, tuskin häntä edes nolottaisi, oli tottunut siihen että hänestä huolehdittiin.
Päästin Bilkan ja kissat verannalle syömään ja menin itse samalla ovenavauksella ulos. Nurmikko tuntui kasteiselta. Kiskoilla leijui usvaa. Oli vielä niin hiljaista, että kuuli kuinka puut hengittivät. Olin nukkunut sikeästi mutta tunsin itseni väsyneeksi kuin raskaan työn jäljiltä. Muistin unia vain puolinaisesti, sieltä se kaikki vaiva ja uurastus oli tullut, olin pyrkinyt jonnekin kauheasti, joutunut repimään sadetakkia suojakseni, siinä oli ollut kova hom¬
347


ma, olin alasti sen alla, ja siksi jo herätessä keho tuntui kuin kovan työn uuvuttamalta, olin kai pitänyt jotakin ääntäkin, kurinaa, kurkku tuntui käheältä. Olisi ruvettava kiijaamaan ylös unia, jotta muistaisi niitä tarkemmin, muuten ne haihtuivat yhtä nopeasti kuin junan meteli etäisyyteen, minusta tuntui että olin unessa nähnyt myös valkoisen hevosen, sen jota Marina oli pitänyt illalla huonona enteenä.
En pystynyt pahoinvoinniltani nukahtamaan enää sen jälkeen, kun aamun ensimmäinen juna oli mennyt 5.35. Muija makasi syvässä unessa minun vierelläni, vatsallaan, valkoihoisena ja pulleana kuin lapsi, raapi kynsillään takareiden hyttysenpuremaa. Hän ei ollut mennyt minnekään, vaikka olinkin unessa etsinyt myös häntä, enkä ollut löytänyt, unen myötä eilinen oli järjestynyt oudoksi palapeliksi. Olin nukkunut sikiöasennossa Muijaa vasten, kädet miehen rintakehän alle työntyneinä, ja herätessä olin työntänyt helpottuneena käsiäni syvemmälle hänen vatsansa alle, jossa oli lämpöjä elämä.
Istuin varjoon talon seinustalle, harmaantuneelle edellisen asukkaan kömpelösti nikkaroimalle penkille. Linnut olisivat pian täydessä työssä, nyt vasta muutama visersi mäntyjen oksilla kuin varoittaisi muita minun läsnäolostani. Auringonläikkä enteili kuumaa päivää, lämpö kipuaisi nopeasti kolmeenkymmeneen asteeseen, kesälle ei näkynyt loppua, silti elokuun viimeisinä päivinä odotti, jollei kesän, niin ainakin jonkin päättymistä.
Marinan tupakkatarpeet olivat jääneet ulos yöksi. Kun avasin metallirasian, näin ettei sisällä ollut yhtään sätkää. Marina olisi todella pahalla tuulella, jollei saisi aamulla ensimmäistä tupakkaansa. Lasipurkki penkin päässä pursuili natsoja ja haisi koiran ruumiille, uusi pahanolon aalto syöksyi lävitseni, kaikki liike ympärilläni, lintujen lennähtelyt, puun värinä, tuuli, tuntuivat vatsasta nousevina aaltoina, vyörähtivät sormenpäihin ja varpaisiin asti, olo oli pahempi kuin eilen, pahempi kuin minään aamuna, eikä pahoinvoinnin tunnetta saanut pois ajattelemalla jotakin muuta.
348


Seijoza oli herännyt, sisältä kuului kumea kuiva puuska, keuhkot kuin särisevät rummut, kohtaus kesti ja kesti. Olin jo nousemassa avuksi. Kohtaukset olivat pahentuneet, se oli selvää, isän pitäisi päästä lääkärille, ottaisin yhteyttä Veran lääkäriin, jollei isä saisi soitettua kenellekään muulle itse.
Seijoza ehti pihaan ennen kuin sain noustua heikoiksi valahtaneilla jäsenilläni. Hän näytti reippaalta vaikkakin valkoiselta kuin paperi, hänen silmiensä ympärillä oli mustat renkaat. Muistin silloin, että olin nähnyt isänkin unessa, seurasin häntä huolesta jäykkänä eikä hän nähnyt minua. Hän kulki laajassa puistossa, ehkä Versaillesissa, paljain jaloin, uudenkarheassa pyjamassa, säkki selässään, etsi nukkumapaikkaa, vieressä oli lentokenttä, koneet nousivat ja laskivat, mutta hän kävi lopulta nukkumaan nurmelle, nojasi päätään säkkiinsä. Hän ei huomannut minua, vaikka kävelin hänen vierellään, ajattelin että hän oli humalassa tai niin väsynyt, ja että minun pitäisi jäädä vartioimaan hänen untaan lentokoneiden vaijoon, vaikka minulla oli ollut kiire toisaalle. Lentokoneet nousivat ja laskivat, silti oli ihmeen hiljaista, kuuli lintujen siipien humahdukset. Minä tiesin miksi olin isän vierellä: en antaisi hän- nen nousta koneeseen. Isä ei saisi nousta lentokoneeseen.
Tänään rakennan tilanjakajan, Seijoza ilmoitti reippaasti, unen hauraasta miehestä ei ollut jälkeäkään. Seijoza ojensi minulle kupillisen teetä, joka oli hautunut samovaarissa yön yli. Jos joudutaan yhdestä luvattomasta sermistä perikatoon, niin sitten joudutaan, mutta en jaksa kuunnella enää sitä valitusta. Tee oli myrkyn- kitkerää, mutta sen juotuani pahoinvointiin tasaantui. Sanoin ettei isän tarvitsisi panna voimiaan Marinan oikkujen toteuttamiseen.
Onhan minulla työväkeä, isä sanoi, Muija ja Mur saavat auttaa, ja hän alkoi kipunoida innosta, niin kuin silloin kun teki Vera Trail- lin kanssa strategisia suunnitelmia. En ollut nähnyt tuota ilmettä kovinkaan usein, elämästä oli odotusten täyttymysten sijaan tullut Seijozalle Moskovassa pelkkää odottamista, välitilaa. Teen siitä paperisermin, japanilaistyylisen. Sellaisen kuin Vera Suvtsinskillä
349


oli, muistatko, Meudonissa, sellaisen juuri. Ja sinä voit maalata siihen jonkun kuvan, maiseman vaikka. Sellaisen mistä Marina pitää.
Muistin että Vera Traillin makuuhuoneessa oli tosiaankin ja- panilaistyylinen paperisermi, niin olin epäillytkin, isä tunsi Veran makuuhuoneen, vaikka kumpikin piti nämä yövierailut salaisuutena, niissä tuskin puhuttiin peiteryhmästä tai Trotskin pojan olinpaikan koordinaateista.
Tehdään se pirun sermi, minä suostuin, lupasin maalatakin, jos vain ehtisin, maiseman, puita, lintuja, kiviä, se oli hyvä ajatus, ehkä sen jälkeen kaikki muukin järjestyisi, päivät kuluisivat keveämmin, joet virtaisivat, syksy tulisi omia aikojaan, silloin kun pitäisikin.
Kerroin Serjozalle Cafe Pragan tapaamisesta. Kerroin sen epäselvästi enkä osannut perustella tarpeeksi selkeästi, miksi en ollut ottanut yhteyshenkilön tarjoamaa tehtävää vastaan. Minusta oli vain tuntunut siltä että en voinut, se olisi vain ollut kertakaikkisen väärää, en halunnut että Segolen joutuisi hankaluuksiin. Kolt- sovista en puhunut mitään, en syyllisyydentunteestani, en omista epäilyistäni.
Onko hän sinun ystäväsi, jos hänet on lähetetty urkkijaksi? Serjoza tivasi äkkiä ankarasti. Sinä olet odottanut kaksi vuotta että saat jatkaa palveluksessa. He ovat viimein hyväksyneet sinut ja nyt tilaat salamurhaajat niskaasi.
En ollut nähnyt isää koskaan niin vihaisena enkä niin peloissaan, hyvä että hän sai teelasin pysymään kädessään. Isä oli suuttunut minulle vain kerran, olin tuskin kymmenkesäinen, elimme jossain Prahan laitaman kylässä, olin astunut vahingossa maalipurkkiin, jolla ikkunanpieliä maalattiin, ja kävelin turkoosein jaloin vuokratalon uudella kiveyksellä, isä heitti minut kaaressa ilmaan. Nyt isä näytti yhtä suuttuneelta.
Pyysin Serjozaa puhumaan rauhallisemmin, otin häntä kädestä kiinni, kädet olivat kamalan kylmät, ja sama kylmä elohopeavir-
350


ta meni sydämestä jalkoihin, soirnenpäihini. Emme voineet puhua suoraan, naapurin pihassa oli liikettä, hekin olivat varhain jalkeilla. Eikä isä saisi kiihtyä, koetin rauhoitella häntä, ei minulla olisi hätää, tällä ei ollut mitään tekemistä Reissin ja muiden trotskilaisten loikkareiden kanssa. Mutta apparaatille ei sanota ei, en minä sanonutkaan suoraan ei, puolustauduin. Segolen on minun ystäväni enkä epäillyt häntä, puolustauduin. En raportoisi kenestäkään tämän talon asukkaastakaan, ei sellaista vaadittu Pariisissakaan, perheenjäsenistä ja ystävistä ei ole velvollisuus raportoida. Mutta nyt emme ole Pariisissa. Emme niin, emme ole. Ja mitä yhteyshenkilö sanoi? isä tivasi. Ei mitään, minä vastasin, minusta tuntui ensin etten edes muistanut. Muistin miehen hajun ja arven suupielessä paremmin kuin sen mitä oli puhuttu. Ja hän oli luvannut minulle asunnon, minulle ja lapselleni. Siitä huolimatta tiesin, että olin tehnyt oikean teon, sen mitä piti tehdä jotta hyvittäisin Koltsovin kuoleman. Minun olisi pitänyt olla tiukempi, ei päästää sinua mukaan alun perinkään, Seijoza tuskaili, on minun syyni, että olemme kohta kaikki Lubjankan kellareissa.
Isä, lopeta, minä pyysin. Olin tottunut Seijozan manailuihin, hän maalasi aina pahimman tulevaisuudenkuvan, oli varma siitä, että ei ollut vieläkään maksanut apparaatin silmissä menneisyydestään tarpeeksi, että jonakin hetkenä laiva kääntyisi, uppoaisi ja veisi meidät kaikki mukanaan. Kaikesta siitä huolesta hän oli saanut vuoden aikana hopeanharmaan kuontalon, ja jos hän huolehtisi vielä lisää, siitä tulisi kokonaan valkoinen. Päätin että en sanoisi mitään Boris Leonidovitsin varoituksista, en puhuisi Koltsovista- kaan enempää, enkä eilisestä puuihmisestä metsässä, se kaikki vain rasittaisi hänen sydäntään liikaa. Tänään oli juhlapäivä.
Aamupäivä kului nopeasti. En ehtinyt murehtia, en kantaa huolta, oli liikaa tekemistä, niin kiire ettei sielua ehdi vaalia, kuten As- ja-täti olisi sanonut. Tuskin huomasin, ettei Marina tullut huoneestaan koko aamuna, vaikka Klepininit olivat poissa eikä keittiössä
351


ollut minun lisäkseni muita, olisin minä hänelle aamukahvin keittänyt. Olin heti täydessä touhussa, piti siivota, viikon sotkut, koko kesän lika, mopata lattiat, luututa keittiö, pestä ikkunat, ja sitten ruuat, kellariin ja takaisin, kellariin ja takaisin, sata kertaa, ja joka kerta painaa käsi kellarin viileään sydämeen, jäälohkareeseen joka vielä kantoi viime talven onnellisia päiviä, naurua ja keveyttä sisällään. Ja pitäisi ehtiä poimia kukat. Maalata sermi. Saisin kaiken tehtyä, ei hätää, tuntui kuin minulla olisi ollut voimia kahden ihmisen edestä.
Kun Muija ja Mur heräsivät, kello oli yli kymmenen, ja työ oli jo pitkällä. Jäin Muijan kanssa istumaan pihaan hetkeksi, ennen kuin komentaisin hänet Seijozalle avuksi. Sinun hymysi, sanoin Muijalle, on vähän kuin Mona Lisalla, niin kuin tietäisit jotain mitä me muut emme tiedä, kuin sinulla olisi jokin toinen maailma, johon muut eivät pääse. Ja silti tuntui että juuri nyt kaikki oli kohdallaan, elämän painon melkein kuuli, se oli hänen hymynsä kareessa, ja Muija hymyili minulle yhä edelleen, ja minä hymyilin, kaikki oli kirkasta ja selvää, olin yön jälkeen varma, että hän rakasti minua, jakaisi elämänsä, aamunsa ja yönsä minun kanssani tästä hetkestä eteenpäin. Kunpa kaikki voisi olla aina näin, joutilas aamupäivä auringossa, me kaksi, tämä tyyni lempeys, aika lähti meistä, ei kelloista ja junista, kunpa tämä päivä ei päättyisi lainkaan, ei tarvitsisi palata kaupunkiin, lähteä eri teitä, survoa itseä ahtaisiin muotteihin, toverit Efron ja toveri Gurevits, valtion lehti- kombinaatin toimittajia.
Mutta rauha ei ollut pysyvä. Muija alkoi kysellä puhelimen perään, aina kärsimätön, ja halusi tietää että pitikö yhä mennä naapuriin soittamaan, eikö taloon ollut asennettu vieläkään omaa puhelinta. Epäilin että Suretta oli pyytänyt häntä soittamaan, ilmoittautumaan, naisen haamu vahti hänen jokaista elettään, piti tiukasti otteessaan. Muija pelkäsi sitä naista, vaikka sanoi minulle olevansa vapaa kaikista porvarillisista sitoumuksista, ennen kaikkea avioliitosta.
352


Mutta oli kyse työasioista, sopimuksesta. Olin jo unohtanut, sopimus tietysti. Ribbentrop. Olin unohtanut jo koko monimutkaisen nimenkin, sateenkuuloinen nimi, drippdropp, näin nopeasti työasiat väistyivät mielestä kun sai yhden yön nukuttua huvilalla. Eikä se tietenkään ollut vain työasia.
Huolestuttaako se sinua? minä kysyin. Pitää vain tarkistaa, hän vastasi, Reutersin ja AP:n sähkeet tulevat näihin aikoihin. Etkä malta pitää taukoa edes lauantaina, ei maailma lepää silloin kuitenkaan, se odottaa sinua, minun lahjakas huipputoimittajani, antaisi vielä henkensä ja kunniansa maansa puolesta. Mene, mene, en pidättelisi häntä, en kahlehtisi, olin ylpeä miehestäni, tulevan lapseni isästä.
Lähdin näyttämään Muijalle tietä naapuriin, vaikka hän sanoi muistavansa reitin. Mihin se olisi muuttunut, mutta tiethän voivat vaihtua, niin kuin teiden nimetkin, mutta sehän on vain polku, voit silti eksyä, eilenkin olit eksyä, Aija, älä ole naurettava, olenpa, olen lapsellinen, sinun pikkutyttösi, älä mene, en halua olla sinusta hetkeäkään erossa, lakkaan olemasta, puhallun tuuleen, lakastun, vanhenen, miten dramaattinen olet, tyttöseni, ota minut mukaasi, pitää mennä niitylle, pitää poimia kukat, on näet juhlapäivä, Murin juhla, muistatko kun sanoin eilen, nuo pitää poimia ennen kuin lakastuvat, kukka olet itse, niinkö hän sanoi, niinkö hän todella minulle sanoi sinä aamuna, sellaisia sanoja, vai kuvittelinko kaiken.
Mutta hänen käsipuolessaan minä kuljin sinä aamuna, kuljin yli ojan, puiden ali, niityn yli, yhtä jalkaa ja kuin olisin nähnyt kaiken uutena ja kuin ensimmäistä kertaa, valon värit Muijan ihon silmät hiukset kynnet hiuskarvat, kaikki värisi varpaista ylös vatsaan ja niskaan, olo oli kevyt, kevyempi, ja silti minulla oli voimia kahden edestä, ja Muija minun kanssani, oma rakkaani, ihanampi kuin kukaan maan päällä, en tahdo eksyä, en mennä pois luo- tasi koskaan, en edes unissa, minä tahdon viettää elämäni sinun kanssasi, sinun sylissäsi, katsoa maailmaa sinun tasaltasi, enkä ha¬
353


lua enää kokea tai nähdä mitään yksinäni, kaikki mitä koen yksin tuntuu merkityksettömältä, sinun kanssasi tahdon nähdä maailman ihmeet, kaikki Venäjän seitsemän ihmettä ja komilaisten punaiset metsät ja puhuvat puut, Siperian joet, kaikki Venäjän joet, Samarkandin mosaiikkikadut, Tsetsenian ja Gruusian sini vihreät vuoret ja laaksot, Armenian pyörökirkkojen rauniot, TaSkentin öljykentät, sinun kanssasi tahdon kiertää Mustanmeren ympäri ja purjehtia sen halki, tahdon kiivetä Uralille ja astella Jekaterin- burgin valkeita katuja kun on kevät ja kaikki puut kukkivat, tahdon kävellä jäätiköiden poikki ja kuunnella valaiden laulua, ratsastaa Mongolian aroilla hevosilla ja asua jurtassa, asua kolhoosissa ja sukellusveneessä ja uuden pilvenpiirtäjän huipulla, ja poimia omenoita ja luumuja ja viinirypäleitäpä matkustaa junalla koko suuren ja mahtavan Neuvostoliiton päästä päähän, Leningradista Magadaniin, tai autolla, amerikkalaisella umpiautolla, ja jututtaa kylän miehiä ja naisia, haastatella avaruusteknikkoja ja tehtaan- väkeä, lentää kuuhun, tuntea itseni pieneksi patsasbulevardeilla, tässä ihmistä suuremmassa valtakunnassa, ja vaikka emme pää- sisikään kuuhun emmekä valtakunnan reunoille, haluaisin herätä vierestäsi jokaisena aamuna viisitoista vaille seitsemän, nousta ensimmäisenä ylös ja keittää teen ja kahvin ja puuron, katsoa ensilumen satamista, hiutaleiden sulamista mustaan maahan, jaksaisin hymyillen vastata vaikka et halua että sinulle puhutaan aamulla, haluaisin kaivata sinua saman rakennuksen alakerrassa, etsiä sinut käsiini lounasaikaan ja sulkeutua wc:hen suutelemaan, avata nappisi, housusi, ei nyt Aljaseni, ei nyt, minun on soitettava se puhelu, ja niin vain minun piti ravistaa mies hyppysistäni, päästää yksin lopun matkaa naapurin pihan poikki, sillä hänellä oli jo kiire, kiire, ribbentrop, dripp dropp, puhelin odotti ja sähkeet ja koko maailma, ellei se sitten ollut ratkennut liitoksistaan noiden sadepisaroiden tahdissa, piti tietää, tietää, selvittää ja uskoa että Muija vielä palaisi, tähän kuvaan, tähän onneen, valoon, salaisuuteen, minun mieheni, autuuteni, ja oli koottava tyhjä syli täyteen
354


hauraita ja heleitä kukkia, virnaa ja käämiä ja kelloja ja mitä kaikkea siellä kasvoikaan, maailman kaikki sanat, kaikki runous alkaa tästä, se alkaa minun lapsestani, meidän lapsestamme, kaikki ryt- nii, kaikki aika alkaa jälleen, uusi maailma.
Ja vielä sen hetken verran aika virtasi valtoimenaan, juoksi edelleni, kohta päivä olisi jo puolessa ja minä vain poimin kukkia, leikin kuin lapsi, vailla huolia, kehräsin kissan lailla, kehräsin ja kiehnäsin, kunnes kiire otti kiinni olkapäistä, tämä tuo se nämä nuo ne, oli tehtävä ja mentävä, kiire, drippdrappdropdrop, Seijoza ja Mur koputtivat ja naputtivat ja minä puunasin, päärmäsin ja pilkoin ja möyhensin, koko päivän, kädet pysyivät ahkerina, kädet, jalat ja mieli, ja kun Muija palasi en ehtinyt edes kysyä, oliko sota vai rauha ja vieläkö matto pysyi paikoillaan lattialla, enkä katsonut mitä hän teki, hakkasi puita, tajusin myöhemmin, talven puut ja seuraavankin, niitti ruohon, ihannevävy, niittää, hakkaa, niittää vaikka ei mitään hakattavaa enää olekaan, ja minä asettelin kukkia pitkin taloa, valkoisia, keltaisia, sinisiä, laitoin niitä kaikkialle, molemmille puolin taloa, Klepininienkin puolelle, yhteisiähän ne ovat, kukatkin, yhteistä jaettua iloa, ja niin kauhoin kaapeista esiin tyhjiä lasipurkkeja, täytin ne vedellä, erottelin takertuneet kukat toisistaan, eivät ne tahtoneet irrota, siirappiset varret, nämä nimettömät kasvit, en tuntenut kuin leinikin ja jonkun neilikan näköisen kovavartisen, josta tarttui siirappia käsiinkin, ja marssin edestakaisin huoneessa niin että terälehdet varisivat syliin kuin perhoset, viimeinen nippu jonka asettelin ikkunalaudalle oli silti komea puska, ja kun päivä kääntyi iltapäivään ja vaijot alkoivat taas pidetä, minä vilkutin isälle ja silloin hän otti minusta valokuvan, Persefonen kukat. Ja kuka sinä sitten olet? minä huusin. Pelkkä kuvaaja vain, hän surrutti kameran näkymätöntä kampea, kinosilmä, tallennan kaiken tämän, tämän päivän, meidän yhteisen, hän sanoi, tallennan filmille kaiken tämän onnen, niin että se ei koskaan katoa.
355


Perhosen päivä on lyhyt ja kaalin vielä lyhyempi, minä sanon. Haluan lisää, Irina sanoo.
Meillä on vain tämä. Ei kaalia koko Moskovassa. Saat jos olet kiltisti. Repäisen kaalista lehtiä kuin siipiä, taittelen ne tupakkirulliksi ja pistän omaan suuhuni, lehtiä, siipiä, lehtiä.
Haluan sokelia ja leipää.
Jos et lopeta Maitovaimo tulee.
Syön nopeammin, syön kaalia kuin valkoista lunta.
Kuka on Maitovaimo?
Tunnistat hänet kyllä.
Ja minä näytän.
Pu-hu-huu, täällä on Maitovaimo, minä puhkun ja puhkun ja kasvan kynttilän liekistä Maitovaimon kokoiseksi, täkkivatsa, sormien koukkunokka, koukkii, koukkii ja nokkaisee, tämän minä vien mukanani, tämän pikkuisen suupalan, luuta ja nahkaa, ja Irina alkaa kiljua niin että ääni menee kalkkiseinien lävitse.
Tähdet halkaiseva huuto.
Ja minä lyön häntä, jotta hän olisi hiljaa.
Mutta ei hän ole, hän alkaa itkeä, eikä lakkaa itkemästä. Lopulta kieritän hänelle yhden lehden, pienen kuin perhosen siipi, se on niin pieni että mahtuisi taittamattakin hänen suuhunsa.
356


Maxina sanoo, että Maitovaimo vie toisen meistä mukanaan, minä sanon.
En halua mennä, Irina sanoo. Minä haluan olla täällä.
Siellä saamme syödäksemme niin paljon kuin haluamme.
Sitten annan Irinalle uuden lehden, vähän isomman, ja vielä yhden, ja noin, ja noin, ja hän rauhoittuu. Ja sen jälkeen minä syön kaalin sydämeen asti jotta minulla ei olisi koskaan nälkä, ja kaalin sydämen piilotan uuniin tuhkan sekaan, siellä se palaa, niin kuin lehmänistukka ja niin kuin kuolleiden synnit.
Marinan pitää vain valita kumman meistä hän vie, minä sanon Irinalle kun suljen uunin luukun.
Ovensuussa on musta koukkunenäinen varjo.
Katso Irina, mennään pois. Äkkiä.
Maitovaimo. Kuolemankello.
Irina huutaa ja minä painan käden hänen suulleen. Piiloon, piiloon, ettei meitä kukaan löydä enää koskaan.
Pöydän alle, sängyn taa, Leijonan huoneeseen.
Maitovaimolla on sakset, joilla hän leikkaa päämme poikki jos emme ole hiljaa, minä sanon, mutta Irina ei osaa olla hiljaa.
Marina tuo meidät takaisin, pitää tiukasti kädestä, hänen pikku sotilaansa.
Me olemme hiljaisia tyttöjä. On oltava kohteliaita. Meidät on kasvatettu käyttäytymään niin kuin olisimme Sveitsin kuninkaan hovissa, hänen merivoimiensa palveluksessa.
Ja nyt Irinakin osaa olla hiljaa, hän on kauhuissaan, sakset, hän kuiskaa, missä sakset ovat.
Nainen antaa kaksi maitopulloa, toisen Irinan, toisen minun käteeni. Hyvä että Irina ei pudota niitä, niin paljon hän pelkää Maitovaimoa. Maito on yhä maitoa, oli tsaari tai ei, Maitovaimo sanoo ja nauraa miehen äänellä, ja perunat eläviä eivätkä kuolleita.
357


Tytöt, nyt on maitoa, on maitoa, kaalia ja perunoita, Marina iloitsee. Juhlapäivä.
Hän ottaa Irinan syliinsä ja kaataa hänelle maitoa, minullekin hän kaataa.
Tehdään kaalikeittoa ja lämmintä maitoa.
Minä jähmetyn ennen kuin sanon mitään. Sanon kun on pakko.
Irina söi kaiken kaalin.
Ei kai Irinaan kokonaista kaalia sentään mahdu? Marina kysyy. Noin pieneen suuhun. Noin mitättömään tyttöön?
Lihava inhottava Irina, minä sanon. Talipää, läskisilmä. Hän söi kaiken, vaikka minä sanoin että ei saa syödä.
Irina ei sanoo mitään. Miksi hän ei sano mitään?
Miten minä oikein tulen toimeen teidän kanssanne, Marina voihkii, ja minä kuulen miten viha nousee niin kuin ukkonen vaimeasta sateesta.
Ja sitten hän nostaa Irinan käsistä ilmaan ja kantaa hänet leikkihuoneeseen. Ja minä kuulen miten Marina sitoo Irinan vuoteeseen kiinni ja minä kuulen Irinan itkun.
Mutta minä en sano mitään. En yhtään sanaa.
Sitten me lähdemme Marinan kanssa etsimään uutta kaalia ja jääpuikot putoilevat taivaalta meidän askeliimme.
Kun palaamme minä juon maidon, joka on jo kylmennyt, sisällä kylmä kuin ulkona ja maidon iho tarttuu kurkkuuni enkä saa sitä nieltyä. Yritän sylkeä kalvon pois, mutta se takertuu käsiini ja sotkeutuu hiuksiini. Sen minkä saan riivittyä irti ravistan uuninpesään ja tarkistan vielä: kaalin sydän on palanut pois, sitä ei enää ole, ei lehmän istukkaa, eikä minun syntiäni, väärää todistusta.
358


Bolsevo
Elokuu 1939
Toveri Efron, kuulin varovaisen heleän äänen ovelta, en erottanut oliko ääni tytön vai pojan. Ovella seisoi kaita, kissapennun tai hyasintin näköinen lapsi, naapurin Sasa, seitsenvuotias naskali, teille on puhelu. Poikakin teititteli, minun olisi kai pitänyt sanoa että mitä turhia, toveri se ja se, mutta en muistanut perheen nimeä, heitä kutsuttiin Vaanijoiksi, eikä sitä voisi sanoa lapsen kuullen.
Jätin kukkamaljakon verannalle ja lähdin lapsen perässä kyselemättä sen enempää, ehkä Lilja tai Boris, joka oli saanut hankittua vierailuluvan, Milja, jolle pitäisi sanoa, että toisi vaikka leipää, juuston, tai säilykkeitä tullessaan, vaikka Milja oli Marinaakin surkeampi käytännön asioissa, toi puijoa jos pyydettiin omenoita, talkkunaa jos pyydettiin tulitikkuja, Miljaan saattoi luottaa sellaisissa asioissa yhtä vähän kuin Marinaan.
Poika kulki hiljaa edellä niin kuin aina, ei yleensä vastaillut kysymyksiin, vaikka koetin usein keksiä kaikenlaista, uintireissuja, kalajuttuja, koulunaloitusta, siinäkin hän oli jotenkin kasvimainen, mutta silti ystävällinen, opetettu vaikenemaan ja olemaan näkymätön, meidän väeltä se onnistui paljon huonommin.
Kuljimme laonneen heinän poikki Muijan ja minun aamuisissa askelissa. Poika ei enää jännittänyt kun tuli omalle alueelleen, ei-ke-
359


nenkään-maalle, kulki hajamielisesti, ajatuksissaan, napsautteli hei- nänkorsia sormissaan. Ja lapsesta tarttui minuunkin jokin hajamielisyys, niin että napsautin onton kukanpalon sormissani ja jäin katselemaan perhosia. Oi mitä perhosia, sanoin pojalle, ne minä tunsin nimeltä, muistin latinalaisetkin, Seijoza oli minulle opettanut, Seijoza ja joku äidin kiijailijaystävistä joka oli ollut käymässä Prahassa, joku jonka kanssa käveltiin puoli kaupunkia vuorien taakse, jossa taivas oli etäämmällä kuin muualla, eikä ollut mikään kiire, vain outo keveys, olisin voinut heitellä kärrynpyöriä tai pyörittää hulaa, kirjailija, Vladimir oli hänenkin nimensä, Vladimir Vla- dimirinpoika, keräsi perhosia, metsästi jotakin harvinaisuutta, kantoi minua olkapäillään, sanoi ottavansa omaksi tytökseen, kunnes muistin: puhelu, puheluahan tässä mentiin vastaanottamaan, jollakin oli tärkeää asiaa, äkillistä, se ei voinut odottaa, ja vasta nyt se otti jaloista, käsistä kiinni, äkillinen pelonkuohahdus, rytmihäiriö, sydämenpysähdys: ne soittavat, minun on tultava kuulusteluun, Lubjankaan, Berijan eteen, olin tehnyt virheen, erehdyksen, noussut jumalia vastaan.
Rozalia Isadorovna on kuollut, miesääni sanoi, en tunnistanut sitä ensin, niin erilainen se oli, niin toinen rytmi, toinen sävy. Enkä tuntenut sellaista nimeä. Minun äitini. Rosa. Kuin ääni olisi liukunut hengityksen päällä, oudon kevyenä, mutta kevyenä vain siksi että olisi liian kipeätä sanoa asiaa koko keuhkojen voimalla. Rosa, Boris Leonidovitsin äiti.
Hän sanoi pahoitellen, ettei nyt voisi matkustaa meidän luoksemme, oli oltava oman perheen luona, tämä oli kovaa kaikille. Tietysti, tietysti, koetin kuulostaa rauhalliselta vaikka haukoin yhä henkeäni niityn ylittämisestä, kaikesta kiireestä, kuin tanssiaisten jälkeen, puolenpäivän kellonlyönti. Boris kuvaili tapahtunutta asiallisesti ja rauhallisesti, ehkä puhuminen helpotti sittenkin, tai hän oli saanut jotakin lääkettä joka teki hänen äänestään sellaisen, hetken aikaa kuulosti kuin hän olisi selostanut mitä tahansa
360


komiteamietintöä, asiallisena, mutta silti sydämellä, ei Boija voisi tehdä mitään ilman sydäntä.
Rosan sydän sen sijaan oli pysähtynyt keskiviikkona, samana päivänä kun olimme tavanneet Zurgazin puistossa. Leonid ja Rosa olivat edelleen Englannissa, olivat odottaneet että sää viilenisi, Rosan terveyden takia he olivat valinneetkin uuden asuinpaikkansa. Heidän oli pitänyt palata syksyllä Englannista Moskovaan kahdenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen, pois kytevän sodan jaloista. Mutta myös Englannissa oli ollut kova helle monta viikkoa, Rosalle liian kova, kohtaus oli tullut yöllä, sydän oli vain lakannut lyömästä.
Kaiken surunsa keskellä Boris jaksoi huolehtia meidän voinnistamme, Marinastakin, ja minä lupasin tulla Peredelkinoon heti kuin Borikselle vain sopi. Hän muisti että syntymäpäiväni oli tulevana viikonloppuna, aioinko juhlia? hän kysyi. Paras ikä, elämä yhtä juhlaa, kaikki vielä edessä, nauti siitä, Aljosa, hän sanoi ja kuulosti taas omalta itseltään, nauti jokaisesta hetkestä. Ja muista sanoa läheisimmillesi että rakastat heitä. Se on tärkeintä, Aija. Ja muista, että minä pysyn sinun ystävänäsi, tapahtui mitä tahansa. Minä en ehtinyt sanoa hänelle mitään, kun hän jo laski luurin, mutta uskoin, että hän tiesi muutenkin mitä tunsin häntä kohtaan.
Emäntä kysyi, olinko saanut huonoja uutisia, kun jäin puhelin- pöydän viereiselle jakkaralle istumaan. Se oli lasten jakkara, tajusin vasta nyt, että näytin siinä hullunkuriselta pitkine raajoineni, hyasinttipojallekin se oli taatusti jo pieni, kissoille korkeintaan sopiva, ja kissat kiehnäsivätkin jaloissani, mitä ne haistoivat minusta.
Kerroin, että ystävä on menettänyt perheenjäsenen. Nainen teki ristinmerkkiä mutta katkaisi eleen kesken kaiken, ja sanoi vain äkkinäisesti, otan osaa, toveri. Ei se edes ollut minun suruni, surin toisen surua, mutta tunsin miten sen kääntyi minussa kuin kipuunsa heräävä eläin, miten se saikin minutkin lakoamaan näin, tuntui etten jaksaisi sitä kantaa. En ollut koskaan tavannut Rozalia Isado-
361


rovnaa, kuuluisaa konserttipianistia, joka oli jättänyt uransa miehensä taiteen vuoksi, seurannut häntä maanpakoon ja kuollut lopulta miehensä vierelle.
Yhdelle viikolle kaksi kuolemaa, kaksi kertaa elämä vetäytyi minun käsistäni, kuin maljakko olisi liukunut otteestani enkä olisi ymmärtänyt ottaa siitä kiinni. Ja tilalle aukeni musta läikkä, joka suureni, se imi kaiken itseensä, niityn, perhoset, auringon.
Naapurin emäntä ei poistunut heti vaan jäi kapeaan porstuaan. Sanoin että lähtisin aivan pian, kunhan ensin tokenisin, ei hätää, istu vain, haluatko jotain, teimme limonadia juuri, Sasa, haepa toverille limonadia, en ollut huomannut että poika piilotteli äitinsä hameen takana, kuin nainen olisi ravistanut hänet sieltä esiin, poika osasi todella tekeytyä näkymättömäksi, tässä talossa oli korvia ja silmiä kaikkialla, niin se oli, kuunnelkoon, ei minulla ollut mitään salattavaa.
Poika toi lasillisen vihreää limonadia, se oli tehty kurkusta, äiti valisti, eikö olekin hyvää, sanoin rohkeasti, kyllä, vaikka se maistui kasvonaamiolta, poika joi kuin olisi ollut kuolemassa janoon, koko lasin kerralla. Annoin oman lasini takaisin naiselle, ja silloin hän sanoi tuimasti, ääntä madaltaen, hiukan pelokkaasti: Pitäkää varanne, toveri. Kohautin olkapäitäni, kuinka niin? Nainen ei voinut sanoa enempää, ohjasi minut ovelle, hyvä ettei työntänyt minua ulos kuumuudesta hautovaan pihaan.
Marina oli huoneessaan, oli ollut koko aamupäivän, istui vuoteen laidalla tuulettamattomassa kopissa, kuin ei olisi yksin päässyt ylös, tipahtaneiden tulipäiden rei’ille polttamat lakanat kuin hirttoköysiksi kiertyneinä, vaikka olin pyytänyt häntä vaihtamaan illalla likaiset puhtaisiin, minunko sekin olisi pitänyt tehdä, ja lattialla kaukalollinen tupakantumppeja, hän olisi kohta polttanut koko tu- pakkamassin, jonka olin viikoksi tuonut, eikä ehkä ollut syönyt mitään, haistoin tympeän limakalvon kitin tupakan löyhkän lävitse.
Rozalia Isadorovna on kuollut, minä sanoin ja varoin astumasta kynnyksen yli, en osannut suru-uutista sen enempää pehmen¬
362


tää, minusta ei ollut sellaiseen enää, ei edes Boriksen ystävällisestä pyynnöstä. Marina katsoi minua kuin olisin häirinnyt häntä kesken tärkeän päätöksen, valinnan jossa oli kyse elämästä ja kuolemasta, painoton vai painollinen, vaiko kesuuran paikka, mutta tuskin hän työtä teki, en usko että teki, ei ollut tehnyt täällä koko aikana. Boriksen äiti, lisäsin, muistatko. Konserttipianisti kuten Maria Meyn.
Minä tiedän hyvin kenen äiti, Marina vastasi ivallisesti ja sai heti minut tuntemaan itseni typeräksi, mitä minä osaisin puhua kuolemasta, mitä elämästä, mitä kenestäkään ihmisestä. Äiti hyvinkin, äiti jota poika ei halunnut mennä tapaamaan kun matkusti bolsevikkien juoksupoikana Euroopan halki, Marina aloitti sitten, ei kehdannut varmaan näyttää naamaansa. Ja suuttui minulle kun uskalsin hänelle siitä sanoa. Nyt hän varmasti suree, omaa rakasta äitiään, mies parka.
Kaikki nämä sanat melkein yhdellä uloshengityksellä, kuin näyttämöllä, ja mikä näyttämö, sairasvuode ennemminkin. Mies parka. Boris raukka. Mitä hänen sitten pitäisi tehdä? kysyin, sinustako hän ei saisi surra, mietin mutta jätin sanomatta, se olisi turhaa, vain Marinallako oli oikeus surra, ja mitä, elämätöntä elämää, kirjoittamattomia runoja. Marina ei huomauttanut minulle mitään vierailusta, joka jäisi toteutumatta, hän oli tiennyt paremmin, aina tiesi, hänellä oli varaa olla vahingoniloinen, olisin varmaan kaatanut natsasangon hänen sängylleen, jos hän olisi niin tehnyt.
Saa olla Rosa iloinen, ettei hänen tarvinnut nähdä tätä kaikkea ennen kuolemaansa, Marina sanoi sen sijaan, en minäkään olisi halunnut nähdä, helvetin seitsemättä piiriä jonka te luulette olevan kadonnut Atlantis. Hän katsoi minua syyttävästi niin kuin kaikki hänen pettymyksensä olisivat minun syytäni, sekin että hän oli joutunut nousemaan SS Maria Uljanovaan ja matkustamaan tänne asti, parempi Rosankin on nyt siellä missä on.
Otin hänen sankonsa, se haisi ruumiille, ja avasin ikkunan. Hän pidätti hengitystään niin kuin uhmaikäinen lapsi, joka haluaa saada tahtonsa lävitse. Hän oli päättänyt että voisi ainoastaan pa¬
363


hoin, mitään lievennyksiä ei hyväksyttäisi. Sinä ainakin osaat tehdä hidasta kuolemaa, sanoin sitten, oletko ajatellut tukehtua tähän huoneeseen? En ainakaan koeta huijata sitä valheellisella onnella niin kuin sinä, hän sanoi. Ja minä olin äitini kuolinvuoteen vierellä loppuun asti, kestin koko esityksen. Kuin hän jo valmiiksi syyttäisi minua siitäkin, että en taatusti olisi hänen vierellään kun hän tekisi kuolemaa, no en, en varmasti olisi.
Onko sinulla jotakin Borista vastaan? kysyin samalla kun vedin lakanat hänen vuoteestaan, täältä saisi viedä ulos tuulettumaan kaikki vuodevaatteet, täkit ja tyynytkin, seitsemäs piiri, sen hän osasi rakentaa ympärilleen aivan itse.
Se mies kuvittelee tietävänsä elämästä kaiken. Mutta kuolemasta hän ei ymmärrä mitään, Marina vastasi, ja siirtyi sängyn reunalle jolta käsin antoi minun tehdä työni, kuin olisin hotellin kerros- siivooja, mutta tästä pestistä ei tippiä eikä kiitosta heruisi, sen tiesin hyvin ennestään.
Sitähän sinä voit hänelle sitten opettaa, minä sanoin.
Hän ei kuuntele minua enää, Marina valitti. Kaikki muut menivät minun edelleni, kun hän vieraili Pariisissa. Hyvä etten joutunut erillistä audienssia anomaan.
Boris oli Pariisissa todella sairas, minä puolustelin, tuskin jaksoi koossa pysyä. Hän ei halunnut tavata ketään. Ja kaikkein viimeiseksi hän halusi huolestuttaa vanhempiaan, näyttäytyä heidän Berliinin-kodissaan siinä kunnossa.
Sinäkö tunnet hänen sielunsa noin läpikotaisin, Marina kiihtyi nyt, sinäkö hänet tunnet minua paremmin? En vastannut, minun ei tarvinnut vastata, hänelle minun ei tarvinnut raportoida Boriksesta, hänen silmissään olin pelkkä kiijeenkantaja, arvoton viestinviejä, mutta minä todellakin tunsin Boriksen paremmin kuin Marina, en vain kirjeiden intohimoista Borista vaan myös todellisen, oikean Boriksen, hänen äänenpainonsa ja hengityksensä rytmin.
Oliko hänellä oikein joku diagnoosikin sille sairaudelleen? Marina alkoi sitten udella, jotenkin sovittelevammalla äänellä. Hermo¬
364


romahdus, minä vastasin, hän oli kärsinyt unettomuudesta yli vuoden, psykasteeninen neurastenia lääketieteelliseltä nimeltään, kyvyttömyys hyväksyä todellisuutta sellaisena kuin se on, enkä voinut olla lisäämättä, että luulen että se on sinulle tuttu tauti myös.
Hyvin olet oppinut tsekan termit, hän syytti, sairashan minäkin olen, häiriö teidän systeemissänne. Ilmianna minut heille saman tien, minulle on samaa, makaanko leirillä vai olenko täällä teidän vaivoinanne, kun ette selvästikään ole minua tänne halunneet. Sen verran minä osaan lukea sinua, sinun myötätuntoasi omaa äitiäsi kohtaan, lähimmäisenrakkautta.
Puristin ovenkarmia niin että se olisi voinut irrota, saisikin irrota, se irtoaisi ellen kohta kääntyisi pois. Viimeisen raamatullisen sanan hän sanoi niin kuin se olisi ollut jokin inhottava olio hänen suussaan. Ei Marina, minulla ei ole teistä mitään ilmiannettavaa, minä vastasin, ihmeellisen rauhallisesti, ja rauhallisesti myös jatkoin, ihmeissäni omasta selkeydestäni: ja rakkaudesta minä sanon sen verran että ainakaan te ette ole osannut elämässänne rakastaa mitään muuta kuin omaa sieluanne, ja se on läpikotaisin häijy ja itsekäs. Ja muissa osaatte rakastaa vain omaa kuvaanne. Toivottavasti minä osaisin rakastaa omia lapsiani paremmin enkä kadehtisi heidän rakkauttaan ja onneaan, niin kuin te teette.
Marina ei katsonut minuun, tavoitteli hermostuneesti tupak- kavehkeitään, mutta pussi oli tyhjä, samoin hänen kätensä. Enkä minä tulisi niitä täyttämään.
Ennen kuin kumpikaan ehti jatkaa, kuulin että joku tuli pihasta käytävään ja lähti kulkemaan huonetta kohti. Pian Seijoza oli ovella, keskeytti anteeksipyytäen, mutta ei ehtinyt astua sisään, kun Marina sanoi ettei tahtonut nähdä kumpaakaan meistä, tSekan murhamiehistä. Ei kumpaakaan, ja me lähdimme ennen kuin hänen piti pyytää meitä erikseen poistumaan huoneestaan. Me menimme, tupakkasangon vein mukanani.
365


Ulkona en pystynyt pidättelemään itkuani, paha olo ryöpsähti ulos, yksi kaksi kolme, sotilas ei itke, mutta mikään mantra ei auttanut siihen. Seijoza oli muuttunut avuttoman näköiseksi kuin nesteestään tyhjentynyt suolakurkku. Hän tiesi miten osasimme piinata toisiamme eikä voinut sille mitään, ei ollut voinut koskaan, me olimme häntä vahvempia. Mutta kun hän alkoi esittää surumielistä elokuvaklovnia, niistin kyynelet sisääni, hengitin päättäväisen hymyn kasvoilleni, ei se mitään ollut, hän ei tiedä mistään mitään, sanoin, pitää tottua taas, hänen kanssaan elämä vain on mustista mustinta.
Miehet olivat viimeistelleet sermin, siinä oli saranat ja kaikki, vanhoista ovista irti ruuvatut, ja saaneet pingotettua kehikoiden väliin kellastuneen lakanakankaan, se oli hutera mutta pysyi pystyssä tasamaalla. Seijoza avasi ja sulki rakennelmaansa, koetti ilahduttaa minua Buster Keatonin ilmeettömyyttä matkien.
Pienat on vielä lakattava, hän sanoi ja nosti tomaattitarhalta työmiehiltä jäänyttä avattua lakkapurkkia, sitten saat sinä ryhtyä hommiin. Ja varo ettet astu maalipurkkiin. Isä jaksoi aina muistuttaa vanhasta onnettomuudesta, joka kerta kun jokin maalipurkki oli lähietäisyydellä, ikään kuin olisin aina valmis työntämään jalkani sen sisään ja kompuroimaan maalinroiskeissa pitkin maailmaa, Hippopotamus, vaatteistaan ulos kasvanut kömpelö tyttö, turkoosit askelet tsekkiläisen mökin kiveyksellä, minun ensimmäinen maalaukseni, mutta nykyään se nauratti, enkä minä kosketan ajatellut että tuossa hauraassa ja hintelässä miehessä olisi sellaista voimaa että hän saattaisi heittää minut kaaressa ilmaan, lennon minä muistin, en putoamistani maahan.
Olimme yhtä mieltä myös siitä, että koko sermi täytyisi maalata, ei se tuollaisena Marinalle kelpaisi, jos nyt kelpaisi ollenkaan, eihän se mikään siro japanilaiskapistus tosiaan ollut. Pensselit löytyivät vajasta, mutta aidankoijaajat olivat jättäneet ne putsaamat- ta ja ne olivat kuivuneet tönköiksi.
366


joiksi hänen piti tulla meidän perässämme tänne? minä puuskahdin, en kyennyt enää hillitsemään itseäni, hän on tuominnut meidät molemmat ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä, sinäkin olet muuttunut pelkäksi anteeksipyynnöksi koko mies. Eikä sekään riitä hänelle. Onko hän antanut sinun edes kertoa, miten kaikki tapahtui?
Marinalla on kaikki oikeus vihata minua, isä sanoi ja penkoi laatikoltaan, se mitä Ranskan poliisi minun lähtöni jälkeen kertoi Lausannen attentaatista riittää hänelle, hän jatkoi, niin paljon kuin hän poliiseja inhoaakin. Muuta hän ei halua kuullakaan. Sinä olet murhaaja, Marina sanoi minulle jo ensimmäisenä iltana kun he tulivat tänne, sinä jota minä olen rakastanut enemmän kuin omaa elämääni.
Seijoza puhui alistuneesti, mutta minua suututti hänen puolestaan, teki mieli ravistella häntä. Hän oli aina lojaali Marinalle, kaikille, ei koskaan sanonut pahaa sanaa kenestäkään, Marina teki senkin hänen puolestaan. Marinan rakkaus, tai se mitä hän sanoi rakkaudeksi, ei ollut ollut pitkään aikaan muuta kuin nöyryyttämistä ja kahlitsemista, mutta isä ei halunnut nähdä sitä.
Seijoza löysi laatikosta kaksi käyttämätöntä pensseliä, ja pääsimme aloittamaan työn. Vedin isän perässä ensimmäiset vedot puupinnalle. Lakan pinteä haju etoi. Kysyin, oliko hän koskaan ajatellut että jättäisi Marinan. Isä ei vastannut heti, jatkoi lakan sutimista, ja pelkäsin että kysymykseni loukkasi häntä.
En ollut kysynyt sitä häneltä koskaan aikaisemmin, mutta olin Pariisissa luullut että hän tekisi sen, Marina työnsi häntä luotaan samalla voimalla kuin sitoi minua velvollisuuksilla itseensä. Kun Seijozan toinen elämä paljastui minulle, ajattelin että hän olisi hyvin voinut lähteä Veran tai jonkun muun tyttönsä matkaan ja jättää äidin ja Murin, hän olisi voinut tehdä sen aivan hyvin, eiväthän he edes nukkuneet samassa vuoteessa, heillä ei ollut mitään muuta yhteistä kuin osoite.
On sellainenkin aika ollut, hän avasi lopulta suunsa, mutta siitä on kauan. Jouluna kaksikymmentäkolme. Sinä tuskin muistat.
367


Seijoza oli väärässä. Muistin sen joulun hyvin. Olin silloin Bo- gengardtsien koulussa. 1923, niin olin kirjoittanut Moskovan Taideakatemian hakulomakkeeseenkin, ja se oli ollut virhe, valkoinen tahra elämäkerrassani, ja ainoa kerta kun Marina oli päästänyt minut kouluun opiskelemaan.
Vuokraisännän perheellä oli kala pesuammeessa, minä naurahdin, elävä karppi. Sillä perheellä jolta olitte vuokranneet asunnon ja joka asui alakerrassa, muistatko? Halusin päästää kalan vapaaksi, mutta se oli jo kadonnut, haju vain jäi, muistin vieläkin kalan penseän metallisen löyhkän ja minua alkoi oksettaa. Ja Marina inhosi niitä mustiksi petsattuja goottihuonekaluja ja verhoja ja pöytäliinoja, saksalaista porvaristilpehööriä, arvokkuuden jäljittelyä, jatkoin, miten muistinkin sen huoneen niin hyvin, paremmin kuin Bogengardtsien nukkumasalit ja koululuokat kasarmilla. Ja Marina keräsi sielläkin pois näkyviltä koriste-esineet, heitti valkoisia lakanoita kiijavimpien huonekalujen päälle, silloin hän vielä välitti, miltä ympärillä näytti. Enkä voinut sanoa hänelle, että pidin niistä huonekaluista, vaikka ne öisin muuttuivatkin murehtiviksi ja huokaaviksi keijäläiseukoiksi.
Ja meillä oli vuokraemännän kuusi, joka roikkui jalastaan katossa, niin kuin tsekeillä on tapana, Seijozakin alkoi muistella, teistä molemmista se oli aivan outo, mutta minusta se oli juuri niin kuin pitikin, niin kaikki oli mennyt, elämä ylösalaisin, koristeet roikkuivat silti samoin päin kuin aina ennenkin.
Olin päättänyt että eroaisimme kun loma olisi ohi, Seijoza vakavoitui, ja sinä jatkaisit koulua Bogengardtseilla, Marina saisi vapautensa ja sen halpahintaisen romanssinsa. Minä olin este hänen todelliselle elämälleen, niin hän sanoi. Myllynkivi hänen kaulassaan. Hän sanoi odottavansa lasta. Talle ihmiselle.
Tiesin kenestä isä puhui, vaikka hän ei ollut koskaan aikaisemmin viitannut minulle sanallakaan tähän romanssiin, ei sittenkään kun Konstantin Rodzevitä oli tullut Pariisiin ja ryhtynyt työskentelemään liitossa samoissa peitetehtävissä kuin Seijoza ja he olivat
368


molemmat tapailleet Vera Suvtsinskia toisiltaan sitä mitenkään salaamatta. Se oli aivan avoin kilpailu, josta Vera nautti silmin nähden, vaikka ei tiennytkään että oli kyse vanhasta velasta. En kertonut sitä koskaan Verallekaan. Minun kuulteni Marina ja Seijoza eivät koskaan puhuneet Konstantin BoleslavovitSista, he luulivat etten tiennyt, Marinakin kuvitteli etten ollut huomannut, kuinka hän oli antanut sen köyhän miehen Casanovan vietellä itsensä, mies oli pelkkä teeskentelijä, minä olin nähnyt sen heti, olin yhtä hyvä näyttelijä kuin hän.
En voinut uskoa, että kaikista ihmisistä Marina oli valinnut sen miehen, Seijoza jatkoi kiihtyneenä, kuin kaikki olisi tapahtunut vasta hetki sitten. Ja minä olin tuonut hänet kotiini kuin veljen ja uskonut kaiken mitä hän puhui, kaiken mitä hän kertoi konstanti- nopolilaisen äakkipöydän ympärillä valkoisille veljilleen, että kuului meihin, oli taistellut Wrangelin joukoissa siellä ja täällä ja tullut laivalla Gallipoliin ja nähnyt nälkää niin kuin me muutkin. Minä uskoin teidät hänen huomaansa, oikein pyysin pitämään huolta. Ja totta tosiaan hän täytti pyyntöni.
Lähes kaikista muista Marinan rakkausjutuista Seijoza veisteli vitsejä siinä missä Marina itsekin. Olimme molemmat oppineet jo kauan aikaa sitten, että Marina roihahti yhtä nopeasti romansseilleen kuin niihin kyllästyi, ne olivat harvoin muuta kuin hänen mielikuvituksensa luomusta, sama juttu joka kerta, kuin Jeesus viikunapuun kohdatessaan, mutta hänen säkeensä vaativat sitä kuin maa lannoitetta, uuden runon ehtona oli aina uusija ylimaallinen kohde, joka yhdistäisi maan ja taivaan, kielen ja sielun, se oli hänen runousoppinsa, ja kaikki ihmiset, me mukaan lukien, olimme vain käyttötavaraa, statisteja hänen suuressa näytelmässään. Meidät oli yhtä helppo sysätä syrjään kuin näytelmän lavasteet. Tämän opin olimme omaksuneet hyvin, sen ehdoilla elämä meni eteenpäin, se takasi kuohujen ja suvantojen vaihtelun, työrauhan, ja lopulta myös uuden runon, runoelman, lunastuksen, pelastuksen, messiaanisen rauhan.
369


Sitä ennen Marina oli antanut merkityksen koko elämälleni, isä sanoi nyt rauhoittuneemmin, hän tiesi itsekin ettei saanut kiihtyä, ja veteli lakkausta pienoihin keskittyneesti, ilman Marinaa en ollut mitään, mutta olin mielelläni maa, josta hän voi kasvaa, kaikki hänen säkeensä, Seijozan sanat tulivat mietittyinä lauseina, kuin kirjeessä, ja se että hän odotti minua sinun kanssasi, piti minua hengissä, jaksoin pelastaa haavoittuneita taistelutantereelta, ja pitää itseni ihmisenä Gallipollin maakuopissa pakkasöinä ja nälänhädässä. Ja kun tapasimme sodan päätyttyä uudestaan, minulla oli varmuus siitä, että minulla on paikkani tässä maailmassa, olin sitten valkoinen tai punainen, ja olipa Marinalla menossa yksi tai viisi romanssia, niin kuin hänellä heti Berliinissä oli, nielin sen kaiken, vaikka se tuntui siltä kuin olisin sullonut itseeni palavia keihäitä.
Marinan Berliinin romanssit minä muistin. Minut oli vihitty rakkaussuhteiden yksityiskohtiin kuin kanssarikollinen enkä ollut edes ajatellut että Seijoza olisi niistä kärsinyt. Helikon, Slonim - ja Boris Leonidovits, kiihkein kaikista, vaikka paperilla ainoastaan, Marinan suurella sielujen kartalla.
Sinun asemaasi en osannut aluksi asettua ollenkaan, Seijoza jatkoi, olit minulle kuin vieras lapsi, vaikka puhuit hänen sanojaan, ajattelit hänen säkeillään, ja silti outo, aikuisempi kuin me molemmat yhteensä, liian viisas meidän lapseksemme.
Kuuntelin, isä ei ollut puhunut minulle koskaan näin, ei edes sinä pitkänä talvena, jonka me asuimme tässä talossa yhdessä, eikä kukaan estänyt meitä puhumasta kaikkea mitä halusimme. Siitä syystä minä halusin lähettääkin sinut leirille, Seijoza jatkoi, muitten lasten pariin, että hän ei kuormaisi kaikkea onnettomuuttaan sinun niskaasi. Sen ensimmäisen talven aikana, kun elimme jälleen yhdessä, minä aloin nähdä, mitä hän sai sinut tekemään: olit vasta kymmenvuotias mutta teit kaikkesi pitääksesi hänet jaloillaan, hän ei olisi selvinnyt mistään ilman sinua. Ei sellaista voi vaatia lapselta. Hän sanoi, että se oli symbioosia, mutta minusta hän imi sinusta kaiken elämän kuin loiskasvi. Ja kun et leirillä ollut enää hänen
370


alamaisensa, hän kosti sinulle samalla tavalla kuin oli tehnyt minulle, kun oli nähnyt etten ollut hänen suuri sotasankarinsa, niin kuin siinä kuvassa jota hän kantoi minusta medaljongissaan, ja alkoi tehdä sinusta samanlaista mitättömyyttä kuin minusta. Joululomalla Bogengardtsien luona hän jätti sinut aivan yksin, minä näin sen, mutta sille asialle en osannut tehdä mitään, Marinan silmissä et kuulunut enää hänelle vaan koululle, niin kuin muutkin orpolapset. Mutta minä olen aina havahtunut asioihin liian myöhään, voidakseni enää muuttaa mitään.
Seijoza nieleskeli, näin ettei hän tiennyt miten jatkaa. Hän keskittyi irrottamaan siemenhahtuvia, jotka olivat takertuneet lakka- pintaan. Sanoin että olihan hän tehnyt asialle jotakin, eikö juuri hän ollut sanonut, vaatinut, että minut piti lähettää kouluun, muistin miten Marina oli vastustanut sitä. Mutta tuntui kuin isä ei olisi kuullut, Marinan suhteen minä olen aina ollut avuton, hän jatkoi itsensä ruoskimista. Kaikkein avuttomin olin katsellessani hänen itsepetostaan: rakastuminen toisensa jälkeen lääkkeeksi tautiin, jota ei osannut potea.
Isä katsoi minua yhä avuttomasti, syyllisesti. Miksi ette eronneet? kysyin uudestaan. Miksi et vain jättänyt häntä? Varsinkin Pariisissa ihmiset tekivät sitä, vaihtoivat kumppania kuin kanta- ravintolaa.
Kun se romanssi päättyi, Marina ei olisi selvinnyt ilman minua, Seijoza selitti, hän olisi näännyttänyt itsensä. Olet myllynkivi minun kaulassani, niin hän sanoi, isä toisti, kun kertoi rakastuneensa tähän minun niin sanottuun parhaaseen ystävääni. Hän sanoi että se mies oli opettanut hänelle, kuinka elää, elää isoilla kiijaimilla, hengittää, olla nainen, ihminen. Mutta kun myrsky kääntyi vastaiseksi ja Rodzevits jätti hänet, tai kun Marinalle selvisi että hän pelasi kaksoisroolia, että RodzevitS oli tsekan vakooja, joka oli lähetetty meidän luoksemme poliittisia mielipiteitämme urkkimaan, ja hänen oli jätettävä se surkimus, en tiedä miten se lopulta meni, silloin minun roolini oli selvä: minun oli oltava hänen pelastusren-
371


kaansa, otettava hänet vastaan, jäätävä hänen luokseen, jotta hän pysyisi hengissä, jotta hän voisi kirjoittaa runoelmansa, sen josta hänet muistettaisiin, kaikkien eroavien naisten itkuvirren, kodittomien tragedian, ja minun aisankannattajuuteni monumentin. Runoelman jossa mitättömästä kukkulasta tuli titaanien vuoristo. Mutta otin roolini vastaan kyselemättä. Siihen hän oh minut nimennyt jo kauan aikaa sitten, kun oli rakastunut ensin siihen nais- runoilijaan ja sitten Osip Emeljanovitsiin, minä oli hänen pelastus- renkaansa silloin kun muut hylkäsivät hänet. Enkä voinut jättää häntä sinun niskoillesi, että olisit hoivannut hänet tästäkin murhenäytelmästä jaloilleen. Ja niin on ollut sen jälkeen, emme uskalla päästää toisiamme vapaiksi, koska pelkäämme. Meitä ei yhdistä vahvuus, eikä vapauskaan niin kuin hän yhä luulee, vapaus valita toisemme jokaisena päivänä, vaan heikkous olla valitsematta toisin, mikään muu ei meitä pidä yhdessä. Ja niin hukumme yhdessä tai pelastumme yhdessä.
Mutta eihän sinun olisi tarvinnut jäädä enää pitkään aikaan, minä jatkoin, te elitte aivan erillisiä elämiä melkein vuosikymmenen ajan. Mutta me olemme yhä perhe, Hipposeni, Seijoza vastasi lempeästi, ja sai tyynnytettyä minut pelkällä katseella niin kuin lapsena. Sitä ei mikään vähennä. Ei edes se että me olemme lakanneet rakastamasta toisiamme. Meidät on solmittu yhteen sellaiseksi umpisolmuksi, jonka saa auki vain leikkaamalla, ja silloin katkeamme kaikki, minä en halua sellaista tehdä. Ja olisiko Marina voinut jäädä yksin Pariisiin? Kun oikea työni tuli päivänvaloon, hän menetti kaiken mitä hänellä oli, vanhat tuttavat eivät tervehtineet, kaikki Pariisin venäläiset hylkäsivät hänet, sekä valkoiset että punaiset, kuka häntä olisi siellä auttanut, kaikkiin mesenaatteihinsa hän oli polttanut siltansa oman ehdottomuutensa vuoksi. Ainoa ihminen johon hän enää piti yhteyttä oli Anna Teskovä Prahassa. Ainoa nainen joka jaksoi ottaa vastaan Marinan vuodatukset, hurmion ja epätoivon ja almujen anelun. Muita ystäviä hänellä ei kai enää ollut. Ja minun vuokseni hän oh maanpakoon päätynytkin,
372


joutunut kulkemaan kaksikymmentä vuotta kodittomana, ilman kieltä, ilman lukijoita. Eikä hänellä edes ole enää kotimaata johon palata. Ei minunkaan velkani hänelle aivan pieni ole.
Ja sinä uskot häntä! minä sanoin kiihtyneenä, niin hän uskotte- li minullekin, piti minut sillä piikanaan. Hän tekee sinusta syypään onnettomuuteensa, kun ei pysty katsomaan itseään!
Olen rakastanut Marinaa, olen rakastanut häntä enemmän kuin omaa elämääni, hän sanoi lopulta, mutta en usko että rakastan enää, en ole rakastanut pitkään aikaan. Mutta koska rakkauden ulkopuolella ei ole mitään, pelkkä pimeys ja kaaos, meidän on uskoteltava itsellemme ja toisillemme että sittenkin rakastamme, esitettävä sitä jokainen päivä, mikä kauhea leikki.
Isä laittoi käden minun hartioilleni, puristi, mutta onneksi minulla on sinut, Hipposeni, sinut ja Lilja ja kaikki tämä, maa ja taivas, Venäjä! Ja se, että voin hengittää, tätä ilmaa, tätä kaikkea, näitä mäntyjä. En minä ole onneton vaikka elämäni onkin eriparinen, ei rimmaa minkään kanssa.
373


Öisin linnut puhuvat Borisoglebski pereulokin ainoassa lämmitetyssä huoneessa, lentävät ulos ja sisään minun unestani. Minä olen vapaa rakastamaan ketä haluan, suutelemaan ketä haluan, antamaan omaisuuteni kenelle haluan.
Sen mekon hinnalla
olisit saanut kuukauden jauhot.
Hoida vain omat rakkautesi. Minä hoidan omani.
Olet vienyt veljemme. Sinun takiasi hän joutui lähtemään. Ei kestänyt noita sinun juttujasi.
Itse otettua vapautta, halpaa vapautta.
Kallista! Katso miten paljon satutat meitä. Miten veljeämme!
Me olemme vain yrittäneet auttaa, mutta sinulle ei mikään kelpaa. Olisitte auttaneet kun oli sen aika. Miten sinä toisen lapsen tähän maailmaan oikein hankit kun et osaa ensimmäisestäkään yksin pitää huolta. Niin te sanoitte minulle.
Shh, hän kuulee, herää vielä.
Ja sehän nähtiin, et saanut lastasi edes pidettyä hengissä, hummasit vain kaikkien kanssa, naisten ja miesten, hyvä ettet hevostenkin kanssa. Ja sinun kuolevat ennen kuin ovat syntyneetkään. Mutta minä menen nyt, olen Puskinin hevonen, Puskinin valkoinen hevonen enkä pelkää kuolemaa. Se on minun värini, musta, musta.
Kaikissa huoneissa ne pyrähtelevät, mustat ja valkoiset linnut, eivät osaa ulos ikkunoista.
374


Bolsevo
Elokuu 1939
Tiesin mitä maalaisin sermiin. Männynoksan, etäisen vuoren, aikaisen auringon valon.
Luonnostelin kuvan nopeasti. Se oli minulla mielessä kirkkaana näkymänä.
Tyttö seisoo vuorenrinteellä. Hän kantaa käsissään jotakin, ei, hän on laskenut vesisangot käsistään maahan, vaikka hänellä on kiire, tiskit odottavat vettä, kukat kastelemista, hän on tunnollinen tyttö, tekee kaiken mitä pyydetään, on kiire, juna lähtee pian, on mentävä ja tehtävä. Mutta hän seisoo nyt tässä, katsoo miten aurinko nousee toisten vuorien takaa, hän haluaa nähdä kaiken tämän vielä kerran ennen kuin se katoaa, hän on tässä eikä osaa kuvitella sitä paikkaa, missä hän on huomenna, ja hän miettii, minne kaikki tämä menee, kun huominen alkaa, kun hän on poissa, minne mennyt menee. Nämä puut, niiden kaikki vihreys, tämä ruoho, lakkaako se kaikki olemasta kun hän on poissa.
Mutta se ei lakkaa. Ei ole lakannut vieläkään. Tyttö seisoo yhä siellä, vuorenrinteellä, ja odottaa huomista, sitä mitä ei voi tietää.
En maalaa tyttöä, mutta näen hänet, hän ei näe minua. Hän näyttää tutulta ja vieraalta yhtä aikaa, hänen silmistään voi nähdä kaiken, koko maiseman, kuinka myrsky on myllertänyt, mata¬
375


la kylä, loppukesän ruoho, riivityt oksat ja kaatunut puu, männyn voiset säleet märällä nurmikolla, kukkien revityt mekot. Vuoret ovat silti edelleen kuin nukkuvien koirien vierekkäiset selät. Tyttö kastelee pelakuun, hän tietää ettei se selviä talvesta ja silti hänen on jätettävä se tähän maisemaan, vuorien väliin, hän ei voi ottaa sitä mukaansa. Hän kuiskaa pelakuulle salaisuuden, jonka vain hän tietää, ja nyt pelakuu tietää sen myös: Marina ei rakasta minua enää. Mutta minä en voi näyttää hänelle että tiedän sen. Hän ei kestäisi sitä. Ja niin tyttö leikkautuu irti maisemasta kuin paperinukke ja paiskautuu ajan virtaan, jokeen joka virtaa kahteen suuntaan.
Moravskä Trebovässa unohdin pelakuun, unohdin myös Marinan ja kaiken mitä hän oli opettanut minulle, unohdin teitittelyn ja runojalat ja kreikkalaisten jumalien nimet. Unohdin myös valkoisen hevosmiehen vuorella, hänen naurunsa, Aija ei taida olla mikään tavallinen lapsi Bogengardtsien koulussa kaikki oli toisin: viisikymmentä laveria, viisikymmentä valkoista sielua, viisikymmentä valkoista sydäntä, viisikymmentä hengitystä.
Tein kaikkeni että olisin osa suurta tyttöjen joukkoa, heidän kaltaisensa, muutin puheeni, ajatukseni ja rytmini kolmessa kuukaudessa. Olin muuttunut näkymättömäksi mutta samalla paljon voimakkaammin olemassa olevaksi. Sama tunne vieläkin paraatien keskellä, metrojen ruuhkassa: laajenen ja olen olemassa itseäni suurempana kaikkien näiden ihmisten keskellä, minä elän ja hengitän.
Kun Marina ja Seijoza tulivat kaupunkiin jouluksi, he tulivat yhdessä, mutta en nähnyt heidän kertaakaan katsovan toisiaan. En edes silloin kun Seijoza jatkoi iltaisin kertomustaan Leijonan, Ilveksen ja pienen Hippopotamuksen seikkailuista Kublai Khanin maassa. He käyttäytyivät kuin eivät lainkaan olisi olleet olemassa toisilleen. He luulivat etten tiennyt, että en ymmärtäisi, mitä oli tapahtumassa. Mutta tietysti minä tiesin, kuuntelin heidän puhei-
376


taan vuokrahuoneen alkovissa öiden lävitse, kun he joutuivat jakamaan saman vuoteen ja silloin heidän oli pakko puhua myös keskenään. Esitin nukkuvaa, olin oppinut salakuuntelijaksi, sala- katselijaksi varhain, en koskaan vaipunut uneen ennen heitä. Ja he puhuivat, puhuivat minskiläisestä, Konstantin Rodzevitsista, joka yö.
Marina ei kestänyt olla siinä asunnossa, jossa piti olla hiljaa naapurien pelossa, jokainen yskähdys kuului seinien lävitse, Seijoza vietti päivisin aikaa Bogengardtsien kanssa, ruokailikin siellä. Me olimme Marinan kanssa jälleen kahden, mutta emme osanneet olla toistemme kanssa, kaikki sanat joita sanoin olivat vääriä, kaikki mitä tein oli liikaa, kävelimmekin eri rytmissä. Minulle hän ei puhunut enää Rodzevitsista, ei muistakaan romansseistaan niin kuin ennen, ei edes Boris Leonidovitsista. Ja Marinan silmät, minä tajusin sen sitten; vaikka olisin katsonut niihin miten, hän ei edes nähnyt minua.
Vein hänet kävelylle, halusin näyttää hirtetyn miehen aukion, kaiken mitä olin syksyn aikana nähnyt ja kuvitellut. Koko kaupunki oli jäässä, pysähtynyt ja lumen peitossa, barokkisuihkuläh- de, katot, tornit, renessanssifasadit. Hän vihasi kaupunkia, ei tahtonut olla siellä, vaikka ihmiset puhuivat saksaa. Määrin Triibau oli sen toinen nimi. Kaupunki ilman sielua, hän sanoi, sieluton saksalainen on pahin kaikista. Kävelimme siis metsiin, vuorille, tarvoimme lumessa, jota oli meitä vyötäisiin asti. Koetin puhua hänelle kaikesta mikä vain mieleeni juolahti, jotta olisin saanut takaisin sen Marinan jonka tunsin, puhuin sieluista, tähdistä, kohtaloista, tyttöjen salaisuuksista, rakkauksista joiden vuoksi olimme valmiita kuolemaan. Yritin saada hänet juoksemaan lumessa, tekemään enkeleitä, leikkimään uusia leikkejä joita muut lapset olivat minulle opettaneet, sokean kuljetusta, hirtettyä miestä. Mutta Marina ei kuunnellut minua. Hän ei nähnyt minua. Ei edes koettanut opettaa minua. En ollut osa häntä vaan vieras outo tyttö, tavallinen lapsi, hänelle täysin merkityksetön.
377


Kun Marina ja Seijoza palasivat Prahaan, samalla junalla mutta eri osoitteisiin, olin varma että en näkisi heitä kumpaakaan enää, että minun olisi muututtava valkoiseksi hanheksi tai kuljeksi tai joutseneksi, ja lennettävä heidän kanssaan yhtenä parvena pois, etelään, etelään, kaukaiseen Afrikkaan tai Kublai Khanin maahan niin kuin hylätyt kuninkaanpojat. Olin kauhuissani, mutta en voinut näyttää sitä kenellekään, en edes leirin isorintaiselle, punatukkaiselle emännälle. Ja niin minä sairastuin, niin kuin olin sairastunut kerran aikaisemmin, pelkästä tahdonvoimasta, että pääsisin pois leiriltä, eivätkä Marina ja Seijoza jättäisi minua, eivätkä he jättäisi toisiaan. Minä sairastun vain kun olen todella hädissäni ja todella tahdon, kun ruumiini tahtoo jotakin mitä sieluni ei ymmärrä tai vastustaa. Ja niin minä tein. Ja niin tapahtui: minun sairauteni yhdisti meidät jälleen, olimme taas perhe, kaikki kolme, Leijona, Ilves ja Hippoja palasimme Koiravuorien juurelle ja minä annoin Marinalle sanat ja silmukat, mitan ja painon, kudoin punaisia ja sinisiä saaleja, ja lumi suli ja ruoho kasvoi ja lumi satoi uudestaan ja sitten syntyi Mur, minun veljeni Georgi, ja me elimme elämämme onnellisina loppuun asti.
Eikä Mur ollut minskiläisen lapsi, vaikka Seijoza epäilikin sitä, ei Boriksenkaan, vaikka Marina toivoi niin. Mutta hän oli vain ja ainoastaan Marinan lapsi alusta alkaen. Ja oli Murin syy, ettei minun lapsuuteni silti palannut eivätkä säkeet, joilla olisin saanut voitettua takaisin Marinan rakkauden.
378


Talven lumisimpana päivänä olen unohtanut kaalin ja sakset ja Maitovaimon, eikä Irinakaan muista niitä, hän syö lunta niin kuin sokeria, ja se pitää meidät hengissä kaikkien talvien lävitse, hengissä ja iloisina kuin perhoset ja me laulamme, Irina ja minä ja Sonja, jota Marina rakastaa eniten maailmassa, tänään hän rakastaa Sonjaa, huomenna Pavel Antonovkaa, mutta tänään on Sonjan päivä ja niitä päiviä mekin rakastamme, sokeripäiviä, tanssipäiviä, tulipäiviä, jolloin me syömme lattialla niin kuin paimentolaiset, ja Sonjaa me rakastamme, sillä kaikki mitä Sonja tekee on oikein, ja me rakastamme hänen valkoisia käsiään, jotka tuovat sokeria ja tupakkaa ja taatelia ja rakkautta ja tanssia talon täyteen, miten rikkaita me olemme, ei ole meitä rikkaampia tässä maailmassa. Uunin pesään, uunin pesään, me laulamme, isoisä Ilovaitskin biedermeiersohvat, sveitsiläinen kello, valssin tahdissa, valssin tahdissa, Marina soittaa ja me valssaamme, ykskakskolykskakskol, kakskakskol, kakskakskol, kolkolkolkol, vasen kaks koi, musikaaliset tuolit, ja Sonja putoaa tuolilta ja Marina ottaa hänet vastaan, pitsihelmat vain pöllyävät, tuoli kaatuu, selkänoja rusahtaa rikki, ja he suutelevat ja nauravat ja taas he suutelevat, enkä minä huomaa kun Maitovaimo on ovella.
379


Soitto loppuu enkä minä ehdi tuolille, kun yritän pysyä musiikin tahdissa, Marina ja Sonetska vain ehtivät istumaan, ja Irina on turvassa, sillä hän on Sonetskan sylissä.
Maitovaimolla on tyhjät kädet, ei maitoa, ei perunoita, ei edes saksia. Tytöt, tyttöset, pikku lintuset, hän sanoo miehen äänellä ja ottaa meitä molempia käsistä kiinni.
Te saatte molemmat lähteä hänen mukaansa, sanoo Sonetska, emmekä me sano mitään kumpikaan, sillä hän on lumonnut meidät. Sillä kaikki mitä Sonetska sanoo on oikein. Maailman valkoisimmat kädet, maailman kauneimmat silmät ja punaisin suu.
Te lähdette molemmat minun mukaani.
Marina vain ei sano mitään.
Irina kävelee rappuset alas aivan itse koko matkan ja on iloinen, miten hän nauraa, maailma, ota meidät vastaan, valo.
Ja minä kävelen Irinan kanssa.
Te saatte maitoa ja sokeria joka päivä, Marina sanoo, maitoa ja sokeria.
Niin te pelastutte, hän sanoo, enkä minä kuule surua hänen äänessään.
Jumala teitä siunatkoon, sanoo Sonja ja tekee ristinmerkin, etteivät synnit ja kuolema häntä koskettaisi.
380


Bolsevo
Elokuu 1939
Lähdin hakemaan lisää värejä huoneestani. Ovi oli puoliksi raollaan ja luulin että Muija olisi huoneessani, mennyt vähin äänin nokkaunille, mutta sängylläni istuikin Mur Liljan suklaalaatikko avattuna ja sisukset levällään. Mutta tämä ei ollut Sudakin ukon antama laatikko, ei mikään makeisrasia enää, vaikka kannessa tsaarinaikaisen suklaatehtaan kuvitus olikin, vaan se paketti, jonka Lilja oli pyytänyt minua antamaan Marinalle, ja jonka olin kokonaan unohtanut, oli niin paljon kaikkea ja kiire, sata asiaa hoidettavana.
Katsoin poikaa kai julmistuneesti, olihan hän kajonnut luvatta tavaroihini, mutta hän ei säikähtänyt minua, ei vaikka olin läp- päissyt häntä edellisenä iltana, silmäili minua takaisin rauhallisesti ja kysyvästi kuin aikuinen, eikä väitellyt niin kuin yleensä, ja minusta tuntui kuin olisin nähnyt tuon katseen jossakin aikaisemmin. Mur selitti tyynesti, että hän oli tullut hakemaan lisää sarjakuvia ja oli nähnyt rasian pöydällä, oli ajatellut vain maistaa, miettinyt että olin eilen puijannut häntä, tuonut leikilläni vanhaa suklaata, ja oikeat ja hyvät olivat tässä, illan juhlaa odottamassa, eikä hän malttanut olla katsomatta sisään. Mutta suklaata rasiassa ei ollut. Sen sijaan sen sisällä oli jotakin muuta.
381


Tällaista, hän sanoi ja vetäytyi sivuun, vähän kömpelösti, aivan kuin poika olisi kesän aikana laihtunut, venähtänyt niin ettei hallinnut jäseniään enää samalla pyylevällä sulavuudella kuin tähän asti. En ehtinyt suuttua enempää, kun näin miten hän oli levitellyt laatikon sisällön huolellisesti sängylle: luonnonvalkoisen kellertyneen ja kauhtuneen takin, lakin ja pienet lapaset, hailakan- mustan paikatun mekon, kantapäistä virttyneet harmaat villasukat ja kovettuneen pieneksi pestyn villapaidan sekä linnun muotoisen hopeaisen korun. Ja kaikki asusteet oli aseteltu kuin valmiina puettaviksi. Vain kengät puuttuivat. Luumunaama. Näkymätön lapsi.
Murilla oli kädessään piirros, joka oli sekin ollut laatikossa, keltaista makulatuuripaperia, reunoistaan revennyttä, rullasta revittyä, se tuoksui vielä vanhoille kemikaaleille. Istuin pojan viereen sängylle ja varoin rikkomasta hänen huolellista asetelmaansa.
Katsoin ensin piirrosta: siinä ei ollut kiinteää maisemaa vaan kaikki leijui yhtä painottomana kuvan pinnassa: linnut, perhonen, Leijona, Ilves ja Hippoja kauempana oikeassa ylälaidassa turkoosi meri, sen laidalla vuori, kylä, aprikoosipuu, valkoista leipää ja valkoisia kiviä. Vasemmalla Ilveksen takana oli joki. Joen päässä musta ovi. Olimme piirtäneet kuvan yhdessä, ja minä olin kirjoittanut nimeni sen alalaitaan huolellisella kaunokiijoituksella ja sitten auttanut myös häntä. I R I N A oli kirjoitettu honteloin kirjaimin sivun alalaitaan, olimme aloittaneet myös isännimen kirjoittamista, mutta se muuttui matkalla ensin kuin neulan ompeleiksi, sitten lintuparveksi, joka lensi kohti sivun ylälaitaa, etelään, Mus- tallemerelle, merelle, merelle, turkoosia päin. Olin puristanut hänen kättään, painanut kynää hänen kanssaan, ohjannut, uurtanut yhdessä huolellisesti jokaisen kirjaimen, mutta linnut Irina oli piirtänyt itse, mustat siluetit, lokit, hanhet vai joutsenet, sitä ei erottanut kuvasta, ne näyttivät haparoivilta kirjaimilta. Kumpi oli piirtänyt perhosen, sitä en muistanut. Mutta se oli kaikki säilynyt, Lilja oli tallettanut ne tähän rasiaan.
382


Tuolilla oli lisää piirroksia, ne olivat olleet yhtä huolellisesti taiteltuina rasiassa, mutta Mur oli avannut ne samalla tavoin hätäisesti kuin suklaapaperit, ja nyt ne olivat kuin pieniä veneitä. Vaatteet hän oli kuitenkin asetellut kuin olisi rakentanut jonkin kuvaelman tai paperinuken arkin.
Irina nauroi aina, sanoin, sinun siskosi. Sellaista iloa ei voi käsit- tääkään, sellaista riemua.
Miten se mun sisko voi olla, jos se oli kerran kuollu jo ennen kun mua edes oli? Mur sanoi.
Koetahan puhua huolellisempaa kieltä, minä sanoin ja kuulostin Marinalta. Hän sanotaan ihmisestä, se eläimestä.
Luuleksä että mä en muka tiedä, Mur hönkäisi ja heitti minulle toisen paperin, jonka oli avannut vanhoista taitoksistaan, kai hän sitten joku sisko oli, poika koijasi ylimieliseen sävyyn, vaikkei hänestä kukaan koskaan mitään mulle puhukaan.
Tämä paperi oli paksumpaa arvokasta asiakiijapaperia, ja siinä oli vanha vesileima sekä allekiijoitukset Moskovan piirin hen- kikiijoittajalta ja Kuntsevon lastenkodin johtajalta. En muistanut enää miltä nainen näytti, vaikka tapasimme hänet joka päivä. Myös tässä paperissa oli tytön koko nimi, mutta nyt kohos- tetuin painokirjaimin. Syntymäpäivä 13.04.1917. Kuolinpäivä 16.02.1920. Kuolinsyy: tuberkuloosi. Ilmoituksena todistukseen oli lisätty että lapsi oli haudattu joukkohautaan Kuntsevon alueelle tautivaaran vuoksi.
En ollut nähnyt paperia aikaisemmin. Enkä koskaan, en koskaan ollut ajatellut sitä, mihin Irina oli haudattu tai miksi mitään hautajaisia ei koskaan pidetty, ei pientä arkkua, ei saattuetta, kiveä. Siitä me emme koskaan puhuneet: Irina oli vain mennyt pois, ei koskaan palannut lastenkodista, josta minut oli otettu takaisin kotiin aikaisemmin sairastamaan oma tuberkuloositartuntani. Mutta paperissa oli selvä virhe: ei Irina kuollut tuberkuloosiin vaan nälkään, ruoanpuutteeseen.
383


Toinen lapseni tapettiin nälkään bolsevikkien lastenkodissa niin Marina aina ihmisille sanoi, jos he olivat ottaneet asian puheeksi, sen tiesivät Pariisin venäläisetkin, ja saman selostuksen olin lukenut useista kirjeistä. Minä sen sijaan sairastuin tuberkuloosiin ja Marina otti minut takaisin kotiin hoitaakseen minut kuntoon. Hän oli sijoittanut meidät molemmat lastenkotiin jonkun tuttavan neuvosta, koska ei kyennyt itse ruokkimaan meitä nälänhädän piinaamassa Moskovassa ensimmäisen sotakommunismin talvena. Ja ruokaa siellä piti olla yllin kyllin, amerikkalaisten lähettämää hätäapua, ja Irinalla oli aina nälkä. Loputon nälkä. Siihen eivät riittäneet edes amerikkalaisten ruoat. Ja nälkään hän myös oli kuollut, ja siksi minä olin kattanut hänelle ylimääräisen lautasen joka aterialle kun ruokaa taas oli, Berliinissä, Prahassa, Pariisissa, yllin kyllin ruokaa.
Otin linnun muotoisen korun käteeni, se oli niin painava ettei sellainen pieni tyttö olisi sitä jaksanut vaatteissaan kantaa, enkä muistanut että tyttö olisi saanut sitä pitääkään. Eihän Irina ollut jaksanut edes kannatella kunnolla omaa päätään, sitä oli aina pitänyt tukea, niin heikko hän oli, mikään ruoka ei riittänyt voimistamaan häntä, mikään ruoka maailmassa ei olisi pitänyt häntä hengissä.
Koru oli melko kömpelöä tekoa, kansallisromanttinen kiekura, spiraalimainen labyrintti. Minä olin aina ajatellut että se oli minun koruni. Lilja oli luvannut antaa sen minulle. Mutta Irina oli saanut minun koruni, että pysyisi hengissä. Miten minä muistinkin sen asian niin tarkkaan, oman järkeilyni, vihan, toiveen siitä että Irina kuolisi sittenkin ja minä saisin tämän korun, joka minulle kuului. Että Irina kuolisi, sitäkö minä olin toivonut ja ajatellut?
Mur ojensi minulle mustan samettisen pussukan, koru oli ollut siinä silkkipaperiin käärittynä. Sen sisällä oli pieni vihkonen, kuivattuja perhosia, kuivattuja kukkia varisi sivuilta meidän syliimme kun avasin sen turhan varomattomasti, ne varisivat ja murenivat kaikki housuilleni. Kaksikymmentä vuotta ne olivat pysyneet ehjinä Liljan hyllyssä, ja kun minä olin saanut ne käsiini, ne olivat
384


menneet murskaksi, miten mikään pysyisi käsissäni ehjänä, olin samanlainen kuin Seijoza, joka nämä oli lähettänyt Krimiltä, per- hostytölleen, jota hän ei koskaan ehtinyt nähdä. Näkymätön tyttö.
Pussissa tuntui olevan vielä jotakin, työnsin kaksi sormea varovasti sisään. Jotakin karheaa, sileää, kiharaista, nippu lapsen hiuksia. Vedin käteni äkkiä pois, oli kuin olisin koskenut johonkin vielä elävään.
Olen minä sinulle puhunut Irinasta, puolustauduin Murille kun olin poiminut perhosen siipimurskan takaisin pussiin, aivan varmasti olen. Olen kertonut sinulle vaikka mitä, et vain muista, varmasti olen kertonut. Meudonissa, muistatko kun rakensimme pöydistä ja tyynyistä majan ja luin sinulle, ja kerroin tarinoita, enkö muka kertonut Irinasta silloin, ihan varmasti kerroin, olen näyttänyt sinulle kuvankin, Irinan silmät, ne olivat vielä minunkin silmiäni suuremmat, ihmeelliset, lumoavat silmät. Ja meidän leikkim- me, varmasti olen kertonut. Ja me leikimme samoja leikkejä sinun kanssasikin.
En mä muista, Mur mutisi, mä olin niin pieni. Suljin pussin suun ja rauhoituin, ei ollut tarkoitus hämmentää Muria, vaikea asia tämä oli nuorelle pojalle, vaikka Mur oli nopeaälyinen, oli ollut siihen aikaan kun hänen kanssaan vielä leikin ja opetin häntä lukemaan. Irina oli ollut hidas kaikessa, ja Marina hermostui häneen nopeasti, Marina ei pitänyt pienistä lapsista ylipäänsä, mutta minä olin opettanut siskoanikin, sana sanalta, kiijain kiijaimelta, IRINASERGEJEVNAEFRON.
Sellaista naurua ei ole toista, sanoin sitten, aijaaijaaijaa, soke- lia, sokelia, tahtoo sokelia, koetin matkia hänen nauruaan, olin osannut sen hyvin, mutta enää en osannut. Irinalla oli aina nälkä ja kerran hän söi kokonaisen kaalinpään. Ajattele, yksin kokonaisen kaalinpään.
Marina varmaan suuttui hirveästi, Mur totesi. Kukaan ei ole niin tarkka ruoasta.
385


Niin suuttuikin, hän laittoi Irinan kiinni tuoliin siteillä kun seuraavan kerran lähdimme ulos, hän olisi syönyt muuten koko talon tyhjäksi.
Aika julmaa, Mur totesi, mutta ei mitenkään ihmetellyt, minusta tuntui, jäi vain miettimään, miten se sopi hänen kuvaansa Marinasta, Marina voisi tehdä juuri niin. Ehkä minäkin voisin Murin mielestä tehdä niin, ainakin eilisen jälkeen.
Siihen aikaan sellaisia keinoja käytettiin, minä puolustin, kun ei ollut ketään joka olisi katsonut lapsen perään ja oli pakkoa lähteä asioille, ja se oli hänen omaksi parhaakseen, hän olisi voinut vaikka kiivetä ikkunalle ja pudota, tai polttaa itsensä uunissa. Eikä Irina jaksanut kävellä omin jaloin minnekään, häntä piti aina kantaa joka paikkaan, ja milläs sitten kannoit lasta ja perunoita ja polttopuita ja kaalinpäitä pitkin kuraista ja loskaista Moskovaa, varsinkin kun ruoan etsintään saattoi mennä koko päivä. En usko että Irinastakaan se oli julmaa, niin vain tapahtui.
Aloin kuulostaa pikkuvanhalta lapselta, joka koettaa edustaa vanhempiensa rationaalisia päätöksiä, vaikka Marinassa ei tuohon aikaan ollut mitään rationaalista, eikä myöhemminkään, minä olin hänen järkensä, hänen omatuntonsa.
Miksi Marina laittoi teidät lastenkotiin? Mur kysyi. Liljahan olisi auttanut häntä, siitä he riitelivät nytkin, eivät mistään matosta, minä kuulin sen. Lilja sanoi että kun Irina kuoli, Marina vain juhli teatterilaisten kanssa, ei välittänyt tippaakaan.
Lilja olisi osannut huolehtia meistä vielä vähemmän kuin Marina, sanoin melkein vihaisesti. Moskovassa kerta kaikkiaan kuoltiin nälkään, ei ollut mitään. Bolsevikkien lastenkodissa meistä luvattiin pitää huoli.
Ja teillä oli ruokaa vähemmän kuin meillä Pariisissa oli?
Pariisissa meillä oli ruokaa kuin kuninkaallisilla, sanoin, ainakin sinulla, naurahdin. Marina oli aina pitänyt huolen siitä, että Murille riitti voita, silavaa ja vaaleaa leipää, hän vaikka varasti sitä, tätä poikaa ei tapettaisi nälkään, ja se näkyi.
386


Sitä minun ei olisi pitänyt sanoa. Hän syöksähti silloin sängylle pitkälleen, puoliksi Irinan vaatteiden päälle ja työnsi päänsä tyynyjen alle.
Kysyin mikä on. Ravistelin häntä hellästi olkapäistä, mutta hän jäykistyi, kuopi jaloillaan peittoa, varoi kuitenkin survomasta pieniä asusteita. Voit sä mulle sanoa, vaihdoin jälleen ranskaksi. Aluksi en saanut hänestä ulos kuin tuskaista puhinaa. Hän yritti työntää minua pois.
Hän piti tyynyä kasvojensa edessä, aloitti vaimennetulla, mutta kärsimättömällä äänellä. Mä olen niin kyllästynyt esittämään jotain kuollutta tyttöä, jonka ympärillä kaikki hössöttää. Mä olen niin kyllästynyt olemaan se. Mikä se? kysyin. No se tyttö, se näkymätön lapsi, ensin se kuollut lapsi sun leikeissä, ja nukke jota puetaan ja syötetään ja ulkoilutetaan ja jota ei päästetä mihinkään, jotta se ei mene rikki, ja jolla ei oo muuta elämää kuin koettaa jotenkin olla sen tilalla jota kaikki kaipaa ja suree ja josta kukaan ei voi puhua. Lakkaisitte jo.
En tiennyt mitä sanoa. En ollut koskaan ajatellut, että Mur voisi tuntea olonsa niin yksinäiseksi. Luulin että hän hengitti yhtä tahtia Marinan kanssa, näkijä kuuli hänen silmillään ja korvillaan, tunsi hänen sydämellään. Niin naiivi minäkin olin, en osannut ajatella että veljellänikin oli oma sielunsa, yhtä paljon hätää ja sanomattomia sanoja täynnä kuin omanikin.
Otin hänen ruskettuneesta nilkastaan kiinni, silitin sitä, ajattelin että poika vetäisi sen pois, hän ei vetänyt, mutta piti tyynyä yhä kasvojensa edessä. Laitoin käden toisenkin nilkan ympärille, puristin. Mur potkaisija heitti minua tyynyllä, en muistanut että hän kutisi niin helposti.
Tajusin silloin, että olin valehdellut hänelle. Miten helposti valhe oli tullut. Olin alkanut uskoa siihen itsekin. Irina söi kokonaisen kaalin, Marina, kuvittele, ihmisen pään kokoisen kaalin.
387


metsä on täynnä valoa, lumi ja taivas, niiden välillä ei ole eroa, me marssimme eteenpäin, Irina, minä, Irina, minä, yksi, kaksi, kolme, minä opetan
talojen ympäri, kaivon ympäri
nosta jalkaa niin kuin sotilas, ja Irina nostaa vaikka huopikkaat ovat märät, vesi menee sisään, niitä on raskas kantaa ja vilu kiertää paidan alla, paita on liian lyhyt, keitetty villapaita, joka ei enää mene päälle, kova korppu, rautapaita, niin kuin sotilaalla
talot ovat täynnä pieniä sotilaita, pieniä sotilaita jotka takovat päätään seinään päästäkseen uneen, nukkuvat pitkin käytäviä ja lattioita ja ojanpohjia, pieniä kuin koppakuoriaiset, niin pieniä, että Irinastakin tulee äkkiä suuri, vaikka hänen vatsansa painuu kuopalle ja silmät menevät kallon sisään, eikä hän jaksa enää kävellä niin kuin ennen
lumen alla on valkoisia marjoja ja mustia marjoja, mustikoita ei enää ole, puolukat paleltuneet yöpakkasissa, niin kuuma kesä, niin kylmä talvi
kun ei ole enää yksi vaan kaksi, on jaettava se mikä löytyy, kaikki vähäkin
388


ja kun taivas pimenee, lumi hohtaa niin kuin hopeainen koru, korut, ajattele, Irina, Marinan korut johdattavat meitä eteenpäin, ja kuu, sinun kuusi, sinun silmäsi, me näemme mennä näin me menemme yksi kaksi kolme
ja näin me juomme, ahmimme kuun maitoa vatsamme täyteen eikä meillä ole koskaan enää nälkä, ja minä lupaan että Marina tulee pian katsomaan meitä, hän tulee valkoisella hevosella ja hakee meidät pois, Krimille, Krimille, Kimmeriaan, jossa on ainainen valo ja perhoset ja aprikooseja ja valkoista leipää, ja Irina alkaa hohtaa kauniimpana kuin kukaan muu, niin kauniina ettei kuulu enää maahan vaan taivaaseen
389


Bolsevo
Elokuu 1939
Marinan huoneen ovi oli painettu kiinni, vuode pedattu, ikkuna jätetty auki, matkalaukku avattu. Olisin voinut jättää laatikon Marinan vuoteelle, ja antaa hänen vain löytää se, olla pelkkä näkymätön viestinviejä, niin kuin olin ollut ennenkin. Saint-Gilles-sur-Viessa olin tuonut hänelle jokapäiväisen palan taivasta: Boriksen kirjeet, Rainer Maria Rilken kiijeet, lopulta ihan kenen tahansa kirjeet, kuka tahansa kävi jumalasta joka riuhtaisi hänet hetkeksi korkeampaan elämään. Mutta olisin efronilainenjänishousu, jos olisin sen tehnyt.
Menin pihaan. Sää tuntui omituiselta, kuin kuumuudesta olisi syntynyt ilmaan jonkinlainen kalvo, pintajännitys, joka saattaisi ratketa minä hetkenä vain, ehkä yöksi olisi tulossa myrsky, sellainen myrsky joka veisi kesän äkkiä pois.
Näin että Marina istui siinä missä olin eilen luullut nähneeni hänet, tiskipaikan takana, radan vierellä, tumma hahmo, jota tuskin erotti männyn harmaasta kaarnasta. Hitaasti rungon ympärille leviävän savun matalapaineinen liike paljasti hänet, jostain hän oli vielä sätkän kääräissyt. Hän näytti siltä kuin olisi kuunnellut jotakin tarkasti, myrskyä, sadetta vai vieraiden tuloa, kello viiden juna ohittaisi talon pian. Minua hän ei ollut silti vielä huomannut. Ha-
390


lusin yhä perääntyä, tunsin hänen mykkyytensä kyljen kääntyvän itsessäni kuin harmaa sementti. Kivinainen.
Astelin hänen vierelleen, hän katsoi minua häirittynä, ja vasta sitten syyttävästi, ja jatkoi tupakointia.
Liuskoittuneeksi kauhtuneella penkillä oli tilaa. Mutta en voinut istua hänen viereensä, en kerta kaikkiaan voinut. Laskin rasian penkille.
Hän vilkaisi sitä halveksivasti ja sanoi, että se oli ihan turhaa, kuin olisi ajatellut että koetin lepyttää häntä vanhoilla makeisilla.
Lilja lähetti tämän sinulle, minä korjasin.
No se on vielä turhempaa. Marina katsoi minua vahingoniloi- sesti. Luuliko hän, että Lilja yritti sovitella typerää riitaa matosta?
Minä en tarvitse enää yhtään mitään, hän sanoi hyvin päättäväisesti, kiitos vain.
Sitten hän nousi. Hänen ilmeensä muistutti samaa hullun naisen vauhkoa katsetta, joka hänellä oli ollut messuilla, aidatun hiekkarannan äärellä.
Mene pois, hän sanoi minulle, en halua nähdä sinua, mutta korjasi sitten oudon lempeästi, juuri nyt en tahdo nähdä ketään.
Kuulin tutun huminan, vihellyksen, viiden juna oli pysähtymässä Bolsevon asemalle. Se olisi täällä muutamassa minuutissa. Sitten näin hänen kasvoillaan toisen ilmeen. Tunnistin sen.
Marina lähti kävelemään radanvartta.
Lähdin hänen peräänsä. Hän käveli nopeasti, halusi karistaa minut kannoiltaan, puhahteli koko ajan sinnikkäästi kuin sanoakseen: anna ihmisen olla rauhassa.
Minä en antanut. Koetin ottaa hänet kiinni. Vasta kun olimme rajapyykillä, sain otteen hänen kädestään.
Sinäkö haluat katsoa koko näytöksen? hän kysyi, en suosittele.
Puristin häntä kädestä lujempaa, niin että se varmasti sattui. Junan ääni jymisi metsän yllä. Marina nykäisi itsensä irti, hyppäsi ojan yli, pölyyntynyttä pujoa, mäkikuismaa, puntarpäitä, ja minä syöksähdin perään. Näin junan, otin häntä rinnan ympäriltä kiin¬
391


ni, tunsin kuinka hänen kaikki jänteensä kiristyivät, hän halusi rynnätä liikkeelle, ja tunsin että hän oli halussaan minua voimakkaampi, hänen hengityksensä tiheä ja kiivas kuin kovassa kivussa. Mutta muuta en voisi nyt, hengitin sisään ja ulos, painoin Marinaa itseäni vasten, hengitin, juna läheni, hengitin, juna tuli kohdallemme, painoin silmät kiinni, kuulin junan, en kuullut hengitystäni, mutta tunsin sydämeni lyönnit ja hänen sydämensä lyönnit, ja sitten vasta kuulin Marinan hengityksen, sisään, ulos, sisään ulos, sama rytmi, aa, oo. Kuin jokin tapahtuisi uudestaan, ja taas uudestaan, ei lakkaisi koskaan.
Palasimme talolle. Liljan rasia oli pudonnut maahaan tiskipaikalla, junan ilmavirtojen paine oli kai kellauttanut sen kumolleen. Laatikon sisus oli levällään nurmikolla, vain paperit olivat laatikossa yhä taiteltuina. Keräsin vaatteet äkkiä syliini.
Marina oli tullut perässäni ja seisoi minun vieressäni. Pidin vaatteita käsissäni. Hän tunnisti ne, otti minulta Irinan paidan, mekon ja lapaset ennen kuin ehdin ojentaa ne hänelle.
Hän painoi kasvonsa vaatteisiin, sulki silmänsä. Minä luulin ettei Irinasta ole enää mitään jäljellä, hän sanoi, ja hän sanoi kiitos, Aija, sano Liljalle kiitos.
Sitten Marina tarjosi minulle tupakan, se oli minun käärimäni. Pudistin päätäni, vasta silloin tunsin säikähdyksen jaloissani ja käsissäni, kuin juna olisi mennyt minun sydämeni lävitse.
Et taida pitää venäläisestä tupakasta, hän sanoi vähän pettyneenä.
Ei, vastasin, ei vain tee mieli polttaa enää, tulee paha olo.
Marina katsoi minua kysyvästi. Minun olisi pitänyt olla hänelle vihainen, se mitä hän oli yrittänyt oli maailman itsekkäin teko. Ja minä olin pelastanut hänet, vaikka hän ei sitä halunnut. Hymyilin hänelle vaikka samalla tunsin miten pilvet siirtyivät taivaalla auringon eteen. Ja kun Marina hymyili minulle takaisin, tunsin kuinka lapsi hengitti minun sisälläni ja minä hengitin, söin, join ja lepäsin
392


sen puolesta. Se hengitti minun sisälläni, vaikka en vielä kyennyt antamaan sille minkäänlaista muotoa, en ihmisen, en kalan enkä linnun. Se ei tahtonut vielä mitään, siksi se oli osa minua, mutta silti erillinen olento josta en tiennyt mitään. Mutta minä tunsin, että Marina tiesi sen, ja se sitoi minut häneen lujemmin kuin yksikään neulanpisto.
393


Vsenory
Elokuu 1923
Myrsky alkoi yöllä uudestaan ja kaatoi petäjän, pihan puista juuri sen jonka kaatumista Aija oli ennustanut. Marina oli nukahtanut kiijesinettilakka kädessään ja hänet havahdutti romahdus, joka kuulosti siltä kuin vuori olisi sortunut, vuori tai kallionhammas, ja sitä seurasi lasin helinä. Aluksi hän luuli että se oli kaikki unta, että kaikki tapahtui yhä hänen sisällään, jokin meni rikki, mutta mikä voisi kun ehjänä ei ollut paljon mitään. Lopuksi kuului kimeä ääni kuin tytön itkua, tai ennemminkin aivan pieni lapsi, pöllö tai muu lintu, ja silloin hän oli aivan hereillä. Saksilintu, ciris ciris, kerein, se oli taas hänen kintereillään.
Hän jätti kiijeen tuolille ja lähti ulos, ulos tietysti ensimmäiseksi, juoksi ovelle, vaikka jalat eivät kantaneet, ne olivat turrat, surevat, hän oli istunut niiden päällä, ulos, puuskaiseen pimeään, ei hän ajatellut että tytölle olisi voinut mitään käydä. Ovella hän tunsi ensin puun tuoksun, sen ratkenneesta sisuksesta levisi elämä kuin avatuista suonista, se tuntui hänen suussaan, nielussaan ja vatsassaan.
Ensimmäinen ajatus: että taijoaisi puun hengelle itsensä, oman ruumiinsa, kaiken sen mitä hänellä oli, viimeinen vaihtokauppa. Sitä ne vaativat, puiden kuoro, Macbethin raivolla. Pihassa oli ai-
394


van valoisaa ja myrskystä oli jäljellä pelkkä hiljainen pimeä tuuli, joka puhalsi pilviä etäämmälle, hän näki kaiken tarkasti, kuu tuli pilvenrepeämästä esiin, valaisi pihan, katsoi häntä vesilammikoista, kaatunut sadevesitynnyri oli valuttanut sisuksensa maahan verisen mustana, ja kuu heijastui vesilammikoista, ämpäreihin sataneiden vesien pinnasta, ikkunoista, kaikkialta. Kuu oli odottanut painavana kuin punnus monta yötä, mutta ei ollut vieläkään täyttynyt. Nyt se roikkui ohuen ohuena kuin paperi, harsuuntunut sininen kuulsi sen läpi pettävän vaarattomana. Se odotti hänen lähtöään, hänen päätöstään, täyttymistään, ratkeamistaan, mitä siitä tulisi, uusi runo, uusi rytmi, mitta vai jotakin muuta, elämä, vieras outo elämä.
Sitten hän näki kaatuneen petäjän. Puu oli hajottanut oksillaan ullakon ikkunan, joka ammotti särkyneenä. Aija nukkui sen vierellä, mitä tyttö oli itkenyt unissaan, tätäkö se oli tiennyt, hänen olisi pitänyt mennä tytön luo, eikä jäädä pimeään katveeseen, pelon otteeseen. Hän alkoi vapista vasta kun kiipesi yläkertaan, hengitys vauhkona ja sydän pinnassa, kuin hevosella, hän ajatteli että se tapahtui taas, että hän oli myöhässä, ei ymmärtänyt, että oli jättänyt tytön yksin, kun olisi voinut suojella, olla turvana, yötä, pimeyttä ja myrskyä vastaan, mutta oli muuttunut myrskyksi ja pimeydeksi itse.
Sirpaleet välkähtivät maassa vuoteen vierellä kuin kimaltavat tähdet, lattia oli lasia täynnä, pimeässä Marina ei nähnyt kaikkea tuhoa. Ulkoa kuului rääkäisy, kuin satutetun lapsen tai pöllön kauhea kuolemanhuuto. Hän tuli vuoteen vierelle, mutta hänen käsiensä vapina ei lakannut, ja hän yritti lukita kätensä sängyn reunaan tiukkaan puristukseen, ettei tärinä olisi saanut valtaa hänen koko ruumiissaan, ja veti henkeä ennen kuin kohotti täkkiä.
Hämärässä Aijan kasvot näyttivät elottomilta ja hänestä tuntui että ohimoilla erottui hento sinerrys, hän siirsi hiuksia kasvoilta syrjään, pidätti hengitystään ja laski kämmenensä tytön suun ylä¬
395


puolelle. Sydämen epärytminen askel tuntui kuin nielaisuna. Ensimmäisenä talvena Aija oli usein mennyt kuolleen näköiseksi, makasi liikkumatta, aivan kuin ei hengittäisi enää. Näin tapahtui kun tyttö nukkui ja käytävässä oli ikkuna auki pakkaseen tai kun hän heijasi tyttöä vaunuissa ulkona.
Tämän kuvan hän muisti nyt: miten hän seisoi vaunujen vieressä tupakalla, huopikkaissa, kalastajansormikkaissa, tai rikkinäisissä kintaissa, mustetta sormissa, tyttö karhuntaljoihin käärittynä, ripsissä tähden säkenet, ja savuja katoilla, ohut raottuva päivä, pian nouseva pimeys, ja sitten kun hän katsoi vaunuihin sisään, avasi turkin päärmettä, kaikki hänessä seisahtui, veri, sanat, hengitys, ja niin huoleton kuin hän silloin oli, elämä yltäkylläisyyttä ja juhlaa, ainoa tuska nuoren naisen säkeiden talttumaton laukka ja rakkaus joka ei koskaan ehtinyt viipyä kenessäkään tarpeeksi pitkään, silloin hän ei vielä tiennyt, että lapset voisivat kuolla nälkään, eivät heidän lapsensa ainakaan, maitoa riitti, imettäjät ruokkivat tyttöä, ja hän suojasi lasta vokaalien riemulla, hengityslauluilla, hoo-haa, mitä sielusi halajaa, ja silti hän pelkäsi, jossakin mielen rajalla, lak- kaisiko tytön sydän ja hengitys, ei, vaan omaansa hän pelkäsi, että riittäisikö hänen rakkautensa pitämään lapsen elossa, pienen ihmisen, jolla ei ollut maailmassa muuta kuin se minkä hän saattoi antaa, kaikkein kauheinta oli avuttomuus, eläimen hätä vailla yhtään sanaa, eikä ketään jolle siitä puhua.
Siitä häneen oli jäänyt tämä ele, jonka hän teki henkeään pidätellen kuin vaaniva eläin. Ja hän teki sen lähes aina kun nousi aamuyöstä ylös Aijan vielä sikeästi nukkuessa, kuin salaa itseltään- kin, mutta aina tyttö oli hengissä, hengitti, ja sen jälkeen hän saattoi hengittää itsekin ja tehdä tulen kosaanilämmittimeen, sekin tarvitsi hänen hengitystään pysyäkseen elossa.
Ja niin hän tunsi nytkin Aijan sierainten juuressa lämpimän maitoisen ilmavirtauksen ja saattoi jälleen päästää hengityksensä vapaaksi. Hän laski kevyesti kätensä tytön lämpöistä kaulaa vasten ja tunnusteli pulssia, hän ei ensin erottanut lapsen sykettä omas¬
396


taan, joka tuntui verisuonien levottomana paineena. Mutta kun oma kohina laantui, kaikki hyvin kaikki hyvin, olen tässä, hän kuuli miten lapsen sydän jysähteli niin kuin selväpiirteinen sivuääni hänen sydämensä askelluksessa, siinä ei ollut mitään haurasta, hevosen ripeä laukka.
Marina kumartui lähemmäksi, niskan ja tyynyliinan välistä työntyvät paksut suortuvat tuntuivat kosteilta ja ummehtuneilta, ja tyyny, jota tyttö puristi allaan, haisi lampaantaljalle. Kaikki oli hyvin, sirpaleet eivät olleet osuneet, puun väkivaltainen syleily.
Hän yritti laittaa tulen kaasulamppuun, mutta se vain yskäh- teli, haukkoi happea, ei lopulta syttynyt ollenkaan, se oli reistaillut koko kesän, nyt oli sen aika lakata toimimasta. Hän alkoi silti erottaa värin tytön kasvoilla, eilisen menomatkan aikana auringossa vielä tummemmiksi ruskettuneet posket, tasaiset kuin nuken posliini, ne värähtelivät kun niille karkasi unessa kevyt nauru, niin kuin tyttö yhä juoksisi kulottuneella niityllä ja irvisi hänen eleitään. Häntä alkoi naurattaa oma käytöksensä, kuvansa tytön peilissä, se oli varmaan ihan oikea, tyttö näki asiat häntä selkeämmin. Kun Aija syntyi, Marina päätti että tälle lapselle hän kertoisi kaiken, tälle lapselle hän ei valehtelisi, hän olisi halunnut olla yhtä rehellinen kuin säkeilleen, katsoisi suoraan silmiin, ja sellainen tyttö oli: totuuden peili hänen edessään. Ja se kuva jonka hän oli tänä iltana nähnyt oli kauhea.
Marina silitti eheällä kämmensyrjällään tytön kaulan ja korvan lämpöisiä uurteita, mutta käsi tärisi yhä, eikä hän saanut sitä lakkaamaan. Hän nosti käden pois, ettei lapsi heräisi. Heidän lähtöönsä oli vielä kolme tuntia aikaa, kello ei ollut edes kuutta. Tyttö mumisi unissaan, tuskin erottuvia sanoja, silmät liikkuivat luomien alla, uni juoksi juoksuaan, kaukana, kaukana, ranteessa vieno syke, päättäväinen, yhtä vääjäämätön kuin kellon askel ja tämä päivä, tämä aamu, elokuun viimeinen tiistai, jota hän ei ollut pystynyt pitämään loitolla. Hän nosti kätensä pois, jospa tässä olisi kaikki, hän voisi jäädä tähän, kaikki pysyisi, eikä mikään läikkyisi yli laitojen. Hän ei
397


voisi luopua lapsestaan, ei näin, antaa muiden käsiin kuin siitoseläimen, tai kuohilaan tai, mistä nämä kuvat nousivat hänen mieleensä.
Aija tuskin tuli tajuihinsa, kun Marina nosti hänet sängystä syliinsä. Tyttö oli kuolleen painoinen. Hän puristi lasta tiukemmin syliinsä, vilpoiset jalat kiertyivät hänen lantionsa ympärille ja kädet ripustautuivat luottavaisina kaulaan. Siinä sylissä tyttö tuntui kuin olisi osa häntä itseään, kaksi tyttöä, molemmat hänen lapsensa.
He olivat olleet yhtä niin kuin puun haarat, jotka kukkivat samaa kukkaa. Ero merkitsi sitä, että heidän oli tultava kahdeksi erilliseksi olennoksi. Kahdeksi puuksi.
Ja hänen olisi tehtävä se mikä kuului. Velvollisuus ennen onnea. Olisi siirrettävä elämää, uuden alkua, uuden rakkauden mahdollisuutta ja lähdettävä kahdeksi viikoksi siihen saksankieliseen määriläiskaupunkiin heti kun muutto oli tehtynä, hän pitäisi lasta kädestä ja kestäisi kaiken erkaantumisen ja repeämisen, kumpi joutuisi pitämään kumpaa kädestä, yksikaksikolme, yksikaksikolme. Oli annettava tytön mennä, vaikka kuinka kädet vielä taipuivat ikävästä, torjuivat, kurottivat, lykkäsivät, tyhjät kädet, tyhjä syli. Kahdet parit käsiä hän oli huolehtinut maailmaan, toiset niistä saattanut hautaan, toiset valmistanut elämään, vietäisiinkö häneltä tämäkin, ainoansa. Mitä hän omilla käsillään tekisi kun ei voisi painaa niitä enää nukkuvan lapsen poskelle?
Lopun yötä Marina ja Aija nukkuivat vieretysten, tai sen mitä hän yöstä lopulta nukkui, Aija hänen jalkopäässään, vuode oli kapea, hän ei ollut avannut sitä kahden nukuttavaksi enää pitkään aikaan. Marina ei muistanut, milloin Aija oli lakannut tulemasta hänen viereensä, joskus varhaiskeväällä se oli, edellisessä asunnossa, oliko hän sanonut tytölle itse jotain, että tarvitsi tilaa, ei voinut hengittää, vai aistiko tyttö hänessä jotakin sellaista mitä hän ei itsekään ensin huomannut; talvella he olivat nukkuneet yöt samassa vuoteessa, yhtä jalkojen ja käsien kimppua, yhdeksi huurustuvaksi hengitykseksi liimautuneina, yhtä nukkuvaa liikettä kuin merivuo¬
398


kot vedenpohjassa. Ja sitten äkkiä, kun lumi suli, ja maa oh vielä mustaa, molempien, Aijan ja Seijozan kosketukset alkoivat tuskastuttaa häntä, kuin hänellä ei olisi ihoa eikä mitään suojanaan, eikä hän osannut nukkua, kuunteli pimeässä heidän kahden hengitystä, samaa rytmiä, kuin heillä olisi jokin yhteinen sopimus.
Oliko hän sanonut, että Aijasta oh tullut liian iso nukkumaan heidän vieressään, tai jotakin muuta puolitarkoituksellista, sitä hän ei muistanut tarkasti. Sen hän muisti, että kun lumet sulivat vuorien rinteiltä ja Berounkan jäät paukahtelivat rikki, Aija ja Seijoza kantoivat varastosta mustuneen hetekan rakentamattomalle ullakolle ja Aija rajasi sieltä oman nurkan vanhoilla räsymatoilla huo- neekseen. Lopulta hän nukkui yksin vuoteessaan, kun Seijoza jäi alakerran divaanille, lukemaan, hän sanoi, mutta nukahti aina heti, ja hän valvoi ja kuunteli pimeää, heräsi aina ennen kuin muut. Eikä Seijozakaaan tullut enää hänen viereensä.
Myrsky nousi taas uudestaan, ja pimeä laajeni metsän äänistä, puut vingahtelivat tuulta vastustaen. Hän silitti tytön laihaa selkää, ja tyttö hytkyi unessa, kuin itkisi, ja hänen teki mieli puristaa lapsi syliinsä, ottaa tyttö paitansa alle ja takertua kiinni kuin punkki. Hän makasi silti liikkumattomana tytön selkää vasten ja kuunteli pimeää, joka hengitti häntä suurempana.
399


Botievo
Elokuu 1939
Emilia Emanuilovna juoksi pihaan ennen muita junalta tulijoita Bilka kannoillaan. Kenenkään muun takia bulldoggi ei sateeseen vaivautunut, mutta Miljan tulon se haistoi jo kaukaa. Sade oli alkanut. Rakeet soittivat kirkkaita cembaloniskuja laseihin, aukaisin oven, tuoksui mudalta, tuhkalta ja pakkaselta, ja ikkunat huurus- tuivat kosteudesta hetkessä röntgenkuviksi, ja maa hakkautui vetiseksi virraksi, joka kuljetti männynneulasia kuin kiireisiä kaupunkilaisia. Milja kannatteli sanomalehteä päänsä päällä rakeiden suojana, mutta lehti oli repeytynyt vettyneenä ja hän oli märkä kuin vesirotta, punaturkkinen piisamieläin.
Tätä rajuilmaa on odotettu, Milja naureskeli kun pyyhki kuraisia tennistossujaan verannan kynnysmattoon ja koetti hätistel- lä rakastunutta koiraa jaloistaan, kesän loppu. Milja halasi ensin Seijozaa, joka astui sisältä paljain jaloin elokuvakiija käsissään uni- sesti, mutta silti keveästi kuin paperi, valkoiset aukinaiset hihat lepattaen. Was Jur ein Hagelschauer, kun kerran saksaa saa taas puhua, vie pois migreenin ja kaiken vaivan maan päältä.
Puhu vain vaimolleni, Seijoza vastasi, Marina on ainoa joka pitää saksan kieltä arvossa näinä aikoina. Marina oli mennyt huoneeseensa, sen ehdin tarkistaa ennen kuin he tulivat, eikä hän me*
400


nisi ulos, hän inhosi sadetta niin kuin kissatkin jotka piileskelivät terassin pöydän alla. Niin puhunkin, Milja lisäsi, vien hänet pitkälle kävelylle kun sade lakkaa ja puhumme pelkkää saksaa, puhumme runoilijoista, Goethesta, Heinesta ja Hölderlinistä. Gibt es auf Erden ein Maa/s? Es gibt keines. Hyvä niin Milja, Marina kaipaa piristystä, oikeiden ihmisten seuraa, vaikka en uskonutkaan että kukaan saisi Marinaa tänään kävelylle, mutta olin huojentunut, että sain jonkun pitämään hänelle seuraa. Olin päättänyt etten sanoisi tapahtuneesta kenellekään mitään, en voisi sanoa siitä edes Seijozalle, Marina tuskin itse asiaa ottaisi esiin.
Milja ojensi Seijozalle kastuneen sanomalehden pahoitellen, ja sanoi, että siinä oli kaikki, mitä päivän uutisista oli jäljellä. Nikolai Andrejevits oli onneksi tuomassa lisää, myöhästyneen Re- vue de Moscounkin numeron, en ollut itsekään sitä vielä nähnyt. Ei olisi uskonut että Stalin antaa meidän hypätä sen viiksiniekan syliin, Milja jatkoi huolettoman kuuloisesti, mutta eipä tarvitse pelätä, että sota alkaa heti huomenna. Englantilaisetkin julistavat rauhan aikakauden nyt alkaneen. Katsotaan sitä sitten kun paperi on ensin kuivunut, Seijoza sanoi epäilevästi ja ryhtyi huolekkaasti levittelemään sanomalehden sivuja verannan korituoleille.
Milja syleili minua ja suuteli molemmille poskilleni, ja hänen vettä valuvat kihartuneet hiuksensa kastelivat puseroni, mutta se oli vain virkistävää, ihana Milja, Milja, joka ei pelännyt mitään. Epäilin silti edelleen että jos joku niin hän olisi talossa sisäasiainministeriön tehtävissä, mutta mitä sellaista hän voisi raportoida, joka olisi meille vaaraksi, hän osaisi punnita sanansa oikein, ymmärsi Marinaakin enemmän kuin kukaan muu, parempi että se oli Milja kuin joku vieras. Milja tuoksui hikisen matkan jälkeen pihkalta ja kanelilta, ja kaikesta hyväntuulisuudestaan huolimatta näytti itkeneeltä mykkäelokuvatähdeltä, silmämeikit poskille levinneinä, ranskalainen ripsiväri oli tässä suhteessa parempaa. Valkoruutui- nen röyhelöpusero oli liimautunut ihoon kiinni ja paljasti lävitseen
401


hänen pisamaisen ihonsa, kaidan pojan rintamuksen, ja sai hänet näyttämään alastomalta ja haavoittuvalta. Jos minä olisin mies, rakastuisin Miljaan, ajattelin silloin.
Onko sulia, Ariadna? hän kuiskasi minulle hätäisesti ranskaksi, tiedäthän, unohdin taas. Huoneessani, hattulaatikossa, sängyn alla, vastasin, viime kuussa oli sama juttu, miten ihminen ei vielä kolmenkymmenenviiden vuoden iässäkään muistanut kiertoaan. Kai minä voisin antaa koko varastoni nyt Miljalle muutenkin, minulla ei olisi sitä riesaa vaivoinani seuraavaan vuoteen.
Seijoza vilkaisi meitä huolestuneena, luuli kai, että olimme jo perillä jostain sopimukseen liittyvästä asiasta, jota hän ei tiennyt, ja Milja katsahtikin Seijozaa salaperäisesti kuin matahari, joka pii- lotteli koodilappuja rintaliiveissään. Paitsi ettei hänellä ollut liivejä, pelkkä aluspaita vain ja kuin lapsen ilo yllättävästä raesateesta. Katso näin helppoa se on, elämä, Milja tuntui viestivän joka eleellään, kuin olisi ollut rakastunut, mitä oli tapahtunut, en ollut nähnyt häntä noin keveän oloisena. Klepininit tulivat Miljan jäljessä, Nina Nikolajevna, Nikolai AndrejevitS ja Sofa, heidän nuorin ja ainoa yhteinen lapsensa. Mur röntysti viimeisenä, hän oli ainoa joka oli lopulta lähtenyt junalle tulijoita vastaan, ei malttanut odottaa Sofalta pyytämiään saijakuvia, nekin olivat nyt todennäköisesti kastuneet, mikä poru kohta alkaisi.
Maratoonarihan tuo meidän filosofi on, Nikolai Andrejevitä sanoi, kun hän ennätti naisineen verannalle, jossa Milja kuivasi pyyheliinalla hiuksiaan. Juoksen, olen siis olemassa, Milja vastasi, mutta jotenkin samalla itseään vähätellen. Totta se oli silti. Emilia Emanuilovna ei pysähtynyt hetkeksikään, ja jos hän olisi saanut toisenlaisen kasvatuksen toisena aikana, hänestä olisi voinut tulla sirkuksen akrobaatti tai olympiaurheilija. Mutta koska hänet oli koulutettu Marburgissa ja Sorbonnessa parhaiden filosofien opissa, myös hänen ajatuksensa oli nopea ja valpas kuin kolmiloikkaa- jan askel, ja hän pystyi ajattelemaan yhtä aikaa ranskaksi, saksaksi ja venäjäksi ja tanssimaan samalla swingiä. Bolsevossa hän kui¬
402


tenkin sovittautui hitaampaan rytmiin, piti lehmänlauhkeaa Ninaa tahdistimenaan. Klepininit kohtelivatkin häntä kuin omaa tytärtään, omista vanhemmistaan hän ei koskaan puhunut. Me olimme hänen perheensä, Milja sanoi kun joku yritti udella hänen taustojaan, enkä tiennyt hänen perheestään mitään. Hän oli osannut pyyhkiä menneisyyden tieltään paremmin kuin me muut. En osannut sanoa, tekikö perheettömyys hänestä vapaamman vai jotenkin osattoman, mutta siitä johtui varmasti myös hänen pinnis- telynsä, liiallinen ystävällisyys, kuin hän ei olisi sittenkään luottanut edes meihin kokonaan, hyväksyttäisiinkö hänet, hyväksyttäi- siinkö todella, tai sitten hän yritti kätkeä jotakin muuta, varsinaisen tehtävänsä.
Muija ilmaantui terassille äkkiä. Missä hän oli piileskellyt koko iltapäivän, nokosillako, vai kantanut puita ja vesiä, vaikka mitään kannettavaa ei enää ollut, vahtinut kellarin sulavaa jääsydäntä vai käynyt kävelyllä metsikössä, jonne olin luullut hänen eilen jo kadonneen puskissa liikkuvia kiilusilmiä metsästämään. En ollut nähnyt hänen kasvoillaan tuollaista hymyä pitkään aikaan, itsevarmaa ja säteilevää, mutta minuun hän ei katsonut, Miljako sen sai aikaan.
Kun menimme sisään, minusta tuntui että Muija kartteli minua ja puhui muiden kuin minun kanssani, kuin en olisi ollut edes paikalla. En ymmärtänyt, mistä hän olisi voinut loukkaantua, enkö ollut osoittanut hänelle tarpeeksi huomiota, olinko jättänyt hänet liian pitkäksi aikaa omilleen, niinkö hemmoteltu hän oli, ja minä pelkkää ilmaa hänelle nyt.
Jätin heidät keskenään ja menin keittiöön. Halusin tarkistaa juttuni Revuesta rauhassa. Aukeama viisi, niin olimme sopineet uuden taiton mukaisesti.
Haastattelua ei löytynyt koko lehdestä. Sen tilalla oli jokin aivan toinen juttu, jokin Matvejevin keväällä kirjoittama, jolla ei ollut mitään tekemistä messujen tai hyökkäämättömyyssopimuksen kanssa. Minun juttuani ei ollut julkaistu, eikä kukaan ollut sanonut siitä minulle. Ei edes Nina.
403


Viikonloppuna asiaa oli turha vatvoa. Sitä paitsi, minulla oli nyt paljon tärkeämpiä uutisia. Tänä iltana minun oli kerrottava. Se mitä en ollut saanut sanottua Muijalle, enkä kenellekään muulle. Että me olimme saattaneet alkuun jotakin, mikä oli meitä molempia ihmeellisempää. Ja se tapahtuisi meille yhdessä, halusi Muija pysyä vierelläni ja ottaa sen vastaan tai olla mieluummin Suretan käskytettävänä tai leijua Miljan tai jonkun muun naisihmisen lumoamana. Halusi tai ei. Mutta talo oli nyt täynnä väkeä, ja tästä eteenpäin kaikki uutiset olisivat kaikkien yhteisiä uutisia, surut, ilot, elämä ja kuolema.
Lihaa oli vain kaalikeitossa, mutta kaalia sen sijaan piirakassa ja salaateissa, kaalia, aina vain kaalia ja valkoisia paitoja, ja oli sieniä ja höyrytettyä perunaa ja suolakurkkua ja sipulinvarsia ja smetanaa ja Seijozan tomaatteja. Olin saanut kaiken valmiiksi. Milja oli auttanut kattamaan pöydän ja olimme kantaneet ruoat yhdessä tarjolle ulos kun raesade oli lakannut. Päärynäpiirakka odotti leivinuunin jälkilämmössä.
Vieraat söivät rakeiden kasteleman pöydän ääressä hyvällä halulla, vaikka ruoka oli juhlaan nähden vaatimatontapa uuvuttava kuumuus palasi yhtä hautovana kuin se oli ollut koko lauantaipäivän, mutta ilta tulisi pian, pimeä entistä aiemmin, ehkä olisi vähän viileämpää tänä yönä, syksyn tuoksu oli jäänyt ilmaan.
Tällaisia iltoja oli kesän mittaan ollut monia, pihassa pöydän ympärillä meidän oma väkemme ja Klepininit, ja usein joku vieras, Lilja, hänen näyttelijäoppilaansa, tai Ninan toinen poika perheineen, komsomolilaistoveri Aleksi, ja monasti myös Milja. Pöydässä oli taas ylimääräinen lautanen, Boris ei tulisi, mutta ehkä Lilja saapuisi, tai jospa Asja tulisikin, kenenkään arvaamatta, kuin ei olisi poissa ollutkaan.
Nina Nikolajevna oli tänään tavallista puheliaampi mutta onnistui ylenmääräisellä jutustelullaan vain paljastamaan, miten työlästä hänen oli koettaa kätkeä huoli pojastaan Dimitristä. Mitja ma¬
404


kasi Moskovassa kolmatta viikkoa sairaalassa ja tuskin ehtisi aloittaa ammatillisessa korkeakoulussa syksyllä, tuberkuloosi oli mennyt huonompaan suuntaan elokuun helteillä, he olivat olleet pojan vuoteen äärellä koko perjantai-ja lauantaipäivän. Myös Niko- laihin oli sairaalareissusta jäänyt kytemään huoli poikapuolesta, se näkyi nopeana humaltumisena, Nikolain tytär selvästi vahti, ettei isä kaataisi kurkkuunsa vodkalasillista liian nopeasti, se tiesi temperamentin muutosta lauhkeasta perheenisästä arvaamattomaksi ja päällekäyväksi kiivailijaksi, joka ei varonut sanojaan.
Me silmäilimme Serjozan kanssa Muria, joka väitteli katseellaan pöydässä seisovaa kirkasta viinapulloa ja punastui vinoista hymyistämme niin että näytti vaaleanpunaiselta saippuapalalta. Myös Muija kartteli yhä katsettani, koetin hipaista hänen kättään ja hiuksiaan aina kun kävelin ohitse, mutta en saanut elettäkään vastaukseksi, miksi hän jäykistyi tuolla tavoin kuoreensa, kuin raaka hedelmä. Tunsihan hän Kiepininit jo keväältä, tuskin heitä jännitti.
Nina Nikolajevna päivitteli, kuinka ihanaa oli olla jälleen koolla omien ihmisten parissa Moskovan anonyymien massojen jälkeen, ja kuinka tyynnyttävä näky meidän pöytäseurueemme oli, tämä oli hänen paikkansa maailmassa, oikea paikka juuri nyt. Milja lisäsi, että ihan kuin Kolmessa sisaressa, vanhanaikainen kuisti ja kaikki, mutta ilman kuihtuvan talonpoikaisaateliston rappiotilaa ja kaipuuta menneisyyteen, ja Nina maalaili vielä, että tarkkaan ottaen seurueemme muistutti häntä Mansfieldin Puutarhakutsuis- ta, josta Miljan repliikkikin muuten oli peräisin, kuten hän opetta- jatarmaisesti huomautti.
Marinaa olisi tuollainen kepeä kirjallisuuskeskustelu ärsyttänyt siinä määrin, että hän olisi varmasti sanonut jotakin purevaa, kuten että eihän yhdessäkään Täehovin näytelmässä ollut ainokaista- kaan kuistia, mikä venäläisyyden pyhäinjäännös se muka oli, mutta hän ei tullut pöytään, vaikka Milja oli käynyt häntä erikseen pyytämässä, sanoi päätään särkevän, auringon laukaisseen mig¬
405


reenin. Milja ymmärsi hyvin tämän selityksen, koska kärsi itse samasta vaivasta. Olin sanonut että antaisimme hänen olla. Hän liittyisi seuraamme myöhemmin.
Muria Marinan poissaolo ei näyttänyt häiritsevän eikä ihmetyttävän. En uskaltanut edes ajatella, mitä olisin kyennyt sanomaan Murille. Mitä kenellekään. Oliko Marina suunnitellut tämän alusta alkaen, pyytänyt minut paikalle siitä syystä, että jäljestäisin juhlat hänen ainokaiselle pojalleen, ja sitten aikonut ottaa pääroolin kauhealla teollaan? Mutta se ei ollut onnistunut. Eilisestä huulenheitosta huolimatta Mur ei onneksi aavistanut tapahtuneesta mitään, siitä olin varma.
Poika ei olisi malttanut istua pöydässä yhtään hetkeä, ja hotki lautasensa nopeasti tyhjäksi, että pääsisi äkkiä Sofan kanssa lukemaan uusia sarjakuviaan. Klepininit eivät kuitenkaan päästäneet nuoria pöydästä ennen kuin pääruoka oli aterioitu. Heidän perheessään käyttäytymissääntöjä noudatettiin ja vanhempien sanaa kunnioitettiin, eikä Nikolai Klepininiä kannattanut suututtaa, varsinkin jos hän oli juonut muutaman vodkatujun liikaa, niin kuin pian olisi. Mur sen sijaan sai tehdä melkein mitä tahtoi, Marina jaksoi motkottaa ja huutaa pojalle, mutta ei koskaan katsonut, tekikö poika todella sen mitä pyydettiin, ja Seijozan sanat valuivat kuin vesi hanhen selästä, hänellä ei ollut poikaan mitään otetta. Annoin pojan olla, kaikki järjestyisi, me olimme elossa kaikki, hengitimme samaa sateen jälkeistä ilmaa.
Nina Nikolajevnalle Mur sentään vastaili enemmän kuin yhdellä sanalla, Nina uteli pojalta opiskelusuunnitelmia, vaikka tuskin poika osaisi miettiä elämäänsä vielä kahta päivää pitemmälle ja vaivaantui yleensä keskusteluyrityksistä, otti ne kuulusteluina, ja äkkiä veli oli taas sulkeutunut kuoreensa. Outo uusi avomielisyys oli tiessään. Koulutus kaikki kaikessa, tiedän, hän toisteli Marinan iskostamaa mantraa, Mur sentään oli saanut nauttia koulutuksesta toisin kuin minä, toivottavasti osasi sitä arvostaa, oma veljeni, ainoani, ehkä hänestä vielä tulisi muutakin kuin pilalle hemmoteltu
406


pikku-Napoleon, hän oli vain piilottanut tuntosarvensa ja myötätuntonsa kömpelön ja töykeän kuoren alle.
Georgi SergejevitS on lahjakas piirtäjä, Milja alkoi kehuskella, hän oli pitänyt Murista jo Pariisissa, kun poika ei ollut vielä kym- mentäkään, hänellä on lahjoja vaikka mihin. Juuri sinun kaltaisiasi ihmisiä uudessa maailmassa tarvitaan, hän jatkoi, ja kun saat kunnollisen koulutuksen, voit tehdä mitä tahdot vapaassa ja tasa- arvoisessa maailmassa.
Mur alkoi loistaa entistä punaisempana, hän nautti vaikka olikin kiusaantunut keskipisteenä olemisesta. Pelkällä sarjakuvien piirtämisellä ei taida neuvostoliittolaisessa koulussakaan pärjätä, minä huomautin nataliagontäarovamaiseen tapaan, en ollut tottunut antamaan turhia kehuja. Ja taideakatemiaan on emigranttielä- mäkerralla turha toivoa sisäänpääsyä, sen minä tiesin, turhia toiveita ei kannattaisi ruokkia. Parempi olla realisti.
Mur sanoi tehneensä pari piirrosta lisää, haluatteko nähdä? poika kysyi ja tempaisi itsensä ylös tuolista vauhdilla. Olin kyllästynyt hänen pilakuviinsa, Adolf pyllistää, Adolf tukehtuu hakaristiinsä, Adolf Mikki Hiirenä, ja nyt kaksi viiksiniekkaa erilaisissa läheisissä suhteissa lähes joka kuvassa. Niitä oli kaikkialla talossa, eikä niissä ollut minusta mitään omaperäistä, samoja juttuja olivat kaikki propagandalehdet täynnä. Mutta annoin Murille luvan nousta pöydästä, jotta hän voisi hakea raapustuksensa sisältä. Tuskin Milja pikkupojan piirroksista raportoisi, itse hän oli poikaa kannustanut pilakuvia tekemään.
Muija oli seurannut keskustelua vaitonaisena, kun naiset olivat tapansa mukaan hoitaneet puhumisen. Nyt hän avasi viimein suunsa ja kysyi, mistä Nina oli löytänyt sitä amerikkalaiskirjailijaa luettavaksi, Mansfieldiähän se oli, ja millä kielellä Nina Nikolajev- na kirjaa luki. Englanniksi tietysti, ei häntä ole meille edes käännetty, Nina sanoi, sitä mistä kirja oli hänen käsiinsä joutunut hän ei muistanut, Ranskassa, Norjassa, Englannissa. Nina kolusi aina kirjakauppoja, missä vain olikin ulkoasiainministeriön komennuk¬
407


sella ja tunsi hyvin eurooppalaisten naiskirjailijoiden tuotannon, Undsetin, Lagerlöfin, Coletten, mutta tuskin Marina oli edes jaksanut keskustella hänen kanssaan lempikirjailijoistaan, olisi vain mustasukkainen siitä, että joutui jakamaan suosikkinsa muidenkin, tavallisten kuolevaisten, kanssa.
Sinustako ei amerikkalaisia romaaneja sitten pitäisi lukea? Nina kysyi Muijalta kiihtyneesti ja jatkoi kaihtelematta, ettei kommunismi voinut estää ihmistä pitämästä sivistystä yllä, onnen ja surun tunteet olivat universaaleja, oltiin kapitalismissa tai sosialismissa, tai millä kielellä tahansa, vai mitä mieltä herra ulkomaantoimittaja oli siitä. Muija torjui yleensä leppeän Ninan hyökkäyksen ja selitti, että siksi vain hän oli kysynyt kun hänen edesmennyt äitin- säkin oli lukenut Mansfieldiä, kun he olivat asuneet Amerikassa. Mitä Nina nyt tuolla tavalla, ihmettelin mutta en sanonut mitään. Ei Muija ollut mikään yksisilmäinen komsomolilainen niin kuin toveri Matvejev ja Aleksei, Ninan oma poika. Mutta Aleksei oli tietysti kuulustellut äitiään samalla tavoin ja siksi Ninalla oli yhtäkkiä piikit pystyssä kuin siilillä.
Olin lukenut novellin ranskaksi enkä saanut mieleeni siitä muuta kuin hevosen selästä humalassa pudonneen kuolleen miehen, sen miten kuolintapaus oli varjostanut tarkkaan valmisteltuja juhlia kuin Puskinin epäonnen hevonen. Miten kaikista lukemistani kirjoista aina juuri kuolema muis tuikin mieleeni, siihen Marina oli minua hyvin opettanut.
Tämänpäiväinen ei tullut minulle yllätyksenä, ajattelin silloin. Niin kauan kuin muistin, Marina piti ajatusta omasta kuolemastaan, der alte Knochenmannista, vanhasta ystävästään, aina lähellään, samoin kuin Koltsov oli piilotellut myrkkyampulliaan. Olin tiennyt sen lapsesta asti, hän ei sitä mitenkään piilotellut eikä osoittanut sitä pelkäävänsä, sotilas on aina valmis kuolemaan. Vain minä olin kantanut pelkoa hänen puolestaan. Silti, kun se mitä olin eniten pelännyt tapahtuvaksi, oli melkein tapahtunut, huomasin etten enää pelännyt, tunsin itseni ihmeellisen rauhalliseksi.
408


Eikö Mansfield kuvaakin siinä novellissa onnea, kysyin pöytäseurueelta, onnen koostumusta aivan erityisellä herkkyydellä? Nina koijasi, että se oli toinen novelli se, Onni nimeltään, sekoitin kaksi kutsuista kertovaa novellia toisiinsa. Toinen sitä paitsi tapahtui Uudessa-Seelannissa ja toinen Lontoossa, Nina luennoi kärsivällisesti. Mutta onnellisuutta hän osaa kuvata, sen hetkellisyyttä ja pettävyyttä, Nina sanoi. Kuvitteellisuutta, Milja lisäsi.
Emme ehtineet punnita onnen koostumusta enempää, kun Mur toi pilapiirroksensa sisältä kaikkien katsottaviksi. Sama aihe kuin ennenkin, isä Auringon kompastuminen fasistihiirulaisten syleilyyn, toistui niissäkin, pitäisi tosiaankin huolehtia siitä, ettei poika hankkiutuisi koulussa vaikeuksiin piirrostensa kanssa, hän olisi varmasti silmätikku jo pyylevyytensä, vieraan aksentdnsa, r-vikansa, vaatteidensa, vanhempiensa ja asuinpaikkansa takia, niin kuin oli Ranskassakin ollut, ei ollut helppoa tämän pojan elämä, ei sittenkään, vaikka olin kateellisena ajatellut että hän sai kaiken valmiina eteensä.
Seijoza, jonka päivän lehti oli vielä terassilla kuivumassa, pääsi poliittisista kuvista lempiaiheeseensa ja tenttasi viimeisimpiä uutisia Nikolailta: oliko lehdissä ollut lisätietoa yksityiskohdista, oliko Stalin todellakin suostumassa pahimman vihollisensa liittolaiseksi, ja oliko neuvostojen ylin kokous jo hyväksynyt kaiken peijantai- na ja eikö rauhansopimus ollut vain lumetta, niinköhän Ranska ja Englanti nyt laskisivat myös aseensa vai menettäisivätkö ne tästä malttinsa ja julistaisivat sodan alkavaksi, jo loppuviikosta oli uumoiltu, että neuvottelijat pakkaisivat kimpsunsa ja kampsunsa Nat- sional-hotellin sviiteistä ja lähtisivät kotimatkalle.
Olin aikeissa hakea sisälle jääneen Revue de Moscoun, en ollut ehtinyt katsoa, oliko siinä ollut jotakin uutta sopimuksesta, mutta Nina pyysi, ettei ruokapöydässä puhuttaisi enempää sodasta eikä politiikasta, oltiin jo pian pyhän puolella, hän sanoi ja sulki suunsa kuin simpukka. Sinäkö uskot että sota saadaan pysymään loitolla sillä ettei siitä puhuta? Nikolai vielä yritti mutta näki vaimonsa ilmeestä että nyt kannatti lopettaa.
409


Olemme jumalan kädessä, tuli sota tai ei, Nina Nikolajevna sanoi puoliääneen, Nikolai pani hyväksyvästi käden vaimonsa olkapäälle, katsoi rakastuneesi, heille usko ei ollut ristiriidassa kommunismin kanssa, mutta he saattoivat paljastaa sen vain silloin kun luottivat jokaiseen kuulijaan, nyt oli sellainen hetki, kaikki ystäviä heidän ympärillään, me kaikki. Minäkin jätin hiljaiset epäilykseni Miljaa kohtaan taka-alalle.
Politiikan sijaan puheenaiheeksi kävi täpötäysi Moskova, niin kuin usein tänä kesänä, kuinka ihmiset vaelsivat katsomaan lentonäytöstä Tusinoon, kaikki halusivat nähdä sotilaslentokoneen räjähtävän ilmassa, lauantaiparaatissa ylistettiin neuvostosisarten ja -veljien voittamattomuutta, ja kaikkialla oli tietenkin näytöksen, paraatin ja messujen vuoksi hirvittävä tungos, metroissa, kaduilla, kaupoissakin, ja liikkuminen kaupungissa kävi sietämättömäksi näin kuumalla, eikä se johtunut pelkistä kansanjuhlista; uuteen Moskovaan muutti jatkuvasti lisää väkeä kaikista suuren ja mahtavan maan ilmansuunnista, jokainen nurkka ahdettiin täyteen, oli turha kuvitella että löytäisi kaupungista majapaikkaa muuten kuin hyvien suhteiden avulla, ja niitä Boläevon dataan asukeista ei kellään ollut, se oli käynyt kuluneen talven aikana ilmi.
Keskimääräisesti moskovalaisilla on asuinpinta-alaa neljä neliötä per henkilö, Muija huomautti. Minulla on Merzljakovski pereu- lokilla varmaankin viisi ja puoli, olen siis onnekas moskoviitti, sanoin ja katsoin Muijaa, sydämeni vierähti ympäri, lisää tilaa tarvitaan ehkä piankin, asunto meille, ajattelin mutta en sanonut mitään, ja silloin Muija hymyili, varovaisesti, puolinaisesti, mutta hymyili kuitenkin, ja se hymy meni lantionpohjaan asti, onni, miten ihmeellinen onni, se värisi syvällä pimeässä kuin ohuiden hemeenkärhä- mien pitsikudelma. Se ei ollut pyyhkiytynyt ohi jyskyttävän junan alle, ei Marinan epätoivoon, joka oli ollut murskata meidät molemmat. Kaikki järjestyisi, tämä elämä, parhaalla mahdollisella tavalla.
Minä en Moskovaan muuttaisi enää, Nina jatkoi, meillä ei ole vesijohtoa, mutta täällä laitamilla mahtuu sentään vielä elämään
410


väljemmin eikä yhteen huoneeseen tarvitse majoittaa kahtakymmentä henkeä niin kuin joissakin kommunalkoissa on tehty, pistetty koko suku kerrossänkyihin ja siskonpeteihin komeron kokoiseen huoneeseen, kuka sitä haluaa! hän paasasi yhä tavallista kiih- tyneemmin, täällä meillä on hyvä, niin kauan kuin vain olla saadaan.
Viiden vuoden kuluttua Moskova on kahdeksan miljoonan asukkaan metropoli, Muija sanoi, otin hänen kätensä omaani, eikä hän nyt torjunut minua ja lisäsin, että uudet kaupunkisuunnitelmat ovat valmistumassa, Moskovaan rakennetaan enemmän pilvenpiirtäjiä kuin yhteenkään Amerikan kaupunkiin, kaikille riittäisi uusia asuntoja, joissa olisi tilaaja avaruutta ja uuden ajan mukavuudet. Moskovasta oli tulossa uusi Rooma.
Mutta se tapahtuisi vasta vuonna 1945, Seijoza lisäsi pessimistisen kuuloisesti, hän kai ajatteli että koko maailma olisi pahimmassa tapauksessa silloin maan päältä poispyyhitty. Silloin Mur ja Sofa ovat täysi-ikäisiä, Nina sanoi, he saavat asua uusissa komeissa taloissa joihin tulee vesijohto, sähkövalo, vedottomat ikkunat. Te olette onnellisten sukupolvi, Nina huikkasi nuorille, jotka edelleen istuivat pöydässä, Mur selvästikin pitkästyneen näköisenä.
Mutta nyt on nyt, Mur sanoi. Aivan, Milja lisäsi. Nyt on nyt, Georgi, katsopas, ja se vasta onkin jännitysnäytelmä, nyt-hetki on niin kuin rae tai lumihiutale. Kun rakeen ottaa kädelle, se on jo sulanut, tai ainakin lumihiutaleelle käy niin. Ja minä näin miten Milja sai Murin miettimään ajan kulumisen suurta draamaa, ja kuinka hän ja Sofa koettivat pyydystää aikaa kuin käsistä karkaavia pikkukaloja veden alta, nyt, nyt, nyt tai kuin he olisivat yrittäneet nuolaista sadepisaroita, mutta se karkasi heiltä joka kerta, vaikka he olivat vielä siinä iässä, ettei heillä muuta ollutkaan, vain nykyhetki kuin linnuilla. Ja niin minäkin aloin pyydystää nythetkiä, mutta hetki oli aina mennyt kun sain siitä kiinni. Milja huomasi leikkini ja puhalsi minua käsivarteen ja hymyili, ja äkkiä minusta tuntui kuin lanka olisi irronnut puolastaan ja aika seisahtunut siihen, Mil-
411


jän hymyyn, tähän onneen, Muijan käteen joka lepäsi minun sylissäni, vatsallani, olin painanut sen sitä vasten, ehkä hän tiesi kaiken, tiesi jo, kunnes muistin että oli aika: kahvi, konjakki ja päärynäpii- rakka, ne odottivat ja oli mentävä taas, mentävä ja tehtävä, mutta kiire oli äkkiä lakannut, olimme tässä, ihmiset yhdessä.
Marina seisoi verannalla, kun avasin oven. Oliko hän seissyt siinä kauankin, hiipinyt hiljaa, ajatellut paeta, mutta ei ollut päässyt silmiemme alta huomaamatta. Kehotin häntä pöytään muiden kanssa. Hän pyysi minulta kahvia, ei muuta. Lupasin tuoda. Väistimme molemmat toistemme katseita.
Keittiön ikkunasta näin, että Seijoza nousi jäijestelemään istuin- paikkaa, ohjasi Marinan istumaan omalle paikalleen pöydän päähän, ja kun Seijoza laski Marinan istuuduttua kätensä hänen olkapäälleen pehmeästi, Marina ei ravistanut sitä pois. Sitten Seijoza otti kiikkerän, rikkoutuneen tuolin ja istui sille väsyneen näköisenä.
Kun palasin turkkilaisen kahvitarjoilun ja päärynätortun kanssa, olin päättänyt että nyt aloittaisin, sanoisin asiani, kertoisin uu- tiseni, oh oikea hetki, raesateen raikastama ilta, mäntyjen ja mullan kirpeä tuoksu, syksyn haju, ihmiset, ystävät ja lämpö ja valo minun vatsassani.
Marina moitti astiastoa, jonka olin kattanut, eikö Murin juhliin ollut parempaa kattausta, eriparisia arkiastioita vain, kaikki jatkui niin kuin ennenkin.Vanha kiukku kuohahti äkkiä, kehtasi vaatia, eipä ollut Marina tuonut itsekään Pariisista yhtään astiastoa mukanaan, ja ilman Raisa Lomonosovan ja muiden hyväntekijöiden avuliaisuutta ei olisi astian astiaa siunaantunut. Joku muu olisi jo lyönyt Marinaa, mutta Nina käänsi aina toisenkin posken läimäistäväksi, kilttien ihmisten seurakunta.
Seijoza katsoi minua hämmentyneenä, olisiko nyt aika, kyllä nyt oli aika, ennen kuin Marina onnistuisi taas pilaamaan tunnelman. Mutta tulkitsimme tosiamme väärin. Seijoza huusi Muria ja Sofaa auttamaan, ja he vastasivat verannalta riippumatoista vete¬
412


linä, mutta tulivat kuitenkin saijakuvalehdet käsissään, Mur oli kuin nukkuneen rukous, Sofa valmiina kuin partiolainen. He kantoivat maalista tuoreen sermin näytille, Seijoza oli ehtinyt viedä sen rakeilta turvaan, eikä kesken jäänyt hahmotelmani vuorimai- semaksi ollut ehtinyt kärsiä. Tekisin sen loppuun huomenna, ajattelin, huomenna minulla olisi kaikki aika.
Tässä köyhäintalossa ei ole varaa Meissenin posliiniin, Seijoza aloitti nöyristeleväsi, mutta yhteen sermiin meillä on aina varaa, hän sanoi ja piti tauon kuin olisi odottanut aplodeja. Niitä tuli vain Miljalta. Ylpeydestä loistaen Seijoza alkoi kuitenkin availla ja sulkea sermiä kuin se olisi ollut jokin suurikokoinen lintu valmiina lähtemään lentoon.
Marina ei sanonut ensin mitään, tuijotti hökötystä vihaisen näköisenä, se oli ruma ja kömpelö. Tuonko pitäisi muka riittää, hän sanoi. Eihän se suojaa mitään.
Minä sanoin, että se nyt oli kuitenkin tehty niin kuin hän oli vaatinut. Mätkin samalla vihaisesti piirakanpaloja lautasille.
Siinä on jotakin japanilaista, Milja aloitti kohteliaasti, mutta kenties se oli hänenkin silmissään surkea tekele.
Murkin osallistui sen tekemiseen, Seijoza sanoi silloin, teimme sen yhdessä. Mutta Marina ei hellittänyt, hän penäsi nyt itse virallisten lupien perään, ei hän Lubjankaan yhden sermin takia tahtonut, aivan kuin häntä oltaisiin lavastamassa tässä rikolliseksi. Seijoza koetti puolustautua, tuskin kukaan alkaisi lupia kysellä, eiköhän sisäasiainministeriöllä ollut tarpeeksi muutakin mietittävää. Jos huvilan oma asuntoneuvosto vain nyt oli sitä mieltä, että sen saisi ottaa käyttöön, hän lisäsi.
Älä huoli, Seijoza, Nina sanoi, me voimme itse päättää haluammeko me omaa rauhaa vai emme. Tässä iässä on jo sallittava itselleen joitain mukavuuksia. Sitä paitsi talossa työskentelee suuri venäläinen runoilija, joka tarvitse työ- ja sielunrauhaa, vaikka maailma ymmärtäisi hänen runojensa arvon vasta seuraavalla vuosituhannella. Me olemme tulevaisuuden palvelijoita siinäkin.
413


Ninasta ei aina tiennyt, olivatko hänen puheensa ironiaa vai ei, esitystä vai sydämen suoruutta, mutta Marinan hän sai silti leppymään.
Ja niin päätettiin että sermi saisi tulla taloon, kaiken uhallakin, ja se kannettaisiin juhlallisin seremonioin sisälle sunnuntaina, kun minun maalaukseni olisi valmis. Tuntui silti, että Marina Ivanov- naa ei sermi ilahduttanut, aivan kuin hän olisi vaatinut sitä vain muiden kiusaksi ja oli nyt harmissaan kun piti keksiä uusi vaatimus, jonka täyttymättömyydestä voisi olla tyytymätön, sermi olisi olohuoneeseen liian räikeä, liian iloinen, liian täynnä elämää, mutta elämää yhtä kaikki, se oli vielä häntä vahvempi, ei päästänyt käsistään.
Tänään te saatte lukea meille, Nina pyysi kun päivä oli kääntynyt illaksi, ja Mur ja Sofa olivat lähteneet aikaisin nukkumaan, Nikolai oli nukahtanut pihakeinuun pikkutakki päällään, ja kuorsasi, Milja oli lähtenyt iltalenkille yksin, enkä minä ollut saanut kerrottua uu- tistani enkä kerättyä tiskejäkään, mutta olin kuitenkin työntynyt Muijan vierelle ja nostanut hänen kätensä olkapäälleni ja painanut pääni hänen rintaansa vasten, siinä oli hyvä olla, hyvä hengittää.
Olisin voinut nukahtaa Muijan syliin, minun mieheni, rakkaani, en pelännyt mitään, väsytti vain, päivän askareet, jännitys, väsytti niin, että olisin voinut vajota maailman pohjan lävitse, ja vajo- sinkin, tiesin että Muija kannattelisi minua, minua ja sitä mikä minussa sykki, niin että en putoaisi tyhjään ja pimeään.
Luettehan, juhlan kunniaksi, Nina aneli, vaikka Puskinia tai jotakin muuta, mitä vain tahdotte. Olin varma ettei Marinaa saisi esiintymään, mutta Milja, joka juuri silloin palasi metsästä, sai Marinan taivuteltua vain yhdellä katseella, hänellä oli ihmeellinen vaikutus Marinaan, ihmisiin yleensä, hän pystyi liikuttamaan sieluja. Muija ei ollut koskaan kuullut Marinan lukevan, ja Nikolai Andrejevits havahtui keinusta kuin olisi ollut kuulolla koko ajan ja sanoi että sittenpähän tiedät kuunnelleesi, rouva Tsvetajevalla on
414


sellainen ääni että aika menee sijoiltaan, et ole entiselläsi sen jälkeen, ne eivät ole mitä tahansa riimejä, poika.
Marina sanoi kaikkien yllätykseksi, että tahtoi tänään lukea oman runonsa. Oletko sittenkin kiijoittanut jotain uutta? Milja kysyi hämmästyneenä, Marina oli valittanut varmasti hänellekin ettei kyennyt kiijoittamaan, ei osannut enää, sanat olivat poissa, vapaus, elämä, kaikki. Ei, ei, uutta ei ollut syntynyt, tuskin syntyi- sikään, näissä olosuhteissa, hän manasi edelleen, että kaikki varmasti tietäisivät, ja lähes kaikki hänen paperinsa olivat vielä tarkastettavana sisäasiainministeriössä, mutta viimeinen runo jonka hän oli keväällä kiijoittanut, sen hän muisti, ilman papereitakin. Ja torstaista alkaen hän oli ajatellut sitä paljon. Tämä runo on poliittinen, hän sanoi vinosti hymyillen, Ninan täytyy sallia se. Kunhan se ei ole joutsenista, minä sanoin, ei, se ei ole valkoisista joutsenista, älä pelkää Aija.
Marina istui penkille männyn alle, nojasi puuta vasten, sulki silmänsä. Muistin kuinka hän oli näyttänyt Moskovan-käynnillään jo hauraalta vanhukselta joka olisi valmis jättämään kaiken. Hetken luulin, että hän olisi nukahtanut, mutta hän keskittyikin, kuulosteli säkeitä mielessään, pidätteli niitä sisällään kuin savua. Lopulta hän nousi ylös, suoristi selkänsä, muuttui äkkiä siksi Marinaksi jonka olin jo unohtanut, jonka olimme kaikki unohtaneet, olennoksi jolla ei ollut ikää eikä sukupuolta, mutta jonka ääni halkaisisi kivet, saisi ruohon lakkaamaan kasvamasta.
Hänen äänensä oli aluksi heikkoja arkaileva, pelkkää ilmaa ja hengitystä, kuin hän ei olisi saanut otetta sanoista. Koetin keskittyä. Hänen viimeinen runonsa, viimeinen jonka hän oli kiijoittanut, Pariisissa keväällä, kun oli jäänyt yksin Murin kanssa, ja vain odottanut lähtöä kuin kuolemantuomiota. Ei, oli keskityttävä runoon, muistutin itseäni, ei elettyyn ja koettuun, runolla olisi omat lakinsa, kalkyylinsa, äänteiden käsityö.
Alussa oli maisema, taivas, vuoret ja joki. Veden virtaus. Kuin kansanlaulu, kehtolaulu hukkuneille. Niissä kylissä onnea kudottiin,
415


sinisillä ja punaisilla, kaikenkirjavilla langoilla. Marina katsoi minua kuin hän olisi tahtonut sanoa minulle jotakin. Mutta en ollut varma, oliko se syytöstä vai kiitollisuutta. Käänsin katseeni pois, en tahtonut tietää kumpaa.
Et kai vielä lopettanut? Nina hätäili heti. En, Marina ravisti päätään häirittynä. Hän veti henkeä ja jatkoi runoelmaa, sillä runoelma se oli, moniosainen saija maisemassa jonka ajattelin aluksi nimettömiksi vuoristoiksi Euroopan sydämessä, kunnes runo otti vauhtia äkillisenä crescendona: Voi neitoa, muita ruusuposkisempaa. Vihreiden vuorien keskellä. Marina katsoi nyt vuorostaan Miljaa melkein heltyneenä, rakastuneen katseella, olin nähnyt sen katseen monta kertaa, oliko hän ihastunut Miljaan, ehkä oli, ehkä se saisi hänet pysymään hengissä vielä vähän aikaa. Mutta olin väärässä, Marina ei rakastanut ihmisiä vaan muinaishistorian illuusiotaan:
Saksa! Saksa!
Häpesin! Miten hän saattoi olla niin vailla tilannetajua, että luki meille tuollaista paimenidylliä eikä suostunut näkemään ja kuulemaan mitä maailmassa tapahtui. Hänen saksalaisensa olivat runnelleet Eurooppaa jo neljä vuotta ja levittäneet barbariaa, olin nähnyt hakaristiliput Berliinissä, väkivaltaa uhkuvat sotilaspartiot, kauhun merkittyjen ihmisten kasvoilla, mutta hän oli ummistanut silmänsä jopa kirjarovioilta Berliinin aukioilla. Ja hänen kuolleiden runoilijoidensa luut olivat aikaa sitten mädäntyneet berliiniläiselle hautausmaalle poppelien ja maatuvien lehtien alle. Tuskin kyse oli provokaatiosta niin kuin silloin, kun hän oli esittänyt valkoisen armeijan ylistysrunonsa, kun olimme ensi kertaa kaikki kokoontuneet Bolsevon talon puutarhaan. Mutta me kuuntelimme häntä keskeyttämättä, Nina luki jokaisen sanan hänen huuliltaan jo ennen kuin hän ehti sen lausua. Marina veti henkeä, jatkoi:
416


Oi maniaa
Mahtia.
Tulet palamaan Saksa!
Hulluudessa Hulluudessa Jonka lietsoit.
Sitten hänen äänensä laantui kuin myrskyn jälkeen, kuin hän olisi tyynnyttänyt lasta sylissään, puhutellut rakkaintaan:
Rikas, avara maa.
Vailla muuta puutetta kuin yksi:
Tsekeillä ei ole merta.
Tsekeillä on nyt kyynelten meri.
Ei tarvetta hankkia suolaa.
Varastot riittävät vuosiksi.
Kolmesataa vuotta orjuutta,
Kaksikymmentä vapautta.
417


Marina oli tullut vierelleni ja nostanut tuolin selkämykseltä huivini, hänen lahjansa, olin mytännyt ja rypistänyt sen, mutta hän avasi sen huolekkaasti ja levitti sen harteilleni, jätti kätensä siihen hetkeksi kuin olisi odottanut että tartun siihen.
Äkkiä hän jatkoi matkaa, käänsi selkänsä meille kaikille, aurinko oli vajonnut metsän siluetin taakse, eikä mikään vähentänyt hänen sanojensa armottomuutta eikä niiden ajankohtaisuutta:
Voi itkettyneitä silmiä, vihan ja rakkauden kyyneliä.
Tsekkoslovakia kylpee kyynelissä, Espanja veressä.
Mustan vuoren varjo pimentää nyt maailman loiston.
On aika - on aika - on aika palauttaa pääsylippu jumalalle.
Kieltäydyn - elämästä epäihmisten sekasorrossa.
Kieltäydyn - ulvomasta markkinoiden susien rinnalla.
En suostu uimaan selkäranganluiden virrassa.
En tarvitse korviani kuulemaan, en silmiäni näkemään.
Mielipuoliselle maailmallenne - on vain yksi
vastaus: kieltäytyminen.
Runo päättyi. Marina seisoi yhä selkä yleisöönsä päin, nyt keskellä pimeää, joka oli laskeutunut hänen esityksensä aikana. Muija ta¬
418


putti kohteliaasti, mutta suosionosoitus tyrehtyi, kun kukaan muu ei yhtynyt taputuksiin. Istuimme paikoillamme. Kukaan ei sanonut mitään. Ei vapautusta, ei katarsista, tämän kohtalottomien ajan tragedian kanssa me elimme. Tämän kauhun ja pohjattoman yksinäisyyden kanssa Marina eli jotka hetki, ja minä tiesin etten voisi estää häntä tappamasta itseään, jos hän oli niin päättänyt.
Pyysin Muijaa ja Seijozaa hakemaan matkalevysoittimen ja swing- savikiekkoni. Ja lyhtyjä, kynttilöitä, oli syksyn ensimmäinen samettinen yö, kukat tuoksuivat vielä sateen jälkeen kaikkialla. Oli saatava musiikkia, tanssia, viis sodasta ja rauhasta, viis sopimuksista ja lisäpöytäkiijoista, ainoa tärkeä asia oli Quintett Hot Club de Jazz, zazuzazuiazaa, Pariisin musiikki, kuka haluaa tanssia, miksi ei tanssita saman tien aamuun asti.
Milja tietysti halusi, Latinalaiskorttelien swingtyttö, ja Nina ja Nikolaikin halusivat tanssia meidän kanssamme, mitä muuta olisimme voineet. Muija, jonain päivänä sinun on päästävä Pariisiin, tanssimaan, Milja selitti, näytämme kaiken, näin tanssitaan Pariisissa, Pariisin silloilla, Pariisin öisillä kaduilla, katoilla, oletteko koskaan tanssineet katoilla, minä olen, olin jopa kiivennyt ra- kennustelineitä Notre Damen tomeihin tanssimaan Vera Traillin kanssa. Muija ei kuitenkaan tanssinut minun kanssani, mutta minä tanssin Miljan kanssa. Neitsyiden tanssi, ei, amatsonienpa, hän sanoi, syksyn uhri jumalille, kukkia hiuksissa, hetki riemua, on mahdollista elää, kitarat, sillat, kaksi jokea, jotka lävitseni virtaavat, joet, sydämet, suut, valo, aika joka sulaa kämmenelle, nyt, nyt, nyt.
Muija, tule minun kanssani tanssimaan, minä sanoin ja vedin hänet mukaan, etkö näe miten säteilen ja nauran, onnea, uutta elämää, uutta aikaa, uutta ihmistä, ja juuri silloin kaikki oli olemassa täytenä ja painavana, mennyt, tuleva ja tämä hetki kaikki samassa kuvassa, koko minun elämäni tässä kuvassa, sanoissa, juhlahumussa.
419


hiekka imee öisen sumun ja kovettuu kuin tärkki, ja yö ja päivä erottuvat toisistaan, he saavat kasvot, käsivarret, ruskettuneet jäsenet, jotka ottavat kiinni, pitsihelmat jotka kääritään ylös kun vedenraja kohoaa, varpaiden välit kortteita ja mustaa hiekkaa täynnä, talosta rantaan ja takaisin, aina jonkun syli, kenen tömisevät jalat, kenelle kuuluu tämä laulava ääni, nopea laukka halki terävien kivien, vesi nousee ja maito, kahvi on valmista, ja tsaikkaa, voileipiäkin kohta, on aika, mutta onko kvassia, kellot kilisevät, ja korut, hiuksissa kukka, akaasia se on, kvassia, kvassia, sitä pitää panna tulemaan, se vie monta päivää ja haisee, niin ihanalta se haisee, hölkyn kölkyn vasten parrakasta vatsaa, pellavaöljyn hajuista ja leiväntuoksuisia pulleita rintoja, joista ei tule maitoa vaikka kuinka imee, puree hampailla, tulee silti kylläiseksi, suu täynnä kun sen avaa, sylejä joihin nukahtaa, mutta nimiä ei ole vielä kellään, vain puheiden rytmit, tuolla matalaa ja leppeää, tuolla karheaa ja kiivasta, suurien lintujen puhetta, oletteko valvoneet koko yön... kunnes aurinko nousi... ja kivet vaihtoivat väriä... emmekä silti huomanneet että on uusi päivä... ja aika kului., arbuusia, ottakaa tästä... voi sinua, aina meistä huolehtimassa... rutulaumasta... ihana lauma, minun perheeni... sinun vuoksesi tulemme... ja meren... ne ovat sama asia... voi teitä, rakkaat lapset, kohta itken taas... ja tässä toinen mereni... satama... kuolema, vuori., eipäs murehdita nyt... täällä ei surut asusta... ei, täällä juodaan
420


nektaria ja syödään valkoista leipää... ota tästä, sinun pitää saada tarpeeksi nestettä... voisin juoda koko meren, koko meren minä tarvitsen nyt... tämän tyttösen juon suihini... hyvällä tuulella tänään... mitä tähtöseni, pikkunajadini... kauheasti jo jokeltaa... ja painaa kuin hevonen, hippopotamus... minä otan hänet jollet sinä jaksa... miksen jaksaisi, kerran sitä on kesä, lämpöiset yöt... ja tällaiset aamut... aamut ovat täällä parhaita... ja valkoinen leipä... turkkilaisten kahvi... porot jäävät hampaiden väliin... mutta eihän sitä pidäkään juoda pohjaan asti... ei kaikkea pidä... katsokaa nyt tuota riemua... en ole nähnyt toista lasta joka olisi niin... onnellinen siitä että on herännyt... tähän maailmaan... kunpa pystyisi samaan... niin onnellinen että voisi ratketa.... pelkkää rakastavaa iloa... ettei maailma tuota onnea ottaisi pois... miten pontevat pikku jalat... kohta hän jo juoksee... minun soturini... katsokaa noita silmiä... kuin vanhalla miehellä... runoilijan katse... vaikka ei osaa vielä sanaakaan... ei oota ei aata... kun hän syntyi, onni yhtä suunnaton kuin meri, yhtä lailla kaikkialla, sisällä ja ulkona, minä ajattelin: hän on ollut täällä ennenkin, pistää merkille kaiken, kuin lukisi kirjoitusta, tarkkaisi vierasta kieltä jota on osannut joskus, tyynesti, kaiken hyväksyen, näin on ollut, tämä on hyvä, kaikki on hyvää, olen nähnyt tämän kaiken jo ennen... isästä ei ainakaan voi erehtyä... älä viitsi pilkata... olisiko siitä naisesta ollut siittäjäksi... nainen vai koni?... vauhko elikko... se tiedettiin... minusta hänessä on teidän äitinne näköä kaikkein eniten... anarkistikunigatar... kenen kädet... katsokaa kenellä on tuollaiset kädet... nuo silmät eivät kätke mitään... katso nyt... koko taivas mahtuu noihin silmiin... koko maailman onni... ja silmät... kuin laivat... tähdet... planeetat... puhetta sinne asti mistä alkaa mustan vuoren varjo, juoksuhiekka, sinne ei mennä, ollaan tässä, kahinassa, huminassa, turkoosin ulapan kyljessä, joka on ollut maailman alusta asti ja joka erottaa meidät vedestä ja hiekasta ja pimeästä
421


Bolsevo
Elokuu 1939
Korpit tulivat kesken meidän tanssimme, ne saapuivat niin kuin Boris oli minua varoittanut, ja naapurikin, koko päivä, viikko oli ollut varoituksia täynnä, linnut, Puskinin valkoinen hevonen. En ollut silti pitänyt varaani. Luulin että onneni voittaisi kaikki uhkat. Mutta minä en ollut tulevannäkijä enkä enteiden lukija, sitä taitoa Marina ei ollut minulle opettanut. Ja minne me olisimme menneet, ei meillä ollut paikkaa minne paeta, ei tilaa majatalossa.
Siitä hetkestä alkaen olin heidän omansa niin kuin olin tähän asti kuulunut toiseen laumaan. Siitä hetkestä alkaen he kirjoittaisivat elämäkertani uudestaan, jokapäiväisen elämäni, sellaiseksi kuin se heistä olisi tarkoituksenmukaisin. Kukaan ei arvannut että he tulisivat minun vuokseni, mutta he tulivat hakemaan minua niin kuin Zeus Persefonea Haadekseen, ja minä olin valmiina kukat hiuksissa, suu granaattiomenan veriseen mehuun värjäytyneenä, ja vielä tanssin ja tanssin ja tanssin heidän musiikkinsa tahdissa.
Ja kun aamu nousi, sillä se ei voinut olla nousematta silloinkaan, Mustan Marian ovi avattiin, vai oliko se ollut auki koko yön ja odottanut minua, ja minä astuin sen sisään niin kuin Minotau- ruksen vatsaan, mutta en pelännyt heitä, en koko aikana, miksi olisin pelännyt.
422


Milja seisoi minun vierelläni. Käsivarren mitan päässä minusta. Hän oli kananlihalla, paleli, vaikka helle ei ollut ehtinyt laantua, yöt yhtä lämpöisiä kuin päivät. Välissämme seisoi mies, Pavel tai Vanja tai Jura, tuskin kahtakymmentä, koetti olla huomaamaton, mies oikeassa paikassa ja ajassa, mutta hän pelkäsi enemmän kuin me, Miljaakin enemmän, puristi Miljan ruudulliseen paitaan kiedottua käsivartta, niin että se meni mustelmille. Hän ei voinut tietää, että Miljalla on sellainen iho johon tulee mustelmia pelkästä hipaisusta, ja ajatteli sen sijaan Miljan pisamaista ihoa sen alla, että pelkäisi vähemmän, ja niin minäkin ajattelin, se oli kokonaan pisamien peitossa, niin kuin Miljan kasvotkin olivat, Miljan kirkkaanpunaiset hiukset, valkoinen iho, mustelma-arka, hän oli näyttänyt sen minulle. Kun painaa näin ja näin, veri purkautuu ihon alle, näin hellästi vain kun painaa, kokeile Aija, ei se satu.
Miljan pisamat, kirpeä hikinen iho, kaneli ja pinja, minä muistaisin ne kaikki, ne ja rakeiden suola, pelon haju. Hänen ihonsa oli kananlihalla, kaikkialta, niskasta paidan alla, valkoinen pisa- mainen iho. En ollut koskaan tuntenut olevani lähempänä Miljaa kuin nyt, vaikka hän ei uskaltanut katsoa minua. Tunsin hänen pelkonsa, jännityksensä jokaisessa lihaksessani, hän oli ottanut tuon pojan pelon itseensä, hengitti tiheästi kuin lumipälvessä värjöttelevä päästäinen. Koetin tyynnyttää omaa hengitystäni, ja sitten taas voimistin sitä, sisään, ulos, niin että Milja kuulisi sen, älä pelkää, ei ole mitään hätää rakas ystävä. Jos olisin voinut, olisin laskenut käteni hänen kylmänhikiseen selkäänsä. Ei kommunikaatiota pidätettyjen kesken, Pavel tai Vanja tai Jura sanoi kun meidät tuotiin ovelle, silti ajattelin, että mitä tapahtuisi jos laskisin käden hänen selkäänsä, minä ajattelin silti, ihan vain siksi että minun tekee mieleni tehdä se niin kuin tekee mieli raapaista kutiavaa pohjetta. Älä pelkää Milja, ystäväni, sillä nyt me olemme viimein ystäviä, meidän on oltava, se on ainoa pelastuksemme, com- munis, viimeinen ehtoollinen.
423


Näin se alkoi, näin se loppui. Tässä oli kaikki.
Miehet tulivat portista, lukko ei toiminut, he eivät edes yrittäneet sulkea sitä, hämähäkki kutoi seittiä rautaomamenttien välille, se oli kutonut sitä koko viikonlopun, siitä asti kun me olimme tulleet, kukaan ei ollut ehtinyt repiä sitä rikki, eivät lapsetkaan, eivätkä nämä lempeät miehet, jotka vain tekivät töitään, huolehtivat, tsekan miehet, ja hämähäkki saisi jatkaa, jatkaisi kunnes talvi tulisi, sitten se siirtyisi sisään, kutoisi tämän talon umpeen niin kuin toukan, tekisi sille lempeän haudan, ihmisiin se ei koskisi, ei edes elävältä kuolleisiin.
Seisoin portin edessä, tien edessä, metsän edessä, taDam, ta- Dam, kaiken edessä, aamun edessä, aamu näkyi puiden takaa, ensimmäinen juna meni, sama johon olin herännyt 5.45, sama johon täällä joka aamu heräsin, mutta nyt en ollut niiden välissä nukkunut silmäystäkään, juna joka vei ihmisiä pois Moskovasta, pois, pohjoiseen, Aleksandroviin, taigalle, kuinka monta elämää meni ohitsemme, nyt, nyt, nyt, 5.45, 6.45, 7.45 jne. ja tasatunnein joka toinen tunti toiseen suuntaan.
En pelännyt näitä miehiä, minä hymyilin heille, säälitti, hekin olivat valvoneet koko yön, tehneet työtä, ja me olimme vain istuneet ja katselleet, kun he olivat käyneet lävitse kaiken, koko minun elämäni, oikeastaan me olimme saaneet levätäkin, olimme ehtineet syödä ja juoda ja tanssiakin vähän, nauttia elämästä, ja mitä he olivat tehneet, vain työtä, työtä, yötä myöden, emmekä olleet tarjoilleet heille kuin samovaarista kitkerää teetä, yhä kitkerämmäksi muuttuvaa, oliko kukaan kantanut heille tuoretta vettä tai illallisen roippeita, pääry- näpiirakkaa, vai pitäisikö olla kirsikkaa, tsehovilaiset ihmiset, tämä koko kuva, onni, puutarhakutsut, kuisti, kukat, Persefoneen granaattiomena, mustarastaat, näytelmä joka jäljitteli taidetta enemmän kuin elämää. Ja miten kovasti he olivat kantaneet, koko kellarinkin pihaan, säilykkeet, mehut, ruokatavarat, rattaat ja ämpärit, edellisten asukkaiden tyhjät matkalaukut, jääastian, jääastiankin he olivat tuoneet kellarista, ja jää suli pihassa vedeksi, viimeinen talven ripe.
424


Nyt olin hereillä, enkä tiennyt milloin saisin nukkua. Aivot hidastivat, minusta tuntui kuin olisin ollut tässä hetkessä ennenkin, tai tiennyt että tämä vielä tapahtuisi, kuin olisin unelmoinut siitä, että jonakin päivänä linnut tulevat ja vievät minut nokassaan pois, tuhman lapsen, linnut laskeutuvat minun päälleni, koko taivas niitä täynnä, ne lentävät käden mitan päässä, sohivat, väkivaltaiset ahnaat linnut, pidän käsiä silmieni päällä, en ole tehnyt mitään, en, en kenellekään pahaa, olen koettanut tehdä kaiken hyvin ja oikein, mutta ne tulevat yhä lähemmäs ja lähemmäs, syöksyvät nokkimaan silmäni, etten näkisi, ihoni etten tuntisi, kieleni etten voisi puhua, korvani etten kuulisi sitä kauheaa minkä olen itse tehnyt ja minkä joutuisin tekemään näille ihmisille joita rakastin enemmän kuin omaa elämääni.
Ja samalla vieraat kädet kävivät lävitse elämäni, ruumiini, tavarani, he kysyivät minne olen piilottanut paperini, mutta en osannut vastata, mitä salaisuuksia minulla olisi paitsi se, jota kannoin ruumiissani ja jota en saanut sanottua, muuten olin avoin kiija, silmäni sielun peili, ne eivät kätkeneet mitään, eikä minulla ollut heiltä mitään piilotettavaa, mistä he minua epäilivät, sitä he eivät kertoneet.
Muija istui koko illan minun vieressäni mutta ei antanut minun ottaa enää kädestään kiinni, painaa kättään syliini, jossa oli kaikki mennyt ja tuleva. Hän katsoi minua vain kummasti, jokin polttoja kuumoitus hänessä, et kai ole tulossa sairaaksi, rakas, rakas, kokeilin hänen otsaansa, oletko saamassa sen pikku Aljosan taudin, mutta hän sanoi ettei ole mitään hätää, ei mitään, minua vain väsyttää, kauheasti väsyttää, milloin ne päästävät meidät nukkumaan, ehkä aamu tulee kohta ja ne lähtevät, aamulla ne aina lähtevät, Muijani, rakkaani, minä sanoin, muuta en osannut sanoa.
Vain Mur ja Sofa nukkuivat terassilla, enkä voinut herättää heitä, sitten kun olin jo ovella ja kaikki oli lopussa, en voinut sanoa hyvästejä, he nukkuisivat puoleenpäivään, niin kuin tuon ikäiset nukkuivat, ehkä olisin jo tullut takaisin silloin, ajattelin vielä, kaik¬
425


ki oli erehdystä, he näkisivät ettei minua voisi epäillä mistään. Vain minä itse tiesin rikokseni, ja se oli vanhaa perua, kaikille mittansa ja määränsä mukana, ja minun mittani oli täytetty nyt.
Ja lopulta minua ei väsyttänyt enää lainkaan, ihan kuin olisin tanssinut koko yön, tällainen aamu, en ollut valvonut auringon nousun hetkeen koko kesänä, ja olin kaivannut että saisin istua Muijan kanssa Varpusvuorilla aamuun asti ja katsoa yhdessä kun aurinko nousee, koko maailma alkaa uudestaan ja me sen valtiaina, ensimmäiset ihmiset, kuningatar ja kuningas, mutta nyt sain, sain valvoa kesän viimeisen yön, syksy tulisi iltaan mennessä kuin kutsuttu vieras, sen tiesin, mitään muuta en voinut tietää, vain sen että syksy tulisi, ja linnut lentäisivät päidem- me ylitse missä olisimmekin, kuljet, hanhet, joutsenet, kaikki valkoiset linnut.
Kun aurinko nousi, kaikki tapahtui niin kuin se olisi käsikirjoitettu ennalta Lubjankan virastohuoneessa: minun tavarani pakattiin pahvilaatikoihin, kaikki muu huoneestani paitsi Muijan muistivihko. Näin miten se annettiin Muijalle takaisin, hänen käteensä, kuin jokin arvokas esine. Miehet vaihtoivat sanoja, en kuullut mitä, mutta näin että Muija antoi vihkonsa miehille takaisin, he tallettivat sen omiin kansioihinsa, ja näin että kyseessä oli tärkeä todistusaineisto, ennalta sovittu: hänen sanansa, hänen muistiinpanonsa, hänen ylöskiijauksensa, hänen raporttinsa.
Minä näin silloin kaiken ja hän näki myös, että minä sen näin.
Hän tiesi etten ollut lukenut hänen muistivihkoaan, en sivuja jotka olivat dokumentoineet kaiken mitä olin sanonut ja tehnyt, kaiken mitä tässä talossa oli keväästä asti puhuttu, kiijat, jumalat ja pilapiirrokset. Jos olisin lukenut, olisinko voinut estää kaiken tämän, sen mitä oli jo tapahtunut? Olisinko lakannut luottamasta häneen? En, sillä olin päättänyt luottaa tähän ihmiseen, tapahtui mitä tahansa.
Tämä kaikki oli kiijoitettu. Kaiken tämän piti tapahtua, minä ajattelin, ja hyväksyin sen mitä näin, kuin olisin katsonut vieres¬
426


tä elokuvaa, joka oli minun elämäni, sellaisena kuin se oli kirjattu heidän kirjoihinsa, Muijan muistivihkoon. Silti minä tiesin, että se mikä kulki meidän välissämme oli kaikkea sitä vahvempi, kaikkia sanoja ja sopimuksia kestävämpi, aikaa ja kuolemaa voimakkaampi.
Miksi kaikki on niin lempeää? minä ihmettelin yhä kun seisoimme Miljan kanssa vierekkäin pihassa, sillä hetkellä osasin enää ihmetellä. Yön valvoneet miehet harmaissa ja sinisissä, ei, mustissa puvuissa, melkein kannattelivat meitä, kevyesti ja rakastavasti, kuin lintuja, olisin voinut lähteä lentoon heidän käsivarsiltaan, heidän siiviltään.
Milja seisoi minun vierelläni, vaikka Muijan olisi pitänyt olla siinä, niin olin luullut, sillä nämähän olivat kuin häät, meidän kohtalomme koko elämäksi toisiinsa solmittu, jumalten katseiden alla, olisi pitänyt tietää, mikä silmänisku, raesade. Milja, morsiameni, raemorsian, ja minä seisoin talon edessä, talo oli minun takanani, en nähnyt sitä, en sen mustia halkeilleita hirsiä, joihin valo ei vielä osunut, päätöksiä elämästä ja kuolemasta jotka se vaikeni sisäänsä, auki jääneitä luukkuja, tässä talossa ei ollut nukuttu koko yönä, paitsi lapset, jotka olivat osanneet mennä ajoissa sänkyihinsä eivätkä aavistaneet pahinta, sillä heillä oli vain nykyhetki, ei mennyttä, eikä tulevaa, ei vielä, mutta oliko sillä väliä enää kenellekään, olivatko luukut kiinni vai auki, edes uteliaille naapureille, jotka odottivat auton lähtöä, niin kuin mekin kaikki, kenelle he raportoisivat, kun kaikki oli jo selvää, ei tarvinnut enää pelätä sitäkään, ei, ei tarvinnut pelätä mitään. Seisoin metsän edessä, näin metsän, näin tiheät männyt, hiekkatien, raesateen iskut, ja sen toisen sateen joka oli satanut kun korpit tulivat, elokuun myrsky, korpit tulivat, kun minä luulin vielä viimeisen kerran että Boris sittenkin tulisi, yöllä, hiljaa, niin kuin rakastettu ihminen tulee, luulinko todella niin, sateen vana, autonjäljet hiekassa, auto, joka näytti ensin siltä kuin se olisi öljyistä vettä, näytti kaiken kuin peilissä, puiden latvat ja
427


taivaan, meidän hahmomme, valkoiset ja mustat kuin alastomat puunrangat, pian syksyisessä sumussa.
Syksy tulee ja talvi, sen minä tiedän, aika ajaa minua takaa, en minä sitä, en osaa hallita sen liikettä, olen luullut että voin, mutta se näyttää että se on sittenkin minua vahvempi, minun vastavoimani. Kuka luo ajan, mitä on ennen aikaa, aika sulaa kämmenelleni niin kuin rakeen kide, mutta me hengitämme, Milja ja minä, tätä hetkeä pelkästään, niin ajan saa kiinni. Me hengitämme ja seisomme portin edessä, metsän edessä, auton edessä, ajan edessä, kohtalomme edessä. Me hengitämme, ja Emilia Emanuilovna Litauer juuri nyt minä voisin suudella sinun ohuita, melkein olemattomia, pelokkaita huuliasi, pisamaisia huuliasi, joihin miehet ovat hulluina, sinä et ole juudas tässä pöydässä, anteeksi että luulin niin sinusta.
Miehet istuivat jo autossa, Milja vietiin takaisin taloon, tarvittiin vielä jokin paperi, häntä ei otettukaan mukaan, vain minut, vain minut he saivat ottaa mukaansa. Minun paperini olivat kunnossa, he sanoivat.
Milja, nähdään pian, minä sanoin, niin Aija, hän sanoi, nähdään pian, ja hän oli poissa. Vanha mies painoi päätäni alas, suojasi kädellään etten satuttaisi, ja silloin Marina juoksi pihan halki, linnun huuto, krii, krii, saksilinnut, Seijoza hänen perässään paljain jaloin, neulaset, aamu, Marinalla punainen huivi, langat joilla onni kudottiin, ota tämä, ota tämä tyttöni matkaan, ettei sinulle tule vilu, ettet eksy, että osaat takaisin. Ei pitkiä jäähyväisiä, vanha mies sanoi, niin lempeästi kuin vanhat miehet sanovat, tulee turhaan kyyneleitä.
Ja silloin linnut tulivat, linnut. Krii, krii, ne suojelivat minua, leikkasivat pois kaiken sen mitä tapahtui sen jälkeen, katkaisivat saksillaan kuin elokuvan leikkaaja filmiltä.
428


pimeää on kauemmin kuin jaksan muistaa, en tiedä missä olen, olen nukkunut niin kauan että olen tyhjentynyt kaikista unista, mutta sitten linnut palaavat, ne lentävät jälleen tyhjissä huoneissa
sinun on elettävä kuka niin sanoo minunkin on elettävä teidän molempien on
käsiä on kaksi, työtä vielä enemmän aamulla kun herää on rikottava jää ämpäristä pilkottava puut, jäässä nekin kannettava puut
sytytettävä uuni, puut ovat märät, miten ne saadaan syttymään, koko
huone savuaa
laitettava vesi kiehumaan
pyyhittävä leivänmurut
pestävä rasvaiset astiat, mistä rasvaakaan, joltain saatua lihanloppua on rukoiltu kirkossa, Marina sanoja, minä ruokaa, kummallakin voi pärjätä, sanoja ilman ei voi elää
mutta yhteen kysymykseen Marinalla ei ole vastausta, ei oikeita sanoja
429


missä Irina on missä on minun sisareni
kädet, Marina sanoo, tyhjät kädet, ainoa mitä minulle jäi
kun katsoo omia käsiään tarpeeksi kauan niistä tulee vieraan kädet
mutta siihen ei ole aikaa
aika alkaa ja aika loppuu
eivätkä ne enää rimmaa
tsaarit tulevat ja menevät
ja tädit ja siskot
kaikki kuun lapset
eikä tehtyä saa tekemättömäksi
kädet vain tarttuvat siihen mistä saavat kiinni, vieraat
kädet, tyhjät kädet
käsissä on sydämen sanat, ja silmissä sielun, minä sanon
430


Vsenory
Elokuu 1923
Sänky oli tyhjä. Aija oli herännyt ennen Marinaa ja noussut jo vuoteesta. Alakerrastakaan ei kuulunut tytön ääntä. Marina ampaisi liikkeelle. Tyttö oli nukkunut hänen vierellään, unta se ei ollut ollut, yöpaitakin oli riisuttuna tuolille, tyynyissä vielä lapsen villakarvainen tuoksu.
Marina juoksi pihaan, aurinko paistoi jo kuumana, kuin yöllisestä sateesta ja myrskystä ei olisi tietoakaan. Hän ei löytänyt tyttöä heti, kiersi talon. Silloin hän näki pyykit. Lakanat valuivat nirhaan- tuneilla naruilla yhteen takertuneina kuin kastuneet hiukset, kosteat sormet. Vatsa vetäytyi kiinni selkärankaan. Sinä saamaton tyttö.
Hän oli unohtanut pyykit aivan kokonaan, ei ollut nähnyt niitä illalla, vaikka ne olivat olleet siinä hänen silmiensä edessä, mutta kuin olisivat häneltä tahallaan piilotelleet. Puhtaat pyykit olisi pitänyt jo pakata tai ottaa edes sisälle kuivumaan, laittaa uuni päälle, nyt Aijalle ei ollut puhtaita alusvaatteita riittävästi matkaan. Miten tyttö ei itsekään ollut niitä huomannut, typerä riita oli pilannut kaiken, naurettava, naurettava riita.
Mutta nyt pyykkien valkoinen armeija pysäytti hänet paikoilleen kuin halvaantuneen. Ei armeija, eikä paperi, ei unohduskaan vaan lakanoiden vieras valkoinen kylmä iho, se hytisytti häntä ja
431


hän ajatteli että vaatteiden sisällä eli jokin vieras perhe, vieraat ihmiset. Perhe joka oli samanniminen kuin hänen omansa, kulki samoissa vaatteissa ja nukkui samoissa lakanoissa, mutta se ei ollut hänen perheensä, hänellä ei ollut näiden ihmisten kanssa mitään tekemistä. Nämä olivat vielä naruin toisiin yhdistettyjä, mutta he irralleen heitettyinä, irrallaan silmät ja suut, kädet ja korvat. Niiden viiden vuoden aikana jolloin he olivat eläneet erillään toisistaan, he olivat olleet enemmän perhe kuin tämän yhden vuoden kuluessa, jonka he olivat viettäneet, kuvitelleet viettävänsä, yhdessä tässä maisemassa. Ja hän tajusi ettei kuulunut perheeseensä, ei mihinkään joukkoon, kaikki sidokset olivat lakanneet. Jollei mitään muuta, niin sen oli minskiläisen vierailu tuonut ilmi. Asiantilan joka oli ollut totta jo alusta alkaen, mutta hän ei ollut aikaisemmin kyennyt näkemään sitä: häntä yhdisti Seijozaan silkka pelko, ei rakkaus. Ei harlekiini, ei Erlend Nikolauksenpoikakaan, vaan itse kauhea enkeli minskiläinen oli, kuljetti myrskyä askelissaan, kaiken hävitystä. Mutta hän oli nyt valmis ottamaan sen vastaan. Vaikka romanssi ei jatkuisi yli täyden kuun, eikä sitten kun hän palaisi Moravskä Trebovästa, hän oli tehnyt päätöksensä: oli elettävä, mentävä kohti vapautta, eikä Seijozalla ollut siinä enää paikkaa.
Tyttö huusi hänen nimeään. Aija oli kyyristyneenä kaatuneen petäjän juurella, yritti punnertaa ylös puunrunkoa naama valkoiseksi puristuneena, huusi häntä avukseen. Lähempänä hän huomasi, että puun alla oli jotakin, sinne oli jäänyt eläin, Olgan koirako, hän ajatteli aluksi, Onegin, mutta erotti sitten punertavan turkin.
Puu oli kaatunut tunkiolla tonkineen ketun päälle. Eläin oli hengissä vielä, mutta tuskissaan, ei jaksanut enää tempoilla itseään irti. Hän ei ollut yöllä huomannut edes eläinraukkaa, kun oli tullut katsomaan kaatunutta petäjää, eikä ollut tajunnut mitä oli tapahtunut, vaikka oli kuullut sen rääkymisen sisälle taloon.
Mutta nyt ei ollut aikaa voivotteluun. Marina auttoi Aijaa nostamaan puuta, ja he saivatkin rungon sen verran liikahtamaan, että
432


kettu pääsi nytkähtämään irti, mutta voimia lähteä liikkeelle sillä ei ollut, se jäi ulvahtelemaan heiveröisenä ruohikolle, luut olivat kätki molemmista takakäpälistä.
Aija oli sitä mieltä että kettu oli otettava sisään, heidän olisi hoivattava se kuntoon, mutta mitä he voisivat eläinparalle tehdä, heidän oli lähdettävä matkaan kahden tunnin kuluttua ja tehtävää oli vielä paljon, tänään hän ei sitä ehtisi viedä lääkäriin.
Aija haki pois heitetyn pyyheliinan ja koetti nostaa kettua varovasti siihen, vaikka Marina esteli, satutettu eläin voisi olla aggressiivinen ja vaikka puraista tyttöä. Hän nostikin eläimen jännittyneenä syliinsä itse, ja eläin katseli häntä säikkynä ja uuvahtanee- na, se oli temponut paikoillaan monta tuntia ja oli nyt kivun lainaama, hyvä että tajuissaan vielä. Mitä ihmettä he tekisivät tälle olennolle, pystyisikö sitä kukaan enää pelastamaan, Marina ajatteli avuttomana, outo ihmislapsen kokoinen olento sylissään, yhtä outo kuin öinen huutonsa.
Vasta silloin hän näki myrskyn jäljet pihassa: oksanrankoja makasi maassa kuin juhlien jälkeen, luumut olivat karanneet pitkin rinnettä, tätä satoa he eivät ehtisi millään koijata talteen, ryöppyävä muta ja kivivyöryt olivat tuhonneet myös Seijozan kasvimaan tasaiset härkäpapurivit. Mutta mikään tästä hävityksestä ei enää kuuluisi heille.
Aija seisoi loukkaantunut ketunpoika sylissään, kun Olga ja One- gin tulivat hyvästelemään ja toivat Aijan mekon. Eläin hengitti hänen sylissään vaivalloisesti mutta hengitti kuitenkin.
Olga Andrejevna lupasi ottaa ketun huolehdittavaksi, hän tiesi heti mitä tehdä, lastoittaisi sen takajalat, ruokkisi, olisi emona, vielä se saataisiin hyväksi. Marina oli niin huojentunut ettei osannut edes kiittää. Mekosta hän sai silti sanottua kiitoksensa. Olga oli liittänyt siihen valkoiset kaulukset, mansetit ja esiliinan, ommellut reunaan pitsikaistaleen, se oli nyt oikein hyvä, mahtui Aijalle paremmin päälle, siihen puettuna tyttö näyttäisi oikealta venäläisel¬
433


tä koulutytöltä, Olga höpötti, hän oli harsinut myös ratkeamia ja kulumia sieltä täältä, ei aivan kuin uusi, mutta kelpo vaate kuitenkin. Marina kehottikin tyttöä laittautumaan valmiiksi, Olgan tuoma saisi mennä matka-asusta, tukka pitäisi letittää niin että pahimmat takut jäisivät piiloon, kampaaminenkin oli eilen jäänyt, ja Aijan oma säe, sitä tyttö ei ollut varmaan enää miettinyt.
Olgakin huomasi nyt kaatuneen puun, hän oli kuullut sen romahduksen yöllä, arvellutkin jossain vanhan petäjän romahtaneen, niitä meni tällaisella säällä, tällaisessa savimaassa. Aija ja Marina olivat olleet onnekkaita kun puu ei ollut romahtanut talon päälle, Marina nyökytteli, niin, niin, onneksi ei, mutta kaikki yöllä sattunut tuntui nyt kaukaiselta ja epätodelliselta kuin painajaisuni. Olga ihasteli kerkkäsadon määrää, ne pitäisi kerätä, männynkerkät olivat terveellisiä, ja emien nuppukävyistä saisi myös tervehdyttävää teetä, mitään ei kannattanut heittää hukkaan. Marina ei ollut edes huomannut kaikkialle sinkoilleita punaisia törröttäjiä.
Olgalle tuli tietysti itku. Aija, joka tosiaan näytti äkkiä ikäistään vanhemmalta uudistetussa mekossaan, oli ollut hänelle kuin oma lapsi, Olga olisi pitänyt heistä huolta seuraavankin talven, kenelle hän nyt kantaisi aamulla maidon, kuka keräisi hänen kanssaan luumuja, lukisi hänelle horoskooppeja, kun hän ei enää nähnyt kunnolla lukea, kuka olisi hänen silminään, niin, kuka.
Kun Olga oli mennyt, Aija ja Marina tarkistivat vielä viimeisen kerran Bogengardtsien listan ja Aijan matkalaukun sisällön: matkatavaroista ei puuttunut nyt muuta kuin kuivumassa olevat alusvaatteet. Mutta turhaan hän oli niistä hätäillyt, hän tajusi nyt: hän toisi loput vaatteet mukanaan, kun lähtisi tytön perässä Moravs- kä Treboväan, niinhän hän oli päättänyt, häntä tarvittiin, asiat oli hoidettava loppuun asti. Ei hätä ollut tämän näköinen, ei minkään näköinen todellakaan, eikä hän antaisi sen ottaa itseään valtaansa, elämä oli mahdollista. Tämäkin päivä.
Marina piteli käsissään vielä tyhjiä kirjoitusvihkoja. Pyydetyt kouluvihkot tytöllä oli jo mukanaan, mutta laittaisiko hän Mos¬
434


kovan kiijaa varten vielä kaksi ylimääräistä vihkoa, niin kuin oli ajatellut, vihkoja joihin jatkaa työtä, muistamista, heidän kirjaansa. Marina tunsi eilisen kiukun ja pettymyksen myrkyn tiivistyvän ohimoilleen, mutta ajatteli sitten päättäväisesti, ettei hän voisi tyttöä pakottaa siihen vastoin tämän tahtoa, oman unelmansa täyttämiseen. Hänen oli annettava vapaus tytöllekin, vaikka se tarkoittaisi sitä että hänen tähtien kaiustaan tulisi tavallinen lapsi, samanlainen kuin kaikista muista kuten Serjoza toivoi ja niin kuin lapsi itsekin oli hänelle sanonut. He eivät jatkaisi kirjaa, Moskovan käsikirjoitusta.
Marina ja Aija lähtivät kello yhdeksän junalle hyvissä ajoin, nostivat Aijan matkalaukut ja nyssäkät tilalta lainattuihin maitokärryi- hin. Savisella tiellä he kuitenkin huomasivat pian, että muutenkin vino ja vääntynyt rohjake vain hidasti heidän matkaansa, heillä menisi kaikki aika kärryjen repimiseen jokaisesta upottavasta kuopasta, eivätkä he sitten ehtisi junaan. Oli kannettava matkalaukut yhdessä alas asemalle.
Kävellessä Marina kertasi runomittoja. Tyttö oli oikeassa, mikä tahansa asia olisi helppo painaa mieleen kun ne osasi, millä kielellä tahansa. Bogengardtsien opetuksessa sitä tuskin painotettaisiin, heille algebra ja metalliyhdisteiden tavut olivat tärkeämpiä, mutta se ei ollut hänen hallinnassaan enää. Sanojen voimaa ei silti saisi unohtaa.
Sen aina muistan hetken ihanan, Marina aloitti, kun rakas ilmaannuit sä eteeni, ja kysyi sitten, osasiko tyttö erottaa siitä mitan. Aija tunnisti runon PuSkiniksi mutta ehdotti nyt trokeeta. Marina oli hermostua, ei Puäkin käytä trokeeta vaan melkein aina jambista pentametriä. Trokeessa paino on ensimmäisellä tavulla, jambissa toisella. Etkö enää muista? Osasit tämän vielä eilen.
Anteeksi, minä sekoitin ne taas Marina, Aija sanoi melkein säikähtäneestä Koska hän kirjoittaa surullisia runoja, niinkö, eikö jambi ole surullinen mitta ja trokee iloinen ja päättäväinen?
435


Olet oikeassa, Marina leppyi, hänestä tuntui että tytöllä oli halu oppia, vaikka sekoittikin sanat, käytännössä hän tunnisti mitan niin kuin pitikin, jambi oli luonnollinen mitta lapsen puheessa, mutta jambi tosiaan on myös luopuvan ihmisen mitta, kuuntele: ei jumalaa, ei innoitusta, ei kyyneltä, elämää, rakkautta, Marina intoutui siteeraamaan runoa eteenpäin. Tyttö ei muistanut tätä Puskinin runoa kokonaan mutta lausui ulkomuistista Blokin variaation samasta aiheesta: oi urhot, oi uroteot, oi kunnia, oi... se oli päättäväinen ja melankolinen yhtä aikaa, outo oksymoron, kuin festina lente tai jumalien epäoikeudenmukaisuus ja niin he rytmittivät askelensa, koko ruumiillisen ponnistuksensa sen mittaan, ja saivat kannettua väsymättä kaikki matkatavarat alas kylälle ennen kuin huomasivatkaan.
Kobylcen tilan valkoinen hevonen katseli heidän menoaan pellon laidalta ja Aija koetti opettaa hevosellekin rytmiä jaloillaan. Se- päs vasta olisikin ollut hauskaa, jos he olisivat saaneet tsekkiläisen hevosen lausumaan venäläistä runoutta oikealla mitalla, mutta se olisi pitänyt keksiä jo vuosi sitten, nyt heidän oli kiiruhdettava, juna olisi kohta asemalla. Hevonen oli laitumellaan joka päivä, Marina muistutti itseään, niin kuin joutui joka päivä tekemään asemalle kulkiessaan, ja se oli vain hevonen, ei mikään merkki, ei enne, vaikka he olivat Puskinia sille juuri lausuneetkin. Tätä tammaa hän kysyisi lainaankin viimeistä muuttoa varten, minskiläisen ohjattavaksi. Hän lähtisi valkoisen hevosen selässä, aloittaisi uuden elämän.
Silti, kun he lähestyivät raiteita, Marina kuuli hevosen hengityksen, jäisen ja lamauttavan, ja hänestä tuntui hetken ajan ettei hän kykenisi ylittämään raiteita, ei antamaan Aijaa vieraisiin käsiin. Hänestä tuntui, että hänenkin oli luovutettava, jäätävä tähän ja odotettava, kunnes juna olisi heidän kohdallaan, ja sitten, hen- genpidätys, kaiken pysähdys. Mutta Aija otti Marinaa kädestä, puristi tiukasti, Marina, tule, mennään. Tyttö osoitti sormellaan kohti taivasta, missä Nils Holgerssonin hanhet kaartelivat aurana, vaikka oli vasta elokuun loppu.
436


Lubjanka, Moskova
Elokuu - syyskuu 1939
Kello oli kahdeksan sunnuntaiaamuna kun saavuin Mustan Marian kyydissä Moskovaan. Se ajoi suoraan Lubjankaan. Allekirjoitin oman pidätysmääräykseni. Tästä ei tulisi tavallista neuvonpitoa, enkä palaisi työhöni Revueen maanantaina.
Ensimmäinen kuulustelu oli heti seuraavana yönä.
En ollut saanut nukkua yhtäkään silmäystä.
Seisoin naisia tungokseen asti täynnä olevassa sellissä.
Naisvartija löi meitä kumimailalla selkään, jos silmämme painuivat kiinni liian pitkäksi aikaa.
Silmäni olivat raskaat kuin jauhopunnukset ja räpsähtelivät kiinni jatkuvasti.
Kello kaksi yöllä he hakivat minut kuulusteluun ja palauttivat selliin kello viisi aamulla.
437


Valvominen jatkui, vartija löi meitä, jos yritimme nojata tungoksessa toisiimme ja repi ylös, jos jalat pettivät alta.
Kaikki tuntui tapahtuvan kuin hidastetussa elokuvassa.
Muistan kaiken kuin hidastetussa elokuvassa, joka toistuu ja toistuu.
Todellisuudessa kaikki tapahtuu kiivaassa kärsimättömässä tempossa. Vain minä itse olen hidas. En käsitä lainkaan mitä tapahtuu, vaikka olen kuullut tällaisista tilanteista.
Ensimmäisessä kuulustelussa minulle esitetään vain kysymyksiä. Kuulustelija on nimeltään vanhempi luutnantti Kuzminov.
Kertokaa isänmaan vastaisista toimistanne Ranskassa ja kotimaassa.
Olen työskennellyt ainoastaan isänmaani puolesta täällä ja Ranskassa. Minä en ole toiminut synnyinmaatani vastaan missään vaiheessa.
Kertokaa yhteistyöstänne Ranskassa asuvien valkoisten venäläisten ja heihin kuuluvien tahojen kuten euraasialaisten kanssa.
En ole tehnyt yhteistyötä valkoisten venäläisten kanssa vaan toiminut ulkoasiainministeriön alaisessa Kotiinpaluun liitossa. Kuten hyvin tiedätte, Ranskan euraasialaisten järjestöt ovat oman salaisen poliisimme peitejäijestöjä. Työskentelin heidän kauttaan Neuvostoliiton salaisen poliisin tiedustelijana.
Kertokaa toiminnastanne ulkomaiselle tiedustelupalvelulle.
Olen työskennellyt ainoastaan Neuvostoliiton tiedusteluelimille.
438


Kertokaa toiminnastanne ulkomaiselle tiedustelupalvelulle.
Olen työskennellyt ainoastaan isänmaani puolesta. Minä en ole toiminut synnyinmaatani vastaan missään vaiheessa.
Kertokaa yhteistyöstänne trotskilaisten kanssa.
En ole työskennellyt trotskilaisten kanssa vaan osallistunut Ranskassa trotskilaisten vastaisiin operaatioihin avustavissa tehtävissä Neuvostoliiton tiedustelupalvelun määräyksestä. Olen työskennellyt ainoastaan isänmaani puolesta täällä ja Ranskassa. Minä en ole toiminut synnyinmaatani vastaan missään vaiheessa.
Kertokaa yhteistyöstänne toimittaja Mihail Koltsovin kanssa.
Olen kiijoittanut artikkeleita Mihail Koltsovin päätoimittamiin lehtiin Ranskassa ja Neuvostoliitossa.
Oletteko tietoinen Mihail Koltsovin isänmaanvastaisesta toiminnasta Ranskan tiedustelupalvelussa sekä trotskilaisissa soluissa?
En. En ole tiennyt. Enkä ole osallistunut mihinkään isänmaan vastaiseen toimintaan.
Mutta jatkoitte yhteistyötänne hänen kanssaan?
Kyllä, hän on maamme tärkeimpien sanomalehtien päätoimittaja ja hänen kanssaan oli ilo työskennellä. En ole luovuttanut hänelle minkäänlaisia tietoja, jotka saattaisivat vahingoittaa isänmaatani.
Mutta jatkoitte yhteistyötänne hänen kanssaanf
439


Olin työsuhteessa hänen edustamiinsa lehtiin. En ole luovuttanut hänelle minkäänlaisia tietoja, jotka saattaisivat vahingoittaa isänmaatani.
Samat kysymykset esitetään yhä uudestaan ja uudestaan. Sitten kuulustelija jättää minut yksin.
Voitte miettiä vastauksianne, kunnes alatte muistaa, miten asiat olivat. Me tiedämme kaiken, on turha koettaa monimutkaistaa asiaa. Olemme keskustelleet myös toveri Koltsovin kanssa useaan otteeseen tämän saman pöydän ääressä. Hän on itse kertonut neuvostovastaisesta toiminnastanne.
Ja kuulustelija sanoo vielä:
Me tiedämme että palasit ulkomaisen tiedustelupalvelun lähettämänä vakoojana.
Ja minä vastaan, niin kuin tulen vastaamaan kerta toisensa jälkeen:
En ole työskennellyt ulkomaiselle tiedustelupalvelulle vaan tulin omasta halustani takaisin kotimaahani.
Hengähdystauon jälkeen kuulusteluissa alkaa uusi vaihe. Seuraavat kysymykset toistuvat niin monta kertaa etten enää erota niitä toisistaan.
Kertokaa isänne Sergei Jakovlevits Efronin Neuvostoliiton vastaisesta toi- minnasta.
Kertokaa isänne Sergei Jakovlevits Efronin yhteistyöstä trotskilaisten kanssa.
Kertokaa isänne Sergei Jakovlevits Efronin toiminnasta ulkomaiselle tiedustelupalvelulle.
440


Koetan kertoa totuuden niin rehellisesti kuin kykenen. Isän herpaantumattomasta toiminnasta vain ja ainoastaan isänmaansa hyväksi, siitä kuinka hän oli koettanut sovittaa tekemänsä virheen kaikkensa antaen, hänen epätoivostaan, hänen toivostaan.
Mutta tiedän jo mikä on pelin henki, mustasta tulee valkoista, valkoisesta mustaaja punaisesta valkoista, valkoisesta punaista.
Sanat eivät minua enää suojaa, jokainen sana on käännettävissä vastakohdakseen.
Vajoan yhä syvemmälle juoksuhiekkaan, juoksuhiekkaan.
Seuraavat kaksi viikkoa he valvottavat minua odotussellissä, jossa naisia tulee ja menee, itkuisia, valvotettuja, halvaantuneita, pelosta alleen tarpeensa tekeviä naisia, naisia joiden veri valuu pitkin reisiä, kaikkein häpeällisin nöyryytys on olla antamatta vangeille kuukautissuojia. Onneksi minä en vuoda verta.
Seitsemän päivää ja seitsemän yötä ja taas seitsemän päivää ja seitsemän yötä.
Olemme kuin rikkinäisiä marionetteja kaameasta lasten hupinäy- telmästä.
Toinen kuulustelu alkaa kahden viikon kuluttua iltayhdeksältä ja kestää aamuviiteen.
Sama kysymysten saija, mutta eri kuulustelija. Nuorempi luutnantti Ivanov. Likinäköinen muurahaiskarhu. Hän ei ole yhtä kärsivällinen kuin ensimmäinen. Hän osaa vain karjua niin että tulee rintaa myöten tulipunaiseksi.
441


Kolmas kuulustelu heti seuraavana iltapäivänä. Kuulustelijat ja tyylit vaihtuvat, mutta kysymykset ja syytökset pysyvät samoina. Niin myös minun vastaukseni.
Minua ei viedä enää marionettien selliin.
Minut suljetaan kylmään eristyskoppiin. Vaatteita minulle ei anneta ylle, ei edes alusvaatteita. Jokaisen kuulustelun välillä seison alasti keskellä kylmää valaistua selliä, ja jos tuuperrun, vartija tulee sisään ja hakkaa minua kumipampulla, jotta nousisin jälleen ylös.
Marionettiteatterin naiset sanovat, ettei kumipamppujen lyönneistä jää mustelmia, ei ulkoisia jälkiä, mutta sisäisesti ne ovat yhtä vaarallisia. Kipu on yhtä kova kuin jos lyötäisiin puumailalla.
Näin jatkuu seitsemän päivää ja seitsemän yötä.
Olen syvemmällä kuin koskaan ennen, maailman pohjassa. Korvissa tuntuu samanlainen paine kuin jos olisin sukelluksissa Atlantin pohjassa, koko valtameren paino päälläni.
Muuta suojaa minulla ei ole kuin omat hiukseni, mutta ei ikkunaa, josta laskea ne alas, eikä linnuiksi muuttuneita veljiä, jotka minua neuvoisivat, ei ketään.
Jumalat ovat kääntäneet minulle selkänsä, ja maailma mennyt sijoiltaan.
Nämä eivät ole enää pelkkiä sanoja, joita pitää osata siteerata, vaan totisinta totta.
Vain kuulusteluissa, joihin minut kuljetetaan kerran vuorokaudessa, ehkä useamminkin, saan vaatteet päälleni.
442


Olen hidas ja kohmeessa, mutta kuulustelijoiden ääni on kovempi ja nopeampi.
Kuulustelut eivät ole enää pelkkää keskustelua vaan taitavasti käsikirjoitettua uhkailujen, solvausten ja vähättelyn melodraamaa. Olen onneksi oman kouluni käynyt. Aina kun jaksan, teen pilaa heidän jäljettömistä kysymyksistään. En tiedä, mistä ne älyn leimahdukset vielä puristuvat. Ja kaikkein epäloogisimpiin kysymyksiin vastaan pelkällä hölynpölyllä.
He ovat ennen kaikkea kiinnostuneita Serjozasta. He haluavat edelleen että minä paljastan hänen todellisen toimintansa.
Kerron heille hänen todellisesta toiminnastaan. Kerron kaiken minkä tiedän, kaiken hyvän ja oikean.
Ja he painostavat minua paljastamaan Klepininien ja Miljan ja monen muun tuttavani ja toverin todellisen toiminnan. Riisumaan heidät valepuvuistaan.
Kerron heidän todellisesta toiminnastaan. Myös he ovat tehneet kaiken hyvin ja oikein, esimerkillisesti. Mutta se ei riitä. Kaikessa on kääntöpuolensa, kaiken voi muuttaa toiseksi.
Ja kun väsyn, alan sotkeutua heidän kertomukseensa, ja he saavat minut riisumaan naamioistaan vaatteistaan ihostaan paljaaksi Miljan ja Nina Nikolajevnan ja Nikolai AndrejevitSin, enkä tee sitä siksi että pelastuisin, vaan siksi että en enää tiedä mikä on totta, mikä heidän keksimäänsä.
He esittävät myös kysymyksiä Marinasta. Asuinpaikan, julkaisut, lehdet, joihin hän on kirjoittanut. Kerron myös hänen todellisesta toiminnastaan. Ja siitä että hän sanoutui irti kaikesta poliittises¬
443


ta toiminnasta jo aikaa sitten eikä tiennyt meidän toiminnastamme mitään. Ja se on totta. Hän ei koskaan halunnut tietää mitään.
Vain Muijasta he eivät kysele.
Mutta kaikesta mitä kerron tulee osa heidän keksimäänsä kertomusta. He ovat todennäköisesti palkanneet vastavalmistuneita elo- kuvakäsikiijoittajia sorvaamaan tämän agenttitarinan.
Kahdentenakymmenentenäensimmäisenä yönä he ovat jäljestäneet minun teloitukseni. He ovat käsikirjoittaneet siis myös minun loppuni, niin kuin he olivat uudelleenkiijoittaneet alkuni ja keskikohtani, traagisen erehdykseni, kaikki käänteet uudella tavalla.
Ensimmäinen luoti menee ohitse kallostani päälaen yläpuolelta. Toinen laukaus myös. En muista. Menetän tajuntani.
Herään. Olen elossa. He antavat minulle vielä yhden mahdollisuuden.
Tunnustus on kirjoitettu valmiiksi.
On ihme että osaan vielä lukea sen. Luen sen. He lukevat sen ääneen.
Tunnustan täten työskennelleeni Ranskan tiedustelupalvelulle ja matkustaneeni Neuvostoliittoon vakoojaksi heidän toimeksiantonaan. Kaikki aiemmin kertomani todistaa tämän asian puolesta.
Minä allekiijoitan.
444


Minun käteni kirjoittaa sen, kaksikymmentäyksi päivää ja yötä valvotettu, pahoinpidelty käsi.
Kuluu jälleen seitsemän yötä, seitsemän päivää.
Minut on siirretty tavalliseen selliin vain muutaman muun naisen kanssa.
Saan nukkua.
Saan vaatteet päälleni.
Kukaan ei tule hakemaan minua päiväkausiin, minut on unohdettu loistelampun alle tyrmään, ja maailma jatkaa kulkuaan, aika lakkaa olemasta, on pelkkä valo, harmaat seinät, eritteiden roiskeet, kaivo lattiassa, ne vain eivät lakkaa olemasta, vaikka kuinka koetan kuvitella ne pois. Minut on hylätty nimettömälle saarelle, luineni, lihoi- neni, eritteineni, hiuksineni, joista kudon verkkoa päälleni.
Siellä ymmärrän viimein oman tragediani kulun, oman hybrikseni: olen ottanut jumalien vallan käsiini. Olen tehnyt sen silkasta vihasta, Marinan rakkaudettomuuden ajamana, eikä minulla ole pelastusta ennen kuin voin antaa sen hänelle anteeksi.
Olin uskonut, että se valta oli annettu minun käsiini Pariisissa rue de Bucin toimistolla, Kotiinpaluun liitossa: tuomita ihmisiä hyväksytyiksi tai hylätyiksi, matkaan tai vankeuteen, elämään tai kuolemaan. Olen lopulta itse tekemieni tuomioiden uhri.
Minun rangaistukseni aika on tullut. Ja niin putoan kaiken ulkopuolelle ja jään vaille mittaa, järjestystä ja kohtaloa. Jumalat, minun jumalani, ovat hylännet minut aivan niin kuin Marina hylkäsi minut kauan aikaa sitten.
445


Mutta yksi asia ei jätä minua, yksi asia kuljettaa minut kaikkien noiden päivien ja öiden lävitse. Minun tuleva lapseni on yhä hengissä minun sisälläni, hengittää minussa, ja siksi minun on pysyttävä elossa. Sen vuoksi. Minulla on tämä yksi ainoa ajatus, pitää se hengissä. Se antaa minulle uuden mitan. Siinä on kaikki.
En muista varmasti, kumpi tapahtuu ensin. Seijozasta antamani väärä tunnustus vai se toinen. Menetän ajantajuni ja nyt jälkeenpäin tapahtumat ovat menneet sekaisin mielessäni siinä määrin kuin kykenen niitä muistamaan.
Miten voi muistaa sellaista mikä ei ole vielä lakannut tapahtumasta, tapahtuu minussa koko ajan?
AUekiijoitinko tunnustuksen, jota he olivat täydentäneet joka kuulustelun jälkeen sepittämillään lisätodisteilla, kun he olivat jo tehneet sen minulle ja mieleni oli pelkkää valkoista sokeutta ja kohinaa, vai kun he sanoivat että Seijoza on viereisessä huoneessa ja häntä kuulustellaan myös, ja että hän on jo tunnustanut, tunnustanut kaiken, että houkutteli minut mukaansa alusta alkaen?
Vai tekivätkö he sen vasta kun olin ilmiantanut isän ja he mursivat minut muilla keinoilla ennen sitä?
Ja jälleen minun käteni allekiijoitti.
Jotta kaikki tulisi kerrottua tutkintaelimille, minun on ilmoitettava, että isäni työskenteli Ranskan tiedustelupalvelun agenttina.
Ja jokaisen sivun kaksikymmentäkuusisivuisesta kertomuksesta se allekiijoitti.
Minun käteni. Minun oma käteni.
446


Kuluu yö, päivä, kaksi, en enää laske. Aika on lakannut olemasta. Sanat jotka he ovat kirjoittaneet minun nimiini, minun käsiini, syövät kaiken tilan ja ajan. Osaan koko syytekirjelmän ulkoa. Muistan sen paremmin kuin oman todellisen elämäni.
Jossakin vaiheessa, sitten, ennen tai jälkeen (en voi määrittää sitä yhtään tarkemmin, aika on pelkkiä pronomineja ja partikkeleita, siis hajonnut, ilman jatkumoa, sitä ei voi jäsentää muuten, ennen ja jälkeen), he tulevat hakemaan minua.
Kuka tuli ja miten? Nainen, ne ovat kaikki samanlaisia, en erota heitä enää toisistaan.
Käytävän särisevä valo. Huudot. En ole varma, kuulenko ne sisältä vai ulkoa.
He vievät minua kauemmaksi kuin missä olen koskaan ennen ollut. Labyrintin sydämeen. En ole pysyä jaloillani.
Lopulta.
Ovi.
Samanlainen kuin kaikki muut ovet.
Mutta kauempana kuin yksikään toinen ovi.
Vai ovatko he kuljettaneet minua vain ympyrää? Ja tämä on sama ovi kuin ennenkin.
Mitä he vielä haluavat minusta? Olen antanut heille kaiken mitä he haluavat.
447


Nainen työntää minut sisälle, sulkee oven. Pesee kätensä, kuivaa ne. Hän sanoo että tämä on kukkaishuone.
On niin pimeää, etten näe kenenkään kasvoja. He osoittavat minua kirkkailla taskulampuilla mutta pysyvät itse piilossa.
Yhtään kysymystä ei esitetä. Tämä ei siis ole kuulustelu. He todellakin tietävät jo kaiken.
He aloittavat lyönneillä. En tunnista omaa huutoani. En ole edelleenkään varma, tuleeko huuto sisältä vai ulkoa.
Tylppiä, tasaisia, kylmiä lyöntejä, ensin kylkiin, selkään, niskaan,
Koetan pysyä tajuissani, suojata vatsaani, suojata, ainoa ajatukseni. Suojata ja olla suojaamatta, etteivät he huomaisi sitä.
Mutta tietysti he huomaavat sen, vaikka on pimeämpää kuin puun sydämessä. He ovat tienneet sen koko ajan.
Ja minä huudan, ei vatsaan, ei, pyydän, katkaiskaa vaikka käteni, jalkani, mutta ei vatsaan.
Hakkaaminen lakkaa.
Ei, ei toki. Kun noin kauniisti pyytää. Ei. Emmehän me.
He istuttavat minut alas.
He laittavat minut makuulle. Pöytä. Olen pöydän päällä. Tasainen kylmä pinta.
448


Noin kaunis vatsa. Valkoinen, katsokaa miten valkoinen se on.
Miesten äänet kuulostavat tutuilta.
Yksi äänistä on liian tuttu.
Se täytyi olla Muijan ääni. Olen aivan varma siitä.
Olen varma, että hän on yksi heistä. Olen varma, että hän pelastaa minut ja sen joka ei ole vielä muuta kuin hengitys minun sisälläni.
Meidän tuleva lapsemme, yhteinen lapsemme. Uusi ihminen.
He antavat minun levätä. Hengittäminen sattuu, jotakin on mennyt poikki, pistää keuhkoihin.
Mitä siellä on? No tutkitaan.
He kohdistavat valot. Ensin vatsaani.
Ei täällä mitään näy. Ei täällä mitään ole.
Joku möyhentää vatsaani. No tuntuuko tämä miltään, sitten isku, mutta en ehdi ottaa sitä käsilläni vastaan, joku pitelee niistä kiinni tai ne on sidottu, en ole ehtinyt huomata sitä.
Toinen isku. Leveä pamppu, kylmää kumia, ei jää jälkeäkään, ei jäljen jälkeä, pelkkää kipua.
Olen erehtynyt. Mies on joku toinen. Ei minun mieheni. Minun mieheni olisi jo pelastanut minut. Minun mieheni johon luotan enemmän kuin omaan elämääni.
449


Vain minä voin sitä suojella. Kääriä sen hiekkaan, maan sisään, turvaan, pienen kääröseni. Hhhoo, hhhaa, näin hengitämme sisään ja ulos, sisään ja ulos. Minun hengitykseni on sen ainoa suoja.
Joku sanoo, ei maksa vaivaa, tuskin siellä mitään on. Tyhjää täynnä.
Heidän kätensä laskeutuvat alemmas. He vetävät housuni alas.
He levittävät jalkani, joku pitelee yhdestä raajasta kiinni, joku toisesta. En pysty potkimaan vastaan. Kuin kaikki raajani olisi imaistu juoksuhiekkaan.
Joku osoittaa taskulampulla jalkoväliini, miehet nauravat, no näkyykö mitään, ei näy, ei näy, ämmä valehtelee, mies alkaa työntää taskulamppua sisääni, mitä enemmän vastustelen, sitä enemmän se minua repii, mitä enemmän he nauravat, sitä enemmän minuun sattuu, joku työntää toisen esineen peräaukostani sisään, ja kaikki kääntyy ympäri, pimenee, hajoan kappaleiksi.
Havahdun hetkeksi ja kuulen miesten puhuvan.
Katsokaa, näettekö valon hänen vatsassaan, katsokaa, se näkyy, mutta ei siellä mitään ole, ämmä valehtelee, tämä ämmä on pelkkä valehteleva paska. He nostavat päätäni ylös, ja minä näen miten vatsani lävitse paistaa punainen valo. Ei mitään. En tunne enää mitään. Tämä ei ole minun ruumiini. Tämä en ole minä.
Mutta näen miten he kääntelevät taskulampun vartta minun vastassani ja valo loistaa punaisena minun mustan tyhjyyteni lävitse.
Kun läpivalaisu on suoritettu, miehille annetaan käsky tehdä tarkempi tutkimus. Ja he tekevät sen. Kolme heistä tulee päälleni vuoron perään, se ei tunnu enää miltään. Mikään ei tunnu miltään.
450


Kaikki tapahtuu hyvin kaukana, se ei tapahdu minulle enää.
Tiedän, miksi Vera pelkäsi kukkaishuonetta, vaikka mitään muuta hän ei pelännyt. Tiedän, miksi hän varoitti minua siitä. Tiedän miksi Vera lähti lapsensa kanssa. Hän on ollut tässä huoneessa, tällä pöydällä.
Viimeinen mies pitää pakottaa minun päälleni. Ei hän niin vastenmielinen ole, ajattele että hän on morsiamesi. Ehkä hän jopa on sinun morsiamesi. Naurua. Halvaantunut verinen kala, mutta muuten kelpo pano.
Tämä mies katsoo pois pois pois. Mutta minä tunnen hänen hajunsa ja ihonsa ja hänen kiveksiensä muodon, elimensä liikkeen. Hänen rytminsä joka on joskus ollut minun rytmini. Hänen hengityksensä minun hengitykseni. Hänen valonsa minun valoni. Hän tulee minun sisääni uudestaan ja uudestaan ja minä pidätän hengitystä niin kauan että kaikki rytmi lakkaa, mutta minä selviän hengissä.
Herään sellistä siistittynä.
Herään niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minussa ei näy mustelmia, ei mitään ulkoisia jälkiä. Kuin olisin kuvitellut kaiken. Mutta kun yritän liikkua, vihlova kipu purskahtaa alavatsassa, kyljissä, jalkovälissä. Tunnen pistävän vieraan hajun.
Mutta vatsassa en tunne mitään, ehkä se on sittenkin säästynyt, ehkä lyönnit eivät olleetkaan niin pahoja, ei sekään mitä he ovat lopuksi tehneet. Ehkä olen pystynyt suojelemaan sitä pelkän ajatukseni voimalla.
Menee yö, päivä, aika virtaa ohitseni. Olen elossa, luultavasti. Sitten vuoto alkaa, uusi kipu, vihlova, vuodan ja vuodan, kuin kaikki
451


veri tahtoisi tulla minusta ulos, ja minä huudan huudan huudan ja itken, ja tiedän nyt hyvin mistä se ääni tulee.
Kuolema minun sisälläni. Kuolema jonka huuto kuuluu koko maailman ylitse. Joka halkaisee minut.
Pystyn silti muodostaman yhden lauseen.
Minut on vietävä sairaalaan.
He panevat minut kävelemään, nimettömät vartijanaiset; käytävät; valo; ovet; kaikki samanlaisia; kuulustelu-, kidutus- tai eristyshuo- neeseen vievät käytävät.
Minut otetaan sairasosastolle sisään. Vartija allekirjoittaa minun puolestani. Minun nimeni vai jonkun muun, en välitä.
Lääkärit eivät tee kysymyksiä. Minut nukutetaan.
Nukutuksessa minut kaavitaan.
Kun herään, kysymyksiini ei vastata.
He kieltävät kaiken.
Ei, ette te ollut raskaana. Olette kuvitellut kaiken.
Olen kuvitellut kaiken, kaiken mitä minulle on tapahtunut.
Ja siksi kaikki alkaa uudestaan, kaiken on alettava alusta.
452


tämä maailma on ensimmäinen jonka tunnen, kaikki mitä on, ensimmäisten ihmisten maailma, yöt täynnä tuulta, rannalle heitetään surullisten hiusten verkko, ja ennen kuin erotan siitä itseäni, hiekka pakenee alta, mutta minä kasvan, opin hengittämään maalla, ulos ja sisään, vettä ja hiekkaa, fossiilien sirpaleita, löydän keuhkot, kylkiluut, kuinka ne avautuvat selkään asti, olkapäiden onkaloihin, minun metsäni ja puut, tunnen ne, ne ovat olleet täällä aina, niin kuin hiekka ja kivet ja vesi, ja nekin hengittävät, opin kuulemaan sen, ja puut ottavat minut syliinsä, luista tehty vene, nukahdan sen pohjalle, ääni sanoo
tähtönen, on aika herätä
ja pimeä hapertuu niin kuin vesi hajottaisi lehdet lasin pohjalla ja
piirtää maitoisen piirin, joka kannattelee kaikkea mikä on
avaa ja sulje, avaa ja sulje, se on ensimmäinen rytmi, antaa pimeälle
soinnin
453


maito ei nouse, ei tule kvassista valmista, ja taivas, hiekka ja vesi valuvat toisiinsa, ja kaikki aika mitataan uudestaan ja erotellaan, ja kun valkoinen hulmahtaa, paperi, helma, purje, en näe heitä, kuulen vain tiu’ut, ne ovat jo kaukana, siellä missä on vuoren varjo, varpaissa pikikuuma laavahiekka, hienoista hienoin, niin hieno ettei siinä voi kävellä, olen tässä, tässä on kaikki, en osaa hengittää yhtä pitkiä henkäyksiä kuin tuuli, sen uloshengitys ei lakkaa, keuhkoista loppuu ilma, kaikki loppuu, hengitys ei käänny takaisin, ei kulje mihinkään, ja he ovat poissa, vesi vie askelet, kaiken, linnut ja kotilot, ja vasta kun tuuli kääntyy, ja meri ja hiekka, hengitys kulkee taas, sisään ja ulos, tässä ja tuolla, ja he ovat jälleen tässä ja tuolla yhtä aikaa ja kun minä hengitän sisään ja ulos oo, aa
tässä ja tuolla
he nauravat, ja savunhajuiset tiu’ut kilisevät, ja tiukujen tahdissa keinun taas, oo, aa, ja hän, jolla ei ole vielä nimeä, vain hengitys ja savunhajuiset kasvot ja kirpeät suudelmat, suuret kädet ja kapea syli, kuiskaa, huokailee ja keinuttaa minut siksi joka minä olen, ja surullisten hiusten verkko
454


ja hiukset, ne minä löydän aina, langan
joka vetää minut takaisin rannalle, rapujen hylättyjä saksia
täynnä, hiukset levään ja hiekkaan sotkettuina
sieltä alkaa vaellus ja kaikki se
mitä emme voi tietää
455


Vorkuta,
Komi
Elokuu 1941
Sinä jaksat, Ariadna Sergejevna, emme ole enää kaukana. Giedren konsonantit liukuvat pitkin selkärankaani kuin lämmin savi. Mutta kaukana me olemme. Tällä paikalla ei ole edes nimeä, vain numero, hakkuualue 385.
Puserran lantioni tukin sahalaitaista kantaa vasten, sembramän- ty, tunnistan sen painosta, ja vatsani vääntyy kivusta kuin rautanaulat pistelisivät sen rikki.
Nälkä se on, yritän ajatella. Nälkä se ei ole. En ole tuntenut nälkää enää aikoihin.
Pidätän hengitystäni. Mutta kipu vatsassa käy sietämättömäksi ja viimeisetkin voimat kaikkoavat minusta kuin vesi kaatuvasta lasista.
Vanki Efron! Latvapuolelta tukkia kantava Kärt tietää katsomattakin kuka on särkenyt tahdin. Koko osasto sotkeutuu jalkoihinsa, kaikki kuusi kantajaa ja yhteinen askellus, jota suoritamme osana tasaista takapotkuista askelkuviota, herpaantuu. Giedre astuu Pikku-Anjan kantapäille ja vankkavartinen tanssipartnerimme romahtaa edellä kantavien syliin kuin eloton ruumis.
Esimiehet voivat ampua pienestäkin virheestä, eikä aina tarvita edes sitä, me tiedämme sen, ja sinkoavan ammuksen pelossa saamme otteen, eikä tukki putoa maahan, ei, meiltä eivät tukit pu¬
456


toa; saamme tahdista kiinni, Yykaakoonee, Yykaakoonee, Yykaakoonee, Giedre laskee, vielä vähän, sinä jaksat Aija Amatsooni, me jaksamme.
Ja me jaksamme, minä jaksan, koska muutkin jaksavat, askelta askelen eteen, nosto, heilautus, työntö, Yykaakoonee, Yykaakoonee, yhdessä jaksamme, auringonsarastuksesta hämärän tuloon, yhteiset kahdeksan jalkaa, kahdeksan kättä, kuusitoista raajaa, yksi hikeä valuva ihmiskone, joka hengittää samassa tahdissa, hengittää, hengittää, Yykaakoonee> Yykaakoonee.
Ensimmäisen kesän raivasimme maata junarataa varten, joka tulee kulkemaan Usa-joen vartta Konosan ja Kodasin välillä. Se yhdistää yhden vankileirin toiseen, ja lopulta Moskovan Jäämerelle ja tuo kaikki tundran löytymättömät rikkaudet, hiilen, öljyn, hauksikin, kullan ja timantit isä Auringon syliin.
Sydäntalvella kun maa jäätyi, eikä sitä voinut enää kaivaa, aloitettiin metsätyöt. Miehet kaatavat, naiset kantavat, niin kuin sodassakin tehtäisiin, ja sitä tämä onkin, sota sodan sisällä. Taigaa riittää hakattavaksi, neljä miljardia hehtaaria koskematonta ikimetsää, ei sellaista laajuutta voi ihmisjäijellä ymmärtääkään. Siksi ajattelen mieluummin hiekkaa ja hiekka ajattelee minua, ja aika kuluu. Hiekalla on mittaamattomasti aikaa.
En totu tähän maaperään. Se on liian keveää, ei pysy paikoillaan jalkojen alla, mutta minun on pysyttävä sen liikkeessä lakkaamatta. En ole nähnyt öljyä enkä timantteja jotka tekevät ihmiset hulluiksi, mutta olen nähnyt hiekan loiston; se lumoaa ensin ja tappaa sitten hitaasti, menee jokaiseen huokoseen, hiertää limakalvot, muuttaa veren raskaaksi. Se on salakavalampaa kuin nälkä.
Tunnen tukkien painon jokaisessa luussani ja nivelessäni, ja raajani kantavat puita yhä, kun kuorma-auton lavalla matkalla takaisin leiripaikalle suljen silmäni hetkeksi ja nukahdan muutamaksi silmänräpäykseksi, kunnes säpsähdän hereille kuoppaisessa mutkassa.
Ensimmäisenä kesänä jalat eivät jaksaneet kantaa kokonaista päivää, tuntui kuin kaikki veri olisi isketty suonista, ja tilalla sa¬
457


kea hiekkamyrsky, jota musta tyhjä tuuli viskoi minun sisälläni, valmisti hitaaseen kuolemaan. Selvisimme ensimmäisestä talvesta, vaikka kukaan ei uskonut selviävänsä. Uskoimme, että meidät on tuomittu kuolemaan, siitä tässä on kyse, hitaasta näännyttämisestä, kuusikymmentä pakkasastetta, suomentalvi, hevosetkin kuolivat, liha putosi jäätyneenä niiden yltä, ja me kannoimme nekin, kuolleet ruhot kuorma-auton lavalle, olisimme syöneet ne vaikka paikan päällä, mutta meille ei annettu edes nahkoja. Puolet leiriltä oli talven jälkeen hengissä, me kaikki neljä, balttinaiset, Giedre, Kärt ja Pikku-Anja, ja minä ainoa moskoviitti heidän joukossaan, se on kuulemma paljon se.
Nyt olen oppinut tekemään fyysistä työtä, kädet ja jalat ovat kouluttautuneet kolmen liikesarjan suorittamiseen, nosta, kanna, työnnä, nosta vielä kerran. Me saamme sentään olla ulkona. Olen nähnyt toisten leirien väkeä, niitä jotka työskentelevät kaivoksilla, siellä ei pysy hengissä edes puolta vuotta. Minulla on vanha veljesliitto nälän kanssa, se ei minua säikytä eikä lannista, vaikka annoksia pienennetään joka viikko, se tekee minut vain keveäksi, kohottaa kaiken yläpuolelle. Jotakin olen sentään oppinut elämässäni hyvin. Mutta tämä kipu on uutta, en saa siitä kiinni, se vaihtaa paikkaansa kuin kuolleiden hevosten silmät. Ne eivät lakkaa tuijottamasta, kun liu’un edestakaisin unen ja valveen rajalla.
Kahdeksan vuotta, siinä ajassa radan pitäisi olla valmis, hiekan- jyvä hiekanjyvältä, lapiollinen lapiolliselta, tukki tukilta, kaadetulta, kannetulta, nostetulta ja uitetulta, rikokseni kevenee, ja minä olen vapaa.
458


Jelabuga, Tataaria
Elokuu 1941
Joella oli kaksi suuntaa. Laivat menivät Kazaniin ja sieltä Volgaa pitkin takaisin Moskovaan tai kohti Kaman ylänköä ja Uralia, jos enää kulkivatkaan. Nyt laivoja ei ollut tullut moneen päivään kummastakaan suunnasta.
Täkäläiset sanoivat, että vesi on ylin tuomari. Sanonta oli ollut Marinan mielessä monta päivää, ja nousi hänen mieleensä taas, kun hän sytytti aamun ensimmäisen savukkeen. Mutta häntä Kama ei ollut suostunut neuvomaan, vaikka hän oli seissyt jokilaivan kannella TSistopolista koko matkan Jelabugaan, seitsemän tuntia yhteen suuntaan, ja anellut. Yhtä hyvin hän olisi voinut rukoilla kiviä. Joet ovat ihmistäkin petollisempia, sen hän oli aina tiennyt.
Kirjeenkantaja pysäytti polkupyöränsä ja kolautti laatikkoon päivän postin. Marina havahtui, sanoi hyvät huomenet tutulle postinaiselle. Pullea rouva ei tervehtinyt. Marina odotti talon portailla kunnes nainen oli mennyt kolisevalla ajopelillään eteenpäin Vorosilov-katua, ja haki kirjeet vasta sitten.
Hän ei uskonut että laatikossa olisi hänelle mitään, mutta Bre- deltsikovien vanhukset olivat lähteneet varhain hoitamaan asioitaan, ja hän saattoi hyvin viedä kirjeet sisään, kun nyt oli kerran
459


jo pihassa. Mutta silti hän aina odotti että hänelle olisi jotain, niin huomasi tekevänsä nytkin.
Marina nousi kankeasti, jalat eivät olleet enää entisensä, kuin olisi luistellut kovassa pakkasessa monta tuntia, ja Tsistopolin- matkan aikana niihin oli tullut ajettumia, hiertymät kantapäissä ja säärissä eivät enää umpeutuneet. Portille ja takaisin hän jaksoi juuri ja juuri kävellä.
BredeltSikovien pihassa kasvoi puoli tusinaa kitukasvuisia omenapuita. Ne olivat kaikki martoja. Ei yhtään hedelmää, ei edes leh- tevää oksaa. Silti pariskunta ei ollut niitä kaatanut.
Ehkä ne siitä vielä, mies sanoi, eikä naisen edes tarvinnut lausua: kun te lähdette.
Minun syyni se onkin, Marina naurahti mielessään, kylvän kuolemaa ja onnettomuutta minne menenkin, maat lakkaavat he- delmöimästä minun ahdingostani.
Pyykit vanuivat naruilla, jotka oli ripustettu omenapuihin. Vaatteet olivat jääneet yöksi ulos, ikinä hän ei oppinut, hän oli ripustanut ne eilisaamuna, mutta yöt olivat jo kosteita, ehkä vaatteet olivat kastuneet, näyttivät sinisiltä ja raskailta. Aurinko ehtisi ne kuivattaa ennen iltaa, sitten ne olisi pakattava tietämättä minne ne ottaisi mukaansa, huomenna heidän oli lähdettävä, viimeistään, vai tarvittaisiinko sinne minne he olivat menossa edes puhtaita lakanoita. Kun tietäisi edes minne mennä.
Postilaatikossa oli yksi kiije. Suorakulmainen, valkoinen, virallinen kuori. Hänen nimellään, koneella naputettu: Marina Ivanov- na Tsvetajeva-Efron. Peijantaille päivätyn postileiman lisäksi kuoren alareunassa oli suurempi, violetti leima: lehväseppel, sirppi sen sisällä. Sydän kääntyi ympäri ja pisti kuin persikankiven terävä kärki.
Poika nukkui vielä kun Marina palasi sisään. Itse hän oli ollut jalkeilla useita tunteja, oh herännyt yöllä johonkin rasahdukseen, villikissat metelöivät talon perustuksissa, ja sitten aloittivat linnut, ne olivat täällä kovaäänisempiä kuin missään muualla.
460


Marina asetti kiijeen pöydälleen. Heidän alkovinsa oli erotettu Bredeltsikovien keittiöstä huteralla väliseinällä ja likaisella verholla, kuusi neliötä, ei enempää, kaksi vuodetta, kovat olkipatjat, ja välissä huolimattomasti nikkaroitu kapea ja korkea pöytä, puu- sepänpenkki se oli ennemmin kuin mikään kirjoituslipasto, heidän kolme matkalaukkuaan sänkyjen alla.
Hän tiesi avaamattakin, mitä kirjeessä oli. En todella tahdo tanssia niin kuin ne käskevät, hän ajatteli. Mutta ne eivät jättäneet häntä rauhaan, niin kauan kuin hän kykeni ottamaan yhdenkin askelen. Lähes kahden viikon ajan hän oli juossut tämänkin jumalan hylkäämän kaupungin katuja paikasta toiseen, kolunnut jokaisen nurkan, jossa voisi olla mitä tahansa hänelle soveltuvaa työtä, ja kaikkialla sama painajainen, kuin paha satu jossa noita-akka tulee vastaan joka ikkunasta: saat työtä jos ryhdyt informantiksi, pääset talvella avattavalle leirille kääntäjäksi, jos autat meitä. Annamme sinun elää, jos palvelet meitä. Sitähän miehesikin teki ja tyttäresi. Miksi et sinä? Täytyyhän sinun poikasi vuoksi jokin elanto löytää. Ei hänestä ole vielä perheensä elättäjäksi. Ei ollutkaan, sen Marina tiesi hyvin.
Tsistopolissakin, minne hän oli tehnyt laivalla kahden päivän matkan ilman poikaa, ne oikein odottivat häntä. Tiesivät, että hän oli tulossa, ja taas uusi taijous, uudet uhkaukset. Tsistopol oli tyhjä arpa, ei voittoa hänelle. Sielläkin ihminen toisensa jälkeen käänsi selkänsä, ne joita hän oli luullut ystävikseen. Mutta siihen hän oli tottunut jo. Hänen yksinäisyyttään ei voinut enää millään mittakaavalla laskea.
Kazanista hän ei tuntenut ketään ja Moskovaan palaaminen oli mahdotonta, saksalaiset saartoivat sen vielä ennen syksyä. Vain toveri Bredeltsikov luotti puna-armeijan voittamattomuuteen. Ilma- hyökkäykset olivat jo liikaa: Marina oli pelännyt poikansa puolesta niin, että uskoi oman sydämensä pysähtyvän. Eikä Tsvetaje- vojen sydän mene vähästä epäkuntoon. Boris Leonidovits oli ollut ainoa joka heitä siellä enää auttoi, mutta ei hän ollut tahtonut jäädä miehen vaivoiksi. Vanha ystävä oli alkanut kohdella häntä
461


viimeisinä kuukausina alentuvasti kuin lasta, hän jota Marina oli luullut ainoaksi vertaisekseen tässä maailmassa.
Tähän hän oh tullut: jälleen lähtökuopissa, mutta nyt maanpaossa omassa maassaan.
Paperit olivat työpöydän laatikossa sekaisin, aivan eri järjestyksessä kuin mihin hän ne oli jättänyt ennen matkaa. Marina oli huomannut heti kun oli palannut Tsistopolista, että niihin oli kajottu, eikä se ollut ensimmäinen kerta. Bredeltsikovit olivat niitä nuuskineet, tai sitten päästäneet tsekan miehet kaivelemaan hänen omaisuuttaan. Se oli aivan mahdollista. Avaamaton kiije pöydällä oli todiste siitä.
Kaikki mitä pitikin oli laatikossa, sen Marina näki pian, heillä ei paljon ollut. Hän järjesteli paperinsa pöydälle kahteen kasaan. Murin passi, uusi rekisteröintitodistus Tataarian alueelle, pojan elintarvikekortti, todistukset kouluista, lähes parhaat muista paitsi luonnontieteistä.
Hän laittoi pojan omaisuuden omaan pahvikansioon. Kunpa poika jaksaisi ahkeroida, muuta hän ei toivonut, jos hän jotakin saattoi vielä tehdä, niin jäljestää pojalle kunnollisen koulutuksen. Täällä se ei onnistunut, Tsistopolissa kaikki olisi ollut toisin, mutta se ei ollut heidän paikkansa. Se oli tehty selväksi. Oli lakattava ajattelemasta sitä, kaikkea nöyryytystä. Se ei ollut vaihtoehto.
Omista papereistaan hänellä oli enää matkassa Moskovan alueen rekisteröintitodistus, tänne hänelle ei sellaista myönnetty, saati työlupaa, ei mitään ilman suostumusta yhteistyöhön, ei omaa elintarvikekorttia, heidän oli selvittävä yhdellä. Passi hänellä viimein oli, omalla nimellä. Se oli aluksi ilonaihe mutta osoittautui äkkiä osaksi samaa juonta, jolla hänestä tehtiin hylkytavaraa.
Kansanvihollisen vaimo. Valkoinen emigrantti.
Sen saattoivat lukea kaikki ja se merkittiin kaavakkeisiin, missä vain hän asioikin. Moskovassa hän vihasi väliaikaista passiaan, vääriä papereitaan, joiden mukaan hän oli rouva Andrejevna, ei- kukaan, se oli turvanimi palveluksensa päättäneen ja kotimaahan
462


palautetun vakoojan vaimolle. Mutta nekin olisivat olleet parempi asiakirja kuin tämä. Merkityn ihmisen passi.
Kahden päivän takaisessa kirjailijakokouksessa Tsistopolissa hän ei tosin ollut tarvinnut sitäkään, tiedettiin hänet muutenkin, ja siksi hän oli luullut että kaikki olisi voinut mennä toisin. Mutta kirjailijoista ei ollut apua, liiton kokous oli evännyt häneltä työn oman ruokalansa keittiössä, hän ei ollut kelvannut edes pahaiseksi keit- tiöpiiaksi. Vain nuori Lidia Tsukovskaja oli koettanut auttaa häntä, mutta Nikolai Asejev, johon hän oli luullut voivansa luottaa, oli asettanut ilmiantajaksi ryhtymisen majapaikan tarjoamisen ehdoksi, kun oli ottanut hänet kahdenkeskiseen puhutteluun kuin mikäkin lahkolainen saarnamies. Hän ei koskaan pelkäisi niin paljon että ryhtyisi heidän edusnaisekseen.
Kukaan ei enää sanonut hänelle: runoilija Tsvetajeva. Hänen rytminsä oli väärä, ei asettunut tähän aikaan, kaikki hänessä oli väärää. Boriksenkin silmissä hän oli enää vanha avuton houkka, nauroi häntä nuoren vaimonsa kanssa: tuollaisen vanhan kaakinko takia olit kerran valmis jättämään kaiken, aivanko todella, edellisen vaimosi, lapsesi, talosi, Moskovan; mutta mikä hermostunut nauru tuosta naisesta oli päässyt, kun he olivat ensimmäisen kerran tavanneet Pere- delkinossa. Kun tiesi ärsyttävänsä, tiesi olevansa vielä elossa.
Marina otti paperiveitsensä, sen leijonakuviointi asettui hänen käteensä, kuori repesi, vaikka hän yritti vetää sen auki tasaisesti. Kirje oli taiteltu kolmin kerroin. Hän avasi sen. Alakulmassa oli sama violetti leima kuin kuoressa: sirppi, seppele.
Viesti oli kolme riviä pitkä, kirjoituskoneella kirjoitettu. Mustat kirjaimet, hän ei aluksi yhdistänyt niitä edes sanoiksi tai kokonaisiksi lauseiksi vaikka tiesi ennalta mitä niissä oli. Toveri Tsvetajevan on saavuttava Gassara-kadun toimistoon klo 17.15, huone 5, virkailija toveri Ruzov. Virkailijan nimi oli kapiteelilla. Ei aihetta, aiheena saattoi olla kaikki tai ei mitään, kaikki se mihin hän koskaan oli uskonut.
Oli päästävä pois pikimmiten. Se oli selvää, tänne ei voinut jäädä, jos halusi pysyä ihmisenä.
463


Vorkuta
Elokuu 1941
Jumalan lahja, huokaa Pikku-Anja, kun palaamme leirille postin- jaon takia jo iltapäivästä. Jumalat ovat kääntäneet selkänsä meille jo kauan aikaa sitten. Minä nauran hänelle. Yksin meidän on pärjättävä ihmisen oman mielivallan keskellä. Mutta siinä vaiheessa kun ihmisellä ei ole enää ketään kenen kanssa muistella, hän lakkaa olemasta ihminen. Tämä on Tsvetajevan naisten viisauksia, Asja-tädin ennemmin kuin äitini lausuma.
Sanonta tulee mieleeni varsinkin postipäivinä, vaikka silloin kun sen ensimmäisen kerran lapsuudessani kuulin, lause tuntui jäljettömältä. Totta kai ihminen muistaa menneen, jokainen. Nyt tiedän ettei niin ole. Kun ihminen ei enää muista, hän ei enää ole ihminen. Kun ihmisellä ei ole ketään, kenen kanssa muistella, hän lakkaa olemasta ihminen.
Aluksi en saanut ottaa vastaan enkä lähettää postia. Minun olinpaikkani oli salattu, tavallista maanpetoksesta tuomituille. Keväällä sain kuitenkin ottaa vastaan ensimmäisen postilähetykse- ni. Se oli sulhaseltani. Muija lupasi tulla katsomaan minua kesällä, hän aikoi jäljestää luvan molemmille. Se tuntui ihmeeltä.
Isä on aina ollut huono kirjoittamaan kirjeitä. Silti odotan häneltä yhä viestiä, edes lyhyttä tiedonantoa. Aluksi en tiennyt, oliko hänetkin vangittu minun jälkeeni ja tuomittu samoista syytteis-
464


tä, viety sitten jollekin toiselle vankileirille. Vai oliko kaikki ennallaan Bolsevon datsalla junaradan kyljessä, kaikki samalla tavoin kuin sinä päivänä, kun minä lähdin? Minun ajatuksissani kaikki jatkui kuten ennenkin, ruoho kasvoi kunnes lakastui ja junat kulkivat saman aikataulun mukaisesti, Mur piirsi pilakuviaan kahdesta viiksiniekasta ja vanhempani vaikenivat siitä, mistä olisi pitänyt puhua, ja puhuivat siitä mistä olisi ollut parempi vaieta.
Marinalta en odottanut yhtään mitään. Pian Muijan viestin jälkeen sain kuitenkin postinjaossa hakea uuden kiijeen. Tunnistin äidin käsialan heti, se on siroja koukeroinen, mutta päättäväinen. Marinan käsiala on säilynyt nuoren tytön käsialana, vaikka hänestä on viimeisten viiden vuoden aikana tullut harmaantunut vanhus eikä hän ole vielä edes viittäkymmentä.
Ensimmäinen kuje oli päivätty helmikuulle, oli jo melkein pääsiäinen kun kirje tuli. Ei kysymyksiä, ei ihmetystä. Ei hän edes kuulostanut huolestuneelta, enemmän siltä kuin olisin päättänyt äkkiä muuttaa toiseen paikkaan, jossa on vain hieman kovemmat olosuhteet. Eikä tämä mikään tuonpuoleinen olekaan, ei lopulta edes kuuluisa seitsemäs piiri, sitä iloa en Marinalle antaisikaan.
Tarvitsetko talvitakkia, saapikkaita, puolikenkiä? hän kysyi käytännöllisesti, lähetän punaisen neuleesi kun varmistat osoitteesi, sinisen hameen, harmaan turkiskauluksen. Vastasin postikortilla Muijan osoitteeseen, siinä vaiheessa sain lähettää vielä kortteja. Kaikki hyvin. Hengissä ollaan. Kaikki lämmin on tarpeen. Älä huoli. Ei hän ole välittänyt minun asioistani kahteen vuosikymmeneen, miksi huolehtisi nytkään. Ehkä hän halusi vain lunastaa sillä itselleen paremman omatunnon.
Serjozan puolesta en ole turhaan pelännyt. Hänet haettiin datsalta kaksi kuukautta minun pidätykseni jälkeen. Marraskuun 1939 jälkeen hänestä ei ole kuulunut mitään, Marina kirjoitti, ei yhtä ainoaa sanaa. Paketit, joita Marina Seijozalle vei, vuoroin Lubjankaan, vuoroin Butyrkaan, otettiin kuitenkin vastaan. Hän siis elää, vaikka kukaan ei tiedä minne hänet on kuljetettu. Hän
465


saattaa olla jopa jollakin lähiseudun miesten työleireistä, jossakin tällä samalla loputtomalla taigalla.
Marinan viimeisen kixjeen sain kesäkuussa ja sen mukana paketin. Kirjeessä oli lähes samat asiat kuin edellisessäkin. Paketin tulo Moskovasta kesti viikkoja, kesä ehti tulla välissä, savujuus- to ja pekoni pilaantua matkalla, mutta sokeria ja suolaa on riittänyt tähän asti. Kohta ne loppuvat, olen joutunut vaihtamaan niitä leipään, jauhoihin ja tupakkaan, jota ukrainalaiset kasvattavat oman parakkinsa takana. Vaatepaketin hän lupasi laittaa Muijan matkaan. Samuil Davidovits on siis todella tulossa katsomaan minua ennen talvea. Jos saisin olla hänen sylissään lyhyen hetken, kantaa hänen lämpöään uupuneissa jäsenissäni, luissani, veressäni, kestäisin vielä toisenkin suomentalven, kaiken mikä minua vielä odottaa.
Linnun muotoisesta hopeakorusta Marina ei kirjoittanut kummassakaan kirjeessä mitään. Mutta se oli paketissa, kauhtuneessa samettipussissa ruokien välissä. Mitä minä korulla täällä teen, ihmettelin kun pelastin sen muiden tavaroiden seasta, ajatteliko Marina että pidämme täällä jotain soireeita tai tanssiaisia, pukeudumme parhaisiimme? Miten epäkäytännöllinen hän on.
En voi näyttää korua edes parakkini naisille, pidän sitä työ- mekon sisään ommellussa taskussa. Kaikki arvokas häviää täällä, puolet naisista on pelkkiä katurosvoja.
Eikä koru ollut edes hänen omansa. Omistaan hän ei luovu, sen minä tiedän. Se on Liljan koru, taottu hopealintu, se jonka täti antoi minun matkaani viimeisenä viikonloppuna Marinalle vietäväksi. Siitä päivästä on kaksi vuotta. Mutta se tuntuu kuin toisen ihmisen elämältä, kuin olisin lukenut siitä jostakin kirjasta.
Marinan kaikissa kirjeissä oli kuitenkin aivan uusi sävy, iloinen ja juoruileva, hän ei kuulostanut lainkaan itseltään. Kaikki muuttuu paremmaksi, paras on vielä edessä. Niin hän todellakin kirjoitti. Hän joka yleensä näkee lopun ja kuoleman kaikkialla. Tapa jolla hän huolehti oli erilaista kuin ennen: vitamiineja ja valkosipulia,
466


kuivattuja porkkanoita. Suru-uutiset Bolsevon kissojen kuolemasta hän laittoi Murin kirjoittamaan. Datsan katit olin kokonaan unohtanut, Pinkin ulos pullistuneen silmän, mutta en osannut niitä sur- rakaan. Siitä tiedän, etten kuulu enää siihen elämään.
Marina kertoi, että oli kirjoittanut suoraan Kremliin ja anonut Seijozalle armahdusta, puolustanut sivukaupalla miehensä lojaalisuutta ihmiskuntaa ja isänmaataan kohtaan. Nyt Seijoza on Marinankin silmissä jälleen sankari, yhtä ylevöitetty kuin lähtiessään valkoisen armeijan lääkintämieheksi kaksikymmentä vuotta aiemmin, vaikka valitsikin väärän puolen rintamaa.
Ehkä Marinakin on lopulta alkanut ymmärtää, että on sittenkin mahdollista elää, todella elää, pieni arkinen asia kerrallaan. Niin minä tekisin, jos saisin vaihtaa leirin tavalliseen elämään vielä kerran. En pitäisi enää pyykkejä ja tiskejä vihollisinani, vaan osaisin ajatella, että jokainen ele jonka teen on osoitus siitä että elämää on ja se jatkuu, arvokas itsessään. Että elämä on.
Kesäkuisen paketin jälkeen Marinaltakaan ei ole tullut uutta kirjettä. Boris LeonidovitSin kiije on viimeisin joka minulle on välitetty, ja siitäkin on jo useampi viikko. Hän kertoi, että Marina ja Mur on evakuoitu Tataariaan, kun saksalaiset heinäkuun alussa lähestyivät Moskovaa. Boija oli saattanut heidät heinäkuussa Kazaniin lähtevään evakuointialukseen. Tataaria on yli viidensadan kilometrin päässä Moskovasta, täältä noin neljäntuhannen kilometrin matkan päässä.
Boris oli auttanut Marinaa saamaan sijoituspaikan läheltä omaa väkeään pienestä Jelabugan kaupungista, joka on Kama-joen varrella, muuta en kaupungista tiedä, vaikka se ilmeisesti on vanha ja historiallinen keskus.
Sota on todellakin jo ovella, Moskova tuskin säästyy, ei kukaan meistä, Boija kirjoitti. Hän ajattelee aina ensimmäiseksi pahinta niin kuin naiset, se on sairastuttanut hänet ennenkin.
Minä en usko että saksalaisilla on mitään asiaa Moskovaan tänä
467


syksynä. Vaikka Hitler rynnisti heinäkuussa koko akselivaltioiden sotavoimin Pohjanmereltä Karpaateille, ei Wehrmacht ole silti onnistunut vielä murtamaan edes Leningradia. Ja elokuun alussa armeijamme otti voiton Smolenskissa. Ja nyt Hider onkin suunnannut joukkonsa kohti Krimiä ja Mustaamerta.
Boris oli koettanut estellä Marinan lähtöä, niin hän kiijoitti, oli vielä laivarannassakin yrittänyt taivutella jäämään Moskovaan, Tataariassa sinulla ei ole ketään, kukaan ei voi auttaa sinua. Mutta Marina oli päättänyt. Ja olihan Boija laskenut myös oman perheensä, Zinaida Nikolajevnan ja pojat, matkaan samalle suunnalle, Tsistopoliin, jonne oli evakuoitu myös muita kisailijoita, miksei hän pärjäisi jos hekin, niin Marina varmasti ajatteli. Hän inhosi kaikkea huolenpitoa, sitä että ihmiset kertoivat hänelle mitä hänen pitäisi tehdä, silloin hän varmasti teki juuri päinvastoin.
Moskovassa Boris oli auttanut Marinaa asunnon hankinnassa, ja hän oli viettänyt edellisen kesän Peredelkinon huvilakylässä niin kuin kuka tahansa kirjailija. Marina oli tietysti pahoillaan, ettei Boris ollut voinut majoittaa häntä suureen huvilaansa, mutta oli kai hänen vaimollaankin asiaan jotain sanomista. Lopulta hän myös oppi kulkemaan kaupungissa, raitiovaunuissa, metroissa, trollibus- seissa eikä enää pelännyt niitä niin kuin aluksi, siitä hän kirjoitti kirjeessä melkein ylpeästi. Oli työtä, ruokaa, kaikki hyvin, Mur menestyi koulussa, kaikessa paitsi luonnontieteissä, vaikka sairas- tuikin helposti niin kuin kaikki Efronit. Muija auttoi, huolehti heistä, järjesti ruokakortteja, sellainen mies hän on, minun rakkaimpani, minun mieheni.
Käännöstöitä Marina oli anonut koko vuoden ja onnistunutkin saamaan Boriksen avulla useita, gruusialaista runoutta pääasiassa, ja jostakin omastakin julkaisusta oli ilmeisesti ollut puhetta, vaikka yksikään kirjailijaliitto ei ollut hyväksynyt häntä jäsenekseen. Ei ole toista yhtä kielitaitoista ihmistä kuin Marina, se on hänen kunniakseen sanottava, mutta minä en ole hänen kielipäätään saanut.
468


Keväällä vielä pystyin vastaamaan Marinalle. Mutta sen jälkeen en ole saanut kirjoitettua hänelle, en kesäkuussa, en heinäkuussakaan. Kun tulin iltaisin parakille, minulla ei ollut voimia muovata yhtään ehjää lausetta, tuntui kuin sanat hapertuisivat ja hajoaisivat kuin kuivunut korkki. Enkä voinut hankkia kallista kirjepaperiakaan.
Nyt minulla ei ole enää sitäkään mahdollisuutta. Kirjeenlähe- tysoikeus on evätty minulta toistaiseksi, ainakin siihen asti kunnes suostun yhteistyöhön. En saa lähettää edes postikorttia. En saa myöskään omistaa kynää, en paperia, ja vaikka minulla olisi paperiakin, en tiedä mitä kirjoittaisin. Kiitos sokerista, kaakaosta ja perunoista, kuivatuista porkkanoista. Porkkanat on syöty. Neilik- kaöljyä tarvitaan, sillä hyttysiä on joka puolella, mäkäräiset purevat ihoon syöpyviä haavoja, ne ovat niin hiljaisia ja salakavalia, ettei niitä edes kuule yöllä. Kaikki tämä olisi helppoa, aloittaminen, mutta entä sitten. Kiitos korusta, en tiennyt että se on tallessa.
Leipää minulla sentään kuitenkin on, monta leipäviipaletta, ne pitävät minut hengissä, jollen vaihda kaikkea liian nopeasti tupakkaan. Sitä on alkanut tehdä taas mieli, vaikka koko talven ja kevään pysyin irti. Mutta sitten alkoi tämä kipu, joka ei edes unessa katoa. En tiedä kumpaa kaipaan enemmän, tupakkaa vai kirjeitä, voisin vaihtaa viimeisen suola-annokseni yhteen kirjeeseen, yhteen ainoaan viestiin joka veisi pois hevosen silmien tuijotuksen.
Vähän aikaa sitten näin unen, joka kulkee mukanani kuin kengänkantaan liimautunut lehti tai jalkapohjaa hiertävä kivi. Olen yleensä niin väsynyt etten näe unia, en ainakaan muista niitä. Jos muistan, muistan pelkkää mustaa tyhjää ja sitä en tahdo ajatella. Tässä unessa on myös valoa, Marina seisoo keltaisessa valossa, sellaisessa jota on vanhoissa ikoneissa, niin vanhoissa että säteilevä kulta on murtunut jo tummankeltaiseksi.
Seisomme ahtaalla käytävällä. Emme mahdu kulkemaan eteen emmekä taakse. Tuntuu etten voi hengittää. Mutta näen murtuneen keltaisen valon, joka tulvii hänen selkänsä taitse. Muu unesta on jo ehtinyt kadota, onko Marina tullut minua vastaan vai olem¬
469


meko kulkeneet yhdessä, en muista. Mutta tunnen edelleen nielussani, keuhkoissani, koko rintakehässäni, etten pysty hengittämään. On liian vähän tilaa hengittää. Ja tunnen Marinan, kuin hän olisi yhä sillä käytävällä ja yrittäisi puhua minulle siinä valossa, mutta en kuule. Sanon jotakin, mutta minunkaan ääntäni ei kuulu, ja minä ajattelen että miten Marina voisikaan kuulla, on selvittävä yksin. Hän ei voi auttaa, ei muistamaan eikä vaalimaan näitä viimeisiä rippeitä, jotka tekevät minusta yhä ihmisen. Silti olemme jähmettyneet samaan kuvaan, samaan ikonin mustuneeseen kehykseen, yhtä aikaa etäälle ja liian lähelle toisiamme.
Kirjeiden jako saa leirin naiset unohtamaan tärkeimmän, jokapäiväisen. Minä en unohda. Syön rauhassa annokseni loppuun, kun ruokailun jälkeen postisäkit ja pakettilaatikot avataan päävartion edessä ja muut naiset säntäävät ulos jonoon. He jättävät keittolau- tasensa kaapimatta puhtaiksi.
Meitä jää paikalle muutama, jotka keräävät nopeasti muilta unohtuneet voinokareet ja keitonpohjat talteen. Sujautan oman saaliini säilyketölkkiin, muina päivinä keittovarkauden perusteella pääsisi hengestään nopeasti, mutta minä olen oppinut varastamaan nälkääni jo lapsena.
En mene ulos jonoon, jos menen, alan toivoa ja huolehtia liikaa. En saa huolehtia. Jos alan huolehtia, en jaksa mitään muuta, huoli vie voimat nopeammin kuin sairaus, tiedän sen, se humahtaa lävitse kuin kelmeä lentävä hevonen, Pegasoksen sairas veli, ja rakkauden isätön epämuotoinen jälkeläinen, vesipää.
Kiijeitä ei ole tullut viikkoihin, ei Boriksen kirjeen jälkeen, eikä minun numeroani huudeta päävartiossa tänäänkään. Mutta olen oppinut kärsivälliseksi. Vaikka Seijozan kiijeitä ei kuulu, ajatus siitä, että hän on jollakin näistä leireistä, tässä samassa autiomaassa, hengittää samaa tundrailmaa, auttaa kestämään näitä oloja, joita ei ole tehty ihmiselle kestettäväksi. Silti on kestettävä, näin ihminen on säätänyt, kaikelle tälle on syynsä.
470


Jelabuga
Elokuu 1941
Mur heräsi kun Marina oli jo mennyt keittiöön, ja nousi aikailematta, oli kerrankin ajoissa jalkeilla, hänen ei tarvinnut patistella poikaa ylös niin kuin muina aamuina. Kolli suki hiuksiaan ja laski tummia haiveniaan alkovin peilin edessä.
Otatko juustoa vai metvurstia, kulta? Marina kysyi, samalla työnsi veitsen ruisleivän vastustelevan kuoren läpi, molempia oli vielä muutama kuivahtanut siivu, huomiseksi niistä ei enää riittäisi. Poika ei vastannut. Saisi leppyä, ei tämmöistä pitkään jaksa. Kuuletko. Laitan sinulle eväät.
Ihan sama, Mur vastasi ja tuli esiin väliverhon takaa, oli menossa pihaan, vetänyt haalarit päälleen, hänen pikku kisunsa näytti ai- kamieheltä. Onko mun pakko mennä, en millään jaksa. Väsyttää.
Miten poikaa aina väsytti, kun vaan ei olisi ollut sairastumassa taas, perinyt Seijozan huonoa sydäntä ja keuhkoja, kahtena talvena flunssa oli äitynyt keuhkoputkentulehdukseksi, eikä poika ollut vieläkään entisellään vaikka hän oli hommannut keväällä pöytään voita ja kotlettia, silti oli laiha kuin harjanvarsi ja häntä kohta kahta päätä pitempi.
En minäkään sinne näillä jaloilla voi, Marina vastasi, koetti olla kuulostamatta liian valittavalta, neurasteenikolta, niin kuin poika
471


häntä illalla solvasi, ihan tahallaan halusi loukata, miten se aina onnistuikin siinä. Ja sinä lupasit lähteä.
Poika oikein irvisti kun vilkaisi hänen huovanräsyjen peittämiä nilkkojaan, ja hän koetti vetää ne helman alle piiloon, kiskoi roikah- taneita sukkia peitteeksi, mutta haavaumat polttivat, pitäisi hankkia salvaa niihin, mutta ei hän valita, pieni kipu, aivan turha.
Sillä välin kun poika kävi pihan perällä tarpeillaan, Marina kaatoi molemmille vuokraemännän vanhoihin puruihin keitetyn kahvin kuppeihin, vaikka inhosi laihaa kahvia, mutta sekin oli parempi kuin ei mitään. Miten ihmeessä ihminen ei ollut paksunahkai- sempi, ne olivat nuoren pojan ajattelemattomia letkautuksia, eivät merkinneet mitään, olihan hän tottunut, Aijan kanssa oli sama juttu, sisareltaan nuo puheet olivat poikaan jääneetkin.
Ja neurasteenikko, mitä sekin oikein merkitsi, sillä leimattiin kuka tahansa joka ei tanssinut heidän askelkuvioidensa mukaan, ja poika oli hyvin oppinut sen sanan, käytti sitä aina kun ei saanut tahtoaan lävitse, osasi löytää hänestä aina sen heikoimman kohdan. Mutta sairasta hänessä olivat vain jalat, ja niitä oli särkenyt talvesta asti, eivätkä haavat enää umpeutuneet. Onnettoman laivamatkan jälkeen ne olivat vain tulleet pahemmiksi, mutta tuskin häntä kukaan sairaalaankaan ottaisi, ei näillä papereilla, mädäntykööt jalat, naurettava ruumis, yhä vain vastuksena.
Marina laittoi toisen ruisleivän viipaleen päälle makkarasiivun, toiselle savujuustoa, ja mietti, pitäisikö viimeiset viipaleet säästää illaksi, söisikö poika ne vielä, vai jäisivätkö ne joka tapauksessa syömättä. Leivästä saisi järsittyä vielä iltapalan, hän leikkai- si viimeiset viipaleet valmiiksi, voita on nokare, siitä riitti vähäksi aikaa.
Saan leipää kentältäkin, antavat palkaksi, Mur huomautti kun hän laittoi viimeiset laihat siivut tyhjään laatikkoon, yritti kuulostaa avuliaalta, anteeksi ei osannut pyytää. Vaikka oli poika silti ehkä ajatellutkin jotakin eilisen jälkeen, kadutti itseäkin, että piti
472


riitaantua, huutaa, Bredeltsikovit olivat kuulleet kaiken, mutta tuskin olivat ymmärtäneet, kun he sättivät toisiaan ranskaksi.
En haluaisi olla sinun nahoissasi, poika oli sanonut hänelle riidan päätteeksi. Etkö näe ettei minulla edes ole sitä, hänen oli tehnyt mieli sanoa, nyljettyjä kaltattu, mutta oli kietonut kollinsa kiusallaan oman hiutuneen saalinsa sisään, ja sekös poikaa oli ärsyttänyt, että hän tuli lähelle, otti kiinni. Täällä on umpikuumakin, lapsi oli tuskaillut ja heittänyt Saalin ilmaan, niin että vaate oli läsähtänyt hänen päähänsä, eikä poikakaan voinut olla nauramatta.
Ottaisin mieluummin rahaa työstä, Mur sanoi, ranskaksi taas, mutta ei nyt haastanut riitaa, kohautti olkiaan, tarviin uudet housut.
On sinulla vaatimukset, Marinakin jatkoi ranskaksi, mutta naurahti lempeämmin, itse hän oli pojan hienohelmaksi hemmotellut, tuollaiseksi voiposkeksi, sitten hän vaihtoi venäjään, talkoothan ne on, vapaaehtoistyötä, hyvä että jotakin saa, kysy saisiko sieltä perunoitakin, ja jos on, niin polttopuita.
Mitä me puilla, eikö me lähdetäkään? pojan ääni murtui kiekaisuksi, tätä he olivat setvineet eilisillan, nyt ei uutta riitaa saisi enää aloittaa, ole kärsivällinen.
Marina jatkoi puhetta ranskaksi, heidän suunnitelmansa tai heidän riitansakaan eivät kuuluneet vuokraisännälle, eivät varsinkaan hänen vaimolleen. He olivat pihassa molemmat, Marina kuuli heidän äänensä, vaimean puheen. Kuuntelivat varmasti, olivat kieltäneet puhumasta ranskaa kuultensa.
Riippuu ihan sinusta, haluatko lähteä, hän sanoi pojalle.
Poika puuskahti, tää on yks rotankolo, niissä vaan muualla olis takuulla parempi.
Hypätään sitten seuraavaan laivaan, hän sanoi reippaasti, melkein poikamaisesti, kuin olisi valmiina suunnittelemattomaan seikkailuun, kumpaan suuntaan vain, kunhan sellainen ensin tulee.
Miksi hän sellaisia puhui. Tsistopoliin olisi turha palata, mutta sitä hän ei voinut pojalle sanoa. Ainoa työ jota hänelle siellä tarjottiin,
473


oli sellainen jota hän ei voisi ottaa vastaan. Se oli ansa. Hänen olisi pitänyt ymmärtää jo Moskovassa, miten ne pelasivat, ennen kuin meni kysymään niiltä Seijozan olinpaikkaa. Siinä hän oli heti, heikkona ja haavoittuvaisena niiden edessä, ne osasivat uhkailla ja pelotella, käyttää hyväkseen sitä mikä ihmiselle on arvokkainta, sitä vähää mikä on jäljellä, perhe, hengissä pysyminen. Sen varaan ne laskivatkin, että hän ei muuta voisi. Ja nyt uudet uhkaukset odottamassa, niillä hän ei poikaa huolestuttaisi.
Ota vain kaikki minkä saat, Murlikka, kaikki on tarpeen, katsotaan mitä saadaan otettua mukaan, kaikki menee käsistä, sato on ollut niin huono, ei edes omenoita ole. Mutta me selviämme, sinä ja minä.
Valitsitte huonon ajan tulla, Marina Ivanovna, sanoi vuokra- isäntäkin, joka astui keittiöön, joutui aina kumartumaan matalan huoneen kynnyksellä, ja kantoi kalastustarvikkeita, tuskin niillä perunoita on antaa, sato on huono joka paikassa, talvi oli niin kova.
Ja niin kuin heillä olisi valinnan varaa, millä teutonivyöryllä maailma oli päättänyt tulla loppuunsa, ajaa heidätkin maailman laidalle, näiden myötätunnottomien ihmisten pariin, sota, hullu fuh- rer, olivat olleet hänen kintereillään jo kaksi vuotta, mitä kauemmas hän meni, sitä lähemmäksi ne yrittivät.
Vuokraisännän vaimo tuli sisään samalla ovenavauksella, Anastasia Ivanovna Bredeltsikova oli topakka nainen, hänen mittaisen- sa, ja samanniminen kuin hänen sisarensa, vaan ei tulisi sellaista aikaa että hän tätä naista pääsisi Asjaksi kutsumaan vaikka saman katon alla asuttiin. A. I. katsoi häntä syyttävästi suoraan silmien tasalta kuin olisi hänen vikansa, että kylän omenapuut olivat talvella paleltuneet ja vuotuiset elokuiset omenajuhlat peruuntuneet, kun Kristus pelastajan sijasta kylään saapuikin surkeiden sotaevakko- jen joukko. Rouvan ei tarvinnut montaa sanaa lausua, kun tuli selväksi, että he olivat epätoivottu rasite, mutta isänmaalle tässä palvelusta tehtiin, kaikki yhdessä teurastajia vastaan.
474


Olisi pitänyt siteerata silloin Goethea tai Hölderliniä, jotta he olisivat ymmärtäneet, millaisesta lopusta tässä oli kyse, kaikkien mittojen lopusta, mutta hän ei enää jaksanut provosoida pikkusieluisia ihmisiä, jotka eivät ymmärtäneet edes omia puitaan, puutkin tiesivät paremmin, mistä oli kyse tässä maailmassa nyt, katsoivat parhaaksi vaipua horrokseen.
Vuokraisäntä oli lähdössä lentokentän raivauksen sijasta kalastamaan, piti saada illaksi pöytään muutakin kuin puuroa. Eilen illalla paistetun kalan rippeet haisivat hellalla, Marina ei pyytänyt niitä, vaikka nälkä hiersi vatsaa, pariskunta heitti ruoan mieluummin pois kuin jakoi heille. Vaimon vuoro oli lähteä raivaustöihin hänen kollinsa kanssa. Joka perheestä oli pitänyt arpoa vähintään yksi työkykyinen paikalle. Kolli ei olisi halunnut millään, mutta lopulta tajusi, että Marina pystyi hädin tuskin kävelemään pihaan saakka, ja antoi tyhjän arvan hänelle, lupasi lähteä ilmeisesti hetkellisessä myötätunnon puuskassa, ja nyt sitten oli valmis taas pyörtämään päänsä.
Minua ihmetyttää, että mitä ne lentokentällä tällaisessa läves- sä, Mur sanoi tarpeettomasti ärsyttäen, sen kuuli heti. Hän yritti varoitella poikaa otsanrypistyksin, koetahan nyt käyttäytyä. Turhaan siinä puhiset, sanoisi Seijoza, sinulta poika on tuon oppinut, turhan ärsyttämisen taidon. Siinä sinulle peilikuvaa, kun et siihen muuten viitsi katsoa. Poika oli laittamassa taas parempia kenkiä jalkaansa, ne sotkeutuisivat turhaan, hän oli koettanut taijota tilalle Seijozalta periytyneitä kenkärajoja työkengiksi etteivät paremmat pilaantuisi, onneksi hän oli sentään kuljettanut niitä mukanaan, nykyään ne menivät pojalle, mutta ei tämä niitä kelpuuttanut, ei halunnut näyttää kerjäläiseltä, hyvät kengät ne olivat olleet.
Jelabugaan on tulossa kaikenlaista, vuokraisäntä sanoi ääni ko- tiseutuylpeydestä pakahtuen, keräsi vieheitään, siimavyyhtejään. Uusi rakennuskaava, ne tekevät tästä tärkeän keskuksen.
Marina naurahti kuivasti, kenttä rakennetaan sitä varten, että ihmisiä saadaan kuljetetuksi uudelle vankileirille, joka nousee joen
475


toiselle puolen. Sinne Gassara-kadun toverit hänellekin työtä olivat taijonneet, saksan kääntäjäksi sotavankien keskitysleiriin. Mutta sitä hänellä ei ollut lupa kertoa, ei edes pojalleen. Ja pistäisikö hän saksantaitonsa lopuksi pantiksi tähän sotaan, alkaisi vihata en- sirakkauttaankin. Ei, sitä hän ei tekisi, vaikka voisi pelastaa sillä henkensä. Äitinsä kielen.
Kaupungissa saa ainakin vaaleata kovakuorista leipää, ajattele, mama, ei sitä harmaata töhnää, mitä täällä, poika jatkoi, ja kunnolla voita päälle. Ja rusinapullaa, struudeleita.
Mur söi jo yhden puolikkaan leivistä, jotka hän oli käärinyt voipaperiin, sen jossa oli metvurstia päällä ja katsoi häntä uhmakkaasti.
Jos me muutamme isompaan kaupunkiin, sinun pitää ajatella opintojasi eikä herkkuja, Marina sanoi kärsimättömästi, liian kär- simättömästi, mistään muusta hän ei niin paljon huolehtinutkaan kuin siitä, että poika jaksaisi keskittyä, tärkeintä oli että hän pääsisi jatkamaan kouluaan, opiskelisi, vaikka tässä kävisi miten. Hänestä voisi tulla mitä vain, jos hän saisi olla hyvässä seurassa ja ottaisi vastaan sen mitä annetaan. Ja säästä niitä leipiä, teillä on pitkä ja raskas päivä edessä. Miten poika onkin noin veltto, tuskin jaksaa montaa tuntia edes ahkeroida, pitäisi saada parempaa ruokaa, kasvavan miehen, mutta mistä hän sitä taikoisi, millä rahalla.
Milloin laivanne lähtee, vuokraemäntä kysyi samalla kun kääri omat eväänsä, paksun lihakimpaleen ja vaalean aamulla leipomosta haetun leivän, vaikka oli siitä yhtä perillä kuin hänkin, laivan tuloa oli odotettu jo kaksi päivää, eikä kukaan tiennyt, mikä sitä tällä kertaa viivästytti.
Tänään, huomenna, en ole ennustaja, Marina naurahti turhan kärsimättömästi, menen satamaan kyselemään, jos pääsen kävelemään.
Mekin voimme hyvin kysyä, Bredeltsikov sanoi, reitti kalastus- paikalle kulkee sataman viereltä.
Kiitos, Marina sanoi, me lähdemme niin pian kuin voimme.
476


Tieltä kuului auton mölähdys, ja se sai aina hänen sydämensä käännähtämään ympäri, moottorinjyly löi hitaana sähköiskuna ja sitten auto pysähtyi talon eteen, hän näki kapeasta ikkunasta vas- taheränneitä päitä aidan yläpuolella, väkeä kuljetettiin kaija-au- toissa raivauspaikalle, puoli kaupunkia sinne oli menossa, outoja kasvoja, neulasilmäisiä tataarilapsia lukuun ottamatta hän ei erottanut kuka oli täkäläinen, ugri, venakko tai musulmaani, ja kuka evakuoitu.
Bredeltsikova ei sanonut edes hyvästejä kun paineli autoon saadakseen istumapaikan. Hänen miehensä oli mennyt samalla ovenavauksella kalastusvehkeineen, joki sentään antoi yhä antimiaan, hänkin saisi paistaa pari eilisen saaliista, ennen kuin pilaantuisivat. Pojallekin alkoi tulla kiire, tavarat olivat kaikki sittenkin vielä ihan levällään, hän auttoi poikaa laittamaan eväät selkäreppuun, auton torvea tuutattiin jo, vain ihminen osasi keksiä tuollaisia ääniä, ei mikään eläinkään pitänyt noin rumaa ääntä, ei lintu, ei edes kuoleva peto.
Muista juoda tarpeeksi ja pidä hattua päässä ettet saa auringonpistosta, Marina huolehti kun asetteli reppua pojan selkään, hän oli Muria lapaluihin asti. Kolli ravisti hänet irti, osaan tehdä tämän itsekin, mama, enkä oo aikonu janoon kuolla.
Hyvä sitten. Se on hyvä. Älä kuolekaan.
Hän ei osannut kietoa käsiään vaatteistaan ulos kasvaneen pojan ympärille, vaikka kuinka teki mieli, miten kovasti tekikään. Hän ei alkaisi tässä. OK vain koetettava hymyillä, oltava lempeä, miten vaikeaa se oli. Älä kuolekaan, kisuseni.
Poika marssi ovelle, aikoiko se mennä mitään sanomatta. Ovelta kolli nappasi pusakkansa, sulloi sen laukkuun. Sitten hän kääntyi, sanoi kiirehtien, kuin vähätellen, anteeks, mama, se eilinen. Kisuliini oli vain musta siluetti oven vastavalossa, hän ei nähnyt kasvonpiirteitä kunnolla, tarkoittiko poika sitä todella. Ei se mitään, hän sanoi. Poika seisoi ovella hetken. Hän ei saanut sanottua enempää. Jos me vaan pääsisimme takasin Moskovaan joku
477


päivä. Tai jonnekin missä on hyvä. Parempi. Sä tiedät mitä meidän pitää tehdä, mama. Sä tiedät aina parhaiten. Mur nosti kätensä ja astui ulos. Miten hänestä tuntui kuin kaikki voimat valahtaisivat pois. Hän ei tiennyt mitään, ei osannut auttaa heitä. Mutta hänen oli hymyiltävä, pysyttävä vahvana ja lempeänä niin kauan kuin poika oli tässä.
Mä meen nyt. Ja poika meni, leveä selkä, leveämpi kuin isällään, samanlainen vähän naismainen, nahjusmainen, eteenpäin supistuva ryhti, toispuoleinen askellus. Hän linkkasi pojan perään, jalkoihin räjähti polttava paine, mutta hän puri hammasta, tämä oli pieni kipu, pieni, pieni, typerä naurettava ruumis, vihollinen loppuun asti. Ero. Sitä hän ei ollut oppinut, eikä koskaan osannut valmistautua, ei tällaiseen kipuun. Koko sanaa hän oli vihannut aina, niin kuin vihataan jonkin ihmisen nimeä, kaikkia kolmea kiijainta, yhtä kovia kuin neulanpisto.
Poika havahtui kuin olisi kuullut hänen kutsuvan, kääntyi ja näki että hänen oli yhä vaikeampi kävellä. Kisulin kasvoilla oli Seijozalta opittu avuton, anteeksipyytävä ilme, miehessä hän oli vihannut sitä, pojan kasvoilla jumaloi, silloinkin kun se oli pelkkää esitystä.
Murlikka, kiitos kun suostuit lähtemään, hän sanoi. Kolli katsoi häntä ensin kuin hän puhuisi vierasta kieltä, mutta ojensi kätensä, otti häntä sormenpäistä kiinni, hento, pehmeä lapsen kosketus, ja kun näki hellyyden hänen kasvoillaan, otti paljon miehek- käämmän puristuksen, en ole mikään vauva enää, en pikku kisusi, häpesi äkkiä omaa kosketustaan muiden edessä. Sitten poika meni, sulloutui reppunsa kanssa kaijavaunun lavalle. Hän ei nähnyt, heilauttiko poika hänelle kättään. Eikä hän nähnyt autoa, joka ajoi pois. Nyt hän ei nähnyt edes omenapuiden paljaita oksia. Mur, amour, minun lapseni.
Marina oli viettänyt Bredeltsikovien talossa tuskin yhtään yksinäistä hetkeä niinä kymmenenä päivänä, jotka he olivat olleet tässä paikassa, jokien risteyskohdassa. Hän oli pitänyt itsensä toime¬
478


liaana koko sen ajan, se oli ainoa tapa selvitä, ei saanut pysähtyä, muuten se ottaisi kiinni, silkka kauhu. Eikä hän turhan takia ollut pelännyt, ne pitivät häntä silmällä mihin hän menikin.
Hän laski pakkasesta haljenneet mustat poikkihirret lattiasta kattoon. Bredeltsikovien talo oli rakennettu hyvistä vahvoista hirsistä, ne hengittivät, niissä oli oma hiljaisuutensa, jonka voi kuulla tällaisina hetkinä. Talossa ei ollut vikaa, sitä ei voinut mistään syyttää. Jos hän saisi asua tällaisessa paikassa aivan yksin, oman perheensä keskellä, hän voisi jopa olla onnellinen. He olivat vain joutuneet väärien ihmisten pariin ja toisistaan irti revityiksi. Aika oli armoton, ihmiset tekivät sen kaltaisekseen: pelosta syntynyt maailma.
Hän ei enää pelännyt muuta kuin sitä, että menettäisi poikansa- kin. Hän oli koettanut kuunnella pojan tahtoa, sitä hän oli kuunnellut liiaksikin, mutta riidaksi kaikki kääntyi silti, vaikka hän kuinka koetti puhua asiat parhain päin. Pojan mielestä Marina oli tehnyt päätökset yksi toisensa jälkeen omavaltaisesti kuin tsaari, vaikka oli kyse hänen elämästään, ja hän oli jo kuusitoistavuotias mies, lähes aikuinen. Ensin piti jättää Pariisi, koulu, kaverit, vaikka niitä hänellä ei juuri ollutkaan, ja sitten uusi Moskova paljastui silkaksi sepitteeksi, vain kuoret olivat uudet ja houkuttelevat, sisältä syöntikelvoton kuin paleltunut peruna.
Moskovassa on elämä, vapaus, tulevaisuus, tasa-arvo, kaikki köyhistä köyhimmällekin. Tämä mantra, miten monta kertaa hän oli sen kuullut. Ensin Seijoza, sitten Aija ja lopulta Mur. Miten he menivät kaikki siihen samaan lankaan, yksi toisensa jälkeen. Mutta sitä valetta hän ei pojalle ollut uskotellut, se oli Seijozan satu, ja siihen lapsikin uskoi kuin pillipiiparin sävelmään, häntä kukaan ei uskonut, mutta yhtä kaikki hänen oli seurattava samaa soittoa. Hän tiesi millaiset olivat Moskovan kasvot: se osasi olla yhtä petollinen kuin halpamainen tyttöystävä, laskelmoiva rakastaja. Moskova ja Sofia Pamok, ne olivat yhtä loppuun asti, eikä hänelle ollut paikkaa siinä majatalossa.
479


Murlikan hän oli silti jäljestänyt kouluun ja viimeisenä vuotena poika oli saanut kaupungista omia kavereita ja tyttöystävän, ihme sekin, sekä paikan palovahtina korttelipoliisissa, jonkinlaisen elämän. Mutta Marina oli raahannut hänet tähän rotankoloon, keskelle tuulista aroa, kuin olisi tahtonut tukahduttaa hänen sielunsa, vain jotta olisi saanut pidettyä hänet hengissä. Niin pikkukolli oli sanonut. Tietäisipä vain missä jääkaapissa sitä voi joutua omaa sieluaan säilömään. Ja Seijozan ja Aijan vangitsemisenkin oli seurausta hänen päätöksistään, vaikkei kisuliini osannutkaan selittää miten. Kaikki oli hänen syytään. Ja kaikkein eniten hän oli tietysti raivoissaan siitä, että hänelle ei ollut kukaan kertonut Aijan ja Seijozan vangitsemisesta, eivät he millään matkalla olleet, eivät komennuksella tai ekskursiolla. Se oli ollut virhe, hänen olisi pitänyt luottaa poikaan sen verran, mutta miten hän olisi voinut, se olisi katkaissut viimeisenkin rihman joka piti hänet pinnalla.
Ja kuin osoittaakseen tulleensa mitä suurimman vääryyden uhriksi, kisuli pysytteli mielenosoituksellisesti keittiönperällä, senhän nyt näki, vaikka tänään lopulta hän sai pojan lähtemäänkin ulos talosta, pakon edessä, mutta tavallisina päivinä hän ei tehnyt mitään, ei mennyt kalaan, ei halunnut tutustua kehenkään, ei lähtenyt edes muitten nuorten kanssa pelaamaan jalkapalloa kaupungin laidalla olevalle kentälle, vaan makasi päivätkin sängyssä ja kuunteli radiota, urheilua, uutisia rintamalta, kaiken uutisista, ja luki Kuijia viidettätoista kertaa.
Sentään se pysyi, sanojen nälkä, sen hän on lapsilleen osannut siirtää. He lukivat romaanin ensimmäisellä kertaa yhdessä ääneen, Aijakin oli lukenut heidän kanssaan vielä Vanvesin aikoina, vaikka oli jo silloin lähes kaikki illat poissa kotoa, niin kuin Seijozakin, kaikki oli alkanut jo niinä vuosina, mutta hän oli päättänyt ettei haluaisi tietää siitä mitään, se kaikki oli hänen ulottumattomissaan.
Aija nautti ääneen lukemisesta, jotenkin pysähtyi, se Aija jonka hän tunsi, oli heidän kanssaan siinä pienessä Jean-Baptiste-Po- tin-kadun keittiön ja huoneen kodissa jota vihasi, kuka ei olisi vi¬
480


hannut, hänkin vihasi, hänellä ei ollut muuta paikkaa heille taijo- ta. Mutta niitä hetkiä ei ollut montaa eivätkä ne koskaan kestäneet kauan. Aijalla oli jo toinen maailmansa, kaikki se minkä tämä piti salassa häneltä melkein viimeisiin viikkoihin asti ennen lähtöään. Miten hän pystyi valehtelemaan niin pitkän aikaa? Miten oma lapsi voi tulla niin vieraaksi, kuin toisesta puusta kasvaneeksi, ihmiseksi jota et enää tunnista, vaikka näkisit häntä joka päivä?
Mur sentään tarvitsi häntä vielä moneen asiaan, jollei hän olisi ollut muistuttamassa, poika tuskin muistaisi aamuisin pukea päälleen, tulisi kulkemaan kyljessä vielä pitkään niin kuin kissanpoika- nen. Eikä hän poikaansa osaisikaan vieroittaa niin kuin kattiemot tekevät omilleen. Toisinaan hän näki Murin kirjoittavan päiväkirjaa, mutta poika ei selvästikään halunnut tehdä sitä hänen nähtensä, ei halunnut miellyttää missään suhteessa. Ja oli kuin siinä sängyssä maatessaan, nukkuessaankin poika olisi kasvanut kuin ruoho, venynyt venymistään joksikin tunnistamattomaksi olennoksi. Mutta muuta virkaa hänellä ei enää ollut kuin suojella tätä käen- poikaa, joka ei mahtunut enää pesäänsä. Oli siis lakattava valittamasta, se hänen oli tehtävä. Muuten ei voinut elää tätäkään vähää, ei nostaa kättään yhteenkään eleeseen.
Syksystä alkoi olla jo merkkejä, lintuparvet kokoontuivat, talvi tulisi, ennen kuin he löytäisivät paikan johon asettua. Ennen talven tuloa olisi saatava kokoon paketit miehelle ja tyttärelle. Aijalle vuoden mittaan huolella kerätyt talvivaatteet olivat jääneet Moskovaan odottamaan että hänen sulhasensa veisi ne mukanaan leirille, mutta Samuil Davidovitsille ei ollut ainakaan vielä heinäkuussa myönnetty matkustuslupaa. Se oli ihme, sillä niin paljon kuin hän olikin miehestä oppinut pitämään, oli tämä onnistunut pelaamaan itselleen aina parhaan aseman, helpon elämän. Ei olisi ollut ihme, jos hän sittenkin olisi ilmiantaja.
Tavarat oli silti saatava matkaan, vaikka ei ollut mitään varmuutta olivatko edellisetkään menneet perille vai jaettu ahnaiden
481


välistävetäjien omille perheille. Oh palattu samaan tilanteeseen kuin vallankumouksen alussa: ne pärjäsivät jotka osasivat käyttää hyväkseen toisten ahdinkoa, ne jotka eivät, värjöttelivät loputtomissa jonoissa, joissa odotuksen lopputuloksena oli tarjota vain tyhjinä levittäytyviä käsiä, onttoja sanoja, pettävää toivoa.
Aijan vastaus hänen viimeiseen kirjeeseensä ei ollut ehtinyt tulla, kun he olivat lähteneet Moskovasta, eikä hän ollut varma, oliko viimeinen paketti mennyt perille uuteen osoitteeseen. Pohjoinen rautatieleiri, SevZelDorLag, Vorkuta, Komin autonomia. Riitti, kun luki nimen niin tiesi mikä paikka se oli. Pohjoisen helvetti. Ankarin leiri kaikista, niin Nina Gordonkin sanoi. Ninan mies Jo- sif oli kokenut niistä useimmat, ja pelkästään siksi, että oli kuvannut joidenkin alkuperäiskansojen elämää ja antanut heidän puhua omalla kielellään dokumentissaan. Tällaisia ihmisiä olivat kansojen viholliset. Mutta hänen miehensä ja tyttärensä olivat tehneet sopimuksen Minotauruksen kanssa, myyneet kielensä ja sielunsa jo kauan aikaa sitten sille, joka seisoi pelon valtakunnan ovenvartijana.
Jos hän olisi ollut oikea äiti, hän olisi lähtenyt hakemaan tytärtään, hakisi vaikka olisi joutunut kulkemaan Tainaronin portista, uimaan yli mustan pohjattoman virran ja anomaan häntä jumalilta takaisin. Jos hän olisi sellainen äiti, joka siirtäisi vuoria tahdonvoimallaan. Mutta Aija ei tarvinnut häntä, hänellä oli kyky onneen ja selviytymiseen, jopa sellaisissa oloissa kuin leirit olivat: Helvetin seitsemäs piiri oli huvipuisto niiden rinnalla. Ja kaikesta huolimatta tytär uskoi edelleen elävänsä maailmoista parhaassa. Silti, jos Aija olisi kutsunut häntä, hän olisi lähtenyt. Jättänyt kaiken, kaiken käsistään. Mutta Aija ei ollut antanut hänelle anteeksi. Sen hän osasi lukea kirjeistä. Kaikesta siitä mitä Aija ei sanonut.
482


Vorkuta
Elokuu 1941
Postinjaon jälkeen parakissa on hiljaista, edes ukrainalaiset ja pola- kit eivät riitele tupakkakaupoistaan. Vangit ovat keskittyneet lukemaan kirjeitään omissa sängyissään, niin kauan kuin valoa riittää.
Giedre on saanut kiijeen sulhaseltaan Vilnan esikaupungista ja Pikku-Anja perheeltään Klaipeidasta Itämeren tuuliselta rannalta, jossa hiekka on valkoisempaa kuin hänen hiuksensa. Kärt saa tyt- täriltään paketin, Tallinnan mustaa leipää, kuivattua silliä, karhun- laukkaa, niillä eletään pitkälle syksyyn.
On silti melkein ihme, että posti kulkee tähän maailman kolkkaan sieltä missä ihmiset vielä elävät niin kuin ennenkin, korjaavat satoa, nousevat raitiovaunuihin, nukahtavat sen viereen jota rakastavat, Puolasta ja Kaukasukseltakin asti ne löytävät tänne, kiijeet ja paketit, sokerinpalat, kuivatut maljat ja hedelmät, savukeaskit.
Toiset ovat jo alkaneet kiijoittaa vastauksiaan mille vain mitä ovat saaneet käsiinsä, pakkauspapereihin, lakanoihin, sanomalehtien laitoihin, harvalla on kiijepaperia. Puolalaiset myyvät kuolleen naisen kiijepaperia kalliilla, sätkiä varten, ja sillä mittayksiköllä paperista tulee kultaakin arvokkaampaa, ei kellään ole sellaisia varoja.
Giedre lukee naapurisängyssä hiljaisella äänellä kiijettään kihlatultaan, pysähtyy välillä, henki ei kulje, ja sitten hän nauraa ja
483


hänen silmänsä suurenevat. En näe käsialaa enkä ymmärrä hänen kielestään puolta sanaa, vaikka se on isänpuolen sukuni kieli. Vilnassa Efronit omistivat monta keskustan korttelia, Giedre on kertonut, siellä olisin valtiatar. Kuvittelen silti tämän miehen kädet, savenvalajan ja koruntekijän pitkät sormet, varman ja kirkkaan otteen. Millainen määrä rakkautta yhteen kirjeeseen mahtuu, latinaakin muinaisemman kielen monimutkaisiin sanoihin.
Giedre vilkaisee minua kuin olisi kuullut kateellisen ajatukseni ja näen säälin välähdyksen hänen harmaanvihreissä silmissään.
Sulhasesi kirjoittaa vielä, Giedre sanoo, ehkä ensi viikolla. Olen varma siitä.
En halua hänen sääliään, mutta Giedrellä on hyvä sydän, hän ei tarkoita pahaa.
Giedre sanoo, että kiijeeni ehkä makaavat jossakin tiedustelupalvelun laatikossa avaamattomina. Niin voi käydä, sellaista ne tekevät. Ja se saattaa olla tottakin, todennäköinen seuraus Syktyvka- rin-matkastani heinäkuun lopussa, mutta sitä en voi sanoa Giedrel- le. En usko että olen apparaatille muuten niin kiinnostava, että he haluaisivat penkoa henkilökohtaisia kiijeitäni, pikkutekijä, vaikka maanpetturi ja loikkari heidän silmissään olenkin. He tuskin epäilevät, että alkaisin vehkeillä kirjoitusvälineillä mitään sen erityisempää. Se on silkka kiristyskeino, jolla he osoittavat että voivat hallita ihmisessä kaikkein henkilökohtaisinta.
Saan oikeuteni takaisin, jos ryhdyn yhteistyöhön. En ole ilmiantaja, sanoin, siihen minä enää ryhdy. En vasikoi teille kanto- porukkani naisista, en oman parakkini väestä, en yhdestäkään elävästä ihmisestä. En valtionvastaisuuksista, en salajuonista, en kenenkään itsemurha-aikeista. En edes trotskilaisista. Olen oppinut läksyni. Ja siitä maksamani hinta on luullakseni riittävä.
Olet yksin, todella yksin, toveri Efron, he sanoivat. Niitä oli kolme, silmälasipäisiä käärmeitä, sotilasarvoilla silattuja turvallisuuspoliisin virkamiehiä turkooseissa poleteissaan, yksi pitkä ja kapea mies, kärpänovela luomilla merkitty tummatukka, jonka jo-
484


kainen ylimielinen ele paljasti, että hän ajatteli olevansa tärkeämpi kuin muut, häntä sanotaan kuulemma kummisedäksi, toinen leveä isorintainen punanaamainen blondiini, silkkipaitainen upseeri, lässytti alkuun kuin lapselle mezzosopraanon äänellään, vaikka tuskin osaisi laulaa, ja kolmas partansa taakse piiloutuva rotan- naamainen insinööriälykkö, joka ei avannut suutaan koko aikana. Näyttivät enemmän joltain kapeakatseiselta kulttuurikomiteal- ta kuin tiedustelupoliiseilta.
He kutsuivat minua aluksi nimellä, toveri Efron, hyvä etteivät etunimellä oikein hellitelleet ja likistelleet, kun tahtoivat saada minut satimeensa, vaikka olen heille todellisuudessa pelkkä nimetön numero, tahra alimmassa kategoriassa. Trotskilaisiin he eivät minua kuitenkaan ole saaneet millään keinoin yhdistettyä, ja se vasta olisikin farssi, siitä kaikki alkoi, trotskilaisten jahdista, Pariisi oli täynnä heitä, pian he täyttäisivät koko maan, tuholaiset, murhaajat, sabotöörit. Mutta vasta täällä olen nähnyt todellisia trotskilaisia, eivätkä he ole vaarallisia enää muille kuin itselleen.
Ei, en ole trotskilainen vaikka maanpetturi heidän pykäliensä mukaan olenkin, Ranskan tiedustelupalvelun soluttama tieduste- lija.
Olette todella yksin, vanki numero 7183, he toistelivat. He muistuttivat että olin itse tuhonnut oman perheenikin.
En vastannut heille, en puolustautunut. Tämän puoliskon syyllisyyttäni tiedän itsekin oikein hyvin. Jokaisen sanan jonka minun käteni on allekirjoittanut. Syktyvkarin komitea oli kuitenkin melkein hellävarainen Lubjankan väkeen verrattuna, kuin he tietäisivät etten enää pelkää kipua, en edes oman henkeni menoa.
Silti ihoni jäykistyi alumiiniksi, vatsani betonimyllyksi, varpaani ja jalkapohjanikin kipristyivät vastustamaan käsittelyä, jonka luulin alkavan uudestaan, uudestaan, uudestaan, ilman loppua. Mutta he eivät koskeneet minuun, heille riitti että he haistoivat pelkoni, kaiken mezzosopraanoblondiinin kahden päivän hajuvesi- löyhkänkin lävitse.
485


Kysyin Muijan vierailuluvasta, vaikka desinkin kysymisen turhaksi jo etukäteen. Miksi he päästäisivät hänet tapaamaan minua, kun en suostu olemaan heille enää hyödyksi? Olen oppinut sen että etuoikeuksia voi saada vain vaihtokauppana palveluksista.
Miehesi, he sanoivat, tämä Samuil Davidovits Gurevitsko on muka miehesi. Kyllä. Minun mieheni hän on. Kai te luette kirjeeni, aviomiehesi Muija, niin hän allekirjoittaa ne. He katsoivat papereitaan, niitä papereitaan.
Heidän hallussaan oli myös Muijan paperit. Niiden mukaan hän on varmaankin vielä aviossa Suretan kanssa, kirjoilla Suretan vanhempien kodissa. Se mies ei osaa tehdä päätöksiä elämästään, minun olisi pitänyt tietää se heti. Minusta tuntui, että he katsoivat minua ivallisesti ja säälien, mutta en ruvennut selittelemään, heidän juonensa edessä olin voimaton, siihen oli valjastettu koko oikeuslaitos, kaikki pystyttiin näyttämään toteen. Ja tämä oli osa heidän taktiikkaansa, saada kohde tuntemaan asemansa epävarmaksi, riisua alasti siitä minkä he kuvittelevat naamioksi.
Mutta tässä asiassa minä olen varma omasta asemastani. Jos jotakin olen osannut tehdä elämässäni kerrankin oikein, niin olen osannut rakastaa toista ihmistä, jokaisella solullani, jokaisella hen- gitykselläni, yhtä lujasti kuin maa rakastaa puita jotka kasvavat sen syvyyksistä. Siinä ei ole mitään rikollista. Sitä en anna heidän ottaa minulta pois.
Luuletko että he todella odottavat meitä koko vankeuden ajan? Giedre kysyy vielä. En ole ajatellut sitä. Minulla on vain tämä hetki. Kun olen kärsinyt rangaistukseni, olen kolmekymmentäseitse- mänvuotias, sanon Giedrelle ja hän huokaa, me olemme ikäloppu- ja molemmat silloin.
Mutta Muijalta minä todella tarvitsen kirjeen pian. Ja minulle riittää yksikin sivu, tai kaksi sanaa postikortissa: Olen tulossa.
Samuil Davidovitsin kirje tuli talvella, ensimmäinen ja ainoa, kantohangilla, aurinko oli kirkkaampi ja lämmitti, kun luin kirjettä parakin edustalla, siinä oli niin lämmin että takin saattoi au¬
486


kaista. Hän sanoi, että anoisi keväällä lupaa voidakseen matkustaa katsomaan minua tänne kesän aikana. Niin hän kirjoitti, ja minä näin miten jääpuikot sulivat, talitiaiset olivat jättäneet riimuja lumen pintaan, ja lämpö levisi kovettuneiden vaatteiden alle, sai ihon muistamaan hänen kätensä painon, otteen joka o K aina vähän epäröivä, varauksellinen, kuin kävelisi kevätjäillä joen pinnalla, niin kuin hänen käsialansakin.
Kiije oli vähäsanainen, kohtelias, mutta hän puhuttelee minua yhä omistuspäätteellä. Aljosani, minun tyttöni, siskoseni. Luin sen aluksi joka päivä, monta kertaa, niin monta kertaa kuin kantamiselta ja pakkaselta jaksoin, kuljetin takkini alla, ihoa vasten kuin se voisi muuttua toiseksi ihokerrokseksi, joka suojaisi kaikelta. Tiedän että luen kirjeestä enemmän kuin siinä on. Mutta mitä muuta voin. Luulisi että tässä vaiheessa ihmisestä olisi jo kaltattu kaikki tunteet pois, jäljellä olisi pelkkä nälkä ja selviytymisvaisto. Se että yhä ajattelen Muijaa, on merkki siitä, että olen elossa.
Tulen, hän kirjoitti, kesällä tulen varmasti, kirjoitti vain sen verran sanoja että ne ruokkivat uniani, joissa hän on jo täällä. Niissä unissa suo kannattelee meitä, ja kiipeämme vuorien toiselle puolen samassa ajassa kuin hän kuljettaa sormeaan minun niskakuo- pastani lapaluiden alle.
Mutta kesä on jo kohta mennyt. Elokuun viimeiset päivät. Olen ollut tällä matkalla kaksi vuotta.
Kuu on täyttymässä tänä yönä, lähellä maata, lähempänä kuin vuosikymmeniin, miten sen voikin tuntea tällaisena paineena ja puristuksena kaikissa suonissa, vuoroveden hyökynä, kuin koko sielu tahtoisi purskahtaa minusta irti. On lähdettävä ulos, en kestä toisten onnea, huokauksia ja maiskuttelua, kynien rapinaa paperia vasten, sanoja joiden tiedän kaivertuvan uusiin pakahtuneisiin kirjeisiin: rakas Vanja, rakas Igor, rakkaani Saäa.
Täällä olen kadottanut näyttelijänkykynikin: silmäni paljastavat aivan kaiken, varsinkin sen minkä koetan kätkeä. Ei ole edes ver¬
487


hoa jonka taakse piiloutua, Siperian auringon paahtamia lommo- poskisia naisia parakkikäytävällä vieri vieressä kolmekymmentä ja vastapäätä saman verran. Savukkeita minulla ei ole, enkä halua jäädä kenellekään velkaa, en edes Giedrelle. Otan suolapussi- ni mukaan, vain ukrainalaiset voivat pelastaa minut tästä, kainaloiden jäytävästä ikävästä, elämän kaiherruksesta.
Pihassa kuumuus on laskenut maanrajaan, ja melkein kämppää minut maahan. Ukrainalaisia ei näy, ei polakkejakaan. Vartija istuu parakin edessä asettaan puhdistamassa, ei ensin edes huomaa minua, miten vaarattomalta hän nyt näyttää, tuskin on kahtakymmentä. Tämä on joku uusi, hermostunut valkonaama, vaaleanpunaisia haivenia kasvoissaan, alastoman rotan näköinen. Nuoria vartijoita on kielletty katsomasta meitä silmiin. Siksi hänellä ei olisi ongelmaa ampua minua, jos yrittäisin paeta tai tehdä jotakin muuta yhtä onnetonta. Jos hän katsoisi minua silmiin, silloin hän saattaisi nähdä ihmisen, ei numeroa, jos nyt tässä uupuneeksi piiskatussa tunnottomassa ruumiissa on ihmistä enää jäljellä.
Lempipaikkani pihlajan alla on tyhjä, yhden puun ne sentään ovat jättäneet leirin pihaan, kaikki muut on kaadettu parakkien tieltä. Joku on viereisestä miesten leiristä käynyt nikkaroimassa penkin, sen on annettu olla, se on kiikkerä, melkein keikahtaa kun istun sille.
Pelargoni kenottaa penkillä puuta vasten, hyvä ettei kaatunut, kun istuin sen vierelle. Kärt on tuonut sen kaupungista, se kaipaa hoitoa, vettä saisi jo tulla. Selviääköhän se talven yli, parakeissa lämpötila laskee samaa tahtia kuin ulkona, pelkkä ajatus saa ihon hytisemään, luutkin muistavat kaiken kylmyyden, se ei poistu minusta koskaan, se on jäänyt minuun, on pidettävä se loitolla.
Kun syön kylmennyttä keitonloppua tölkistäni, vartija huomaa minut, eikä päästä silmistään. Viiskaseja pidetään silmällä tarkemmin kuin muita. Mutta ei hän minua silti näe. Keiton valuessa alas ruokatorvea tunnen itseni voimakkaammaksi, melkein vapaaksi. Koetan osua vartijapojun silmiin, tiedän että minun silmissäni on
488


vielä sellainen voima joka pysäyttää jokaisen joka niihin katsoo liian pitkään. Lapsena koetin opetella Meduusan jähmettävää katsetta, mutta minulle sanottiin, että muistutan mykkäfilmien tähtiä, niiden salamavaloista mustiksi rävähtäneitä silmiä. Mutta tämä poika on painanut opit mieleensä hyvin, hän ei nosta katsettaan, katsoo minun ohitseni, hyväilee asettaan, on valmis nostamaan sen minua kohti tarpeen tullen ja ilmankin.
Mihin minä tästä menisin, kaikkialla ympärillä itse pystyttä- mämme piikkilangan takana ovat Vorkutan pakkotyökaivokset, helvetin palava sydän, ja niiden takana toisia leirejä, Petäora, Ust- Izhma, Kodas, ja kaikkialla tiheää havumetsäaroaja upottavaa suota miljoonia kilometrejä, ja pohjoisessa pelkkä Jäämeri, maailman reuna. Vain suolle ei ole nimeä, sillä se on yhtä kuin kuolema. Luonto on vielä kovempi vartija, kaikki vuoret, metsät ja linnut, ja suo josta pääsee pakenemaan vain hukkumiskuolemalla, hukkumalla, tukehtumalla vettyneeseen turpeeseen. Kuolemalla suojeltu elämä, tehokkaampi yhtään piikkilankaa.
Minä katson häntä uudestaan, katson itsepintaisesti, ja nyt hän näkee minut, katsoo minua suoraan silmiin.
Ja silloin näen hänen silmänsä: vihreänharmaat, laajenevat mustat pupillit, hänen mustan syvyytensä, näen pohjaan asti. Ja siellä hän näyttää melkein tutulta, muistuttaa jotakuta, jotakuta josta olisi voinut tulla työtoveri, ystävä, rakastettu, nopea ihastus kahvilan pöydässä, Erlend Nikolauksenpoika, Samuil Davidovits, kaikki miehet jotka ovat koskaan katsoneet minuun. Ja hänen silmänsä menevät minun lävitseni vatsani pohjaan asti, sen tuhkan- pimeään juureen ja tunnen kuin jokin kääntäisi kylkeä minun sisälläni. Se ei ole jäätyneen hevosen raato, minun hiljainen ystäväni, kuolleet silmät, ei, niitäkään en näe nyt.
Sen sijaan tunnen pienten luiden kyntävän vatsani pinnalla, vierivän vasemmalta oikealle ja sitten katoavan, ja muistan verenkierron verenkierrossani ja sen miten kaiken alla jokin liikahtaa ensimmäisen kerran, uusi elämä, hengitys, miten keveä se on.
489


Hymyilen rotannaamaiselle nuorukaiselle, katson häntä silmiin, koko elämäni voimalla, tämän minä muistan, kuuletko, ja hän jähmettyy paikoilleen.
Kuuluu kahahdus, ja naurunkaltainen ääni, ja rotannaama säpsähtää äkkiä ja naksauttaa kiväärinsä taitavasti. Hän kääntyy, osoittaa aseellaan aitaa. Minä naurahdan: pelkkä lintu, lentänyt suolta päin piikkilankoja ja yrittää nyt yli, ne voivat tulla ja mennä miten tahtovat, tavallinen mustarastas, ruskeanharmaa naaras, ne viihtyvät yhtä hyvin pariisilaisilla katoilla kuin pohjoisissa kanervikoissa. Poju hätistää sitä pois, mutta se lentää leirin puolelle, laskeutuu maahan, hypähtelee ja jää sitten paikoilleen, vartija koettaa potkaista sitä saappaallaan menemään, mutta se lennähtää ikkunalaudalle ja katsoo meitä. Se ei pelkää ihmisiä. Se katsoo minuun jotenkin tutusti, ja minusta tuntuu kuin olisin kokenut tämän hetken ennenkin. Väsymyksestä se johtuu, aivot laahaavat. Ja kivusta jonka lävitse kaikki hitaasti pusertuu. Mutta silti minä tunnen, miten kaikki aika on meidän käsissämme nyt, mennyt ja tuleva, se mihin suuntaan joet virtaavat. Elämä vai kuolema, kumpi on voimakkaampi, sano minulle se, hyvä ihminen.
490


Jelabuga
Elokuu 1941
Kalanrasva oli alkanut haista tuvassa, siihen ei tehnyt mieli koskea, vaikka vuokraisäntä sanoikin että hän voisi korjata sen pois. A.I. Bredeltäikovan ostama tuore vaalea leipä oli vielä paperissaan, sitä hänellä ei ollut lupa edes maistaa. Niin kauan kuin heillä ei ollut elintarvikekortteja, oli elettävä toisten jätteillä.
Ruoka oli pienin hänen murheistaan. Jauhoja heillä oli vielä kolme säkkiä, ja sokeria sekä riisiä. Hän oli vaihtanut ne koruihin. Ehkä Mur tosiaan toisi kentältä heille perunoita ja leipääkin. Pojan ei tarvitsisi olla nälässä. Mutta miten he saisivat otettua kaiken sen mukaansa, kun joutuisivat lähtemään?
Saisivatko he ottaa elintarvikkeet mukaansa, jos Gassara-kadun miehet ajaisivat heidät pois Jelabugasta, ja heidän olisi etsittävä toinen paikka? Vai jäisivätkö jauhot ja sokeri lihottamaan Anastasia Bredeltsikovan paksua vatsaa entisestään?
Kello oli jo yli neljä. Gassara-kadulle, huoneeseen viisi, hän ei menisi. Hän ei tarvinnut heidän päätöksiään eikä heidän apuaan. Ei menisi anelemaan elintarvikekorttia itselleen. Pojan kortilla he olivat eläneet tähän asti, ja pojan kortilla heidän oli elettävä vastakin, vaikka poika söi kahden edestä.
491


Oli tartuttava toimeen, muuta ei voinut, ei voinut itkeä mennyttä, ei tulevaa, päivä oli jo pitkällä, ilta pian täällä, Bredeltsikovit palaisivat, ja Mur, leipää, perunoita, ehkä polttopuita, jauhojakin, niillä he selviäisivät talven yli. Vuode vaati pöyhimistä, peitto tuuletusta, kirjat pölytystä, ja pyykit, pyykit oli haettava sisään, aina riitti jokapäiväisiä askareita, ei yhtään päivää ilman niitä, uutta lehteä, arki oli aina hoidettava, vielä, ennen kuin maailma pysähtyisi.
Hirret huokasivat kuin vanha leski ja omenapuut olivat menettäneet voimansa kantaa enää yhtä ainokaista hedelmää. Sitä ei enää pystynyt kukaan muuttamaan. Eivät suuren Venäjän joetkaan, vaikka kääntäisivät suuntaansa. Senkö hän oli viimein oppinut, että jokapäiväisen elämän armoton paijaus oli hänen sieluaan mahtavampi?
Marina avasi alkovin ikkunan, mutta ilma seisoi ulkonakin eikä yöstä jäänyt tunkka liikahtanut. Hän ei tarvinnut paljon tilaa, sän- ky ja pöytä riittivät, mutta tämä pöytä ei enää antanut sanoja, ei yhtään ainoaa. Ikkunalla oli sisäkasvi, pelakuu, vai pelargoni, sekö sen nimi oli, ruma myrkynhajuinen koiso, hän ei ollut koskaan oppinut sen nimeä. Mitä siinä ilkut, ruma kasvi, mitä sinulla on sanottavaa yhtään mistään, mykkä vehka.
Hän petasi pojan vuoteen, nykäisi rievuksi menneen lakanan kuhmuraisen patjan yli ja nosti yöpuvun tuulettumaan, ravisti öiset painaumat hiutuneesta Äänellistä, mutta ne eivät silinneet. Pojan housuissa oli iso palkeenkieli, missä se oli tullut, Moskovassako jo, tarttunut kattopelteihin, kun he olivat juosseet pommitusten alta pois, vähältä piti -tilanne, josta he olivat ihme kyllä selvinneet. Miten hän Moskovassa olikaan pelännyt pojan menetystä. Jos joutuisin nostamaan poikani kuolleen ruumiin, jaksaisinko kantaa häntä, kuoleman painoa jokaisessa raajassa, hän oli ajatellut aina kun poika oli lähtenyt palovahtina Pokrovski-kadun katoille kierrokselle pommitusten aikaan, silloin poika oli vielä aina halannut häntä lähtiessään, joka kerta. Mutta nyt, hän uskoi, että poika, joka hä-
492


din tuskin enää kosketti häntä, selviäisi, hänen molemmat lapsensa selviäisivät tästä kaikesta, tytär ja poika, heihin saksalaiset eivät pystyisi niin kuin häneen, he olivat häntä lujempaa tekoa, vaikka sairaalloisia sydämeltään ja keuhkoiltaan niin kuin kaikki Efronit.
Kirjoja polttavat saksalaisetko tämän maailman ajoivat loppuunsa, hulluksi tulleen puutarhurin hellämielisimmät säkeet tappokoneeksi viritettyinä, ajamassa oikeutta vallata kodikseen kaukaisimmat vuoret ja sinisimmät taivaat? Siinä ei ollut enää edes ironiaa. Miten kieli oli heikko, yhtä heikko kuin ihminen, vaikka olisi voinut olla heitä suurempi. Sanoilla saattoi hallita vain sanoja ja pelolla vain pelkoa. Mutta hän ei tekisi sanoista asetta, ei edes sel- viytymiskeinoaan, vaikka olisi miten puun ja kuoren välissä. Ja sinnehän hän oli lopulta päätynyt, puun ja kuoren väliin, ei ollut enää montaa tuumaa mitattavaksi.
Naftalta haiseva viltti oli nyt vedetty vuoteen yli edes jotenkin siististi, paremmat peitteet hän oli laittanut keväällä Aijan paketteihin leirille, vaikka täälläkin tulisi kylmä, nämä eivät millään riittäisi, kunhan ei tulisi toista suomentalvea. Samettileijona oli yhä hengissä, kaikista tavaroista, makasi väsähtäneen näköisenä pojan jalkopäässä, sekin oli laihtunut, kumaroitunut, sen poika oli halunnut pitää vuoteessaan, lasten lelun, ja vaikka Mur ei puhunutkaan koskaan Seijozasta liikoja, siitä Marina tiesi että poika ajatteli isäänsä. He ajattelivat molemmat, ja niin kauan kuin he ajattelivat Seijozaa, hän pysyisi hengissä.
Marina avasi kirjoituspöydän laatikon, hän oh unohtanut katsoa, oliko heidän rahoihinsa koskettu. Mutta säästöt olivat tallella. Hän asetti omat paperinsa ja rahansa, 400 ruplaa pöydän päälle. Se oli iso raha, mutta ei riittäisi pitkään ilman työtä.
Korurasiaa oli pengottu, sen hän näki, laski sitten jokaisen esineen. Tsistopolissa viimeisistä säilyneistä koruista ja hopealusikoista voisi vielä saada rahaa, tai sitten hän lähettäisi ne Aijalle, joka voisi vaihtaa ne pahimman hädän tullen kenkiin tai lämpöi¬
493


siin vaatteisiin, jos Muija ei saisi lähdettyä katsomaan häntä leirille. Muuta lähetettävää hänellä ei nyt ollut: tyhjät kädet.
Hän oli koettanut aloittaa Aijalle uutta kirjettä, mutta sanat kääntyivät häntä vastaan. Kaikki mitä hän oli Aijalle kirjoittanut kevään mittaan, oli ollut pelkkää uskottelua, niin kuin huovat, päärmeet, kuivatut porkkanat olisivat voineet pelastaa heidät tästä kaikesta. Nyt ei ollut voimia kirjoittaa edes arkipäiväisestä. Valehtelemaan hän ei pystynyt enempää.
Viimeisinä kahtena vuonna hän ei ollut jaksanut kirjoittaa parhaalle kirjeystävälleen Anna Teskovällekaan Prahaan. Anna parka, miten hänkään kesti kaikkea tätä. Tsekkoslovakia oli joutunut sen saksalaisen ihmishirviön kitaan jo keväällä, ja Miinchenin sopimus oli ollut vasta alku, niin kuin hän oli nähnyt, ensin ne veivät raajat, sitten pään ja sydämen, ja nyt hän pakeni poikansa kanssa samojen joukkojen edeltä niin kuin vauhkot hevoset tulirajaa, kunnes maailman laita tulisi vastaan.
Hänen muistikirjansa, jonka välissä myös Aijan keväällä tulleet postikortit leiriltä olivat, oli työnnetty laatikkoon perimmäiseksi. Hän ei ollut kirjoittanut siihen muutamia käännösluonnoksia lukuun ottamatta mitään lähes vuoteen, pari merkintää, säikkyä lausetta koko ajalta. Viimeiset huomiot Serjozasta ja Aijasta kuin vieraista ihmisistä. Tseka ei voisi häntä laittaa niistä tilille, mutta itsekin hänen oli vaikea niitä lukea. Hänelle sanat olivat korkeimman oikeuden tuomariakin ankarampia.
Aijan outo ilo, teeskennelty loisto, sen hän luki jälleen viimeisistä merkinnöistään. Miksi hän oli niin ajatellut, hän ei tunnistanut omaa käsialaansakaan, ei lausetta, vieraan ihmisen kirjoitusta. Mutta sellainen hän oli ollut, outo itselleenkin, perheelle, tunnistamaton, vailla rytmiä, ja oli sitä edelleen. Elämä on tiskivettä ja kyyneliä. Sekö oli ainoa mitä hän enää kykeni sanomaan, kuin jokin halpojen ja imelien laulujen sepittäjä?
Sanat olivat lakanneet merkitsemästä muuta kuin kaikkein ilmeisintä. Ne eivät avanneet enää näkymättömiä maailmoja ja kan¬
494


natelleet häntä kuin nuoraUakävelijää niiden välillä. Kun joku unessaan näkee meidän kohtaavan, silloin tapaamme. Niin hän kirjoitti Rainer Marialle Saint-Gilles-sur-Viestä. Ja siihen hän uskoi. Kesän 1926 kiijeet prahalaisrunoilijalle olivat hänen ryöppyävä uskontunnustuksensa runoudelle ja rakkaudelle. Kaikkein sisäisimmän ja salatuimman itsessään hän oli onnistunut ilmaisemaan saksan kielellä miehelle, joka oli enkeleitäkin selvänäköisempi ja jota hän ei ollut tavannut koskaan todellisuudessa. Heidän tapaamisensa oli mahdollinen vain runouden maailmassa. Ja nyt: Rilken tapaaminen olisi mahdollista vain kuolemassa, mutta siellä ei ollut sanoja enää senkään vertaa kuin hänellä oli nyt.
Muistikirjastakin sanat olivat vetäytyneet pois: Haen kerosiinia. S. ostaa omenoita. Määräyksiä puhelimessa. Aijan outo ilo, teeskennelty loisto. Kuulen heidät mutta olen kaikesta sivussa. Kuljen kellariin ja takaisin sata kertaa päivässä. Alan ymmärtää että S. on avuton, täydellisen avuton aivan kaikessa.
Se oli ollut heidän viimeinen yhteinen päivänsä. Kaiken pohja- vireessä ja yliäänissä: kauhu. Kaikki sen jälkeen: lykättyä kuolemaa. Silloin hän ei enää ollut tiennyt mikä häntä olisi pitänyt hengissä, ja nyt hän tiesi yhä vähemmän, puu vai kuori, siinä olivat hänen vaihtoehtonsa.
Unetkaan eivät häntä enää auttaneet. Hän ei niitä nähnyt tai muisti näkemänsä vain harvoin. Unen, jonka hän oli nähnyt sinä talvena, kun ensin Aija ja kaksi kuukautta hänen jälkeensä Serjoza pidätettiin, hän vielä muisti, se palasi hänen mieleensä outona painajaisena: Unessa Aija on synnyttänyt tyttären. Synnytys on ollut vaikea, mutta nyt kaikki on hyvin, lapsi tuodaan Marinalle. Hän saa pidellä sitä sylissään. Kun lapsi on hänen sylissään, hän tunnistaa sen. Tyttö on Irina, hänen oma tyttärensä, Aija on synnyttänyt Marinan oman tyttären eikä hän edes osaa ihmetellä tapahtunutta, se tuntuu maailman luonnollisimmalta asialta. Mutta omituista on se, että lapsi puhuu hänelle aikuisen tapaan, siten kuin Irina puhui¬
495


si jos olisi aikuinen, syyttäisi häntä, vanhalla venäjällä ja ivallisesti teititellen, niin kuin kaikki hänen lapsensa tekevät. Sitten lapsi putoaa Marinan käsistä ja halkeaa lattialle kuin savinukke.
Outo uni, ei Aija ollut raskaana, Muija olisi hänelle kertonut, vaikka Aija olisi sen vihapäissään pitänyt omana tietonaan, tuskin hän oli vankileirilläkään raskaaksi hankkiutunut. Tämän unen jälkeen Marina oli lakannut uskomasta uniinsa.
Seijozan lähtöpäivääkään hän ei enää muistanut. Sen kohdalla oli pelkkä valkoinen vajoama. Niin muisti suojeli kaikkein pahimmalta. Kaikki hänen pidätyksensä jälkeen oli pelkkää muistinmenetystä. Viimeinen kuva, jonka hän sai mieleensä, oli Aijan viimeiseltä päivältä, viimeisestä yöstä. Se kuva oli hänessä kuin elokuva, kuinka monta kertaa hän oli sen nähnyt uudestaan, uudestaan, hidastettuna ja nopeutettuna, kuin olisi voinut sillä tavoin pysäyttää tai kääntää ajan kulun, vääntää sen hartiavoimin toiseksi.
Ne painavat Aijan päätä niskasta alas, jotta hän ei löisi sitä ovenpieleen. Ja hän hymyilee. Hymy peittää riidan jäljet, viheliäiset vihamieliset sanat jotka jäävät viimeisiksi, mutta kauheinta hymy on siksi että se peittää sen mitä Aija on nähnyt pohjaan saakka: hänen hulluutensa.
Halu kuolla oli häntä vahvempi. Mutta Aija oli pelastanut hänet, vaikka hän oli ollut tyttärelleen siitä ensin vihainen.
Häntä oli hävettänyt draama jälkeenpäin niin, ettei hän ollut kehdannut tulla ulos talosta vieraiden seuraksi, mutta Aija ei ollut hiiskunut tapahtumasta sanaakaan, ei edes Seijozalle, hän oli ollut kiitollinen siitä, joku yhteys heidän välillään oli yhä säilynyt. Liljan lähettämä paketti oli jäänyt pihaan sateen hakattavaksi, hän oli unohtanut sen kokonaan, oli löytänyt vasta monen päivän päästä: pienet valkoiset tytön vaatteet sateen piiskaamina.
Tekoiloa, Marina oli ajatellut Aijan naurusta silloin. Mutta miksi hän ei ollut voinut hyväksyä sitä, että Aija olisi voinut olla onnellinen? Nina Gordonkin sanoi, kun saapui tyhjälle datSalle pi- dätysyön jälkeen, ettei ollut koskaan nähnyt niin säteilevää ihmis¬
496


tä; Aija oli ollut koko kesän silkkaa hyväntuulista lempeyttä ja riemua, hän oli löytänyt paikkansa Moskovassa, ja Samuil Davidovits oli saanut siitä suuren osan aikaan, vaikka Marina ei ensin suostunut edes sanomaan miehen nimeä ääneen. Ja mitään siitä Aijan ei ollut annettu pitää. Ja sitäkin vähää onnea hän oli kadehtinut tyttäreltään, kuin se olisi häneltä itseltään pois. Mutta enää hän ei edes tunnistanut tunteita, ei onnea, eikä surua, ihmisten kasvoilla.
Kun Aija oli viety, hän ei ollut osannut tehdä muuta kuin silittää. Koko sen päivän, nukkumattoman yön jälkeen, hän oli silittänyt, silitti jo kerran silitetyt vaatteet, yhden toisensa jälkeen ikään kuin elämälle voisi tehdä samoin, silittää auki rypistynyt, korjata, parsia, neuloa yhteen revennyt ja rikki mennyt. Ja oli ollut turha kuvitella että Seijozasta olisi ollut mitään apua: tsekan juoksu- pojaksi hänestä oh mutta tytärtään ei ollut pystynyt auttamaan. Ja Marina oli silittänyt, vaikka maailma oli tullut loppuunsa. Ja jokaisesta taitoksesta nousi esiin tuo ihmishahmo, hänen tyttärensä, yhtä hymyä ja syytöstä: et ole osannut rakastaa minua. Oletko osannut koskaan rakastaa ketään? Miten kova ja vaativa lapsi hän oli aina ollut, sellaiseksi hän oli tytön kasvattanut.
Ja seuraavankin viikon hän oh silittänyt, kuivasi ja silitti Irinankin kastuneet vaatteet, hyvästeli toisen niin kuin oli hyvästellyt ensimmäisenkin. Kunnes ne olivat vieneet Seijozankin. Sen jälkeen ei ollut mitä silittää. Hän oli menettänyt perheensä, hänen rakkautensa ei ollut riittänyt pitämään heitä yhdessä. Jos hänellä olisi ollut valta, hän olisi perunut sen päivän. Mutta se tapahtui koko ajan, hän ei saanut päästettyä siitä irti, kuin olisi takertunut sähköiskuun. Aijan outo ilo, tiskivettä, kyyneliä, sanat jotka tappavat: et ole koskaan rakastanut muuta kuin omaa sieluasi. Ja millainen sielu, mustista mustin.
Marina kuuli Aijan naurun edelleen. Outo ilo, teeskennelty loisto. Niin hän oli ajatellut silloin. Mutta tyttären nauru kulki edelleen hänen tunnottomalla ihollaan, oli kulkenut päiviä, vaan sekään ei pelastanut häntä tältä maailmalta.
497


Marina vilkaisi pihaan. Aivan kuin siellä olisi joku odottamassa, musta vilahdus silmäkulmassa. Hän oli väsynyt, silloin se aina tuli. Toinen hengitys, toinen rytmi, joku kuunteli, hevosenkaltai- nen olento. Mutta puut ne vain olivat, kuolleet puut. Ne eivät sanoneet mitään. Eivätkä auttaneet häntä nyt. Ja pyykit, oli haettava pyykit.
Ennen sitä Marina teki sen mitä olisi pitänyt tehdä heti aluksi: hän työnsi toveri Ruzovin kiijeen uunin pesään. Hän ei pelännyt näitä miehiä. Hän oli heille käyttökelvoton kuin mitään tekemätön eläin, supikoira tai muu sellainen, ei tarpeeksi arvokas edes hengiltä otettavaksi. Koska hänet oli jätetty kaikkien oikeuksien ulkopuolelle, hän oli siksi myös kaikkien rangaistusten ulottumattomissa.
Jokin pakokeino oli silti keksittävä. Ennen iltaa, vaikka laivat eivät olisi vielä tulleet.
Marina meni pihaan. Hän taitteli ensin kuivuneet valkoiset lakanat, taitteli ne kolmeen osaan kuin kiijeen, tyhjän paperin. Näillä kirjeillä ei olisi vastaanottajaa.
Murin paidat olivat melkein kuivia, enää hihoista ja kainaloista kosteita, poika kasvaisi niistä kohta yli, Seijozan paidat olivat hänelle pian sopivia. Hän oli säästänyt Seijozan vanhat puhki hiutuneet paidat, ei ollut raaskinut heittää menemään, paremmat hän oli lähettänyt paketeissa leireille. Ne roikkuivat avuttomina narulla, valkoiset ontelot.
Koko heidän Neuvostoliitossa olonsa aikana hän ei ollut osannut osoittaa miehelleen hellyyttä. Hän ei muistanut milloin olisi viimeksi painautunut miestään vasten. Vain valokuvan Seijozasta nuorena vallankumouksellisena hän oli pitänyt lähellä itseään, korussa joka kulki hänen ihoaan vasten. Pariisissa he eivät enää olleet koskeneet toisiaan kuin vahingossa ja silloinkin olivat pyytäneet toisiltaan säpsähtäen anteeksi. Seijoza oli ollut hänelle aina enemmän läsnä silloin kun oli ollut poissa, ja läsnä ollessa näkymätön, paitsi niinä aikoina kun oli ollut sairas. Heidän outo yhteytensä.
498


Mutta nyt Serjoza otti hänestä kiinni, kietoi kätensä hänen ympärilleen, hän tunsi miehestä lähtevän tuoksun, saman kuin aivan alussa: hiekka, suolainen vesi, poppelien hunajapöly. Marina työnsi kädet paidanhihoihin, roikotti itseään, keinui hihojen varassa.
Paita romahti pyykkipojistaan ja naru notkahti kätki. Marina oli vähällä purskahtaa itkuun, mutta ei voinut, pyykit oli pelastettava.
499


Vorkuta
Elokuu 1941
Kello on 16.45, kun puolalaiset tulevat ulos parakistaan, leirin radio ilmoittaa asian soittamalla ksylofonisoinnuin Uralin pihlajaa. Saan tehtyä kaupat sillä välin kun vartija kiertää parakit. Puolalais- akkojen kanssa ei tarvitse selitellä eivätkä he penää vielä jonkin arvokkaamman perään niin kuin ukrainalaiset, heidän on käytävä kauppaa henkensä pitimiksi enemmän kuin muiden, sotavankien on hankittava kaikki ruoasta vaatteisiin itse. Polakit vaihtavat viimeisen suolapussini vastakuivattuun tupakkaan ja kerran kastuneisiin paperosseihin, hinta on kova, ja nousee viikko viikolta, vaikka satoa on alkanut tulla jo pari viikkoa sitten. Leirillä kasvatettu tupakka on silti halvempaa kuin tehdasvalmisteiset kessut, joita on tänään tullut paketeissa.
Tupakanhimoni ei ole yltynyt näin vaativaksi koko kesänä, se tuntuu kainaloissa asti. Käärin kerralla kolme savuketta, varistan siirappisen tahmeat porot kellastuneelle paperille, tämä on parasta tupakkia mitä voi saada, tuoksuu kukkaiselta, kesäyöltä, ja samalla kitkerältä, kaikelta keskenjääneeltä. Minulla on keväällä tulleesta paketista jäljellä oikeata tupakkapaperia, se on haurasta kuin kuivunut syksyn lehti, mutta saan rullattua sätkät kapeiksi suikeroik- si, nuolaisen, suljen laidan tiukasti paperin pintaan.
500


Koetan olla kiihtymättä. Osaan tehdä melkein yhtä tasaisia sätkiä kuin tupakkatehtaiden koneet, olen harjoitellut, taito on sormissani tallella, vaikka käteni ovat hiertyneet mustankarstaisiksi ja alkavat tulehtua. Ilveksen pikku tupakkamasiina, kiltti ja kuuliainen, käärii, parsii ja puunaa.
Tulta minulla ei ole, huomaan vasta nyt, ja puolalaiset ovat jo menneet leirin toiselle puolen ja aurinko painuu puiden taakse, piha jää varjoon. Vartija on kiertänyt parakin ympäri, ja kun hän palaa, heilautan hänelle kättäni. Hän tulee luokseni ja sytyttää tupakan mitään sanomatta, ei katso silmiin vaan rintoihin, en välitä. Minä imen savun sisääni, miehen sisääni, hänen hienhajunsa, nuoren pojan pelon ja hallitsemattoman voiman, ja se menee päähän, jalkoihin, käsiin, samalla tavalla kuin savu meni päähäni kun poltin ensimmäiset savukkeeni Veran kanssa, ja sen jälkeen tulee vetelä olo kuin silloin kun säikähtää sydänjuuriaan myöten.
En ehdi puhaltaa savua ulos keuhkoistani kun vartija tarraa minua käsivarresta ja riuhtaisee, lähtee viemään parakin sivustalle. Yskin kurkkuun jäävää savua ja sitten jäykistyn, muutun kiveksi kokonaan, pudotan tupakan maahan. Tunnen tämän otteen entuudestaan, tuon hengityksen, sierainten hyökkäävän jylyn. Kun katson miestä, hänen silmänsä ovat kaksi sammunutta hiilenpalaa, eivätkä ne näe minua niin kuin ne näkivät vielä silloin, kun aurinko pysytteli metsänrajan yläpuolella. Yritän nykäistä itseni irti hänen otteestaan, mutta hän riuhtaisee kovempaa, ja puseroni repeytyy, jotakin putoaa kilahtaen maahan.
Poika survoo minut lautaseinää vasten, olen häntä pitempi, voimakkaampi, mutta en kykene liikkumaan kun hän pitää kivää- riään puristuneena meidän välissämme, niin kuin se olisi hänen kovettunut vehkeensä, painaa sitä häpyluutani vasten. Minä jähmetyn paikoilleni kun hänen hikinen kätensä repii työhousujani alas, mutta silloin puolalaiset tulevat nurkan takaa, he nauravat meille, huutavat rivouksia, sohivat roisein käsimerkein meidän suuntaamme, heillä ei ole mitään pelättävää.
501


Poika säikähtää remuisia naisia, hän ei ole kova jätkä, ei hänellä ole edes omia sarvia vielä, ei parkkiintunutta turkkia, tekee vain niin kuin on nähnyt toisten miesten tekevän, ja päästää minut irti, vedän housuni ylös, pidä turpas kiinni, hän sähähtää murtuvalla äänellä, hän on nuorempi kuin luulinkaan, ei veljeäni paljon vanhempi, juoksen takaisin pihaan, ehkä hän nostaa aseensa ja tähtää minua selkään, tai sitten ei, en katso taakse- ni, tunnen hänen hikisten näppiensä hermostuneen haparoinnin vatsallani, hänen hallitsemattoman voimantuntonsa, poikaparka, minä melkein ajattelen, ja kiitän polakkiämmiä, pelkkä nauru voi joskus pelastaa, yksi naurun purskahdus, vaikka mitä hyvänsä naurua se ei ollut.
Siistin vaatteeni, mutta housun nappi on karannut ja hiha revennyt, ne on korjattava ennen pimeää, ja tunnen miten pojan otteesta nousee käsivarteen mustelma, mutta muuten olen kunnossa. Nostan sammuneen tupakan pöllyävästä maasta, puhdistan sen hiekasta, ja poltan kaikki kolme tupakkia peräjälkeen, kaksi ensimmäistä niin nopeasti etten edes tunne mitään.
Polakkien nauru kuuluu yhä jostain, he saivat hyvän tarinan leviteltäväksi. Mutta minä olen elossa ja minulla on kolme tupakkia ja tarvikkeita vielä seitsemään, jos pidän itseni kurissa ne kestävät koko syksyn ja minä pystyn hengittämään.
Toinen tupakka saa minut tärisemään helpotuksesta. Olen tässä, Yykaakooonee, Yykaakoonee ja minulla on kädet jalat vatsa rintakehä keuhkot. Kaikki tallessa, jokainen luu, se ei ole nielaissut minua vielä, olen sitä vahvempi.
Viimeisen savukkeen poltan hitaasti, yksi kaksi kolme neljä. Tärinä lakkaa, vieras rytmi minussa. Yksi kaksi kolme neljä. Taivas on pilvien raidoittama ja harmaa. Tummuneen metsän horisontin takaa nousee lintujen muodostelma, mutta ne ovat niin kaukana että erotan ne vasta pelkkinä mustina kiqaimina, enkä tunnista, ovatko ne kurkia, joutsenia vai hanhia, on vielä aikaista, ei ole vielä syys¬
502


kuukaan, ne harjoittelevat silti lähtöä, kokoontuvat, kerääntyvät, kaikki tapahtuu niin helposti.
Linnut ovat pelkkiä lintuja. Eivät enteitä joita vain lapset ja sokeat osaavat tulkita, eivät ne tuo viestejä jumalilta ihmisille. En ole koskaan uskonut siihen hölynpölyyn, vaikka Marina koetti opettaa minulle koko runollisen salatietonsa alfasta omegaan. Silti ne seuraavat minua, ovat seuranneet koko ajan, krii, krii saksilin- nut, sieluparkani niiden punaisten terien käijissä, ruumiinkappa- leet yhä korpin kynsissä, sen mustien höyhenien uumenissa, t-mal- lin Fordin takapenkillä.
Kun linnut ehtivät leirin ylle, näen että ne ovat hanhia, näen ne nyt, valkoposkiset Taalainmaan hanhet, elokuun viimeisten päivien siivekkäät, ne ovat täsmällisiä kuin saksalaisten juna-aika- taulut. Ottakaa minut mukaanne, minä tahtoisin huutaa, mutta ne lentävät suuressa kaaressa leirien yli, etelään, etelään, Krimille päin, krii krii Kimmeriaan, kohti kaiken alkua ja loppua.
503


Jelabuga
Elokuu 1941
Puhelin soi sisällä. Marina antoi sen.soida, se ei voisi olla hänelle. Hän oli antanut numeron vain Tsistopolin tuttaville, jos jokin työ- tai majapaikka olisi järjestynyt sittenkin, mutta tuskin hänelle kukaan olisi soittanut sen vierailun jälkeen, oli aivan selvää ettei kukaan evakuoiduista kirjailijoista voisi auttaa häntä, hän kuului toiseen kastiin täälläkin.
Kun puhelin vain jatkoi metelöintiä, hän jätti pyykit koriin ja meni sisään, nosti luurin, vastasi vuokraisännän nimellä. Mutta soittaja tiesi kenen kanssa puhui, vaikkei hän kertonut nimeään. Hän oli kuullut tuon äänen ennenkin, virkailija Ruzov, oli vaikea ottaa vakavasti hempeän nimen ja mahtailevan äänen ristiriitaa.
Olettehan saanut kirjeen? mies tivasi, ja tottahan te olette tulossa paikalle tänään? Mitä asia koskee? Marina kysyi, onko jotakin uutta, olen antanut jo vastaukseni. On kyse muusta. Työstäkö? Asuinpaikastako? Niistäkin. Ja mikä on hinta? Hinnasta olemme jo sopineet. Marina ei sanonut mitään. Jos ette tule, voimme noutaa teidät, lähetämme miehet hakemaan teidät molemmat, myös poikanne.
Sähköisku sävähti Marinan jalkoihin, oli pakko ottaa ovenkar- mista kiinni että olisi pysynyt pystyssä, niin ja mitä sitten, hän ei saisi paljastaa kauhuaan. Me olemme olleet kovin ystävällisiä ja
504


pitkämielisiä teidän suhteenne, Tsetsetova, ääni puhelimessa jatkoi, miehenne ja tyttärenne on tuomittu pahimmasta rikoksesta, jonka kansalainen voi valtiotaan kohtaan tehdä. He ovat syyttömiä, Marina väitti heti vastaan, mutta mies sivuutti sen niin kuin aina. Miksi tekisimme mitään teidän hyväksenne?
Miksi ette lähetä meitäkin niille leireillenne? Marina sai puettua kaiken ivansa yhteen lauseeseen. Se onkin nykyään käytäntö kansanvihollisten perheille. Sittenhän olisi ainakin paikka minne mennä, ehkä lähetätte minut ja poikani samalle leirille kuin tyttäreni ja mieheni, saamme olla koko perhe yhdessä. Niinkö kuvitte- lette, Tsetsetova, onpa julkea toive.
Hän nauroi, sen hän vielä osasi, ivan ja provokaation yhä edelleen. Edes hänen nimeään ne eivät osanneet oikein lukea.
Marina kuuli paperien kahinaa, ja mies jatkoi: sitä paitsi teidän miehennehän on kuollut, melkein kaksi vuotta sitten, ettekö ole tiennyt?
Hän puristi puhelinta, mutta käsi oh melkein tunnoton. Toveri Tsetsetova, oletteko siellä?
Uutinen halkaisi hänet kahtia. Mies toisti tiedon. Puoliso: Sergei Efron, kansanvihollinen, teloitettu niskoittelusta työleirillä. 16.2.1940. Hautapaikka tuntematon.
Entä tyttäreni, Ariadna Efron, onko hänestä merkintää, onko tyttäreni elossa? Marinan ääni murtui, kiristyi, ei saa näyttää pelkoa, ei paniikkia.
Nämä tiedot on merkitty salaisiksi. Olin avomielinen vain jotta ette turhaan haaveile mistään perheen yhdistämisestä, toveri Ruzov sanoi. Mutta olkaa ystävällinen ja hyvä ja tulkaa paikalle tänään määräaikaan. Emme haluaisi lähettää ketään teidän luoksenne.
Ystävällinen ja hyvä, niin juuri. Ystävällinen ja hyvä.
Hän olisi halunnut huutaa mutta ei osannut.
Valkoinen kauhu, loputon valkoinen vajoama, jonne hän putosi nyt. 16.02.1940.
505


Kaikkein kauhein toistui jälleen: hän ei ollut ehtinyt ajoissa.
Kaikki oli lopussa. Ei ruumista. Ei hautaa. Ei nimeä. Ei viimeisiä sanoja.
Kuinka monta kertaa hän oli toivonut vielä yhtä arpaa, nopanheittoa. Mutta hän oli saanut tyhjän lipun jälleen kerran.
Ei, totta se ei ollut. Ruzov valehteli. Seijoza ei niskoitellut. Se oli osa heidän juontaan. Häntä ne eivät saaneet lankaan.
Jos Ruzov oli puhunut totta, missä olivat ne kaikki paidat, jotka hän oli Seijozalle viimeisten kahden vuoden aikana lähettänyt, paidat, alusvaatteet, villasukat, kengät, manttelit, kuivatut porkkanat ja sipulit? Paketit oli otettu joka kerta vastaan, ja hän oli pitänyt sitä takuuna siitä, että Seijoza oli yhä elossa. Että kun hän astui sisään Lubjankan Helvetin portista viikko toisensa jälkeen ja jonotti pakettinsa kanssa, se piti Seijozan hengissä. Mutta sen jälkeen kun hän oli noussut Moskovassa Kazaniin menevään laivaan, hän ei ollut ajatellut sitä, oliko Seijoza elossa vai kuollut, oli ollut pidettävä huoli siitä, että he Murin kanssa selviytyisivät.
Ja nyt kaikki oli yhtäkkiä pysähtynyt; ja silti, pyykit, kori oli haettava sisään, ne oli hoidettava, oli otettava askel, toinen, avattava ovi. Oli mentävä. Tähän hän ei voinut jäädä.
Omenapuut seisoivat hänen ympärillään. Ne pitivät hänet aloillaan, maa, taivas, kaikki oli vielä paikoillaan.
Jos hän olisi kuunnellut uniaan, hän olisi tiennyt kaiken itsekin. Seijoza oli tullut kertomaan kuolemastaan hänelle monta kertaa unessa, mutta unet olivat niin todentuntuisia, ettei hän ollut voinut uskoa, että Seijoza olisi poissa, ja oli ajatellut järkevästi niin kuin oli viimein oppinut, että unet vain kuvittivat hänen pahimpia pelkojaan. Ja hän oli unohtanut ne joka kerta, jokaisen unen jossa Seijoza oli kertonut kuolemastaan.
Pitäisi pyytää heitä lähettämään kuolintodistus. Kuolintodistus.
Marina poimi katkenneen pyykkinarun maasta, se olisi koijattava ennen kuin pariskunta palaisi takaisin, hän kiristi solmua omena¬
506


puun ympärillä. Kestäisikö se, hän ajatteli sitten, kestäisikö naru hänen painoaan, saisiko hän solmittua sen tarpeeksi tiukaksi, tarpeeksi korkealle.
Hän huomasi lapset vasta kun ne olivat kohdalla. Kovaäänisiä koulupoikia kulki tiellä, siitä oli aikaa kun Mur oli tuon ikäinen, vaikka hän yhä kohtelikin poikaa välillä kuin pikkulasta, miten hitaasti sielu tottui muutoksiin.
Pojat huutelivat hänelle ja heittelivät jollakin.
Omenoilla!
Lapset heittelivät häntä mädillä omenoilla! Tiesivätkö tämän onnettoman kaupungin lapsetkin, kuka hän oli? Mutta sitä he eivät tienneet, minkä kaiken lävitse hän oli tähän pisteeseen tullut. Häntä eivät pikkulapset silti säikäyttäisi. Pojat katsoivat häntä jännittyneinä, eivät lähteneet karkuun. Hän kuuli supinan, tuo nainen ei pidä lapsista. Ei, sitä hän ei ollut vieläkään oppinut, ei rakastamaan vieraiden lapsia, mutta tekikö se hänestä vähemmän ihmisen?
Marina käveli rauhallisesti aidsille tienlaitaan ja kysyi lapsilta, mistä he olivat omenoita saaneet, kun kaikki kylän omenapuut olivat talvella paleltuneet. Yksi pojista katsoi häntä kirkkaasti, kuin ei olisi ymmärtänyt eroa tekojensa välillä: tien päässä on yksi omenapuu, se on elossa, rouva, katsokaa. Mutta hän ei nähnyt sinne asti, ei tietenkään. Omenat poikien käsissä hän näkijä haistoi, kyllä, ne olivat omenoita, vain pari mätää oli joukossa ollut, ne he olivat heittäneet pois käsistään.
Pojat jatkoivat matkaansa. He menivät hakemaan kavereitaan poimimaan satoa. Tulkaa tekin syömään omenoita, rouva, kirkas- katseinen poika vielä sanoi, antoi hänelle lähtiessään yhden hedelmän.
Lapset palaisivat pian samaa tietä takaisin.
Kuusi, seitsemän lasta matkalla katsomaan elävää puuta, ja rouva, joka ei pidä lapsista, omenapuussa, pyykkinarun syleilyssä.
Sellaista ihmiset eivät tee toistensa lapsille.
507


Marina jäi seisomaan paikoilleen keskelle pihaa omena kädessään, pyykit kainalossa. Ei ollut muuta kuin tämä tehtävä, viimeinen joka hänelle oli jäänyt: Miten kääntää aika takaisin raiteilleen, miten joen suunta?
Koko talo odotti, että hän olisi tehnyt jotakin. Ja samalla aika kulki, eteen ja taakse, veti hänen sisällään kuin ristituuli.
Mur ei saisi kuulla uutisia Serjozasta. Ei ainakaan Bredeltsi- kovien läsnä ollessa. Poika ei kestäisi, eikä hän pojan syytöksiä siitä, että oli tämän murhenäytelmän aiheuttanut. Nuoren miehen päättelykyvyllä oh helppo osoittaa, kuinka hänen erehdyksensä ja valintansa olivat kaiken pahan alkusyy. Sellaisessa tragedian analyysissa Mur oh hyvä, hän oh pojan aivan itse siihen opettanut. Mutta nyt ei ollut elämän ja draaman yhteismitallisuuden punnitsemisen aika, se ei kuulunut hänelle enää.
Kaiken oh oltava valmiina, kun miehet tulivat hakemaan heitä. Ne eivät jättäneet aikaa matkalaukkujen pakkaamiseen, vain välttämätön oh otettava mukaan. Mikä oh välttämätöntä? Mihin? Elämään vai kuolemiseen? Niinkö heidänkin lopulta kävisi, hidas kuolema jollakin ratatyömaalla neljäkymmentä pakkasastetta vähissä vaatteissa, pelkissä jalkarievuissa?
Leirioloja poika ei kestäisi. Sen Marina tiesi. Niin veltoksi hän oh pojan kasvattanut, ja suostuisiko poika muka tekemään fyysistä työtä päivä toisensa jälkeen niskoittelematta. Ei. Ei, vaikka hän maanittelisi kuinka, hän ei saisi poikaa pystyyn aamuviideltä joka päivä.
Leirillä heidät erotettaisiin toisistaan. Se ajatus oli vielä kauheampi. Mur joutuisi miesten leiriin, hän naisten puolelle. He eivät saisi pysyä yhdessä. Mutta ehkä se oh ainoa tapa, jolla poika selviytyisi. Moskovassa ystäviensä seurassa Mur oh ollut täynnä elämää. Hänen läheisyydessään poika oli kuin kaiken voimansa, koko elämänhalunsa menettänyt. Murlikka oh oikeassa: hän oh este pojan elämälle, pelkkä taakka.
508


Marina näki koko tilanteen aivan kirkkaasti ja selkeästi. Se sai jalat lamaantumaan uudestaan, niin että hänen oli istuttava vuoteelleen.
Hän ei ollut tuntenut kipua puhelinsoiton jälkeen, ei yhtään pistosta edes, mutta jos hän olisi käynyt makaamaan, hän ei olisi päässyt ylös, jalkoja alkoi särkeä eniten levossa.
Oli pysyttävä liikkeessä, ei saanut antaa kauhulle periksi. Ei saanut antaa periksi, ei luovuttaa. Yksi, kaksi, kolme.
Marina veti matka-arkun ja laukkunsa sängyn takaa.
Niihin hänen oli jälleen pakattava koko elämänsä, paperit, jauhot, puhtaat lakanat, vanhat kengät ja kattilat. Kaikki se heidän olisi kuljetettava niskassaan, vaikka ei ollut paikkaa minne mennä.
Murin tavarat, kiijat, radio, kaikki talvivaatteet. Ja housut. Murin housut oli vielä parsittava.
Työkalulaari oli jäänyt vuokraisännältä auki, vaikka mies oli tavallisesti hyvin huolellinen: siellä täytyi olla lankaa jolla voisi kursia pojan housut kasaan, hän osasi nykyään tehdä sen niin, ettei poika edes huomaisi. Voisihan hän samalla kun korjaisi repeämän katsoa myös, jos saisi pojan housuista upslaakeja avattua ja pidennettyä, tulisi uudenveroiset, osasi hän sen verran parsia.
Laatikossa vasaroiden ja puristimien seassa, alimmaisena, oli siimaa, sitä Bredeltsikov oli käynyt hakemassa ennen lähtöään, mutta siellä pitäisi olla myös vahvaa ompelulankaa, niin hän muisti että oli nähnyt aikaisemmin. Laatikon pohjalla oli kerä vankkaa hamppuköyttä kiepillä kuin käärme, sitä hän ei ollut huomannut aikaisemmin.
Marina asetteli ompelutarvikkeet ja uuden ja puhtaan hamppuköyden, vielä tervantuoksuisen, pöydänkulmalle. Köysi oli kiertynyt omegaksi, se katsoi häntä lempeästi kuin ystävä, lempeämmin kuin kukaan hänen perheenjäsenensä.
He katsoivat häntä niin kuin hän oli heitä katsonut. Sen hän tiesi peiliin katsomatta.
509


Housut olivat valmiit. Ne oli korjattuja pidennetty. Saisivat kelvata. Hän oli vihdoin oppinut tekemään tämän työn, siististi, ylimääräiset langat taitavasti päätellen.
Päätös oli tehty pisto pistolta, ommel ompeleita. Ratkaisu joka oli aikaisemmin vain käväissyt välähdyksenä mielessä, oh nyt itsestään selvä.
Se oli ainoa keino, jotta poika pysyisi hengissä.
Ilman häntä ne eivät voi pojalle mitään.
Ilman häntä ei poikaa voida lähettää leireille.
Vain ilman häntä poika voisi selviytyä.
Kaikki oli selvää.
Kaikki oli ihmeellisen kevyttä, jopa hengittäminen.
Ja jalkojen liikuttaminen.
Hän tiesi: ainoa tie oli luovuttaminen.
Marina oli aina ajatellut, että tietäisi kuolemansa hetken, tunnistaisi kun se tulee.
Kuolema oli pettänyt hänet monta kertaa, ensin Väenoryssa, sitten Boläevossa, Moskovassa vielä viime talvena, vaikka yhdessäkään asunnossa ei ollut ainoatakaan kattokoukkua, pelkkiä sähkökatkaisijoita vain. Aija oli pelastanut hänet joka kerta, viimeksi kirjeellään. Mutta nyt hän oli tehnyt sovinnon kuoleman kanssa.
Hän tiesi miten se oli tehtävä, rauhallisesti, ilman hätiköintiä.
Hän oli valmis, ottaisi loppunsa vastaan kuten rakkauden, jota on odottanut vuosikymmenien ajan. Eikä hän pelännyt. Hän ei pelkäisi niin kuin Maria Meyn oli pelännyt. Hänen kuolemastaan ei lähtisi ääntä. Sitä iloa hän ei antaisi Gassara-kadun väelle. Tämän hän oli oppinut paremmin kuin minkään muun.
Hirret hengittivät hänen ympärillään ja hän hengitti rauhallisesti, yksi, kaksi, kolme.
510


Marina kirjoitti kolme kirjettä, yhden Murille, yhden Nikolai Ase- jeville ja yhden Tsistopoliin evakuoiduille moskovalaiskirjailijoil- le, joihin turhaan oh pannut viimeisen toivonsa.
He saisivat tehdä hänelle vielä yhden palveluksen: jäljestää poika kouluun. Oh tärkeää että Mur saisi opiskella, se meni kaiken edelle.
Hän sulki kirjeet kuoriin, niihin hän ei saisi enää vastausta. Kaikki hänen rahansa olivat kirjekuorissa, jäljelle jääneen omaisuuden he voisivat myydä.
Murin kirjeessä oh kaikki se, mitä hän pystyi enää sanomaan, kirjeen kirjoittaminen vei hänen voimansa: Murlikka, annathan minulle anteeksi, mutta elämän jatkaminen olisi vielä kauheampi vaihtoehto. Olen vakavasti sairas, en ole enää oma itseni. Rakastan sinua järjettömästi. Ymmärräthän, etten voi enää elää. Kerro Papalle ja Aijalle, jos näet heitä enää koskaan, että rakastin heitä viimeiseen hetkeen asti ja selitä heille millaiseen umpikujaan olin joutunut.
Viimeinen rakkaudentunnustus, viimeinen valhe.
Mutta muuta hän ei voinut.
Kerro Seijozalle, että rakastin häntä viimeiseen hetkeen saakka.
Kerro Aijalle, että rakastin häntä kaikesta huolimatta, rakastin häntä.
Sillä ihminen ylittää aina tekonsa. Vain rakkaus on totta, kaikki muu valhetta.
Nämä olivat hänen viimeiset sanansa, yhtä pettäviä kuin elämä.
Ja sanojen ulkopuolella hänen elämänsä kuin valokuvan mag- nesiumsalamassa: pelkkiä autioita maisemia ilman ihmisiä, hiekkaa, tuulta, aaltoja, vuorovesi, joka vei viimeiset lauseet, jotka hän oh kyennyt kirjoittamaan muistivihkoonsa: Aijan outo ilo, kyyneliä, tiskivettä.
Kello löi viisi. Hän oh 48-vuotias, ei ehtisi täyttää 49:ää vuotta. Se oh hänen mittansa, jäädä vaille vajaastaankin, vaikka oh tahtonut olla aina ylitse kaiken, kaikkien mittojen yläpuolella. Vain ru¬
511


noilla oli ollut mittansa, mutta niitä hän ei omistanut, ei ollut koskaan omistanut, niin kuin ei lapsiansakaan.
Mutta Aija ja Mur jäisivät elämään. Se oli hänen lahjansa. Elämä, jolle mikään sana ei ollut riittävä.
Bredeltsikovin laatikon pohjalta Marina sai käteensä hevosen kengittämiseen tarkoitetun vankan naulan ja vasaran.
Naula hänen oli itse vasaroitava. Köysi solmittava.
Oli noustava keittiöjakkaralle ja asetettava mustunut naula oven yläpuolella olevaa hirttä vasten.
Vahvat, hyvät hirret.
Hevosen lempeä hengitys. Puskinin viimeinen tervehdys, hyväksyntä.
Marina laskeutui alas, haki keittiönpöydältä köyden.
Lempeä omega, viimeinen kirjain, viimeinen sisäänhengitys, hengityksen pidätys.
Vasta kuoleman hetkellä elämä paljasti todelliset kasvonsa. Hän uskalsi katsoa niitä nyt.
Elämä on kuolema ja kuolema on myös elämä.
512


tikli, tikli, tikli
odota Aijoja, odota antaa tytön juosta linnut ovat aaltoja nopeampia nopeampia tiklitiklitik tiklitiklitik no voihan
nyt ne säikähtivät häntä musta vesi samea levä älä itke Aija tule takaisin tule ottamaan hyvää mantelikeksiä, riisivelliä linnut ovat poissa älä itke
Aljonka, pikkuinen Aletskani
ne tulevat takaisin
linnut tulevat takaisin
ei itketä, soturit eivät itke
tule syliin, tule, keinutaan, keinutaan
hakekaa maitotyttö, missä on njanja
513


Vorkuta
Elokuu 1941
Painan savukkeeni pelakuun multaan, keittopakki on tyhjä, nousen, olen jo lähdössä parakkiin. Silloin tunnen kuinka joku painaa minut takaisin alas istumaan, sanoo että jää vielä, ole hyvä. Vartija se ei ole, hän ei ole palannut, ei kehtaa tulla minua vastaan enää kahden, entä jos nauraisin hänelle vielä kerran, nauraisin vain, silkasta kauhusta.
Ei tässä ole ketään, ei baltteja, eikä polakkeja, ei viereisen parakin trotskilaisiakaan. Vain pelakuu ja pihlaja, luunvärinen taivas ja lintujen kaukainen kahina.
Mutta siinä hän on, istuu vieressäni, tässä penkillä, hengittää, epätasaista raskasta hengitystä, minä tiedän että hän on siinä.
Kello on viisi. Kellonajan ja kuukauden tiedän mutta en viikonpäivää. Kohta leirin piha on taas täynnä väkeä, tänään on aikaa tehdä omia hommia, kerätä satoa, korjata talvivaatteita, syödä itsensä ähkyksi pakettien kuivatuista luumuista ja voikimpaleista, ennen kuin palaamme jalkaisin hakkuualueelle moneksi päiväksi ja kaksitoistatuntisten työpäivien uurastus jatkuu. Mutta piha on vielä tyhjä.
Hänen hengityksensä se on, itsepintainen, epärytminen, raskas. Kuin kivi olisi alkanut hengittää. Minun pitäisi sanoa hänelle jota-
514


kin. Pitäisi. Tunnen sanojen painon, ne ovat minussa selväpiirteisinä kuin kiijoitus.
Haluatko tupakan? minä aloitan, voin kääriä vielä yhden.
Hän pudistaa päätään hyvin hitaasti.
Ei, en tarvitse, hän vastaa, olen lakannut polttamasta.
Koetan uskoa, tuskin lakkaa, ei koskaan voi lopettaa.
Ja sinä olet lakannut kirjoittamasta, hän sanoo sitten. En ehdi vastata ennen kuin hän sanoo: olet aina ollut hyvä keksimään noita tekosyitäsi.
Tekosyy, aivan niin, niinhän sinä ajattelet, kahdeksan vuotta työleiriä ilman kiijeenkiijoitusoikeutta, 400 gramman päiväannoksella leipää. Hän ei tiedä mitään minun elämästäni, ei leireistä, ei tästä labyrintista, jota vartioivat veljeni ikäiset hirviökokelaat, ja minä olen hukannut langanpäänkin, senkin olen onnistunut tekemään, mikä surkimus, en osaa auttaa edes itseäni. Siitäkö hän on tullut minua moittimaan, et osannut nimeäsi kantaa.
Mietin vain, miksi lakkasit kiijoittamasta, hän jatkaa.
Vieläkö sinä olet vihainen siitä, että pilasin sen sinun iankaikkisen kirjasi? vastaan, ei maksa vaivaa teititellä, leirin oloissa ei teititellä kuin päävartion väkeä. Eihän kukaan edes tahtonut julkaista sitä. Kukaan ei tahtonut kuulla sinun elämästäsi, ei vaikka olisit laittanut sen minun nimiini. Kirjoitatko sinä itse, Marina?
Siihen hän ei vastaa mitään. Älä syytä siitä minua, minä ajattelen, ei sinun olisi ollut mikään pakko seurata minua tänne.
Mutta minun pitäisi kiijoittaa?
Että pysyisit hengissä, hän sanoo. Ja voisit olla vapaa, löytäisit ulospääsyn. Niin kauan kuin minä kykenin kiijoittamaan olin vapaa.
Huomaan hengitykseni voimistuvan, se kiihtyy hallitsemattomasti. Niin tapahtuu aina kun ajattelen häntä. Hänen vapautensa kiijoittaa oli minun ensimmäinen vankeuteni. Niin kauan kuin muut hoitivat aijen hänen ympärillään, hän oli vapaa kiijoittamaan. Miten hän kehtaa tulla vaatimaan minulta sellaista tänne?
515


Miten hän ylipäänsä kehtaa tunkeutua tänne ja esittää minulle tehtävänantoja, en ole hänen pikku oppilaansa, en piikasensa enää. Kirjoittakoon itse, kuvitelkoon, hän tuskin edes osaisi kuvitella kaikkea tätä, tämän hirviön kasvoja, ne ovat kauheat, koska sillä on meidän omat piirteemme, epämuodostuneet kuten kaikkien meidän kieroon kasvaneiden ihmisten sydämet.
Aija, sinä olet aina ollut nopea tuomitsemaan, mutta, hän sanoo sitten, minä haluan että tiedät yhden asian. Minä rakastan sinua, rakastan mielettömästi. Olen aina rakastanut. Kirjoitit sinä tai et. Tämä sinun pitää tietää.
Sitten hän vaikenee, enkä kuule hänen hengitystään enää, vain oman hengitykseni, epätasaisen, kurkun ympärille kiertyvän, kuin kyntäisin routaista peltoa. Enkä ole enää varma, ovatko sanat tulleet minusta itsestäni vai ulkopuoleltani, olenko kuvitellut kaiken.
Penkillä on pelkkä helteen nujertama pelargoni, sen terälehdet ovat haalistuneet paperisiksi, on haettava vettä, on kasteltava pelakuu, minä ajattelen. Hän ei ole enää tässä, mutta kuulen hänen sanansa edelleen. Olen varma että se on hänen äänensä. Minun äitini ääni. Jos kirjoitat, älä siksi että sinua rakastettaisiin, vaan siksi että pysyisit itse hengissä, sillä sanat ovat ihmisten tekoja voimakkaampia.
Käärin vielä yhden savukkeen, toisen. On myös ommeltava nappi, hiha, tehtävä kaikki se, että tuntuisi tavalliselta arjelta, elämältä.
Käteni tärisevät, mutta saan koottua sätkäni. Käärin edelleen siten kuin olet minua opettanut, kirsikkapuisen holkinpään kapoisiksi, minä sanon, vaikka tiedän että hän ei ole enää vieressäni, sellaisiksi joita veteht kuin Saahan kuningatar, vaikka pidän itse tuhdimmista, gaulois'npaksuisista tupakoista.
Nyt kun hän on mennyt, minä tiedän tarkkaan, mitä minun olisi pitänyt sanoa hänelle. Kaikki tekosyyni.
Yhteinen kirjahankkeemme ei päättynyt siihen, että minä olisin ollut vain laiska ja niskoitteleva lapsi. Kirjoittaminen päättyi siihen, ettei kumpikaan meistä kyennyt kirjoittamaan Irinasta sanaakaan,
516


ei siitä miten hän todella kuoli, ei silloin kun se tapahtui, kauheana talvena, eikä silloin kun yritimme Täekkoslovakian vuorilla saattaa sitä yhteiseksi kiijaksi.
Miten minä olisin kyennyt kiijoittamaan Irinan kuolemasta, kun et sinäkään siitä kyennyt sanomaan sanaakaan? Minulla oli vain sinun sanasi eikä yhtään sanaa sille, mistä minun olisi pitänyt kirjoittaa.
Tämä on siis ensimmäinen tekosyyni, Marina, tärkein kaikista. Se ettei ole oikeita sanoja.
Nyt tiedän sen vielä paremmin. Tiedätkö, Marina, ettei koko venäjän kielessä ole sanaa äidille, joka on menettänyt lapsensa? Tiedätkö, onko missään kielessä sanaa naiselle, joka on menettänyt oman syntymättömän lapsensa?
Minä en ehtinyt kertoa kenellekään omasta syntymättömästä lapsestani, siitä, jolla ei ollut vielä edes nimeä ja jonka olemassa olosta eivät tienneet ketkään muut kuin sisäasiainministeriön virkailijat ja lääkärit. Oliko sitä siis edes olemassa, koska se ei ehtinyt tulla vielä sanoiksi?
Nyt on liian myöhäistä kertoa tästä lapsesta Muijalle, Seijozalle, kenellekään.
Ja sinä sanot että sanat ovat ihmistä vahvempia. Ehkä niin onkin. Ilman sanoja olen muotopuoli, epäihminen, jolla ei ole oikeutta surra edes sitä minkä on menettänyt. En ole leski, enkä ole orpokaan, mutta silti minulta on viety jotakin sellaista, minkä takia olen menettänyt oman varjoni, sieluni, itseni. En tiedä, voinko koskaan löytää sitä uudelleen. Mitkään sanat eivät ota pois surua, mitkään sanat eivät tuo sitä takaisin, vaikka sanot että sanat ovat ihmisen keksimää pahaa vahvempia. Mitkään sanat eivät tee minusta enää ihmistä.
Siksikö minä olen täällä, jotta löytäisin sieluni, vai koska en voi sitä enää löytää? Tästä vankileirien saaristosta, josta en osaa päästä pois, koska olen hukannut itse kehräämäni langan.
517


Toinen tekosyy on rakkaus. Sinun rakkautesi, Marina.
Minun tarinani alkaa sinun rakkaudestasi. Ja se päättyy siihen, siihen missä rakkaus loppuu, sinun rakkautesi minuun. Ja sieltä minun on löydettävä itseni, uudestaan ja uudestaan.
Olin pieni, kamelinsilmäinen tyttö, äänesi kuulas kaiku, joka kierähti luoksesi metsistä, vuorilta, avaruudesta, valoisana ja ke- veänä. Sinun rakkaudellasi ei ollut ääriä tai jos oli, se oli äänesi kaltainen ja sillä oli täsmällinen rytmi, tahti ja mitta, jumalien antama. Kasvoin muotooni tässä rakkauden mittaamattomuudessa, tarkka- sin jokaista sielunliikettäsi, silmiesi väriä, koetin tunnistaa traagisia tai runollisia hetkiäsi, kuunnella miten hengitit, keinua mukana henkeäsalpaavaa heiluriliikettä taivaan ja maan, jumalien ja ihmisten, hurmion ja turhautumisen välillä, painoin mieleeni oikeat sanat, säkeiden rytmin ja kasvoin sinun kuvaksesi. Sinun tahtosi oli minun tahtoni.
Mutta jonakin hetkenä sinä lakkasit rakastamasta minua. Kokonaan, täydellisesti. Olen koettanut saada kiinni siitä hetkestä, jolloin se tapahtui, mutta en ole pystynyt tavoittamaan sitä. Hetkeä jolloin olisit vain voinut jättää minut siihen paikkaan, vuorenrinteelle, juna-asemalle, kahvilaan, hylätä yksin tein, mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut.
Nyt tajuan että rakkauden loppuminen ei tapahtunut yhdessä silmänräpäyksessä, äkillisesti kuin selän kääntäminen, ei sisään-ja uloshengityksen välillä, säälimättömästä päätöksestä.
Ei se koskaan tapahdu niin. Ennemminkin niin kuin öljy tiivistyy etikkaliemen pintaan, jokin alkoi erottaa sinua minusta, veti sinua etäämmälle, teki meistä lopulta vieraita toisillemme, vaikka vielä pitkään minä, kamelinsilmäinen tyttö, hevosenkavioinen lapsi, luulin yhä olevani osa sinua niin kuin keltuainen on osa kananmunaa, sillä en tiennyt muusta, en tiennyt että muuta voi olla.
Kun lakkasit rakastamasta minua, menetin muotoni, jonka minulle annoit, hajosin tyhjiksi eleiksi ja runollisiksi lauseiksi, jotka tekivät minusta naurettavan, hupsun ja onton näyttelijän, valkoi¬
518


sen miimikon, vaikka en itse tiennyt sitä silloin. Minut oli tehty sinun rakkaudestasi, enkä tiennyt muusta.
Me jatkoimme elämäämme, äiti ja tytär, vaikka emme koskaan nimittäneet toisiamme sillä tavoin, mutta se kertoi minulle vain siitä, että me emme olleet niin kuin muut, mutta me olimme me, meidän kaltaisemme ei ollut kukaan muu.
Vaikka luin ihmissieluja kuin läpinäkyvää vettä, paremmin kuin kukaan aikuinen, yhtä herpaantumattomasti kuin sinä, oht opettanut minut, siinä oht hyvä ja säkeesi, meidän yhteiset runomme, varmistivat sen, että oppi meni perille, ja vaikka luulin että tunsin sinun sielusi läpikotaisin, kului monta vuotta sen tajuamiseen, että se oh vääjäämättömän totta. Silloin oht lakannut rakastamasta minua jo kauan sitten. En voinut enää korjata asiaa, en voinut sille mitään. Minun oh revittävä itseni irti sinusta niin kuin punkki revitään ihosta. Ja ilman omia raajoja, omaa tahtoa, osasin vain vihata sinua. Ja silloin olin kasvanut jo täysin toiseksi, siitä tytöstä joka oh sinun kuvasi, vuorien kaiku, tähtiotsa, ei ollut jälkeäkään.
Tai ehkä tajuan sen vasta nyt. Ja nyt tajuan sen yhtä varmasti kuin jos olisit juuri nyt lakannut rakastamasta. Kuin kaikki tapahtuisi juuri nyt, uudestaan ja uudestaan.
Kolmas tekosyy on tämä kipu jota kannan itsessäni, se vaihtaa paikkaaja sulkee sisäänsä kaiken sen mille ei ole sanoja. Se on kuitenkin olemassa terävämpänä ja voimakkaampana kuin mikään muu, rakkaus tai sanat.
Se alkoi kuulustelujen jälkeen. Ei ensimmäisessä kuulustelussa Lubjankassa, sen jälkeen en tuntenut mitään, vaan vasta tämänkesäisessä, Syktyvkarin tiedustelukomitean edessä. Siihen asti se mitä Lubjankan kukkaishuoneessa oh tapahtunut, oh jotakin mikä kuului toiseen aikaan, toiseen paikkaan, jollekin toiselle ihmiselle. Vasta Syktyvkarin komitea sai minut muistamaan, että se tapahtui minulle.
Sen jälkeen kipu alkoi, kipu, jota kuolleiden hevosten silmät vartioivat.
519


Se on kipu josta en voi puhua yhdellekään ihmiselle täällä, en edes sairasosaston ihmisille. Kipu estää minua kantamasta tukkeja yhtä tehokkaasti kuin muut, ja halvaannuttaa minut iltaisin, saa minut kasvamaan kieroon, mutta toisaalta niin kauan kuin tunnen tämän kivun, tiedän että olen hengissä. Se on minun kiijoitustani. Jos osaat lukea sitä, osaat lukea minun tarinani, Marina.
Mutta sinä et ole koskaan halunnut lukea ruumiin kiijoitusta, vain sielun tislatut sanat ovat kelvanneet sinulle. Siispä minun on koetettava kääntää se sinulle, koko näytelmä, minun eletty elämäni.
Joku koskettaa keveästi olkavarttani. Puhaltaa hiuksiin. Se on Giedre.
Onko tämä sinun? hän kysyy.
Hän avaa toisen kätensä ja näyttää minulle aarteen jonka on puristanut haavaiseen kämmeneensä. Se on linnun muotoinen koru, kömpelöä käsityötä, raskas ja tummunut. Minä tunnistan sen. Se on minun koruni, Liljan lintukoru, Irinan solki.
Kosketan piilotaskua rintalastaani vasten, se on tyhjä, en ole edes huomannut että se on pudonnut, tunnen vain sydämenlyönnit.
Löysin sen parakin takaa, hiekasta, hän sanoo. Muistin että sinä sait keväällä tällaisen.
Giedre on niin hyvä, suomentalvi ei ole jäädyttänyt hänen sydäntään niin kuin se on melkein kaikille muille tehnyt. Kuka tahansa muu olisi ottanut korun itselleen.
Näytät siltä kuin olisit nähnyt haamun, tai itse pirun, kuoleman. Onko jotain tapahtunut?
Ei, ei, minua vain väsyttää, sanon. Kiitos Giedre.
Tayshopeaa, Giedre sanoo punniten korua kädessään, selviät tällä hengissä ensi talven.
Sehän on pelkkä metallinpala, nauran hänelle kun otan korun käteeni, ei sitä voi syödä.
Miten epäkäytännöllinen sinä olet, Ariadna Sergejevna, Giedre vastaa, sen voi vielä jonain päivänä vaihtaa leipään, se voi olla pa-
520


hän päivän pelastus meille molemmille. Ja jos myyt sen, kannattaa myydä se ukrainalaisille, polakit maksavat alihintaa.
En ollut ajatellut että korun voisi myydä tai vaihtaa leipään, en edes viimeisen hädän edessä. Sekin on hänen oppejaan. Vaikka kuinka oli nälkä, Marinan koruja ei myyty. Ei vaihdettu. Ne olivat liian arvokkaita myytäväksi. Sekin on minussa lujasti.
Sukusi huolehtii sinusta hyvin, Ariadna Sergejevna, Giedre sanoo, puristaa kättäni, minä sain vain kiijeen ja kuivattuja maljoja. Mutta tiedän että he eivät ole unohtaneet minua vielä. Meistä tulee heille tärkeämpiä nyt kun olemme poissa, kun he eivät voi nähdä meitä.
Nyökkään. Sen minä tiedän oikein hyvin. Annan Giedrelle tupakan jonka olen käärinyt, ja poltan itse vielä yhden, jaan sen hänen kanssaan. Yhtäkkiä on valtavan helppo hengittää.
Punnitsen korua kämmenelläni. Linnun silmät katsovat minuun: Liljan silmät, Marinan silmät, Irinan silmät minun sisälläni, ja Irinan nauru, sokelia sokelia, Aija, sokelia. Ne ovat voimakkaammat kuin kuolleen hevosen silmät ja hirviöpäisen puoli-ihmisen tuijotus, kipu joka halkaisee minut kahtia. Kun hengitän, nämä silmät ottavat minun kipuni pois. Ja minä näen miten mennyt ja tuleva ovat kaikki linnunkiehkuraan kiertyneinä, suru, ilo, rakkaus.
Jos antaisin korun pois, minulla ei olisi mitään siitä minkä voisin muistaa. Voisinko vaihtaa menneisyyteni palaan leipään, ja silti vielä muistaa sen mitä tämä koru kantaa sisällään?
Kun katson yhä linnun silmiä, tiedän että Marina näkee minut jälleen, vaikka olen kaukana poissa, hän näkee minut tarkemmin kuin silloin kun olin hänen kanssaan. Ja minä ajattelen, että Marinan koko rakkaus on tässä kädessäni, se ei paina paljon, mutta se on olemassa, kyky rakastaa. Ja vielä minä osaan sen, se pitää minut ihmisenä. Ja silloin minä tiedän, mistä aloitan kirjoittamisen. Tiedän missä on minun kiijani alku, Aijan kiija, meidän molempien äänet yhteen kietoutuneina, äidin ja tyttären, tiedän mistä alkaa vaellus, mistä alkaa kaikki, mistä sanat saavat alkunsa.
521


Taivas on minun suussani himmelsgewölbe koko taivaan valtavuus kunpa tietäisit miten Leijona on suudellut minua, hän joka ei pelkää unohtaa itseään, antaa itseään kaikille yhtä suuta Aljoska Aija tähtöseni opit tämän ja vielä kaiken muunkin opetan sinulle
opetan kaiken minkä tiedän, miten minä rakastan sinua, vuorien kaiku, tähtien ratsastaja rakastan sinua yhtä paljon kuin säkeitä tai taivasta tai merta josta me olemme tulleet phphpee niinkuin paratiisi
sano tähtönen paratiisi, paratiisin omenankukat oo, hhoo, ppeee sinun ensimmäinen säkeesi tähtikirkas yö, paratiisin omenankukat
kuuletko sen täällä, luissasi ja ohimoissasi näin sanat syntyvät, näin rytmi
säe niin kuin silmäsi, tähtikirkkaat ja syvän veden siniset, tummaa iloa täynnä


Romaanissa siteraatut säkeet ja suomentajatiedot:
s. 5 Tsvetajeva, Marina. ”Lopun runoelma”. 1924. Suomennos Kaisa Ijäs.
s. 36 Shakespeare, William. Hamlet, Tanskan prinssi
teoksessa Draamoja. Suomennos Paavo Cajander. Helsinki: SKS 1879.
s. 99 ja 145 Susiluoto, Saila. Dogma. Runoelma, s. 13 Helsinki: Otava. 2012.
s. 191 Pasternak, Boris. ”Airot levossa”. Kokoelmassa
Sisareni, elämä. Suomennos Marja-Leena Mikkola. Helsinki: Tammi. 2003.
s. 318 Topelius, Zacharias. ”Blankan ratsastaja”.
Lukemisia lapsille V. Suomennos V. Tarkiainen,
Valtter Juva ja Ilmari Jäämää. Porvoo: Wsoy. 1947.
s. 415 - 418 Marina Tsvetajeva. ”Runoelma Tsekkoslovakialle” 1938-39. Suomennos Kaisa Ijäs.
Muiden säkeiden suomennokset tekijän.
525


Romaanissa siteraattujen kirjeiden, päiväkirjojen ja kuulustelupöytäkirjojen lähteet:
Efron, Ariadna. Briefe an Pasternak. Aus der Verbannung 1948-1957. Frankfurt am Main: Insel Verlag. 1986.
Efron, Ariadna. No Love Without Poetry. The Memoirs of Marina Tsvetaeva’s Daughter. Evanston, Illinois: Northwestern University Press. 2009.
Kudrova, Irma. The Death ofaPoet: The Last Days of Marina Tsvetaeva. Woodstock, New York, London: Overlook Duckworth. 2004.
Rilke, Rainer Maria, Tsvetajeva, Marina ja Pasternak, Boris. Briefwechsel. Toim. Jevgeniä Pasternak, Jelena Pasternak, Konstantin M. Azadovski. Frankfurt am Main: Insel Verlag. 1983.
Tsvetajeva, Marina. Briefe an die Tochter. Tagebilcher. Briefe.
Gedichte. Berlin: Oberbaum Verlag. 1998.
Tsvetajeva, Marina. Earthly Signs. Moscow Diaries, 1917-1922.
New Haven ja Lontoo: Yale University Press. 2002. Tsvetajeva, Marina. Im Feuer geschrieben. Ein Leben in Briefen.
Frankfurt am Main: Suhrkamp. 1992.
Tsvetajeva, Marina. Irdische Zeichen. Aus der Moskauer Notizen 1917-1920. Leipzig: Insel Verlag. 1990.
Suomennokset tekijän.


»Taivaankantaja on valmis teos; jäntevä romaani ja jännittävä kuin dekkari.»
RAIMO HAUTANEN, POHJALAINEN
»Riikka Pelon kieli on lyhyttä ja ytimekästä, mutta aistikokemuksilla täyteen ladattua. Valo räjähtää ohimoilla ja lintu aukaisee siipensä vatsassa. (...) Harva esikoisteos onnistuu olemaan yhtä vavahduttava kokemus kuin Taivaankantaja.»
JUUSO JANHUNEN, TURUN YLIOPPILASLEHTI
»Pelo kirjoittaa kirkkaita lauseita, joissa jokaisella sanalla on oma paikkansa eikä mitään turhaa ole mukana. Lauseet ovat lyhyitä, kauniita ja mietittyjä.»
LAURA ANDERSSON, LUMOOJA
»Pelon proosa on poikkeuksellisen lyyristä ja laulullista. Se on tanssia Avigno- nin sillalla, mikä toistuu kuin maaginen manaus. Se on balladia, mutta hyvin draamallista.»
KAISU MIKKOLA, PARNASSO
»Pelolla on oma tyyli, oma ihmeellinen maailma joka tuo kertomuksen aivan iholleni.»
PIA INGSTRÖM, HUFVUDSTADSBLADET
»Pelon tyyli on esikoiskirjailijaksi harvinaisen hioutunutta ja viimeisteltyä. Hän kykenee paitsi pelkistämään romaanihen- kilöidensä piirteitä ilman pilamaisuuksia, myös luomaan koskettavia sanomia, jotka nousevat kerronnan keskeltä kuin aurinko horisontista.»
JARI OLAVI HILTUNEN, SATAKUNNAN KANSA
▼ ▼A
T TT T T
Jokapäiväinen elämämme on kertomus yhdestä merkittävimmästä venäläisestä runoilijasta, Marina Tsvetajevästä, ja hänen tyttärestään Aijasta ja heidän yrityksestään saada yhteys toisiinsa.
Se on unohtumaton kuvaus perheestä, jonka Stalinin terrori tuhoaa. Kiihkeä ja järkyttävän kaunis tarina ihmisyydestä, rakkaudesta ja kirjoittamisen ehdottomuudesta.
»MARINA TSVETAJEVA ON 19OO-LUVUN INTOHIMOISIN RUNOILIJA. » -JOSEPH BRODSKY
♦
♦